Lumen ja jään kasveista.

Otava 3, 1920

Kirj. T. J. Hintikka.

Meistä tasalämpöisistä eliöistä tuntuu siltä, kuin talviemme valkoinen vaippa, kuolon symboli - kiinteään olotilaan, lumeksi tai jääksi jähmettynyt vesi - ei kykenisi kasvattamaan tai elättämään mitään. Kuolleena tai kylmänhorroksissa onluontomme talvisin, "lumen ja jään kahlehtimana".

Samanlaisen mielikuvan olemme muodostaneet korkeiden tunturien, alppien sekä napaseutujen "ikuisen" lumen ja jään peittämistä seuduista.

Mutta tiedämme, että on eliöitä, jotka ovat mukautuneet alhaisiin lämpötiloihin, kylmään ilmastoon. Made kutee talvisin jään alla, käpylintu lisääntyy talvipakkasillakin. Muutamina talvina kiertelee päivälehtien pikku-uutisissa tietoja, miten siellä ja siellä on hangenpinnalla, reen raiteessa esiintynyt "vallan kuin pilvistä sataneina" pieniä, mustia, hyppeleviä hyönteisiä - lumikirppuja. Ja tiedämme, että pohjoisissa napaseuduissa on omaeläimistönsä- naalinsa, mursunsa j.n. e. Alppijäätikoilläkin omat kirppunsa.

Niin paljoa kuin nämä mainitsemamme eliöt - tasa- ja vaihtolämpöiset - näyttävätkin kylmänsuosijoilta, eivät ne - lukuunottamatta ehkä muutamia lumi- ja jäätikkökirppuja - ole todellisia lumen ja jään muotoja, lumessa ja jäässä eläviä. Ne eivät täytä tällaisilta muodoilta vaadittuja ehtoja, että ne olisivat tähän outoon kiinteään alustaan siinä määrin sidottuja, etteivät ne muualla kuin siinä esiinny, ja että ne eläisivät, kasvaisivat ja lisääntyisivät, ottaen ravintonsa lumesta ja jäästä tai niiden sulamisvedestä.

Selvimmät lumen eliöt tapaamme kasvikunnassa, sen alhaisimmissa ryhmissä, varsinkin siinä ryhmässä, jonka useimmat edustajat elävät kokonaan vedessä - toiset muodot verraten alhaisiin lämpötiloihin tyytyen- levien parissa. Eihän tietenkään lumesta puutu bakteereja - tietystikin horrostilassa olevia; onpa parisen aito lumisientäkin selitetty, ja sammalten ensi asteita, niiden levämäisiä osia, n. s. alkeisrihmoja - joita usein vihreinä näkee peitteinä esimerkiksi kosteissa kukkaruukuissa - on tavattu kasvamassalumessa ja jäässä.

Ei tule luulla, että meidän katoavilla, hohtavan puhtailla lumihangillamme tapaisi lumileviä. Ehkä jonkun muodon aloittelemassa kasvuaan lumen sulamis-aikoina, keväisin - mahdotonta ei se liene. Mutta niin silmiinpistävästi, joukoittain esiintyvästi kuin "ikuisessa" lumessa tai jäässä, napa- ja alppiseuduissa ja niiden lähistöillä - ei laisinkaan.

Niinpä jo keskiajan pimeinä aikoina tiedetään kerrotuksi, että Euroopan alppien lumi oli ajoittain värjäytynyt päivittäin punaiseksi. Katoliset papit selittivät tämän tietävän taivaanvihaa, sillä itse taivaan Jumala oli muka itkenyt verta. Hänen pyhän vihansa lepyttämiseksi tuli kaikkien uskovaisten ja syntisten katolilaisten tietysti tuoda enemmän lahjoja ja antimia kirkolle.

Armon vuonna 1671, jolloin Suomen kansa sai ryhtyä tavailemaan Gezeliuksen katkismusta, retkeili Huippuvuorilla muuan Martens-niminen hampurilainen. Hänen matkakertomuksessaan mainitaan m. m. miten Huippuvuorilla kivet ovat kirjavia ja miten niiden pinnoilta runsailla sateilla juokseva vesi värjää lumen punaiseksi. Muidenkin napaseuduissa aikaisemmin retkeilleiden kertomuksissa tavataan kohtia, joissapuhutaan värillisestä lumesta.

Tämä samainen punalumi aherrutti sittemmin kauan tiedemiesten aivoja; se oli lumen kasviston ensi probleemi, jonka ratkaisun jälkeen huomio kiintyi muihinkin tämän oudon floran muotoihin.

Punalumen "tieteellisenä löytäjänä" pidetään tunnettua sveitsiläis-ranskalaista alppientutkijaa H. B. de Saussure'ä. Hän tapasi ensi kerran punaista lunta kiipeillessään v. 1760 Savoijin alpeilla. Seuraavina vuosina monin paikoin Länsi- ja Keski-Alppien korkeimmilla huipuilla. V. 1778 tutki hän sitä tarkoin S:t Bernhardilla - sekä kemiallisesti että mikroskoopilla - , lausuen arvelunaan, että tämä "punainen lumimaajauhe" oli todennäköisesti siitepölyä tai - selittäen asiata sen - ajan tieteen käsityskannan mukaisesti ehkä se on lumen erittämää ja alppiseutujen voimakkaan valon elähyttämää ja elvyttämää maata.

Saussure teki punaisen lumen tunnetuksi tieteelliselle maailmalle, mutta varsin kuuluisaksi tämä "ilmiö" tuli arktisen Amerikan tutkijan, luoteisväylän etsijän John Rossin toimesta. Kun Rossin retkikunnan laivat elok. 17 p. 1818 olivat sivuuttaneet Kap Yorkin (Grönlannin länsirannikon pohjoisosassa, Pearyn pohjoisnnpaväylän varrella), huomattiin laivoista käsin omituinen näky. Noin 500-600 jalan korkuiset rantakalliot, jotka olivat 5-6 meripeninkulmanpäässä laivoista, olivat väriltään mustia, mutta niitä ylempänä peittävä lumi oli laajalti karmosiinipunaista. Lumen värin mukaan annettiin kallioille niini "Crimson Cliffs" ja punalumesta otettiin näytteitä, jotka sitten Eurooppaan palattua annettiin asiantuntijain tutkittaviksi. Tutki sitä englantilainen kasvitieteilijä Rob. Brown, solutuman löytäjä analysoi Wollaston, ja keskieurooppalaiset kuuluisuudet kuvasivat sitä, esittäen samalla kaikenkaltaisia otaksumia sen synnystä.

Vasta pohjoismaisten tutkijain tartuttua asiaan saatiin tämän lumenvärjääjän luonne tyydyttävästi ratkaistuksi. Kuuluisat ruotsalaiset kasvitieteilijät Elias Fries ja Agardh - jälkimmäinen sitäpaitsi vielä piispa, poliitikko ja pankkiherra - selittivät sen selvästi leväksi.

Huomattiin eliö lajiltaan samaksi kuin Sveitsin alpeilla tavattava - väiteltiin missä määrin se olisi kasvi- tai eläinkuntaan kuuluva. Mutta sillä aikaa kuin etelämpänä Euroopassa kasvitieteen kuulut edustajat olivat eri mieltä eliöstä ja sen laadusta, oli jo v. 1822 norjalainen pappi ja luonnontutkija Sommerfelt kaikessa hiljaisuudessa, riidattoman selvästi selittänyt tämän eliön Polijois-Norjan lumiaavikoilta, antaen sille kaiummin säilyneen, tunnetuimman nimen Sphaerella nivalis. Toiset, myöhemmät tutkijat vievät sen Chlamydomonas sukuun, siimalikoeliöiden ryhmään, joka on vallan eläin- ja kasvikunnan rajamuotoja.

Viime vuosisadan keskivaiheilla eivät lumen eliöt enää "olleet päiväjärjestyksessä". Saatiin kyllä tietää, että m. m. venäläinen v. Middendorff oli tavannut punalunta luonnontieteelliseltä alueeltamme, läheltä Ponoj-joen suuta Kuollan niemimaalla, kesäksi katoavassa lumipeitteessä. Uralin, Karpaattien, Pyreneitten ja Amerikan (Kalifornian Sierra Nevadan) vuoristoissa sitä huomattiin.

Kun kuuluisan maanmiehemme, A. E. Nordenskiöldin johdolla alettiin tehdä tutkimusmatkoja pohjoisiin seutuihin, kiintyi väkistenkin huomio lumen ja jään kasvistoon.

Näytteitä punalumesta ja vihreistä lumilaikuista saatiin kootuksi, ja niinpä nykyään tunnetaan koko joukko lajeja, jotka ovat esiintyneet jäätikköjen, tundran tai napameren lumessa ja jäässä kasvavina. Niitä on, eniten sini-, viher- ja ruskoleviä, yhteensä viitisenkymmentä lajia. Suurin osa näistä muodoista on sellaisia, että ne tavallisesti kasvavat vedessä, mutta muutamat ovat aito lumi- ja jäämuotoja.

Varsin runsaasti ja useasti sekä lumessa että jäässä esiintyy juuri Chlamydomonas nivalis, punalumen levä. Jäämuotojen runsaslukuisinipia esiintyjiä ovat Mesotaenium Berggrenii ja Ancylonema Nordenskiöldii.

Kuvat eivät paljo selityksiä kaipaa. Vahinko vain,että näiden eliöidenkirkkaat värit eivät niissä esiinny. Niinpä ensinmainittu laji on kirkkaan veripunainen, mainittu Mesotaenium laji kauniin vihreä, Nordenskiöldin nimeä kunnioittava tumman purppuranpunainen. Kun ne vielä esiintyvät joukoittain, eroavat ne kaikki hyvin jyrkästi hangen harmahtavasta - vaaleasta ja jään toisinaan ehkä lasimaisesta pinnasta; imien enemmän kuin ympäristönsä itseensä lämpösäteitä sulattavat ne siten kylmää ympäristöään. Nordenskiöld onkin korostanut näiden eliöiden, varsinkin nimikkonsa merkitystä jäätikköjen ja lumen sulattajina. Muutamien muotojen leveneminen tai ainakin runsaampi esiintyminen saattaa todennäköiseksi otaksuman, että toiset muodot, varsinkin juuri A. Nordenskiöldii, ovat toimineet osaltaan suuren Fennoskandiankin peittäneen maajään sulattajina, ollen siis jääkauden aikana Suomen kasviston ainoat edustajat.

Luulisi ensi silmäyksellä näiden muotojen laavaa kärsiä kylmää ja nälkää, mutta niin ei ole asian laita. Selvää on, että ne saavat tyytyä verraten alhaisiin lämpötiloihin. Suurimman osan vuotta saavat ne itiöityneinä olla pakkasen kourissa, pyrytuulten kuljettamina. Mutta niidenkin kasvukausi on kesäkausi, valoisa aika. Ilman lämpötila voi kohota korkeallekin, mutta sulavan jään ja lumen pinnassa se on aina lähellä 0° tai +4° C. - Pohjoisissa kesäauringon seuduissa voivat nämä eliöt kasvukautensa aikana saada auringon sekä valo- että lämpösäteitä kautta koko vuorokauden, lisääntyen talloin erittäin nopeasti. Mutta etelämpänä on niiden runsaimman esiintymisen aikana, loppukesän kuukausina, jo vuorokautinen päivän ja yön vaihtelu siksi tuntuva, että lämpötil aöiseen aikaan laskeiksen alle jäätymispisteen. Jakautuva, parveilijoita muodostaen lisäytyvä lumi- ja jäälevä voi jäätyä mutta eihän veden leviäkään jäätyminen tapa ei kaikkia korkeampia kasvejakaan, ei, kuten tunnettua, sammakkojakaan saati sitten luinen ja jään leviä.

Eikä lumi näiden kasvupaikoilla ole puhdasta. Läheisistä paljailta alppija tunturihuipuista, nunatakeista, moreenien kivistä ja kauempaakin - "meteorista" pölyä ehkä avaruudesta asti - keräytyy tuulien tuomana kerrokseksi lumen ja jään pintaan. Jopa niinkin paljon, että esimerkiksi Grönlannissa on usein jäätikköjenpinnalla kova, tumma n. s. kryokonitikerros. Ei siis kivennäisaineista ole puutetta. Yksilörikkaissa kasvustoissa aina kuollaan - syntyy sienille kelpaavia aineita. Ja tärkeintä, vettäkin saadaan, jos vain aurinko, valon ja lämmön antaja, on siksi suopea, että sallii lämpötilan kohota sen verran, että sulamisvesi pääsee kettojen läpi soluihin tihkumaan.

Aina päiväntasaajan auringon maista, m. m. Etelä-Amerikan Pichinchan lumenpeittämiltä huipuilta, missä lumilevät voivat kasvaa ympäri vuoden, tunnetaan näitä muotoja.

Suomesta, "lumisesta Pohjolasta", on taas niistä tietoja perin vähän. Uskallammekohan lukea aikaisemmin mainittua v. Middendorffin tekemää löytöä Kuollasta, "Tri-Ostrovasta", niemimaan kärjestä, luonnontieteellisen alueemme piiriin? - Jollamoaivilla, Enontekiön Lapissa tapasi v. 1888 J. Alb. Sandman punaista lunta, ja samassa Lapin osassa löysi seuraavana vuonna sitä lehtori J. Linden kahdesta eri kohdasta. Tohtori V. Tanner kesällä 1907 suurin määrin Haltiotunturin lumivyöhykkeessä.

Muutamat muutkin Lapin retkeilijät kertovat nähneensä värillistä luuta. Niinpä Inha on sitä nähnyt niinkin etelässä kuin Sallatunturilla ja sanoo "Suomen maisemissa": "sitä on Lapin muillakin tuntureilla, on Pyhätuntureillakin". - Miten lie Muurmannillamme, jonka pitäisi kai ainakin osaksi ja nimeksi kuulua Suomen tasavallalle? Lännempänä, Norjan kuningaskunnan alueella (missä suomalaisia retkeilijöitä on aina siitä saakka, kun maamme oli yhdistetty Venäjään, epäluuloisesti kohdeltu), Kalastajaniemellä y. m. ei värillinen lumi ole, matkakertomuksista päättäen, mitään harvinaista.

Kuollan niemimaata (1880-luvulla) tutkineet korkeasti oppineet luonnontutkijat, professorit ja tohtorit, eivät ole siihen mitään huomiota kiinnittäneet. Heillä oli - kuten meillä nyt täällä etelässä - omat, tärkeämmät tehtävänsä.