Haminan Sanomat 103, 19.9.1907
Harmaan kalsea, vihreän keltainen syksy.
Paennut on näiltä mailta suvi kuulakankirkkaine päivineen, paenneet ovat kesäisten tunnelmiin laulajat metsistämme. Alakuloinen syksy hiipii maille, laskeutuu vesille, levitäikse ilmojen teille. Kolean harmajat pilvet taivaan kannen alla syysmyrskyn kuljettamina kiitävät, vesivirtoja myötäänsä maahan lähettävät, synkin syystunnelmoin humuavat metsät, raskain kuohahtavin aalloin nousee ja laskee meri.
Alakuloinen ja valju on syksyn tulo. Kuolema kulkee sen kantapäillä, luonnosta kesäisen elon riuduttaen surmaa, pyrkii ihmismieltäkin masentamaan eloa ja kauneutta kaatavine toimineen.
Toisinaan kuitenkin repeilevät pilvipeitteet. sinikirkas taivas tulee näkyviin ja aurinko avonaisin katsein silmäilee syksyn maata. Välkentii silloin sini-ruskehtavin valkovärein vetten pinta, helakkoina hohtavat metsät.
- Kesäisen virkistävä pilkahdus keskellä syksyn kaameutta.
Valjua ja alakuloista tunkeutuu syksyisen auringon hymyilyynkin. - On se hymyily sen tapasta kuin syvästi kaivaten, kaunista katoovaa surren hymyilisi.
Mutta metsät helakkoina hohtavat. On niissä vielä eloa, on kesän väriä, mutta on niissä myös syksyn ja kuoleman kellahtavuutta. Metsät hohtavat surunvoittoisesti hymyilevän syysauringon valaistuksessa kesän ja kuoleman värein, vihreinä ja keltaisina.
Kaunis on kesän eloa uhkuva vihreä väri, mutta kauneutta vailIa ei ole syksyn loistava keltaisuuskaan. Paikoittain vihreän ja keltaisen lomasta punanenkin hohtaa, väriloistoa lisäten.
Helakoin vihrein, keltaisin ja punaisin värein syksyn tuloa katselevat Suomen metsät. Niiden väriloisto on auringon valaistuksessa ihana ja kauneustunnelmainen.
Vihreä on vielä valta-asemassa, keltaisten voima vähemmistönä. Mutta niiden lukumäärä kasvaa huimasti päivä päivältä. Vihreän täytyy väistyä keltaisen tieltä joka hetki. Sen täytyy joutua tappiolle, sen täytyy kadota. Keltainen voittaa, kuolema kaataa luonnon kesäisen elämän.
Se on syksyn synkeä tarina
J. A. T.
Coloriasto on väriaiheisten tekstien (ja kuvien) verkkoarkisto
(Archive for colour themed articles and images)
INDEX: coloriasto.net
30.5.13
Muutamia piirteitä ranskalaisesta kirjallisuudesta. II.
Aika 7 / 1909
Jonkun kansan henki ei ainoastaan ilmene sen kirjallisuuden sisällyksessä, s. o. siinä kuvatuissa aatteissa, elämässä ja mielialassa, vaan myöskin muodossa, kielellisessä ja teknillisessä asussa, tyylissä, johon sisällys pukeutuu. Ja siinäkin suhteessa ovat ranskalaiset luoneet jotain, joka erottaa heidät muista kansoista, ollen vain heille ominaista. Heillä on jos kellään oma persoonallisesti kansallinen, omintakeinen tyylinsä, sen sanan laajimmassa merkityksessä. Kuten luonnollista, on sekin kehittynyt kansan yleisluonteen mukaiseksi, kuvastaen sekä sen hyviä että huonoja puolia. On tullut yleiseksi totuudeksi, että ranskalaiset osaavat hauskasti ja pirteästi kertoa; on aina kehuttu heidän tyylinsä selvyyttä, täsmällisyyttä ja eleganttia yksinkertaisuutta. Mutta usein voisi moittia sitä ehkä liiankin suuresta keveydestä, liiallisesta sievisteleväisyydestä tahi teeskennellystä retorisuudesta. Täytyy näet tunnustaa, että myöskin jonkunlainen kevytmielisyys ja pintapuolisuus näkyy olevan ranskalaiselle hengelle ominaista. Se ei katso elämää niin vakavin silmin kuin esim. saksalainen tai englantilainen ja yleensä kaikki pohjoismaiset kansat. Se ottaa asiat ja olot usein ikäänkuin leikin ja juhlan kannalta. Siitä kai johtuu, että maailma kaikkine traagillisine ja koomillisine ilmiöineen on hänelle usein vain vissien tunnelmain aiheena, joista hän nauttii taiteilijana tai filosofina. Tyypillistä ranskalaista karakterisoi yleensä jokusensuaalinen epikurealaisuus, joku keikarimaisuus ja dilettantismi, tuo viimeinen siinä ahtaammassa ja jalommassa merkityksessä, jonka se sana on saanut itse Ranskassa Renanin kautta. Dilettantti ottaa elämän aina enemmän tai vähemmän runolliselta ja taiteelliselta kannalta; hän tahtoo nauttia kaikista ilmiöistä, kaikista tieteistä ja taiteista, syventymättä oikein mihinkään sekä antautumatta millekään kokonaan, vain pelkästään omaksi huvikseen, jonkunlaisesta intellektuaalisesta uteliaisuudesta, saadakseen kokea uusia, ennen aavistamattomia tunteita ja mielialoja. Muoto on hänelle tärkeämpi kuin sisällys, kuori intresantimpi kuin ydin. Dilettantismi siinä mielessä on siis ranskalainen ilmiö par excellence. Jos semmoinen mielenlaatu tuo mukanaan muutamia puutteellisuuksia ja heikkouksia, niin ovat sillä omat etunsakin: ollen vailla vakavuutta on "dilettantti" samalla vapaa useista ennakkoluuloista, joihin vakavat luonteet tavallisesti ovat kytketyt, joten hän vissejä asioita voi arvostella puolueettomammalla ja objektiivisemmalla tavalla. Pintapuolisuudessaan hän on monipuolisempi ja ehkä joskus ymmärtäväisempikin, kyeten havaitsemaan ilmiöitä ja vivahduksia, jotka muilta jäävät huomaamatta.
Semmoisesta dilenttanttisesta psykologiasta kai saanee selityksensä se erityinen huomio, jonka ranskalaiset ylipäätänsä omistavat ulkomuodolle. Ja todellakin, ei missään muualla ole kirjailijat niin itsetietoisesti ja niin suurella tunnollisuudella viljelleet tyyliä eivätkä nähneet niin paljon vaivaa kielellisen asun muovailussa. Tyylilliset ja puhtaasti muodolliset kysymykset ovat Ranskassa aina saaneet suurta mielenkiintoa osakseen ei ainoastaan kirjailijain, mutta myöskin yleisön puolelta; 16:lta vuosisadalta lähtien olivat kieliopilliset, tyylilliset ja ääntämisseikat keskustelun ja kiistelyn aiheina ei yksinomaan tieteellisissä tai spesialistipiireissä, vaan salongeissa ja hoveissakin, jossa usein naisten maku saattoi ratkaisevasti vaikuttaa. Itse Ranskan kirjakielikin on äärettömän itsetietoisesti kehitetty ja sen kautta tehty liiankin keinotekoiseksi ja vaikeaksi; se on täynnä kaikenlaisia, joskus aivan mielivaltaisesti ja virheellisesti keksittyjä sääntöjä ja saivarteluja, joihin nyt on pakko alistua. Semmoinenkaan nero kuin Racine ei hävennyt korjata runomittaisia näytelmiänsä Vaugelas'n oikekielisyyshuomautuksien (Remarques) mukaan. Ei missään ole mullistus sellaisissa kysymyksissä herättänyt niin suurta mieltenkuohua kuin Ranskassa; klassisismin ja romantismin yhteentörmäys,joka kärjistyi melkein veriseksi taisteluksi Victor Hugon "Hernanin" premiäärissä, aiheutui pääasiassa muodollisten seikkojen tähden. Yksinpä muutamat traditsionaalisesta versifikatsionista poikkeavat vapaudet, joita romantikot rohkenivat käyttää, olivat vanhoillisille kauhistus. Minkälaista paheksumista herättivät muutamat jokapäiväiset ja viattomat, mutta vulgaareiksi katsotut sanat, siitä tullaan puhumaan alempana eräässä toisessa tilaisuudessa. Mitä Ranskan versifikatsiooniin tulee, niin ei varmaan millään kansalla ole se niin keinotekoista ja monimutkaista. Siitä on olemassassa kokonainen kirjallisuus sekä oppikirjoja että tieteellisiä tutkimuksia. Ranskalaisen on runollisen inspiratsatsionin ohessa aina noudatettava algebramaisia sääntöjä ja oikeinkirjoitusta sekä pidettävä silmällä seikkoja, jotka korvalle ovat lakanneet mitään merkitsemästä, vaan ovat enää vain älyn tajuttavissa. Niin täytyy runoillessa ottaa huomioon äänteitä ja tavuja, joita ei ollenkaan enää äännetä, välttää loppusointuja, jotka 14:nen ja 15:nen vuosisadan kielen mukaan eivät sellaisia olisi, se on kirjoittaa loppusointuja ei ainoastaan korvaa, vaan myöskin silmää varten. Mahdotonta on virheettömästi runoilla sen, joka ei perin pohjin tunne kovin mutkikasta oikeinkirjoitusta. Kaikki tämä tekee, että ranskalaiset runot ovat ulkomaalaisen, joka sitäpaitsi on tottunut korkoprinssiippiin perustuvaan versifikatsioniin, ensialussa vaikeasti nautittavat; runomittainen kieli on hänestä vain pelkkää loppusointuista proosaa. Kaiken sen kautta on Ranskan runokieli, samoin kuin itse kielikin, jotain äärettömän kirjallista ja keinotekoista, joka edellyttää vissin määrän kulttuuria sekä käyttäjän että lukijan puolelta.
Mutta kuitenkin on näistä teknillisistä vaikeuksista huolimatta kirjoitettu runoja, ja minkälaisia! Muistan Voltairen eräässä Shakespearekäännöksensä esipuheessa lausuneen ajatuksen, että Ranskassa ansaitsee tunnustusta ja ihailua vain kirjallinen työ, jossa on ollut vaikeuksia voitettavana. Semmoisen vaikeuksien voittamisen olivat asettaneet itselleen päämääräksi parnassolaiset runoilijat, joitten muotokultti muuttui kuin jumalanpalvelukseksi. Neuvoohan itse Theophile Gautier eräässä kuuluisassa runossaan: "veistä, viilaa, siseloi; teos tulee sitä kauniimmaksi kuta suurempaa vastarintaa muoto sille tekee". Samaan kouluun kuuluva Jose-Maria Heredia, tuo merkillinen "sonettisorvari", viimeisteli joskus kuukausmääriä sonettejaan; kokoelma Les trophees muodostaa koko hänen elämäntyönsä. Nämä sonetit ovat karakteristisia ranskalaiselle runoudelle; ne ovat mitä loistavin näyte siitä eroavaisuudesta, joka vallitsee romanilaisen ja germanilaisen muotoaistin välillä. Ja tuo eroavaisuus ei ole suinkaan vähäpätöinen; se johtuu molemman rodun psykologisista perusominaisuuksista ja ilmenee tavallisesti aivan vaistomaisesti, ilman että taiteilija tai kirjailija siitä olisi tietoinen. Mitä muotoaistiin yleensä tulee, niin ovat germanilaiset kansat, erittäinkin saksalaiset, jotka muuten ajatuskyvyn tarmokkuuden puolesta ovat muista edellä, juuri siinä suhteessa jälellä romanilaisista, joiden vahvin puoli on muoto. Germanilaisilta näyttää puuttuvan erityinen vaistomainen muotointuitsioni; he näkevät kaikki liian abstraktisesti ja monimutkaisina; ja useissa tapauksissa eivät he osaa noudattaa määrää ja sopusuhtaisuutta. Jos heidän kirjoittamansa kirjat ovat luotettavia ja runsassisällyksisiä lähteitä, täynnä huolellisesti koottuja ja tutkittuja tosiasioita tahi kaikenlaisia syviä aatteita, niin ovat ne sen sijaan rasittavasti luettavia ja vaikeasti sulatettavia; niihin syventyessä uppoaa yleiseen muodottomuuteen, abstraktiseen ja kuivaan monisanaisuuteen tahi loppumattomien ainesten pohjattomaan valtamereen. Kaunokirjallisuudessa he taas osoittavat taipumusta pehmoiseen sentimentaalisuuteen ja romantiseen hämäryyteen. Latinalaisen rodun taidemuotoa karakteriseeraa sitä vastoin merkillinen selväpiirteisyys tyylissä ja sopusuhtaisuus kompositsionissa. Senkaltainen muodoton ja pitkäveteinen romaani kuin Frenssenin Jörn Uhl ei Ranskassa koskaan voisi saavuttaa semmoista meluisaa menestystä kuin Saksassa.
Puheenaolleet muoto-ominaisuudet tulevat mitä loistavimmalla tavalla näkyviin juuri yllämainitun Heredian kuuluisissa soneteissa, jotka käsittelevät eri momentteja ja aiheita historiasta, kreikkalaisesta mytologiasta lähtien aivan keskiajan loppuun asti. Niissä on jokainen piirre, jok'ikinen epiteetti ja vertauskuva, jok'ainoa vaikutus ja loppusointu ikäänkuin kultavaa'alla punnittu samalla silmällä pitäen, että koko kappaleesta tulisi eheä ja sopusuhtainen kokonaisuus; jokainen sonetti on tavallaan kuinhieno miniatyyritaideteos. Ja onhan sitten itse sonettimuotokin kuvaava, tuo neljätoistasäkeinen runoelma, jonka kahdella ensi stroofilla täytyy olla samat loppusoinnut. Sillä se vaatii erityistä valikoimis-, rajoittamis- ja keskityskykyä, jotta ajatuskin saataisiin vahingoittumatta survotuksi niin ahtaisiin, mutta elegantteihin puitteisiin. Siitäpä syystä on sonetti, jota pohjoismaitten runoudessa verraten vähän on viljelty - suomalaiset runoilijat ovat sen V. A. Koskennientä lukuunottamatta kovin laiminlyöneet - Ranskassa sitävastoin hyvin suosittu ja tavallinen runomuoto, jota melkein jokainen runoilija on käyttänyt.
Kun vuosisadan viime neljänneksen alussa parnassolainen muototaituruus alkoi vuorostaan tulla sovinnaiseksi ja viralliseksi, ilmestyi osaksi Baudelaire'iin nojaten, uusi suunta, joka samalla tuli vastavirtauksena äärimäiselle ja yksipuoliselle naturalismille. Ollen jonkunlaisena reaktsionina parnassolaisuudelle, on tämä suunta, jolla on epämääräiset nimitykset kuten dekadentismi ja symbolismi, asettanut ihanteekseen jotain muuta kuin klassillisen muotopuhtauden, jota se melkein halveksii. Sillä sanoohan itse Verlaine, sen suunnan pääedustajia ja perustaja, runo-opissaan: "Katkaise kaunopuheliaisuudelta kaula poikki". Toinen kuuluisa symbolismin edustaja Stephane Mallanne, joka totta kyllä on äärettömän vähän kirjoittanut, ei rohjennut ainoastaan polkea versifikatsionin sääntöjä, mutta vieläpä pidellä pahoin lauseoppiakin, jota aikoinaan romantikotkin vallattomuudessaan olivat katsoneet loukkaamattomaksi.
*) Hauskaa on konstateerata, että Ranskassa on yritetty kirjoittaa myöskin sanakorkoon perustuvia runoja. Charles Maurice kirjassaan "La litterature de tout a l'heure" siteeraa Louis Dumurin sensuuntaisia kokeita. Viimemainittu puhuu jambeista (esim. "L'ennui de'tient ma tete lasse et monotone") ja anapesteista (esim. "I'ai pleure de le voir disparaltre si vite), nimitykset, joilla ei ole mitään merkitystä tavalliseen ranskalaiseen runomittaan nähden, koska sen "rytmin" tekee vain tavujen lukumäärä ja korko saa olla millä tavalla tahansa.Mutta ei silti muotokysymys joutunut syrjään; päinvastoin, se sai symbolistien silmissä vielä suuremman tärkeyden ja heidän teoksissaan vielä terävämmän luonteen, mutta toisessa suhteessa. Symbolistit asettivat itselleen oikeastaan vielä vaikeampia ja arkaluontoisempia tehtäviä. He eivät enää noudattaneet versifikatsionin klassillista virheettömyyttä, sillä he vihasivat sen kuivaa ja teknillistä säännöllisyyttä. Jatkaen romantiikkojen työtä he yhä tarmokkaammin koettivat sysätä syrjään historiallisen MalherbeMn säätämän runotekniikan lakeja, tehdäkseen runokielenjoustavammaksi alkoivat käyttää pelkkiä korvariimejä, s. o. luonnollisia loogillisia loppusointuja ja välittämättä tavujen lukumäärästä panivat he alkuun n. s. vers libre - vapaan runon - liikkeen, joka, kuvaava ilmiö taas, on herättänyt taholta ja toiselta kiivaita, useimmiten liian saivartelevia ja turhanpäiväisiä kiistelyjä, jotka ovat jatkuneet aivan viime aikoihin asti. Mutta ei kuitenkaan tuo "vapaa runo", jota ovat käyttäneet Mallanne, Jules Laforgue, Gustave Kahn, Viele-Griffin, Verhaeren, Rene Ghil,ole saavuttanut pitemmälle jasyvemmälle ulottuvaa vaikutusta; muutamat runoilijat kuten esim. Henri Regnier ovat lopulta palaneet entiseen klassilliseen muotoon. *)
Oikeastaan symbolistit asettivat itselleen vielä vaikeampia tehtäviä. Heidän päähuomionsa kääntyi muodon tunnelmalliseen ja niin sanoakseni sisäiseen vaikutukseen, johon ennen kaikkea muka oli pyrittävä. Runotekniikka, loppusoinnut, rytmi, yksityiset sanat, tavut, jopa kirjaimetkin omistivat sen kautta ennen kuulumattoman tärkeyden; niiden tehtävänä ei ollut ilmaista käsitteitä, joitten symbooleja ne olivat, vaan ne saivat sen ohella vielä itsenäisen tarkoituksen: soinnullaan, sävyllään herättää, "suggeroida", vissejä, epämääräisiä, musikaalisia, hienon-hienoja mielialoja, jotka eivät ole sanoin määriteltävissä, jotka ikäänkuin rinnakkaisilmiöinä säestävät ja täydentävät reaalista sisältöä. Itse Verlaine vaatii nimenomaan "Runo-opissaan": "Musiikkia ennen kaikkea". Jos semmoista tapaa entisissäkin runoilijoissa, niin se tapahtui itsetietoisesti ja tahallisesti vasta ranskalaisten symbolistien runoudessa. Ja todellakin, ei koskaan ole niin pitkälle menty kuin silloin muotosuggestioninja tunnelmavivahduksien herkuttelussa kuin silloin, tunnelma joskus ohentuu ja raffineerautuu niin hentoihin vivahduksiin, että se ei enää ole tajuttavissakaan; se ikäänkuin liian ohueksi puhallettu saippuakupla haihtuu olemattomiin. Kuvaava on symbolismin ensi aikakauden liioittelulle tuo kuuluisaksi tullut Rimbaud'n sonetti, jossa vokaaleille annetaan eri väritykset: "A musta, E valkoinen, I punainen, U vihreä, O sininen". Eräs toinen symbolisti taas, joka varsinkin uljaana esitaistelijana ja teoreetikkona on tullut tunnetuksi, nimittäin Rene Ghil, ei ole Rimbaud'n antamaan määrittelyyn aivan tyytyväinen havaiten siinä virheitä. Hänen mukaan on pikemmin I sininen, O punainen, U keltainen. Samoin hän ehdottaa vokaaleille seuraavat soittokoneet vastaaviksi: A:lle urut, E:lle harput, I:lle viulut, O:lle torvet, U(=Y):lle huilut. Kuten näkyy, riippuu siinä kaikki suuressa määrin persoonallisesta mausta. Muuten kyllä ei ole värien sovittaminen kuulovaikutuksiin suinkaan niin naiivia ja vailla perää kuin miltä se voi näyttää, koska väitetään olevan henkilöitä, jotka omaavat värillisen kuulon, s. o. joitten kuuloaistimuksiin säännöllisesti ja välittömästi assosioituvat enemmän tahi vähemmän voimakkaat väriaistimukset. Se kaikki ei kuitenkaan estä pitämästä semmoista symbolistien menettelyä hieman hullunkurisena ja fantastisena. Mutta joka tapauksessa, kaikki sellaiset liiallisuudet poisluettuina, on symbolismi ollut voitto runoudelle; se merkitsee paitsi muodon hengellistyttämistä että on astuttu taival edemmäksi yhä personallisempaa ja intiimimpiä runoutta kohti.
***
Yhtä paljon vaivaa kuin runoilijat ovat tyylin tähden nähneet monet proosakirjailijatkin, joitten päähuomio pitäisi luonnollisesti kiinnittyä etupäässä sisällyksen ja siinä esiintyvien tapauksien ja luonteitten kuvaamiseen. Stendhal, joka muuten ei sanonut välittävänsä tyylistä, on erään legendan mukaan joka aamu lukenut pari sivua lakiteoksen Code Civil tekstiä, omistaakseen sieltä lauseilleen sen terävyyden ja täsmällisyyden, jota hänen sielullisissa analyyseissa kehutaan. Balzac, jota kyllä pidetään huonona tyyliniekkana, teki tekstissään loppumattomia korrehtuureja, niin että niitten lukumäärä kerran on noussut kolmeentoista, mikä hauskuus häneltä vei koko tekijäpalkkion. Tunnettua on, kuinka suunnattomia tuskia Flaubert kärsi saadakseen tyylinsä ihanteellisen moitteettomaksi, millä epätoivolla ja uppiniskaisuudella hän joskus haeskeli jotakin sanaa, joka täydelleen vastaisi ajatusta, tahi viimeisteli lauseita, poistaen niistä kaikki sanojen, jopa äänteittenkin liika läheiset toistumiset sekä tehden ne niin sopusointuisiksi ja rytmillisiksi kuin mahdollista. Hänelle todellakin oli tyyli kaikki kaikessa. Parodeeraten Buffonin lausetta sanoo Brandes, että Flaubert on tyyli, joka on tullut ihmiseksi. Ja itse Flaubert on sanonut, että maailma on vain sitä varten olemassa, että sitä voitaisiin hyvällä tyylillä kuvata. Hieno ja aitoranskalainen stilisti on myöskin Flaubert'in oppilas Maupassant, jonka mestaruus ei ainoastaan ilmene kielessä, vaan myöskin koko kertomatekniikassa. Maupassantin tyyli on yksinkertainen, selvä ja realistinen, mutta samalla mehukas, hivelevä ja aistillinen, hiukan hermostuneen nopea; toisinaan se yhdellä sopivalla sanalla ikäänkuin aineellisesti koskettelee ja kutittelee aistejamme.
Ja varmaankaan ei mikään kieli voi olla kauniimpi, ei mikään tyyli tuottaa hienompaa taiteellista nautintoa kuin ranskalainen proosatyyli, jos se todellakin on lähtenyt mestarin kynästä ja jos se ilmenee jaloimmassa muodossaan, vapaana siitä pintapuolisesta, liian kevyestä ja frivoolista sävystä tahi sovinnaisesta retorisuudesta, johon se on taipuvainen lankeamaan. Silloin se on täsmällinen ja kirkas, säteilee henkevyyttä, tahi huokuu ylevää jaloutta, taikka on hekumallisen hienostunut, tarjoten suloisia yllätyksiä sattuvilla ja joskus paradoksaalisilla epiteeteillä, jotka loihtivat esiin milloin plastillisia, milloin häipyvän tunnelmallisia kuvia; sillä tuskin löytyy kieltä, jossa yksityisillä sanoilla olisi niin suuri merkitys ja jossa niillä tavoteltaisiin niin erikoisia ja hienoja vaikutuksia. Tneophile Gautier oli niin ihastunut sanoihin, joita hän ihaili kuin jalokiviä, että hän suurella nautinnolla luki sanakirjoja. Ja Baudelaire kertoo voittaneensa samaisen Gautier'n kunnioituksen "leksikomaniallaan", jonka hän väittää jo aikaiseen itsessään kehittyneen. Ranskalaisen tyylin plastillisuus johtuu osaksi myöskin juuri sanoista, kielen latinalaisesta elementistä. Latinalaiskreikkalaiset sanat, jotka jo muodoiltaankin näyttävät niin jaloilta ja sopusuhtaisilta, ovat saaneet äärettömän täsmälliset ja kiinteät merkitykset; ne ovat kuin kultarahoja, jotka vuosisatojen kuluessa ovat hankautuneet yhä kiiltävämmiksi ja tulleet yhä arvokkaammiksi. Niillä on erityinen jalous ja aristokraattisuus, sillä ne ovat nähneet useampien kulttuurikäsitteiden syntymähetket. Samojen käsitteiden nimitykset muissa ei-romanilaisissa kielissä ovat usein vain käännöksiä, jäljennöksiä, sananousukkaita, jotka eivät koskaan saavuta originaalin aateluutta.
Muuten yleensä ranskalainen tyyli huojuu kahden vastakkaisen äärimäisyyden, yksinkertaisuuden ja liiallisen teennäisyyden ja retorisuuden välillä. Joskus nämä molemmat ominaisuudet esiintyvät rinnatusten samassa tyylissä: yksinkertaisuus lauserakenteessa ja fraseologfisissa varoissa, mutta rafinemangi vertauskuvissa, epiteeteissä, metonymeissä,
jotka pohjoismaisten kielten kannalta tuntuisivat liioitteluilta tahi tekisivät liian yltäkylläisen vaikutuksen. Mutta onhan sellainen ilmiö käsitettävä niin vanhaan ja niin paljon viljeltyyn kulttuurikieleen nähden, joka jo monta vuosisataa on ollut mahtavan ja hienon kirjallisuuden ilmaisukeinona ja jossa sentähden jokaista lausepartta ja sanaa on lukemattomia kertoja käytetty, niin että Flaubert oli oikeutettu sanomaan, että kieli on nukkavieruksi kulunut. Välttääkseen banalisuutta sekä tarjotakseen vielä tuoretta ja proosallista tyyliä, on viime aikakauden kirjailijain ollut pakko turvautua kaikenlaisiin mahdottomiin ja melkein hullunkurisiin sanontatapoihin ja vertauskuviin, vieläpä taivuttaa jarunnellakieltäkin, käyttämällä neologismeja, arkaismeja, lainalaisuuksia, ja argot'n ja teknillisten tieteitten ammattisanoja. Sangen kuvaava siinä suhteessa on Huysmansin tyyli. Hänen teoksistaan voisi poimia suunnattoman määrän kaikenlaisia eriskummallisia ja odottamattomia vertauskuvia ja epiteettejä, jotkaalkuperäisyydessään ja rohkeudessaan hakevat vertaistaan, mutta jotkasamalla ovat hyvin sattuvia ja voimakkaita. Niinpä hän puhuu "kissamaisesta analyysistä", "vuokratusta proosasta", jonka han sanoo olevan muutamilla kirjailijoilla, "tyylin konstipatsionista", erään katolisen papin saarnojen "rasvasta javaseliinista", "sedatiivisista hetkistäluostareissa", "aperitiivisista ja astringeeraavista lektyyreistä", "tahdon rasahduksista", joita Edgar Poe kuvaa; Mallanne'n runoelmat ovat hänelle kirjallisuuden buljonkia ja taiteen sublimaattia; "A rebours'in" sankari Des Esseintes, joka on nuoruudessaan viettänyt epäsiveellistä elämää, joskus »rypee entisten kloaakkiensa muistoissa". Huysmansin tyyli on joka tapauksessa vuosisadan lopun alkuperäisimpiä ja intresanteimpia ei ainoastaan Ranskan vaan varmaan koko maailman kirjallisuudessa.
Lopuksi olisi yleiselle ranskalaisen muodon ylistykselle kuitenkin tehtävä muutamat rajoitukset: yllä kuvattuja tyyliominaisuuksia ei saa yleistyttää ehdottomasti kaikkiin ranskalaisiin kirjailijoihin. Niiden joukossa saattaa löytyä montakin sellaista, jonka tyyli ei ollenkaan ole edustava tai tyypillinen. Niinpä Zolan tyylistä ei voisi väittää, että se olemukseltaan olisi ranskalainen; se on siksi liian raskasta ja osaksi kömpelöäkin, vailla sitä eleganssia, henkevyyttä ja keveyttä, joita pidetään ranskalaisille oleellisina. Se johtuu myöskin siitä, että Zola ei ole syntyperäinen ranskalainen, vaan italialaisen poika ja, kuten eräs arvostelija sanoo, sitä roomalaista sotilastyyppiä, joka oli kutsuttu valloittamaan maailman. Todellakin tyypillinen ranskalaisille on esim. Voltairen, Maupassantin, Anatole Francen tyyli. Mutta saako ylipäätänsä puhua kansallisesta yleistyylistä? Eikö ole jokaisella kansalla vain vissi määrä yksilöllisiä tyylejä, tai tarkemmin yhtä monto tyyliä kuin kirjailijaa? Onko tästä tyylien kirjavasta joukosta ensinkään mahdollista abstraheerata jotain yleistä ja tyypillistä? Vaikka meillä onkin todellisuudessa tekemistä vain yksilöitten kanssa, niin luulen kuitenkin, että joku kollektiivinen ilmiö kaukaa katsottuna tarjoaa sentään jonkunlaisen yleisvärityksen, jonka sille antaa hallitsevan, tahi oikeammin hallitsevat värit, joitten rinnalla poikkeukset häviävät. Niin tekevä ranskalaiset tyyli-tyypit ehdottomasti toisenlaisen yleisvaikutuksen kuin englantilaiset ja saksalaiset. Sanon tahallani "tyypit", sillä samoin kuin kansojen luonteet ovat kokoonpannut eri laatuisista, usein aivan vastakkaisista piirteistä, samoin jonkun kansan tyylilläkin voi olla monta eri tyyppiä, joihin kaikkiin se osoittaa taipumusta.
J. Aawik.
Jonkun kansan henki ei ainoastaan ilmene sen kirjallisuuden sisällyksessä, s. o. siinä kuvatuissa aatteissa, elämässä ja mielialassa, vaan myöskin muodossa, kielellisessä ja teknillisessä asussa, tyylissä, johon sisällys pukeutuu. Ja siinäkin suhteessa ovat ranskalaiset luoneet jotain, joka erottaa heidät muista kansoista, ollen vain heille ominaista. Heillä on jos kellään oma persoonallisesti kansallinen, omintakeinen tyylinsä, sen sanan laajimmassa merkityksessä. Kuten luonnollista, on sekin kehittynyt kansan yleisluonteen mukaiseksi, kuvastaen sekä sen hyviä että huonoja puolia. On tullut yleiseksi totuudeksi, että ranskalaiset osaavat hauskasti ja pirteästi kertoa; on aina kehuttu heidän tyylinsä selvyyttä, täsmällisyyttä ja eleganttia yksinkertaisuutta. Mutta usein voisi moittia sitä ehkä liiankin suuresta keveydestä, liiallisesta sievisteleväisyydestä tahi teeskennellystä retorisuudesta. Täytyy näet tunnustaa, että myöskin jonkunlainen kevytmielisyys ja pintapuolisuus näkyy olevan ranskalaiselle hengelle ominaista. Se ei katso elämää niin vakavin silmin kuin esim. saksalainen tai englantilainen ja yleensä kaikki pohjoismaiset kansat. Se ottaa asiat ja olot usein ikäänkuin leikin ja juhlan kannalta. Siitä kai johtuu, että maailma kaikkine traagillisine ja koomillisine ilmiöineen on hänelle usein vain vissien tunnelmain aiheena, joista hän nauttii taiteilijana tai filosofina. Tyypillistä ranskalaista karakterisoi yleensä jokusensuaalinen epikurealaisuus, joku keikarimaisuus ja dilettantismi, tuo viimeinen siinä ahtaammassa ja jalommassa merkityksessä, jonka se sana on saanut itse Ranskassa Renanin kautta. Dilettantti ottaa elämän aina enemmän tai vähemmän runolliselta ja taiteelliselta kannalta; hän tahtoo nauttia kaikista ilmiöistä, kaikista tieteistä ja taiteista, syventymättä oikein mihinkään sekä antautumatta millekään kokonaan, vain pelkästään omaksi huvikseen, jonkunlaisesta intellektuaalisesta uteliaisuudesta, saadakseen kokea uusia, ennen aavistamattomia tunteita ja mielialoja. Muoto on hänelle tärkeämpi kuin sisällys, kuori intresantimpi kuin ydin. Dilettantismi siinä mielessä on siis ranskalainen ilmiö par excellence. Jos semmoinen mielenlaatu tuo mukanaan muutamia puutteellisuuksia ja heikkouksia, niin ovat sillä omat etunsakin: ollen vailla vakavuutta on "dilettantti" samalla vapaa useista ennakkoluuloista, joihin vakavat luonteet tavallisesti ovat kytketyt, joten hän vissejä asioita voi arvostella puolueettomammalla ja objektiivisemmalla tavalla. Pintapuolisuudessaan hän on monipuolisempi ja ehkä joskus ymmärtäväisempikin, kyeten havaitsemaan ilmiöitä ja vivahduksia, jotka muilta jäävät huomaamatta.
Semmoisesta dilenttanttisesta psykologiasta kai saanee selityksensä se erityinen huomio, jonka ranskalaiset ylipäätänsä omistavat ulkomuodolle. Ja todellakin, ei missään muualla ole kirjailijat niin itsetietoisesti ja niin suurella tunnollisuudella viljelleet tyyliä eivätkä nähneet niin paljon vaivaa kielellisen asun muovailussa. Tyylilliset ja puhtaasti muodolliset kysymykset ovat Ranskassa aina saaneet suurta mielenkiintoa osakseen ei ainoastaan kirjailijain, mutta myöskin yleisön puolelta; 16:lta vuosisadalta lähtien olivat kieliopilliset, tyylilliset ja ääntämisseikat keskustelun ja kiistelyn aiheina ei yksinomaan tieteellisissä tai spesialistipiireissä, vaan salongeissa ja hoveissakin, jossa usein naisten maku saattoi ratkaisevasti vaikuttaa. Itse Ranskan kirjakielikin on äärettömän itsetietoisesti kehitetty ja sen kautta tehty liiankin keinotekoiseksi ja vaikeaksi; se on täynnä kaikenlaisia, joskus aivan mielivaltaisesti ja virheellisesti keksittyjä sääntöjä ja saivarteluja, joihin nyt on pakko alistua. Semmoinenkaan nero kuin Racine ei hävennyt korjata runomittaisia näytelmiänsä Vaugelas'n oikekielisyyshuomautuksien (Remarques) mukaan. Ei missään ole mullistus sellaisissa kysymyksissä herättänyt niin suurta mieltenkuohua kuin Ranskassa; klassisismin ja romantismin yhteentörmäys,joka kärjistyi melkein veriseksi taisteluksi Victor Hugon "Hernanin" premiäärissä, aiheutui pääasiassa muodollisten seikkojen tähden. Yksinpä muutamat traditsionaalisesta versifikatsionista poikkeavat vapaudet, joita romantikot rohkenivat käyttää, olivat vanhoillisille kauhistus. Minkälaista paheksumista herättivät muutamat jokapäiväiset ja viattomat, mutta vulgaareiksi katsotut sanat, siitä tullaan puhumaan alempana eräässä toisessa tilaisuudessa. Mitä Ranskan versifikatsiooniin tulee, niin ei varmaan millään kansalla ole se niin keinotekoista ja monimutkaista. Siitä on olemassassa kokonainen kirjallisuus sekä oppikirjoja että tieteellisiä tutkimuksia. Ranskalaisen on runollisen inspiratsatsionin ohessa aina noudatettava algebramaisia sääntöjä ja oikeinkirjoitusta sekä pidettävä silmällä seikkoja, jotka korvalle ovat lakanneet mitään merkitsemästä, vaan ovat enää vain älyn tajuttavissa. Niin täytyy runoillessa ottaa huomioon äänteitä ja tavuja, joita ei ollenkaan enää äännetä, välttää loppusointuja, jotka 14:nen ja 15:nen vuosisadan kielen mukaan eivät sellaisia olisi, se on kirjoittaa loppusointuja ei ainoastaan korvaa, vaan myöskin silmää varten. Mahdotonta on virheettömästi runoilla sen, joka ei perin pohjin tunne kovin mutkikasta oikeinkirjoitusta. Kaikki tämä tekee, että ranskalaiset runot ovat ulkomaalaisen, joka sitäpaitsi on tottunut korkoprinssiippiin perustuvaan versifikatsioniin, ensialussa vaikeasti nautittavat; runomittainen kieli on hänestä vain pelkkää loppusointuista proosaa. Kaiken sen kautta on Ranskan runokieli, samoin kuin itse kielikin, jotain äärettömän kirjallista ja keinotekoista, joka edellyttää vissin määrän kulttuuria sekä käyttäjän että lukijan puolelta.
Mutta kuitenkin on näistä teknillisistä vaikeuksista huolimatta kirjoitettu runoja, ja minkälaisia! Muistan Voltairen eräässä Shakespearekäännöksensä esipuheessa lausuneen ajatuksen, että Ranskassa ansaitsee tunnustusta ja ihailua vain kirjallinen työ, jossa on ollut vaikeuksia voitettavana. Semmoisen vaikeuksien voittamisen olivat asettaneet itselleen päämääräksi parnassolaiset runoilijat, joitten muotokultti muuttui kuin jumalanpalvelukseksi. Neuvoohan itse Theophile Gautier eräässä kuuluisassa runossaan: "veistä, viilaa, siseloi; teos tulee sitä kauniimmaksi kuta suurempaa vastarintaa muoto sille tekee". Samaan kouluun kuuluva Jose-Maria Heredia, tuo merkillinen "sonettisorvari", viimeisteli joskus kuukausmääriä sonettejaan; kokoelma Les trophees muodostaa koko hänen elämäntyönsä. Nämä sonetit ovat karakteristisia ranskalaiselle runoudelle; ne ovat mitä loistavin näyte siitä eroavaisuudesta, joka vallitsee romanilaisen ja germanilaisen muotoaistin välillä. Ja tuo eroavaisuus ei ole suinkaan vähäpätöinen; se johtuu molemman rodun psykologisista perusominaisuuksista ja ilmenee tavallisesti aivan vaistomaisesti, ilman että taiteilija tai kirjailija siitä olisi tietoinen. Mitä muotoaistiin yleensä tulee, niin ovat germanilaiset kansat, erittäinkin saksalaiset, jotka muuten ajatuskyvyn tarmokkuuden puolesta ovat muista edellä, juuri siinä suhteessa jälellä romanilaisista, joiden vahvin puoli on muoto. Germanilaisilta näyttää puuttuvan erityinen vaistomainen muotointuitsioni; he näkevät kaikki liian abstraktisesti ja monimutkaisina; ja useissa tapauksissa eivät he osaa noudattaa määrää ja sopusuhtaisuutta. Jos heidän kirjoittamansa kirjat ovat luotettavia ja runsassisällyksisiä lähteitä, täynnä huolellisesti koottuja ja tutkittuja tosiasioita tahi kaikenlaisia syviä aatteita, niin ovat ne sen sijaan rasittavasti luettavia ja vaikeasti sulatettavia; niihin syventyessä uppoaa yleiseen muodottomuuteen, abstraktiseen ja kuivaan monisanaisuuteen tahi loppumattomien ainesten pohjattomaan valtamereen. Kaunokirjallisuudessa he taas osoittavat taipumusta pehmoiseen sentimentaalisuuteen ja romantiseen hämäryyteen. Latinalaisen rodun taidemuotoa karakteriseeraa sitä vastoin merkillinen selväpiirteisyys tyylissä ja sopusuhtaisuus kompositsionissa. Senkaltainen muodoton ja pitkäveteinen romaani kuin Frenssenin Jörn Uhl ei Ranskassa koskaan voisi saavuttaa semmoista meluisaa menestystä kuin Saksassa.
Puheenaolleet muoto-ominaisuudet tulevat mitä loistavimmalla tavalla näkyviin juuri yllämainitun Heredian kuuluisissa soneteissa, jotka käsittelevät eri momentteja ja aiheita historiasta, kreikkalaisesta mytologiasta lähtien aivan keskiajan loppuun asti. Niissä on jokainen piirre, jok'ikinen epiteetti ja vertauskuva, jok'ainoa vaikutus ja loppusointu ikäänkuin kultavaa'alla punnittu samalla silmällä pitäen, että koko kappaleesta tulisi eheä ja sopusuhtainen kokonaisuus; jokainen sonetti on tavallaan kuinhieno miniatyyritaideteos. Ja onhan sitten itse sonettimuotokin kuvaava, tuo neljätoistasäkeinen runoelma, jonka kahdella ensi stroofilla täytyy olla samat loppusoinnut. Sillä se vaatii erityistä valikoimis-, rajoittamis- ja keskityskykyä, jotta ajatuskin saataisiin vahingoittumatta survotuksi niin ahtaisiin, mutta elegantteihin puitteisiin. Siitäpä syystä on sonetti, jota pohjoismaitten runoudessa verraten vähän on viljelty - suomalaiset runoilijat ovat sen V. A. Koskennientä lukuunottamatta kovin laiminlyöneet - Ranskassa sitävastoin hyvin suosittu ja tavallinen runomuoto, jota melkein jokainen runoilija on käyttänyt.
Kun vuosisadan viime neljänneksen alussa parnassolainen muototaituruus alkoi vuorostaan tulla sovinnaiseksi ja viralliseksi, ilmestyi osaksi Baudelaire'iin nojaten, uusi suunta, joka samalla tuli vastavirtauksena äärimäiselle ja yksipuoliselle naturalismille. Ollen jonkunlaisena reaktsionina parnassolaisuudelle, on tämä suunta, jolla on epämääräiset nimitykset kuten dekadentismi ja symbolismi, asettanut ihanteekseen jotain muuta kuin klassillisen muotopuhtauden, jota se melkein halveksii. Sillä sanoohan itse Verlaine, sen suunnan pääedustajia ja perustaja, runo-opissaan: "Katkaise kaunopuheliaisuudelta kaula poikki". Toinen kuuluisa symbolismin edustaja Stephane Mallanne, joka totta kyllä on äärettömän vähän kirjoittanut, ei rohjennut ainoastaan polkea versifikatsionin sääntöjä, mutta vieläpä pidellä pahoin lauseoppiakin, jota aikoinaan romantikotkin vallattomuudessaan olivat katsoneet loukkaamattomaksi.
*) Hauskaa on konstateerata, että Ranskassa on yritetty kirjoittaa myöskin sanakorkoon perustuvia runoja. Charles Maurice kirjassaan "La litterature de tout a l'heure" siteeraa Louis Dumurin sensuuntaisia kokeita. Viimemainittu puhuu jambeista (esim. "L'ennui de'tient ma tete lasse et monotone") ja anapesteista (esim. "I'ai pleure de le voir disparaltre si vite), nimitykset, joilla ei ole mitään merkitystä tavalliseen ranskalaiseen runomittaan nähden, koska sen "rytmin" tekee vain tavujen lukumäärä ja korko saa olla millä tavalla tahansa.Mutta ei silti muotokysymys joutunut syrjään; päinvastoin, se sai symbolistien silmissä vielä suuremman tärkeyden ja heidän teoksissaan vielä terävämmän luonteen, mutta toisessa suhteessa. Symbolistit asettivat itselleen oikeastaan vielä vaikeampia ja arkaluontoisempia tehtäviä. He eivät enää noudattaneet versifikatsionin klassillista virheettömyyttä, sillä he vihasivat sen kuivaa ja teknillistä säännöllisyyttä. Jatkaen romantiikkojen työtä he yhä tarmokkaammin koettivat sysätä syrjään historiallisen MalherbeMn säätämän runotekniikan lakeja, tehdäkseen runokielenjoustavammaksi alkoivat käyttää pelkkiä korvariimejä, s. o. luonnollisia loogillisia loppusointuja ja välittämättä tavujen lukumäärästä panivat he alkuun n. s. vers libre - vapaan runon - liikkeen, joka, kuvaava ilmiö taas, on herättänyt taholta ja toiselta kiivaita, useimmiten liian saivartelevia ja turhanpäiväisiä kiistelyjä, jotka ovat jatkuneet aivan viime aikoihin asti. Mutta ei kuitenkaan tuo "vapaa runo", jota ovat käyttäneet Mallanne, Jules Laforgue, Gustave Kahn, Viele-Griffin, Verhaeren, Rene Ghil,ole saavuttanut pitemmälle jasyvemmälle ulottuvaa vaikutusta; muutamat runoilijat kuten esim. Henri Regnier ovat lopulta palaneet entiseen klassilliseen muotoon. *)
Oikeastaan symbolistit asettivat itselleen vielä vaikeampia tehtäviä. Heidän päähuomionsa kääntyi muodon tunnelmalliseen ja niin sanoakseni sisäiseen vaikutukseen, johon ennen kaikkea muka oli pyrittävä. Runotekniikka, loppusoinnut, rytmi, yksityiset sanat, tavut, jopa kirjaimetkin omistivat sen kautta ennen kuulumattoman tärkeyden; niiden tehtävänä ei ollut ilmaista käsitteitä, joitten symbooleja ne olivat, vaan ne saivat sen ohella vielä itsenäisen tarkoituksen: soinnullaan, sävyllään herättää, "suggeroida", vissejä, epämääräisiä, musikaalisia, hienon-hienoja mielialoja, jotka eivät ole sanoin määriteltävissä, jotka ikäänkuin rinnakkaisilmiöinä säestävät ja täydentävät reaalista sisältöä. Itse Verlaine vaatii nimenomaan "Runo-opissaan": "Musiikkia ennen kaikkea". Jos semmoista tapaa entisissäkin runoilijoissa, niin se tapahtui itsetietoisesti ja tahallisesti vasta ranskalaisten symbolistien runoudessa. Ja todellakin, ei koskaan ole niin pitkälle menty kuin silloin muotosuggestioninja tunnelmavivahduksien herkuttelussa kuin silloin, tunnelma joskus ohentuu ja raffineerautuu niin hentoihin vivahduksiin, että se ei enää ole tajuttavissakaan; se ikäänkuin liian ohueksi puhallettu saippuakupla haihtuu olemattomiin. Kuvaava on symbolismin ensi aikakauden liioittelulle tuo kuuluisaksi tullut Rimbaud'n sonetti, jossa vokaaleille annetaan eri väritykset: "A musta, E valkoinen, I punainen, U vihreä, O sininen". Eräs toinen symbolisti taas, joka varsinkin uljaana esitaistelijana ja teoreetikkona on tullut tunnetuksi, nimittäin Rene Ghil, ei ole Rimbaud'n antamaan määrittelyyn aivan tyytyväinen havaiten siinä virheitä. Hänen mukaan on pikemmin I sininen, O punainen, U keltainen. Samoin hän ehdottaa vokaaleille seuraavat soittokoneet vastaaviksi: A:lle urut, E:lle harput, I:lle viulut, O:lle torvet, U(=Y):lle huilut. Kuten näkyy, riippuu siinä kaikki suuressa määrin persoonallisesta mausta. Muuten kyllä ei ole värien sovittaminen kuulovaikutuksiin suinkaan niin naiivia ja vailla perää kuin miltä se voi näyttää, koska väitetään olevan henkilöitä, jotka omaavat värillisen kuulon, s. o. joitten kuuloaistimuksiin säännöllisesti ja välittömästi assosioituvat enemmän tahi vähemmän voimakkaat väriaistimukset. Se kaikki ei kuitenkaan estä pitämästä semmoista symbolistien menettelyä hieman hullunkurisena ja fantastisena. Mutta joka tapauksessa, kaikki sellaiset liiallisuudet poisluettuina, on symbolismi ollut voitto runoudelle; se merkitsee paitsi muodon hengellistyttämistä että on astuttu taival edemmäksi yhä personallisempaa ja intiimimpiä runoutta kohti.
***
Yhtä paljon vaivaa kuin runoilijat ovat tyylin tähden nähneet monet proosakirjailijatkin, joitten päähuomio pitäisi luonnollisesti kiinnittyä etupäässä sisällyksen ja siinä esiintyvien tapauksien ja luonteitten kuvaamiseen. Stendhal, joka muuten ei sanonut välittävänsä tyylistä, on erään legendan mukaan joka aamu lukenut pari sivua lakiteoksen Code Civil tekstiä, omistaakseen sieltä lauseilleen sen terävyyden ja täsmällisyyden, jota hänen sielullisissa analyyseissa kehutaan. Balzac, jota kyllä pidetään huonona tyyliniekkana, teki tekstissään loppumattomia korrehtuureja, niin että niitten lukumäärä kerran on noussut kolmeentoista, mikä hauskuus häneltä vei koko tekijäpalkkion. Tunnettua on, kuinka suunnattomia tuskia Flaubert kärsi saadakseen tyylinsä ihanteellisen moitteettomaksi, millä epätoivolla ja uppiniskaisuudella hän joskus haeskeli jotakin sanaa, joka täydelleen vastaisi ajatusta, tahi viimeisteli lauseita, poistaen niistä kaikki sanojen, jopa äänteittenkin liika läheiset toistumiset sekä tehden ne niin sopusointuisiksi ja rytmillisiksi kuin mahdollista. Hänelle todellakin oli tyyli kaikki kaikessa. Parodeeraten Buffonin lausetta sanoo Brandes, että Flaubert on tyyli, joka on tullut ihmiseksi. Ja itse Flaubert on sanonut, että maailma on vain sitä varten olemassa, että sitä voitaisiin hyvällä tyylillä kuvata. Hieno ja aitoranskalainen stilisti on myöskin Flaubert'in oppilas Maupassant, jonka mestaruus ei ainoastaan ilmene kielessä, vaan myöskin koko kertomatekniikassa. Maupassantin tyyli on yksinkertainen, selvä ja realistinen, mutta samalla mehukas, hivelevä ja aistillinen, hiukan hermostuneen nopea; toisinaan se yhdellä sopivalla sanalla ikäänkuin aineellisesti koskettelee ja kutittelee aistejamme.
Ja varmaankaan ei mikään kieli voi olla kauniimpi, ei mikään tyyli tuottaa hienompaa taiteellista nautintoa kuin ranskalainen proosatyyli, jos se todellakin on lähtenyt mestarin kynästä ja jos se ilmenee jaloimmassa muodossaan, vapaana siitä pintapuolisesta, liian kevyestä ja frivoolista sävystä tahi sovinnaisesta retorisuudesta, johon se on taipuvainen lankeamaan. Silloin se on täsmällinen ja kirkas, säteilee henkevyyttä, tahi huokuu ylevää jaloutta, taikka on hekumallisen hienostunut, tarjoten suloisia yllätyksiä sattuvilla ja joskus paradoksaalisilla epiteeteillä, jotka loihtivat esiin milloin plastillisia, milloin häipyvän tunnelmallisia kuvia; sillä tuskin löytyy kieltä, jossa yksityisillä sanoilla olisi niin suuri merkitys ja jossa niillä tavoteltaisiin niin erikoisia ja hienoja vaikutuksia. Tneophile Gautier oli niin ihastunut sanoihin, joita hän ihaili kuin jalokiviä, että hän suurella nautinnolla luki sanakirjoja. Ja Baudelaire kertoo voittaneensa samaisen Gautier'n kunnioituksen "leksikomaniallaan", jonka hän väittää jo aikaiseen itsessään kehittyneen. Ranskalaisen tyylin plastillisuus johtuu osaksi myöskin juuri sanoista, kielen latinalaisesta elementistä. Latinalaiskreikkalaiset sanat, jotka jo muodoiltaankin näyttävät niin jaloilta ja sopusuhtaisilta, ovat saaneet äärettömän täsmälliset ja kiinteät merkitykset; ne ovat kuin kultarahoja, jotka vuosisatojen kuluessa ovat hankautuneet yhä kiiltävämmiksi ja tulleet yhä arvokkaammiksi. Niillä on erityinen jalous ja aristokraattisuus, sillä ne ovat nähneet useampien kulttuurikäsitteiden syntymähetket. Samojen käsitteiden nimitykset muissa ei-romanilaisissa kielissä ovat usein vain käännöksiä, jäljennöksiä, sananousukkaita, jotka eivät koskaan saavuta originaalin aateluutta.
Muuten yleensä ranskalainen tyyli huojuu kahden vastakkaisen äärimäisyyden, yksinkertaisuuden ja liiallisen teennäisyyden ja retorisuuden välillä. Joskus nämä molemmat ominaisuudet esiintyvät rinnatusten samassa tyylissä: yksinkertaisuus lauserakenteessa ja fraseologfisissa varoissa, mutta rafinemangi vertauskuvissa, epiteeteissä, metonymeissä,
jotka pohjoismaisten kielten kannalta tuntuisivat liioitteluilta tahi tekisivät liian yltäkylläisen vaikutuksen. Mutta onhan sellainen ilmiö käsitettävä niin vanhaan ja niin paljon viljeltyyn kulttuurikieleen nähden, joka jo monta vuosisataa on ollut mahtavan ja hienon kirjallisuuden ilmaisukeinona ja jossa sentähden jokaista lausepartta ja sanaa on lukemattomia kertoja käytetty, niin että Flaubert oli oikeutettu sanomaan, että kieli on nukkavieruksi kulunut. Välttääkseen banalisuutta sekä tarjotakseen vielä tuoretta ja proosallista tyyliä, on viime aikakauden kirjailijain ollut pakko turvautua kaikenlaisiin mahdottomiin ja melkein hullunkurisiin sanontatapoihin ja vertauskuviin, vieläpä taivuttaa jarunnellakieltäkin, käyttämällä neologismeja, arkaismeja, lainalaisuuksia, ja argot'n ja teknillisten tieteitten ammattisanoja. Sangen kuvaava siinä suhteessa on Huysmansin tyyli. Hänen teoksistaan voisi poimia suunnattoman määrän kaikenlaisia eriskummallisia ja odottamattomia vertauskuvia ja epiteettejä, jotkaalkuperäisyydessään ja rohkeudessaan hakevat vertaistaan, mutta jotkasamalla ovat hyvin sattuvia ja voimakkaita. Niinpä hän puhuu "kissamaisesta analyysistä", "vuokratusta proosasta", jonka han sanoo olevan muutamilla kirjailijoilla, "tyylin konstipatsionista", erään katolisen papin saarnojen "rasvasta javaseliinista", "sedatiivisista hetkistäluostareissa", "aperitiivisista ja astringeeraavista lektyyreistä", "tahdon rasahduksista", joita Edgar Poe kuvaa; Mallanne'n runoelmat ovat hänelle kirjallisuuden buljonkia ja taiteen sublimaattia; "A rebours'in" sankari Des Esseintes, joka on nuoruudessaan viettänyt epäsiveellistä elämää, joskus »rypee entisten kloaakkiensa muistoissa". Huysmansin tyyli on joka tapauksessa vuosisadan lopun alkuperäisimpiä ja intresanteimpia ei ainoastaan Ranskan vaan varmaan koko maailman kirjallisuudessa.
Lopuksi olisi yleiselle ranskalaisen muodon ylistykselle kuitenkin tehtävä muutamat rajoitukset: yllä kuvattuja tyyliominaisuuksia ei saa yleistyttää ehdottomasti kaikkiin ranskalaisiin kirjailijoihin. Niiden joukossa saattaa löytyä montakin sellaista, jonka tyyli ei ollenkaan ole edustava tai tyypillinen. Niinpä Zolan tyylistä ei voisi väittää, että se olemukseltaan olisi ranskalainen; se on siksi liian raskasta ja osaksi kömpelöäkin, vailla sitä eleganssia, henkevyyttä ja keveyttä, joita pidetään ranskalaisille oleellisina. Se johtuu myöskin siitä, että Zola ei ole syntyperäinen ranskalainen, vaan italialaisen poika ja, kuten eräs arvostelija sanoo, sitä roomalaista sotilastyyppiä, joka oli kutsuttu valloittamaan maailman. Todellakin tyypillinen ranskalaisille on esim. Voltairen, Maupassantin, Anatole Francen tyyli. Mutta saako ylipäätänsä puhua kansallisesta yleistyylistä? Eikö ole jokaisella kansalla vain vissi määrä yksilöllisiä tyylejä, tai tarkemmin yhtä monto tyyliä kuin kirjailijaa? Onko tästä tyylien kirjavasta joukosta ensinkään mahdollista abstraheerata jotain yleistä ja tyypillistä? Vaikka meillä onkin todellisuudessa tekemistä vain yksilöitten kanssa, niin luulen kuitenkin, että joku kollektiivinen ilmiö kaukaa katsottuna tarjoaa sentään jonkunlaisen yleisvärityksen, jonka sille antaa hallitsevan, tahi oikeammin hallitsevat värit, joitten rinnalla poikkeukset häviävät. Niin tekevä ranskalaiset tyyli-tyypit ehdottomasti toisenlaisen yleisvaikutuksen kuin englantilaiset ja saksalaiset. Sanon tahallani "tyypit", sillä samoin kuin kansojen luonteet ovat kokoonpannut eri laatuisista, usein aivan vastakkaisista piirteistä, samoin jonkun kansan tyylilläkin voi olla monta eri tyyppiä, joihin kaikkiin se osoittaa taipumusta.
J. Aawik.
29.5.13
Förfalskadt zinkhvitt.
Industri-vännen 9, 1.5.1890
Zinkhvitt förfalskas ofta genom tillsats af tungspat, krita, gips m m. Nyligen har för statens räkning å Kemiskt Tekniska Byrån, Stockholm, undersökts tvenne prof zinkhvitt, som befunnits innehålla:
tungspat . . . a 65,13 | b 83,53,
jernoxid . . . 2,78 | -
lerjord . . . 3,96 | -
kalk . . . 3,90 | 0,66
zinkoxid (zinkhvitt) . . . 24,23 | 15,81
Summa . . . 100.00 | 100.00.
Zinkhvitt förfalskas ofta genom tillsats af tungspat, krita, gips m m. Nyligen har för statens räkning å Kemiskt Tekniska Byrån, Stockholm, undersökts tvenne prof zinkhvitt, som befunnits innehålla:
tungspat . . . a 65,13 | b 83,53,
jernoxid . . . 2,78 | -
lerjord . . . 3,96 | -
kalk . . . 3,90 | 0,66
zinkoxid (zinkhvitt) . . . 24,23 | 15,81
Summa . . . 100.00 | 100.00.
28.5.13
(Ilmoitus) Palvelukseen halutaan. Värjäri.
Helsingin Sanomat 292, 17.12.1909
Värjäri, nuorempi, naimaton, taitava pumpulilankojen värjäämisessä. Saa paikan kaupungissa tammikuun puolivälistä 1910.
Täydelliset hakemuspaperit, ilmoituksineen palkkavaatimuksista, ovat lähetettävät merkille "Puuvillateollisuus-laitos", Suomen Sähkösanomatoimiston Ilmoitusosasto. (I.43443) 21235
Värjäri, nuorempi, naimaton, taitava pumpulilankojen värjäämisessä. Saa paikan kaupungissa tammikuun puolivälistä 1910.
Täydelliset hakemuspaperit, ilmoituksineen palkkavaatimuksista, ovat lähetettävät merkille "Puuvillateollisuus-laitos", Suomen Sähkösanomatoimiston Ilmoitusosasto. (I.43443) 21235
27.5.13
Ebenholtz betning.
Industri-vännen 9, 1.5.1890
Sedan trät först af slipats med glaspapper N:r 2 och därefter med pappor N:r 1, nedlägges det i en lösning af 10 delar alun i 180 delar vatten och 4 delar glycerin. Efter att hafva legat häri en par tre timmar tages det upp och får torka samt nedlägges sedan i följande färgsoppa:
Under en timmes tid kokas samman,
lign. Campech 1 del
Gallar. cont. 10 delar
Aq. destill 100 "
i ett kärl af stengods porslin eller glas, och under kokningen ersattes ständigt det afdunstade vattnet med nytt. Då soppan är färdigkokad, filtreras och prässas hon till det på detta salt erhållna bruna spadet sättes under fortsatt kokning och rask omröring
Ferr. salfar oxydul 1 del
Cupr. acet. cryst. 1 "
hvardera lösta i 2 delar vatten.
Så snart dessa saltar blifvit tillsafta öfvergår lösningens färg till djup svart. Sedan blandningen ånyo filtrerats tillsättes
Solut. Indig. neutr 1 del.
I denna färgblandning får trät ligga, tills det är fullständigt impregneradt, då det tages upp och får lufttorka, hvarefter detsamma ingnides med en lösning af 1 del Ferri pulver i 1 del ättiksyra (lösningen sker utan uppvärmning). Det, på detta sätt behandlade trät får nu torka ut och ingnides sedan med en blandning af
Oleum lini 4 delar
" Terebith. 1 "
Att endast hårda och täta träslag kunna användas är sjelffallet.
Sedan trät först af slipats med glaspapper N:r 2 och därefter med pappor N:r 1, nedlägges det i en lösning af 10 delar alun i 180 delar vatten och 4 delar glycerin. Efter att hafva legat häri en par tre timmar tages det upp och får torka samt nedlägges sedan i följande färgsoppa:
Under en timmes tid kokas samman,
lign. Campech 1 del
Gallar. cont. 10 delar
Aq. destill 100 "
i ett kärl af stengods porslin eller glas, och under kokningen ersattes ständigt det afdunstade vattnet med nytt. Då soppan är färdigkokad, filtreras och prässas hon till det på detta salt erhållna bruna spadet sättes under fortsatt kokning och rask omröring
Ferr. salfar oxydul 1 del
Cupr. acet. cryst. 1 "
hvardera lösta i 2 delar vatten.
Så snart dessa saltar blifvit tillsafta öfvergår lösningens färg till djup svart. Sedan blandningen ånyo filtrerats tillsättes
Solut. Indig. neutr 1 del.
I denna färgblandning får trät ligga, tills det är fullständigt impregneradt, då det tages upp och får lufttorka, hvarefter detsamma ingnides med en lösning af 1 del Ferri pulver i 1 del ättiksyra (lösningen sker utan uppvärmning). Det, på detta sätt behandlade trät får nu torka ut och ingnides sedan med en blandning af
Oleum lini 4 delar
" Terebith. 1 "
Att endast hårda och täta träslag kunna användas är sjelffallet.
26.5.13
Suruvärinä
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti 11, 14.12.1907
Suruvärinä käytetään Europassa yleensä mustaa väriä, Kiinassa valkeata, Persiassa ruskeata, Abessiniassa harmaata, Borneossa keltaista ja Bukharassa sinistä.
Suruvärinä käytetään Europassa yleensä mustaa väriä, Kiinassa valkeata, Persiassa ruskeata, Abessiniassa harmaata, Borneossa keltaista ja Bukharassa sinistä.
25.5.13
Kuwannollisia merkkiä raamatussa. (Osa tekstiä.)
Kansan Lehti 38, 20.9.1895
[---]
Wärit. Walkea wäri on puhtauden kuwa (Ilm. 7: 14), ruskea weren wuodatuksen kuwa (6: 3), musta nälän ja puutteen kuwa (6: 5). Herran istuimen wäri oli sininen saphirin wärinen (Hes. 1: 26), jokaon siis taiwaallisuuden wäri. Seitsenwärinen
wesikaari on Jumalan liiton kuwaus.
J. Koskinen.
[---]
Wärit. Walkea wäri on puhtauden kuwa (Ilm. 7: 14), ruskea weren wuodatuksen kuwa (6: 3), musta nälän ja puutteen kuwa (6: 5). Herran istuimen wäri oli sininen saphirin wärinen (Hes. 1: 26), jokaon siis taiwaallisuuden wäri. Seitsenwärinen
wesikaari on Jumalan liiton kuwaus.
J. Koskinen.
24.5.13
Wäriarkit ja kehistekirja.
Kirjaltaja 5 / 1903
Ne kirjapainot, jotka tabtowat saada aikaan tasaista painosta ovat luonnollisesti ymmärtäneet wäriarkkien käyttämisen välttämättömyyden, vaan koska vielä lienee painoja joissa sellaisia arkkia ei käytetä olemme katsoneet velvollisuudeksemme puhua niiden tarpeellisuudesta muutaman sanan.
Kun jonkun työn, varsinkin kirjatyön, ensiarkkia painetaan on siitä otettava yksi puhtaasti ja tasaisella värillä painettu kappale joka tarkasti säilytetään seuraavien arkkien painamista varten, jolloin tuo väriarkki pidetään painettaissa aina vertailtavana värin ohjaajana. Täten voidaan väri saada kautta koko teoksen tasaista.
Warsinkin painoissa, joissa tehdään monipuolista työtä, eikä sama kone ole tilaisuudessa keskeyttämättä painamaan samaa työtä, on väriarkin käyttö aivan välttämätön.
Paitsi wärin tarkastusta varten voidaan samaan kappaleeseen myöskin merkitä kehiste, painos ja paperi jota työhön on käytettävä.
Wieläkin käytännöllisempää on käyttää paitsi väriarkkia, kehistekirjaa, joka jaetaan eri osastoihin: esim. 1) kirjatyöt, 2) aikakauslehdet, 3) kertomukset, hintaluettelot y. m.
Kun painettavvaksi tulee joku uusi työ merkitään sen kehiste, painos ja paperi kehistekirjaan siilien osastoon joka sille työlajille on osoitettu, silloin on aina painossa tieto oikeasta kehisteestä, eikä tarvitse peljätä erehdyksiä.
Tähän liitämme suunnitelman käytännöllisestä kehistekirjasta jota lämpimästi suosittelemme käytettäväksi varsinkin sellaisissa painoissa joissa on aikakautisia tai jatkuwia töitä painettawana.
Muistutus lomaketta woidbaan käyttää paperin tai muiden seikkojen merkitsemistä warten.
Tällainen kirjan käyttö on tarpeellinen kaikissa suhteissa ja etenkin jos on monenlaisia töitä painettavana ja vvarsinkin silloin on kirjan tarpeellisuus suuresta merkityksestä jos painajain muutoksia tapahtuu painossa, niin vältetään monta kyselyä ja aikaa tuhlaawaa wäriarkkien etsintää.
K. S.
Ne kirjapainot, jotka tabtowat saada aikaan tasaista painosta ovat luonnollisesti ymmärtäneet wäriarkkien käyttämisen välttämättömyyden, vaan koska vielä lienee painoja joissa sellaisia arkkia ei käytetä olemme katsoneet velvollisuudeksemme puhua niiden tarpeellisuudesta muutaman sanan.
Kun jonkun työn, varsinkin kirjatyön, ensiarkkia painetaan on siitä otettava yksi puhtaasti ja tasaisella värillä painettu kappale joka tarkasti säilytetään seuraavien arkkien painamista varten, jolloin tuo väriarkki pidetään painettaissa aina vertailtavana värin ohjaajana. Täten voidaan väri saada kautta koko teoksen tasaista.
Warsinkin painoissa, joissa tehdään monipuolista työtä, eikä sama kone ole tilaisuudessa keskeyttämättä painamaan samaa työtä, on väriarkin käyttö aivan välttämätön.
Paitsi wärin tarkastusta varten voidaan samaan kappaleeseen myöskin merkitä kehiste, painos ja paperi jota työhön on käytettävä.
Wieläkin käytännöllisempää on käyttää paitsi väriarkkia, kehistekirjaa, joka jaetaan eri osastoihin: esim. 1) kirjatyöt, 2) aikakauslehdet, 3) kertomukset, hintaluettelot y. m.
Kun painettavvaksi tulee joku uusi työ merkitään sen kehiste, painos ja paperi kehistekirjaan siilien osastoon joka sille työlajille on osoitettu, silloin on aina painossa tieto oikeasta kehisteestä, eikä tarvitse peljätä erehdyksiä.
Tähän liitämme suunnitelman käytännöllisestä kehistekirjasta jota lämpimästi suosittelemme käytettäväksi varsinkin sellaisissa painoissa joissa on aikakautisia tai jatkuwia töitä painettawana.
Muistutus lomaketta woidbaan käyttää paperin tai muiden seikkojen merkitsemistä warten.
Tällainen kirjan käyttö on tarpeellinen kaikissa suhteissa ja etenkin jos on monenlaisia töitä painettavana ja vvarsinkin silloin on kirjan tarpeellisuus suuresta merkityksestä jos painajain muutoksia tapahtuu painossa, niin vältetään monta kyselyä ja aikaa tuhlaawaa wäriarkkien etsintää.
K. S.
23.5.13
Vuoden varrella olevien juhlapäivien vietosta
Kotiseutu 20-21 / 1910
*) Kirjoitus on kokoonpantu Kotiseudulle saapuneista lähetyksistä, jotka ovat melkein sellaisinaan tähän otetut. Kurikasta olevat tiedonannot ovat yhteiskoulul. Lyyli Paulaharjun, Orimattilasta ja Uudeltamaalta allekirjoittaneen, muut kaikki ovat opett. E. Vihervaaran. Pois on tästä jätetty joulun ja laskiaisen viettoa koskevat muistiinpanot, joita on erikseen julaistu.
Pitkäperjantai on paastonajan, joka kesti laskiaisesta aikain 7 viikkoa, kallein päivä. Koko paastonajalla ei hevosten kaulassa kelloja kuulunut, ei mitään leikkiä leikitty. Maarianpäivänä tosin jo sai pitää tanssit, mutta vasta pääsiäisviikolla oikein ilot alkaa. Pitkäperjantaina ei usein annettu muuta syötävää kuin leipää, silakkaa ja mämmiä, joka oli erikoisesti tämänpäivän ruokaa. Pitkäperjantaiyönä, samoin kuin pääsiäisyönä käytiin "entumia" kuuntelemassa kolmasti muutetun huoneen katolla. Illalla ensin täytyi tämän rakennuksen ympäri kulkea kolme kertaa ja joka kerralla lukea isämeitä. Yöllä siellä sitten kuuli ääntä, josta voi tulevaisuutta arvata: jos kuuli soittoa, merkitsi se häitä siksi vuodeksi; lapsen itku niitten syntymistä; kuolemaa taas, jos oli kuulevinaan naulan lyöntejä. - Ikkunoissakin saattoi kuunnella tulevia asioita; mutta se oli vaarallista, sillä paholainen tuli siihen ja vei nenän. Sen voi kuitenkin estää, jos piti seulaa silmiensä edessä. Rikkatunkioillakin olisi niitä voinut kuunnella, mutta siitä menivät silmät rikkoja täyteen ja kaivonkannella taasen olisi punainen pukki vetänyt kuuntelijan kaivoon.
Helatorstaina oli tapana polttaa "helatulia".
Helluntain aattoiltana mentiin "keijulle" ja siellä "keijuttiin" ja laulettiin koko yö ja poltettiin tulia.
Vapunpäivän aamuna kylän yhteinen paimen soitti torveaan ja ilmoitti, että kesä on eläimille tullut ja hänen "virkavuotensa" alkanut. Vapusta näet "annetaan lehmille avaimet" s. o. saavat itse hakea ruokansa. (Kaikki edellinen Orimattilasta). - Vappuna yleensä syötiin parempaa ruokaa, leivottiin vehnäsiä j. n. e. Vappua pidettiin pyhänä; jos silloin kehräsi, niin lampaat tulivat pyöräpääksi. (Somerniemi).
Juhannuksen aattona työt lopetettiin puolesta päivin ja sitten lähdettiin hevosella hakemaan "meijuja" ja ängerviä. Koivut pantiin tupaan, suurin keskelle lattiata seisomaan; myös rappujen eteen niitä lyötiin jonkinlaiseksi kujaksi. Ängerviä pantiin lattialle ja kun ne tuli survotuksi, otettiin ne pois ja pantiin uusia. Illalla kylvettiin. - Ruuiksi laitettiin jokaiselle erikseen kehäjuusto. Viiliä tehtiin myös, vaikka ei koskaan ennen sitä olisi ollut. Niinikään tehtiin "rieskaa" ja keitettiin velliä; vehnästä ei vielä siihen aikaan ollut (n. 50 v. sitten). - Juhannusaatto-yöksi ja vielä juhannusiltanakin mentiin taas "keijulle", nuoret ja vanhat. Siellä "ammuttiin juhla sisään": kivelle sylettiin, pantiin päälle tulinen hiili ja siihen lyötiin kirvespohjalla tai heitettiin kivellä, jolloin syntyi aika paukaus. Myös pyssyillä ammuttiin. Juhannustulet paloivat tietysti samalla mäellä. - Taikojen tekoaika on juhannus. (Orimattila). Niistä on seuraavassa esimerkkiä.
Juhannuksena - "mettumaarina" - kesän valoisana juhlana tehtiin ennen monet taijat. Jo mettumaarin aatto-iltana tytöt salaisesti menivät sitomaan ruisolkia. Leikkasivat niitä poikki solmun yläpuolelta ja jokaiseen olkeen sitoivat erivärisen langan. Joka langalla oli oma merkityksensä. Niinpä musta tiesi muretta, punainen ennusti iloa, keltainen kehtoa, vihreä onnellisuutta, harmaa sairautta j. n. e. Sidottuaan he hiljaa poistuivat. Aamulla sitten ennen auringon nousua he menivät sykkivin sydämin kohtaloansa katsomaan. Jos näet mustan langan olki oli pidennyt, niin oli surunpäivät odotettavissa, mutta jos punainen olki oli kasvanut, niin varmaankin iloiset ajat koittivat; (Valkea taasen tiesi kuolemaa Orimattilassa) j. n. e. - Kävivätpä tytöt lauvantai-iltana toisiakin temppuja tekemässä. Ottivat jonkun teräaseen ja leikkasivat sillä nurmesta kolmikulmaisia mättäitä irti, jotka sitten asettivat jälleen paikoilleen. Taas aamulla ennen auringon nousua käytiin niitä kokemassa. Katseltiin minkälaisia "eläviä" oli mättäiden alle asettunut. Jos siellä oli "viholaisia" - muurahaisia -, niin tiedettiin olevan pahaa odotettavissa. Jos taas oli isoja mustia hämähäkkejä, saatiin kuolemaa odottaa. Pienet hämähäkit tiesivät perheen lisäystä. - Juhannusyönä tiedustelivat tytöt taas sulhastaan. Kävivät yhdeksän veräjän - portin - lävitse. Kun yhdeksännen portin läpi oli kulettu, tuli sulhanen sitten vastaan. Muuan tyttö kymmenen vuotta takaperin tätä konstia koetti ja häntä vastaan kannettiin ruumispaareja. Seuraavana syksynä tyttö kuoli. - Olipa mettumaariaamullakin konstin tekonsa. Silloin tapasivat tytöt pingottaa langan tien yli. Jos joku nuori mieshenkilö sitten sattui siitä ohi käymään ja tietämättään langan katkaisi, niin sitäpä tyttö sitten tiesi sulhasekseen toivoa. - Mettumaari-ehtoolla kävivät tytöt salaisesti lähteen silmään katsomassa. Kauvan katsottiin ja viimein sinne ilmestyi mieshenkilö tulevan sulhasen hahmossa. Myös tapasivat tytöt pestä silmiänsä lähteessä. Se, joka sitten oli tuovinaan pyyheliinan, se oli tytön sulhanen. - Mettumaariaamulla
vanhat ihmiset vetivät valkoista lakanaa perässään aamukasteen aikana naapuriensa niityillä. Se vesi, joka lakanaan kokoutui väännettiin astiaan ja annettiin lehmälle. Täten vietiin onni toisilta ihmisiltä. Yhdeksän, kymmenen vuotta takaperin olivat vielä eräs mies javaimo vetäneet mettumaari-aamulla lakanaa perässään. Samoin myös eräs "Noita-Maijaksi" kutsuttu oli ennen lakanaa vedellyt. Siitä sitten tekivät laulun: "Noita-Maija nevatietä pari virstaa tromppas". (Kurikka).
Pietarinpäivääkin on toisin paikoin pidetty pyhänä, jolloin ei tehty työtä. Onkimassa tällöin kuitenkin oli tapa käydä. (Somerniemi).
Laurinpäivänä sai Mynämäellä palkollisväki olla vapaa. Jokaiselle annettiin silloin juusto jokalehmästä. Juustoja sanottiin "Laurin juustoiksi". (St. Laurentius oli Mynämäen kirkon suojeluspyhimys).
Mikkelin- l. Mikonpäivää on pidetty myös erilaisena juhlapäivänä. Se oli paimenten päivä. Karja ajettiin tällöin tavallisesti peltoon ja paimenille annettiin mukaan perunoita ja "juutteja", joista tekivät "hautaa". Niinikään he saivat kokonaisen juuston ja vähän voita sen päälle. (Somerniemi). Toisin paikoin he saivat ottaa mukaansa myös padan, maitoa ja ryyniä vellin keittoa varten. (Orimattila). Vastalahjaksi paimenet puolestaan antoivat nyt emännälle kesällä tekemänsä luudat ja huiskut. (Somerniemi). - Koko yön olivat paimenet haudallaan, polttivat valkeata ja lauloivat: "Torvella soittelen, heliästi koittelen, hei rallali lei, hei rallali lei " (loppua ei kertoja muistanut). (Somerniemi). - Muutamin paikoin saivat paimenet tänä päivänä olla kokonaan vapaat ja mennä hevosen selässä kirkolle. Karja oli ajettu peltoon. (Somero). Jokioisissa saivat rengitkin mennä selkähevosella kirkkoon. - Somerolla oli lisäksi tapana Mikkelinä laittaa kestipöytä torppareille ja kaikille muille, jotka kesällä olivat talossa työssä olleet. Pöydässä oli viinaa, sahtia ja hyviä ruokia. - Seuraava päivä pidettiin "runtuna". Sekin oli jonkinlainen pyhä. Silloin ei näet saanut loukuttaa, ettei sudet söisi karjaa seuraavana suvena. (Somerniemi). Tammelassa taasen ei Mikkelin runtuna saanut syödä nauriita raakana, sillä silloin olisi koko vuodeksi tullut paisumia.
Pyhämiestenpäivän aattoiltana oli vanhaan aikaan useissa paikoin tapana ennustaa tulevaisuutta tinan valamisella, kuten nykyään uudenvuoden aattona. (Somerniemi, Tammela, Uusimaa). Väliin valettiin ensin haltijalle ja sen jälkeen vasta ihmisille. (Vanhojen suomalaisten vuosihan alkoikin tähän aikaan). Somerniemeltä vielä tiedetään, että aattoiltana tulivat "pyhät miehet" syömään nassuttamaan tupaan, jossa heille "oli ruoka valmiiks tällätty". Väki oli sillä aikaa saunassa kylpemässä.
F. A. H.
*) Kirjoitus on kokoonpantu Kotiseudulle saapuneista lähetyksistä, jotka ovat melkein sellaisinaan tähän otetut. Kurikasta olevat tiedonannot ovat yhteiskoulul. Lyyli Paulaharjun, Orimattilasta ja Uudeltamaalta allekirjoittaneen, muut kaikki ovat opett. E. Vihervaaran. Pois on tästä jätetty joulun ja laskiaisen viettoa koskevat muistiinpanot, joita on erikseen julaistu.
Pitkäperjantai on paastonajan, joka kesti laskiaisesta aikain 7 viikkoa, kallein päivä. Koko paastonajalla ei hevosten kaulassa kelloja kuulunut, ei mitään leikkiä leikitty. Maarianpäivänä tosin jo sai pitää tanssit, mutta vasta pääsiäisviikolla oikein ilot alkaa. Pitkäperjantaina ei usein annettu muuta syötävää kuin leipää, silakkaa ja mämmiä, joka oli erikoisesti tämänpäivän ruokaa. Pitkäperjantaiyönä, samoin kuin pääsiäisyönä käytiin "entumia" kuuntelemassa kolmasti muutetun huoneen katolla. Illalla ensin täytyi tämän rakennuksen ympäri kulkea kolme kertaa ja joka kerralla lukea isämeitä. Yöllä siellä sitten kuuli ääntä, josta voi tulevaisuutta arvata: jos kuuli soittoa, merkitsi se häitä siksi vuodeksi; lapsen itku niitten syntymistä; kuolemaa taas, jos oli kuulevinaan naulan lyöntejä. - Ikkunoissakin saattoi kuunnella tulevia asioita; mutta se oli vaarallista, sillä paholainen tuli siihen ja vei nenän. Sen voi kuitenkin estää, jos piti seulaa silmiensä edessä. Rikkatunkioillakin olisi niitä voinut kuunnella, mutta siitä menivät silmät rikkoja täyteen ja kaivonkannella taasen olisi punainen pukki vetänyt kuuntelijan kaivoon.
Helatorstaina oli tapana polttaa "helatulia".
Helluntain aattoiltana mentiin "keijulle" ja siellä "keijuttiin" ja laulettiin koko yö ja poltettiin tulia.
Vapunpäivän aamuna kylän yhteinen paimen soitti torveaan ja ilmoitti, että kesä on eläimille tullut ja hänen "virkavuotensa" alkanut. Vapusta näet "annetaan lehmille avaimet" s. o. saavat itse hakea ruokansa. (Kaikki edellinen Orimattilasta). - Vappuna yleensä syötiin parempaa ruokaa, leivottiin vehnäsiä j. n. e. Vappua pidettiin pyhänä; jos silloin kehräsi, niin lampaat tulivat pyöräpääksi. (Somerniemi).
Juhannuksen aattona työt lopetettiin puolesta päivin ja sitten lähdettiin hevosella hakemaan "meijuja" ja ängerviä. Koivut pantiin tupaan, suurin keskelle lattiata seisomaan; myös rappujen eteen niitä lyötiin jonkinlaiseksi kujaksi. Ängerviä pantiin lattialle ja kun ne tuli survotuksi, otettiin ne pois ja pantiin uusia. Illalla kylvettiin. - Ruuiksi laitettiin jokaiselle erikseen kehäjuusto. Viiliä tehtiin myös, vaikka ei koskaan ennen sitä olisi ollut. Niinikään tehtiin "rieskaa" ja keitettiin velliä; vehnästä ei vielä siihen aikaan ollut (n. 50 v. sitten). - Juhannusaatto-yöksi ja vielä juhannusiltanakin mentiin taas "keijulle", nuoret ja vanhat. Siellä "ammuttiin juhla sisään": kivelle sylettiin, pantiin päälle tulinen hiili ja siihen lyötiin kirvespohjalla tai heitettiin kivellä, jolloin syntyi aika paukaus. Myös pyssyillä ammuttiin. Juhannustulet paloivat tietysti samalla mäellä. - Taikojen tekoaika on juhannus. (Orimattila). Niistä on seuraavassa esimerkkiä.
Juhannuksena - "mettumaarina" - kesän valoisana juhlana tehtiin ennen monet taijat. Jo mettumaarin aatto-iltana tytöt salaisesti menivät sitomaan ruisolkia. Leikkasivat niitä poikki solmun yläpuolelta ja jokaiseen olkeen sitoivat erivärisen langan. Joka langalla oli oma merkityksensä. Niinpä musta tiesi muretta, punainen ennusti iloa, keltainen kehtoa, vihreä onnellisuutta, harmaa sairautta j. n. e. Sidottuaan he hiljaa poistuivat. Aamulla sitten ennen auringon nousua he menivät sykkivin sydämin kohtaloansa katsomaan. Jos näet mustan langan olki oli pidennyt, niin oli surunpäivät odotettavissa, mutta jos punainen olki oli kasvanut, niin varmaankin iloiset ajat koittivat; (Valkea taasen tiesi kuolemaa Orimattilassa) j. n. e. - Kävivätpä tytöt lauvantai-iltana toisiakin temppuja tekemässä. Ottivat jonkun teräaseen ja leikkasivat sillä nurmesta kolmikulmaisia mättäitä irti, jotka sitten asettivat jälleen paikoilleen. Taas aamulla ennen auringon nousua käytiin niitä kokemassa. Katseltiin minkälaisia "eläviä" oli mättäiden alle asettunut. Jos siellä oli "viholaisia" - muurahaisia -, niin tiedettiin olevan pahaa odotettavissa. Jos taas oli isoja mustia hämähäkkejä, saatiin kuolemaa odottaa. Pienet hämähäkit tiesivät perheen lisäystä. - Juhannusyönä tiedustelivat tytöt taas sulhastaan. Kävivät yhdeksän veräjän - portin - lävitse. Kun yhdeksännen portin läpi oli kulettu, tuli sulhanen sitten vastaan. Muuan tyttö kymmenen vuotta takaperin tätä konstia koetti ja häntä vastaan kannettiin ruumispaareja. Seuraavana syksynä tyttö kuoli. - Olipa mettumaariaamullakin konstin tekonsa. Silloin tapasivat tytöt pingottaa langan tien yli. Jos joku nuori mieshenkilö sitten sattui siitä ohi käymään ja tietämättään langan katkaisi, niin sitäpä tyttö sitten tiesi sulhasekseen toivoa. - Mettumaari-ehtoolla kävivät tytöt salaisesti lähteen silmään katsomassa. Kauvan katsottiin ja viimein sinne ilmestyi mieshenkilö tulevan sulhasen hahmossa. Myös tapasivat tytöt pestä silmiänsä lähteessä. Se, joka sitten oli tuovinaan pyyheliinan, se oli tytön sulhanen. - Mettumaariaamulla
vanhat ihmiset vetivät valkoista lakanaa perässään aamukasteen aikana naapuriensa niityillä. Se vesi, joka lakanaan kokoutui väännettiin astiaan ja annettiin lehmälle. Täten vietiin onni toisilta ihmisiltä. Yhdeksän, kymmenen vuotta takaperin olivat vielä eräs mies javaimo vetäneet mettumaari-aamulla lakanaa perässään. Samoin myös eräs "Noita-Maijaksi" kutsuttu oli ennen lakanaa vedellyt. Siitä sitten tekivät laulun: "Noita-Maija nevatietä pari virstaa tromppas". (Kurikka).
Pietarinpäivääkin on toisin paikoin pidetty pyhänä, jolloin ei tehty työtä. Onkimassa tällöin kuitenkin oli tapa käydä. (Somerniemi).
Laurinpäivänä sai Mynämäellä palkollisväki olla vapaa. Jokaiselle annettiin silloin juusto jokalehmästä. Juustoja sanottiin "Laurin juustoiksi". (St. Laurentius oli Mynämäen kirkon suojeluspyhimys).
Mikkelin- l. Mikonpäivää on pidetty myös erilaisena juhlapäivänä. Se oli paimenten päivä. Karja ajettiin tällöin tavallisesti peltoon ja paimenille annettiin mukaan perunoita ja "juutteja", joista tekivät "hautaa". Niinikään he saivat kokonaisen juuston ja vähän voita sen päälle. (Somerniemi). Toisin paikoin he saivat ottaa mukaansa myös padan, maitoa ja ryyniä vellin keittoa varten. (Orimattila). Vastalahjaksi paimenet puolestaan antoivat nyt emännälle kesällä tekemänsä luudat ja huiskut. (Somerniemi). - Koko yön olivat paimenet haudallaan, polttivat valkeata ja lauloivat: "Torvella soittelen, heliästi koittelen, hei rallali lei, hei rallali lei " (loppua ei kertoja muistanut). (Somerniemi). - Muutamin paikoin saivat paimenet tänä päivänä olla kokonaan vapaat ja mennä hevosen selässä kirkolle. Karja oli ajettu peltoon. (Somero). Jokioisissa saivat rengitkin mennä selkähevosella kirkkoon. - Somerolla oli lisäksi tapana Mikkelinä laittaa kestipöytä torppareille ja kaikille muille, jotka kesällä olivat talossa työssä olleet. Pöydässä oli viinaa, sahtia ja hyviä ruokia. - Seuraava päivä pidettiin "runtuna". Sekin oli jonkinlainen pyhä. Silloin ei näet saanut loukuttaa, ettei sudet söisi karjaa seuraavana suvena. (Somerniemi). Tammelassa taasen ei Mikkelin runtuna saanut syödä nauriita raakana, sillä silloin olisi koko vuodeksi tullut paisumia.
Pyhämiestenpäivän aattoiltana oli vanhaan aikaan useissa paikoin tapana ennustaa tulevaisuutta tinan valamisella, kuten nykyään uudenvuoden aattona. (Somerniemi, Tammela, Uusimaa). Väliin valettiin ensin haltijalle ja sen jälkeen vasta ihmisille. (Vanhojen suomalaisten vuosihan alkoikin tähän aikaan). Somerniemeltä vielä tiedetään, että aattoiltana tulivat "pyhät miehet" syömään nassuttamaan tupaan, jossa heille "oli ruoka valmiiks tällätty". Väki oli sillä aikaa saunassa kylpemässä.
F. A. H.
22.5.13
Värjättyjen merseroitujen lankojen liisteröiminen.
Käsiteollisuus 5-6 / 1911
Merseroidut puuvillalangat vaativat yleensä toisen liisteröimisen kuin ei merseroidut. Syynä tähän on se, että merseroimiskiilto hyvin helposti vähenee langoista, ellei niitä oikein liisteröidessä käsitellä.
Erittäin hyvän tuloksen antaa seuraava menettelytapa:
4 litraan vettä sekotetaan 0,2 kiloa 40° Bè:sta natronlipeää. 6 litraan kuumaa vettä sekotetaan 1,6 kiloa perunatärkkelystä. Kummatkin liemet sekotetaan hyvästi toisiinsa kunnes seos on käynyt aivan kirkkaaksi. Saatuun seokseen pannaan nyt uusi seos, joka on saatu
20 kilosta perunatärkkiä,
200 litraa vettä,
½ kiloa talia.
Täten saatu liisteri keitetään aivan kirkkaan selväksi ja on valmis käytettäväksi.
K. ja P.
Merseroidut puuvillalangat vaativat yleensä toisen liisteröimisen kuin ei merseroidut. Syynä tähän on se, että merseroimiskiilto hyvin helposti vähenee langoista, ellei niitä oikein liisteröidessä käsitellä.
Erittäin hyvän tuloksen antaa seuraava menettelytapa:
4 litraan vettä sekotetaan 0,2 kiloa 40° Bè:sta natronlipeää. 6 litraan kuumaa vettä sekotetaan 1,6 kiloa perunatärkkelystä. Kummatkin liemet sekotetaan hyvästi toisiinsa kunnes seos on käynyt aivan kirkkaaksi. Saatuun seokseen pannaan nyt uusi seos, joka on saatu
20 kilosta perunatärkkiä,
200 litraa vettä,
½ kiloa talia.
Täten saatu liisteri keitetään aivan kirkkaan selväksi ja on valmis käytettäväksi.
K. ja P.
21.5.13
Ajokalumaalauksesta.
Käsiteollisuus 5-6 / 1911
(Omien kokemusten perusteella Käsiteollisuudelle esitti K. A. Nyman, ammattimaalari.)
(Viimeinen osa).
Öljy-pakkeli.
Öljy-pakkeli, jota etupäässä käytetään huonekalumaalauksessa, mutta joskus myös ajokaluihinkin, valmistetaan siten, että sekoitetaan vanhoja öljyvärejä öljyn kanssa, keitetään 2 tuntia tavallisen hyvällä kuumuudella ja sitten siilataan messinki-siilin tai puoli harvan kankaan läpi kuumana astiaan sekä sekoitetaan hienoa sihdattua liitua kuumana. Siten saadaan paksua velliä, minkä annetaan siten jähtyä. Tätä sanotaan mäskiksi. Liisteri keitetään tavallisesta vehnäjauhosta vellin vahvuiseksi ja annetaan jähtyä ja pannaan liitua tavallisen puuron vahvuiseksi. Nämä seokset sekoitetaan yhteen, yhtäpaljon kumpaakin jauhetaan myllyllä tai kivellä hienoiksi, jonka jälkeen sitä voi levittää laajempien pintojen paklaukseen, sekä kuivettua veden ja hohkakiven kanssa silittää. Varsinkin tätä pakkelipintaa hioessa on varottava liikaa veden käyttöä.
Jos pannaan liisteri-osasto 65 % ja öljymäskiä 35 %, niin voipi parhaiten hohkakivillä silittää sitä huonekaluihin, oviin ja ikkunoihin.
Jos vanhoja öljymaaleja ei ole, niin keitetään seos 1 litrasta maaliöljyä ½ kg. lyijyvalkoista sekä liitua niin paljon, että seos tulee vellin vahvuiseksi ja keitetään kuin edellä.
Viivoitus.
Viivavärissä käytetään maaliöljyä ja vähän tärpättiä ja hierotaan hienoksi kivellä. Viivat vedetään viivasiveltimellä ("slepparilla") valmiiksi silitetyn lakkavärin päälle ja annetaan kuivaa. Löytyy hillerin karvaisia (liian pehmeät) ja n. k. oravankarvaisia. Hätätilassa voi itse tehdä oravan hännästä tai hienoista hiuksista. Pituus noin 4-7 cm.
Lakeerauksen viimeistely.
Loppu-lakeeraukseen käytetään "Body värnissoja" ja suuremmille pinnoille käytetään Wearing body -lakkaa ja pyörät sekä vivut lakataan Hard bodylla tai Carriage-lakalla.
Hard body kuivaa puolta pikemmin kuin Wearin body. Nobles & Hoaren tuotteet ovat tähän erittäin suositettavia.
Lakeeraus-pensselit puhdistetaan tärpätissä puhtaaksi, jonka jälkeen tärpätti koetetaan saada mahdollisimman tarkkaan pensselistä pois. Isompiin pintoihin käytetään eri pensselejä, ettei koloissa ja uurroksissa mahdollisesti löytyvä jauho joutuisi suuremmille pinnoille ja tekisi pinnan epätasaiseksi.
(Omien kokemusten perusteella Käsiteollisuudelle esitti K. A. Nyman, ammattimaalari.)
(Viimeinen osa).
Öljy-pakkeli.
Öljy-pakkeli, jota etupäässä käytetään huonekalumaalauksessa, mutta joskus myös ajokaluihinkin, valmistetaan siten, että sekoitetaan vanhoja öljyvärejä öljyn kanssa, keitetään 2 tuntia tavallisen hyvällä kuumuudella ja sitten siilataan messinki-siilin tai puoli harvan kankaan läpi kuumana astiaan sekä sekoitetaan hienoa sihdattua liitua kuumana. Siten saadaan paksua velliä, minkä annetaan siten jähtyä. Tätä sanotaan mäskiksi. Liisteri keitetään tavallisesta vehnäjauhosta vellin vahvuiseksi ja annetaan jähtyä ja pannaan liitua tavallisen puuron vahvuiseksi. Nämä seokset sekoitetaan yhteen, yhtäpaljon kumpaakin jauhetaan myllyllä tai kivellä hienoiksi, jonka jälkeen sitä voi levittää laajempien pintojen paklaukseen, sekä kuivettua veden ja hohkakiven kanssa silittää. Varsinkin tätä pakkelipintaa hioessa on varottava liikaa veden käyttöä.
Jos pannaan liisteri-osasto 65 % ja öljymäskiä 35 %, niin voipi parhaiten hohkakivillä silittää sitä huonekaluihin, oviin ja ikkunoihin.
Jos vanhoja öljymaaleja ei ole, niin keitetään seos 1 litrasta maaliöljyä ½ kg. lyijyvalkoista sekä liitua niin paljon, että seos tulee vellin vahvuiseksi ja keitetään kuin edellä.
Viivoitus.
Viivavärissä käytetään maaliöljyä ja vähän tärpättiä ja hierotaan hienoksi kivellä. Viivat vedetään viivasiveltimellä ("slepparilla") valmiiksi silitetyn lakkavärin päälle ja annetaan kuivaa. Löytyy hillerin karvaisia (liian pehmeät) ja n. k. oravankarvaisia. Hätätilassa voi itse tehdä oravan hännästä tai hienoista hiuksista. Pituus noin 4-7 cm.
Lakeerauksen viimeistely.
Loppu-lakeeraukseen käytetään "Body värnissoja" ja suuremmille pinnoille käytetään Wearing body -lakkaa ja pyörät sekä vivut lakataan Hard bodylla tai Carriage-lakalla.
Hard body kuivaa puolta pikemmin kuin Wearin body. Nobles & Hoaren tuotteet ovat tähän erittäin suositettavia.
Lakeeraus-pensselit puhdistetaan tärpätissä puhtaaksi, jonka jälkeen tärpätti koetetaan saada mahdollisimman tarkkaan pensselistä pois. Isompiin pintoihin käytetään eri pensselejä, ettei koloissa ja uurroksissa mahdollisesti löytyvä jauho joutuisi suuremmille pinnoille ja tekisi pinnan epätasaiseksi.
20.5.13
Jauhon valkaisusta.
Liikeapulainen 49, 10.12.1909
Jokainen leipuri tietää, että leivottaissa saadaan paremmat tulokset jauhosta, joka on ikäytynyttä, s. o., jota on säilytetty sopivassa paikassa kahdesta neljään kuukauteen jauhamisen jälkeen, kuin vasta jauhetusta jauhosta. Mikä tämän vaikuttaa, sitä ei kukaan ole voinut vielä täysin tyydyttävästi selittää.
Tässä ikäytymisessä tapahtuu ainakin kaksi muutosta, joilla on merkitystä leipurille, koska ne tekevät jauhon paremmaksi leiväntekotarkotukseen. Yksi niistä on jauhon kuivuminen jossakin määrässä, niin että siihen voidaan lisätä enempi vettä leivottaessa. Toinen muutos on vähäinen värin valkeneminen. Se seikka, että nämä muutokset yhdessä toisten monimutkaisempien kanssa paransivat jauhon laatua, saattoi myllärit koettamaan saavuttaa samoja tuloksia keinotekoista tietä.
Monien enemmän tai vähemmän onnistuneiden kokeiden jälkeen tultiin lopulta huomaamaan, että jos sähkövirta johdetaan ilman läpi ja tämä ilma heti paikalla saatetaan kosketukseen jauhon kanssa, niin jauho valkenee muutamissa sekunneissa. Sähkövirran johtaminen ilman läpi synnyttää kemiallisen muutoksen, jossa osa typpeä yhdistyy osaan happea, jotka aineet ovat ilman pääaineksia. Tämän yhtymän tuloksena on typpi-peroksidi. Sitä valmistetaan jossakin määrin myös erään toisen menettelytavan kautta, nim. antamalla salpietarihapon vaikuttaa sinkkiin.
Se muutos, jonka typpi-peroksidi synnyttää jauhossa, tapahtuu seuraavasti: Tässä kaasussa on kaksi happiatomia yhtä typpiatomia kohti. Kun nyt saatamme tämän kaasun kosketukseen jauhon kanssa, niin - sikäli kun luulemme muutoksen tapahtuvan - se luovuttaa yhden atomin happea jauholle ja heti ottaa luovuttamansa atomin sijaan samallaisen atomin ilmasta. Kaasu itse ei yhdy yhdistykseen jauhon kanssa, vaan aiheuttaa jauhon hapettumisen.
Vapautuneen hapen vaikutus ei koske jauhon kaikkia aineosia, sikäli kun voimme nykyisin päättää, vaan vaikuttaa se ainoastaan jauhon keltaseen väriaineeseen, joka on horjuva yhdistys; asianlaita on sama jauhon luonnollisessakin valkenemisessa. Kemiallisissa laboratorioissa tehdyt kokeet osottavat, että valkaisu ei muuta jauhon glutenia, eikä myöskään jauhon puhdasta rasva-ainetta. Rasvaan on kumminkin aina yhdistynyt erilaisia n. k. epäpuhtauksia, joista eräs on tuo väriaine, johon valkaisu vaikuttaa. Jotakuta poikkeusta lukuunottamatta väittävät tutkijat, että keinotekoisesti valkaistu jauho ei muuten eroa luonnollisesti valkaistusta kuin sisältämäinsä nitriittien kautta.
Nyt voidaan nostaa kysymys, vaikuttaako tämä kaasu tai ne tuotteet, jotka ovat tuloksena sen vaikutuksesta, vahingollisesti jauhoon jäädessään siihen valkaisun jälkeen. Ryhtymättä seikkaperäisesti selvittelemään niitä kokeita, joita on tehty tämän seikan ratkaisemiseksi, sanottakoon heti, ettei kukaan ole vielä näyttänyt toteen, että tässä menettelyssä syntyneet nitriitit olisivat millään tavoin vahingoittaneet jauhoa. Kaksi seikkaa on kumminkin saatu selville: ensiksi se, että mikä jauhossa oleva kaasu hyvänsä hyvin helposti poistuu kuumuuden vaikutuksesta, ja toiseksi, että nitriitit taikinassa vapautuvat sen alkoholin ja hiili-dioksidin aikutuksesta, joita syntyy leipää tehdessä ja paistettaessa. Sen vuoksi paistettuun leipään ei jää yhtään nitriittejä jos leipä on paistettu uunissa, jossa se ei ole suorastaan alttiina polttoaineen palamiskaasujen vaikutukselle. Kun suurin osa käytetystä jauhosta on paistettu tavalla tai toisella, niin ei siis ole juuri pelkoa, että leivänkuluttajat tulisivat nauttimaan nitriittejä. Jos niin kumminkin tapahtuisi, ei siitä olisi juuri vahinkoa, koska paljo suurempia määriä esiintyy monessa muussa ruokatavarassamme; niinpä esim. sianlihassa ja suolalihassa kymmenen kertaa enempi kuin valkaistussa jauhossa.
Alkuaan luultiin, että mylläri voisi valkaisun avulla muuttaa ala-arvoisen jauhon näöltään ensiluokkaiseksi, ja niin ollen saada siitä korkeamman hinnan. On kumminkin osotettu, että näin ei tapahdu todellisuudessa, sillä on huomattu, että jauho, joka sisältää mainittavammassa määrässä leseitä ja ituja, jotka tekevät sen tummemmaksi väriltään, tulee valkaistessa vielä tummemmaksi, koska valkaisumenettely mustentaa noita pieniä hitusia. Niin ollen on enempi vahingoksi kuin eduksi alaluokan jauhojen valkaisu, ja senvuoksi siitä on niiden suhteen luovuttukin.
Toinen luulo oli, että valkaisumenettely antaisi jauholle muutamissa sekunneissa kaikki ne ominaisuudet, jotka se ennen saavutti parikuukautisen ikäytymisen kautta, mutta tämäkin luulo on osottautunut luotelluksi. Totta kumminkin näyttää olevan, että vastajauhettu jauho on leipomiseen parempaa valkaistuna kuin valkasemattomana, mikä johtuu valkaisun vaikuttamasta kuivumisesta, mutta ei sekumminkaan vedä vertoja valkaisemattomalle jauholle, joka on luonnollista tietä ikäytynyt ja vaiennut. Loppupäätöksenä voimme pitää, että leipurilla on hyvin vähän pelättävää valkaistusta jauhosta, sikäli kun on kysymyksessä sen sopivaisuus leivän tekoon. Kun valkaisu voi olla jauholle hyödyksi, eikä ole voitu näyttää nykyisten menettelytapojen tuottavan sille vahinkoakaan, niin ei meidän tarvitse suuresti huolehtia, onko jauho valkaistua vai eikö.
Jauhon keinotekoista valkaisua, joka ensin otettiin käytäntöön Yhdysvalloissa, on harjotettu ja harjotetaau kaikissa maissa, joissa nykyaikainen myllyteollisuus on suuremmasti kehittynyt. Viime aikoina on käyty ankaraa sotaa sen oikeutuksesta, sillä on syytetty, että se olisi suoraa väärennystä petostarkotuksessa ja valkaistu jauho terveydelle vahingollistakin. Ranskassa ja Englannissa on asia ollut tuomioistuimen käsiteltävänä, mutta syytökset on hylätty. Yhdysvalloissa sitävastoin selitti maanviljelysministeri viime joulukuussa pitkällisten kuulustelujen ja tutkimusten perusteella, että valkaisu sotii ravintoaineiden väärennystä koskevaa lakia vastaan, jonka vuoksi viime keskäkuun 1 p:stä kiellettiin valkaistun jauhon kauppa Yhdysvalloissa, jota vastoin sen ulosvienti erityisillä ehdoilla on sallittu. Tätä hallinnollista selitystä eivätkaikki myllärit ole kumminkaan ottaneet totellakseen, joten asia tulee oikeuden käsiteltäväksi ja myllärit toivovat silloin voittavansa.
- Kauppal.
Jokainen leipuri tietää, että leivottaissa saadaan paremmat tulokset jauhosta, joka on ikäytynyttä, s. o., jota on säilytetty sopivassa paikassa kahdesta neljään kuukauteen jauhamisen jälkeen, kuin vasta jauhetusta jauhosta. Mikä tämän vaikuttaa, sitä ei kukaan ole voinut vielä täysin tyydyttävästi selittää.
Tässä ikäytymisessä tapahtuu ainakin kaksi muutosta, joilla on merkitystä leipurille, koska ne tekevät jauhon paremmaksi leiväntekotarkotukseen. Yksi niistä on jauhon kuivuminen jossakin määrässä, niin että siihen voidaan lisätä enempi vettä leivottaessa. Toinen muutos on vähäinen värin valkeneminen. Se seikka, että nämä muutokset yhdessä toisten monimutkaisempien kanssa paransivat jauhon laatua, saattoi myllärit koettamaan saavuttaa samoja tuloksia keinotekoista tietä.
Monien enemmän tai vähemmän onnistuneiden kokeiden jälkeen tultiin lopulta huomaamaan, että jos sähkövirta johdetaan ilman läpi ja tämä ilma heti paikalla saatetaan kosketukseen jauhon kanssa, niin jauho valkenee muutamissa sekunneissa. Sähkövirran johtaminen ilman läpi synnyttää kemiallisen muutoksen, jossa osa typpeä yhdistyy osaan happea, jotka aineet ovat ilman pääaineksia. Tämän yhtymän tuloksena on typpi-peroksidi. Sitä valmistetaan jossakin määrin myös erään toisen menettelytavan kautta, nim. antamalla salpietarihapon vaikuttaa sinkkiin.
Se muutos, jonka typpi-peroksidi synnyttää jauhossa, tapahtuu seuraavasti: Tässä kaasussa on kaksi happiatomia yhtä typpiatomia kohti. Kun nyt saatamme tämän kaasun kosketukseen jauhon kanssa, niin - sikäli kun luulemme muutoksen tapahtuvan - se luovuttaa yhden atomin happea jauholle ja heti ottaa luovuttamansa atomin sijaan samallaisen atomin ilmasta. Kaasu itse ei yhdy yhdistykseen jauhon kanssa, vaan aiheuttaa jauhon hapettumisen.
Vapautuneen hapen vaikutus ei koske jauhon kaikkia aineosia, sikäli kun voimme nykyisin päättää, vaan vaikuttaa se ainoastaan jauhon keltaseen väriaineeseen, joka on horjuva yhdistys; asianlaita on sama jauhon luonnollisessakin valkenemisessa. Kemiallisissa laboratorioissa tehdyt kokeet osottavat, että valkaisu ei muuta jauhon glutenia, eikä myöskään jauhon puhdasta rasva-ainetta. Rasvaan on kumminkin aina yhdistynyt erilaisia n. k. epäpuhtauksia, joista eräs on tuo väriaine, johon valkaisu vaikuttaa. Jotakuta poikkeusta lukuunottamatta väittävät tutkijat, että keinotekoisesti valkaistu jauho ei muuten eroa luonnollisesti valkaistusta kuin sisältämäinsä nitriittien kautta.
Nyt voidaan nostaa kysymys, vaikuttaako tämä kaasu tai ne tuotteet, jotka ovat tuloksena sen vaikutuksesta, vahingollisesti jauhoon jäädessään siihen valkaisun jälkeen. Ryhtymättä seikkaperäisesti selvittelemään niitä kokeita, joita on tehty tämän seikan ratkaisemiseksi, sanottakoon heti, ettei kukaan ole vielä näyttänyt toteen, että tässä menettelyssä syntyneet nitriitit olisivat millään tavoin vahingoittaneet jauhoa. Kaksi seikkaa on kumminkin saatu selville: ensiksi se, että mikä jauhossa oleva kaasu hyvänsä hyvin helposti poistuu kuumuuden vaikutuksesta, ja toiseksi, että nitriitit taikinassa vapautuvat sen alkoholin ja hiili-dioksidin aikutuksesta, joita syntyy leipää tehdessä ja paistettaessa. Sen vuoksi paistettuun leipään ei jää yhtään nitriittejä jos leipä on paistettu uunissa, jossa se ei ole suorastaan alttiina polttoaineen palamiskaasujen vaikutukselle. Kun suurin osa käytetystä jauhosta on paistettu tavalla tai toisella, niin ei siis ole juuri pelkoa, että leivänkuluttajat tulisivat nauttimaan nitriittejä. Jos niin kumminkin tapahtuisi, ei siitä olisi juuri vahinkoa, koska paljo suurempia määriä esiintyy monessa muussa ruokatavarassamme; niinpä esim. sianlihassa ja suolalihassa kymmenen kertaa enempi kuin valkaistussa jauhossa.
Alkuaan luultiin, että mylläri voisi valkaisun avulla muuttaa ala-arvoisen jauhon näöltään ensiluokkaiseksi, ja niin ollen saada siitä korkeamman hinnan. On kumminkin osotettu, että näin ei tapahdu todellisuudessa, sillä on huomattu, että jauho, joka sisältää mainittavammassa määrässä leseitä ja ituja, jotka tekevät sen tummemmaksi väriltään, tulee valkaistessa vielä tummemmaksi, koska valkaisumenettely mustentaa noita pieniä hitusia. Niin ollen on enempi vahingoksi kuin eduksi alaluokan jauhojen valkaisu, ja senvuoksi siitä on niiden suhteen luovuttukin.
Toinen luulo oli, että valkaisumenettely antaisi jauholle muutamissa sekunneissa kaikki ne ominaisuudet, jotka se ennen saavutti parikuukautisen ikäytymisen kautta, mutta tämäkin luulo on osottautunut luotelluksi. Totta kumminkin näyttää olevan, että vastajauhettu jauho on leipomiseen parempaa valkaistuna kuin valkasemattomana, mikä johtuu valkaisun vaikuttamasta kuivumisesta, mutta ei sekumminkaan vedä vertoja valkaisemattomalle jauholle, joka on luonnollista tietä ikäytynyt ja vaiennut. Loppupäätöksenä voimme pitää, että leipurilla on hyvin vähän pelättävää valkaistusta jauhosta, sikäli kun on kysymyksessä sen sopivaisuus leivän tekoon. Kun valkaisu voi olla jauholle hyödyksi, eikä ole voitu näyttää nykyisten menettelytapojen tuottavan sille vahinkoakaan, niin ei meidän tarvitse suuresti huolehtia, onko jauho valkaistua vai eikö.
Jauhon keinotekoista valkaisua, joka ensin otettiin käytäntöön Yhdysvalloissa, on harjotettu ja harjotetaau kaikissa maissa, joissa nykyaikainen myllyteollisuus on suuremmasti kehittynyt. Viime aikoina on käyty ankaraa sotaa sen oikeutuksesta, sillä on syytetty, että se olisi suoraa väärennystä petostarkotuksessa ja valkaistu jauho terveydelle vahingollistakin. Ranskassa ja Englannissa on asia ollut tuomioistuimen käsiteltävänä, mutta syytökset on hylätty. Yhdysvalloissa sitävastoin selitti maanviljelysministeri viime joulukuussa pitkällisten kuulustelujen ja tutkimusten perusteella, että valkaisu sotii ravintoaineiden väärennystä koskevaa lakia vastaan, jonka vuoksi viime keskäkuun 1 p:stä kiellettiin valkaistun jauhon kauppa Yhdysvalloissa, jota vastoin sen ulosvienti erityisillä ehdoilla on sallittu. Tätä hallinnollista selitystä eivätkaikki myllärit ole kumminkaan ottaneet totellakseen, joten asia tulee oikeuden käsiteltäväksi ja myllärit toivovat silloin voittavansa.
- Kauppal.
19.5.13
Hwad man kan bli bjuden på i en restaurant.
Lördagsqvällen 24, 11.6.1898
I sin fullkomlighet skildrar en fransk kemist genom att sammanställa en matsedel, som man skulle kunna erhålla i en billig restaurant i Paris. Början skor med en soppa af ett köttextrakt, som konserverats genom tillsättande af borsyra. Den därpå följande fisken hade bevarats för förskämning genom samma medel. De konserverade grönsakerna hade genom tillsättande af koppar erhållit en glänsande grön färg, för att de skulle so ut som färska. Efterrätten var beredd af frukt, som konserverats i en lösning af salicylsyra. Till osten, som bland sina beståndsdelar räknade gumsfett eller bomolja, åt man med bred, som erhållit sin hvita färg af alun och var bakadt af mjöl, uppblandadt med gips, för att göra det tyngre. Dessa läckra rätter nedspolades med ett gipsadt vin, som hade en betydlig halt af fuchsin att tacka för sin vackra röda färg. Likören, hvarmed den misshandlade sökte afhjälpa de dåliga värkningarne af do intagna rätterna, bestod af råsprit, som sötats med betsocker och erhållit smak genom en af stenkolstjärans många produkter. Att gifva en beskrifning på kaffet måste man afstå ifrån, då uppräknandet af alla där ingående ämnen skulle taga för lång tid.
En fransman, de Nansoty, har nygligen anställt undersökningar om förfalskningarna af kaffe i Frankrike. Sämre sorter färgas, så att de likna de bättre, och bönor af ler färgas omsorgsfullt och blandas bland de äkta. Rostade bönor uppblandas med konstgjorda bönor af kaffesump, tillsatt med mjöl. Äkta och falska bönor rostas tillsammans mod något fett, ägghvita, socker och sirap. Kaffebönornas vikt ökas därigenom, att de läggas i ånga, så att de upptaga fuktighet. I malet katfe finner man bland annat följande beståndsdelar: cikoria, som ofta själf är förfalskad, betor, morötter, lejontand, ekollon, hästkastanje, hasselnöt, mandel, fikon, plommon, kvickrot, äpplen, päron, ärter, malda och sammanblandade. Nyligen straffades i Frankrike en man för alt ha tillsatt malen sten till kaffet. Många fabriker tillsätta äfven soporna ur magasinen, så att produkten, som förses med beteckningen café du luxe, måste bli riktigt smaklig.
I sin fullkomlighet skildrar en fransk kemist genom att sammanställa en matsedel, som man skulle kunna erhålla i en billig restaurant i Paris. Början skor med en soppa af ett köttextrakt, som konserverats genom tillsättande af borsyra. Den därpå följande fisken hade bevarats för förskämning genom samma medel. De konserverade grönsakerna hade genom tillsättande af koppar erhållit en glänsande grön färg, för att de skulle so ut som färska. Efterrätten var beredd af frukt, som konserverats i en lösning af salicylsyra. Till osten, som bland sina beståndsdelar räknade gumsfett eller bomolja, åt man med bred, som erhållit sin hvita färg af alun och var bakadt af mjöl, uppblandadt med gips, för att göra det tyngre. Dessa läckra rätter nedspolades med ett gipsadt vin, som hade en betydlig halt af fuchsin att tacka för sin vackra röda färg. Likören, hvarmed den misshandlade sökte afhjälpa de dåliga värkningarne af do intagna rätterna, bestod af råsprit, som sötats med betsocker och erhållit smak genom en af stenkolstjärans många produkter. Att gifva en beskrifning på kaffet måste man afstå ifrån, då uppräknandet af alla där ingående ämnen skulle taga för lång tid.
En fransman, de Nansoty, har nygligen anställt undersökningar om förfalskningarna af kaffe i Frankrike. Sämre sorter färgas, så att de likna de bättre, och bönor af ler färgas omsorgsfullt och blandas bland de äkta. Rostade bönor uppblandas med konstgjorda bönor af kaffesump, tillsatt med mjöl. Äkta och falska bönor rostas tillsammans mod något fett, ägghvita, socker och sirap. Kaffebönornas vikt ökas därigenom, att de läggas i ånga, så att de upptaga fuktighet. I malet katfe finner man bland annat följande beståndsdelar: cikoria, som ofta själf är förfalskad, betor, morötter, lejontand, ekollon, hästkastanje, hasselnöt, mandel, fikon, plommon, kvickrot, äpplen, päron, ärter, malda och sammanblandade. Nyligen straffades i Frankrike en man för alt ha tillsatt malen sten till kaffet. Många fabriker tillsätta äfven soporna ur magasinen, så att produkten, som förses med beteckningen café du luxe, måste bli riktigt smaklig.
18.5.13
Den bästa färgen för skyddande af järnkonstruktioner.
Naturen 27, 1.2.1894
Inför Manchester Association of Engineers höll hr W. Thomson nyligen ett föredrag rörande vissa ämnens skadliga inflytande pä järnoch stal, hvari talaren redogjorde för värkan af särskilda färger och fernissor, som användas till skyddande af järn- och stålkonstruktioner för röstning. För någon tid sedan hade hr Thomson blifvit uppfordrad att anställa omfattande försök för att finna den lämpligaste färgen till skyddande af en större järnkonstruktion mot invärkan af luft, regn och stänk frän hafvet. Försöken ledde hr Thomson till den slutsatsen att den röda mönjefärgen lämnar järnet det bästa skyddet.
Detta förhällande syntes förf. så mycket märkligare som mönjan själf är ett starkt oxiderande ämne. Närmare undersökningar gäfvo emellertid vid handen att det just är denna egenskap hos mönjan som ger den dess skyddande törmåga, i ty att mönjan på själfva järnet framkallar en hinna af svart, magnetisk järnoxid som hindrar uppkomsten af rost. Äfven färger beredda af andra oxiderande ämnen, t. ex. manganperoxid (brunsten), hafva enligt hvad förf. funnit egenskapen att förekomma järnets röstning.
Hr John West, sällskapets vice-president, bekräftade riktigheten af hr Thomsons rön att mönja är den bäst skyddande färgen för järnkonstruktioner.
Inför Manchester Association of Engineers höll hr W. Thomson nyligen ett föredrag rörande vissa ämnens skadliga inflytande pä järnoch stal, hvari talaren redogjorde för värkan af särskilda färger och fernissor, som användas till skyddande af järn- och stålkonstruktioner för röstning. För någon tid sedan hade hr Thomson blifvit uppfordrad att anställa omfattande försök för att finna den lämpligaste färgen till skyddande af en större järnkonstruktion mot invärkan af luft, regn och stänk frän hafvet. Försöken ledde hr Thomson till den slutsatsen att den röda mönjefärgen lämnar järnet det bästa skyddet.
Detta förhällande syntes förf. så mycket märkligare som mönjan själf är ett starkt oxiderande ämne. Närmare undersökningar gäfvo emellertid vid handen att det just är denna egenskap hos mönjan som ger den dess skyddande törmåga, i ty att mönjan på själfva järnet framkallar en hinna af svart, magnetisk järnoxid som hindrar uppkomsten af rost. Äfven färger beredda af andra oxiderande ämnen, t. ex. manganperoxid (brunsten), hafva enligt hvad förf. funnit egenskapen att förekomma järnets röstning.
Hr John West, sällskapets vice-president, bekräftade riktigheten af hr Thomsons rön att mönja är den bäst skyddande färgen för järnkonstruktioner.
17.5.13
De gamle egyptiernes färger.
Naturen 27, 1.2.1894
Färgerna på de gamle egyptiernes minnesvårdar utmärka sig, trots deras höga ålder och fastän de delvis i årtusenden ha varit utsatta för vädrets växlingar, ännu i dag genom sin liflighet och friskhet. Så godt som alla på den tiden använda färger voro hämtade från mineralriket. Vi meddela här några uppgifter om deras sammansättning och sannolika beredningssätt.
Den mest använda färgen var en rödbrun färg, motsvarande hvad vi benämna "pompejanskt rödt". Den utgjorde en blandning af järnoxid, som erhölls ur Egyptens järnglanslager, och lera. Denna färg är så finkornig att den måste antagas ha blifvit framstäld genom en ytterst omsorgsfull pulverisering och slamning af beståndsdelarna, särskildt järnoxiden. Såsom gul färg användes förutom guldbrons och bladguld, hvilka redan då voro kända, likaledes ett slags järnoxid (gulockra), som genom tillsats af växlande mängder lera, kalk o. s. v. tilldelades olika nyanser. Genom upphettning gaf man blandningarna bruna nyanser och genom tillsats af rödt orangefärgade nyanser. De blåa färgerna bestodo af glasflusser, innehållande koppar. Färgkornens finhet gör det sannolikt att den ännu heta glasmassan häldes i kallt vatten och att den sålunda erhållna spröda, af otaliga fina sprickor genomdragna massan sedan pulveriserades och slammades. Såsom hvit färg tjänade gips, och samma ämne användes därjämte efter färgning med ett organiskt ämne såsom blekröd färg. Hvarifrån detta organiska färgämne hämtades vet man icke med säkerhet, men det är antagligt att det utgjordes af krapprödt (alizarin), som egyptierne förstodo att framställa ur krapprot.
De gamle egyptiske byggmästarne voro fullt medvetna om sina färgers varaktighet och oföränderlighet. Så finner man på ett af pyramidbyggaren Neh-Fermads värk (4000 år före Kr.) en inskrift, som lämnar upplysning om den använda färgens framställningssätt och innehåller orden: "Färgprydnaden på templet måste vara lika evig som gudarne själfva".
Färgerna på de gamle egyptiernes minnesvårdar utmärka sig, trots deras höga ålder och fastän de delvis i årtusenden ha varit utsatta för vädrets växlingar, ännu i dag genom sin liflighet och friskhet. Så godt som alla på den tiden använda färger voro hämtade från mineralriket. Vi meddela här några uppgifter om deras sammansättning och sannolika beredningssätt.
Den mest använda färgen var en rödbrun färg, motsvarande hvad vi benämna "pompejanskt rödt". Den utgjorde en blandning af järnoxid, som erhölls ur Egyptens järnglanslager, och lera. Denna färg är så finkornig att den måste antagas ha blifvit framstäld genom en ytterst omsorgsfull pulverisering och slamning af beståndsdelarna, särskildt järnoxiden. Såsom gul färg användes förutom guldbrons och bladguld, hvilka redan då voro kända, likaledes ett slags järnoxid (gulockra), som genom tillsats af växlande mängder lera, kalk o. s. v. tilldelades olika nyanser. Genom upphettning gaf man blandningarna bruna nyanser och genom tillsats af rödt orangefärgade nyanser. De blåa färgerna bestodo af glasflusser, innehållande koppar. Färgkornens finhet gör det sannolikt att den ännu heta glasmassan häldes i kallt vatten och att den sålunda erhållna spröda, af otaliga fina sprickor genomdragna massan sedan pulveriserades och slammades. Såsom hvit färg tjänade gips, och samma ämne användes därjämte efter färgning med ett organiskt ämne såsom blekröd färg. Hvarifrån detta organiska färgämne hämtades vet man icke med säkerhet, men det är antagligt att det utgjordes af krapprödt (alizarin), som egyptierne förstodo att framställa ur krapprot.
De gamle egyptiske byggmästarne voro fullt medvetna om sina färgers varaktighet och oföränderlighet. Så finner man på ett af pyramidbyggaren Neh-Fermads värk (4000 år före Kr.) en inskrift, som lämnar upplysning om den använda färgens framställningssätt och innehåller orden: "Färgprydnaden på templet måste vara lika evig som gudarne själfva".
16.5.13
Kirjallisuutta. V. M. J. Viljasen Värisointuopas
Opettajain lehti 50, 13.12.1907
Kirjallisuutta. V. M. J. Viljasen Värisointuopas ilmestyi vuosi sitten Yrjö Veilinin kustannuksella. Kun kansakouluissakin uutta piirustusmetodia käytäntöön sovitellessa opettajat tulevat tekemisiin värien kanssa, niin Viljasen Värisointuopas on mitä tervetullein kirja niille piirustuksen opettajille, jotka ovat alkaneet tahi vasta aikovat ruveta kouluissaan piirustuksessa käyttämään värejä.
Värisointuoppaassa on hyvin paljon ohjeita kaikenlaisissa värien käyttöä koskevissa asioissa. Siinä on lyhyesti selvitetty väri-ilmiöiden perustiedot, mistä ne johtuvat ja miten eri värejä sekottamallasaa uusia värivivahduksia.
Vielä suurempiarvoisia kuin värien seottamista käsittelevät asiat ovat opettajille kirjassa esitetyt perusteet värien yhdistämisestä eli värien käyttämisestä niin, että ne yhdistettynä muodostavat sopusointuisan kokonaisuuden. Se kyllä on useimmiten makuasia ja riippuu kunkin väri-aistista, mutta kuitenkin siinäkin suhteessa esitettävänäni oleva teos niihin aisioihin perehtymättömille on arvokkaana ohjeena.
Kirjassa esitetään mitkä värit ovat keskenään sopusointuisia, perustellen tämän siihen, miten maailman suuret mestarit maalauksissaan ovat
eri värejä yhdistäneet sekä havaintoihin, joita jokainen voi itse tehdä luonnossa. Tätä osaa koskevien asiain jaottelu on seuraava: kontrasti- eli vastakkaisvärit ja niiden yksityisten värien luonne ja niiden käyttö värisoinnuissa, värisoinnut puvuissa, väritriatit ja niiden käyttö, värit ja asuntomme ja eri valaistusten vaikutus väreihin.
Kirja ei ole rasittavan laajakaan, ainoastaan 69 sivua ja esitys selvää, joten siihen perehtyminen ei tuota erityistä vaikeutta. Hinta 2 mk. 75 p. Kun taas ensi vuonna tullaan opettajakirjastoja täydentämään, niin silloin ei saa unohtaa Värisointuopasta.
Edellistä teosta rupesin opettajille suosittelemaan juuri sen johdosta, että värien tilauksista olen huomannut hyvin useilta opettajilta siinä suhteessa puuttuvan alkeellisimmatkin tiedot. Mistäpä meikäläiset niitä tietoja ovat voineet saadakaan, seminaareissa tuskin on puhuttu sanaakaan, suomenkielisessä kirjallisuudessa ei ennen Viljasen Värisointuopasta ole ollut ainoatakaan sitä lajia ja varsin harvat opettajat ovat olleet tilaisuudessa näistä asioista puhumaan taiteilijoidenkaan kanssa tahi itse tekemään havaintoja edes kotimaisissa taidekokoelmissa, maailman suurista mestariteoksista puhumattakaan.
E. V. P.
Kirjallisuutta. V. M. J. Viljasen Värisointuopas ilmestyi vuosi sitten Yrjö Veilinin kustannuksella. Kun kansakouluissakin uutta piirustusmetodia käytäntöön sovitellessa opettajat tulevat tekemisiin värien kanssa, niin Viljasen Värisointuopas on mitä tervetullein kirja niille piirustuksen opettajille, jotka ovat alkaneet tahi vasta aikovat ruveta kouluissaan piirustuksessa käyttämään värejä.
Värisointuoppaassa on hyvin paljon ohjeita kaikenlaisissa värien käyttöä koskevissa asioissa. Siinä on lyhyesti selvitetty väri-ilmiöiden perustiedot, mistä ne johtuvat ja miten eri värejä sekottamallasaa uusia värivivahduksia.
Vielä suurempiarvoisia kuin värien seottamista käsittelevät asiat ovat opettajille kirjassa esitetyt perusteet värien yhdistämisestä eli värien käyttämisestä niin, että ne yhdistettynä muodostavat sopusointuisan kokonaisuuden. Se kyllä on useimmiten makuasia ja riippuu kunkin väri-aistista, mutta kuitenkin siinäkin suhteessa esitettävänäni oleva teos niihin aisioihin perehtymättömille on arvokkaana ohjeena.
Kirjassa esitetään mitkä värit ovat keskenään sopusointuisia, perustellen tämän siihen, miten maailman suuret mestarit maalauksissaan ovat
eri värejä yhdistäneet sekä havaintoihin, joita jokainen voi itse tehdä luonnossa. Tätä osaa koskevien asiain jaottelu on seuraava: kontrasti- eli vastakkaisvärit ja niiden yksityisten värien luonne ja niiden käyttö värisoinnuissa, värisoinnut puvuissa, väritriatit ja niiden käyttö, värit ja asuntomme ja eri valaistusten vaikutus väreihin.
Kirja ei ole rasittavan laajakaan, ainoastaan 69 sivua ja esitys selvää, joten siihen perehtyminen ei tuota erityistä vaikeutta. Hinta 2 mk. 75 p. Kun taas ensi vuonna tullaan opettajakirjastoja täydentämään, niin silloin ei saa unohtaa Värisointuopasta.
Edellistä teosta rupesin opettajille suosittelemaan juuri sen johdosta, että värien tilauksista olen huomannut hyvin useilta opettajilta siinä suhteessa puuttuvan alkeellisimmatkin tiedot. Mistäpä meikäläiset niitä tietoja ovat voineet saadakaan, seminaareissa tuskin on puhuttu sanaakaan, suomenkielisessä kirjallisuudessa ei ennen Viljasen Värisointuopasta ole ollut ainoatakaan sitä lajia ja varsin harvat opettajat ovat olleet tilaisuudessa näistä asioista puhumaan taiteilijoidenkaan kanssa tahi itse tekemään havaintoja edes kotimaisissa taidekokoelmissa, maailman suurista mestariteoksista puhumattakaan.
E. V. P.
15.5.13
Viina, tupakka ja värisokeus.
Rauhan sanoma 1 / 1909
Se taistelu, jonka Yhdysvaltain rautatiet ovat julistaneet palveluskuntainsa väkijuomain ja tupakan käytäntöä vastaan, johtuu osaksi siitä, että viinan ja tupakan myrkky aiheuttaa värisokeuden, jolla on vaaralliset seuraukset, jos se pääseekehittymään rautatien palveluksessa olevain junankuljettajani, lämmittäjäin ja junamiesten kesken. Kolmattakymmentä vuotta sitten ovat silmälääkärit huomanneet, että Tapacco Endlyopia ja Alcohol Endlyopia ovat vaarallisimpia tunnettuja silmätauteja. Pitäen palveluksessaan eteviä silmälääkäreitä, ovat suuret rautatieyhtiöt saaneet täysin selville näiden tautien yllä kasvavan olemassaolon ja ne turmiolliset seuraukset, jotka niistä vaivat johtua.
Erään rautatielääkärin lausunnan mukaan ei "Endlyopia" silmätautia Amerikassa yleisesti tunnettu 15 vuotta sitten, jota vastoin se oli hyvin tavallista Europassa ja etelämaissa. Nykyään saavat maan huomatuimmat silmälääkärit joka vuosi yhä useampia tuota tautia sairastavia henkilöitä hoidettavaksensa. Sen leveneminen ja lisääntyminen johtuu tupakan ja juomain lisääntyneestä käytöstä. Ensi asteillaan "endlyopia" aiheuttaa hieman heikontuneen näkövoiman ja pakotuksen silmissä, mutta sen vaikutus harvoin huomataan. Taudin ei tarvitse pitkälle kehittyä, ennen kun "scotoma" eli värisokeus ilmestyy. Vissit osat silmäterässä eivät voi erottaa punasta ja viheriää, jotka värit ovat huomautus- ja vaaran ilmotusvärit. Muutamiin osiin silmäterässä näyttävät nuo värit harmaalta, keltaselta, mustalta tahi joltain muulta väriltä. Kun tuon silmätaudin alainen ei itse tiedä taudistaan mitään, niin voi jokin junankulettaja tahi lämmittäjä omata sen kuukausia, ja selviää se vasta jonkun rautatieonnettomuuden kautta, jolloin huomataan, että asianomainen
värisokeutensa kautta on väärin tulkinnut annetun varotusmerkin.
Ellei tautia ajoissa hoideta voi siitä seurata täydellinen sokeus, sillä se tapaa silmähermon. Jos tauti saadaan parannetuksi ja henkilö jatkaa tupakan ja väkijuomain käyttöä, uudistuu tauti, ollen laadultaan vaarallisempi. Jos "endlyopia" levenee yhtä nopeasti kuin tähän saakka, niin on se neljännesvuosisadan kuluttua aikamme vaarallisimpia silmätauteja, väittävät kaikki etevimmät silmälääkärit.
Se taistelu, jonka Yhdysvaltain rautatiet ovat julistaneet palveluskuntainsa väkijuomain ja tupakan käytäntöä vastaan, johtuu osaksi siitä, että viinan ja tupakan myrkky aiheuttaa värisokeuden, jolla on vaaralliset seuraukset, jos se pääseekehittymään rautatien palveluksessa olevain junankuljettajani, lämmittäjäin ja junamiesten kesken. Kolmattakymmentä vuotta sitten ovat silmälääkärit huomanneet, että Tapacco Endlyopia ja Alcohol Endlyopia ovat vaarallisimpia tunnettuja silmätauteja. Pitäen palveluksessaan eteviä silmälääkäreitä, ovat suuret rautatieyhtiöt saaneet täysin selville näiden tautien yllä kasvavan olemassaolon ja ne turmiolliset seuraukset, jotka niistä vaivat johtua.
Erään rautatielääkärin lausunnan mukaan ei "Endlyopia" silmätautia Amerikassa yleisesti tunnettu 15 vuotta sitten, jota vastoin se oli hyvin tavallista Europassa ja etelämaissa. Nykyään saavat maan huomatuimmat silmälääkärit joka vuosi yhä useampia tuota tautia sairastavia henkilöitä hoidettavaksensa. Sen leveneminen ja lisääntyminen johtuu tupakan ja juomain lisääntyneestä käytöstä. Ensi asteillaan "endlyopia" aiheuttaa hieman heikontuneen näkövoiman ja pakotuksen silmissä, mutta sen vaikutus harvoin huomataan. Taudin ei tarvitse pitkälle kehittyä, ennen kun "scotoma" eli värisokeus ilmestyy. Vissit osat silmäterässä eivät voi erottaa punasta ja viheriää, jotka värit ovat huomautus- ja vaaran ilmotusvärit. Muutamiin osiin silmäterässä näyttävät nuo värit harmaalta, keltaselta, mustalta tahi joltain muulta väriltä. Kun tuon silmätaudin alainen ei itse tiedä taudistaan mitään, niin voi jokin junankulettaja tahi lämmittäjä omata sen kuukausia, ja selviää se vasta jonkun rautatieonnettomuuden kautta, jolloin huomataan, että asianomainen
värisokeutensa kautta on väärin tulkinnut annetun varotusmerkin.
Ellei tautia ajoissa hoideta voi siitä seurata täydellinen sokeus, sillä se tapaa silmähermon. Jos tauti saadaan parannetuksi ja henkilö jatkaa tupakan ja väkijuomain käyttöä, uudistuu tauti, ollen laadultaan vaarallisempi. Jos "endlyopia" levenee yhtä nopeasti kuin tähän saakka, niin on se neljännesvuosisadan kuluttua aikamme vaarallisimpia silmätauteja, väittävät kaikki etevimmät silmälääkärit.
14.5.13
Färgning af påsk-ägg.
Sländan 6, 1.4.1896
De allra präktigaste påskagg, skiftande i mångfaldiga färger och teckningar, kan man färga med följande enkla och billiga materialier, hvilka alla äro fullkomligt oskadliga för hälsan, nämligen: kugellack i pulverform, bresilja, fernambuk (dessa tre färg-ämnen köpas for några penni i färg- eller droghandeln), upplöst gummi arabicum, några lökskal, torkade små blommor och fina blad, några ullgarnsändar, små stumpar af svarta spetsar, litet risgryn eller andra gryn och slutligen tyglappar (helst lärft eller bomullstyg) så stora att ett ägg kan vecklas in i dem och lika många som äggen, hvilka man vill färga. Lökskalen läggas i vatten.
På hvarje tyglapp strös här och där litet kugellack, sedan lägger man på lappen små våta lökskalsbitar, några torkade blommor och blad eller litet gryn i den brokigaste omväxling. Ett ägg omviras med en svart spetsstump, ett annat omlindas prydligt med några hvarf ullgarn, på ett tredje fastgummas små pappersstjärnor, djur, siffror eller bokstäfver, och andra ägg lämnas åter utan dessa grannlåter.
Nu lagges hvart ägg på någonaf de preparerade tyglapparna, inlindas försigtigt i denna utan att lökskalen, blommorna eller risgrynen rubbas och ombindes stadigt med tråd. På dessa "ägg-paket" stänkes litet vatten och så få de ligga till följande dag. Alt detta göres nämligen aftonen före äggfärgningsdagen.
Dagen därpå kokas vatten i två kastruller, i den ena lagges bresilja, i den andra fernambuk så mycket att vätskan blir mörk. Då vätskan kokar ilägges en del äggpaket i den ena och de öfriga i den andra kastrullen. Äggen få koka omkring 20 minuter, upptagas därpå och läggas i tygkallt vatten. Sedan befrias de från sina höljen. Detta är ett det trefligaste göra, fullt af vackra öfverraskningar i följd af äggens omväxlande färgspel. Till sist bestrykas äggen med upplöst gummi arabicum, hvarigenom de fä vacker glans.
De allra präktigaste påskagg, skiftande i mångfaldiga färger och teckningar, kan man färga med följande enkla och billiga materialier, hvilka alla äro fullkomligt oskadliga för hälsan, nämligen: kugellack i pulverform, bresilja, fernambuk (dessa tre färg-ämnen köpas for några penni i färg- eller droghandeln), upplöst gummi arabicum, några lökskal, torkade små blommor och fina blad, några ullgarnsändar, små stumpar af svarta spetsar, litet risgryn eller andra gryn och slutligen tyglappar (helst lärft eller bomullstyg) så stora att ett ägg kan vecklas in i dem och lika många som äggen, hvilka man vill färga. Lökskalen läggas i vatten.
På hvarje tyglapp strös här och där litet kugellack, sedan lägger man på lappen små våta lökskalsbitar, några torkade blommor och blad eller litet gryn i den brokigaste omväxling. Ett ägg omviras med en svart spetsstump, ett annat omlindas prydligt med några hvarf ullgarn, på ett tredje fastgummas små pappersstjärnor, djur, siffror eller bokstäfver, och andra ägg lämnas åter utan dessa grannlåter.
Nu lagges hvart ägg på någonaf de preparerade tyglapparna, inlindas försigtigt i denna utan att lökskalen, blommorna eller risgrynen rubbas och ombindes stadigt med tråd. På dessa "ägg-paket" stänkes litet vatten och så få de ligga till följande dag. Alt detta göres nämligen aftonen före äggfärgningsdagen.
Dagen därpå kokas vatten i två kastruller, i den ena lagges bresilja, i den andra fernambuk så mycket att vätskan blir mörk. Då vätskan kokar ilägges en del äggpaket i den ena och de öfriga i den andra kastrullen. Äggen få koka omkring 20 minuter, upptagas därpå och läggas i tygkallt vatten. Sedan befrias de från sina höljen. Detta är ett det trefligaste göra, fullt af vackra öfverraskningar i följd af äggens omväxlande färgspel. Till sist bestrykas äggen med upplöst gummi arabicum, hvarigenom de fä vacker glans.
13.5.13
Mitenkä pärekatot voipi saada kestävämmiksi?
Suomen maanviljelyslehti 6 / 1894
(Osaksi Hbl:n mukaan.)
Vaikka kattopäreillä kieltämättä on monta suurta ansioa kattamisaineena, esimerkiksi se, että ne ovat keveitä sekä helppohintaisia, on niillä sen ohessa kuitenkin sangen arveluttava vika. Ne kestävät kovin vähän aikaa. Muutaman vuoden kuluttua haurastuvat ne niin, että myrsky repii ne rikki ja kattoon syntyy ennen pitkää reikiä. Tätä epäkohtaa on koetettu parantaa useammalla eri tavalla, niinkuin kastelemalla päreitä rautavihtrilliliuvoksessa tahi punamultasekoituksessa. Voitelemalla pärekattoja kivihiilitervalla on niiden kestäväisyyttä myös koetettu lisätä. Mutta tämä viimeksimainittu keino tulee kuitenkin valitettavasti kovin kalliiksi ja enentää vielä päällepäätteeksi tulenvaaraa. Päreiden kasteleminen rautavihtrilliliuvoksessa taas vaikuttaa niihin aivan päinvastaisesti kuin mitä sillä on tarkoitettu, s. o. se vähentää päreiden kestäväisyyttä. Tämän on kokemus ainakin meidän maassamme osottanut, ja yhtäläinen näkyy asianlaita olevan naapurimaissammekin päättäen seuraavasta kirjoituksesta, jonka otamme tähän eräästä tanskalaisesta aikakauskirjasta. Kirjoitus koskee tosin niinkutsuttuja kattopaanuja, mutta mitä niistä sanotaan, soveltuu hyvin meidän tavallisiin kattopäreisiinkin. Se sisältää tosin monelle varmaankin ennestään hyvin tunnetuita asioita, mutta eihän hyvää neuvoa voi liian usein toistaa. "Paanujen" sijasta puhumme tässä vaan päreistä.
"Pärekatot ovat, sitä ei kukaan voi kieltää, hyviä ja helppohintaisia kattoja maalaisrakennuksille. Ne ovat keveitä ja säästävät sen johdosta paljon rakennusaineita. Ja edelleen ovat ne, jos ne vaan huolellisesti tehdään ja alusta pitäin oikealla tavalla hoidetaan, sekä tiviitä että kestäviä.
Jos katto täydellisesti on vastaava tarkoitustaan, pitää päreiden olla 40-47 sentimetrin pituisia, ja ne ovat pantavat kattoon niin, että ainoastaan 8 tahi korkeintaan 10 sentimetriä pistää esiin toisten alta. Mitä tuulisempi paikka on ja mitä rajummat ilmat siinä tavallisesti vallitsevat, sitä tiviimpään ovat päreet pantavat.
Mutta milloinkaan ei saa käyttää muunlaisia kuin kuparivihtrilliliuvoksessa kasteltuja päreitä. Vähintään 20-30 minuuttia pitää jokaista pärekimppua pidettämän ainakin 3/4:lta päreiden pituutta kiehuvassa vihtrilliliuvoksessa. Astian alla, jossa liuvosta kiehutetaan, pitää oleman hyvä valkea, niin että liuvos herkeämättä kiehuu pärekimppujen ollessa upotettuina siihen. Huono valkea ja puolittainen kiehuminen eivät riitä.
Tällä tavoin kuparivihtrillissä kiehutetut päreet tulevat väriltänsä keltaisiksi tahi keltaisen harmaiksi, ja tämä väri pysyy niissä kuinka kauvan hyvänsä. Sen lisaksi tulee vielä, että katto tulee tulenkestäväksi, sillä kuparivihtrilli vaikuttaa että tuli ei syty päreisiin. Tästä seikasta voipi jokainen tulla helposti vakuutetuksi koettamalla sytyttää palamaan jotakuta tässä aineessa karaistua pärettä. Olemme nähneet 20-30 vuoden vanhoja kattoja, jotka vielä ovat täysin kestäviä ja hyvässä kunnossa. Ainoa huomattava muutos, mikä niissä on tapahtunut, on että niiden väri nykyään on harmaampi ja vähemmin keltainen kuin kattojen uusina ollessa.
Voipi olla vakuutettu, että kaikkialla, missä pärekattoihin ollaan tyytymättömiä, ei ole niitä tehtäessä kyllin tarkasti noudatettu ylläolevia sääntöjä.
Niinpä tapahtuu usein, että päreiden karkaisu-aineeksi käytetään, jotta kustannukset tulisivat vähän huokeammiksi, rautavihtrilliä kuparivihtrillin asemesta siinä luulossa, että toinen voipi olla yhtä hyvää kuin toinenkin. Mutta rautavihtrilli turmelee päreet kokonansa. Se värjää ne mustiksi sekä haurastuttaa ja ikäänkuin polttaa ne, ja ne kouristuvat sekä murtuvat sitten pian kappaleiksi
tuulessa, sitä pikemmin, mitä pitemmältä päreiden päät pistävät esiin toisten alta.
Näiden rivien kirjoittaja on itse tehnyt sangen perinpohjaisia kokeita pärekattojen kestävyyden selville saamiseksi: 20 vuotta sitten tehtiin eräs pärekatto; toinen puoli sitä tehtiin kuparivihtrillissä ja toinen puoli rautavihtrillissä keitetyistä päreistä. Jo viidentenä vuonna
rupesivat jälkimmäisen katonpuoliskon päreet säröilemään ja murtumaan rikki tuulessa, ja olivat niin hauraita, että hyvinkin vähäinen paino voi murtaa ne puhki. Kuparivihtrilliliuvoksessa kiehutetut päreet sitävastoin ovat yhä vielä yhtä lujia ja kovia kuin ne olivat kattoa tehtäessä eikä niiden alkuperäinen värikään edes ole muuttunut.
Missä pärekatot on huomattu tulenvaarallisiksi, siellä on siihen ollut syynä se, että päreitä on joko keitetty liian vähän aikaa taikka että niitä on keitetty rautavihtrilliliuvoksessa. Ainoastaan riittävä kiehuttaminen kyllin väkevässä kuparivihtrilliliuvoksessa on varma suojeluskeino kaikkea vaaraa vastaan, sekä tulenvaaraa että mätää ja kaikkea muuta mikä kattoa voipi vahingoittaa."
***
Yhteydessä tämän kanssa oli aikomuksemme vielä puhua parista pärekattojen suojelus-aineesta, jotka viime aikoina ovat ilmestyneet kauppaan pärekattovernissan ja pärekattoöljyn nimellä, ja joiden sanotaan lisäävän pärekattojen kestäväisyyttä sekä suojelevan niitä tulenvaaraakin vastaan, mutta kun meille, ymmärtääksemme täysin asiantuntevilta tahoilta, on annettu niistä keskenänsä aivan vastakkaisia arvosteluita, niin emme ainakaan tällä kertaa ota niistä mitään lausuaksemme.
(Osaksi Hbl:n mukaan.)
Vaikka kattopäreillä kieltämättä on monta suurta ansioa kattamisaineena, esimerkiksi se, että ne ovat keveitä sekä helppohintaisia, on niillä sen ohessa kuitenkin sangen arveluttava vika. Ne kestävät kovin vähän aikaa. Muutaman vuoden kuluttua haurastuvat ne niin, että myrsky repii ne rikki ja kattoon syntyy ennen pitkää reikiä. Tätä epäkohtaa on koetettu parantaa useammalla eri tavalla, niinkuin kastelemalla päreitä rautavihtrilliliuvoksessa tahi punamultasekoituksessa. Voitelemalla pärekattoja kivihiilitervalla on niiden kestäväisyyttä myös koetettu lisätä. Mutta tämä viimeksimainittu keino tulee kuitenkin valitettavasti kovin kalliiksi ja enentää vielä päällepäätteeksi tulenvaaraa. Päreiden kasteleminen rautavihtrilliliuvoksessa taas vaikuttaa niihin aivan päinvastaisesti kuin mitä sillä on tarkoitettu, s. o. se vähentää päreiden kestäväisyyttä. Tämän on kokemus ainakin meidän maassamme osottanut, ja yhtäläinen näkyy asianlaita olevan naapurimaissammekin päättäen seuraavasta kirjoituksesta, jonka otamme tähän eräästä tanskalaisesta aikakauskirjasta. Kirjoitus koskee tosin niinkutsuttuja kattopaanuja, mutta mitä niistä sanotaan, soveltuu hyvin meidän tavallisiin kattopäreisiinkin. Se sisältää tosin monelle varmaankin ennestään hyvin tunnetuita asioita, mutta eihän hyvää neuvoa voi liian usein toistaa. "Paanujen" sijasta puhumme tässä vaan päreistä.
"Pärekatot ovat, sitä ei kukaan voi kieltää, hyviä ja helppohintaisia kattoja maalaisrakennuksille. Ne ovat keveitä ja säästävät sen johdosta paljon rakennusaineita. Ja edelleen ovat ne, jos ne vaan huolellisesti tehdään ja alusta pitäin oikealla tavalla hoidetaan, sekä tiviitä että kestäviä.
Jos katto täydellisesti on vastaava tarkoitustaan, pitää päreiden olla 40-47 sentimetrin pituisia, ja ne ovat pantavat kattoon niin, että ainoastaan 8 tahi korkeintaan 10 sentimetriä pistää esiin toisten alta. Mitä tuulisempi paikka on ja mitä rajummat ilmat siinä tavallisesti vallitsevat, sitä tiviimpään ovat päreet pantavat.
Mutta milloinkaan ei saa käyttää muunlaisia kuin kuparivihtrilliliuvoksessa kasteltuja päreitä. Vähintään 20-30 minuuttia pitää jokaista pärekimppua pidettämän ainakin 3/4:lta päreiden pituutta kiehuvassa vihtrilliliuvoksessa. Astian alla, jossa liuvosta kiehutetaan, pitää oleman hyvä valkea, niin että liuvos herkeämättä kiehuu pärekimppujen ollessa upotettuina siihen. Huono valkea ja puolittainen kiehuminen eivät riitä.
Tällä tavoin kuparivihtrillissä kiehutetut päreet tulevat väriltänsä keltaisiksi tahi keltaisen harmaiksi, ja tämä väri pysyy niissä kuinka kauvan hyvänsä. Sen lisaksi tulee vielä, että katto tulee tulenkestäväksi, sillä kuparivihtrilli vaikuttaa että tuli ei syty päreisiin. Tästä seikasta voipi jokainen tulla helposti vakuutetuksi koettamalla sytyttää palamaan jotakuta tässä aineessa karaistua pärettä. Olemme nähneet 20-30 vuoden vanhoja kattoja, jotka vielä ovat täysin kestäviä ja hyvässä kunnossa. Ainoa huomattava muutos, mikä niissä on tapahtunut, on että niiden väri nykyään on harmaampi ja vähemmin keltainen kuin kattojen uusina ollessa.
Voipi olla vakuutettu, että kaikkialla, missä pärekattoihin ollaan tyytymättömiä, ei ole niitä tehtäessä kyllin tarkasti noudatettu ylläolevia sääntöjä.
Niinpä tapahtuu usein, että päreiden karkaisu-aineeksi käytetään, jotta kustannukset tulisivat vähän huokeammiksi, rautavihtrilliä kuparivihtrillin asemesta siinä luulossa, että toinen voipi olla yhtä hyvää kuin toinenkin. Mutta rautavihtrilli turmelee päreet kokonansa. Se värjää ne mustiksi sekä haurastuttaa ja ikäänkuin polttaa ne, ja ne kouristuvat sekä murtuvat sitten pian kappaleiksi
tuulessa, sitä pikemmin, mitä pitemmältä päreiden päät pistävät esiin toisten alta.
Näiden rivien kirjoittaja on itse tehnyt sangen perinpohjaisia kokeita pärekattojen kestävyyden selville saamiseksi: 20 vuotta sitten tehtiin eräs pärekatto; toinen puoli sitä tehtiin kuparivihtrillissä ja toinen puoli rautavihtrillissä keitetyistä päreistä. Jo viidentenä vuonna
rupesivat jälkimmäisen katonpuoliskon päreet säröilemään ja murtumaan rikki tuulessa, ja olivat niin hauraita, että hyvinkin vähäinen paino voi murtaa ne puhki. Kuparivihtrilliliuvoksessa kiehutetut päreet sitävastoin ovat yhä vielä yhtä lujia ja kovia kuin ne olivat kattoa tehtäessä eikä niiden alkuperäinen värikään edes ole muuttunut.
Missä pärekatot on huomattu tulenvaarallisiksi, siellä on siihen ollut syynä se, että päreitä on joko keitetty liian vähän aikaa taikka että niitä on keitetty rautavihtrilliliuvoksessa. Ainoastaan riittävä kiehuttaminen kyllin väkevässä kuparivihtrilliliuvoksessa on varma suojeluskeino kaikkea vaaraa vastaan, sekä tulenvaaraa että mätää ja kaikkea muuta mikä kattoa voipi vahingoittaa."
***
Yhteydessä tämän kanssa oli aikomuksemme vielä puhua parista pärekattojen suojelus-aineesta, jotka viime aikoina ovat ilmestyneet kauppaan pärekattovernissan ja pärekattoöljyn nimellä, ja joiden sanotaan lisäävän pärekattojen kestäväisyyttä sekä suojelevan niitä tulenvaaraakin vastaan, mutta kun meille, ymmärtääksemme täysin asiantuntevilta tahoilta, on annettu niistä keskenänsä aivan vastakkaisia arvosteluita, niin emme ainakaan tällä kertaa ota niistä mitään lausuaksemme.
12.5.13
Käsityö- ja tehdasyhdistyksen waltuutettujen kokouksessa
Tampereen Sanomat 39, 2.4.1885
Käsityö- ja tehdasyhdistyksen waltuutettujen kokouksessa tiistai-iltana käsiteltiin seuraawia asioita:
Wärjärin oppilas Emanuel Lang sai sällinäytteeksensä tehdä sarkaa weraksi ja wärjätä lankaa herrain Liljeroosin ja Vosson tarkastuksella; sama kirjoitettiin 4 kuukaudeksi oppiin herra Liljeroosille. Suutarin oppilas Juho Mäkinen sai sällinäytteekseen tehdä battiinit herrain Partasen ja Hagmanin tarkastuksella, puusepän oppilas Erland Karlsson piironkin herrain Henriksonin ja Löfströmin tarkastuksella ja nahkurin oppilas Emil Grönberg mustan wuodan ja shagriininahan herrain Grönbergin ja Karlsonin tarkastuksella. Nahkuri Terwolle kirjoitettiin 7 kuukaudeksi oppiin nuorukainen Oskar Ahlfors.
Käsityö- ja tehdasyhdistyksen waltuutettujen kokouksessa tiistai-iltana käsiteltiin seuraawia asioita:
Wärjärin oppilas Emanuel Lang sai sällinäytteeksensä tehdä sarkaa weraksi ja wärjätä lankaa herrain Liljeroosin ja Vosson tarkastuksella; sama kirjoitettiin 4 kuukaudeksi oppiin herra Liljeroosille. Suutarin oppilas Juho Mäkinen sai sällinäytteekseen tehdä battiinit herrain Partasen ja Hagmanin tarkastuksella, puusepän oppilas Erland Karlsson piironkin herrain Henriksonin ja Löfströmin tarkastuksella ja nahkurin oppilas Emil Grönberg mustan wuodan ja shagriininahan herrain Grönbergin ja Karlsonin tarkastuksella. Nahkuri Terwolle kirjoitettiin 7 kuukaudeksi oppiin nuorukainen Oskar Ahlfors.
11.5.13
Om den pedagogiska betydelsen av ljusets psykiska verkan skriver Edvin Thall.
Tidskrift för folkskolan 5-6, 1.5.1910
Pedagogisk Tidskrift (Stockholm).
Vår kunskap om ljusets inflytande på själslivets funktioner är ännu, ganska bristfällig och tarvar vetenskapliga undersökningar, men den kännedom om de olika spektralfärgernas verkningar man på empirisk väg vunnit, är tillräckligt stor för att beaktas i den psykologiska pedagogiken och dess praktiska tillämpningar. De resultat man kommit till äro i korthet följande.
Det röda ljuset verkar alltid uppretande, eggande till handling och kroppsrörelse. Alla själens processer bliva hastigare och livligare i detta ljus. Apopenko fann särskilt, att hörselreaktioner påskyndades och förstärktes.
Orange och gulrött äro upplivande och värmande, men ej eggande.
Den gula färgen har intet inflytande på det psykiska tillståndet utan synes vara att jämställa med dagsljuset.
I det gröna ljuset börja redan de kemiska strålarna göra sig märkbara i sitt nedsättande av de psykiska reaktionerna. I detta ljus inträder en känsla av lugn hos försökpersonen, men vid längre inverkan åstadkomma de gröna strålarna ofta huvudvärk.
I blått har det kemiska ljuset redan blivit så kraftigt, att det verkar mycket lugnande, nästan förslöande. I denna färg och i ännu högre grad i violett inträda ändringar i de subjektiva känslorna. Vid längre inverkan av violett hämmas de psykiska reaktionerna fullständigt.
För skolan hava dessa erfarenheter betydelse vid valet av färgen på lärosalarnas väggar. Lärjungarnas ögon vila större delen av undervisningstiden på salens väggytor, och färgen på dessa bör då vara sådan, att detav densamma uppkomna psykiska tillståndet i möjligast hög grad underhjälper undervisningen.
I första rummet vill jag härvid påpeka, att den grå färgen på större ytor är förkastlig. Det finnes ingen färg, som i så hög grad verkar nedslående och fördystrande som denna, om man nu får kalla grått en färg. Goethe omtalar i sin färglära, att han kände personer, som psykiskt ledo, om de på en mulen dag sågo en person i grå morgonrock. Ungdomen kräver ljus och glada färger, om den skall trivas, och därför måste utom grått även alla mörka nyanser av de övriga färgerna förkastas. Vi skola sålunda endast taga hänsyn till de ljusa tonerna av de rärger, som kunna komma i fråga: rött, orange, gult, grönt och blått. Den rent vita färgen verkar ofta pinsamt irriterande på ögat, om belysningen är stark, och den kan då ersättas med en svagt gul. Är ljuset däremot måttligt intensivt, såsom i korridorer och trappor, blir den rent vita färgen den lättaste, gladaste och mest behagliga. För det andra är det av vikt. att färgen hålles matt, så att inga glänsande ytor uppstå. Särskilt i lärosalarna verka dessa blanka fläckar, som uppkomma av ljusspeglingen från fönstren, mycket distraherande. Av samma orsak borde alla kartor hållas matta. Då nu av hygieniska skäl man föredrager oljefärg i salarna framför limfärgen, som i sig själv är matt, så borde man borttaga denna oljemålnings glans, vilket icke förorsakar några tekniska svårigheter.
Den färg, som bäst lämpar sig för de vanliga lektionssalarna, torde vara gulgrönt, ljus nyans sålunda och matt. Denna färg verkar lugn utan att i nämnvärd mån nedsätta den psykiska förmågan. Ögat vilar utan irritering på denna yta och uppmärksamheten störes ej. Även en ton i blågrönt kan duga, men gör icke samma goda intryck.
Den röda färgen lämpar sig däremot icke i lektionssalarna, då den verkar allt för mycket eggande. I gymnastiklokalen skulle däremot denna lärg vara utmärkt, emedan den driver till rörelse. Likaså borde den användas i frukostrummen, enär man funnit, att aptiten ökas i rött ljus. Då den röda färgen påskyndar och höjer hörselreaktionerna, kunde den med fördel användas även i musiksalar. Dock är här att föredraga orange eller gulrött, som är mindre irriterande och dessutom ljusare, givande intryck av solsken. Högtidssalen, som bör giva intryck av fest och högtid, skall hållas i mycket ljust gult ellet vitt med enkla hela ytor. I allmänhet borde alla ytor hållas i en färg och icke utsiras med målade dekorationer i olika färger. Förekommer ornamentering, skall denna endast i nyans avbryta mot omgivningens färg.
Efter vad jag själv funnit, inverkar rummets färg högst betydligt på den psykiska arbetsförmågan, och det är underligt, att många av våra läroverkshus i hög grad bryta mot de resultat undersökningarna om ljusets psykiska verkningar lämnat.
Pedagogisk Tidskrift (Stockholm).
Vår kunskap om ljusets inflytande på själslivets funktioner är ännu, ganska bristfällig och tarvar vetenskapliga undersökningar, men den kännedom om de olika spektralfärgernas verkningar man på empirisk väg vunnit, är tillräckligt stor för att beaktas i den psykologiska pedagogiken och dess praktiska tillämpningar. De resultat man kommit till äro i korthet följande.
Det röda ljuset verkar alltid uppretande, eggande till handling och kroppsrörelse. Alla själens processer bliva hastigare och livligare i detta ljus. Apopenko fann särskilt, att hörselreaktioner påskyndades och förstärktes.
Orange och gulrött äro upplivande och värmande, men ej eggande.
Den gula färgen har intet inflytande på det psykiska tillståndet utan synes vara att jämställa med dagsljuset.
I det gröna ljuset börja redan de kemiska strålarna göra sig märkbara i sitt nedsättande av de psykiska reaktionerna. I detta ljus inträder en känsla av lugn hos försökpersonen, men vid längre inverkan åstadkomma de gröna strålarna ofta huvudvärk.
I blått har det kemiska ljuset redan blivit så kraftigt, att det verkar mycket lugnande, nästan förslöande. I denna färg och i ännu högre grad i violett inträda ändringar i de subjektiva känslorna. Vid längre inverkan av violett hämmas de psykiska reaktionerna fullständigt.
För skolan hava dessa erfarenheter betydelse vid valet av färgen på lärosalarnas väggar. Lärjungarnas ögon vila större delen av undervisningstiden på salens väggytor, och färgen på dessa bör då vara sådan, att detav densamma uppkomna psykiska tillståndet i möjligast hög grad underhjälper undervisningen.
I första rummet vill jag härvid påpeka, att den grå färgen på större ytor är förkastlig. Det finnes ingen färg, som i så hög grad verkar nedslående och fördystrande som denna, om man nu får kalla grått en färg. Goethe omtalar i sin färglära, att han kände personer, som psykiskt ledo, om de på en mulen dag sågo en person i grå morgonrock. Ungdomen kräver ljus och glada färger, om den skall trivas, och därför måste utom grått även alla mörka nyanser av de övriga färgerna förkastas. Vi skola sålunda endast taga hänsyn till de ljusa tonerna av de rärger, som kunna komma i fråga: rött, orange, gult, grönt och blått. Den rent vita färgen verkar ofta pinsamt irriterande på ögat, om belysningen är stark, och den kan då ersättas med en svagt gul. Är ljuset däremot måttligt intensivt, såsom i korridorer och trappor, blir den rent vita färgen den lättaste, gladaste och mest behagliga. För det andra är det av vikt. att färgen hålles matt, så att inga glänsande ytor uppstå. Särskilt i lärosalarna verka dessa blanka fläckar, som uppkomma av ljusspeglingen från fönstren, mycket distraherande. Av samma orsak borde alla kartor hållas matta. Då nu av hygieniska skäl man föredrager oljefärg i salarna framför limfärgen, som i sig själv är matt, så borde man borttaga denna oljemålnings glans, vilket icke förorsakar några tekniska svårigheter.
Den färg, som bäst lämpar sig för de vanliga lektionssalarna, torde vara gulgrönt, ljus nyans sålunda och matt. Denna färg verkar lugn utan att i nämnvärd mån nedsätta den psykiska förmågan. Ögat vilar utan irritering på denna yta och uppmärksamheten störes ej. Även en ton i blågrönt kan duga, men gör icke samma goda intryck.
Den röda färgen lämpar sig däremot icke i lektionssalarna, då den verkar allt för mycket eggande. I gymnastiklokalen skulle däremot denna lärg vara utmärkt, emedan den driver till rörelse. Likaså borde den användas i frukostrummen, enär man funnit, att aptiten ökas i rött ljus. Då den röda färgen påskyndar och höjer hörselreaktionerna, kunde den med fördel användas även i musiksalar. Dock är här att föredraga orange eller gulrött, som är mindre irriterande och dessutom ljusare, givande intryck av solsken. Högtidssalen, som bör giva intryck av fest och högtid, skall hållas i mycket ljust gult ellet vitt med enkla hela ytor. I allmänhet borde alla ytor hållas i en färg och icke utsiras med målade dekorationer i olika färger. Förekommer ornamentering, skall denna endast i nyans avbryta mot omgivningens färg.
Efter vad jag själv funnit, inverkar rummets färg högst betydligt på den psykiska arbetsförmågan, och det är underligt, att många av våra läroverkshus i hög grad bryta mot de resultat undersökningarna om ljusets psykiska verkningar lämnat.
10.5.13
Toalettihistoriaa.
Uuden Suomettaren juttu-tupa 4 / 1890
Keinot, joilla ihon väriä koetetaan parantaa, ovat ikivanhoja. Jo aikaisimman muinaisajan naisilla oli poskien punainen väri suosittu, ja kun sitä luonto ei kaikille antanut, niin oli se keinollisesti hankittava. Muinaisessa Ninivessä oli eräs kaunistustapa yleinen, jota liioittelematta voisi sanoa "emaljoimiseksi". Iho hangattiin ensin sileäksi pimsikivellä ja maalattiin sitten valkoisella värillä.
Yksi Thebessä löydetty toalettirasia sisälsi joukon pieniä pulloja täynnä hajuvesiä ja kaunistusaineita.
Raamatussakin puhutaan usein kasvojen maalaamisesta. Isebel'istä Eila Baal'in tyttärestä kerrotaan: "Koska Jehu tuli Jesreeliin ja Isebel sai sen kuulla, voiteli hän kasvonsa ja kaunisteli päänsä ja katseli akkunan lävitse."
Athenan naiset käyttivät punaista ja valkoista poskimaalia, he maalasivat itseään lyijymudalla ja punaavat poskiaan sinoberilla. Runoilija Ovidius kertoo eri poskimaaleista, joita Romassa käytettiin ja valittaa että romalaiset naiset koittavat keinollisesti punata verettömiä poskiaan, että heidän kasvojensa petollinen kalpeus on lyijymudalla toimeensaatu ja että ne kaikenlaisilla tempuilla kohottivat silmiensä loistoa. Toisessa paikassa hän mainitsee, että jokaisen naisen, joka tahtoo tulla rakastetuksi, pitää olla kalpea kasvoiltaan. Myöskin Plinius kertoo että Romassa käytettiin sangen paljon kaunistus-keinoja, varsinkin herne- ja ohra-jauhoja, munia, viinin hiivaa, peuransarvea, narsissi-sipulia y. m. Näistä ainoista valmistettiin jonkinlaista käärettä, jota pidettiin koko yö ja osa päivästäkin kasvoilla.
Romalaisilta tuli poskien maalaus Galliaan ja Saksaan. Myöhempinä vuosisatoina tuli tämä tapa viimemainitussa maassa niin yleiseksi, että kaunousvoiteitten luku nousi moneen sataan. Varsinkin Ranskassa ovat kaunistus-aineet aina olleet hyvin suosittuja.
Vuonna 1779 katsottiin Englannin parlamentissa tarpeelliseksi tehdä seuraava päätös: "Kaikki naiset ilman ijän, arvon tai säädyn eroitusta, olkoot naimattomia tai leskiä, jotka tämän lain julistuksen jälkeen petollisella taikka viekkaalla tavalla sminkkien, voiteitten, kauneusvesien, tekohnmpaitten, valetukan, Espanjan villan, kureliivien, vannehameitten, hakakenkien ja täytettyjen lanteitten avulla houkuttelevat Hänen Majestetinsa miespuolisia alamaisia avioliittoon, joutuvat sen rangaistuksen alaisiksi, jonka laki määrää noitumisesta, ja sellainen avioliitto julistetaan mitättömäksi."
Eräs tilastotieteilijä, jolla on tarkat tiedot siitä ihomaalin paljoudesta, mikä Yhdysvalloissa vuoden kuluessa käytetään, arvelee että siitä rahasummasta, jonka Amerikan rouvat ja tytöt kuluttavat kasvojensa kaunistukseen, voisi vuosittain maalata 37,000 taloa, jokaisen maalaus 400 markaksi laskettuna.
Keinot, joilla ihon väriä koetetaan parantaa, ovat ikivanhoja. Jo aikaisimman muinaisajan naisilla oli poskien punainen väri suosittu, ja kun sitä luonto ei kaikille antanut, niin oli se keinollisesti hankittava. Muinaisessa Ninivessä oli eräs kaunistustapa yleinen, jota liioittelematta voisi sanoa "emaljoimiseksi". Iho hangattiin ensin sileäksi pimsikivellä ja maalattiin sitten valkoisella värillä.
Yksi Thebessä löydetty toalettirasia sisälsi joukon pieniä pulloja täynnä hajuvesiä ja kaunistusaineita.
Raamatussakin puhutaan usein kasvojen maalaamisesta. Isebel'istä Eila Baal'in tyttärestä kerrotaan: "Koska Jehu tuli Jesreeliin ja Isebel sai sen kuulla, voiteli hän kasvonsa ja kaunisteli päänsä ja katseli akkunan lävitse."
Athenan naiset käyttivät punaista ja valkoista poskimaalia, he maalasivat itseään lyijymudalla ja punaavat poskiaan sinoberilla. Runoilija Ovidius kertoo eri poskimaaleista, joita Romassa käytettiin ja valittaa että romalaiset naiset koittavat keinollisesti punata verettömiä poskiaan, että heidän kasvojensa petollinen kalpeus on lyijymudalla toimeensaatu ja että ne kaikenlaisilla tempuilla kohottivat silmiensä loistoa. Toisessa paikassa hän mainitsee, että jokaisen naisen, joka tahtoo tulla rakastetuksi, pitää olla kalpea kasvoiltaan. Myöskin Plinius kertoo että Romassa käytettiin sangen paljon kaunistus-keinoja, varsinkin herne- ja ohra-jauhoja, munia, viinin hiivaa, peuransarvea, narsissi-sipulia y. m. Näistä ainoista valmistettiin jonkinlaista käärettä, jota pidettiin koko yö ja osa päivästäkin kasvoilla.
Romalaisilta tuli poskien maalaus Galliaan ja Saksaan. Myöhempinä vuosisatoina tuli tämä tapa viimemainitussa maassa niin yleiseksi, että kaunousvoiteitten luku nousi moneen sataan. Varsinkin Ranskassa ovat kaunistus-aineet aina olleet hyvin suosittuja.
Vuonna 1779 katsottiin Englannin parlamentissa tarpeelliseksi tehdä seuraava päätös: "Kaikki naiset ilman ijän, arvon tai säädyn eroitusta, olkoot naimattomia tai leskiä, jotka tämän lain julistuksen jälkeen petollisella taikka viekkaalla tavalla sminkkien, voiteitten, kauneusvesien, tekohnmpaitten, valetukan, Espanjan villan, kureliivien, vannehameitten, hakakenkien ja täytettyjen lanteitten avulla houkuttelevat Hänen Majestetinsa miespuolisia alamaisia avioliittoon, joutuvat sen rangaistuksen alaisiksi, jonka laki määrää noitumisesta, ja sellainen avioliitto julistetaan mitättömäksi."
Eräs tilastotieteilijä, jolla on tarkat tiedot siitä ihomaalin paljoudesta, mikä Yhdysvalloissa vuoden kuluessa käytetään, arvelee että siitä rahasummasta, jonka Amerikan rouvat ja tytöt kuluttavat kasvojensa kaunistukseen, voisi vuosittain maalata 37,000 taloa, jokaisen maalaus 400 markaksi laskettuna.
9.5.13
Pune.
Virittäjä 3 / 1900
"Virittäjän" ensimäisen vuosikerran viimeisessä numerossa koettaa J. G. Nordling saada pune sanaa merkitsemään "punaista mustetta", sen sijasta että sillä Lönnrotin sanakirjassa on punavärin merkitys. Kun minä tuolla sanalla suuressa osassa Savoa ja keski-Karjalassa olen kuullut toisenlaisen merkityksen, kuin kumpikaan noista mainituista, pyydän sen täten tuoda ilmi. Pune merkitsee siellä keskentekoista nuorasta (nominat. nuoranen = punonnainen), joka on kaksisäikeinen ja tehdään sormien avulla punomalla taikka reittä vaston kiertämällä. Sitä käytetään lapikkaita (uiloja) ja rukkasia paikatessa. - Toisin paikoin pune saattaa merkitä myöskin nuorasen säijettä (nominat. säije), jonka kierrettynä ollessa sanotaan olevan puneillaan. "Elä koske punetta, se purkautuu!" varoitetaan lapsia. - Edellä olevasta käynee selville, että itäsuomalaista on tukala saada käsittämään pune sanan merkitsevän "punaista mustetta", enemmän kuin "punaista väriäkään".
"Virittäjän" ensimäisen vuosikerran viimeisessä numerossa koettaa J. G. Nordling saada pune sanaa merkitsemään "punaista mustetta", sen sijasta että sillä Lönnrotin sanakirjassa on punavärin merkitys. Kun minä tuolla sanalla suuressa osassa Savoa ja keski-Karjalassa olen kuullut toisenlaisen merkityksen, kuin kumpikaan noista mainituista, pyydän sen täten tuoda ilmi. Pune merkitsee siellä keskentekoista nuorasta (nominat. nuoranen = punonnainen), joka on kaksisäikeinen ja tehdään sormien avulla punomalla taikka reittä vaston kiertämällä. Sitä käytetään lapikkaita (uiloja) ja rukkasia paikatessa. - Toisin paikoin pune saattaa merkitä myöskin nuorasen säijettä (nominat. säije), jonka kierrettynä ollessa sanotaan olevan puneillaan. "Elä koske punetta, se purkautuu!" varoitetaan lapsia. - Edellä olevasta käynee selville, että itäsuomalaista on tukala saada käsittämään pune sanan merkitsevän "punaista mustetta", enemmän kuin "punaista väriäkään".
8.5.13
Tsagan sara, mongolilainen juhla.
Virittäjä 3 / 1900
Tsagan sara merkitsee oikeastaan "valkoinen kuukausi". Miksi se on "valkoinen", on länsimaitten miehen vaikea käsittää, mutta mongoli käsittää sen hyvin. Tsagan sara on uuden vuoden aika, se vastaa venäläisten maslennitsaa, mutta on sitä paljon suuremmoisempi. Meillä on juhlia yllin kyllin ja venäläisillä on niitä liiaksikin, mutta mongoleilla on vaan valkoinen kuukautensa. Se on vanhojen tuttavien tervehdysjuhla ja uusien pukujen pyhityspäivä.
Ken on tavallisina arkipäivinä liikkunut Urgan kaduilla jakujilla, tutustunut kansaan ja jo tottunut näkemään sen kiiltävänlikaisia turkkeja ja vielä likaisempia kasvoja, tuskinpa uskoo silmiään tänä aamuna. Kaupunki on kokonaan muuttunut, ihmiset ovat toisen näköiset ja tämä itäinen maan kolkka on kuin todellinen satujen itämaa. Missä ovatkaan nyt ilettävän likaiset poikaparvet, jotka raskaita tuuman paksuisia saappaananturoitaan laahien ja suunnattoman pitkiä hihojaan huiskien pyöriskelivät kujien päissä? Missä ovat nuo rusinoita, pähkinöitä, suolaa ja pikkuleipiä myyskentelevät akat, jotka vakkansa vieressä kyykistyneinä viettävät päivänsä torilla aamun sarastuksesta aina illan hämärään saakka? Ahkerat kiinalaiset sepätkään eivät näy saapuneen paikalleen tänään, eivätkä riipu katuun nahkurien turkkirivit torin syrjässä. Laaja tori on nyt autiona eikä näy muita kuin ohi ratsastavia mongoleja.
Ihmeellistä kuinka ihmisillä on kiire nyt. Hevoset juoksevat täyttä laukkaa torin yli, toisia pujahtaa esiin kujien suusta, kiertävät ohi välisen aitauksen ja katoavat seuraavan kulman taa. Punaisia ja keltaisia laama-miehen pukuja vilisee aamuhämärässä kuin tulisia kekäleitä sinisten, ruskeitten ja harmaitten turkkien seassa. Silkkinen päälys kiiltelee ja sen syrjästä pilkottaa näkyviin lumivalkea, hienovillainen lammasnahka. Lakit on uudet ja niskassa liehuvat punaiset nauhat ovat pitemmät kuin muulloin milloinkaan. Kaikki on yhteensä näky, jota en olisi luullut voivani nähdä tässä laiskojen laamojen ja isännättömien koirien kaupungissa.
Kuljen ohi muutamien, koreilla liehuvilla papereilla ja uusilla nimikirjaimilla kaunistettujen kimalaisten porttien. Toisella puolen toria on laamojen luostari, jonka ahtaita katuja käyn astelemaan. Minun täytyy noudattaa pyhää sääntöä, joka käskee tänä aamuna hatakkineen (silkkipalasineen) tervehtimään opettajaansa. Tuo vanha yelongi, joka on opettanut minua lukemaan, on samoin kuin kaikki muutkin mongolit aivan lapsen luontoinen, eikä käsitä, että tsagan saralla on mulle aivan toinen merkitys kuin hänen kaltaisilleen. Ukon mieliksi kuitenkin hatakkineni ja leivoksineni astun hänen pihaansa. Piha on siivottu ja lakaistu. Aitapuitten välissä ei näy lantaa kuivamassa niinkuin muulloin. Telttaan astuessa huomaa heti, että sekin on tavallista puhtaampi. Huomaan, että burhanit (pyhimykset) kaapissaan ovat saaneet uuden hätäkin ympärilleen, ja heidän eteensä on asetettu leivoksia ja savuava kynttilä. Ympäri katsellessani laitan hatakkini leivospaketin päälle ja syvästi kumartuen baksilleni (opettajalleni), joka istuu vastapäätä ovea, kurotan tervehdyslahjan molemmin käsin lieden yli hänelle. Ukko hakee nopeasti lakkinsa, panee sen päähänsä ja ottaa sitten molemmin käsin lahjani vastaan. Istuudumme matolle lieden viereen. Minä kaivan povestani nuuskapulloni, jota ilman ei täällä voi tulla toimeen, ja taas kumartuen kysyn ukolta: "Baksi amorhon sain-uu?" (onko opettaja levollinen ja terve?). - "Sain" vastaa hän ja kysyy vuorostaan samaa minulta. Sitten säännön mukaan vaihdamme nuuskapullot, ja vetäen baksin pullosta sen lusikan tapaisen korkin ja pyyhkien sillä peukaloani jatkan: " Sain sinev-uu?" (hyvinkö on uudistunut vuosi?). Baksi antaa takaisin pulloseni ja vastaa juhlallisesti: "Saihan sinetää". Kohtelijaasti talon palvelija eli patamies, kuten mongolit sanovat, hänkin vanha akannäköinen laama tarjoo minulle lautasen, jolle on kukkuralleen ladottu kiinalaisia hedelmiä, pikkuleipiä ja sokuria. Otan jonkun ruskean sokuripalan ja aion nousta seisaalleni, sillä pakanalliset polveni eivät pidä mongolien pyhästä istuma-asennosta. Mutta eteeni tuodaan vielä pitkä, puinen kaukalo, jonka syrjästä minua muun muassa lampaanpää tähtäilee. Leikattuani palasen ja keksittyäni mahdollisimman kohtelijalta sanoja arvoisalle opettajalleni, lähden yhä kumartuen takaperin ulos teltasta. Palvelija käy edellä, nostaa ovihuovan korkealle ilmaan, jotta se on kattona selkäni yllä.
Aurinko on ehtinyt korkealle ja ihmisiä on liikkeessä kaikkialla. Katukoiratkin ovat lähteneet makuusijoiltaan tunkioröykkiöiden laidalta ja hiipivät hiljaa kiirehtivien ihmisten ohi haeksien niukkaa ruokaansa. Siellä täällä on joku kuiva, monin kerroin ennen järsitty luu tai jonkun viluun kuolleen koiran raato. Nälkäinen toverinsa jää sitä repimään, kunnes ohi rientävä ratsu potkaisee syöjää selkään, jolloin se älähtäen juoksee turvallisempaan paikkaan. Siihen se sitten nälkäänsä ja viluansa värjyen jää haukkumaan häiritsijöitään. Vastaani sattuu pyhiinvaeltaja, joka ruumiillaan maata mitaten verkalleen laahustaa suuren Bogdan templiä kohti. Hän heittäytyy pitkälleen maahan, ojentaa kätensä ja käsien paikalle tekee merkin, josta heittäytyy eteenpäin. Hänen kätensä ovat puisiin anturoihin sidotut, ja otsa, joka joka heitolla tapaa maata, on tomuinen ja haavoissa. Nyt ei näy muuta maassa-ryömijää, mutta parin päivän perästä niitä on tuhansittain. Silloin kulkee jokainen hurskas mongoli sillä tavalla kolme kertaa myötäpäivää ympäri Urgan luostarin. Luostari on ympäriinsä vähintään H kilometriä, joten voimistelu lienee jotenkin raskasta.
Kotiin päästyäni saan tietää, että jo useampia mongoleja on ollut minua tervehtimässä. Hatakkoja näkyy tuodun kaikellaisia, suuria ja pieniä, 5 kopeekan arvoisista aina ruplan arvoisiin asti. Tsagan saran lahjan tuojalle tulee, jos tahtoo mukautua vallitsevaan tapaan, antaa jokin lahja takaisin. Kun tietää, että lahja annetaankin nimenomaan vastalahjan toivossa, on koko lahjoittelu jatkuessaan vastenmielistä. Kaikki hätäkin tuoneet sitä paitsi vuoden kuluessa odottavat muutakin hyötyä antimestaan, joten lahjansaaja jääkuin velkaan. Parempi on sentähden kuljeskella pitkin katuja. Silloin moni annettavaksi aiottu hatakki jää antamatta.
Tsagan saraa kestää oikeastaan koko kuukausi, mutta todellisuudessa se loppuu jo noin 15 päivän kuluttua. Onhan siinäkin jo kyllin juhlimista. Käydään vieraissa, pelataan dominoa, sakkia tai telekkiä. Väsytäänkö itse juhlimiseen, vai onko pukujen varhainen likaantuminen estämässä juhlan jatkamista, on vaikea sanoa. Ei ainakaan työ ole kiirehtimässä, niinkuin muukalainen kenties voisi luulla.
Yleensä tulee myöntää että mongolien tsagan sara on luonnoltaan juhlallinen ja arvokas. Räyhäävää menoa ja juopumusta ei tapaa, väkevät juomat eivät saa sitä kunnia-asemaa kuin venäläisten juhlissa. Edukseen eroaakin mongolien tsagan sara täkäläisten venäläisten joulusta; sen myöntävät venäläisetkin.
Ulkona arojen kylissä on tsagan sara luultavasti yhtä tärkeä aika kuin kaupungissakin. Kotikyläänsä palattuaan kysytään kaupungissa asuneelta, kuinka monta tsagan saraa hän on kaupungissa nähnyt, harvoin kuinka monta vuotta hän siellä on elänyt. Palannut silloin epäilemättä muistelee sitä aikaa, jolloin pieniä lahjoja antaen ja suuria saaden kulki herrojansa tervehtimässä, sitä aikaa, jolloin mustaa likaa ja savua kiiltävä, repaleinen turkkinsa oli uusi ja puhdas. Ja mielessään hän toivoo uutta turkkia ja uutta tsagan saraa.
Urgassa 29 tammik. 1900.
J. R.
Tsagan sara merkitsee oikeastaan "valkoinen kuukausi". Miksi se on "valkoinen", on länsimaitten miehen vaikea käsittää, mutta mongoli käsittää sen hyvin. Tsagan sara on uuden vuoden aika, se vastaa venäläisten maslennitsaa, mutta on sitä paljon suuremmoisempi. Meillä on juhlia yllin kyllin ja venäläisillä on niitä liiaksikin, mutta mongoleilla on vaan valkoinen kuukautensa. Se on vanhojen tuttavien tervehdysjuhla ja uusien pukujen pyhityspäivä.
Ken on tavallisina arkipäivinä liikkunut Urgan kaduilla jakujilla, tutustunut kansaan ja jo tottunut näkemään sen kiiltävänlikaisia turkkeja ja vielä likaisempia kasvoja, tuskinpa uskoo silmiään tänä aamuna. Kaupunki on kokonaan muuttunut, ihmiset ovat toisen näköiset ja tämä itäinen maan kolkka on kuin todellinen satujen itämaa. Missä ovatkaan nyt ilettävän likaiset poikaparvet, jotka raskaita tuuman paksuisia saappaananturoitaan laahien ja suunnattoman pitkiä hihojaan huiskien pyöriskelivät kujien päissä? Missä ovat nuo rusinoita, pähkinöitä, suolaa ja pikkuleipiä myyskentelevät akat, jotka vakkansa vieressä kyykistyneinä viettävät päivänsä torilla aamun sarastuksesta aina illan hämärään saakka? Ahkerat kiinalaiset sepätkään eivät näy saapuneen paikalleen tänään, eivätkä riipu katuun nahkurien turkkirivit torin syrjässä. Laaja tori on nyt autiona eikä näy muita kuin ohi ratsastavia mongoleja.
Ihmeellistä kuinka ihmisillä on kiire nyt. Hevoset juoksevat täyttä laukkaa torin yli, toisia pujahtaa esiin kujien suusta, kiertävät ohi välisen aitauksen ja katoavat seuraavan kulman taa. Punaisia ja keltaisia laama-miehen pukuja vilisee aamuhämärässä kuin tulisia kekäleitä sinisten, ruskeitten ja harmaitten turkkien seassa. Silkkinen päälys kiiltelee ja sen syrjästä pilkottaa näkyviin lumivalkea, hienovillainen lammasnahka. Lakit on uudet ja niskassa liehuvat punaiset nauhat ovat pitemmät kuin muulloin milloinkaan. Kaikki on yhteensä näky, jota en olisi luullut voivani nähdä tässä laiskojen laamojen ja isännättömien koirien kaupungissa.
Kuljen ohi muutamien, koreilla liehuvilla papereilla ja uusilla nimikirjaimilla kaunistettujen kimalaisten porttien. Toisella puolen toria on laamojen luostari, jonka ahtaita katuja käyn astelemaan. Minun täytyy noudattaa pyhää sääntöä, joka käskee tänä aamuna hatakkineen (silkkipalasineen) tervehtimään opettajaansa. Tuo vanha yelongi, joka on opettanut minua lukemaan, on samoin kuin kaikki muutkin mongolit aivan lapsen luontoinen, eikä käsitä, että tsagan saralla on mulle aivan toinen merkitys kuin hänen kaltaisilleen. Ukon mieliksi kuitenkin hatakkineni ja leivoksineni astun hänen pihaansa. Piha on siivottu ja lakaistu. Aitapuitten välissä ei näy lantaa kuivamassa niinkuin muulloin. Telttaan astuessa huomaa heti, että sekin on tavallista puhtaampi. Huomaan, että burhanit (pyhimykset) kaapissaan ovat saaneet uuden hätäkin ympärilleen, ja heidän eteensä on asetettu leivoksia ja savuava kynttilä. Ympäri katsellessani laitan hatakkini leivospaketin päälle ja syvästi kumartuen baksilleni (opettajalleni), joka istuu vastapäätä ovea, kurotan tervehdyslahjan molemmin käsin lieden yli hänelle. Ukko hakee nopeasti lakkinsa, panee sen päähänsä ja ottaa sitten molemmin käsin lahjani vastaan. Istuudumme matolle lieden viereen. Minä kaivan povestani nuuskapulloni, jota ilman ei täällä voi tulla toimeen, ja taas kumartuen kysyn ukolta: "Baksi amorhon sain-uu?" (onko opettaja levollinen ja terve?). - "Sain" vastaa hän ja kysyy vuorostaan samaa minulta. Sitten säännön mukaan vaihdamme nuuskapullot, ja vetäen baksin pullosta sen lusikan tapaisen korkin ja pyyhkien sillä peukaloani jatkan: " Sain sinev-uu?" (hyvinkö on uudistunut vuosi?). Baksi antaa takaisin pulloseni ja vastaa juhlallisesti: "Saihan sinetää". Kohtelijaasti talon palvelija eli patamies, kuten mongolit sanovat, hänkin vanha akannäköinen laama tarjoo minulle lautasen, jolle on kukkuralleen ladottu kiinalaisia hedelmiä, pikkuleipiä ja sokuria. Otan jonkun ruskean sokuripalan ja aion nousta seisaalleni, sillä pakanalliset polveni eivät pidä mongolien pyhästä istuma-asennosta. Mutta eteeni tuodaan vielä pitkä, puinen kaukalo, jonka syrjästä minua muun muassa lampaanpää tähtäilee. Leikattuani palasen ja keksittyäni mahdollisimman kohtelijalta sanoja arvoisalle opettajalleni, lähden yhä kumartuen takaperin ulos teltasta. Palvelija käy edellä, nostaa ovihuovan korkealle ilmaan, jotta se on kattona selkäni yllä.
Aurinko on ehtinyt korkealle ja ihmisiä on liikkeessä kaikkialla. Katukoiratkin ovat lähteneet makuusijoiltaan tunkioröykkiöiden laidalta ja hiipivät hiljaa kiirehtivien ihmisten ohi haeksien niukkaa ruokaansa. Siellä täällä on joku kuiva, monin kerroin ennen järsitty luu tai jonkun viluun kuolleen koiran raato. Nälkäinen toverinsa jää sitä repimään, kunnes ohi rientävä ratsu potkaisee syöjää selkään, jolloin se älähtäen juoksee turvallisempaan paikkaan. Siihen se sitten nälkäänsä ja viluansa värjyen jää haukkumaan häiritsijöitään. Vastaani sattuu pyhiinvaeltaja, joka ruumiillaan maata mitaten verkalleen laahustaa suuren Bogdan templiä kohti. Hän heittäytyy pitkälleen maahan, ojentaa kätensä ja käsien paikalle tekee merkin, josta heittäytyy eteenpäin. Hänen kätensä ovat puisiin anturoihin sidotut, ja otsa, joka joka heitolla tapaa maata, on tomuinen ja haavoissa. Nyt ei näy muuta maassa-ryömijää, mutta parin päivän perästä niitä on tuhansittain. Silloin kulkee jokainen hurskas mongoli sillä tavalla kolme kertaa myötäpäivää ympäri Urgan luostarin. Luostari on ympäriinsä vähintään H kilometriä, joten voimistelu lienee jotenkin raskasta.
Kotiin päästyäni saan tietää, että jo useampia mongoleja on ollut minua tervehtimässä. Hatakkoja näkyy tuodun kaikellaisia, suuria ja pieniä, 5 kopeekan arvoisista aina ruplan arvoisiin asti. Tsagan saran lahjan tuojalle tulee, jos tahtoo mukautua vallitsevaan tapaan, antaa jokin lahja takaisin. Kun tietää, että lahja annetaankin nimenomaan vastalahjan toivossa, on koko lahjoittelu jatkuessaan vastenmielistä. Kaikki hätäkin tuoneet sitä paitsi vuoden kuluessa odottavat muutakin hyötyä antimestaan, joten lahjansaaja jääkuin velkaan. Parempi on sentähden kuljeskella pitkin katuja. Silloin moni annettavaksi aiottu hatakki jää antamatta.
Tsagan saraa kestää oikeastaan koko kuukausi, mutta todellisuudessa se loppuu jo noin 15 päivän kuluttua. Onhan siinäkin jo kyllin juhlimista. Käydään vieraissa, pelataan dominoa, sakkia tai telekkiä. Väsytäänkö itse juhlimiseen, vai onko pukujen varhainen likaantuminen estämässä juhlan jatkamista, on vaikea sanoa. Ei ainakaan työ ole kiirehtimässä, niinkuin muukalainen kenties voisi luulla.
Yleensä tulee myöntää että mongolien tsagan sara on luonnoltaan juhlallinen ja arvokas. Räyhäävää menoa ja juopumusta ei tapaa, väkevät juomat eivät saa sitä kunnia-asemaa kuin venäläisten juhlissa. Edukseen eroaakin mongolien tsagan sara täkäläisten venäläisten joulusta; sen myöntävät venäläisetkin.
Ulkona arojen kylissä on tsagan sara luultavasti yhtä tärkeä aika kuin kaupungissakin. Kotikyläänsä palattuaan kysytään kaupungissa asuneelta, kuinka monta tsagan saraa hän on kaupungissa nähnyt, harvoin kuinka monta vuotta hän siellä on elänyt. Palannut silloin epäilemättä muistelee sitä aikaa, jolloin pieniä lahjoja antaen ja suuria saaden kulki herrojansa tervehtimässä, sitä aikaa, jolloin mustaa likaa ja savua kiiltävä, repaleinen turkkinsa oli uusi ja puhdas. Ja mielessään hän toivoo uutta turkkia ja uutta tsagan saraa.
Urgassa 29 tammik. 1900.
J. R.
7.5.13
Nimistä Suomi ja suomalainen, finne ja Finland.
Virittäjä 6 / 1899
[---]
Rudbeckin mukaan oli finne samoin kuin foinikialaisnimikin vain muunnos sanasta - fan (= perkele). Yhdistys oli mairittelevampi kuin miltä se kuuluu. Rudbeck näet väitti, että ennen muinoin oli korkeista jaylhäisistä, kuten jumalista, kuninkaista ja ylimyksistä, käytetty sitä mainenimeä, ja että se vanhassa "skyytain eli gootien" kielessä oli tarkoittanut loistavaa heleänpunaista väriä.
Ks. A. L. Schlözer, Allgem. Nord. Gesch., Halle 1772, s. 498.Tässä yhteydessä voinee huomauttaa, että Mattias Bél (unkar. historioitsija, † 1749) yhdisti finne nimen unkarin feny, fenyesseg "kiilto, loisto" sanoihin*.
[---]
[---]
Rudbeckin mukaan oli finne samoin kuin foinikialaisnimikin vain muunnos sanasta - fan (= perkele). Yhdistys oli mairittelevampi kuin miltä se kuuluu. Rudbeck näet väitti, että ennen muinoin oli korkeista jaylhäisistä, kuten jumalista, kuninkaista ja ylimyksistä, käytetty sitä mainenimeä, ja että se vanhassa "skyytain eli gootien" kielessä oli tarkoittanut loistavaa heleänpunaista väriä.
Ks. A. L. Schlözer, Allgem. Nord. Gesch., Halle 1772, s. 498.Tässä yhteydessä voinee huomauttaa, että Mattias Bél (unkar. historioitsija, † 1749) yhdisti finne nimen unkarin feny, fenyesseg "kiilto, loisto" sanoihin*.
[---]
6.5.13
Teollisuutta. (Noin 60-70 tynnyrin-alaa hywää punamultasuota...)
Uusi Suometar 231, 5.10.1890
Noin 60-70 tynnyrin-alaa hywää punamultasuota on ratsutilallisen F. Saarholman maalla Asikkalassa, jonka maanosan hän lupaa joko myydä tahi wuokrata.
Kun meidän maassa yhä enemmän ruwetaan käyttämään punamultaa maalaisrakennuksia punatessa, ja kun maassamme nykyään hywin wähän walmistetaan punamultaa, sopisihan herrojen pääoman-omistajain ryhtyä tuumailemaan, eiköhän kannattaisi ryhtyä harjoittamaan tätä teollisuutta puheena olewalla suolla.
Noin 60-70 tynnyrin-alaa hywää punamultasuota on ratsutilallisen F. Saarholman maalla Asikkalassa, jonka maanosan hän lupaa joko myydä tahi wuokrata.
Kun meidän maassa yhä enemmän ruwetaan käyttämään punamultaa maalaisrakennuksia punatessa, ja kun maassamme nykyään hywin wähän walmistetaan punamultaa, sopisihan herrojen pääoman-omistajain ryhtyä tuumailemaan, eiköhän kannattaisi ryhtyä harjoittamaan tätä teollisuutta puheena olewalla suolla.
5.5.13
Häitten aattona.
Uuden Suomettaren juttu-tupa 41 / 1894
Kirjoitti Kielo.
Nyt on neljä kuukautta kulunut siitä, kuin kirjoitin Vihtorille ensimmäisen kirjeen vastaukseksi hänen kirjeesensä ja lupasin tulla hänen vaimoksensa. Sen jälkeen olemme kirjoittaneet toisillemme joka toinen viikko. Viideltä kuukautta on kulunut siitä, kuin viimeksi tapasimme toisemme. Kusi tapaamisestamme on kulunut kahdeksan vuotta.
Olin kuudentoista-vuotias tyttö kun hän tuli kotiini. Jalkapatikassa hän saapui, kuten kaikki muutkin sällit. Laukku oli hänelläkin seljässä ja suu täynnä laulunpätkiä ja sanansutkauksia. Eipä hän murheen murtamalta näyttänyt, ei lainkaan. Leikkisä, pullea poika tai mies hän oikeastaan jo oli, koska kohta täytti kolmekymmentä vuotta.
Ihan mahdotonta oli mielikuvituksessakaan luoda hänestä ihanteellista rakastajaa, jommoisista kerrottiin lainakirjaston romaaneissa. Ajatella häntä polvillaan - vaikkapa minun edessäni: ystävällisten sinisilmien katse räikeänä, rukoilevana. Nuo punaiset huulet vapisisivat liikutuksesta ja aneliinin sekä sinisen indigon värjäämät kädet kurottautuisivat minua syleilemään. Ei tässä maailmassa! Tuo mielikuvitus nauratti minua sydämmen pohjasta, sillä se se oli niin lystikkään luonnoton, ja minä hyppäsin ehdottomasti pystyyn ja kätkin käteni selkäni
ta'a, jotta hänen hyvin karheat viiksensä eivät pääsisi pistelemään niitä.
Isäni, joka on värjäri ammatiltaan, aterioitsi aina yhdessä työmiesten kanssa suuressa ruokahuoneessamme. Sitte söivät äiti, kaksi palvelijatarta ja minä. Illallista söimme kuitenkin kaikki yhdessä, ja talvisaikoina keräännyimme illallisen jälkeen kaikki istumaan uunin ääreen, niissä kauniit liekit liehakoivat koivuhalkojen ympärillä. Palvelijoita kohdeltiin niinkuin perheen jäseniä ainakin. Kaikki näyttivät iloisilta ja vapailla. Toinen kertoi toista, toinen toista, äiti, palvelijattaret ja minä teimme käsitöitä.
*) Suomeksi: Ruotsinmaalla ollessani puhuin niin hyvää ruotsia, ettei kukaan voinut kielestä päättää minua suomalaiseksi.Ihmeellistä kuitenkin, kuinka nuo illanvietot tuntuivat hauskoilta sen jälkeen, kuin hän oli tullut taloon! Hän osasi puhella niin sukkelata pilaa, ja kun pöyhkeilevä Taneli- sällimme kehui: "To ja' va' i Värje, so taalte ja' so praa vänska, att inkan kunte hööra po mitt mool, att ja' va' vinnavöt" *), silloin hän nauroi niin sydämellisesti, niin tartuttavasti, että iloisuuteni olisi vironnut vaikka kuolleista.
Isäni piti hänestä myöskin paljon. Kaikki pitivät hänestä.
Ja hän piti minusta. Jos pyysin häneltä milloin tahansa pientä palvelusta, toimitti hän sen heti: aluksi leikillisellä tyyneydellään, sittemmin melkein hätäilemällä. Tuo kaikki huvitti minua ensin suuresti, mutta sitten minua alkoi harmittaa; kun palvelijat rupesivat ivailemaan ja väittämään, että me olimme rakastuneet toisiimme.
Rakastuneet!
Herranen aika! Eikö nyt rakkaus olisikaan tuon kummempaa? Minä tunsin jo romaanien kautta rakkauden synnyttämiä tulisia tunteita, ja sellaisia en nyt tuntenut lainkaan. Päinvastoin tunsin itseäni tavallista tyyneemmäksi ja rauhallisemmaksi, kun hän hyvää yötä toivottaessaan sulki käteni omaansa ja kumartui kutsomaan silmiini kauniilla, rehellisellä katseellaan.
Entä hän? Rakastunut! Ei ikänä. Me olimme ainoastaan ystäviä.
Tuo palvelijattarien väite harmitti minua kuitenkin. Rupesin, illoin yhdessä istuessamme, äkkiarvaamatta nostamaan silmäni käsityöstä ja kiinnittämään ne häneen. Hän säpsähti ja punastui, sillä hän juuri istui ja katseli minua. Näytti sillä, kuin hän ei olisi voinut irroittaa katsettaan minulta. Tuo vaivasi minua. Eihän ollut kumma, jos rupesivatkin ivailemaan, kun hän käyttäytyi tuolla tavalla.
Rupesin kohtelemaan häntä vieraasti, ja hänen käytöksensä kävi aina aremmaksi. Isä huomasi, että välimme oli kireä, ja hän otti sen kerran puheeksi, kun olimme kahden kesken. Vakuutin isälleni itkien, ennen lainkaan välittänyt koko Vihtorista, että hän minun puolestani saisi lähteä matkaansa vaikka samana päivänä. Kesken itkuani muistin vielä, että hän syödessä käytti veistä lusikkana, niinkuin sydänmaasta tulleet oppipojat, ja että hän näytti niin hullulta liian lyhyistä juhlahousuissaan, ja minä itkin kahta kovemmin.
En voinut aavistaa että hiin, Vihtori, oli viereisessä huoneessa ja kuuli kaikki.
Samana päivänä Vihtori oli mennyt pois, näkemättä minua, ja isä arveli, että se olikin viisaimmasti tehty poika-paralta.
Sinä iltana en viihtynyt toisten seurassa. Minulla oli ikäänkuin paha omatunto. Riensin omaan huoneescni, heittäysin suin päin vuoteelleni ja koetin rukoilla, mutta minulla ei ollut mitään sanomista. Nousin jälleen ja vedin esille nukkelaatikkoni, josta otin käteeni Maijun, entisen lempinukkeni. Kirjoista rakensin huoneen pöydälleja koetin leikkiä Maijun kanssa, mutta se ei tahtonut lainkaan luonnistua.
"Sinä olet niin tyhmä, kuin Jumala on viisas", sanoin viimeksi tuskaantuneena Maijulle, jättäen hänet siihen paikkaan, ja rupesin itkemään, katkerasti itkemään syntisyyttäni, Vihtorin liian lyheitä juhlahousuja, Maijun tyhmyyttä, palvelijattarien pahuutta, Vihtorin lyhytnokkaisuutta - niin, en tiedä, mitä kaikkea itkinkään.
***
Vuodet vierivät. Värjärin loistoaika oli mennyt. Vaimot olivat oppineet käyttämään "pussiväriä". Värjäyshinnat laskeutuivat laskeutumistaan. Yksin tulipunainenkin, joka ennen maksoi 4 m. 50 p. naulalta, oli halventunut 1:teen markkaan, jopa 80:neen penniinkin.
Palvelijattaret olivat poissa. Äiti ja minä hoidimme pientä talouttamme. Sälleistä oli ainoastaan vanha Taneli jälellä.
Asuimme edelleen samassa paikassa. Aika kului hauskoissa talouspuuhissa ja hiljaisissa käsitöissä. Minä olin jo 24 vuoden vanha, kuten nytkin.
Eräänä kesäpäivänä, kun satuin katsomaan akkunasta, näin vieraan miehen astelevan maantietä kotini ohitse. Minua oikein hytkähytti, kun näin hänen. Olisiko se mahdollista? - Tuskin tietäen, mitä tein, juoksin huoneesta ja suoraa tietä tanhuata pitkin maantielle. Vieras oli jo sivuuttanut veräjämme.
"Vihtori!" huusin kiihkeällä äänellä, "ettekö käy meillä?"
Vieras kääntyi. Se oli todellakin hän. Hänen siniset silmänsä katsoivat kylmästi ja tutkivasti minuun; niissä oli jonkullaista surumielisyyden sekaista ankaruutta. Hän ei vastannut sanaakaan.
"Vihtori, antakaa minulle anteeksi!" jatkoin veräjältä liikahtamatta, ja kuumat, keventävät kyyneleet juoksivat silmistäni. Minä en nähnyt mitään, sillä minulla oli esiliina silmieni edessä, mutta minä kuulin hänen syvän äänensä lausuvan nimeni hillityllä, aralla ja kuitenkin hellällä soinnulla. Pyyhin kyyneleeni ja katsoin häneen. Hänen silmänsä olivat kosteat. Vaieten hän ojensi kätensä minulle ja minä puolestani laskin omani siihen. Voineekohan käsien kosketus välittää tunteita ihmissielussa? En tiedä, mutta minusta ainakin tuntui siltä, kuin tuon rakkaan, suuren, lujan ja lämpimän käden puristus olisi saattanut sieluuni suloisen rauhan.
Tunsin, tiesin, että hän rakasti minua vieläkin. Se oli hurmaava todellisuus. Astuimme rinnatusten tanhuata pitkin kotiini.
Vanhempani tervehtivät Vihtoria ystävällisesti ja pyysivät häntä olemaan yötä talossa. Hän kiitti ja suostui. Illan kuluessa hän kertoili aikeistaan. Sanoi säästäneensä siksi rahaa, eitä voi alkaa pientä väjärin-liikettä. Hän oli valinnut jokseenkin etäisen pitäjän asuinpaikakseen. Aikoi aluksi työskennellä yksinään ja ottaa ainoastaan palvelustytön pientä puotia ja kyökkiii varten. Yksi kyyppi, johon mahtuisi noin 10 saavillista, ja yksi kattila olisivat aluksi riittävät, ja "plooveriin" (värjäyshuoneen) ylisellä hän talvisaikoina kuivaisi lankoja ja kankaita. En minä oikein saanut selvää, mitä kaikkea he kyselivät ja vastailivat, sillä olin kuin lumottu.
Seuraavana aamuna hän heti syötyämme valmistautui lähtemään. Hän kätteli ensin äitiä, isää ja Tanelia, ja sitten hän ojensi kätensä minullekin. Hän kumartui katsomaan minua silmiin ja hänen katseensa oli tyyni ja kirkas, kun hän syvällä, hillityllä äänellä lausui: "Jumala siunatkoon sinua!"
Hän oli jo mennyt huoneesta. Äiti, isä ja Taneli olivat lähteneet saattamaan häntä veräjälle.
Muutaman silmänräpäyksen kuluttua olin jälleen omassa huoneessani, suin päin vuoteellani, kuten kahdeksan vuotta takaperin. Mutta tällä kertaa en itkenyt. Hengitykseni oli lyhyt ja hätäinen, olin jonkunlaisen huumauksen valtaamana.
"Onkohan hän milloinkaan todellisesti rakastanut minua? Ei, ei, kuinkapa hän olisikaan voinut sitä tehdä? Minä olen kerran kovin käsin kuristanut hänen alkavan, puhtaan rakkautensa kuoliaaksi, ja tästä lähin on hänen ystävyytensä ainoa, jota mahdollisesti voin tavoitella. Kenties hänellä on jo tiedossa pienen kotinsa haltijatar. - - Hyvä Jumala, ota minulta pois tämä suru ja anna minun uskoa, että kaikki on toisin kuin todellisuudessa!"
Ja minä surin ja ikävöin Vihtoria. Hänen kuvansa oli syöpynyt sieluuni, näin hänet kaikkialla, ajattelin häntä aina, illoin, aamuin, työn aikana, lepohetkinä. Elin kokonaan noissa vanhoissa muistoissa, jolloin hän oli meillä työssä, jolloin sain joka päivä nähdä hänen silmänsä, kuulla hänen äänensä.
Kului monta, monta ikävää viikkoa, ja sitte tuli Vihtorilta kirje.
Minun nimeni oli kirjeen kuoressa ja minulle oli siis kirje tarkoitettu.
En tahtonut tohtia avata sitä. Olikohan siinä vain joitakuita jokapäiväisiä asioita, tahtoiko hän kertoa iloista uutista, että hän oli saanut vastarakkauden vakuutuksen rakastetultaan, taikka - koskiko kirje yksinomaisesti hänen ja minun välistä suhdetta?
Se oli jo avattu ja henkeäni pidätellen olin jo pariin kolmeen kertaan lukenut hänen ensimmäistä kirjettään. Hän kysyi, tahdonko ruveta
hänen vaimoksensa.
***
Nyt on häittemme aattoilta. Asettelen paraikaa vaatimatonta vaatevarastoani suureen kansipäälliseen pärekoppaan, sillä huomenna lähdemme kohta vihkiäisten jälestä uuteen kotiin. Vihtori tulee tänne vasta tänä iltana, sillä hän ei voi jättää pientä liikettään pitemmäksi aikaa hoitoa vaille.
Mieleni käy niin kummalliseksi, kun ajattelen entisiä aikoja. Tässä samassa paikassa olen syntynyt, kasvanut ja kaiken ikäni elänyt. Lukuun ottamatta käyntiäni kylän kansakoulussa ja rippikoulussa sekä paria kaupunkimatkaa äidin seurassa, olen aina ollut täällä kotosalla.
Minä olen aina ollut onnellinen, hyvin onnellinen. Isä ja äiti ovat olleet hyviä minulle, kaikki ihmiset ovat olleet ystävällisiä ja, vaikka kotini onkin köyhtynyt viime vuosina ja palvelijat kadonneet, vielähän me tulemme hyvästi toimeen.
Leppälän Liisu tulee tänne palvelemaan, kun minä lähden kotoa. Hän on niin herttainen tyttö, ja isä ja äiti varmaankin tulevat
pitämään hänestä.
Kuinka nämä kahdeksan viime vuotta ovat sentään kuluneet pian, vaikka aina väliin on ollut kaihon ja ikävänkin hetkiä. Kiitos Jumalalla kaikesta!
En minä rohjennut tuota pöytäliinaa virkatessa toivoa, että se tulisi somistamaan Vihtorin ja minun yhteistä kotia. Me pidämme sitä kamarin pöydällä. Tässä on Vihtorille mustasamettinen, keltaisella silkkilangalla kirjaeltu tupakkakukkaro, mutta minä en anna sitä ennen kuin olemme kotona, Tässä on keinutuolimatto, johon Vihtori saa nojata väsynyttä, rakasta vartaloaan. Älä lainkaan huolehdi, kyllä me toimeen tulemme! Minä olen puodissa ja hoidan taloutta sen ohessa, jos liike ei ole suuri, ja kun sinä olet väsynyt tai pahoinvoipa, niin sinä tulet sisälle ja minä menen sinun töihisi. Kyllä minä sinun töissäsi suoriudun. Olinhan minä isänkin apulaisena kokonaista kolme viikkoa, kun Taneli-sälli sairasti.
Kun rikastumme - jos rikastumme - niin emme asukkaan enää vuokratuissa huoneissa. Meillä on oma pieni talo puutarhoineen, niinkuin täällä kotonakin on, ja pari lehmää - kyllä minä osaan lehmiä hoitaa - ja muutamia kanojakin, sillä niillehän voi syöttää ruuantähteitäkin jos mitä. Vihtorilla pitää aina olla täysimailoa, tuoretta voita ja tuoreita munia. Leivät leivon aina itse leipomatuvassamme.
Niin kauan kuin asumme ahtaasti, täytyy minun käydä naapurituvassa leipomassa, ja kylminä aikoina, kun Vihtorin on vaikea saada töitään kuivatuksi, saa hän aina öiksi ripustaa niitä kyökin kattoon. Minä käärin vain matot kokoon, jotta vettä ei pääse niille tippumaan.
Minä muistan vallan hyvin lempiruokiasi sekä kuinka väkevää kahvi saa olla.
Vihtori tulee! Hän on jo veräjän lähellä, hän kiirehtää pihan poikki ja lähenee rappuja. Mitä minä nyt teen? - En kehtaa mennä häntä vastaanottamaan. Nyt, nyt hän tulee!
Vihtori meni äidin ja isän luo. - Uneksinko, vai olenko valveilla? Valveilla minä olen, koskapa hänen äänensä kuuluu viereisestä kamarista, koska minulla on kultasormus vasemman käden nimettömässä ja tuossa pöydällä musta, sankkahetaleinen silkki sekä täysivillainen isohuivi.
Vihtori pujotti ensi kerran kätensä vyötäisilleni, ja toisella kädellä hän hiljaan asetti pääni rinnallensa. Minä tunsin, kuinka hänen uskollinen sydämmensä sykki ja kuinka hänen rintansa kohosi ja laskeutui. Minä suljin ehdottomasti silmäni, hänen kätensä silitteli hiuksiani, ja me lähdimme kauas, kauas; minusta ainakin tuntui siltä. En ollut enään pienessä huoneessani matkavalmistuksia tekemässä, vaan ulkona, kesäisen taivaan sinikannen alla. Päivä paistoi niin lämpimästi.
Kirjoitti Kielo.
Nyt on neljä kuukautta kulunut siitä, kuin kirjoitin Vihtorille ensimmäisen kirjeen vastaukseksi hänen kirjeesensä ja lupasin tulla hänen vaimoksensa. Sen jälkeen olemme kirjoittaneet toisillemme joka toinen viikko. Viideltä kuukautta on kulunut siitä, kuin viimeksi tapasimme toisemme. Kusi tapaamisestamme on kulunut kahdeksan vuotta.
Olin kuudentoista-vuotias tyttö kun hän tuli kotiini. Jalkapatikassa hän saapui, kuten kaikki muutkin sällit. Laukku oli hänelläkin seljässä ja suu täynnä laulunpätkiä ja sanansutkauksia. Eipä hän murheen murtamalta näyttänyt, ei lainkaan. Leikkisä, pullea poika tai mies hän oikeastaan jo oli, koska kohta täytti kolmekymmentä vuotta.
Ihan mahdotonta oli mielikuvituksessakaan luoda hänestä ihanteellista rakastajaa, jommoisista kerrottiin lainakirjaston romaaneissa. Ajatella häntä polvillaan - vaikkapa minun edessäni: ystävällisten sinisilmien katse räikeänä, rukoilevana. Nuo punaiset huulet vapisisivat liikutuksesta ja aneliinin sekä sinisen indigon värjäämät kädet kurottautuisivat minua syleilemään. Ei tässä maailmassa! Tuo mielikuvitus nauratti minua sydämmen pohjasta, sillä se se oli niin lystikkään luonnoton, ja minä hyppäsin ehdottomasti pystyyn ja kätkin käteni selkäni
ta'a, jotta hänen hyvin karheat viiksensä eivät pääsisi pistelemään niitä.
Isäni, joka on värjäri ammatiltaan, aterioitsi aina yhdessä työmiesten kanssa suuressa ruokahuoneessamme. Sitte söivät äiti, kaksi palvelijatarta ja minä. Illallista söimme kuitenkin kaikki yhdessä, ja talvisaikoina keräännyimme illallisen jälkeen kaikki istumaan uunin ääreen, niissä kauniit liekit liehakoivat koivuhalkojen ympärillä. Palvelijoita kohdeltiin niinkuin perheen jäseniä ainakin. Kaikki näyttivät iloisilta ja vapailla. Toinen kertoi toista, toinen toista, äiti, palvelijattaret ja minä teimme käsitöitä.
*) Suomeksi: Ruotsinmaalla ollessani puhuin niin hyvää ruotsia, ettei kukaan voinut kielestä päättää minua suomalaiseksi.Ihmeellistä kuitenkin, kuinka nuo illanvietot tuntuivat hauskoilta sen jälkeen, kuin hän oli tullut taloon! Hän osasi puhella niin sukkelata pilaa, ja kun pöyhkeilevä Taneli- sällimme kehui: "To ja' va' i Värje, so taalte ja' so praa vänska, att inkan kunte hööra po mitt mool, att ja' va' vinnavöt" *), silloin hän nauroi niin sydämellisesti, niin tartuttavasti, että iloisuuteni olisi vironnut vaikka kuolleista.
Isäni piti hänestä myöskin paljon. Kaikki pitivät hänestä.
Ja hän piti minusta. Jos pyysin häneltä milloin tahansa pientä palvelusta, toimitti hän sen heti: aluksi leikillisellä tyyneydellään, sittemmin melkein hätäilemällä. Tuo kaikki huvitti minua ensin suuresti, mutta sitten minua alkoi harmittaa; kun palvelijat rupesivat ivailemaan ja väittämään, että me olimme rakastuneet toisiimme.
Rakastuneet!
Herranen aika! Eikö nyt rakkaus olisikaan tuon kummempaa? Minä tunsin jo romaanien kautta rakkauden synnyttämiä tulisia tunteita, ja sellaisia en nyt tuntenut lainkaan. Päinvastoin tunsin itseäni tavallista tyyneemmäksi ja rauhallisemmaksi, kun hän hyvää yötä toivottaessaan sulki käteni omaansa ja kumartui kutsomaan silmiini kauniilla, rehellisellä katseellaan.
Entä hän? Rakastunut! Ei ikänä. Me olimme ainoastaan ystäviä.
Tuo palvelijattarien väite harmitti minua kuitenkin. Rupesin, illoin yhdessä istuessamme, äkkiarvaamatta nostamaan silmäni käsityöstä ja kiinnittämään ne häneen. Hän säpsähti ja punastui, sillä hän juuri istui ja katseli minua. Näytti sillä, kuin hän ei olisi voinut irroittaa katsettaan minulta. Tuo vaivasi minua. Eihän ollut kumma, jos rupesivatkin ivailemaan, kun hän käyttäytyi tuolla tavalla.
Rupesin kohtelemaan häntä vieraasti, ja hänen käytöksensä kävi aina aremmaksi. Isä huomasi, että välimme oli kireä, ja hän otti sen kerran puheeksi, kun olimme kahden kesken. Vakuutin isälleni itkien, ennen lainkaan välittänyt koko Vihtorista, että hän minun puolestani saisi lähteä matkaansa vaikka samana päivänä. Kesken itkuani muistin vielä, että hän syödessä käytti veistä lusikkana, niinkuin sydänmaasta tulleet oppipojat, ja että hän näytti niin hullulta liian lyhyistä juhlahousuissaan, ja minä itkin kahta kovemmin.
En voinut aavistaa että hiin, Vihtori, oli viereisessä huoneessa ja kuuli kaikki.
Samana päivänä Vihtori oli mennyt pois, näkemättä minua, ja isä arveli, että se olikin viisaimmasti tehty poika-paralta.
Sinä iltana en viihtynyt toisten seurassa. Minulla oli ikäänkuin paha omatunto. Riensin omaan huoneescni, heittäysin suin päin vuoteelleni ja koetin rukoilla, mutta minulla ei ollut mitään sanomista. Nousin jälleen ja vedin esille nukkelaatikkoni, josta otin käteeni Maijun, entisen lempinukkeni. Kirjoista rakensin huoneen pöydälleja koetin leikkiä Maijun kanssa, mutta se ei tahtonut lainkaan luonnistua.
"Sinä olet niin tyhmä, kuin Jumala on viisas", sanoin viimeksi tuskaantuneena Maijulle, jättäen hänet siihen paikkaan, ja rupesin itkemään, katkerasti itkemään syntisyyttäni, Vihtorin liian lyheitä juhlahousuja, Maijun tyhmyyttä, palvelijattarien pahuutta, Vihtorin lyhytnokkaisuutta - niin, en tiedä, mitä kaikkea itkinkään.
***
Vuodet vierivät. Värjärin loistoaika oli mennyt. Vaimot olivat oppineet käyttämään "pussiväriä". Värjäyshinnat laskeutuivat laskeutumistaan. Yksin tulipunainenkin, joka ennen maksoi 4 m. 50 p. naulalta, oli halventunut 1:teen markkaan, jopa 80:neen penniinkin.
Palvelijattaret olivat poissa. Äiti ja minä hoidimme pientä talouttamme. Sälleistä oli ainoastaan vanha Taneli jälellä.
Asuimme edelleen samassa paikassa. Aika kului hauskoissa talouspuuhissa ja hiljaisissa käsitöissä. Minä olin jo 24 vuoden vanha, kuten nytkin.
Eräänä kesäpäivänä, kun satuin katsomaan akkunasta, näin vieraan miehen astelevan maantietä kotini ohitse. Minua oikein hytkähytti, kun näin hänen. Olisiko se mahdollista? - Tuskin tietäen, mitä tein, juoksin huoneesta ja suoraa tietä tanhuata pitkin maantielle. Vieras oli jo sivuuttanut veräjämme.
"Vihtori!" huusin kiihkeällä äänellä, "ettekö käy meillä?"
Vieras kääntyi. Se oli todellakin hän. Hänen siniset silmänsä katsoivat kylmästi ja tutkivasti minuun; niissä oli jonkullaista surumielisyyden sekaista ankaruutta. Hän ei vastannut sanaakaan.
"Vihtori, antakaa minulle anteeksi!" jatkoin veräjältä liikahtamatta, ja kuumat, keventävät kyyneleet juoksivat silmistäni. Minä en nähnyt mitään, sillä minulla oli esiliina silmieni edessä, mutta minä kuulin hänen syvän äänensä lausuvan nimeni hillityllä, aralla ja kuitenkin hellällä soinnulla. Pyyhin kyyneleeni ja katsoin häneen. Hänen silmänsä olivat kosteat. Vaieten hän ojensi kätensä minulle ja minä puolestani laskin omani siihen. Voineekohan käsien kosketus välittää tunteita ihmissielussa? En tiedä, mutta minusta ainakin tuntui siltä, kuin tuon rakkaan, suuren, lujan ja lämpimän käden puristus olisi saattanut sieluuni suloisen rauhan.
Tunsin, tiesin, että hän rakasti minua vieläkin. Se oli hurmaava todellisuus. Astuimme rinnatusten tanhuata pitkin kotiini.
Vanhempani tervehtivät Vihtoria ystävällisesti ja pyysivät häntä olemaan yötä talossa. Hän kiitti ja suostui. Illan kuluessa hän kertoili aikeistaan. Sanoi säästäneensä siksi rahaa, eitä voi alkaa pientä väjärin-liikettä. Hän oli valinnut jokseenkin etäisen pitäjän asuinpaikakseen. Aikoi aluksi työskennellä yksinään ja ottaa ainoastaan palvelustytön pientä puotia ja kyökkiii varten. Yksi kyyppi, johon mahtuisi noin 10 saavillista, ja yksi kattila olisivat aluksi riittävät, ja "plooveriin" (värjäyshuoneen) ylisellä hän talvisaikoina kuivaisi lankoja ja kankaita. En minä oikein saanut selvää, mitä kaikkea he kyselivät ja vastailivat, sillä olin kuin lumottu.
Seuraavana aamuna hän heti syötyämme valmistautui lähtemään. Hän kätteli ensin äitiä, isää ja Tanelia, ja sitten hän ojensi kätensä minullekin. Hän kumartui katsomaan minua silmiin ja hänen katseensa oli tyyni ja kirkas, kun hän syvällä, hillityllä äänellä lausui: "Jumala siunatkoon sinua!"
Hän oli jo mennyt huoneesta. Äiti, isä ja Taneli olivat lähteneet saattamaan häntä veräjälle.
Muutaman silmänräpäyksen kuluttua olin jälleen omassa huoneessani, suin päin vuoteellani, kuten kahdeksan vuotta takaperin. Mutta tällä kertaa en itkenyt. Hengitykseni oli lyhyt ja hätäinen, olin jonkunlaisen huumauksen valtaamana.
"Onkohan hän milloinkaan todellisesti rakastanut minua? Ei, ei, kuinkapa hän olisikaan voinut sitä tehdä? Minä olen kerran kovin käsin kuristanut hänen alkavan, puhtaan rakkautensa kuoliaaksi, ja tästä lähin on hänen ystävyytensä ainoa, jota mahdollisesti voin tavoitella. Kenties hänellä on jo tiedossa pienen kotinsa haltijatar. - - Hyvä Jumala, ota minulta pois tämä suru ja anna minun uskoa, että kaikki on toisin kuin todellisuudessa!"
Ja minä surin ja ikävöin Vihtoria. Hänen kuvansa oli syöpynyt sieluuni, näin hänet kaikkialla, ajattelin häntä aina, illoin, aamuin, työn aikana, lepohetkinä. Elin kokonaan noissa vanhoissa muistoissa, jolloin hän oli meillä työssä, jolloin sain joka päivä nähdä hänen silmänsä, kuulla hänen äänensä.
Kului monta, monta ikävää viikkoa, ja sitte tuli Vihtorilta kirje.
Minun nimeni oli kirjeen kuoressa ja minulle oli siis kirje tarkoitettu.
En tahtonut tohtia avata sitä. Olikohan siinä vain joitakuita jokapäiväisiä asioita, tahtoiko hän kertoa iloista uutista, että hän oli saanut vastarakkauden vakuutuksen rakastetultaan, taikka - koskiko kirje yksinomaisesti hänen ja minun välistä suhdetta?
Se oli jo avattu ja henkeäni pidätellen olin jo pariin kolmeen kertaan lukenut hänen ensimmäistä kirjettään. Hän kysyi, tahdonko ruveta
hänen vaimoksensa.
***
Nyt on häittemme aattoilta. Asettelen paraikaa vaatimatonta vaatevarastoani suureen kansipäälliseen pärekoppaan, sillä huomenna lähdemme kohta vihkiäisten jälestä uuteen kotiin. Vihtori tulee tänne vasta tänä iltana, sillä hän ei voi jättää pientä liikettään pitemmäksi aikaa hoitoa vaille.
Mieleni käy niin kummalliseksi, kun ajattelen entisiä aikoja. Tässä samassa paikassa olen syntynyt, kasvanut ja kaiken ikäni elänyt. Lukuun ottamatta käyntiäni kylän kansakoulussa ja rippikoulussa sekä paria kaupunkimatkaa äidin seurassa, olen aina ollut täällä kotosalla.
Minä olen aina ollut onnellinen, hyvin onnellinen. Isä ja äiti ovat olleet hyviä minulle, kaikki ihmiset ovat olleet ystävällisiä ja, vaikka kotini onkin köyhtynyt viime vuosina ja palvelijat kadonneet, vielähän me tulemme hyvästi toimeen.
Leppälän Liisu tulee tänne palvelemaan, kun minä lähden kotoa. Hän on niin herttainen tyttö, ja isä ja äiti varmaankin tulevat
pitämään hänestä.
Kuinka nämä kahdeksan viime vuotta ovat sentään kuluneet pian, vaikka aina väliin on ollut kaihon ja ikävänkin hetkiä. Kiitos Jumalalla kaikesta!
En minä rohjennut tuota pöytäliinaa virkatessa toivoa, että se tulisi somistamaan Vihtorin ja minun yhteistä kotia. Me pidämme sitä kamarin pöydällä. Tässä on Vihtorille mustasamettinen, keltaisella silkkilangalla kirjaeltu tupakkakukkaro, mutta minä en anna sitä ennen kuin olemme kotona, Tässä on keinutuolimatto, johon Vihtori saa nojata väsynyttä, rakasta vartaloaan. Älä lainkaan huolehdi, kyllä me toimeen tulemme! Minä olen puodissa ja hoidan taloutta sen ohessa, jos liike ei ole suuri, ja kun sinä olet väsynyt tai pahoinvoipa, niin sinä tulet sisälle ja minä menen sinun töihisi. Kyllä minä sinun töissäsi suoriudun. Olinhan minä isänkin apulaisena kokonaista kolme viikkoa, kun Taneli-sälli sairasti.
Kun rikastumme - jos rikastumme - niin emme asukkaan enää vuokratuissa huoneissa. Meillä on oma pieni talo puutarhoineen, niinkuin täällä kotonakin on, ja pari lehmää - kyllä minä osaan lehmiä hoitaa - ja muutamia kanojakin, sillä niillehän voi syöttää ruuantähteitäkin jos mitä. Vihtorilla pitää aina olla täysimailoa, tuoretta voita ja tuoreita munia. Leivät leivon aina itse leipomatuvassamme.
Niin kauan kuin asumme ahtaasti, täytyy minun käydä naapurituvassa leipomassa, ja kylminä aikoina, kun Vihtorin on vaikea saada töitään kuivatuksi, saa hän aina öiksi ripustaa niitä kyökin kattoon. Minä käärin vain matot kokoon, jotta vettä ei pääse niille tippumaan.
Minä muistan vallan hyvin lempiruokiasi sekä kuinka väkevää kahvi saa olla.
Vihtori tulee! Hän on jo veräjän lähellä, hän kiirehtää pihan poikki ja lähenee rappuja. Mitä minä nyt teen? - En kehtaa mennä häntä vastaanottamaan. Nyt, nyt hän tulee!
Vihtori meni äidin ja isän luo. - Uneksinko, vai olenko valveilla? Valveilla minä olen, koskapa hänen äänensä kuuluu viereisestä kamarista, koska minulla on kultasormus vasemman käden nimettömässä ja tuossa pöydällä musta, sankkahetaleinen silkki sekä täysivillainen isohuivi.
Vihtori pujotti ensi kerran kätensä vyötäisilleni, ja toisella kädellä hän hiljaan asetti pääni rinnallensa. Minä tunsin, kuinka hänen uskollinen sydämmensä sykki ja kuinka hänen rintansa kohosi ja laskeutui. Minä suljin ehdottomasti silmäni, hänen kätensä silitteli hiuksiani, ja me lähdimme kauas, kauas; minusta ainakin tuntui siltä. En ollut enään pienessä huoneessani matkavalmistuksia tekemässä, vaan ulkona, kesäisen taivaan sinikannen alla. Päivä paistoi niin lämpimästi.
4.5.13
Valomerkit.
Suomen Julkisia Sanomia 97, 15.12.1864
Paitsi tähän saakka tawallisia palomerkkejä tulee wasta tulipalon sattuessa kelloilla soitettawaksi Nikolainkirkon tornista. - Tulipalon alussa soitetaan noin yksi minuti; sen perästä osoitetaan kaupungin-osa yhtä monella lyönnillä, mikä tapahtuu tiheämmin tai harwemmin sitä myöden kuin tulipalo enenee tai wähenee. Ja wielä tarkemmaksi osoitteeksi, missä tulipalo on irti, ripustetaan päiwälla punainen laku ja yöllä punainen lyhty nähtäwäksi. Kaartin kruutikellarin wieressä Punawuorilla sekä polisikonttuorin wieressä Kampillä on tulipalo myöskin ilmoitettama kellonsoitolla.
Paitsi tähän saakka tawallisia palomerkkejä tulee wasta tulipalon sattuessa kelloilla soitettawaksi Nikolainkirkon tornista. - Tulipalon alussa soitetaan noin yksi minuti; sen perästä osoitetaan kaupungin-osa yhtä monella lyönnillä, mikä tapahtuu tiheämmin tai harwemmin sitä myöden kuin tulipalo enenee tai wähenee. Ja wielä tarkemmaksi osoitteeksi, missä tulipalo on irti, ripustetaan päiwälla punainen laku ja yöllä punainen lyhty nähtäwäksi. Kaartin kruutikellarin wieressä Punawuorilla sekä polisikonttuorin wieressä Kampillä on tulipalo myöskin ilmoitettama kellonsoitolla.
3.5.13
Apteekarein päätös aniliniwäreistä.
Suomen Julkisia Sanomia 97, 15.12.1864
H. D. ilmoittaa seuraawata: Kaupungin apteekarein kuultua, että kaupassa löytywien aniliniwärein on sanottu sisältäwän myrkyllisiä aineita, he owat päättäneet kunnes tarkempi selitys näiden wärein laadusta saadaan, sisahduttaa koko aniliiniwärein myymisen, josta on käsketty yleisölle tieto antaa. Täällä pidetyissä tutkinnossa on tosiaankin löydetty arsenikkia punaisessa aniliniwärissä, mutta ei muissa. Kuin aniliniwärejä kuitenkin myydään ei ainoastansa apteekarein tykönä waan myöskin kauppapuodeissa, olisi tarpeellista että näissäkin myymisestä pidettäisiin tarkkaa waaria. - Neumoksi niille, jotka owat käyttäneet punaista anilinia kankaitten ja waatetten wärjäämiseksi, saamme mainita että kaikkein soweliaammiv woipi wapauttaa ne arsenikihaposta jos lioittaa ne soda-lipiään (sodalut). Tähän lisättäköön wielä, että aniliniwärit itsissänsä eiwät ole wahingollisia (ei punainenkaan), waikka tuo punainen wäri, semmoisena kuin se toisinaan löytyy kaupaSsa, on puhdistamaton ja silloin sisaltää arsenikihappoa. Waan kuin tätä wäriainetta järjellisesti walmistetaan se kyllä woitaneen saada puhtaaksi ja wahingoittamattomaksi.
H. D. ilmoittaa seuraawata: Kaupungin apteekarein kuultua, että kaupassa löytywien aniliniwärein on sanottu sisältäwän myrkyllisiä aineita, he owat päättäneet kunnes tarkempi selitys näiden wärein laadusta saadaan, sisahduttaa koko aniliiniwärein myymisen, josta on käsketty yleisölle tieto antaa. Täällä pidetyissä tutkinnossa on tosiaankin löydetty arsenikkia punaisessa aniliniwärissä, mutta ei muissa. Kuin aniliniwärejä kuitenkin myydään ei ainoastansa apteekarein tykönä waan myöskin kauppapuodeissa, olisi tarpeellista että näissäkin myymisestä pidettäisiin tarkkaa waaria. - Neumoksi niille, jotka owat käyttäneet punaista anilinia kankaitten ja waatetten wärjäämiseksi, saamme mainita että kaikkein soweliaammiv woipi wapauttaa ne arsenikihaposta jos lioittaa ne soda-lipiään (sodalut). Tähän lisättäköön wielä, että aniliniwärit itsissänsä eiwät ole wahingollisia (ei punainenkaan), waikka tuo punainen wäri, semmoisena kuin se toisinaan löytyy kaupaSsa, on puhdistamaton ja silloin sisaltää arsenikihappoa. Waan kuin tätä wäriainetta järjellisesti walmistetaan se kyllä woitaneen saada puhtaaksi ja wahingoittamattomaksi.
2.5.13
Berättelse om en brun färg af Bladlöss
Berättelse om en brun färg af Bladlöss;
framgifven af Clas Bjerkander.
Kongliga Vetenskaps-Academiens Handlingar, Jul. Aug. Sept. 1787
Jag har flera år anmärkt, at Solidago Virgaurea uti Augusti är beklädd långs efter stjelken med bruna Bladlöss, hvilke afva svarta ögon, alla fötter och Antennæ äro gråaktige, de senare så långa som kroppen.
Då dessa kräk, som ut någon glasburk eller annat käril samlas af stjelken, och sedan lefvande sönderkroffas, gifva de ifrån sig en brun färg.
At pröfva denna färg och försöka des godhet lämnas til de naturkunnige, at verkställa.
Denna egenskap af detta slags Bladlöss, lärer vara en ny uptäkt i Natural-Historien.
framgifven af Clas Bjerkander.
Kongliga Vetenskaps-Academiens Handlingar, Jul. Aug. Sept. 1787
Jag har flera år anmärkt, at Solidago Virgaurea uti Augusti är beklädd långs efter stjelken med bruna Bladlöss, hvilke afva svarta ögon, alla fötter och Antennæ äro gråaktige, de senare så långa som kroppen.
Då dessa kräk, som ut någon glasburk eller annat käril samlas af stjelken, och sedan lefvande sönderkroffas, gifva de ifrån sig en brun färg.
At pröfva denna färg och försöka des godhet lämnas til de naturkunnige, at verkställa.
Denna egenskap af detta slags Bladlöss, lärer vara en ny uptäkt i Natural-Historien.
1.5.13
Om det färgande Ämnet uti Berliner-blå
Om det färgande Ämnet uti Berliner-blå,
Fortsättning;
af Carl Wilh. Scheele
Kongliga Vetenskaps-Academiens Handlingar, Jan. Febr. Mart. 1783
§. II. a) Det efter föregående §. rectificerade färgande ämnet visar hvarker tecken til syra eller Alkali, emedan blått och rödt Lacmus-papper deraf ej ändras, men hepar sulphuris och tvål-uplösningen hvitnar. b) Med rena eldfasta alkalier blandadt, upkom en förening, som, ehuru öfverflödigt af detta ämnet var tilblandadt, ändå förändrade rödt lacmuspapper i blätt. Då denna blandning destillerades ad siccum, öfvergick af detta färgande ämnet så mycket, som alkali kunde släppa: Residuum löftes i vatten och förhöll sig som bästa blodlut: alla syror, til och met luftsyra, decomponera denna uplösning §. 3.). c) Med caustikt flygtigt alkali sammansättes en art samiak, som luktar alkali volatile, ehuru det tingerande ämnet är rådande; vid destillation öfvergår denna salmiak straxt i börhan, och lemnar vatten efter sig i retorten. Jag tviflade i början, om detta ämne kunde ingå någon förening med flygtigt alkali; men då jag fåh en præcipitation upkomma af solution magnesiæ uti detta färgande ämne, med alkali volatile, kunde jag ej mera tvifla derpå. För öfrigt har denna salmiak samma förhållande på præcipitations vägen, som ren blodlut. d) Magnesia, som med alkali volatile causticum utur bittersalt är fäld, uplöstes uti detta ämne, sedan blandningen hade stått några timar väl tiltåppt. Denna uplösning släppte åter sin magnesia uti fria luften, medelst luft-syrans attraherande, som formerade en hinna, lika som kalk-vatten. Rena alkalier och kalk-vatten decomponera uplösningen likaledes. e) Af ren tungjord uplöstes allenast en ganska ringa mängd, som af vitriols- och luft-syra åter fäldes. f) Ren alun-jord blef oangripen. g) Af ren kalk uplöste detta ämne en viss mängd, hvilken uplösning genom filtrering separerades ifrån öfverflödiga kalken; som nu denna solution, utom den uplöste kalken, öfven innehöll den andel af kalk, som sjelfva vattnet kan uplösa och som jämväl borde separeras derifrån, så tilslogs just så mycket aqua aerata, som eljest til en lika stor mängd kalk-vatten behöfdes, för al fälla kalken: hvaruppå denna således med den tingerande ämnet mättade kalk-solution åter filtrerades och från luftens åtkomst, väl tiltäppt förvarades. Alla syror, äfven luft-sura, samt rent eller caustikt eldsast alkali decomponera denna uplösningen: destillerad ad siccum, släpper kalken det färgande ämnet redan til en del vid början af destillation, och til slut återstår ren kalk. Som jag tyckte, at detta ämne, på anförde fått, med kalk bäst kunde, få til fägandes, neutraliseras, fastän denna så väl som magnesia och tungjordens uplösningar förändra rödt lacmus-papper i blått; har jag brukat denna solution til alla metalliska præcipitationer och vill kalla densamma liquor præcipitans.
§. 12. a) På Metaller har detta färgande ämne icke någon märkelig verkan, ej heller på metalliska solutioner, undantagandes på argentum nitratum, som fälles hvitt, och på mercurius nitratus, som faller svart, samt på järn, uplöst i luft-syra, som först faller sjögrönt, men omsider blir blått. De öfrige metalliska uplösningar blifva oförändrade. b) Men på metallernas kalker eller præcipitater visar det tingerande ämnet en betydelig verkan: dock blifva eh alla kalker deraf angripne; ty platine - tenn - bly - vismut - järn - magnefii - och antimoniikalker samt molybden och arsenic-syran, lida ingen förändring: men uld, fäldt med alkali aeratum, blef hvitt: från silver, som var pæcipiteradt med samma alkali, utdress med lindrig fräsning luftsyran, men kalken behöll sin hvithet. Qvicksilfver-kalk uplöstes ock, efter lindrig afdunstning, crystalliserades. Kopparkalk, som med alkali aeratum var præcipiterad, bakom under påstående effervescence en vacker citron-gul färg. Järn-kalk, som med dylikt alkali utur Järn-vitriol var fäld, fräste och blef mörkblå. Cobolt-præcipitat fick under lindrig fräsning brungul färg. Magnesii-kalk, fäld utur dess solution med alkali aeratum, blef oangripen.
§.13. Som Liquor præcipitans (§. II. lit. g.) bör verka på metalliska uplösningar, i kraft af dubbel affinitet , sp kan ock dess förhällande med dem visa andra egenskaper, än det tingerande ämnet ensamt. a) Om uti en väl mättad guld-solution drypes af denna liqvor, haller guldet hvitt, men kommer för mycket af liquor til, löses fällningen åter. Denna solution är ofärgad, som vatten: præcipitatet ör i syror olösligt. b) Platina-solution ändras ej. c) Silfver præcipiteras hvitt, som ost; kommer mera af liquor til, köses præcipitatet åter upp. Denna uplösning fälles ej af salmiak eller af saltsyra: hvita præcipitatet är uti syror olösligt. d) Mercurii corrosivi uplösning undergår ingen synlig förändring, ehuru den samma verkeligen blir decomponerad; ty denna är den endaste af alla metalliska kalker, som uti vårt färgande ämne kan lösas (§. 12. lit. b.). c) Qvicksilfver, uplöst i saltpeter-syra utan varme, saller svart: detta pulfver är reduceradt Qvicksilfver. f) Tenn uplöst i Kongs-vatten, faller hvitt, men som det klara luktade starkt efter vårt tingerande ämne, undersökte jag præcipitatet, som då var ren tenn-kalk och löses i syror. g) Med Vismuts uplösning förhåller det sig på samma sätt. h) Lika f¨är det beskaffadt med butyrum antimonii och i) med en solution af väl dephlogisticerad järn-kalk. k) Koppar-vitriol, uplöst i vatten, fälles citron-gul: af mera liquor præcipitans löses fällningen åter, utan färg. Han löses ock färglös af alkali votatile. Af mera uplöst koppar-vitriol, löses fällningen också, med grön färg. Syror uplösa en del af præ cipitatet och resten blir hvit: salt-syra löser gula præcipitatet aldeles, men det fäller åter af vatten. l) Zinck-vitriol, uplöst i vatten, ger en hvitt præcipitat, som uti mera liquor pr/aelig;cipitans är olösligt, men blir uplöst af syror. Uplösningen luktar efter vårt tingerande ämne, som ock genom destillation kan skiljas derifrån. m) Järn-vitriol faller först gulbrun, som strax derpå blid sjögrön och omsider upkommer först på ytan blå färg, som efter några timars förlopp drager sig til bottnen, då hela blandningen blir blå; men af någon tilslagen syra blir præcipitatet strax i början blått. Kommer helt litet järn-vitriol uti liquor præcipitans, löses præcipitatet aldeles med gul färg (§. 2. a. c.). n) Af Cobolt-solution upkommer et brungult præcipitat, som af mera liquor ej löses, solveras ej heller af syror. o) Bly, uplöst i ättika, faller hvitt, som af vår liquor ej uplöses; men väl edulcoreradt, solveras det i syror: destilleras solutionen, fås det färgande ämnet uti recipienten. p) Magnesium vitriolatum decomporeras e. Beträffande
Det tingerande ämnets Bestånds-delar,
§. 14. Blef jag tilfälligt-vis et märkvärdigt phenomen varse: då jag vid en aftonstund ville slå utur en recipient första destillationen af det tingerande ämnet (§. 6.) uti en flaska, kom et brinnande ljus för nära öpningen, hvaraf luften uti recipienten hastigt tog eld, dock utan smäll: så länge materien uti recipienten var varm (emedan destillationen hade drifvits något för starkt) kunde jag tönda luften flere gånger, hvilket omsider uphörde. Efter nu alla, så väl vegetabiliska som animaliska bränbara ämnen, innehålla luftsyra, såsom en deras bestånds-del, ville jag veta: om ock sådan syra uti det tingerande ämnet var til finnandes. Derföre fylldes en liten retort til hälften med detta ämne; en liten recipient applicerades och gass i början stark eld. (*) När tändningen sker med elds-ljus, är man ej säker, om icke luft-syran kan deriveras ifrån talgen eller ljuslägan, som mig flere gånger bedragit vid aeris inflammabilis afbränning: därföre gör man såkraft, om på tändningen sker med litet svafvel, som fäster på en stältra.Som nu recipienten häraf snart blef varm och således var upsyld af en mångd de starkaste tingerande dunster, togs han af ifrån retorten och nalkades med dess öpning tintil en liten svafvel-läga (*), då luften uti recipienten strax tog eld, sedan slogs litet klart kalk-vatten deruti, som då genast blef præcipiteradt. Häraf kan således slutas, at lustsyra och phlogiston ingå uti värt tingerande ämne: men som vid Berlinerblåtts destillation, efter flere Chemisters observationer, altid framkommer alkali volatile, så tiredde jag mig et ganska rent Berliner-blå af Järn-vitriol och liquor præcipitans.
§. 15. a) Denna färg destillerades uti glas-retort så länge, tils retort-bottnen var glödande uti recipienten slogs litet destilleradt vatten. Efter slutad destillation, fanns vatnet innehålla af tingerande ämnet och alkali volatile, men ingen olja: luften uti recipienten var impregnerad af samma ämnen och luftsyra. Qvarlemningen uti retorten var svart och drogs af magneten. Således tyckte jag mig äfven kunna göra räkning på flygtigt alkali uti det tingerande ämnet. Dock ville jag först veta, huru andra metalliska præcipitater, som med samma liquor præcipitans äro tilredde, på en dylik destillations-väg skulle förhålla sig; b) At det gulbruna Cobolt-præcitatet (§. 13. n.), bekom jag just samma producter, som af Järn-præcipitatet: residuum uti retorten var svart. c) Det gula Koppar-præcipitated tände sig här och där med små gnistor, under påstående destillation. Det gaf allenast litet af vårt ingerande ämne, men mera luftsyra och alkali volatile än de förre præcipitater. Något hade ock sublimerat sig i retort-halsen, som, efter det var så litet, ej kunde undersökas. Residuum var reducerad koppar. d) Zink-præcipitatet förholl sig som berliner-blå. e) Silfver-præcipitatet gaf ganska likt tecken til flygtigt alkali och luftsyra, men mäst af det färgande ämnet: litet sublimat steg up i halsen, som höll något silfver uplöst: resten var reduceradt silfver. f) Med vårt färgande ämne uplöst och chrystalliserad calx mercurii (§. 12. b.) gaf under destillation litet tingerande ämne, men knapt något tecken til flygtigt alkali; uti retort-halsen sublimerades få väl qvick-silfver, som ock hela saltet. g) Således hade jag all anledning at tro, det vårt färgande ämnes bestånds-delar äro: flygtigt alkali och något oljaktigt, en mening, som än mera blef styrkt, då jag fåg at nyligen destillerad hjorthorns-spiritus, i hvilken litet järn-vitriol uplöstes, af tilslagen saltsyra, gaf Berliner-blå. Jag destillerade derpå torrkad oxblod så länge, tils intet liquidum mera öfvergick och retorten var glödande; den erhållne spiritus filtrerades ifrån empyreumatiska oljan: litet järn-vitriol solverades deruti, öfverflödig fyra tilslogs, hvaraf likaledes upkom Berliner-blå. h) Nu anställde jag flera försök, som hudvudsakeligen gingo derpå ut, at förena alkali volatile med något oljaktigt ämne. Jag destillerade tilsammans en blandning af alkali volatile aeratum och feta oljor: en blandning af samma alkali och animaliska fetmor: så ock med terpentin-olja: en blandning af ren kalk, salmiak och ister: samma blandning med hjortjorns olja: likaledes en blandning af pottaska, salmiak och empyreumatiska oljor, samt ister; men alt var förgäfves; ty vattnet uti recipienterne, som nu var blandadt med flygtigt alkali och oljor, gaf intet tecken til Berliner-blå. Jag slöt således häraf, at ehuru man väl af alla oljors destruction får luftsyra och phlogiston, så innehålla de ock derjämte vatten, som med de förra ämnen ganska noga är combineradt: detta vattnet borde således först vara skildt ifrån de öfriga 2:ne bestånds-delarna, innan fullkomlig förening med det flygtige alkali kan ega rum. Vi vete, at kol-stybbe, med alkali fixum nedsmält, ger ock en, fastän svag, blod-lut. Jag digererade vårt tingerande ämne med concentrerad vitriol-syra, och denna blandning blef ofärgad: om detta ämne verkeligen innehölle någon olja, borde blandningen blifva mörk eller svart. Jag pulveriserade til kol förvandlad blod, nemligen: qvarlefvorne uti retorten (§. 15.g.); blandade lika mycket vinstens alkali til glödgade blandningen på vanligt sätt, och bekom häraf en ganska god blod-lut. Således var det tydeligt, at intet något oljaktigt behöfdes til det ingerande ämnets upkomst.
§. 16. Änteligen anställde jag följande försök, som öfvertygade mig om rätta sammanghanget: Jag blandade 3 skedblad pulveriserade kol med 3 skedblad pulveriseradt vinstens-alkali: blandningen lades uti en digel, och en dylik uti en annan digel: bägge siglarne sattes på en gång imellan glögande kol. Då nu bägge blandningarne hade glödgat ¼ timma, slog jag den ena af dem helt glödande uti 8 uns vatten; imedlertid tog jag några små salmiak-bitar, som vägge ½ uns, rörde dem hastigt uti den andra glödgande massan och tryckte dem i synnerhet när åt bottnen och satte diglen åter i elden. Då nu, efter et par minuters förlopp, ingen salmiak-rök mera var synlig, slog jag hela massan, så glödgande som den var, uti 8 uns vatten. Nu filtrerades den första luten och försöktes på vanligt sätt med Järn-vitriol och syra: den gaf nu litet eller intet tecken til berlinerblå: torde dock hafva gifvit mera deraf, om blandningen kommit at flyta i elden. Derpå filtrerades sista luten, samt undersöktes dess förhållande med vitriol, som deraf blef gul, på samma sätt som blod-lut, och då tilräcklig syra tilkom, visade den sig vara bästa blodlut, emedan den gaf mycket Berlinerblå. Jag pulveriserade blyerts, blandade den med alkali och procederade efter samma method med salmiak, hvaraf jag fick en medelmättig blodlut. Af dessa försök ser man således, at et flygtigt alkali är i stånd at, med et genom stark hetta subtiliserad kolaktigt ämne, förenas; detta flygtiga alkali får derigenom den märkvärdiga egenskapen at med alkali fixum figeras, så at det kan uthärda stark eld (§. 11. b.), som då, sedan detta alkali i vatten är uplöst, utgör den så kallade blod-luten. Nu är ej svårt at förklara, huru alt tilgår vid berlinerblå's destillation, såsom ock vid de öfrige af mig anförde metalliska præcipitaters destillationer (§. 15. a. - - f.). Nämligen: vid berlinerblås destillation, til exempel, attraherar Järn-kalken en del af det tingerande ämnets phlogiston; luftsyran, som således är blifven lös, måste, tillika med det i samma ögnablick fritt blifne alkali volatile, öfvergå uti recipienten: som nu järn-kalken i denna destillations hetta, ej kan emottaa mera phlogiston, så bör ock en del af det tingerande ämnet odecomponeradt öfvergå: ty om denna kalken vore i stånd at qvarhålla alt phlogiston, så skulle ej annat än luftsyra och flygtigt alkali framkomma.Jag destillerade derföre en blandning af 6 delar fint rifven brunsten med 1 del rifven berlinerblå: et alkali volatile aeratum, utan tecken til tingerande ämne uti recipienten, var resultatet deraf.
1. Anmärkningen. Det är trologt, at detta ämne kan bringas i luft-form, ehuru det ännu ej har lyckats för mig.
2. Anmärkn. Besynnerligt är, at vårt tingerande ämne, sedan det är förenadt med alkalier eller kalk, utgör et menstruum, som ej allenast uplöser metalliska kalker, utan ock dermed utgör et tresalt medelsalt, som ej af luftsyran decomponeras; hvilket likväl händer med blod-lut och liqvor præcipitans, när de få stå i fria luften. Det är ej allenast järn-kalken, som har denna det tingerande ämnets figerande enegskap (§. 2. c.), utan det samma sker ock med guld, silfver, koppar och, kan ske, med flere; ty när deras solutioner med liquor præcipitans äro fällde och med mera tilslagen liquor åter uplöste, håller solutionen sig uti fria luften klar, utan at kalken af luft-syran præcipiteras.
3. Anmärkn. En annan märkvärdig omständighet är, at detta ämne ej decomponerar metalliska solutioner efter enkla affinitets lagen, undantagne argentum nitratum och mercurious nitratussamt metalla aerata (§. 12. a.). Då man nu finner, at Berlinerblå ej af syror uplöses, så följer naturligtvis deraf, at det tingerande ämnets affinitet är starkare til järn, än sysrornas til järn: Icke desto mindre sker ingen fällning, när detta ämne blandas med en uplösning af järn-vitriol- Det torde ej vara så lätt at häröfver upgifva en öfver tygande förklaring.
Fortsättning;
af Carl Wilh. Scheele
Kongliga Vetenskaps-Academiens Handlingar, Jan. Febr. Mart. 1783
§. II. a) Det efter föregående §. rectificerade färgande ämnet visar hvarker tecken til syra eller Alkali, emedan blått och rödt Lacmus-papper deraf ej ändras, men hepar sulphuris och tvål-uplösningen hvitnar. b) Med rena eldfasta alkalier blandadt, upkom en förening, som, ehuru öfverflödigt af detta ämnet var tilblandadt, ändå förändrade rödt lacmuspapper i blätt. Då denna blandning destillerades ad siccum, öfvergick af detta färgande ämnet så mycket, som alkali kunde släppa: Residuum löftes i vatten och förhöll sig som bästa blodlut: alla syror, til och met luftsyra, decomponera denna uplösning §. 3.). c) Med caustikt flygtigt alkali sammansättes en art samiak, som luktar alkali volatile, ehuru det tingerande ämnet är rådande; vid destillation öfvergår denna salmiak straxt i börhan, och lemnar vatten efter sig i retorten. Jag tviflade i början, om detta ämne kunde ingå någon förening med flygtigt alkali; men då jag fåh en præcipitation upkomma af solution magnesiæ uti detta färgande ämne, med alkali volatile, kunde jag ej mera tvifla derpå. För öfrigt har denna salmiak samma förhållande på præcipitations vägen, som ren blodlut. d) Magnesia, som med alkali volatile causticum utur bittersalt är fäld, uplöstes uti detta ämne, sedan blandningen hade stått några timar väl tiltåppt. Denna uplösning släppte åter sin magnesia uti fria luften, medelst luft-syrans attraherande, som formerade en hinna, lika som kalk-vatten. Rena alkalier och kalk-vatten decomponera uplösningen likaledes. e) Af ren tungjord uplöstes allenast en ganska ringa mängd, som af vitriols- och luft-syra åter fäldes. f) Ren alun-jord blef oangripen. g) Af ren kalk uplöste detta ämne en viss mängd, hvilken uplösning genom filtrering separerades ifrån öfverflödiga kalken; som nu denna solution, utom den uplöste kalken, öfven innehöll den andel af kalk, som sjelfva vattnet kan uplösa och som jämväl borde separeras derifrån, så tilslogs just så mycket aqua aerata, som eljest til en lika stor mängd kalk-vatten behöfdes, för al fälla kalken: hvaruppå denna således med den tingerande ämnet mättade kalk-solution åter filtrerades och från luftens åtkomst, väl tiltäppt förvarades. Alla syror, äfven luft-sura, samt rent eller caustikt eldsast alkali decomponera denna uplösningen: destillerad ad siccum, släpper kalken det färgande ämnet redan til en del vid början af destillation, och til slut återstår ren kalk. Som jag tyckte, at detta ämne, på anförde fått, med kalk bäst kunde, få til fägandes, neutraliseras, fastän denna så väl som magnesia och tungjordens uplösningar förändra rödt lacmus-papper i blått; har jag brukat denna solution til alla metalliska præcipitationer och vill kalla densamma liquor præcipitans.
§. 12. a) På Metaller har detta färgande ämne icke någon märkelig verkan, ej heller på metalliska solutioner, undantagandes på argentum nitratum, som fälles hvitt, och på mercurius nitratus, som faller svart, samt på järn, uplöst i luft-syra, som först faller sjögrönt, men omsider blir blått. De öfrige metalliska uplösningar blifva oförändrade. b) Men på metallernas kalker eller præcipitater visar det tingerande ämnet en betydelig verkan: dock blifva eh alla kalker deraf angripne; ty platine - tenn - bly - vismut - järn - magnefii - och antimoniikalker samt molybden och arsenic-syran, lida ingen förändring: men uld, fäldt med alkali aeratum, blef hvitt: från silver, som var pæcipiteradt med samma alkali, utdress med lindrig fräsning luftsyran, men kalken behöll sin hvithet. Qvicksilfver-kalk uplöstes ock, efter lindrig afdunstning, crystalliserades. Kopparkalk, som med alkali aeratum var præcipiterad, bakom under påstående effervescence en vacker citron-gul färg. Järn-kalk, som med dylikt alkali utur Järn-vitriol var fäld, fräste och blef mörkblå. Cobolt-præcipitat fick under lindrig fräsning brungul färg. Magnesii-kalk, fäld utur dess solution med alkali aeratum, blef oangripen.
§.13. Som Liquor præcipitans (§. II. lit. g.) bör verka på metalliska uplösningar, i kraft af dubbel affinitet , sp kan ock dess förhällande med dem visa andra egenskaper, än det tingerande ämnet ensamt. a) Om uti en väl mättad guld-solution drypes af denna liqvor, haller guldet hvitt, men kommer för mycket af liquor til, löses fällningen åter. Denna solution är ofärgad, som vatten: præcipitatet ör i syror olösligt. b) Platina-solution ändras ej. c) Silfver præcipiteras hvitt, som ost; kommer mera af liquor til, köses præcipitatet åter upp. Denna uplösning fälles ej af salmiak eller af saltsyra: hvita præcipitatet är uti syror olösligt. d) Mercurii corrosivi uplösning undergår ingen synlig förändring, ehuru den samma verkeligen blir decomponerad; ty denna är den endaste af alla metalliska kalker, som uti vårt färgande ämne kan lösas (§. 12. lit. b.). c) Qvicksilfver, uplöst i saltpeter-syra utan varme, saller svart: detta pulfver är reduceradt Qvicksilfver. f) Tenn uplöst i Kongs-vatten, faller hvitt, men som det klara luktade starkt efter vårt tingerande ämne, undersökte jag præcipitatet, som då var ren tenn-kalk och löses i syror. g) Med Vismuts uplösning förhåller det sig på samma sätt. h) Lika f¨är det beskaffadt med butyrum antimonii och i) med en solution af väl dephlogisticerad järn-kalk. k) Koppar-vitriol, uplöst i vatten, fälles citron-gul: af mera liquor præcipitans löses fällningen åter, utan färg. Han löses ock färglös af alkali votatile. Af mera uplöst koppar-vitriol, löses fällningen också, med grön färg. Syror uplösa en del af præ cipitatet och resten blir hvit: salt-syra löser gula præcipitatet aldeles, men det fäller åter af vatten. l) Zinck-vitriol, uplöst i vatten, ger en hvitt præcipitat, som uti mera liquor pr/aelig;cipitans är olösligt, men blir uplöst af syror. Uplösningen luktar efter vårt tingerande ämne, som ock genom destillation kan skiljas derifrån. m) Järn-vitriol faller först gulbrun, som strax derpå blid sjögrön och omsider upkommer först på ytan blå färg, som efter några timars förlopp drager sig til bottnen, då hela blandningen blir blå; men af någon tilslagen syra blir præcipitatet strax i början blått. Kommer helt litet järn-vitriol uti liquor præcipitans, löses præcipitatet aldeles med gul färg (§. 2. a. c.). n) Af Cobolt-solution upkommer et brungult præcipitat, som af mera liquor ej löses, solveras ej heller af syror. o) Bly, uplöst i ättika, faller hvitt, som af vår liquor ej uplöses; men väl edulcoreradt, solveras det i syror: destilleras solutionen, fås det färgande ämnet uti recipienten. p) Magnesium vitriolatum decomporeras e. Beträffande
Det tingerande ämnets Bestånds-delar,
§. 14. Blef jag tilfälligt-vis et märkvärdigt phenomen varse: då jag vid en aftonstund ville slå utur en recipient första destillationen af det tingerande ämnet (§. 6.) uti en flaska, kom et brinnande ljus för nära öpningen, hvaraf luften uti recipienten hastigt tog eld, dock utan smäll: så länge materien uti recipienten var varm (emedan destillationen hade drifvits något för starkt) kunde jag tönda luften flere gånger, hvilket omsider uphörde. Efter nu alla, så väl vegetabiliska som animaliska bränbara ämnen, innehålla luftsyra, såsom en deras bestånds-del, ville jag veta: om ock sådan syra uti det tingerande ämnet var til finnandes. Derföre fylldes en liten retort til hälften med detta ämne; en liten recipient applicerades och gass i början stark eld. (*) När tändningen sker med elds-ljus, är man ej säker, om icke luft-syran kan deriveras ifrån talgen eller ljuslägan, som mig flere gånger bedragit vid aeris inflammabilis afbränning: därföre gör man såkraft, om på tändningen sker med litet svafvel, som fäster på en stältra.Som nu recipienten häraf snart blef varm och således var upsyld af en mångd de starkaste tingerande dunster, togs han af ifrån retorten och nalkades med dess öpning tintil en liten svafvel-läga (*), då luften uti recipienten strax tog eld, sedan slogs litet klart kalk-vatten deruti, som då genast blef præcipiteradt. Häraf kan således slutas, at lustsyra och phlogiston ingå uti värt tingerande ämne: men som vid Berlinerblåtts destillation, efter flere Chemisters observationer, altid framkommer alkali volatile, så tiredde jag mig et ganska rent Berliner-blå af Järn-vitriol och liquor præcipitans.
§. 15. a) Denna färg destillerades uti glas-retort så länge, tils retort-bottnen var glödande uti recipienten slogs litet destilleradt vatten. Efter slutad destillation, fanns vatnet innehålla af tingerande ämnet och alkali volatile, men ingen olja: luften uti recipienten var impregnerad af samma ämnen och luftsyra. Qvarlemningen uti retorten var svart och drogs af magneten. Således tyckte jag mig äfven kunna göra räkning på flygtigt alkali uti det tingerande ämnet. Dock ville jag först veta, huru andra metalliska præcipitater, som med samma liquor præcipitans äro tilredde, på en dylik destillations-väg skulle förhålla sig; b) At det gulbruna Cobolt-præcitatet (§. 13. n.), bekom jag just samma producter, som af Järn-præcipitatet: residuum uti retorten var svart. c) Det gula Koppar-præcipitated tände sig här och där med små gnistor, under påstående destillation. Det gaf allenast litet af vårt ingerande ämne, men mera luftsyra och alkali volatile än de förre præcipitater. Något hade ock sublimerat sig i retort-halsen, som, efter det var så litet, ej kunde undersökas. Residuum var reducerad koppar. d) Zink-præcipitatet förholl sig som berliner-blå. e) Silfver-præcipitatet gaf ganska likt tecken til flygtigt alkali och luftsyra, men mäst af det färgande ämnet: litet sublimat steg up i halsen, som höll något silfver uplöst: resten var reduceradt silfver. f) Med vårt färgande ämne uplöst och chrystalliserad calx mercurii (§. 12. b.) gaf under destillation litet tingerande ämne, men knapt något tecken til flygtigt alkali; uti retort-halsen sublimerades få väl qvick-silfver, som ock hela saltet. g) Således hade jag all anledning at tro, det vårt färgande ämnes bestånds-delar äro: flygtigt alkali och något oljaktigt, en mening, som än mera blef styrkt, då jag fåg at nyligen destillerad hjorthorns-spiritus, i hvilken litet järn-vitriol uplöstes, af tilslagen saltsyra, gaf Berliner-blå. Jag destillerade derpå torrkad oxblod så länge, tils intet liquidum mera öfvergick och retorten var glödande; den erhållne spiritus filtrerades ifrån empyreumatiska oljan: litet järn-vitriol solverades deruti, öfverflödig fyra tilslogs, hvaraf likaledes upkom Berliner-blå. h) Nu anställde jag flera försök, som hudvudsakeligen gingo derpå ut, at förena alkali volatile med något oljaktigt ämne. Jag destillerade tilsammans en blandning af alkali volatile aeratum och feta oljor: en blandning af samma alkali och animaliska fetmor: så ock med terpentin-olja: en blandning af ren kalk, salmiak och ister: samma blandning med hjortjorns olja: likaledes en blandning af pottaska, salmiak och empyreumatiska oljor, samt ister; men alt var förgäfves; ty vattnet uti recipienterne, som nu var blandadt med flygtigt alkali och oljor, gaf intet tecken til Berliner-blå. Jag slöt således häraf, at ehuru man väl af alla oljors destruction får luftsyra och phlogiston, så innehålla de ock derjämte vatten, som med de förra ämnen ganska noga är combineradt: detta vattnet borde således först vara skildt ifrån de öfriga 2:ne bestånds-delarna, innan fullkomlig förening med det flygtige alkali kan ega rum. Vi vete, at kol-stybbe, med alkali fixum nedsmält, ger ock en, fastän svag, blod-lut. Jag digererade vårt tingerande ämne med concentrerad vitriol-syra, och denna blandning blef ofärgad: om detta ämne verkeligen innehölle någon olja, borde blandningen blifva mörk eller svart. Jag pulveriserade til kol förvandlad blod, nemligen: qvarlefvorne uti retorten (§. 15.g.); blandade lika mycket vinstens alkali til glödgade blandningen på vanligt sätt, och bekom häraf en ganska god blod-lut. Således var det tydeligt, at intet något oljaktigt behöfdes til det ingerande ämnets upkomst.
§. 16. Änteligen anställde jag följande försök, som öfvertygade mig om rätta sammanghanget: Jag blandade 3 skedblad pulveriserade kol med 3 skedblad pulveriseradt vinstens-alkali: blandningen lades uti en digel, och en dylik uti en annan digel: bägge siglarne sattes på en gång imellan glögande kol. Då nu bägge blandningarne hade glödgat ¼ timma, slog jag den ena af dem helt glödande uti 8 uns vatten; imedlertid tog jag några små salmiak-bitar, som vägge ½ uns, rörde dem hastigt uti den andra glödgande massan och tryckte dem i synnerhet när åt bottnen och satte diglen åter i elden. Då nu, efter et par minuters förlopp, ingen salmiak-rök mera var synlig, slog jag hela massan, så glödgande som den var, uti 8 uns vatten. Nu filtrerades den första luten och försöktes på vanligt sätt med Järn-vitriol och syra: den gaf nu litet eller intet tecken til berlinerblå: torde dock hafva gifvit mera deraf, om blandningen kommit at flyta i elden. Derpå filtrerades sista luten, samt undersöktes dess förhållande med vitriol, som deraf blef gul, på samma sätt som blod-lut, och då tilräcklig syra tilkom, visade den sig vara bästa blodlut, emedan den gaf mycket Berlinerblå. Jag pulveriserade blyerts, blandade den med alkali och procederade efter samma method med salmiak, hvaraf jag fick en medelmättig blodlut. Af dessa försök ser man således, at et flygtigt alkali är i stånd at, med et genom stark hetta subtiliserad kolaktigt ämne, förenas; detta flygtiga alkali får derigenom den märkvärdiga egenskapen at med alkali fixum figeras, så at det kan uthärda stark eld (§. 11. b.), som då, sedan detta alkali i vatten är uplöst, utgör den så kallade blod-luten. Nu är ej svårt at förklara, huru alt tilgår vid berlinerblå's destillation, såsom ock vid de öfrige af mig anförde metalliska præcipitaters destillationer (§. 15. a. - - f.). Nämligen: vid berlinerblås destillation, til exempel, attraherar Järn-kalken en del af det tingerande ämnets phlogiston; luftsyran, som således är blifven lös, måste, tillika med det i samma ögnablick fritt blifne alkali volatile, öfvergå uti recipienten: som nu järn-kalken i denna destillations hetta, ej kan emottaa mera phlogiston, så bör ock en del af det tingerande ämnet odecomponeradt öfvergå: ty om denna kalken vore i stånd at qvarhålla alt phlogiston, så skulle ej annat än luftsyra och flygtigt alkali framkomma.Jag destillerade derföre en blandning af 6 delar fint rifven brunsten med 1 del rifven berlinerblå: et alkali volatile aeratum, utan tecken til tingerande ämne uti recipienten, var resultatet deraf.
1. Anmärkningen. Det är trologt, at detta ämne kan bringas i luft-form, ehuru det ännu ej har lyckats för mig.
2. Anmärkn. Besynnerligt är, at vårt tingerande ämne, sedan det är förenadt med alkalier eller kalk, utgör et menstruum, som ej allenast uplöser metalliska kalker, utan ock dermed utgör et tresalt medelsalt, som ej af luftsyran decomponeras; hvilket likväl händer med blod-lut och liqvor præcipitans, när de få stå i fria luften. Det är ej allenast järn-kalken, som har denna det tingerande ämnets figerande enegskap (§. 2. c.), utan det samma sker ock med guld, silfver, koppar och, kan ske, med flere; ty när deras solutioner med liquor præcipitans äro fällde och med mera tilslagen liquor åter uplöste, håller solutionen sig uti fria luften klar, utan at kalken af luft-syran præcipiteras.
3. Anmärkn. En annan märkvärdig omständighet är, at detta ämne ej decomponerar metalliska solutioner efter enkla affinitets lagen, undantagne argentum nitratum och mercurious nitratussamt metalla aerata (§. 12. a.). Då man nu finner, at Berlinerblå ej af syror uplöses, så följer naturligtvis deraf, at det tingerande ämnets affinitet är starkare til järn, än sysrornas til järn: Icke desto mindre sker ingen fällning, när detta ämne blandas med en uplösning af järn-vitriol- Det torde ej vara så lätt at häröfver upgifva en öfver tygande förklaring.