Häitten aattona.

Uuden Suomettaren juttu-tupa 41 / 1894

Kirjoitti Kielo.

Nyt on neljä kuukautta kulunut siitä, kuin kirjoitin Vihtorille ensimmäisen kirjeen vastaukseksi hänen kirjeesensä ja lupasin tulla hänen vaimoksensa. Sen jälkeen olemme kirjoittaneet toisillemme joka toinen viikko. Viideltä kuukautta on kulunut siitä, kuin viimeksi tapasimme toisemme. Kusi tapaamisestamme on kulunut kahdeksan vuotta.

Olin kuudentoista-vuotias tyttö kun hän tuli kotiini. Jalkapatikassa hän saapui, kuten kaikki muutkin sällit. Laukku oli hänelläkin seljässä ja suu täynnä laulunpätkiä ja sanansutkauksia. Eipä hän murheen murtamalta näyttänyt, ei lainkaan. Leikkisä, pullea poika tai mies hän oikeastaan jo oli, koska kohta täytti kolmekymmentä vuotta.

Ihan mahdotonta oli mielikuvituksessakaan luoda hänestä ihanteellista rakastajaa, jommoisista kerrottiin lainakirjaston romaaneissa.  Ajatella häntä polvillaan - vaikkapa minun edessäni: ystävällisten sinisilmien katse räikeänä, rukoilevana. Nuo punaiset huulet vapisisivat liikutuksesta ja aneliinin sekä sinisen indigon värjäämät kädet kurottautuisivat minua syleilemään. Ei tässä maailmassa! Tuo mielikuvitus nauratti minua sydämmen pohjasta, sillä se se oli niin lystikkään luonnoton, ja minä hyppäsin ehdottomasti pystyyn ja kätkin käteni selkäni
ta'a, jotta hänen hyvin karheat viiksensä eivät pääsisi pistelemään niitä.

Isäni, joka on värjäri ammatiltaan, aterioitsi aina yhdessä työmiesten kanssa suuressa ruokahuoneessamme. Sitte söivät äiti, kaksi palvelijatarta ja minä. Illallista söimme kuitenkin kaikki yhdessä, ja talvisaikoina keräännyimme illallisen jälkeen kaikki istumaan uunin ääreen, niissä kauniit liekit liehakoivat koivuhalkojen ympärillä. Palvelijoita kohdeltiin niinkuin perheen jäseniä ainakin. Kaikki näyttivät iloisilta ja vapailla. Toinen kertoi toista, toinen toista, äiti, palvelijattaret ja minä teimme käsitöitä.

*) Suomeksi: Ruotsinmaalla ollessani puhuin niin hyvää ruotsia, ettei  kukaan voinut kielestä päättää minua suomalaiseksi.Ihmeellistä kuitenkin, kuinka nuo illanvietot tuntuivat hauskoilta sen jälkeen, kuin hän oli tullut taloon! Hän osasi puhella niin sukkelata pilaa, ja kun pöyhkeilevä Taneli- sällimme kehui: "To ja' va' i Värje, so taalte ja' so praa vänska, att inkan kunte hööra po mitt mool, att ja' va' vinnavöt" *), silloin hän nauroi niin sydämellisesti, niin tartuttavasti, että iloisuuteni olisi vironnut vaikka kuolleista.

Isäni piti hänestä myöskin paljon. Kaikki pitivät hänestä.

Ja hän piti minusta. Jos pyysin häneltä milloin tahansa pientä palvelusta, toimitti hän sen heti: aluksi leikillisellä tyyneydellään, sittemmin melkein hätäilemällä. Tuo kaikki huvitti  minua ensin suuresti, mutta sitten minua alkoi harmittaa; kun palvelijat rupesivat ivailemaan ja  väittämään, että me olimme rakastuneet toisiimme.

Rakastuneet!

Herranen aika! Eikö nyt rakkaus olisikaan tuon kummempaa? Minä tunsin jo romaanien kautta rakkauden synnyttämiä tulisia tunteita, ja sellaisia en nyt tuntenut lainkaan. Päinvastoin tunsin itseäni tavallista tyyneemmäksi ja rauhallisemmaksi, kun hän hyvää yötä toivottaessaan sulki käteni omaansa ja kumartui kutsomaan silmiini kauniilla, rehellisellä katseellaan.

Entä hän? Rakastunut! Ei ikänä. Me olimme ainoastaan ystäviä.

Tuo palvelijattarien väite harmitti minua kuitenkin. Rupesin, illoin yhdessä istuessamme, äkkiarvaamatta nostamaan silmäni käsityöstä ja kiinnittämään ne häneen. Hän säpsähti ja punastui, sillä hän juuri istui ja katseli minua.  Näytti sillä, kuin hän ei olisi voinut irroittaa katsettaan minulta. Tuo vaivasi minua. Eihän ollut kumma, jos rupesivatkin ivailemaan, kun hän käyttäytyi tuolla tavalla.

Rupesin kohtelemaan häntä vieraasti, ja hänen käytöksensä kävi aina aremmaksi. Isä huomasi, että välimme oli kireä, ja hän otti sen kerran puheeksi, kun olimme kahden kesken. Vakuutin isälleni itkien, ennen lainkaan välittänyt koko Vihtorista, että hän minun puolestani saisi lähteä matkaansa vaikka samana päivänä. Kesken itkuani muistin vielä, että hän syödessä käytti veistä lusikkana, niinkuin sydänmaasta tulleet oppipojat, ja että hän näytti niin hullulta liian lyhyistä juhlahousuissaan, ja minä itkin kahta kovemmin.

En voinut aavistaa että hiin, Vihtori, oli viereisessä huoneessa ja kuuli kaikki.

Samana päivänä Vihtori oli mennyt pois, näkemättä minua, ja isä arveli, että se olikin viisaimmasti tehty poika-paralta.

Sinä iltana en viihtynyt toisten seurassa. Minulla oli ikäänkuin paha omatunto. Riensin omaan huoneescni, heittäysin suin päin vuoteelleni ja koetin rukoilla, mutta minulla ei ollut mitään sanomista. Nousin jälleen ja vedin esille nukkelaatikkoni, josta otin käteeni Maijun, entisen lempinukkeni. Kirjoista rakensin huoneen pöydälleja koetin leikkiä Maijun kanssa, mutta se ei tahtonut lainkaan luonnistua.

"Sinä olet niin tyhmä, kuin Jumala on viisas", sanoin viimeksi tuskaantuneena Maijulle, jättäen hänet siihen paikkaan, ja rupesin itkemään, katkerasti itkemään syntisyyttäni, Vihtorin liian lyheitä juhlahousuja, Maijun tyhmyyttä, palvelijattarien pahuutta, Vihtorin lyhytnokkaisuutta - niin, en tiedä, mitä kaikkea itkinkään.

***

Vuodet vierivät. Värjärin loistoaika oli mennyt. Vaimot olivat oppineet käyttämään "pussiväriä". Värjäyshinnat laskeutuivat laskeutumistaan. Yksin tulipunainenkin, joka ennen maksoi 4 m. 50 p. naulalta, oli halventunut 1:teen markkaan, jopa 80:neen penniinkin.

Palvelijattaret olivat poissa. Äiti ja minä hoidimme pientä talouttamme. Sälleistä oli ainoastaan vanha Taneli jälellä.

Asuimme edelleen samassa paikassa. Aika kului hauskoissa talouspuuhissa ja hiljaisissa käsitöissä. Minä olin jo 24 vuoden vanha, kuten nytkin.

Eräänä kesäpäivänä, kun satuin katsomaan akkunasta, näin vieraan miehen astelevan maantietä kotini ohitse. Minua oikein hytkähytti, kun näin hänen. Olisiko se mahdollista? - Tuskin tietäen, mitä tein, juoksin huoneesta ja suoraa tietä tanhuata pitkin maantielle. Vieras oli jo sivuuttanut veräjämme.

"Vihtori!" huusin kiihkeällä äänellä, "ettekö käy meillä?"

Vieras kääntyi. Se oli todellakin hän. Hänen siniset silmänsä katsoivat kylmästi ja tutkivasti minuun; niissä oli jonkullaista surumielisyyden sekaista ankaruutta. Hän ei vastannut sanaakaan.

"Vihtori, antakaa minulle anteeksi!" jatkoin veräjältä liikahtamatta, ja kuumat, keventävät kyyneleet juoksivat silmistäni. Minä en nähnyt mitään, sillä minulla oli esiliina silmieni edessä, mutta minä kuulin hänen syvän äänensä lausuvan nimeni hillityllä, aralla ja kuitenkin hellällä soinnulla. Pyyhin kyyneleeni ja katsoin häneen. Hänen silmänsä olivat kosteat. Vaieten hän ojensi kätensä minulle ja minä puolestani laskin omani siihen. Voineekohan käsien kosketus välittää tunteita ihmissielussa? En tiedä, mutta minusta ainakin tuntui siltä, kuin  tuon rakkaan, suuren, lujan ja lämpimän käden puristus olisi saattanut sieluuni suloisen rauhan.

Tunsin, tiesin, että hän rakasti minua vieläkin. Se oli hurmaava todellisuus. Astuimme rinnatusten tanhuata pitkin kotiini.

Vanhempani tervehtivät Vihtoria ystävällisesti ja pyysivät häntä olemaan yötä talossa. Hän kiitti ja suostui. Illan kuluessa hän kertoili aikeistaan. Sanoi säästäneensä siksi rahaa, eitä voi alkaa pientä väjärin-liikettä. Hän oli valinnut jokseenkin etäisen pitäjän  asuinpaikakseen. Aikoi aluksi työskennellä yksinään ja ottaa ainoastaan palvelustytön pientä puotia ja kyökkiii varten. Yksi kyyppi, johon  mahtuisi noin 10 saavillista, ja yksi kattila olisivat aluksi riittävät, ja "plooveriin" (värjäyshuoneen) ylisellä hän talvisaikoina kuivaisi lankoja ja kankaita. En minä oikein saanut selvää, mitä kaikkea he kyselivät ja vastailivat, sillä olin kuin lumottu.

Seuraavana aamuna hän heti syötyämme valmistautui lähtemään. Hän kätteli ensin äitiä, isää ja Tanelia, ja sitten hän ojensi kätensä minullekin. Hän kumartui katsomaan minua silmiin ja hänen katseensa oli tyyni ja kirkas, kun hän syvällä, hillityllä äänellä lausui: "Jumala siunatkoon sinua!"

Hän oli jo mennyt huoneesta. Äiti, isä ja Taneli olivat lähteneet saattamaan häntä veräjälle.

Muutaman silmänräpäyksen kuluttua olin jälleen omassa huoneessani, suin päin vuoteellani, kuten kahdeksan vuotta takaperin. Mutta tällä kertaa en itkenyt. Hengitykseni oli lyhyt ja hätäinen, olin jonkunlaisen huumauksen valtaamana.

"Onkohan hän milloinkaan todellisesti rakastanut minua? Ei, ei, kuinkapa hän olisikaan voinut sitä tehdä? Minä olen kerran kovin käsin kuristanut hänen alkavan, puhtaan rakkautensa kuoliaaksi, ja tästä lähin on hänen ystävyytensä ainoa, jota mahdollisesti voin tavoitella. Kenties hänellä on jo tiedossa pienen kotinsa haltijatar. - - Hyvä Jumala, ota minulta pois tämä suru ja anna minun uskoa, että kaikki on toisin kuin todellisuudessa!"

Ja minä surin ja ikävöin Vihtoria. Hänen kuvansa oli syöpynyt sieluuni, näin hänet kaikkialla, ajattelin häntä aina, illoin, aamuin, työn aikana, lepohetkinä. Elin kokonaan noissa vanhoissa muistoissa, jolloin hän oli meillä työssä, jolloin sain joka päivä nähdä hänen silmänsä, kuulla hänen äänensä.

Kului monta, monta ikävää viikkoa, ja sitte tuli Vihtorilta kirje.

Minun nimeni oli kirjeen kuoressa ja minulle oli siis kirje tarkoitettu.

En tahtonut tohtia avata sitä. Olikohan siinä vain joitakuita jokapäiväisiä asioita, tahtoiko hän kertoa iloista uutista, että hän oli saanut vastarakkauden vakuutuksen rakastetultaan, taikka - koskiko kirje yksinomaisesti hänen ja minun välistä suhdetta?

Se oli jo avattu ja henkeäni pidätellen olin jo pariin kolmeen kertaan lukenut hänen ensimmäistä kirjettään. Hän kysyi, tahdonko ruveta
hänen vaimoksensa.

***

Nyt on häittemme aattoilta. Asettelen paraikaa vaatimatonta vaatevarastoani suureen kansipäälliseen pärekoppaan, sillä huomenna  lähdemme kohta vihkiäisten jälestä uuteen kotiin. Vihtori tulee tänne vasta tänä iltana, sillä hän ei voi jättää pientä liikettään pitemmäksi aikaa hoitoa vaille.

Mieleni käy niin kummalliseksi, kun ajattelen entisiä aikoja. Tässä samassa paikassa olen syntynyt, kasvanut ja kaiken ikäni elänyt. Lukuun ottamatta käyntiäni kylän kansakoulussa ja rippikoulussa sekä paria kaupunkimatkaa äidin seurassa, olen aina ollut täällä kotosalla.
Minä olen aina ollut onnellinen, hyvin onnellinen. Isä ja äiti ovat olleet hyviä minulle, kaikki ihmiset ovat olleet ystävällisiä ja, vaikka kotini onkin köyhtynyt viime vuosina ja palvelijat kadonneet, vielähän me tulemme hyvästi toimeen.

Leppälän Liisu tulee tänne palvelemaan, kun minä lähden kotoa. Hän on niin herttainen tyttö, ja isä ja äiti varmaankin tulevat
pitämään hänestä.

Kuinka nämä kahdeksan viime vuotta ovat sentään kuluneet pian, vaikka aina väliin on ollut kaihon ja ikävänkin hetkiä. Kiitos Jumalalla kaikesta!

En minä rohjennut tuota pöytäliinaa virkatessa toivoa, että se tulisi somistamaan Vihtorin ja minun yhteistä kotia. Me pidämme sitä kamarin pöydällä. Tässä on Vihtorille mustasamettinen, keltaisella silkkilangalla kirjaeltu tupakkakukkaro, mutta minä en anna sitä  ennen kuin olemme kotona, Tässä on keinutuolimatto, johon Vihtori saa nojata väsynyttä, rakasta vartaloaan. Älä lainkaan huolehdi,  kyllä me toimeen tulemme! Minä olen puodissa ja hoidan taloutta sen ohessa, jos liike ei ole suuri, ja kun sinä olet väsynyt tai pahoinvoipa, niin sinä tulet sisälle ja minä menen sinun töihisi. Kyllä minä sinun töissäsi suoriudun. Olinhan minä isänkin apulaisena kokonaista kolme viikkoa, kun Taneli-sälli sairasti.

Kun rikastumme - jos rikastumme - niin emme asukkaan enää vuokratuissa huoneissa. Meillä on oma pieni talo puutarhoineen, niinkuin täällä kotonakin on, ja pari lehmää - kyllä minä osaan lehmiä hoitaa - ja muutamia kanojakin, sillä niillehän voi  syöttää ruuantähteitäkin jos mitä. Vihtorilla pitää aina olla täysimailoa, tuoretta voita ja tuoreita munia. Leivät leivon aina itse leipomatuvassamme.

Niin kauan kuin asumme ahtaasti, täytyy minun käydä naapurituvassa leipomassa, ja kylminä aikoina, kun Vihtorin on vaikea saada töitään kuivatuksi, saa hän aina öiksi ripustaa niitä kyökin kattoon. Minä käärin vain matot kokoon, jotta vettä ei pääse niille tippumaan.

Minä muistan vallan hyvin lempiruokiasi sekä kuinka väkevää kahvi saa olla.

Vihtori tulee! Hän on jo veräjän lähellä, hän kiirehtää pihan poikki ja lähenee rappuja. Mitä minä nyt teen? - En kehtaa mennä häntä vastaanottamaan. Nyt, nyt hän tulee!
Vihtori meni äidin ja isän luo. - Uneksinko, vai olenko valveilla? Valveilla minä olen, koskapa hänen äänensä kuuluu viereisestä kamarista, koska minulla on kultasormus vasemman käden nimettömässä ja tuossa pöydällä musta, sankkahetaleinen silkki sekä täysivillainen isohuivi.

Vihtori pujotti ensi kerran kätensä vyötäisilleni, ja toisella kädellä hän hiljaan asetti pääni rinnallensa. Minä tunsin, kuinka hänen uskollinen sydämmensä sykki ja kuinka hänen rintansa kohosi ja laskeutui. Minä suljin ehdottomasti silmäni, hänen kätensä silitteli hiuksiani, ja me lähdimme kauas, kauas; minusta ainakin tuntui siltä. En ollut enään pienessä huoneessani matkavalmistuksia tekemässä, vaan ulkona, kesäisen taivaan sinikannen alla. Päivä paistoi niin lämpimästi.