Virittäjä 3 / 1900
Tsagan sara merkitsee oikeastaan "valkoinen kuukausi". Miksi se on "valkoinen", on länsimaitten miehen vaikea käsittää, mutta mongoli käsittää sen hyvin. Tsagan sara on uuden vuoden aika, se vastaa venäläisten maslennitsaa, mutta on sitä paljon suuremmoisempi. Meillä on juhlia yllin kyllin ja venäläisillä on niitä liiaksikin, mutta mongoleilla on vaan valkoinen kuukautensa. Se on vanhojen tuttavien tervehdysjuhla ja uusien pukujen pyhityspäivä.
Ken on tavallisina arkipäivinä liikkunut Urgan kaduilla jakujilla, tutustunut kansaan ja jo tottunut näkemään sen kiiltävänlikaisia turkkeja ja vielä likaisempia kasvoja, tuskinpa uskoo silmiään tänä aamuna. Kaupunki on kokonaan muuttunut, ihmiset ovat toisen näköiset ja tämä itäinen maan kolkka on kuin todellinen satujen itämaa. Missä ovatkaan nyt ilettävän likaiset poikaparvet, jotka raskaita tuuman paksuisia saappaananturoitaan laahien ja suunnattoman pitkiä hihojaan huiskien pyöriskelivät kujien päissä? Missä ovat nuo rusinoita, pähkinöitä, suolaa ja pikkuleipiä myyskentelevät akat, jotka vakkansa vieressä kyykistyneinä viettävät päivänsä torilla aamun sarastuksesta aina illan hämärään saakka? Ahkerat kiinalaiset sepätkään eivät näy saapuneen paikalleen tänään, eivätkä riipu katuun nahkurien turkkirivit torin syrjässä. Laaja tori on nyt autiona eikä näy muita kuin ohi ratsastavia mongoleja.
Ihmeellistä kuinka ihmisillä on kiire nyt. Hevoset juoksevat täyttä laukkaa torin yli, toisia pujahtaa esiin kujien suusta, kiertävät ohi välisen aitauksen ja katoavat seuraavan kulman taa. Punaisia ja keltaisia laama-miehen pukuja vilisee aamuhämärässä kuin tulisia kekäleitä sinisten, ruskeitten ja harmaitten turkkien seassa. Silkkinen päälys kiiltelee ja sen syrjästä pilkottaa näkyviin lumivalkea, hienovillainen lammasnahka. Lakit on uudet ja niskassa liehuvat punaiset nauhat ovat pitemmät kuin muulloin milloinkaan. Kaikki on yhteensä näky, jota en olisi luullut voivani nähdä tässä laiskojen laamojen ja isännättömien koirien kaupungissa.
Kuljen ohi muutamien, koreilla liehuvilla papereilla ja uusilla nimikirjaimilla kaunistettujen kimalaisten porttien. Toisella puolen toria on laamojen luostari, jonka ahtaita katuja käyn astelemaan. Minun täytyy noudattaa pyhää sääntöä, joka käskee tänä aamuna hatakkineen (silkkipalasineen) tervehtimään opettajaansa. Tuo vanha yelongi, joka on opettanut minua lukemaan, on samoin kuin kaikki muutkin mongolit aivan lapsen luontoinen, eikä käsitä, että tsagan saralla on mulle aivan toinen merkitys kuin hänen kaltaisilleen. Ukon mieliksi kuitenkin hatakkineni ja leivoksineni astun hänen pihaansa. Piha on siivottu ja lakaistu. Aitapuitten välissä ei näy lantaa kuivamassa niinkuin muulloin. Telttaan astuessa huomaa heti, että sekin on tavallista puhtaampi. Huomaan, että burhanit (pyhimykset) kaapissaan ovat saaneet uuden hätäkin ympärilleen, ja heidän eteensä on asetettu leivoksia ja savuava kynttilä. Ympäri katsellessani laitan hatakkini leivospaketin päälle ja syvästi kumartuen baksilleni (opettajalleni), joka istuu vastapäätä ovea, kurotan tervehdyslahjan molemmin käsin lieden yli hänelle. Ukko hakee nopeasti lakkinsa, panee sen päähänsä ja ottaa sitten molemmin käsin lahjani vastaan. Istuudumme matolle lieden viereen. Minä kaivan povestani nuuskapulloni, jota ilman ei täällä voi tulla toimeen, ja taas kumartuen kysyn ukolta: "Baksi amorhon sain-uu?" (onko opettaja levollinen ja terve?). - "Sain" vastaa hän ja kysyy vuorostaan samaa minulta. Sitten säännön mukaan vaihdamme nuuskapullot, ja vetäen baksin pullosta sen lusikan tapaisen korkin ja pyyhkien sillä peukaloani jatkan: " Sain sinev-uu?" (hyvinkö on uudistunut vuosi?). Baksi antaa takaisin pulloseni ja vastaa juhlallisesti: "Saihan sinetää". Kohtelijaasti talon palvelija eli patamies, kuten mongolit sanovat, hänkin vanha akannäköinen laama tarjoo minulle lautasen, jolle on kukkuralleen ladottu kiinalaisia hedelmiä, pikkuleipiä ja sokuria. Otan jonkun ruskean sokuripalan ja aion nousta seisaalleni, sillä pakanalliset polveni eivät pidä mongolien pyhästä istuma-asennosta. Mutta eteeni tuodaan vielä pitkä, puinen kaukalo, jonka syrjästä minua muun muassa lampaanpää tähtäilee. Leikattuani palasen ja keksittyäni mahdollisimman kohtelijalta sanoja arvoisalle opettajalleni, lähden yhä kumartuen takaperin ulos teltasta. Palvelija käy edellä, nostaa ovihuovan korkealle ilmaan, jotta se on kattona selkäni yllä.
Aurinko on ehtinyt korkealle ja ihmisiä on liikkeessä kaikkialla. Katukoiratkin ovat lähteneet makuusijoiltaan tunkioröykkiöiden laidalta ja hiipivät hiljaa kiirehtivien ihmisten ohi haeksien niukkaa ruokaansa. Siellä täällä on joku kuiva, monin kerroin ennen järsitty luu tai jonkun viluun kuolleen koiran raato. Nälkäinen toverinsa jää sitä repimään, kunnes ohi rientävä ratsu potkaisee syöjää selkään, jolloin se älähtäen juoksee turvallisempaan paikkaan. Siihen se sitten nälkäänsä ja viluansa värjyen jää haukkumaan häiritsijöitään. Vastaani sattuu pyhiinvaeltaja, joka ruumiillaan maata mitaten verkalleen laahustaa suuren Bogdan templiä kohti. Hän heittäytyy pitkälleen maahan, ojentaa kätensä ja käsien paikalle tekee merkin, josta heittäytyy eteenpäin. Hänen kätensä ovat puisiin anturoihin sidotut, ja otsa, joka joka heitolla tapaa maata, on tomuinen ja haavoissa. Nyt ei näy muuta maassa-ryömijää, mutta parin päivän perästä niitä on tuhansittain. Silloin kulkee jokainen hurskas mongoli sillä tavalla kolme kertaa myötäpäivää ympäri Urgan luostarin. Luostari on ympäriinsä vähintään H kilometriä, joten voimistelu lienee jotenkin raskasta.
Kotiin päästyäni saan tietää, että jo useampia mongoleja on ollut minua tervehtimässä. Hatakkoja näkyy tuodun kaikellaisia, suuria ja pieniä, 5 kopeekan arvoisista aina ruplan arvoisiin asti. Tsagan saran lahjan tuojalle tulee, jos tahtoo mukautua vallitsevaan tapaan, antaa jokin lahja takaisin. Kun tietää, että lahja annetaankin nimenomaan vastalahjan toivossa, on koko lahjoittelu jatkuessaan vastenmielistä. Kaikki hätäkin tuoneet sitä paitsi vuoden kuluessa odottavat muutakin hyötyä antimestaan, joten lahjansaaja jääkuin velkaan. Parempi on sentähden kuljeskella pitkin katuja. Silloin moni annettavaksi aiottu hatakki jää antamatta.
Tsagan saraa kestää oikeastaan koko kuukausi, mutta todellisuudessa se loppuu jo noin 15 päivän kuluttua. Onhan siinäkin jo kyllin juhlimista. Käydään vieraissa, pelataan dominoa, sakkia tai telekkiä. Väsytäänkö itse juhlimiseen, vai onko pukujen varhainen likaantuminen estämässä juhlan jatkamista, on vaikea sanoa. Ei ainakaan työ ole kiirehtimässä, niinkuin muukalainen kenties voisi luulla.
Yleensä tulee myöntää että mongolien tsagan sara on luonnoltaan juhlallinen ja arvokas. Räyhäävää menoa ja juopumusta ei tapaa, väkevät juomat eivät saa sitä kunnia-asemaa kuin venäläisten juhlissa. Edukseen eroaakin mongolien tsagan sara täkäläisten venäläisten joulusta; sen myöntävät venäläisetkin.
Ulkona arojen kylissä on tsagan sara luultavasti yhtä tärkeä aika kuin kaupungissakin. Kotikyläänsä palattuaan kysytään kaupungissa asuneelta, kuinka monta tsagan saraa hän on kaupungissa nähnyt, harvoin kuinka monta vuotta hän siellä on elänyt. Palannut silloin epäilemättä muistelee sitä aikaa, jolloin pieniä lahjoja antaen ja suuria saaden kulki herrojansa tervehtimässä, sitä aikaa, jolloin mustaa likaa ja savua kiiltävä, repaleinen turkkinsa oli uusi ja puhdas. Ja mielessään hän toivoo uutta turkkia ja uutta tsagan saraa.
Urgassa 29 tammik. 1900.
J. R.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti