Kotiteollisuus 2 / 1976
KANKAAN PAINAMISESTA
Kankaan painaminen tuntuu tällä hetkellä varsin uudelta asialta. Tämä johtuu varmaankin sen saamasta suosiosta parin viimeisen vuoden aikana. Kuitenkin jopa silkkipainomenetelmälläkin on ikää jo neljäsataa vuotta. Tuota aikaa edeltäneet kankaankoristelijat maalasivat kankaansa vesiliukoisilla väreillä ornamenttikuviollisiksi. Ikävä kyllä, ensimmäinen sade- tai pesuvesi sotki ja irrotti kauniit kuviot. Orgaanisten värien keksiminen aikaansai kestävämpiä tuloksia. Värjäys tapahtui aluksi siveltimellä kuvioita kiertäen, mutta värit tahtoivat levitä sinnekin, mihin ei ollut tarkoitus ja tuloksena oli tuhruinen kangas. Seuraava vaihe oli kankaan käsitteleminen suoja-aineella kuvioiden kohdalta, jolloin värjäys ei päässyt sotkemaan ylimääräisiä alueita. Värjäyksen jälkeen suoja-aine poistettiin ja alta paljastuivat selkeät koristeet. Tekniikka on sama kuin batikkivärjäyksessä, mutta suoja-aineena ei välttämättä tarvinnut käyttää vahaa. Erilaiset liisterit ja tahnat ajoivat saman asian. Kiinalaiset, joitten hallussa on niin monta keksintöä, kokeilivat oletettavasti ensimmäisinä estopainoa. Kiinalaisten tilillä on myös silkkipainotekniikan keksiminen. Senaikaiset painajat käyttivät harvoja, hiuksista tai eläinten karvoista valmistettuja seuloja, joitten läpi väri painettiin kankaalle. Vasta tämän vuosisadan alussa alkoi menetelmä kehittyä nykyiselle tasolleen, ensin Amerikassa ja vuosikymmenen kuluttua Länsi-Euroopan maissa. Kehitys on edelleen voimakasta. Teollisuuden piirissä on kehikkoihin pingotetuista seulakankaista siirrytty osittain ohuihin, verkkomaisesti rei'itettyihin metallisylintereihin, joitten sisällä on sekä väri että väriä levittävä raakeli. Painettavan pinnan ei välttämättä tarvitse olla suora, sillä kuvio voidaan painaa vaikka pallon pintaan.
Silkkipaino-nimitys johtuu seulakankaana pitkään käytetystä silkistä. Nykyisin on käsipainossa käytössä polyesterin ja nailonin ohella puuvillainen seulakangas, sillä se on huomattavasti muita halvempi. Muita nimityksiä ovat filmipaino, jolla tarkoitetaan lähinnä tekstiilipainatusta, seulapaino, seripaino ja serigrafia. Viimeksi mainittu tarkoittaa myös silkkipainomenetelmällä pienenä sarjana valmistettuja, paperille painettuja taideteoksia. Serigrafia ja seripaino-nimitykset juontavat alkunsa silkkiperhosen toukan erittämästä serisiinistä, josta se kutoo ympärilleen kotelon. Tästä kotelosta saadaan raaka-aine silkkilankaan ja -kankaisiin.
Laajapohjaista koulutusta kankaanpainamisessa saa taideteollisessa korkeakoulussa. Vielä 1950-luvulla oppiaine oli kaikille vapaaehtoista linopainantaa, eivätkä lauantai-iltapäivisin pidetyt oppitunnit houkutelleet kovinkaan runsaasti oppilaita. Teollisuuden palvelukseen tulevien suunnittelijoiden koulutus vaati kuitenkin muuta kuin linopainon, joten se hylättiin. Piirtämisen ohella alettiin pikkuhiljaa kokeilla silkkipainoa ja opetus tuli tekstiilisuunnittelun oppilaille pakolliseksi. Opetusta on kankaanpainon alalla ryhdytty antamaan myös taideteollisissa oppilaitoksissa ja kotiteollisuusopettajaopistoissa sekä joissakin kotiteollisuuskouluissa. Taideteollisen korkeakoulun kankaanpaino-opetuksen tarkoituksena on antaa perusvalmiudet sekä käsityömaiseen että teolliseen painokangassuunnitteluun ottaen samalla huomioon käyttötarkoituksen, valmistuksen ja teollisuuden asettamat vaatimukset. Teollisuudessa tapahtuva kehitys näkyy myös opetuksessa. Käytössä olevia menetelmiä, välineitä ja aineita uusitaan jatkuvasti tarpeiden ja mahdollisuuksien mukaan. Mutta itse painamistakin tärkeämpää // on esteettisten perustietojen ja -taitojen saaminen. Ilman niitä ei tekstiilitaiteilija ole valmis työskentelemään painokuosien suunnittelijana teollisuuden palveluksessa, ei myöskään itsenäisenä taidetekstiilin tekijänä.
Silkkipainomenetelmässä on monta hyvää puolta. Se on nopea, helppo ja halpakin, jos vertaa välineiden hintaa vaikkapa kudonnassa tarvittavaan perusvälineistöön. Alkuun pääsee hankkimalla puukehikon, siihen seulakankaan, purkillisen väriä ja kumiraakelin värin levitystä varten. Haluttu kuvio saadaan esimerkiksi leikkuufilmin avulla seulakankaan pinnalle ja työ voi alkaa. Kun työ on nopeaa ja tekniikka suhteellisen helposti opittavissa, ei ole ihme, että kankaanpainanta kiinnostaa yhä useampia. Vaikeus ja vaara piilevätkin juuri nopeudessa ja tekniikan helppoudessa, sommittelu sen sijaan tahtoo jäädä unohduksiin. Kuitenkin tähän, kuten muihinkin sommittelutehtäviin pitäisi paneutua harkiten ja kriittisesti, muuten saattaa käydä niin, että puhdas, valkoinen kangas on monin verroin kauniimpi kuin huonosti sommitelluin kuvioin painettu. Kurssien ja kerhojen opettajille tämä asettaa tietyt vaatimukset, heistähän suurelta osin riippuu, mihin suuntaan oppilaat töitään kehittelevät. Ei riitä yksinomaan tekniikan opettaminen, hyvien mallien osuus on yhtä tärkeää, ehkä vieläkin tärkeämpää kuin moitteeton suoritus. Työhön pitäisi suhtautua niinkuin isoäitimme suhtautuivat ryijyn tekoon: työtään rakastaen ja kunnioittaen. Ryijyn kustannukset ja työmäärä olivat niin suuret, että oli välttämätöntä suunnitella ja harkita. Juuri sksi on meille säilynyt niin monia kauniita ja sommittelullisesti vahvoja tekstiilejä. Miksei niin voisi olal myös painokankaiden kohdalla.
Kuvateksti 1: Tukholmassa on tekstiilitaiteilijoilla mahdollisuus työskennellä vuorollaan yhteisessä työpajassa pientä maksua vastaan. Toivottavasti sellainen saadaan myös Suomeen.
Kuvateksti 2: Taideteollisessa korkeakoulussa oppilastyönä tehty tutkielma on hyvä esimerkki siitä, kuinka monipuolisesti yhtä ainoata kuviota voidaan käyttää. Lopputuloksena oli monta kymmentä erilaista pintaa, joista ohessa muutamia.
Kuvateksti 3: Ylitornion taidekäsityön viikolla yhteistyönä toteutetussa seinävaatteessa olivat lähtökohtana yksinkertaiset ornamenttiraidat. Näitä yhdistelemällä syntyi iloisenkirjava ja runsas tekstiili. Korkeutta on tällä komealla seinävaatteella yli kaksi metriä ja leveyttä lähes puolitoista metriä.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti