Caput mortuum on taiteilijoiden hyvin tuntema, tummanpunaruskea väriaine. Se on rautaoksidipigmenttiä, jota on käytetty taiteilijavärien valmistamiseen jo vuosisatojen ajan. Caput mortuum on latinaa ja sen merkitys on sananmukaisesti "kuollut pää". Nimitystä käytetään yhä monissa nykykielissä. Sen luullaan usein virheellisesti tarkoittavan "kuolleen päätä".
Caput mortuumin värisävy vaihtelee raaka-aineesta ja valmistustavasta riippuen punertavanruskeasta tummanruskeaan ja jopa hieman violettiin vivahtavaan. Värien kirjassa sen värimalli 8 F 7 on hyvin tummasävyinen. Väriaineesta käytetään myös nimityksiä colcothar (arabian kielessä qulqutar) sekä Englannin, Venetsian tai Pompeijin punainen. Sen eräs nimitys on morellisuola, tummanpunaisen, karvaan kirsikan (morello) värin mukaan. Lisäksi aine tunnetaan kultaseppien käyttämänä hiomajauheena, engl. jewelers' rouge.
Nimityksen caput mortuum alkuperä on herättänyt kysymyksiä varsinkin taiteilijoiden keskuudessa. Vastauksia on vaikea löytää, koska asiaa ei mainita edes laajoissa hakuteoksissa. Olen selvitellyt asiaa erään lehdistössä esitetyn kyselyn vuoksi ja löytänyt sille seuraavan selityksen.
Caput mortuum juontaa juurensa alkemiaan, vanhojen aikojen salaperäiseen kemiaan, jonka avulla aiottiin tehdä kultaa muista metalleista. Alkemistit kuumensivat keskiajalla savesta ja metallista tehdyissä astioissaan mitä erilaisimpia aineita, niin elollisia kuin elottomiakin. Noin 1300-luvulta alkaen heillä oli käytössään lasista valmistettuja tislausastioita eli retortteja, jotka antoivat mahdollisuuden valmistaa myös voimakkaasti syövyttäviä happoja, kuten typpi-, rikki- ja suolahappoa.
Alkemistien aatemaailmassa käsiteltiin aineen erilaisten olomuotojen lisäksi myös elämän ja kuoleman kysymyksiä. Asioita esitettiin usein vertauskuvallisin ilmaisuin. Aineita kuumennettaessa pidettiin niistä haihtuvia aineksia henkisinä ja elävinä, jäljelle jääneitä kiinteitä aineksia taas ruumiillisina ja kuolleina. Juuri viime mainituista alkemistit käyttivät nimitystä caput mortuum, kuollut pää.
Kun alkemistit alkoivat 1300-luvulta lähtien kuumentamalla valmistaa voimakkaita happoja, käytettiin niiden tärkeänä raaka-aineena tavallisesti rautasulfaattia eli vihtriolia, jolla olikin alkemistien maailmassa arvostettu asema. Rautasulfaatista kuumennettaessa jäljelle jäänyt jauhemainen caput mortuum oli pääasiallisesti tummanpunertavaa rautaoksidia, joka sai siitä syystä väriaineena nimen caput mortuum.
Alkemia kiinnosti keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa suuresti myös taiteilijoita, jotka piirsivät ja maalasivat lukuisia kuvia alkemisteista työpajoissaan. Niissä esitettiin myös heidän välineitään, mm. tislauksessa ja haihduttamisessa käytettyjä retortteja. Caput mortuum, kuollut pää, ymmärrettiin jo silloin virheellisesti kuolleen pääksi. Eräs esimerkki siitä on puuleikkaus, jonka on tehnyt Tobias Stimmer (1539—1587). Kuvasarjassa "Die Lebensalter des Weibes" (Naisen ikäkaudet) on kuollut nainen kuvattu luurankona, pääkallo lasisen tislausastian sisällä.
Kirjallisuutta:
Doerner, M.: Maaliaineet ja niiden käyttö taidemaalauksessa. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. Turku 1954
Hartlaub, G. F.: Der Stein der Weisen. Wesen und Bildwelt der Alchemie. Prestel Verlag, München. Passau 1959
Kivimäki, A.: Summa summarum. Latinankielisiä termejä. Karisto Oy, Hämeenlinna. Hämeenlinna 1998
Kornerup, A. ja Wanscher, J. H.: Värien kirja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo — Helsinki. Porvoo 1961
Helsingin Sanomat, Viikkoliite NYT, 3/1999, 4/1999 ja 5/1999
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti