Tysklands färger.

Tammerfors Aftonblad 45, 22.3.1919

Världskriget, som åstadkommit så många omkastningar, har också omändrat de symboliska färgerna på tyska flaggan.

Det gamla Tyska Riket, "det heliga romerska riket", hade som riksflagga en flagga av guldfärg med en svart örn i mitten pä en röd stång. Som rikets färger gällde då dock bara svart och gult i guld.

Det under tyska frihetskriget mof Napoleon I av tyska studenter grundade Deutsche Burschenschaft, en patriotiskfrisinnad studentförening vid de olika tyska universiteten, valde 1815 trikoloren svart-röd-guld, som det tyska fäderneslandets symbol, till föreningens färger. Om dessa färger valdes tillfälligtvis eller i minne av de gamla medeltida tyska färgerna är osäkert. Det senare är dock troligast.

Burschenschaft-föreningarne, som agiterade för upprättandet av ett fritt och demokratiskt tyskt rike, betraktades med sneda blickar av de styrande som varande en utbildningsanstalt för demagoger och härd för demokratiska rörelser och enligt ett beslut av den 5 juli 1832 förbjödos flaggor, band oeh kokarder i dessa färger. Vad var naturligare än att denna symbol av den tyska liberalismen vid revolutionen år 1848 övertogs av det tyska förbundet, som valde just dessa svart-rött-guld till sina färger. Med de frisinnade rörelsernas undertryckande försvann snart också den nya flaggan och flere av de tyska staierna förbjödo t. o. m. bärandel av färgerna.

Upplivandet av de nationella enhetsstävandena 1860 och följande år förde åter fram de gamla emblemen. De vajade t. o. m. 1863 över Tyska förbundets församlingslokal i Frankfurt am Main. 1866 blevo de det gemensamma tecknet för de tyska stater, som förde kriget mot Preussen; och den s. k. tyska riksarmen bar en armbindel i svart-rött-guld. När sedan det segrande Preussen bildade det Nordtyska förbundet, valdes svart-vitt (svart och vitt äro Preussens färger) som förbundets färger. 1871 övertogos dessa färge av det nya tyska riket under Preussens ledning.

Den svart-vit-röda flaggan symboliserar således hitintills det preussisk-imperialistiska "Klein-Deutschland", medan svart-rött-guld äro tecknet av del demokratiska "Gross-Deutschland", som omfattar även Tysk-Österrike, där dessa färger sedan 1866 vårdades av de tysk-nationella.

Även under den nuvarande revolutionen var det tysk-ös.errikarne, som först hissade den gamla svart-vit-guld-flaggan, vilken hälsades med omätligt jubel inom alla lager i Tyskland, då den var symtbclen för en återförening av alla tyskar i Tyskland och Österrike.

Ote artikkelista Kaarle Krohn: Tutkimuksia suomalaisten kansansatujen alalta. 1 osa. Eläinsadut.

Suomi 1, 1888

*) kts. Benfey, Pantsch. I.s. 223-225, vrt. 352—353; Gubernatis, s. 436; Orbeliani-Tsagareli, N:o 17, s. 22; Kolmatschevski, s. 85—86, vrt. 252. Kansansatuna löytyy sekä intialainen että kreikkalainen muodostus: La (Prym & Socin, N:o LXXVII, s. 329 ja N:ot LX, LXVII, LXXXIV, s. 241, 278, 360), ainoasti jälkimmäinen: Ha (Afanasiev, [????] I³. s. 106.)Nesteesen ryvettäytyminen tavataan muutenkin kuin sairaaksi tekeytymisen yhteydessä. Pantschatantrassa (Benfey, Pantsch. 11. N:o I. 10, s. 73) sekä Hitopadeçassa ja Tûtí-nâmeh'issa, kerrotaan schakaalista, joka värjärin Indigo-astiassa siniseksi ryvettäytyy ja sen johdosta otetaan eläinten kuninkaaksi. Tästä on sitten Renart'iin (br. 21, vv. 11959—12508) tullut runo värjärin astiassa keltaiseksi ryvettäytyneestä ketusta, joka sen kautta on tilaisuudessa tuntemattomana soittoniekkana vaimonsa toisissa häissä esiintymään, ja Nikephoros Gregoraan XIV:llä vuosisadalla esiintuoma aisopolainen fabula (Halm, N:o 87) suutarin pikiastiassa mustaksi värjäytyneestä kissasta, joka nunnaksi tekeytyneenä hiiret pettää.*

Pienempiä teknillisiä uutisia ja neuvoja. Hopeaa ja kultaa.

Suomen Teollisuuslehti 6, 1.4.1892

Etevä ranskalainen kemisti Berthelot näytti äskettäin Ranskan tiedeakatemiassa kemiallisesti puhdasta hopeaa jolla oli pysyvä kullan väri, jota hän oli valmistanut pelkistämällä erästä hopeasuolaa sitroonahappoisella rautaoksidilla. Tämä mahdollisesti voi selittää miten muinoin alkemistit luulivat voivansa muuttaa hopeaa kullaksi. Tietysti näinkin värittynyt hopea on ja pysyy vaan hopeana mutta mahdollisesti voi tämä keksintö teollisuudessa paljon vaikuttaa esim. tekemällä tarpeettomaksi hopean kultaamisen.

Pienempiä teknillisiä uutisia ja neuvoja. Kiinalaista kultaliimaa...

Suomen Teollisuuslehti 6, 1.4.1892

Kiinalaista kultaliimaa valmistetaan kuumentamalla 360 gr. parasta liinaöljyä metalliastiassa melkein kiehumapisteesen asti ja sekaan pannaan vähitellen 120 gr. animegummia sitä myöten kuin se liukenee. Kun massa on tullut paksuksi kuin terva, siivilöidään silkkivaatteen läpi. Käytettäessä ohennetaan kultaliima tärpätillä, sekoitetaan hyvin tähän massaan ja pannaan hiukan mönjää sekaan.

Pienempiä teknillisiä uutisia ja neuvoja. Värillisiä valokuvia...

Suomen Teollisuuslehti 6, 1.4.1892

Värillisiä valokuvia saadaan nykyään Ameriikasta jommoisia jokainenkin voi itselleen valmistaa. Maisemakuvat ovat helpompia valmistaa. Hankitaan sellaisen negatiivi, painetaan se kevyesti albuumipaperille, pestään ja kuivataan ja lopuksi pannaan hiukan glyseriiniä lisää. Kun lehti on kuivanut täysin sileäksi sivellään värit päälle niin loistavasti kuin tahdotaan ja yhdistetään sitte negatiivin väritetty puoli saman kuvan positiivin kanssa, jolloin saadaan kerrassaan hämmästyttävän kauniita kuvia.

Pienempiä teknillisiä uutisia ja neuvoja. Metalliesineiden koristamiseksi eri väreillä...

Suomen Teollisuuslehti 6, 1.4.1892

Metalliesineiden koristamiseksi eri väreillä on ensiksi se osa, mikä ei heti joudu työn alaiseksi, peitettävä vernissalla ja muu osa värjättävä, sitte vernissa osaksi tai kokonaan liuvotettava tärpätti öljyllä ja taas ennen värjätty osa vernissalla peitettävä ja näin jatkettava kunnes koko esine on koristettu. Peitevernissan tulee mukautua värinesteiden laadun mukaan. Hyvin kestäviä ovat seuraavat seokset;

I. sulatetaan 200 gr. asfalttia, 200 gr. vahaa, 200 gr. kolofooniota yhteen ja liuvotetaan lämmittämällä 1 kg.:aan tärpättiöljyä.

II. 40 osaa keltaista vahaa, 40 osaa asfalttia, 10 osaa mustaa pikeä, 10 osaa valkoista Burgundin pikeä sulatetaan, ja sulaessa pannaan sekaan vielä 40 osaa jauhettua asfalttia ja sulatusta jatketaan, kunnes siitä otettu kivelle valettu näyte taivuttaessa murtuu. Sitte seos kaadetaan kylmään veteen ja liuvotetaan 300 osaan tärpättiöljyä.

III. 80 osaa hartsihappoista manganioksiduulia liuvotetaan 170 osaan bentsoolia ja sekoitetaan 50 osaan liinaöljyvernissaa

Pienempiä teknillisiä uutisia ja neuvoja. Messingin värjääminen.

Suomen Teollisuuslehti 6, 1.4.1892

Jos kuparia kastetaan ohennettuun kaliosulfaattiliuvokseen tulee se mustaksi pinnalle muodostuvasta rikkikuparista; tämä väri istuu hyvin kiinni ja sitä voi kiilloittaa nahan kappaleella. Samaten voi myös värjätä messinkiä johon galvaaninen virta ensin saa vaikuttaa muutaman minuutin kuparivihtrillikylvyssä, niin että se peittyy ohueen kuparikaivoon. Tämän onnistumiseksi täytyy messingin olla aivan puhtaan pinnaltaan. Jos messinki kastetaan liuvokseen vaan yhdeksi minuutiksi niin tämän jälkeen saadaan aikaan kauniin ruskea väri. Suojelemalla messingin pintaa toisin paikoin vahalla tai parafiinillä saa sen kauniisti koristetuksi, miten itse tahtoo.

Pienempiä teknillisiä uutisia ja neuvoja. Käytöllinen vernissapytty.

Suomen Teollisuuslehti 6, 1.4.1892

Tavalliseen läkkilevystä tehtyyn väripyttyyn pannaan jotenkin tiukkaan sopiva kansi ja lähelle sen syrjää reikä, johon harjan varsi juuri mahtuu. Kanteen vielä pannaan kiinni tavallinen ovireekeli siten että sen pään voi lykätä reikää vastaan joten se kiinnittää harjan varren kun harja juuri on tarpeeksi kastettu maaliin. Maalarit ja vernissan käyttäjät ilman pitempiä selityksiä käsittävät miten käytöllinen tämmöinen väripytty on.

Nikkarin teollisuutta. Huonekalujen pitsaus höyryn avulla.

Suomen Teollisuuslehti 6, 1.4.1892

Huonekalujen pitsauksessa, olkoon ne sitte pähkinäpuusta tai tammesta, on paljo vaivaa ja ajan hukkaa ja varsinkin tammipuiset vaativat paljo työtä koska niiden huokoset paisuvat ja niitä yhä uudelleen täytyy hioa jolloin taas syntyy valkoisia syrjiä jotka jälleen ovat pitsattavat. Kaikki nämä haitat voidaan välttää, jollei käytetä nestemäistä pitsausainetta vaan höyryä jota kemiallisella tavalla synnytetään. Tätä menetystapaa sopii senkin vuoksi suositella, että näin käytetyt huonekalut saavat yhtäläisen värin ja samalla useampia yhtaikaa voi pitsata, mikä ei vaadi enempiä kustunnuksia, eikä myöskään enempää vaivaa tai työtä kuin yhdenkään pitsaaminen.

Ensiksi on pitsansta varten valittava suljettava ja tivis tila eli komero, joka varustetaan erityisillä asetinlaitteilla. Näille nyt asetetaan pitsattavat esineet mitä laatua lienevätkin. Komeron keskelle asetetaan astia jossa on sammuttamatonta kalkkia ja sille kaadetaan salmiakkia. Tällöin tietysti kalkki tulee sammutetuksi ja kehittyy melkoisesti höyryä jolloin esineet saavat kauniin tehokkaan ruskean värin. Kun pitsattavat esineet esim. illalla pannaan tähän komeroon joka sitte niin tiviisti suljetaan ettei mitään höyryä pääse poistumaan ovat ne jo aamulla saaneet ilman sen enempää vaivaa ja työtä kauniin ruskean värin. Jos joku kohta ei ole hyvin onnistunut tai eri puulajien tähden ero värissä on liian suuri voi sitä nyt jälkeenpäin parannella hiomalla ja uudelleen pitsaamalla. Sen jälkeen tarvitsee esineet vielä vaan pestä puhtaaksi, se on, sivellä niitä tärpättiin liuvotetulla vahalla, joka sitte hyvin hierotaan harjan ja kangaslapun avulla jolloin ne vielä saavat kauniin himmeän kiillon. Paras on tähän tarkoitukseen käyttää punertavaa vahaa koska se antaa puulle eloisamman näön kuin keltainen vaha. Valitettavasti sitä on vaikea saada, ainakin puhtaana ja väärentämättömänä.

Liikkeen suuruudesta ja pitsattavien esineiden ko’osta sekä luvusta tietysti riippuu kuinka suuren tällaisen pitsaus- tai höyryytyskomeron tulee olla, kuinka kauvan esineitä siinä tulee pitää ja kuinka paljo kalkkia ja salmiakkia tulee ottaa; sen voi vaan kokeista saada selville.

Tällaisia kokeita ei kuitenkaan monikaan tule tehneeksi ja ne jotka niiden avulla jo ovat päässeet tyydyttäviin tuloksiin eivät kernaasti tietoansa kaikille ilmoita. Tämän erinomaisen käytöllisen tavan edistämiseksi tahdomme vielä huomauttaa että sitä vähemmissäkin määrissä voi käyttää; esim. jos johonkin astiaan pannaan sarnmuttamatonta kalkkia, siihen kaadetaan salmiakkia ja vettä yhtä paljo ja tämä lämmitetään kohtalaisella valkealla niin tästä syntyvät höyryt värjäävät puun kauniin ja yhtätasaisen ruskeaksi ja täten voi pieniä esineitä aivan hyvin pitsata.

Nikkarin teollisuutta. Mustaksi pitsatta puu.

Suomen Teollisuuslehti 6, 1.4.1892

Puun värjäyksen kannalta voi jakaa puut kahteen päälajiin, nimittäin sellaisiin jotka sisältävät hartsimaisia osia ja sellaisiin jotka sisältävät parkkihappoa. Viimemainitusta aineesta on se haitta että se muuttaa värit, varsinkin metalliset samoin kuin sen vaikutus myös on hyvin tuntuva heleämpien ja arempien värien kauneuteen. Näiden haittojen välttämiseksi täytyy poistaa parkkiaine sellaisesta puusta, jonka voi toimittaa sitä vedellä keittämällä tai vesihöyryssä kuumentamalla. Tällöin puun huokoset aukenevat, väri voi siten tunkea syvemmälle ja tuleekin siten kestävämmäksi. Niihin puihin taas, jotka sisältävät hartsia, tunkee veteen liuvotettu väri paremmin kuin alkoholiin tai tärpättiöljyyn kuvotettu. Mutta jos jälkimäisten vaikutusta lämmittämällä autetaan värjäävät nekin joksikin hyvin. Myös voi keittämällä mustassa kalilipeässä tai alkoholissa näistä puulajeista poistaa hartsin ja silloin voi niitä vesivärikemilläkin hyvin värjätä. Jos puuta ensin keitetään ohennetussa sampiliimaliuvoksessa ja se sitte värjätään niin on näin saaduilla väreillä kaunis mieto kiilto. Jos esim. sampiliimalla imeytettyä puuta jälkeenpäin keitetään tammikuoriliemessä ja sitä lopulta käytöllään rautaliottimella tai pitsauksella niin saadaan kauneinta keinotekoista mustaa puuta. Erittäin hyvä musta pitsaus puulle on Godefroyn keksimä. Valmiit puunkappaleet sivellään sen mukaan ensin suolahappoisen aniliinin vesiliuvoksella johon hiukan on lisätty kuparikloriidia ja kun tämä on kuivanut kaksinkertaisen kromihappoisen kalin vesiliuvoksella pensselin tai sienen avulla. Kun tämä toiminta kaksi tai korkeintaan kolme kertaa on uudistettu saa puu erittäin kauniin, aivan puhtaan, mustan värin. Tämän neuvon mukaan tehdyt kokeet ovat osoittaneet että tämä musta väri on hyvin kestävää eikä siihen valo eikä kosteus mitenkään haitallisesti vaikuta.

Puusepän väritieto.

Suomen puuseppä 3, 1929

Jos kohta olisikin hyvä, että taitava puuseppä tuntisi perinpohjin kaikki erilaatuisten väriaineitten synnyt eli alkuperäiset valmistukset voidakseen tämän tietonsa perusteella varmasti määrätä milloin ja mistä syystä nuo useat erilaatuiset väriaineet ovat eri tarkoituksiin käytettävät, niin täytyy tunnustaa, ettei näin perinpohjaisia tietoja todellisuudessa ole monellakaan puusepällä eikä oikeastaan kuulukaan hänen varsinaiseen toiminta-alaansa puuseppänä ollessaan. Mutta senverran tulee kumminkin joka puusepän tietää, että erilaisista aineista valmistetut väriaineet omaavat myös erilaisia ominaisuuksia. Ne ovat kestäviä, luopuvia taikka tummentuvat aikaa myöten, ovat joko läpikuultavia taikka peittäviä eli peittokykyisiä y. m.

Tällaiset ominaisuudet riippuvat usein juuri siitä perusaineesta, josta väriaine valmistetaan. Väriaineita valmistetaan sekä maanosista, kivennäisaineista, ruosteista eli metalliaineista, eläimistä, kasveista j. n. e. Väriaineet nimitetään ja luokitellaankin aina juuri tämän perusteella. Mutta paitsi näitä jo satoja ja tuhansia vuosia sitten käytettyjä väriaineita, joita vieläkin tänäpäivänä löytyy värikaupoissa taikka suorastaan alusta alkaen valmistetaan kotona omassa padassa sekä juurista, kuorista, lehdistä että kukista tai kuivanneista hyönteisistä ja simpukoista y. m., keksitään aina vähä väliä uusia kemiallisia väriaineita, joiden valmistamistapa on salainen ja nämät kulkevat n. s. patenttivärien yleisellä nimellä. Sellaiset ovat esimerkiksi nuo hyvin tunnetut aniiiinivärit, jotka ovat valmistetut kivihiilistä eroitetuista "benzoe" nimisistä kemiallisista aineksista taikka puhdistetusta ja tislatusta asfalttitervasta n. s. "benzolista".

Aniliiniväriä löytyy nykyään kaikissa eri värivivahduksissa ja eri tarkoituksiin soveltuvana. Ja viimeaikaiset keksinnöt ja pyrinnöt ovat pääasiallisesti kohdistuneet värissä ilmestyneiden epäkohtien poistamiseen, joten nykyiset aniliinivärit ovat mitä täydellisimmät ja edullisimmat väritysaineet puuteollisuudessakin, ja näitä käytetäänkin nykyään melkein kaikkialla, missä helppo, hyvä ja nopea värittäminen on kyseessä. Nämät ovat melkein kaikki läpikuultavia ja luopumattomia.

Paitsi jo mainittuja hyviä puolia aniliiniväreillä on sekin, että näitä voi sekoittaa keskenään kuinka vaan haluaa. Siten voidaan saada mikä puulaatu tahansa väritetyksi aivan sen väriseksi kuin halutaan, joka tietysti on yksi kaikkein tärkeimmistä ominaisuuksista juuri puusepän taholta katsottuna, koska esineen tilaaja useimmiten hyvin tarkoin määrää juuri sen värin, joka sopii hänen huoneustoonsa j. n. e.

Näillä niin sanotuilla aniliini- tai tervaväreillä om vielä se hyvä puoli, että ne esiintyvät kaupoissa hienona pulverina tai jauhona ja voidaan kuivassa tilassa ja kuivassa paikassa korkilla tai muulla tulpalla suljetussa isompisuisessa lasiastiassa säilyttää kymmenkunta vuotta täyskelpoisina.

Tervavärit ovat oikeastaan kolmea eri laatua:

Rikki- ja typpihapoilla käsitelty benzoli, joka antaa anilininimiset happotervavärit, emäksiset tervavärit ja alizariinivärit. Kaikki happotervavärit liukenevat joko vedessä tai spriissä ja voidaan sekoittaa keskenänsä mihin värivivahdukseen tahansa, mutta näitä ei voida sekoittaa emästervavärien kanssa, ei myöskään mielellään alizariiniväreillä.

Luonnollista on, että eri väritehtaissa menetellään eri tavalla aniliinivärienkin valmistuksessa. Siitä syystä olisi aina edullisin ostaa väriaineet suoraan tehtaasta taikka niiden värien myyjiltä. Silloin voi aina saada yhden ja saman tehtaan tuotteita. Kun värikaupoista ostetaan väriaineet, voi nimittäin tapahtua, että toisen kerran saa yhden tehtaan valmistamia värejä, toisen kerran toisen tehtaan j. n. e.; eikä ole sanottu, että näitä voidaan sekoittaa edellisten kanssa. Jos niin tapahtuisi, että sekotetut värit sulatettuna petsiksi eivät täydellisesti liukenisi eikä edes, vaikka petsiin on kaadettu hieman amoniakkiakin, voidaan otaksua, että emäksinen tervaväri on joutunut happopitoisien värien joukkoon. Silloin ei auta muuta kuin ottaa selkoa mitkä värit ovat emäksiset, mitkä happamet.

Tämä voidaan tehdä seuraavalla kokeella:

10 gr. tanniinia, 10 gr. etikkahappoista naatronia liuvotetaan 100 gr:aan vettä. Epäiltävää väriainetta kaadetaan sitten liukenemaan noin veitsenkärjellmen lasiastiaan, jossa on 100 gr. kuumaa vettä. Kun tämä liuvos on täydellisesti sulanut, kaadetaan tippa tipalta yllämainittua tanniiniliuvosta. Jos koeliuvos pysyy kirkkaana, on tämä väri happopitoinen, mutta jos koeliuvos muuttuu sameaksi tai sakeaksi on väri emäksinen. Tätä koetta ei pidä jatkaa pitemmältä, sillä aikaa myöten voi kylläkin liuvos lopulta muuttua kirkkaaksi tai muodostaa vallan odottamattoman sekoituksen ja silloin käy koe epävarmaksi, sillä emäksisetkin tervavärit liukenevat sekä vedessä että spriissä ja voidaan niitäkin keskenänsä sekoittaa vaikkei happopiitoisten värien kanssa. Emäksiset tervavärit liukenevat nimittäin täydellisemmin, jos veteen kaadetaan saman verran etikkahappoa kuin emäsväri painaa. Spriissä liukenevia väriä käytetään pääasiallisesti lakeeraamista varten.

Alizariinivärit eli tuo kolmas laji tervaväriä ovat vähemmän käytetyt puunvärittämisessä kuin nuo molemmat edelliset. Ehkäpä siitä syystä, että sen oikea värivivahdus ilmenee ainoastaan silloin, kun sitä käytetään jonkun metallisuolan yhteydessä. Ja koska samat värivivahdukset saadaan happoaniliiniväreillä yksinään ilman metallisuoloja ovat nämä viimeksi mainitut edullisemmat.

Eri tehtaat nimittävät usein valmistamansa väriaineet eri nimityksillä kuin toiset, ja asettavat nimen jälkeen yhden tai useampia samanlaisia kirjaimia. Niin esimerkiksi merkitsee kirjain B sinertävä, BB vielä sinertävämpi, BBB yhä enemmän sinertävä, samalla tavalla merkitsee kirjain G kellertävä ja B punertava j. n. e.

- O. W. C.

Paints.

The Manufacturer and Builder 10, 1876

Probably there is no one article of manufacture which is so universally needed as paint. There are many manufacturers who supply a really good article at a fair price, and there are others who do not scruple to take advantage of the ignorance of the public by selling inferior paints, which are not economical at any price.

The value of a paint consists partly in its purity of color and durability, but mainly in its protective qualities, which should preserve the material it covers. In these respects there are no paints made which excel H. W. Johns' patent Asbestos Paints, while he guarantees them to be more economical than any others in use, price and quality considered. The asbestos paints are intended particularly for outside work, and by different combinations of the twelve standard shades, all classes of buildings can be tastefully decorated.

Samples of these paints, with prices and any desired information, will be supplied without charge by the manufacturer, at 87 Maiden Lane, New York, who is also the patentee and manufacturer of the well-known asbestos roofing, steam pipe and boiler coverings, steam packing, etc.

Kauppatietoja. Parkitusaineiden hinnat.

Suomen nahkurilehti 7-8, 1915

Sodan aikana ovat parkitusaineiden hinnat kohonneet tavattoman korkealle, ja jos niitä lainkaan on saatavissa, ovat hinnat useissa tapauksissa kolminkertaiset. Hintojen nousuun ei suinkaan ole syynä tuotannon puute, sillä maailman markkinoilla niitä on riittävästi saatavissa, vaan johtuu se pikemmin yksinomaan kuletusta koskevista hankaluuksista ja korotetuista rahtimaksuista y. m. seikoista.

Saksassa on parkitusaineiden hinnat kohonneet viime talven ja kevään ajalla seuraavasti:

-	30 p. marrask.	27 p. maalisk.	25 p. huhtik.	26 p. toukok.
Qebrachoekstr. Rmk	29:50	45:—	58:—	64:50
Mimosaekstr. " "	32:50	50:—	57:—	63:—
Myrobal. ekstr. " "	27:50	38:—	52:—	27:50
Kuus.kuor.ekstr. " "	27:—	32:—	35:—	39:—
Mangrove " "	27:50	38:—	43:—	47:50
Tammenk. " "	?	?	55:25	61:—
Valonea " "	?	?	65:—	72: —
Divi-divi " "	?	?	55:—	61:—
Kuivattu Quebrochoextr. " "	?	?	125: —	138:—
Quebrochopuu " "	19:50	?	40:—	55:50

Nämä hinnat ovat 100 kilolle.

(Mainos) Texolite

Life, 1951

Tropiikkien nahkateollisuudesta.

Suomen nahka- ja kenkäteollisuus 10, 1929

Bagdadin nahkamot.
Bagdadin nahkamot sijaitsevat Tigris-virran rannalla muutamia kilometrejä kaupungin yläpuolella. Raakatavara tuodaan aasien avulla kaupungista ja valmis tavara kuljetetaan takaisin kaupunkiin samalla tavalla. Nahat pehmitetään ensin sitomalla nippu niitä rannalle pystytettyyn paaluun ja antamalla virran liottaa niitä 2—3 päivää, jonka jälkeen alkuasukkaat kahlaavat veteen ja hankaavat kepillä niihin vielä mahdollisesti jääneen lian. Sen jälkeen ne viedään nahkamoihin.

Ensi silmäyksellä luulisi katsoja, että nahkamo on suuri aukea alue, sillä sen ympärillä on suuressa neliössä pieniä rakennuksia. Tarkastelija kuitenkin pian havaitsee, että jokainen niistä on täydellinen nahkamo, käsittäen yhden n. 30 neliöjalan suuruisen huoneen. Tässä suuressa neliössä on 80 tällaista pikkunahkamoa, joiden yhteistuotanto onkin huomattava.

Yksi kaivo on aina yhteinen kahdelle rakennukselle, mikä onkin ainoa yhteys näiden nahkamoidcn välillä. Jokaiseen "tehtaaseen" johtaa yksi ovi ja huoneen perällä on yksi akkuna. Yhdeksän ammetta on järjestetty molemmin puolin käytävää. Ne ovat ympyriäisiä, läpimitaltaan n. 4 jalkaa ja syvyydeltään 3 jalkaa, ympäröitynä pakatulla savella jotta ne pysyisivät tiiviinä. Liotetut nahat pannaan ammeeseen, jossa on barley'stä tehty liemi. Siinä ne saavat olla 10 päivää. Tällöin suurin osa karvoista on poistunut. Jos jotain vielä on jälellä raavitaan ne pois ja sen jälkeen nahat kalvitaan lihapuolelta puhtaiksi.

Nyt ovat nahakset valmiita parkittaviksi, sillä mitään peittausta enempää kuin pesuakaan ei tarvita. Parkitusliemi on tehty galluspähkinöistä taikka pomegranaatin kuorista, jotka molemmat ovat hyvin laimeita parkiksia. Kun nahkojen on arveltu tulleen läpikypsyneiksi pannaan ne päiväksi suolavesiammeeseen ja senjälkeen ripustetaan kuivamaan rakennuksen pohjoispuoleiselle seinälle, jottei auringonpaiste vahingoittaisi niitä.

Suuret vuodat muokataan samalla tavoin, mutta lisäksi astuu nahkuri aika ajoin parkitusammeeseen ja oikeassa jalassaan olevalla hyvin raskaalla saappaalla polkee vuotia samalla käännellen niitä. Tämän kautta pehmenevät ne ja parkkiliemi tunkee niihin paremmin. Kun nahka on suolattu ja kuivattu, hangataan sen martiopuoli sileällä kivellä, jotta siihen muka saataisi hyvä pinta. Ei niin ollen ole lainkaan ihme, että monissa vuodissa on pilaantunut ja röhelöinen martio.


Egyptiläinen parkitus.

Valtavat määrät valmista lampaan ja vuohennahkaa saadaan Egyptin nahkamoista. Märkäverstaan työ sielläkin on suurin piirtein samanlainen kuin yleensä Idän kansoilla. Pääasiallisena parkiksena käytetään siellä "bablah" (Acacia arabica). Se on hyvin vaaleata, antaen nahallekin vaalean värin. Siinä on tavattoman paljon vapaata gallushappoa, jcsta syystä se tekeekin nahan pehmeäksi, mutta samalla huokoiseksi.

Egyptin nahkuri valmistaa parkitusliemen huolellisesti. Hienonnetusta bablah'sta tehdään veden avulla ohutta puuroa ja nahkoja käytetään kolmessa tahi neljässäkin sekoituksessa ennen kuivattamista. Karhean kerroksen esiintyminen nahan pinnalla osoittaa, että se on suolattu hiekkaisella suolalla, muistuttaen Bagdadin nahkurien viimeistelytapoja. Kun egyptiläistä nahkaa pestään, menettää se paljon painostaan ja pesuveteen jää hiekkaa.


Sudanin vuodat.

Parkitustavat Sudanissa ovat hyvin egyptiläisten kaltaisia; kuitenkin käytetään nahan valmistukseen enemmän vuotia ja huonompilaatuisia vuohennahkoja. Sikäläinen parkitus ei kuitenkaan jaksa tunkeutua vuotien paksumpien paikkojen lävitse, jonka vuoksi sisäkerrokset ovatkin peltimäisiä — aivan raakoja. Kuivatut vuodat eivät tahdo uudelleen pehmitä vedessä, joten tällaisten puoliksiparkittujen vuotien lopullinen valmistus on suurta huolellisuutta vaativaa. Myös vaativat ne valtavia määriä kasviparkitusaineita ennenkuin tulevat täysin kypsyneiksi.

Sudanilaiset vuohennahat sitävastoin ovat parhaiten parkitut kaikista Idästä saatavista nahkalaaduista, Itä-Intiasta saatuja lukuunottamatta. Niiden parkitus ja viimeistely ovat samanlaisia kuin alempana selitettyjen Nigerian nahkojen, koska molemmissa oli ennen tapana värjätä vuohennahat keltaisiksi tai punaisiksi. Ennen aikaan kulki useita karavaneja Pohjois-Nigerian ja Tripolin väliä. Eräässäkin tällaisessa karavaanissa muutamia vuosia sitten kuljetettiin 1,200 kamelikuormallista tavaraa, joista 1,000 kuormaa käsitti nahkoja Kanosta Nigeriassa. Sen jälkeen on sinne rakennettu rautatie, jonka päätepaikka on Kano, ja nigerialaiset nahat voidaan nyt suoraan lastata sieltä.


Nigerian nahkalaadut.

Nigerian nahkalaadut ovat olleet kuuluisia vuosisatoja. Alkuasukkaat ovat parkinneet ja valmistaneet nahkoja iänkaiken samalla tavoin kun silloin kun he parhaansa lähettivät faaraoille, Egyptin valtiaille.

Ennen sotaa tulivat Nigeriassa valmistetut nahkalaadut markkinoille värjättyinä mutta hyvin raakoina lihan puolelta. Pääväri oli punainen tahi punaisenruskea, mutta olivat myös värjätyt vihertävänsihisiksi tahi keltaisiksi. Nahoista olivat monet täysin parkittuja, mutta niskat olivat useimmiten enemmän tai vähemmän raakoja. Työkalut ovat hyvin karkeatekoisia ja parkkiliemet pidetään maahan kaivetuissa kuopissa.

Kun nahat saadaan teurastajilta pestään ne ja pannaan lipeäliuokseen, mikä vastaa kalkitusta. Lipeä valmistetaan puutuhasta. 24 tunnin kuluttua karva kaavitaan tylsällä veitsellä. Kaikkialla Nigeriassa käytetty parkis on akaasia (Acacia Arabica). Somalimaassa valmistetaan nahat parkituskuntoon samalla tavoin, mutta parkiksena käytetään siellä kasvavien puitten kuoria ja lehtiä. Kolme tavallisinta siellä käytettävää parkista on 1) watta-pensaan (Osyris abyssinica) lehdet ja nuoret oksat, 2) erään akaasia-lajin, joka siellä tunnetaan nimellä "gagol", kuori ja juuri, sekä 3) erään toisen akaasia-lajin, nimeltä "marra", kuori. Watta on ehdottomasti parasta, värjäten nahan aivan vähäisen, jota vastoin toiset kaksi, "marra", värjäävät eniten niistä nahan voimakkaan punaisenruskeaksi. Tämä juuri on Somalimaan nahkaa, jota joskus myös myydään Sudan-nahkana.

Kuten jo edellä mainittiin, ovat jotkut nahoista täydellisesti parkitut, jotavastoin toiset ovat jätetyt osittain raaoiksi ja ovat vaikeasti täysin parkittavissa. Erittäinkin värjääntyneet nahat ovat vaikeasti käsiteltäviä, sillä väriä ei tahdo saada poistetuksi tavallisilla tavoin, jonka vuoksi tällaisten nahkojen käyttö onkin hyvin rajoitettua.

Nigeriassa on paljon nahkamoita, etupäässä maan pohjoisosissa, mutta ne ovat pieniä ja hyvin alkuperäisellä asteella olevia. Apuvälineinä niisä on muutamia saviruukkuja, jotka puoleksi maahan upotettuina toimivat ammeina, kun taas paria kolmea maassa syrjällään olevaa käytetään "pummeina". Maassa oleviin astioihin pannaan 6—8, vuohennahkaa parkittaviksi gambier-kuorella, jota on runsaasti saatavissa kaikkialla Pohjois-Afriikassa. Se sisältää n. 24 % parkitusainetta ja antaa nahalle hyvin vaalean värin. Kuori hienonnetaan ensin ja pannaan ammeeseen veden sekaan. Sitten pannaan liemeen nahat, joiden päälle ripotellaan vielä parkista koko astia täyteen. Myös löytyy maassa toistak'n parkista, jota siellä kutustaan nimellä "gammaefoda" ja jota myös joskus käytetään, vaikkakaan se ei ole niin hyvää ja sisältää puolta vähemmän tanninia kuin gambier-kuori. Kalkkia ei käytetä lainkaan.

Painting by Injection.

The Manufacturer and Builder 2, 1871

A foreign inventor, M. Violette, proposes a new method of painting. He employes a so-called pulverizator (spray-producing machine) for the application of pigments and dyes to the surface of textile fabrics, paper, etc. The colored liquid is projected in an impalpable spray, and made to fall on the objects to be painted or dyed.

Suomen lippu.

Suomen Kuvalehti 33, 14.8.1926

"Suomen siniristilippu kunniaansa!" Sanat ovat kuluneet fraasiksi. Lausetta on käytetty lukemattomat kerrat juhlapuheitten ja sanomalehtikirjoitusten kaunistuksena. Sillä on tehostettu tunnelmaa ja herätetty innostusta mitä moninaisimmissa tilaisuuksissa. Mutta noudatetaanko myöskin teossa iskusanaan sisältyvää velvottavaa kehotusta?

Kun yleisenä liputuspäivänä kulkee Suomen pääkaupungin katuja ja katselee niitä kirjavia kangaskappaleita, joita kansallislipun nimellä tankoihin on vedetty, tulee mieli aivan apeaksi. Kuinka monta sinistä väriä näkeekään! Melkein sysimustasta ihan vaaleimpaan vivahdukseen. Siinä ovat kaikki sinet, jotka värikartta tuntee, ja vielä sen lisäksi monta tuntematontakin. Entä valkoinen? Useimmiten se on liasta harmaata tahi kellertävää. Puhumattakaan siitä, että kankaitten syrjät ovat risaisia ja itse kankaat mitä erilaisinta kudontaa.

Jos vanhalle lakanalle harsii sinisiä kangaskaistaleita, niin siitä ei tule lippua, vaan lipun irvikuva. Ja jos tällaisen hirviön kohottaa kattonsa harjalle, tekee sekä itsensä jatalonsa että maansa lipun naurettavaksi. Parempi tyhjä viiritanko kuin mokomalla kuvatuksella koristettu. — Lippu on tehtävä oikeasta lippukankaasta, joka ei rypisty laskoksiin eikä haalistu tahi muuta väriään sadepisaroista ja joka hulmuaa vapaasti, ja pehmeästi tuulessa. Ja värien tulee olla oikeita — sininen määrättyä syvää sineä, tuhansien järviemme symbooli, ja valkoinen puhdasta ja hohtavaa, hankiemme loisteen vertauskuva. — Ja lippua on hoidettava hellällä huolella. Sitä on suojattava lialta ja varottava repeytymiltä. Kun se lasketaan alas tangosta, on se kauniisti käärittävä kokoon ja pantava hyvään ja suojattuun säilöön. Jos se on joutunut olemaan sateessa, on se levitettävä kuivumaan, ennenkuin se kääritään kokoon.

Kun näkee julkistenkin laitosten liputtavan ei ainoastaan väärävärisillä ja vääräsuhteisilla, vaan vieläpä huonosti hoidetuilla ja ränsistyneillä kankailla, nousee mieleen kysymys: Tuollako tavoin tuossa laitoksessa halveksitaan omaa kansallisuutta? Onhan lippu oleva kansallisuuden, kansan ja maan symbooli, johon sisältyy kaikki se, mikä maassa on parasta, kansassa puhtainta ja ylevintä.

Lippua on myöskin hoidettava silloin, kun se on tangossa.

Ensinnäkin se on nostettava oikeaan aikaan ja laskettava ajallaan. Varsinkin viimeksimainittu seikka on tärkeä. Lippulakien peruspykäliin kuuluu vaatimus, ettei lippu missään tapauksessa saa jäädä tankoon auringon laskun jälkeen. Muualla sivistyneessä maailmassa lasketaan lippu ehdottomasti aina auringonlaskussa. Meillä se aivan yleisesti jätetään roikkumaan riukuunsa yöksikin. Pimeän piiloon jätetty lippu on surullinen ja surkea näky — tuntuu aivan siltä kuin lippu itsekin häpeäisi hoitajiensa anteeksiantamatonta huolimattomuutta. Lipun laskeminen ennen pimeän tuloa on ainakin yhtä tärkeä toimitus kuin ovien ja porttien sulkeminen yöksi. Jos liputusta kestää useampia päiviä peräkkäin, on siis lippu joka aamu kohotettava ja joka ilta laskettava alas.

Kun lippu nostetaan tankoon, on se varmasti sidottava hihnaan ja vedettävä tarkalleen huippuun asti sekä nuora kiinnitettävä niin, ettei lippu mitenkään pääse liukumaan tangon huipusta alaspäin. Päivän kuluessa on lipulle omistettava huomiota; jos se on päässyt sotkeutumaan nuoraansa tahi kietoutumaan tangon ympärille, on se heti selvitettävä. Sen tulee aina liehua vapaasti, niin että tuuli voi sen levittää suoraksi.

Surun merkiksi kohotetaan lippu "puolitankoon" (mikä oikeastaan merkitsee 3/4-tankoon). Kun lippu vedetään puolitankoon, on se nostettaessa aina ensiksi kohotettava "kokotankoon", s. o. tangon huippuun, ja vasta siitä laskettava puolitankoon. Kun lippu illalla otetaan alas, menetellään samalla tavalla, s. o. lippu vedetään ensin puolitangosta huippuun ja lasketaan vasta siitä maahan.

Noudattamalla näitä aivan alkeellisia lippusääntöjä kunnioitetaan, kuten sanottu, muualla maailmassa kansallisuuden ja itsenäisyyden symboolia. Mutta meillä ei välitetä moisista "muodollisuuksista". Meikäläinen välinpitämättömyys johtuu tietysti suureksi osaksi siitä, ettei lippukulttuuri vielä ole ehtinyt syöpyä veriimme, kun meidän oma lippumme on niin nuori. Mutta juuri sen seikan, että meillä vasta niin vähän aikaa on ollut oma lippu, pitäisi kehottaa meitä hoivaamaan sitä vieläkin hellemmin kuin muut, joilla ovat olleet omat värinsä jo vuosisatoja.

Kuinka me kaipasimmekaan omaa lippua silloin, kun meillä ei vielä sitä ollut! Kuinka syvästi kärsimmekään siitä nöyryytyksestä, minkä meille tuotti vieraitten värien alla esiintyminen! Laivamme purjehtivat Venäjän lipun turvissa, sortajamme viirin varassa, jolle annoimme "niinimaton" nimen. Olympialaisissa kisoissa emme hinnalla millään suvainneet valko-sini-punaisen lipun ilmottavan voittojamme. Juhlissamme tyydyimme yksivärisiin köynnöskoristeisiin, kun vieraan viiri määrättiin ainoaksi luvalliseksi lipuksi. Kun rakensimme taloja ja huviloita, emme kohottaneet lipputankoja niiden katoille, koska meillä ei ollut lippua niihin nostaa. Ja muistattehan vielä, kuinka ja syvällisellä riemulla tervehdimme vapaan Suomen vaakunalippua, kun se ensimäisen kerran nousi ilmoille.

Nyt meillä on oma lippumme, tuskalla, verellä ja kärsimyksillä omaksemme ostettu. Luulisihan toki, että sitä rakastaisimme niin paljon, ettemme laiminlöisi sille kuuluvia yksinkertaisimpia kunnianosotuksia. Mutta siitä huolimattomuudesta päättäen, jolla siniristilippuamme kohtelemme, ei se vielä ole valloittanut sitä sijaa sydämissämme, joka sille kuuluu.

Osaltaan vaikuttanee tähän viileyteen lippuamme kohtaan se kylmäkiskoisuus, jota muutamilla tahoilla alunpitäen on osotettu kansallisille väreillemme, jotka on tahdottu leimata puolueväreiksi. Tiedämmehän, että maassamme vieläkin tuon tuostakin saa nähdä punakeltaisia lippuja mielenosotuksellisesti kohotettuina juhlapaikoille ja talojen harjoille. Puhumattakaan kansainvälisestä punaisesta väristä, joka eräille piireille tuntuu olevan omaa kansallista symboolia rakkaampi.

Ne, jotka eivät osota kunnioitusta kansalliselle lipullemme hoitamalla sitä tarpeellisella hellyydellä ja arvonannolla, edistävät — ehkä aivan tahtomattaan — isänmaallisuuden tunteen heikkenemistä ja oman maan "mustikkana" pitämistä. On syytä ajatella sitä seikkaa, ennenkuin vetää lipputankoonsa minkä rääsyn tahansa ja ennenkuin jättää lipun yöksi retkottamaan tankoon.

"Suomen siniristilippu kunniaansa!"

- Bagheera.

Paint Adulteration.

The Manufacturer and Builder 5, 1890

The propriety of enacting stringent laws to compel manufacturers and dealers to label the goods they handle, so as to show their character and composition, is rapidly gaining the acceptance of the whole honestminded portion of the community. The prevailing practice of paint and oil adulteration has led to a bill being framed by our contemporary House Painting and Decorating, to regulate such adulteration by making it a misdemeanor to label falsely any pigment or linseed oil. The principle upon which the bill is framed, is simply that purchasers shall not be induced to purchase paints or linseed oil by deception. There is no attempt made to prevent, nor is it desired to prevent, the sale of cheap material to those who desire to use it. But if, for instance, a manufacturer marks a package "chrome yellow," either with or without such adjectives as "best," "pure," "superfine," etc., such packages must contain pure chrome yellow, or both the manufacturer and the seller be subjected to heavy penalties. If, however, the package contains, say, only 75 per cent of pure color, and a statement to that effect is placed on the label, the sale of such color will not be unlawful. The bill will be presented to Congress as soon as practicable, and it will be accompanied by a petition of master painters and other consumers of paint in favor of its becoming a law forthwith. Those who are in favor of the petition, are invited to send their names to the editor of House Painting and Decorating, 1,130 South Thirtyfifth Street, Philadelphia, Pa.

Verkkojen lujitus. (Impregneeraus).

Suomen kalastuslehti 2-3, 1914

Aivan liian usein saavat kalastajat kokea, että verkkolanka pilaantuu, kun se on jonkun aikaa vedessä tai kosteana kasassa. Suojellakseen lankaa tällaiselta lahoamiselta käytetään erilaisia säilytysaineita, kuten parkkivettä, tervaa, pellavaöljyä, catechua y. m.

Kun kalastajilla on mitä erilaisimmat käsitykset siitä, mikä aine on paras, pantiin viime syksynä toimeen verkkojen lujittaminen (impregneeraus) kaikilla nyt käytännössä olevilla keinoilla ja saivat kokeiluun käytetyt verkot sitten olla vedessä niin kauari, että selvä eroitus kestävyydessä havaittiin. Paitsi aivan lujittamatonta lankaa, käytettiin kokeilussa verkkoja, jotka olivat lujitetut kuusen ja tammen parkilla, bresilialla, sinipuulla, catechulla sekä panemalla ne lämpöiseen puu- ja kivihiilitervaan ja pellavaöljyyn sekä lopuksi vielä Scheutzin verkkovärillä. Kaikki verkkonäytteet, jotka olivat 15 säisestä pumpulilangasta, pantiin 22 p. lokakuuta 1913 Stensön luona Itämereen, noin 200 metrin päähän rannasta, kiinnitettyinä nuoraan 1 metrin välimatkalla toisistaan. Helmikuun 16 p:nä 1914 otettiin ne ylös ja kuivattiin ulkona, jonka jälkeen kestävyyttä koeteltiin. Eroitus huonomman (lujittamattoman) ja parhaimman, (Scheutzin värillä käsitellyn) välillä oli niin suuri, että edellinen katkesi vähäisellä vetäisyllä, jotavastoin jälkimäinen oli melkein kuin uutta. Tässä seuraa selostus lujitusaineista huonoimmasta parhaimpaan.

1) Bresilia
2) Sinipuu
yhtä haurasta kuin lujittamaton.

3) Kuusen parkki
4) Tammen "
vähän parempaa, mutta oli helposti katkaistavissa sormilla.

5) Catechu: parempaa kuin parkki, mutta huonompaa kuin seuraavat.

6) Puuterva: kestävämpää kuin parkittu lanka.

7) Kivihiiliterva: parempaa kuin puuterva, mutta

8) Pellavaöljy paras näistä kolmesta.

9) Scheutzin verkkoväri: kaikista kestävin.

Tästä näkyy osaksi se, että lujitus on välttämätön, koska lujittamaton lanka jo 4 kuukauden kuluttua oli haurasta kuin sammal, osaksi se, että bresilia ja sinipuu ovat ehdottomasti kelpaamattomat ja kuusen sekä tammen parkki melkein yhtä vähäarvoiset. Catechu on parempaa kuin nämä, vaikka tämäkin ylistetty aine antoi huonon tuloksen. Puuterva, kivihiiliterva ja pellavaöljy olivat hieman paremmat, mutta ne tekevät kuitenkin langan jäykäksi ja limaiseksi sekä huonosti kalastavaksi, jonka vuoksi niitä ei voi käyttää verkkoihin. Paras oli Scheutzin verkkoväri. Sillä käsitelty lanka oli edelleenkin pehmeää ja kestävää, lähinnä uuden veroista.

Scheutzin verkkoväri käsittää kaksi eri ainesta, nim. itse värin ja vahvistusaineen. Käyttämällä enemmän väriä tai vähemmän voidaan verkkojenkin väri sovittaa veden ja pohjan mukaan sinertävästä tumman siniseen. Tavallisesti sekotetaan kutakin lankakiloa kohden 100 gr väriä 20 litraan vettä. Kun väri on täydellisesti liuennut, upotetaan verkot väriliuokseen, joka kuumennetaan ja saa hiljalleen kiehua noin tunnin ajan. Värjäyksen jälkeen kierretään verkot ja pannaan viipymättä, ilman huuhtelua, vahvistusaineliuokseen, joka valmistetaan siten, että kutakin lankakiloa kohden liuotetaan 100 gr. vahvistusainetta 20 litraan vettä. Tässä liuoksessa saavat verkot maata seuraavaan päivään, jolloin ne kierretään ja huuhtelematta pannaan kuivumaan. — Jo käytettyjä värjäys- ja vahvistusaineliuoksia voidaan uudelleen käyttää.

Käyttöohje seuraa tilausta.

Aniline.

The Manufacturer and Builder 7, 1871

Red aniline colors, fuchsine, rubine, etc., are largely adulterated, according to Joly, assistant at the university at Brussels, with considerable quantities (sometimes as high as fifty per cent) of sugar. The best method of detecting this adulteration consists in treating the color with absolute alcohol, or still better, with a mixture of alcohol and ether. The alcohol dissolves the coloring matter, while the sugar remains intact.

Rakennusten ulkomaalauksesta.

Somero 24, 14.6.1929

Talojen ulkomaalausten aika on kulumassa. Hauska onkin panna merkille, että tähän seikkaan jo meilläkin hyvin yleisesti kiinnitetään asianmukaista huomiota. Maassamme on paljon seutuja, joilla suurempi, kokonaan maalaamaton talo on melkein harvinaisuus, ja suurempien esimerkkiä seuraten pyrkivät pienemmätkin ottamaan osansa talon ulkomaalauksen antamasta hyödystä ja kauneusarvoista.

Mutta näin ei ole kuitenkaan laita läheskään kaikkialla. Maassamme on seutuja, joissa tiheään näkee vankkoja maalaistaloja, jotka harmaille seinineen osoittavat, ettei talon isäntä ole aikansa tasalla, ja vielä yleisempää on, että pienviljelijäväestö ei kiinnitä asumustensa ulkomaalaukseen asianmukaista huomiota. Kun siirrytään talorikkaasta kyläryhmästä kauemmaksi kylän takamaille, joilla hyvin usein avautuvat pienviljelijäväestön varsinaiset asuma-alueet, niin yleensä harvoin siellä nähdään maalattuja taloja. Tuntuu siltä, kuin pienviljelijäin raha ja aika ei olisi riittänyt talon maalaamiseen. Ja hyvin ymmärrettävää muuten onkin, että maalaushommat jäävät suorittamatta. Eihän väri pirtin seinässä lämmitä, ja leipä ja lepo maistuvat kyllä yhtä hyvältä maalaamattomassa kuin maalatussakin talossa.

Maalaustyö on siis jäänyt suorittamatta sentähden, että talossa on ollut välttämättömämpiäkin tehtäviä. Välttämättömistä tehtävistä puhuttaessa on kuitenkin huomautettava, että aikaansa seuraava henkilö lukee niihin jo myöskin talonsa ulkomaalauksen. Sehän lisää rakennusten ikää ja antaa asunnolle kauniin näön. Ja vaikka ei viimeksimainitulle, nimittäin kauneudelle, annettaisikaan kovin suurta arvoa, niin jo yksin taloudelliset seikat tekevät maalauksen välttämättömäksi. Maatalousrakennukset sitovat nykyään itseensä siksi suuren pääoman, ettei niitä mitenkään kannata antaa sateen ja päivänpaisteen maalaamattomina syödä ja kuluttaa. Se on ehdottomasti, sopivalla maalilla, suojeltava. Eikä riitä se, että vain talon päärakennus ja sen yhteydessä olevat ulkohuonerakennukset maalattaisiin. Väri on melkein yhtä tärkeätä myöskin pelloilla ja niityillä olevissa vilja- ja heinäsuojissa. Työtehon lisäämispyrkimykset ja nykyiset viljelystavat yleensä edellyttävät, että pienimmilläkin tiloilla on jo alettu rakentaa riittävän tilavia, ajanmukaisia viljasuojia, jotka tulevat melkoisen kalliiksi entisiin ahtaisiin hirsilatoihin verraten. Jo taloudelliset seikat edellyttävät sen, että ne myöskin maalataan.

Monet ehkä haluaisivat tietää, kauanko enemmän maalattu rakennus kestää kuin maalaamaton. Tähän ei kuitenkaan voida antaa täsmällistä vastausta, sillä se asia riippuu kokonaan siitä, miten hyvässä värissä rakennus pidetään. Jos maalaus on huono, niin sen merkitys jää silloin myös vähäiseksi. Lisäksi on muistettava, ettei hyväkään maalaus ole ikuinen, vaan se täytyy aina tarpeen tullen uusia. Mutta se voidaan varmuudella sanoa, että jos maalaus tarpeeksiusein uusitaan, niin rakennuksen kestävyysaika saadaan monenkertaiseksi. Hyvä maali ei näet suojaa seinää yksinomaan sateelta, vaan se eristää sen kokonaan ilman yhteydestä, jolloin tietenkin kaikki lahoaminen on mahdotonta.

Sitten muutama sana maalausaineista. Höylätyllä laudalla vuoratut rakennukset maalataan miltei yksinomaan öljyvärillä, joka työ on yleensä parasta jättää tottuneen ammattimiehen tehtäväksi. Mutta hirsiseinässä ja raakalaudasta tehdyssä lautaseinässä tietenkin käytetään edullisesti vesivärimaalia. Yleisin väri on tällöin punamulta, joka hyvälaatuisena on kestävyydessä voittamaton. Toinen asia sitten on, pidetäänkö punaista väriä muuten, esimerkiksi talon päärakennuksen seinässä, sopivana. Kauneimpia värimuotoja tavoitellen ovatkin monet kokeilleet muilla väreillä, mutta harvemmin siinä onnistuneet. Ne ovat kyllä melkein aina uutena olleet miellyttäviä, mutta kestävät heikommin ilmoja vastaan, ja ovat siinä suhteessa siis vähemmän arvoisia. Usein myös sattuu, että kaunis väri heti ensi sateessa muuttaa kokonaan näkönsä ja tuottaa kauneusarvoja tavoittelevalle maalaajalle ikävän pettymyksen. Mutta punamultamaali sensijaan pysyy seinässä vuosikymmeniä, jos se vaan on oikealla tavalla valmistettu.

Vielä lienee paikallaan puhua itse maalaustyön suorittamisesta. Moni olisi epäilemättä halukas maalauttamaan talonsa, jos sen työn joisivat suorittaa talon omat miehet, jolloin kustannukset jäisivät vähäisiksi. Tähän voidaankin sanoa, ettei tavallisen talonpoikaistalon ulkoseinien maalaamiseen sen kummempia mestareita tarvita. Maalaustyö on silti huolellisesti suoritettava. Esimerkiksi hirsiseinää maalattaessa tulee katsoa, että kaikki syvennykset ja kolot hirsissä peittyvät. Mutta työn suorittajiksi kelpaavat kyllä kaikki kunnolliset työmiehet. Tämä on hyvä tietää varsinkin pienviljelijän, jonka varat useinkaan eivät riitä ammattimiesten palkkaamiseen.

Mutta maalaustyöhön ryhdyttäessä on kuitenkin muistettava, että itse maalin valmistamista ei pidä uskoa joka miehen tehtäväksi. Se täytyy henkilön, joka itse ei ole tehtävään täysin perehtynyt, antaa kunnollisen ammattimiehen tehtäväksi, muussa tapauksessa voi koko työ suuremmassa tai pienemmässä määrässä epäonnistua. Mutta kun maali on oikealla tavalla valmistettu, niin sitä kyllä pystyy seinään sivelemään kuka kätevä henkilö tahansa.

Talousrakennusten maalaus on täysin kannattavaa jo yksin taloudellisista syistäkin. Mutta suuri merkitys on myöskin annettava sillä saavutetuille kauneusarvoille. Kaunis koti kehittää ja jalostaa asujiaan. Ja vaikka onkin totta, että onni ja rauha kyllä osaavat viihtyä matalassa ja harmaassakin hökkelisssä, niin totta on myöskin se, että henkilöt, jotka sen sieltä ovat löytäneet, löytävät onnensa vieläkin täyteläisempänä kauniiksi laitetussa ja maalatussa asunnossa.

- K. J.

Beware of Poisons in Toys.

The Manufacturer and Builder 7, 1876

The Sanitary Inspector of Glasgow (Scotland) has found that the yellow toy balloons sold to children, are poisonous. He says that the coloring matter consists of one part of chromate of lead and three parts of carbotane of lime. Children, being in the habit of applying their mouths to the orifice of these balloons for the purpose of filling them with air, may readilly receive a quantity of such poisonous powder into their mouths. Toy balloons, therefore, although admirably fitted for playthings at baby farms and other institutions of a similar character, should be viewed with suspicion in every well-regulated nursery.

That colored candies have sometimes contained poisons is well known, and those also should be avoided. Many other painted toys should be suspected, especially the bright-colored ones, which most always are of a mineral nature, and if not directly poisonous, are certainly injurious to health. As there is an abundance of good toys without colors or paints, there is no necessity to get suspicious-looking things for children, and all small colored or painted toys adapted for use on the table, and which babies may put into their mouths, should be banished from a nursery. The paint on large objects, like sleighs and wagons, is of course not so apt to do injury as that on small objects.

Notes on the Use of Rare Metals

The Manufacturer and Builder 7, 1876

See page 142 on our June number.

Palladium. - This metal is of great value in preventing silver from tarnishing. When from 15 to 25 per cent of palladium is united with silver, the compound metal may be exposed to any of those chemical agents which blacken silver, without effect. In this way any metal may be protected, and thus palladium will be of great value in many departments of manufacture.

Rhodium. - Some of the salts of rhodium are of a most beautiful red. A solicate of the oxid of rhodium is used to give to glass a fine ruby red, which is as beautiful as that imparted by gold.

Uranium. - The oxid of uranium, when pure, produces a beautiful delicate yellow; but it often contains oxid of iron, and this gives a greenish hue to the glass, which however is not unpleasant. Uranium is generally obtained from a mineral called pitchblende, which is a mixture, in uncertain proportions, of the oxid of uranium, of galena, and of iron pyrites, and the sulphuret and carbonate of copper. Having procured a solution of the nitrate of uranium, the oxid is precipitated as a yellow powder by ammonia, and after being well washed with soft water, it is in a state of purity.

Vanadium. - This metal was first discovered in the slags of teh reducing furnaces of Tabery, in London, and still more in a peculiar lead ore; it is of a silvery luster. Its oxid is occasionally used in giving green color to glass.

Cadmium, which was discovered in some ores of zinc, in 1817, yields an oxid and sulphid of an extremely beautiful orange yellow, of great permanency.

Tungsten. - This metal, which is of an iron-gray color, exists largely in nature, in combination with lime and with iron. In the tin and copper mines of Cornwall, England, it is sometimes found intermixed in such quantities with the tin ores, as to have formerly reduced their market value, wing to the difficulty of separating the tungsten by any process of smelting; later a method was discovered by which the tungsten was separated with great advantage from the tin ores, and xonsequently large quantities of the tungstate of soda, and the oxid of tungsten, (a pale yellow powder,) was formed.

Silver. - As a color, this metal is rarely employed, on account of its liability to change under the action of light. In photography nearly all the sensitive surfaces are produced by salts of silver. The chlorid changes with rapidity from white to gray, and eventually to black, and even the dark olive oxid is, after short time, turned black, with a metallic luster, owing to the separation of the pure metal. In the manufacture of porcelain and glass, the chlorid of silver, produced by adding common salt to a solution of silver in nitric acid, is employed in combination with the salts of gold, to give greater delicacy and variety to the carmines and purples. The utmost precaution must be observed to protect the chlorid of silver from all light during the process of drying, and also to free it from every trace of copper, with which the silver of commerce is frequently alloyed, since the presence of any darkened chlorid, or of any oxid of copper, interferes with the production of the beautiful carmines and purples which may be obtained by its mixture with the purple of Cassius. The processes of preparing silver for silvering, are like those employed for similar preparations from gold and platinum. Silver is used by the glass manufacturer to produce some of the yellow colors, such as used in window-glass.

Värjärin teollisuutta. Edistykset villan värjäyksessä.

Suomen Teollisuuslehti 6, 1.4.1892

On tunnettua että keinotekoisten väriaineiden teollisuus ensin johtui värjärien verstaista ja että nämä sitä harjoittivat sivuammattina. Mutta pian kävi tälle nopeaan kukoistukseen nousevalle ammatille värjärin huone liian ahtaaksi ja väriteollisuutta varten perustettiin omia tehtaita jolloin se tieteellisen kemiallisen tutkimustavan kerällä ja avulla pian pääsi suuremmoisiin tuloksiin. Mutta vaikkeivät enää väriteollisuus ja värjäys eläneetkään saman katon alla pysyivät ne kuitenkin läheisessä yhteydessä keskenään. Jo se seikka että väriteollisuus lopuksi kuitenkin toimii värjäyksen hyväksi puolestaan on vaikuttanut sen että nuo molemmat suuret teollisuudet, värjääminen ja keinotekoisten väriaineiden valmistus ovat pysyneet läheisessä vuorovaikutuksessa. Pianpa esim. suuret saksalaiset keinotekoisten väriaineiden tehtailijat, joiden etupäässä täytyi olla tieteellisesti sivistyneitä kemistejä, huomasivat että heidän täytyi huolellisesti pitää selvillä edistykset värjäyksenkin alalla. Niinpä väritehtaat usein ylläpitävätkin melkoisen suuria värjäystehtaita voidakseen niissä tehdä kokeita väriaineillaan, tutkiakseen uusia värjäystapoja ja keksiäkseen uusia käytäntötapoja valmistamilleen aineille. Alussa värjärit olivat väriteollisuuden kasvattajina mutta nyt värjärit usein kääntyvät väriteollisuuden puoleen neuvoa kysymään. Tämä molempien teollisuuksien vuorovaikutus toisiinsa onkin kantanut kauneimpia hedelmiä; koko joukko uusia värjäämisen menetystapoja on väritehtaista lähtenyt ja taas värjärien alkuunpanosta ja kehoituksesta on väritehtaissa valmistettu värejä joita tuskin muutoin siinä muodossa olisi keksitty. Löytyi paljon kokemuksen synnyttämiä värjäystapoja, joiden yksityiskohtien tarkoitusta ei voinut selittää mutta joita värjärit vanhoista ajoista saakka täsmällisesti noudattivat; väriteollisuuden näin elpyessä nekin tulivat tieteellisen tutkimuksen esineeksi jolloin ydinkohta menettelyssä saatiin selville ja se siten tuli yksinkertaisemmaksi kun usein monetkin liikatoimitukset karsittiin pois, joka tietysti on tärkeänä edistyksenä pidettävä. Useita menetystapoja tutkimalla on täten myöskin tieteellisessä katsannossa saatu paljo selvempään valoon itse värjäystoiminnan luonne, perimmäiset syyt jotka vaikuttavat väriaineiden yhtymisen kuituihin. Nykyään ollaan siinä suhteessa kokonaan toisella kannalla kuin ennen.

Vielä joitakuita vuosia sitte tehtiin tarkka ero substantiivisten ja adjektiivisten värjäysten välillä. Substantiivisilla väriaineilla tarkoitettiin sellaisia jotka aikaan saadaan kun vaan kuitu- ja väriaine vaikuttavat toisiinsa; otaksuttiin että näillä oli toisiinsa jonkinlainen vetovoima joka vaikutti niiden yhtymisen. Adjektiivisiksi taas sanottiin niitä värjäyksiä joiden aikaan saamiseksi väri- ja kuituaineen välillä vielä oli tarpeen kolmas sideaine, peiteeli liotinaine. Tämä eroitus tosin ei ollut kokonaan väärä, mutta siihen vaikuttavista syistä oli kuitenkin väärä käsitys. Luultiin että syy eri värjäyksiin oli haettava itse kuidussa, väitettiin että eläinkuidut, silkki- ja villa-kuidut varsinaisesti kykenivät suorastaan vaikuttamaan väriaineesen, mutta kasvikuidut vaan sideaineiden, liotinten välityksellä. Nykyään tiedetään ettei tässä kuiduilla itsellään ole mitään ratkaisevaa vaikutusta vaan että tärkein merkitys on itse väriaineiden liukenemissuhteilla. On opittu valmistamaan aseita väriaineita, jotka välittömästi vaikuttavat pumpuliin ja taas toisaalta sellaisia väriaineita jotka eivät välittömästi vaikuta silkkiin ja villaan. Käsitys värjäystoiminnasta onkin sen vuoksi kokonaan muuttunut ja se tietysti on vaikuttanut värjäyksen toimittamiseenkin. Kuten sanottu värjättiin ennen etupäässä kasvikuidut liotintin avulla, eläinkuidut taas yksinomaa suorastaan, mutta nyt on ryhdytty etsimään väriaineita jotka vaikuttavat toisin. Niinpä nykyään pumpuli suurimmaksi osaksi värjätään ilman liotinten apua. Samoin värjättiin villakin ennen aikaan suorastaan; vaan joissakin tapauksissa käytettiin liottimia koska väri siten tuli pysyvämmäksi kuin muuten. Mutta viime vuosikymmeninä on villateollisuus erinomaisesti muuttunut, ensiksikin on villan tuotanto noussut monin kertaiseksi entisestään, Austraalian, etelä-Afrikan ja Argentiinan suuremmoinen villan tuotanto on saattanut tätä tavaraa eurooppalaisille markkinoille äärettömät määrät että villateollisuus on johtunut aivan toisille urille. Ei ainoastaan muokatun villan määrä ole muuttunut vaan sen laatukin. Austraalian ja yleensä eteläisten maanosien villa on toista luonnetta kun pohjoisten osien, ja sen vuoksi eurooppalaisessakin villateollisuudessa on päässyt yhä enemmän valtaan muokkaustapa jota siinä alussa vaan hyvin vähän käytettiin. Ennen villat kartuttiin ja kehrättiin langoiksi joista sitte valmistettiin vaatetta, nykyään on karttaamisen sijaan tullut kampaaminen hyvin yleiseksi, ja näin saadusta langasta tehdään kankaita jotka ovat monessa suhteessa toisenlaatuisia kuin entiset ja joita toisella lailla täytyy käsitellä nim. yleensä varovammin. Mutta samalla on myöskin aineen edelleen käyttely ja menetystavat muuttuneet, värjääminen, loppuvalmistelu, vieläpä kankaan vanutuskin on siitä muutoksesta saanut osansa. Vanutustoiminnassa on alettu käyttämään sellaisia menetystapoja että karttuja kampalangat yht'aikaa muokataan ja kovan vanutuksen avulla saatetaan näkyviin ero molemmissa langoissa; täten aikaan saadaan nuo nykyään niin usein käytetyt vanutusvaikutukset.

Edellä olevassa lyhyesti mainitut muutokset villateollisuudessa ovat villan värjäämisessäkin vaikuttaneet tärkeitä muutoksia. Ensiksikin alettiin asettaa villan värjäykseen sekä mitä kauneuteen että ehta väriin koskee paljo korkeampia vaatimuksia kuin ennen. Sellaisiin vaatimuksiin nähden huomasi värjäri olevansa takapajulla entisiä menetystapoja käyttämällä; varsinkin kauniita täysinäisiä värityksiä varten voi hän vaan käyttää suoranaisesti vaikuttavia keinotekoisia väriaineita ja juuri ne väriaineet enimmäkseen eivät olleet pysyviä, ehta värejä. Jonkinmoisella kateudella katsoi villan värjääjä pumpulin värjääjää jolle väriteollisuus oli antanut koko joukon mitä parhaimpia ja kauneimpia värejä nim. n. k. alitsariinivärit.

Olosuhteet kävivät villan värjääjille yhä kireämmiksi. Villatavarain ostajat, jotka värien kestävyydestä olivat saaneet huonoja kokemuksia, tulivat yhä ankarammiksi vaatimuksissaan ja värjärit huomasivat yhä vähemmin voivansa niitä täyttää. Lopulta kehittyivät asiat niin pitkälle että suurimpien villatavarain kuluttajien, jotka tekivät suurimmat tilaukset, nimittäin Euroopan sotavaltioitten vaatetusvirastojen, erityisesti täytyi määrätä miten heidän tilaamiensa villatavarain tuli olla värjättyjä, ja kun tahdottiin saada vaan kestäviä värejä niin kerrassaan kiellettiin keinotekoisten väriaineiden käyttäminen niitä varten. Sotilaskankaita sai siis värjätä etupäässä vaan indigolla ja sinipuulla, jotka jo ammoisista ajoista ovat huomatut kestäviksi. Tällaisen määräyksen kautta kuitenkin kerrassaan ikäänkuin tahdotaan lopettaa kaikki edistys värjäyksen alalla, kuin ei saada käyttää muitakin väriaineita jotka voisivat olla yhtä hyviä ja parempia. On tietty esim. että indigo on morsingon (isatis tinctoria) varsinainen väriaine väkevöidyssä tilassa. Mutta 100 vuotta sitte kiellettiin morsinkovärin hyväksi kokonaan värjääminen indigolla koska se muka oli "vahingollinen paha ja syövä väri" ja morsinkoväri kokemuksesta oli huomattu hyväksi. Siitä huolimatta on indigon käyttäminen päässyt täysin vallalle ja nykyään olemme taas sellaisella asteella että indigoa, jota silloin uutuutena kaikin voimin vastustettiin, nykyään taas joka tavalla suositaan uusien väriaineiden vahingoksi jotka taas puolestaan ovat parempia kuin indigo.

(Jatk.)

Cadmium and its uses.

The Scientific American 12, 18.9.1869

By Prof. C. A. Joy, of Columbia College.

Seven cities dispute the right of having given birth to the immortal Homer, and seven men claim the honor of having discovered cadmium. A learned German has tried to show that Homer was a myth. Cadmium was named after the mythical cadoma, but is, nevertheless, a reality.

It was in 1818, just fifty years ago, that the attention of chemists was called to some samples of zinc that were sold for medicinal purposes; they gave, when in solution, a suspiciously yellow color with sulphureted hydrogen, and hence were condemned as containing arsenic. A number of chemists were furnished with specimens for examination, and several of them got on track of a new metal at the same time.

Frederick Stromeyer, who was born in Gœttingen, in 1778, and was for many years professor of chemistry at the University in his native city, until his death in 1835, was the first to publish a full account of investigations into the properties of the new substance in September, 1818, and he gave to the metal the name of cadmium. Karsten simultaneously proposed to call it melinium, from the quince-yellow color of one of its compounds; Gilbert gave it the name of junonium, from the planet Juno, and John christened it klaprothium, after a famous chemist; but all of these strange appellations, have been eliminated from our nomenclature, and cadmium is the only one recognized in modern times.

The discovery of cadmium forms an era in the line of scientific research. It was the first metal found in a compound and not in an ore, and it could not have been detected until chemical analysis had reached an advanced state of accuracy. Traces of it were soon found in zinc ores, but it was not until after the lapse of twenty years from the time of Stromeyer's publication, that an ore of cadmium was discovered. Lord Greenock, at that time, described a mineral which had been picked up on his estate, and which proved to be a cadmium blonde, analogous to zinc blends, or to galena. The new ore was called greenockite, and since that time it has been found in various localities; it is, however, a very rare mineral.

For commercial purposes, we obtain the metal from zinc ores and furnace deposits. By subjecting zinc to downward distillation, the first portions that come over often contain cadmium. The pure metal is obtained by dissolving the regulus in sulphuric acid, and converting it into a sulphide, by means of sulphureted hydrogen, then redissolving and reprecipitating, by carbonate of ammonia, and reducing with a proper flux. As thus obtained, it is a white, soft, malleable, ductile metal, eight and one half times heavier than water. It leaves a mark upon paper the same as lead, and when bent gives out a creaking sound, similar to that known as the "tin cry." It can be distilled the same as zinc, but unlike zinc, when it is set on fire and burns, it gives a brown oxide. It sometimes happens that zinc white is contaminated by this brown powder and rendered worthless as a paint. Cadmium melts at about 440° Fah., and when alloyed with other metals, causes them to fuse at a lower temperature; a very little of it renders copper very brittle. Seventy-eight parts of cadmium, and twenty-two parts of mercury, was, for a long time, used for plugging teeth, but, as the amalgam oxidizes easily and turns yellow, and the mercury proves injurious to health, this application is pretty much abandoned. Mr. Abel has proposed an alloy for jewelers' use, which is said to be very malleable and ductile, and to possess a fine color. It is composed of 750 parts of gold, 166 parts of silver, and 84 parts of cadmium. We had occasion, when giving an account of the properties of bismuth, to speak of the very fusible alloys composed of bismuth, tin, lead, and cadmium; they melt at a point much lower than cadmium itself.

It is as a yellow paint that cadmium compounds are the most highly prized. By mixing a solution of gum arabic, chloride of cadmium and hyposulphite of soda together, we obtain a fine yellow paint, which is one of the most durable known to artists. There are other ways of making it, and the purity of color depends very much upon the absence of metals that turn black when mixed with sulphur, and the care with which it is dried. The very property that led to the condemnation of zinc-white, and which ultimately brought about its discovery, is the yellow color, now most frequently turned to valuable account.

The keeping properties of the collodion, made sensitive by the iodide and bromide of cadmium, have made these salts great favorites with photographers, and a new use for cadmium has sprung up of late years in this direction.

Manufacturers are getting more into the habit of saving the furnace and flue dust of zinc works, and of separating the cadmium from them, and in this way the supply of the metal is increasing. Salts of cadmium find application in medicine. The sulphate is applied to the eyes to remove specks from the cornea, the nitrate produces violent vomiting and purging, and, in general, when taken internally, the salts can only be employed in very small doses, as recent experiments of Monsieur Marme have shown them to be violent poisons. The best antitode is the carbonate of soda and the white of an egg.

The following mixture burns with a brilliant white flame, surrounded by a magnificent blue border: Salpeter, 20 parts; sulphur, 6 parts; sulphide of cadmium, 4 parts; lamp black, 1 part.

This can be moistened and made up into balls or candles, and ignited after the manner of a fuse.

We have thus given the history and prominent applications of the rare metal, cadmium.

Lasten osasto. Kysymyksiä ja vastauksia. Vastauksia. (Suomen lippu).

Pääskynen 7-8, 1917

26. Kaunein ja sopivin olisi mielestäni sinivalkoinen, jonka kulmassa olisi punaisella pohjalla vaakunamme!
- Hyryntyttö.

— Sopivin on valkosininen. Sillä totta on, mitä setä Topelius on sanonut, nim. ettei meillä ole varaa purppuraan ja kultaan!
- Luonnonystävä.

— Kaunein mielestäni on valkosininen, sillä se kuvaa talvemme puhdasta lunta ja kesän sinitaivasta.
- Marja.

— Sinivalkoinen on mielestäni kyllä kaunein, mutta leijonalippu taas olisi sopivin. Sillä siinä leijona kehoittaa meitä rohkeuteen ja uskollisuuteen isänmaamme puolesta.
- Olympia Mancini.

— Punainen lippu keltaisella vaakunalla ja 9:llä hopeisella tähdellä tietysti. Sehän on ollut mukana Breitenfeldin, Lützenin ja Narvan taisteluissa.
- Stas.

— Suomen lippu.
On noussut Suomelle aika uus',
on koittanut valoisat päivät.
Nyt saapui Suomelle vapaus.
Pois orjuus ja kahlehet jäivät.

Sen joukon uljahan edessä,
joka vapaata Suomea johtaa,
siell' liehuu lippu niin ylpeä,
sinivalkeat värit hohtaa.

Tuo lippu mulle on kallehin,
se kalliimpi kaikkea muuta.
Värit Suomen ei puna-keltainen,
ne on etelän ihanuutta.

Paint for the protection of metals from the action of sea water.

The Scientific American 15, 10.4.1869

A paint for the protection of iron and other metals from the detrimental influence of sea water, and the prevention of "fouling," has been invented, and is made in England as follows:
80 parts of quicsilver
7 " thick turpentine.
55 " red lead.

These materials are mixed with as much boiled linseed oil as is necessary to make a paint of the proper consistency. The quicksilver must be thoroughly amalgamated with the thick turpentine by grinding or rubbing, and this mixture must be ground with the red lead and more boiled oil. A little oil as is necessary to make the paint "lay" well must be used. In damp weather, some fine ground manganese may be added. To make this paint adhere more firmly, a previous coat of oxide of iron paint may be applied. The use of the quicksilver, turpentine, and red lead are the special features claimed by the inventors.

Mica.

The Scientific American 2, 9.1.1869

An esteemed correspondent gives the following: "Base-burning coal stoves are now all the rage, and the illuminating part of them is what takes. So many of this kind of stoves are now being made that the question of clear white mica for this purpose is becoming important. There are hundreds of different inferior grades of mica. "Canada Mica" is of several different shades, from the light brown to the intensely black. New York gives us good mica, but no mica can be had equal to that found in the Eastern States. The demand has been so great for the past two or three years that the supply from the Eastern States has been exhausted, at least the mines at present open; what further development can be made remains to be seen. Mica has been so scarce during the past season that it has commanded the most unheard of prices. Six dollars being a common rate per pound and some qualities selling as high as twelve dollars per pounds."

Color of the Clouds.

The Scientific American 10, 7.3.1868

The varied colors which the clouds assume at various times especially at sunrise and sun-set, are explained by Mr. Sorley on the principle that the clear transparent vapor of water absorbs more of the red rays of light than of any other, while the lower strata of the at-mosphere offer more resistance to the passage of the blue rays. At sunrise and sunset the light of the sun has to pass through about 200 miles of atmosphere within a mile of the surface of the earth in order to illuminate a cloud a mile from the ground. In passing through this great thickness the blue rays are absorbed to a far greater extent than the red, and much of the yellow is also removed. Hence clouds thus illuminated are red. When the sun is higher above the horizon, the yellow light passes more readily and the clouds become orange, then yellow, and finally white. Clouds in different parts of the sky or at different elevations often show these various colors at the same time.

Chemistry of Paint.

The Scientific American 10, 7.3.1868

Hitherto but very little attention has ever been given to the above subject by our leading chemists, but a work has recently appeared, published by the celebrated Dutch chemist, Mulder, in which a vast amount of useful information on this point is imparted, and much of the mystery connected with the chemical action of the different paints is satisfactorily explained. The starting point of his investigations was an inquiry as to the best material to protect iron from rust. The result has been his rejection of all oil paints as unlikely to answer the purpose, and his conclusion that coal tar contains the best materials for a protecting coat. The author very completely investigated the nature of paint, and the chemical changes involved in the drying of oils. As regards linseed oil, we are told that the essential constituent is "linolein," a compound of glycerin and linoleic acid. The latter body the author could not obtain quite pure, but he decades that its formula is HO, C₃₂H_27O3. When exposed to air linoleic acid rapidly oxidizes, first to "linoxic acid," a sticky body resembling turpentine. On longer exposure, "linoxyn" is produced. This is a tough leathery substance, sharing, we may say, many of the properties of caoutchouc. It is soluble in the same menstrua, and can be vulcanized like indiarubber. It is manufactured in considerable quantities in this country, and is the binding material used to consolidate emery wheels. It forms also the surface of linoleum cloth. According to Mulder, there are two linoxyns, the white and red; the white modifications become red on exposure to 80° Centigrade, and the red again turns white on exposure to sunlight. The browning of white paint in dark places the author ascribes to the gradual change of white linoxyn into red. Oxidation does not end with the production of linoxyn. It stall proceeds to the complete decay of the material, as is seen in very old paint.

One useful result of Mulder's labor is a simple process for preparing a good colorless drying oil. For this purpose it is only necessary to boil linseed oil for two hours with three per cent of red lead, filter it, and then expose it to sunlight in large shallow vessels, frequently renewing the air above. Another result is a denial of the existence of albuminous and gummy matter in linseed oil, to which are ascribed the slowness of drying of unboiled oils. For these matters Mulder searched in vain, and at last came to the conclusion that they had no existence. Oxides and acetates of lead, he tells us, act as driers, not by precipitating albuminous matters, but by forming a little linoleate of lead, which rapidly oxidizes and communicates its activity to the oil.