Suomen Kuvalehti 33, 14.8.1926
"Suomen siniristilippu kunniaansa!" Sanat ovat kuluneet fraasiksi. Lausetta on käytetty lukemattomat kerrat juhlapuheitten ja sanomalehtikirjoitusten kaunistuksena. Sillä on tehostettu tunnelmaa ja herätetty innostusta mitä moninaisimmissa tilaisuuksissa. Mutta noudatetaanko myöskin teossa iskusanaan sisältyvää velvottavaa kehotusta?
Kun yleisenä liputuspäivänä kulkee Suomen pääkaupungin katuja ja katselee niitä kirjavia kangaskappaleita, joita kansallislipun nimellä tankoihin on vedetty, tulee mieli aivan apeaksi. Kuinka monta sinistä väriä näkeekään! Melkein sysimustasta ihan vaaleimpaan vivahdukseen. Siinä ovat kaikki sinet, jotka värikartta tuntee, ja vielä sen lisäksi monta tuntematontakin. Entä valkoinen? Useimmiten se on liasta harmaata tahi kellertävää. Puhumattakaan siitä, että kankaitten syrjät ovat risaisia ja itse kankaat mitä erilaisinta kudontaa.
Jos vanhalle lakanalle harsii sinisiä kangaskaistaleita, niin siitä ei tule lippua, vaan lipun irvikuva. Ja jos tällaisen hirviön kohottaa kattonsa harjalle, tekee sekä itsensä jatalonsa että maansa lipun naurettavaksi. Parempi tyhjä viiritanko kuin mokomalla kuvatuksella koristettu. — Lippu on tehtävä oikeasta lippukankaasta, joka ei rypisty laskoksiin eikä haalistu tahi muuta väriään sadepisaroista ja joka hulmuaa vapaasti, ja pehmeästi tuulessa. Ja värien tulee olla oikeita — sininen määrättyä syvää sineä, tuhansien järviemme symbooli, ja valkoinen puhdasta ja hohtavaa, hankiemme loisteen vertauskuva. — Ja lippua on hoidettava hellällä huolella. Sitä on suojattava lialta ja varottava repeytymiltä. Kun se lasketaan alas tangosta, on se kauniisti käärittävä kokoon ja pantava hyvään ja suojattuun säilöön. Jos se on joutunut olemaan sateessa, on se levitettävä kuivumaan, ennenkuin se kääritään kokoon.
Kun näkee julkistenkin laitosten liputtavan ei ainoastaan väärävärisillä ja vääräsuhteisilla, vaan vieläpä huonosti hoidetuilla ja ränsistyneillä kankailla, nousee mieleen kysymys: Tuollako tavoin tuossa laitoksessa halveksitaan omaa kansallisuutta? Onhan lippu oleva kansallisuuden, kansan ja maan symbooli, johon sisältyy kaikki se, mikä maassa on parasta, kansassa puhtainta ja ylevintä.
Lippua on myöskin hoidettava silloin, kun se on tangossa.
Ensinnäkin se on nostettava oikeaan aikaan ja laskettava ajallaan. Varsinkin viimeksimainittu seikka on tärkeä. Lippulakien peruspykäliin kuuluu vaatimus, ettei lippu missään tapauksessa saa jäädä tankoon auringon laskun jälkeen. Muualla sivistyneessä maailmassa lasketaan lippu ehdottomasti aina auringonlaskussa. Meillä se aivan yleisesti jätetään roikkumaan riukuunsa yöksikin. Pimeän piiloon jätetty lippu on surullinen ja surkea näky — tuntuu aivan siltä kuin lippu itsekin häpeäisi hoitajiensa anteeksiantamatonta huolimattomuutta. Lipun laskeminen ennen pimeän tuloa on ainakin yhtä tärkeä toimitus kuin ovien ja porttien sulkeminen yöksi. Jos liputusta kestää useampia päiviä peräkkäin, on siis lippu joka aamu kohotettava ja joka ilta laskettava alas.
Kun lippu nostetaan tankoon, on se varmasti sidottava hihnaan ja vedettävä tarkalleen huippuun asti sekä nuora kiinnitettävä niin, ettei lippu mitenkään pääse liukumaan tangon huipusta alaspäin. Päivän kuluessa on lipulle omistettava huomiota; jos se on päässyt sotkeutumaan nuoraansa tahi kietoutumaan tangon ympärille, on se heti selvitettävä. Sen tulee aina liehua vapaasti, niin että tuuli voi sen levittää suoraksi.
Surun merkiksi kohotetaan lippu "puolitankoon" (mikä oikeastaan merkitsee 3/4-tankoon). Kun lippu vedetään puolitankoon, on se nostettaessa aina ensiksi kohotettava "kokotankoon", s. o. tangon huippuun, ja vasta siitä laskettava puolitankoon. Kun lippu illalla otetaan alas, menetellään samalla tavalla, s. o. lippu vedetään ensin puolitangosta huippuun ja lasketaan vasta siitä maahan.
Noudattamalla näitä aivan alkeellisia lippusääntöjä kunnioitetaan, kuten sanottu, muualla maailmassa kansallisuuden ja itsenäisyyden symboolia. Mutta meillä ei välitetä moisista "muodollisuuksista". Meikäläinen välinpitämättömyys johtuu tietysti suureksi osaksi siitä, ettei lippukulttuuri vielä ole ehtinyt syöpyä veriimme, kun meidän oma lippumme on niin nuori. Mutta juuri sen seikan, että meillä vasta niin vähän aikaa on ollut oma lippu, pitäisi kehottaa meitä hoivaamaan sitä vieläkin hellemmin kuin muut, joilla ovat olleet omat värinsä jo vuosisatoja.
Kuinka me kaipasimmekaan omaa lippua silloin, kun meillä ei vielä sitä ollut! Kuinka syvästi kärsimmekään siitä nöyryytyksestä, minkä meille tuotti vieraitten värien alla esiintyminen! Laivamme purjehtivat Venäjän lipun turvissa, sortajamme viirin varassa, jolle annoimme "niinimaton" nimen. Olympialaisissa kisoissa emme hinnalla millään suvainneet valko-sini-punaisen lipun ilmottavan voittojamme. Juhlissamme tyydyimme yksivärisiin köynnöskoristeisiin, kun vieraan viiri määrättiin ainoaksi luvalliseksi lipuksi. Kun rakensimme taloja ja huviloita, emme kohottaneet lipputankoja niiden katoille, koska meillä ei ollut lippua niihin nostaa. Ja muistattehan vielä, kuinka ja syvällisellä riemulla tervehdimme vapaan Suomen vaakunalippua, kun se ensimäisen kerran nousi ilmoille.
Nyt meillä on oma lippumme, tuskalla, verellä ja kärsimyksillä omaksemme ostettu. Luulisihan toki, että sitä rakastaisimme niin paljon, ettemme laiminlöisi sille kuuluvia yksinkertaisimpia kunnianosotuksia. Mutta siitä huolimattomuudesta päättäen, jolla siniristilippuamme kohtelemme, ei se vielä ole valloittanut sitä sijaa sydämissämme, joka sille kuuluu.
Osaltaan vaikuttanee tähän viileyteen lippuamme kohtaan se kylmäkiskoisuus, jota muutamilla tahoilla alunpitäen on osotettu kansallisille väreillemme, jotka on tahdottu leimata puolueväreiksi. Tiedämmehän, että maassamme vieläkin tuon tuostakin saa nähdä punakeltaisia lippuja mielenosotuksellisesti kohotettuina juhlapaikoille ja talojen harjoille. Puhumattakaan kansainvälisestä punaisesta väristä, joka eräille piireille tuntuu olevan omaa kansallista symboolia rakkaampi.
Ne, jotka eivät osota kunnioitusta kansalliselle lipullemme hoitamalla sitä tarpeellisella hellyydellä ja arvonannolla, edistävät — ehkä aivan tahtomattaan — isänmaallisuuden tunteen heikkenemistä ja oman maan "mustikkana" pitämistä. On syytä ajatella sitä seikkaa, ennenkuin vetää lipputankoonsa minkä rääsyn tahansa ja ennenkuin jättää lipun yöksi retkottamaan tankoon.
"Suomen siniristilippu kunniaansa!"
- Bagheera.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti