Sinittämisestä.

Kutoma- ja paperiteollisuus 5, 1.7.1911

Kuituaineilla, olivatpa ne miten hyvin valkaistuja tahansa, ei luonnostaan ole aivan valkeaa väriä. Jossain määrin se aina kallistuu joko keltaiselle tai keltapunaseen. Toimen pidettä, jolla tämä kuituaineiden luontainen sävy saadaan poistetuksi ja kuidut silmissämme valkeina näyttäytymään, kutsutaan sinittämiseksi, koska apuna tällöin käytetään siniseksi värjääviä värejä. Sinittäminen on siis oikeastaan värjäämistä ja perustuu se siihen tosiasiaan, että keltanen tai keltapunanen, jos niihin sekotetaan jotain sinervää väriä aikaansaavat harmaan sävyn, joka levitettynä laajalle pinnalle näyttäytyy silmissämme valkealta.

Tavallisimmin käytettyjä sinittäjä-aineita ovat:

Ultramarini, joka kemiallisessa mielessä on kivennäisväri.

Metkyl violetti, joka kuuluu n. s. emäksisten värien joukkoon.

Indigo karmini, indigosta saatava sininen väriaine, jolla on hapon luonne, ja

Berlinin sini, joka myöskin on kivennäisväreihin lukeutuva.

Tavallisemmin käytettyjä näistä ovat kaksi ensinnä mainittua. Mutta ei lainkaan yhdentekevää mitä niistä ja millaisessa muodossa niitä käytetään. Ultramarinin sävy, kuten Metkylvioletinkin vaihtelee varsin suuresti, kauniin syvän punervaan sinisestä helakkaan sinervän punaseen asti. Sinittäjän taituruus onkin juuri siinä, osata valita oikea sinittäjäaineen sävy, joka taasen riippuu siitä, millaiseksi hän huomaa kuituaineensa sävyn. Jos tämä kallistuu enemmän keltaiseen kuin punakeltaiseen, on sinittäjäaineeksi valittava mahdollisimman punasininen väriaine. Siis ultramarini tai metkylvioletti, jossa on melkolailla punasta. Mutta jos kuiduilla (villalla, puuvillalla, sellulosalla, j. n. e.) on keltanen väri, joka kallistuu punaseen eli siis ne ovat punakeltaisia, on sinittäjä aineeksi valittava mahdollisimman sininen väriaine. Siis ultramarinia tai metkylviolettia, joissa on mahdollisimman vähän punasta.

Jos sinittäjä tämän tosiasian mielessään pitää, ei hänelle käy vaikeaksi kilpailla tuotteillaan, olipa nämä villa-, puuvilla-, pellava- tai paperituotteita sen kanssa, joka sattuman varassa sinittäjä aineilla työskentelee.

Ultramarini on veteen liukenematonta väriainetta. Veteen sekotettuna se pieninä hiutaleina värjää tämän sekä hämmennökseen pistetyn esineen. Jotta sen avulla tasaisen värin kuituaineille saa, on ultramarinin seos veteen tehtävä hyvästi hämmentäen, muuten sillä saa varsin epätasaisen värin.

Ultramarini on arka hapoista. Se hajaantuu niiden vaikutuksesta. Milloin sitä siis mielitään sinittäjä aineena käyttää, on kuitujen oltava aivan hapoista vapaita eli siis hyvästi pestyjä. Päin vastaisassa tapauksessa ei sinittäminen onnistu.

Metkylvioletti on monessa suhteessa edellistä edullisempi käytettäväksi. Se liukenee veteen ja siis värjää kuituaineen todellisesti eikä vaan pinnalta kuten ultramarini. Happamuutta ei se erikoisemmin pelkää. Mutta jos kuitu on sellulosaa ja tämä valkaisun vaikutuksesta on muuttunut n. s. oksy tai hydrosellulosan muotoon värjää se tätä helpommin kuin muuttumatonta sellulosaa. Siinä myöskin syy, miksi metkylviolettia käytettäessä joskus saa varsin epätasaisen värjäyksen kankaille tai paperille. Se käy helpommin niille kohdin jossa on muuttunutta sellulosaa kuin niihin, jossa sitä ei ole. Valonkestävyydessä metkylvioletti on ultramarinia huonompi.