Uusi Suometar 89, 2.4.1917
Varsin väärä on luulo, että lippumme väreinä on olevia punanen ja siinä, keltanen leijona. Ei kukaan tosi suomalainen tule koskaan hyväksymään sellaista lippua omaksi, kansalliseksi tunnusmerkikseen. On sanottu, että tuo leijona on Suomen vanha, peritty tunnus. Vaan jos esi-isämme ovat tehneet erehdyksen lippua valitessaan, niin pitääkö meidän yhä heitä seurata. Mitä tekemistä on meillä leijonan kanssa, mitä yhteistä kansallamme ja tuolla etelän pedolla. Kuvastaahan leijona tosin jaloutta ja ylevyyttä, mutta onhan muita samanarvoisia ja meitä lähempänä olevia vertauskuvia, esim. karhu, joka mainiosti kuvaa kansaamme. Ja sitten punanen ja keltanen yhdessä! Eivätkö ne ole selvät Ruotsin värit, joskin vähän toisessa muodossa. Pitääkö meidänkaikessa jäljitellä ruotsalaisia? Emmekö edes omaa, kansallista lippuamme saa heistä jyrkästi eroavaksi?
Ei. Suomen kansalla tulee olla omintakeinen, kaunis ja sopiva lippu. Ja mikä muu voisi tulla kysymykseenkään kuin sinivalkonen. Kun katselemme sinisiä ja valkosta, niin kohdistuvat ajatuksemme heti kaikkeen ylevään, kauniiseen ja puhtaaseen; ja ovathan nuo värit vertauskuvia maamme sinisistä järvistä ja valkeista hangista. Huomautus, että muillakin on sinisiä järviä ja valkoista lunta, on aivan aiheeton, kun kuitenkin samalla puolustetaan leijonaa, jota meillä ei ole edes lähimaillakaan.
Voimmeko toivoakaan mitään kauniimpaa ja sopivampaa lippua kuin sinivalkoinen. Se on oleva edelleenkin suomalainen, kansallinentunnusmerkkimme. Sivuasia on sitten, miten nuo värit järjestetään. Kaunein mielestäni olisi lippu, jossa on kaksi sinistä ja kaksi valkoista, vaakasuoraa juovaa.
Suomalaiset, muistakaamme siis, että lippumme on oleva sinivalkoinen.
- P. W. W.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti