Suomen Teollisuuslehti 11-12, 1.6.1889
Tavallisesti arvellaan että kalkin käytäntö oikeastaan kuuluu muurarille vaan ei maalarille. Kuitenkin on esim. n. s. "freskomaalauksessa" kalkki tärkein aine, ja tiedämmehän että freskomaalauksissa, jotka aina vanhain egyptiläisten, kreikkalaisten ja roomalaisten ajoista saakka ovat meille säilyneet, hiilihappoista kalkkia käytettiin sideaineena.
Selitämme ensiksikin vähän miten kalkkia valmistetaan ja mitä sitä saadaan.
Jo vanhempina aikoina käytettiin kalkkia muurilaastina. Roomalaisilla kirjailijoilla tapaamme jo nykyisen aikalaskumme ensimmäisenä vuosisatana selityksiä hiilihappoisen kalkin muuttamisesta syöväksi kalkiksi ja sen ominaisuuksista.
Syöpää kalkkia saadaan kalkkikivestä eli hiilihappoisesta kalkista, polttamisen kautta, jolloin hiilihappo poistuu.
Hiilihappoista kalkkia löytyy Euroopassa melkein kaikkialla, erinimisenä ja erilaatuisena. Se on milloin puhtaampaa (kalkkisälpä, marmori, liitu, simpsukan kuoret), milloin vähemmin puhdasta (vuorikalkki, kalkkisaves). Kalkki sanotaan "lihavaksi" jos se on melkein puhdasta, tahi eli’ei se sisällä 10% enemmän vieraita aineksia, sammuu hyvin kaksinkertaisessa määrässään vettä, ja kädellä koetettaissa tuntuu limaiselta tai ikään kuin rasvaiselta; vedessä se ei ollenkaan kovene ja ilmassa vasta pitemmän ajan kuluttua. Tällainen kalkki sanotaan myöskin "ilmakalkiksit". - "Laihaksi" sanotaan semmoista kalkkia, joka hitaammin sammuu ja joka, kun sammuttamiseen käytetään enemmän vettä kuin tarvitaan jotta kalkki hajaantuisi jauhoksi, muuttuu tahtaaksi, jolla ei ole sitä notkeutta kuin n. s. lihavalla kalkilla. Laihuutta vaikuttaa magneesia (10% magneesiaa vaikuttaa jo tuntuvasti; jos sitä on 25—30% niin kalkki ei enää poltettua hajoa jauhoksi kun sitä kostutetaan) ja myöskin piihappo (ukonkivi) ja sen yhdistykset (saves-, alkali-, mangani- ja rautasilikaatit). Laihempaa kalkkia sanotaan myöskin "hydrauliseksi", jos se vedessä kovenee. Jos kalkki sisältää enemmän kuin 10% piihappoa, huomataan siinä jo hydraulisia vaikutuksia.
Kalkkia poltetaan 800—900° C. tulipunakuumuudessa. Jos puhdas kalkki on läpitse poltettu, niin pysyy se saman muotoisena kappaleena kuin peittämättömänäkin, menettää 44% painostaan, sen koko vähenee 1/5 - 1/10 ja se "sammuu" täydelleen vedessä. Kuta joutuisammin kalkkia on poltettu sitä pikemmin se myöskin sammuu; pitkällinen polttaminen ei ole edullista.
Jos piihappoa, savesta y. m. sisältävää kalkkikiveä poltetaan liian kovassa kuumuudessa, niin sulavat kalkk[i]kappaleet pinnaltaan, joten vesi ei pääse tunkeumaan niitten sisään; semmoiset kappaleet eivät voi sammua ja ne sanotaan pilalle poltetuiksi (dödhränd kalk).
Kuta kovempaa ja lujempaa kalkkikivi on sitä vaikeammin se tulee poltetuksi ja sitä enemmän aikaa siihen kuluu, mutta sitä parempaa kalkkia siitä myös saadaan. Niinpä oun marmorista poltettu kalkki parasta, sen jälkeen tavallisesta kalkkikivestä, sitte mergelikalkista ja vihdoin liidusta ja austerin- sekä simpsukan kuoresta saatu, joka viimeksi mainittu myöskin on laihaa. Esim. Grottlannin kalkki, joka poltetaan liidusta, on, vaikka se väriltään on valkoisempaa ja kauniimpaa, paljo huonompaa sitomaan kuin Suomen kalkkikivestä poltettu. Paras kalkkikivi sisältää 97%:iin asti poltettua kalkkia. Mutta sellaistakin vielä käytetään, joka sisältää 28—30%,vieraita aineita luonnollisen sementin eli n. s. "hydraulisen" kalkin valmistamiseen.
Liian laveaksi kävisi tässä kertoa eri polttotavoista. Mainitsemme vaan että uunin valitseminen polttoa varten riippuu monesta eri asianhaarasta, esim. kalkin laadusta, mihin tarkoitukseen sitä ai'otaan käyttää, kuinka paljo sitä luullaan tarvittavan j. n. e. Kalkkia poltetaan miiluissa, kenttäuuneissa, kuopissa, korkeissa eli pystyissä ja mataloissa kalkkiuuneissa j. n. e.
(Jatk).
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti