Nyblinin tietolipas 12 / 1907
Todellisuudessa käy usein samoin kuin romaaneissa. Kun onni, jota on kauan turhaan tavoiteltu, lopulta suvaitsee ilmestyä, niin ei se olekaan enää kitsas, vaan tyhjentää runsaudensarvensa pohjia myöten.
Vuosikymmeniä olemme nyt odottaneet ja kaivanneet värivalokuvausta, hiljalleen olemme päässeet päämäärää lähemmäksi, kerran toisensa perästä olemme luulleet olevamme perillä, huomataksemme ennen pitkää, että kaikki olikin vain näköhäiriötä. Useita vuosia sitten saimme kolmiväripainoksen ja sepäs oli vasta kaunista. Mutta tämä menettelytapa on sen ulkopuolella, mitä tavallisesti kutsutaan valokuvaukseksi, ja me saimme jatkaa "mustalla ja valkoisella", kuten varemminkin. Sitten saimme kolmella negatiivilla suoritetun kolmivärivalokuvauksen ja tämä soveltui erinomaisen hyvin skioptikonesityksiin, mutta siihen jäi sekin asia. Jonkunlaisena etujoukkona esiintyivät Lippmanin interferenssi ja Jolyn rastermetoodi, mutta käytännössä eivät nekään olleet täysikelpoisia. Eipä ole Neuhausin valkaisumenettelytapakaan joutunut käytäntöön, vaikka tehtaissa valmistetaankin nykyään n. k. utopaperia, joka kuuluu tuovan ilmi värit valkaisun kautta.
Jolyn viivametoodi, joka on ollut horroksissa niin monta vuotta, on nyt astunut jälleen julkisuuteen ja oikeuttaa toivomaan, että sekin kykenee ratkasemaan kysymyksen omalla tavallaan.
Vuosikausia ovat Lumiére-veljekset työskennelleet muuttaakseen käytännöllisellä ja tyydyttävällä tavalla Jolyn kolmivärisen viivalevyn (rasterin) samanväriseksi pistelevyksi ja he ovatkin onnistuneet, vieläpä niinkin täydellisesti, että voimme nyt heidän autokromilevyillänsä saada luonnollisenvärisiä valokuvia. Menettelytapaa voi varmastikin vielä parantaa ja täydentää, joten saatamme täydellä syyllä pitää värivalokuvauskysymystä ratkaistuna. Tosinhan tämä menettelytapa on vielä hidasta ja tuottaa vain positiivisia lasikuvia, mutta älkäämme harmitelko sitä Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä - ja alkoihan valokuvaus "mustalla ja valkosella", joka nyt on niin korkealle kehittynyttä, aivan samaan tapaan: valotusaika oli pitkä ja tuloksena oli vain positiiviset lasikuvat, joita ei voitu monistaa. Tarkoituksenani ei ole ruveta uudelleen kuvaamaan Lumieren metoodia, sillä oletan, että näiden tiedonantojen lukijoilla on jotensakin selvä käsitys siitä - löytyihän jo heinäkuun vihon 123 sivulla verrattain yksityiskohtainen selitys sekä tietopuolisista että käytännöllisistä seikoista. Tunnettua on myöskin, että olemme myöhemmin voineet käytännössä koetella tätä Lumieren menettelytapaa ja saaneet siten hyviä kuvia; samoin, että allekirjoittanut on keksinyt keinon näiden kuvien monistamiseksi autokromilevyille ja että se keino on osoittautunut käytännölliseksi sekä tuottanut hyviä tuloksia.
Mutta, kuten mainittiin, onni ei tule milloinkaan yksinään. Nyt olemme saaneet - tai kenties oikeammin, tulemme saamaan - ainakin kolme muuta metoodia kuvien valmistamiseksi luonnollisin värein - kaikki tietystikin parempia ja käytännöllisempiä kuin Lumieren menettelytapa.
Ensinnäkin voimme mainita Jouglan Pariisissa laatimat n. k. "Omnicolor"-levyt, joiden kerrotaan pian ilmestyvän kauppoihin. Nämä eroavat Lumieren autokromilevyistä suodattimen rakenteeseen ja valmistustapaan nähden, mutta muuten lienee tämä menettelytapa aivan samallainen kuin Lumiérenkin. Rasteri, jonka muodostavat viivat ja pisteet, laaditaan jonkunlaisella paineella. Läpikuultavalle, shelatiinikerroksella varustetulle lasilevylle painetaan perin hienoja, yhdensuuntaisia viivoja, jotka ovat samanvärisiä, esim. punasia. Senjälkeen painetaan jotain toista väriä, esim. vihreätä, samoin hienoihin, yhdensuuntaisiin viivoihin, jotka kuitenkin käyvät toiseen suuntaan kuin edelliset, muodostaen siis niiden kanssa verkon. Nämä molemmat viivajärjestelmät painetaan lihavalla värillä (öljyvärillä). Jonkun nerokkaan metoodin avulla, joka luonnollisesti pysyy salaisuutena, estetään myöhemmin painettu väri tarttumasta kiinni ensiksi painettuun. Tästä seuraa, että ensimäinen väri muodostaa levylle hienoja viivoja, jotka ovat määrätyn matkan päässä toisistaan, kun taasen myöhempi väri muodostaa näiden viivojen väliin säännöllisiä pisteitä. Jälellä-olevat, viivojen ja pisteiden väliset värjäämättömät pisteet täytetään nyt kolmannella värillä siten, että levyä huuhdellaan värikylvyssä, jolloin väri imeytyy shelatiinikerrokseen kaikissa sellaisissa kohdissa, joita eivät painetut öljyvärit suojele. Kolmas väri on siis, päinvastoin kuin molemmat edelliset, veteen liuotettua väriä. Tämä värisuodatin vernissataan ja vernissan päälle valetaan shelatiini-öljymaitoa. Levyjä käytetään kuten autokromilevyjäkin ja minusta tuntuu varsin vähän uskottavalta, että ne olisivat missään suhteessa näitä parempia.
Samaan aikaan kuin Lumieren veljekset ovat työskennelleet tehdäkseen Jolyn menettelytavan käytäntöön sopivaksi, on eräs amerikkalainen, Powrie, toiminut samaan suuntaan. (Koska hän näyttää käräjöineen monta vuotta menettelytapansa yksinoikeudesta, niin on luultavaa, että hän on valmistunut varemmin kuin Lumiéret.) Powrien metoodi liittyy hyvin läheisesti Jolyn menettelytapaan. Jolyn tavoin laatii hänkin levyihinsä viivarasterin; mutta jälkimäinen koetti laatia sen viivoittamalla koneella, Powrie tekee sen valokuvaamalla. Joly voi saada millimetrille korkeintaan 8 viivaa - jonka vuoksi kuvatkin tulivat niin karkeatekoisia, ettei niitä voinut käyttää - mutta Powrien levyissä on 32 viivaa ja koska ne piirretään optillisella tavalla, niin voi ne kyllä tehdä vieläkin hienommiksi - niinkin hienoiksi, ettei niitä saata havaita paljaalla silmällä. Kaikki, jotka ovat nähneet Lumieren autokromikuvia, tietävät, että värijyväsen niiden rasterissa voi vallan hyvin erottaa, mutta niiden suodattimethan valmistetaankin koneellisesti.
Powrie kopioi viivansa lasilevylle, joka on varustettu ohuella kromishelatiinikerroksella. Valon vaikutuksen alaisina olleet viivat eivät siten liukene lämpimässä vedessä. Liukeneva shelatiini pestään pois lämpimällä vedellä ja jälelle jääneet ohuet viivat värjätään ja karaistaan kromialunassa tai formalinissa. Sitten valetaan levylle jälleen kromishelatiinia ja viivat kopioidaan uudelleen, mutta nyt muutetaan alkuperäistä kuvaa, josta viivat otetaan, syrjään ensin kopioitujen viivojen leveyden verran. Seuraa uusi kehitys, värjäys ja karaistus, ja levy on nyt varustettu kahdenvärisillä viivoilla. Kolmas väri saadaan samalla tapaa. Tämä kuuluu vaikealta, mutta koska kaiken työn, sekä kopioimisen ja kehittämisen että värjäämisen sekä karaisemisen suorittaa kone, niin työ edistyy nopeasti ja varmasti ja kuuluu käyvän niin huokeaksi, ettei rasterikerros tule kalliimmaksi kuin lasilevy, jolla se sijaitsee.
Tälle värisuodattimelle valetaan bromihopea-emulsionia ja levyjä valotetaan samoin kuin Lumiere-levyjä, s. o. lasipuolelta. Mutta kun Lumieren levyissä on erittäin ohut emulsionikerros, niin on Powrie-levyjen kerros sitävastoin yhtä paksu kuin tavallisten kuivien levyjen. Tästä syystä ei Powrie-levyjä voi muuttaa positiiveiksi, vaan valmistetaan ne negatiivisina, täydennysvärisinä kuvina. Näistä negatiiveista jäljennetään positiiviset kuvat erityisesti valmistetuille positiivilevyille. Powrien negatiivi- ja positiivilevyt eroavat - paitsi siinä, että edellisten emulsioni on bromihopea ja jälkimäisten kloorihopea - myöskin siinä, että positiivilevyjen viivat kulkevat vastaiseen suuntaan kuin negatiivilevyt.
Powrien rasteri on paljon läpikuultavampi kuin Lumieren ja hänen emulsioniaineensa on valonherkempää. Tämän johdosta on valotusaikakin lyhyempi, joten voi ottaa silmänräpäyskuviakin.
Mikäli Powrien menettelytapaa koskevista esityksistä käy selville, näyttää se olevan monessa suhteessa edullisempi kuin Lumieren metoodi ja Englannissa ennustetaan, että Powrie on vievä voiton Lumiérestä.
Eräs vika kuuluu Powrien metoodissa kuitenkin olevan: värit eivät ole yhtä luonnollisia kuin autokromilevyissä. Syyksi arvellaan sitä seikkaa, ettei Powrien ole onnistunut valita väriaineitaan yhtä hyvin kuin Lumieren, ja tämän vian arvellaan olevan helposti korjatun valitsemalla toisia värejä.
Kolmannen menettelytavan, joka on nyt astumassa julkisuuteen, on valmistanut Neue photographische Gesellschaft Berlinissä. Senkin tarkoituksena on valmistaa samansuuntainen viivarasterisuodatin kuin Jolyn ja Powrien, mutta se tapahtuu toisin keinoin. Pinnalle valetaan kerros värjättyä kollodiumia. Kun se on kuivunut, valetaan sille uusi kerros toisenväristä kollodiumia, sitten jälleen kolmas kolmannenväristä. Täten valetaan kerros kerrokselta, kunnes on saatu tarpeellisen paksu möhkäle (siis 9X12 levyille ainakin 9 cm. paksuinen). Sitten tästä möhkäleestä leikataan poikkipuolin - siis eri kerrosten läpi - ohuita liuskoja, jotka luonnollisesti muodostavat viivarastereita, joissa jokainen kollodiumikerros tekee yhden viivan. Näille ohuille rasterilevyille - jotka mahdollisesti kiinnitetään lasille - kuulutaan sitten valettavan emulsionia. Minusta tämä menettelytapa tuntuu jotensakin kankealta ja mahdottomalta, sillä minkälaisia möhkäleitä tarvitaankaan esim. 18X24-suuruisia levyjä varten? Mutta nykyaikanahan kaikki tehdään koneilla ja kenties ei metoodi siis olekaan niin tyhmä.
Niin pian kuin näistä uusista värivalokuvausmetoodeista saapuu lähempiä tietoja, olen koettava kuvata niitä niin tarkoin kuin suinkin.
Daniel Nyblin.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti