Tutkimuksia viime ajoilta väriaistin kehittymisestä.

Valvoja 15-16 / 1881

Viime kuluneen vuosikymmenen ajalla on vilkkaasti keskusteltu väriaistin kehittymisestä; on nimittäin tahdottu saada selville, onko ihminen kaikkina aikoina - s. o. koko historiallisella ajalla - voinut eroittaa eri värit yhtä tarkkaan kuin nykyajalla, vai onko näkemiskyky mainittuna aikana vähitellen kehittynyt. Varsinkin Saksassa ovat niinhyvin kielenkuin luonnontutkijat ottaneet osaa tähän keskusteluun; ja myös Englannissa ja Ranskassa ovat muutamat tutkijat olleet avullisia kysymyksen ratkaisemisessa. Keskustelua voi nykyään pitää päättyneenä, ja se päätös, johon se on johtanut, on aivan toisenlainen kuin mitä alkuaan luultiin ja toivottiin saada; tutkimukset osoittavat nimittäin, että ihmisen väriaisti ei ole historiallisella ajalla huomattavassa määrässä muuttunut. Ennenkuin tähän loppupäätökseen on tultu, on kysymyksellä ollut monta omituista vaihetta; sitä on sitä paitse verrattu muutamiin yleisiin tieteellisiin tuloksiin. Kenties voisi sentähden kertomus kysymyksen synnystä ja siihen kuuluvat keskustelut huvittaa suurempaakin yleisöä.

I.

Ensimmäisen alkunsa tutkimukset väriaistin kehittymisestä saivat eräistä seikoista, jotka kielentutkinnot ja erittäin homerolaisten laulujen tutkiminen olivat ilmi tuoneet. Jo vuonna1858 huomautti eräs englantilainen kielentutkija siitä, että muinaisilla kreikkalaisilla (Homeron ajalla) oli monta ja tarkkaa nimitystä valon eri helakkuuden asteille, mutta päin vastoin oli heidän kielensä oudostuttavan köyhä eri värien nimityksistä. Se oli Englannin nykyinenpääministeri Gladstone, joka teki ja esiintoi tämän havainnon.

Tämä Gladstonen havainto ei ensimmältä herättänyt erityistä huomiota; ja vasta 1860-luvulla otti saksalainen kielentutkija Lazarus Geiger kysymyksen uudelleen tutkinnon alle. Hän vahvisti ensiksikin Gladstonen havainnon;sen lisäksi veti hän siitä muutamia laveita johtopäätöksiä; hän luuli nimittäin näitten havaintojen todistavan,että muinaiset kreikkalaiset ainoastaan vaillinaisesti voivat eroittaa yksinkertaiset värit, sanalla sanoen että he olivat värisokeita, niin että voivat eroittaa ainoastaan valon eri helakkuuden, varjot ja valoisat kohdat, mutta ei tai ainakin vaillinaisesti eri värejä (= värilaatuja). - Voidakseen, jos mahdollista, vahvistaa tätä mielipidettään, teki hän tutkimuksia muiden vanhain sivistyskansain kielisuhteista,oliko niittenkin vanhemmassa kirjallisuudessa huomattavana samanlainen ominaisuus; tässä tarkoituksessa tutki hän intialaista Rig-Vedaa ja talmudilaisia kokoelmia, ja näissäkin löytyivät Gladstonen tekemät havainnot; tästä päätti Geiger, että ihmiskunta vielä historiallisen ajan alussa oli värisokea, ja että väriaisti vasta historiallisen ajan kuluessa vähitellen oli kehkeytynyt.

Lukija huomaa kenties heti, mikä ajatus tässä oli Geiger'in mielipiteen perustuksena; se oli oppi elävien olentojen, yksin ihmisenkin, lakkaamattomasta kehityksestä täydellisemmiksi olennoiksi. 1860 luvun loppupuolella oli tama oppi voittanut yleisempää alaa luonnontutkijoissa toisessa tai toisessa muodossa; eipä kumma siis etta Geiger'in esitelmää kuunneltiin suurella uteliaisuudella ja palkittiin innokkailla mieltymyksen osoituksilla,kun hän luonnontutkijain kokouksessa Frankfurt am Mayn'issa vuonna1867 ensi kerran julkaisi tähän kuuluvat tutkimuksensa ja niitten johtopäätökset; ensi silmäykseltä näytti siltä ikäänkuin tämä Geiger'in oppi väriaistin vähitellen tapahtuneesta kehityksestä olisi niin sanoaksemme kuvaus yleiselle opille elimeellisen luonnon lakkaamattomasta kehkeytymisestä.

Mutta Geiger'in todistamistapa ei ollut luonnontutkijan; hänen todistuksensa perustuivat yksistään kielitieteellisiin tutkimuksiin; alussa eivät siis luonnontutkijat voineet olla osallisia tämän kysymyksen selvittämisessä. Vasta jälkeen vuoden 1871, jolloin Geiger oli laveammin tehnyt selkoa tutkimuksistaan ja johtopäätöksistään, alkoivat luonnontutkijatkin, etenkin silmälääkärit ja fysioloogit tarkastaa tätä Geiger'in oppia; etupäässä käytti eräs silmälääkäri Breslau'issa, Magnus, useita vuosia tämän kysymyksen tutkimiseen. Asian luonto vaati, että hänkin alussa asettui samalle pohjalle kuin Geiger; hänkin katsoi tarpeelliseksi antautua kielitieteellisiin tutkimuksiin, ja hänkin tuli aluksi samanlaisiin päätöksiinkuin Geiger, mutta sen lisäksi kehitti hän Geiger'in
oppia luonnontieteelliseltä, fysioloogiselta  kannalta.

Kenties huvittaa lukijata ottaa tarkempaa selkoa niistä todistuksista, joilla Magnus eräässä teoksessa vuodelta 1877 koki tukea Geiger'in oppia. Todistuksensa hän hakee muinaisilta kreikkalaisilta ja roomalaisilta kirjailijoilta, vediläisistä kirjoista ja Avestasta, Raamatusta ja Koraanistakin, Eddasta ja romaanisista kielistä, vieläpä Kiinan kieli ja suomalaistatarilaiset kielet ovat tätä tarkoitusta varten olleet tutkimuksen esineenä. Asianhaaroja ja todistustapaa valaiskoot likemmin seuraavat Magnuksen luettelemat esimerkit.

Homeron lauluissa merkitsee sana χνανος sinistä, mutta myös tummaa tahi mustaa; tämän todistaa ne seikat, että hiuksia ja kulmakarvoja, ihmisten ja useiden jumalain, niinkuin Hektorin, Odysseuksen, Zeuksen, Heran, sanotaan χνανος-värisiksi;  niinpä esim. ei kenenkään mieleen voi juolahtaa se ajatus, että lauseessa "näin lausui ja rypisti χνανος-värisiä kulmiaan"  sana χνανος olisi käännettävä sanaksi sininen, vaan, sanoo Magnus, tässä sillä on sama merkitys kuin sanalla μελας, s. o. musta. Toisessa kohdassa puhutaan Thetis-jumalattaren χνανος-värisestä suru-puvusta; siitä taas sama johtopäätös, että tällä sanalla myös tarkoitetaan mustaa. Löytyypä semmoisiakin paikkoja, joissa niin sanoaksemme punansini ja musta yhdistetään toisiinsa, esim. kun Odysseiassa Odysseuksen hiuksien väriä vertaillaan tumman-sinipunaisen hyasintin kukan väriin, s. o. kukkaan, joka nykyisten ihmisten  silmissä ilman epäilyksettä on sinipunainen. Tämä viimeksi mainittu esimerkki voinee paremmin kuin edelliset tehdä selväksi  mimmoinen näiden oppineiden tutkijain todistustapa oli; kun muinaiset kreikkalaiset samalla sanalla nimittivät sekä mustaa että punansinistä tahi sinistä, niin tämä, näitten tutkijain mielestä, tapahtui siitä syystä, että musta ja sininen vaikuttivat heidän silmiinsä yhteen tapaan; ja mustasta tahi tummastahan tiedämme, ettäne eivät herätä minkäänlaista valontunnetta; tästäpä johtopäätös, etta muinaiset kreikkalaiset eivät voineet eroittaa, nähdä, sinistä eikä sinipunaista valoa, tahi jos tama valo heidän silmiinsä teki jonkunlaisen vaikutuksen, niin se korkeintaan oli havainto heikommasta mustuudesta, s. o. havainto harmaasta. Tällä tavoin luulivat nämä tutkijat voivansa selittää, miksi muinaiset kreikkalaiset filosoofit Pythagoras ja Empedokles puhuvat ainoastaan neljästä väristä, nimittäin mustasta, valkeasta, punaisesta ja keltaisesta, minkä vuoksi Xenophanes vesikaaressa luettelee ainoastaan kolme väriä, nimittäin purppuraista, punaista ja kellanvihreätä, vaikka nykyajan ihmiset tuntevat paljoa useampia värejä ja erittäin vesikaaressa eroittavat seitsemän väriä, nimittäin punaista, punankeltaista, keltaista, vihreätä, sinistä, tummansinistä ja sinipunaista. Tämmöisten tutkimusten perustukselle laskivat nyt Geiger ja Magnus oppinsa, etta muinaisilla kreikkalaisilla tosin oli jonkunlainen väriaisti, - he
voivat nimittäin valkean värin ohessa myös eroittaa punaista ja keltaista väriä, s. o. ne yksinkertaiset värit, joista fysiikantutkijat ovat opettaneet, että ne ovat vähimmin taittuvaisia; mutta sitä vastoin tahtoivat Geiger ja Magnus tehdä uskottavaksi, että muinaiset kreikkalaiset eivät voineet eroittaa (=havaita =nähdä) vihreätä, sinistä tai sinipunaista väriä, s. o. enimmin taittuvaisia värejä; vasta Pythagoraksen ajan jälkeen olisi siis ihmiskunta ja erittäin kreikkalaisten jälkeiset oppineet eroittamaan näitäkin viimeksi mainittuja värejä.

Aivan samanlaisia suhteita luulivat Geiger ja Magnus voivansa näyttää muinaisten roomalaistenkin kielestä; sanalla coeruleus on siinä aivan sama merkitys kuin sanalla χνανος Kreikan kielessä; alkuaan sanotaan tätä sanaa käytetyn kaikista väreistä, mutta vähitellen on se tullut merkitsemään mustaa tai sinistä; tätä sanaa käytetään esim. kuvattaissa pimeätä, varjoa ja yötä, samoin käyttää sitä Vergilius surun värinä ja tässä yhdistyksessä se on merkitykseltään sama kuin sana niger eli musta.

Vediläisten kirjojen, Avestan, Raamatun (vanhan testamentin) suhteen huomauttavat Geiger ja Magnus siitä, että taivaansinistä väriä ei näissä mainita, aivan niinkuin ei sitä mainittu homerolaisissa lauluissakaan; ja näitten kielentutkijain mielestä näissä kielissä ei ollenkaan löytyisi sanaa, joka tarkoittaisi sinistä väriä.

Kun tämän lisäksi Eddassa vesikaarta mainitaan kolmeväriseksi sillaksi,niin arvelivat nämä tutkijat, muinaisten germaanienkin olleen värisokeita; ja romaaniset kansat ovat - niin luulivat he - lainanneet nimityksensä siniselle (biavo, bleu) pohjoisten germaanien sanasta blå.

Ja - kertoaksemme vielä pari esimerkkiä - Kiinan kielessä sanotaan sanan "hiuan" nykyään merkitsevän taivaansinistä, mutta alkuaan kuuluu tämä sana - aivan samaan tapaan kuin χνανος ja coeruleus Kreikan ja Rooman kielissä - merkinneen mustaa. Suomalais-tatarilaisissa kieliheimoissa sanotaan sanan "kek" eli "kök" alkuaan tarkoittaneen harmaata, mutta myöhemmin sinistä tai vihreätä väriä.

Esimerkit lienevät jo riittäviä näyttääkseen kuinka tässä - väriaistin kehkeytymisen tutkimisessa -  eri värien nimitykset muinaisissa kielissä ovat saaneet olla oppaina ja todistajina. Tälle pohjalle rakensi ensiksi Geiger ja sittemmin Magnus seuraavan hypoteesin väriaistin kehityksestä: Alkuperäisemmällä kehityskannalla ollessaan on ihminen värien joukosta voinut eroittaa ainoastaan punaisen värin; muut värit eivät sitä vastoin vaikuttaneet hänen silmiinsä tahi herättivät korkeintaan havainnon harmaasta s. o. väriköyhästä valkeasta. Tätä seuraavalla kehitysasteella saavuttivat ihmiset kyyn eroittaa myös keltaisen värin valkeasta ja punaisesta väristä. Myöhemmällä kehitysasteella voivat he punaisen ja keltaisen ohessa myös eroittaa vihreän värin; ja viimein ovat he saavuttaneet ky'yn eroittaa myös sinisen ja sinipunaisen värin; tällä kehitysasteella ovat ihmiset, ainakin sivistyskansat, tätä nykyä.

Tämä oli, lyhykäisesti kerrottuna, Geiger-Magnuksen teoria; ja tätä jatkoi Magnus rohkeasti kahteen suuntaan. Ensiksikin, mietti hän, voisimme ennen sitä astetta, jolla ihminen kaikista väreistä voi eroittaa ainoastaan punaisen värin, olettaa löytyneen vieläkin alkuperäisemmän kehitysasteen, jolla ollessaan ihminen ei ensinkään voinut eroittaa eri värejä, ei punaistakaan, - vaan ainoastaan valon helakkuutta eli varjoja ja valoisia paikkoja. Tämä olisi pidettävä alkuperäisimpänä tilana; ja Magnus luuli tällekin johtopäätökselleen voivansa saada vahvistusta eräältä muinais-kreikkalaiselta kirjailijalta; jossakin mainitaan nimittäin kreikkalaisen
filosoofin Anaxagoraan puhuneen ajasta, jolloin eri värejä ei vielä löytynyt, vaan ainoastaan eroavaisuuksia valon helakkuudessa.

Mutta vielä tärkeämmiksi kysymyksen lopulliselle ratkaisemiselle näyttivät Magnuksen harrastukset toiseen suuntaan tulevan; hän koetti nimittäin yllämainittujen johtopäätösten avulla selittää eräitä omituisuuksia valonhavainnoissa,semmoisina kuin ne ilmauntuvat  nykyajan ihmisissä. Ensiksikin arveli hän sen omituisen tilan, jota nimitetään värisokeudeksi, tästä saavan selityksensä. Tämä  omituisuus, - joka meidänkin maassamme muutamia vuosia takaperin oli suuremmassa määrässä lääkärien ja yleisön huomion esineenä, - on se, että jotkut henkilöt eivät ollenkaan tahi ainoastaan vaillinaisesti voivat eroittaa jotakuta väriä, esim. vihreätä; Magnus selittää tämän ilmiön yksinkertaisesti niin,että väriaisti eli kyky eri värien eroittamiseen värisokealla ihmisellä on alhaisemmalla kehitysasteella; tämmöinen tila olisi samaa kuin mitä tieteellisellä kielellä nimitetään peräytymiseksi, atavismiksi. Tällä tavoin näytti värisokeus olevan sovitettu järjestelmään.

Tämän lisäksi keräsi Magnus havainnolta lapsista, nähdäkseen ilmautuuko väriaisti heillä samaan aikaan kaikkien värien suhteen; hän luuli tässä huomaavansa lapsen ensiksi oppivan eroittamaan punaisen värin tahi punaista väriä valkeasta ja muista väreistä. Tämä näytti hänen mielestään todistavan, että indiviidin väriaisti lapsuuden aikana kehkeytyy samassa järjestyksessä, kuin ihmiskunnan kehitys on tapahtunut historiallisen ajan kuluessa.

Rohkeimmat epäilemättä olivat kuitenkin Magnuksen johtopäätteet väriaistin kehkeytymisestä täydellisemmäksi, kuin mitä se tätä nykyä onkaan. Magnuksen ajatuksen juoksu on seuraava: jos tämä teoria on oikeassa, niin voimmeko ajatella ihmisen väriaistin nyt jo olevan kehinneenä korkeimmalle mahdolliselle asteelleen? tahi voiko se vieläkin kehittyä? Antaakseen vastausta tälle kysymykselle, piti Magnus erittäin silmällä sitä seikkaa, että - yllämainittujen johtopäätöksien mukaan - väriaisti oli kehkeytynyt tarkoin määrätyssä järjestyksessä, sillä tavoin,että vähemmin taittuvaiset valosäteet, punaiset ja keltaiset, aikaisimmin vaikuttivat värinhavainnon, mutta jyrkemmin taittuvaiset valosäteet, vihreät, siniset ja sinipunaiset sitä vastoin myöhemmin; lyhyesti sanoenolemme saavuttaneet ky'yn eroittaa eri värit tarkalleen samassa järjestyksessä, kuin niillä on särmiökuvassa, spektrurnissa, joka syntyy, kun antaa luonnollisen päivänvalon taittua särmiössä. Vielä - huomautti Magnus - ovat fyysilliset tutkimukset osoittaneet luonnollisessa valossa löytyvän muitakin säteitä kuin ne, jotka herättävät valon ja värin havaintoja; siinä löytyy nimittäin, paitse näkymättömiä vaikka lämmittäviä säteitä punaisen värin ulkopuolella, punantakaisia säteitä, myös semmoisia, jotka taittuvat vieläkin enemmän kuin sinipunaiset säteet, niin kutsutut sinipunantakaiset säteet. Nämä voivat erityisten kemiallisten ja fysillisten vaikutustensa kautta tulla huomatuiksi, mutta enimmäkseen ovat ne silmillemme aivan näkymättömiä. Teoriansa mukaan ja sen järjestyksen johdosta, jossa hän luuli väriaistin tähän saakka kehittyneen, - arveli Magnus semmoisen ajan vielä tulevan, jolloin ihmiset voisivat eroittaa sinipunantakaiset säteet yhtä selvään kuin nyt voivat eroittaa punaiset, vihreät j.n. e. Todistuksen tälle arvelulle arveli Magnus olevan siinä, että ihmiset jo väriaistin nykyisellä kehitysasteella erityisissä tiloissa -  joita tässä emme ota kerrottavaksemme - voivat havaita, nähdä näitä säteitä, jotka eroavat kaikista muista, ja joita on nimitetty laventeli-harmaiksi.

Hän jatkaa vielä. - Tunnettu asia on, että ohut kalvo silmän pohjassa, verkkokalvo nimeltään, on näköhermon pintaosa, johon valon täytyy vaikuttaa herättääkseen näköhavainnon. Kokemus näyttää sen lisäksi, että tällä kalvolla on erityinen osa, joka välittää  tarkempaa näkemistä ja tarkempaa värin eroittamista kuin kaikki muut osat; tämäon melkein verkkokalvon keskellä ja sitä nimitetään "keltaiseksi täpläksi". Magnus rohkeni, - taas teoriansa viittausten nojalla - lausua julki sen hypoteesin, että kenties tulevina aikoina semmoinen kehitysaste saavutetaan, jolloin verkkokalvon reunaosat välittävät värihavaintoja yhtä suurella tarkkuudella kuin sen keskiosa, keltainen täplä, nykyaikana.

Näin pitkälle Geiger-Magnuksen ja Magnuksen teoria. Ei voi kieltää tämän teorian viehättäväisyyttä; ja varma on, että luonnontutkijat vastaan-ottivat sen suurella uteliaisuudella, vaikka kohta jo alusta alkaen jonkunlaisella epäluulolla. Kaikki myönsivät sen Magnukselle ansioksi, että hän oli tarkemmin tarkastanut Geiger'in oppia, ja etenkin että hän oli muuttanut sen luonnontieteelliselle pohjalle, joka kenties sallisi tarkempaa tutkimista, missä määrin sitä voisiperusteelliseksi tunnustaa.


II.

Niissä lukuisissa kirjoituksissa, jotka julkaistiin vuosina 1877 ja 1878, sen jälkeen, kun Magnus oli teoksensa painattanut, ilmautuu jonkunlainen haparoiminen; tämän voi helposti sanoa nyt, kun keskustelu on päättynyt ja päätös tunnettu. Aluksi nimittäin ei tahdottu päästä selville, miten kysymys oli saatava lopullisesti ratkaistuksi; keskustelut koskettelivat sen vuoksi vaan yksityisseikkoja ja enimmäkseen Geiger-Magnuksen todistamistapaa. Luonnontieteelliseltä kannalta huomautettiin siitä, että esim. se ajan jakso, joka on kulunut Homeron päivistä nykyaikaan, epäilemättömästi on liian lyhyt käsittääkseen semmoista kehitysjaksoa kuin se, joka tässä on puheena; myös huomautettiin siitä, että alhaisemmillakin eläimillä - esm. linnuilla, matelijoilla ja hyönteisillä - tiedettiin olevan hyvin kehittyneen väriaistin, ja tahdottiin tämän nojalla vetää epäilyksen alaiseksi sitä väitettä, että ihmisillä Homeron aikana ei olisi tätä aistia ollut. - Enimmin liikkui kysymys kuitenkin sillä alalla, josta se oli kotoisin, kielitieteellisellä; ja sanoa voi että sielläkin  tuki tukensa perään Geiger-Magnuksen todistustavalta tehtiin epäilyksen alaiseksi, ja että tälläkin alalla luotettava tapa keksittiin kysymyksen lopulliseksi ratkaisemiseksi. Niin huomautettiin esim. muinaisten egyptiläistenkirjavista kuvauksista, jotka  väittämättömästi todistivat, että egyptiläiset - muinais-kreikkalaisten edelläkävijät - voivat eroittaa eri värit. Tarkastettiin myöhemmän ajan kirjailijoita, heidän värinnimitystensä suhteen, ja huomattiin, kuinka esim. La Fontaine ei laisinkaan mainitse sinistä väriä. Ja Geiger-Magnuksen väite, ett'ei Vanhassa Testamentissa löytynyt eri sanaa siniselle värille, sai myös selityksensä; näytettiin nimittäin, että Mooseksen 2:sen kirjan 24:10 sanotaan: "hänen jalkojensa alla oli niinkuin kaunis safiri, niinkuin kirkkaan taivaan väri"; tässä  kirjoittajalla tosin ei ole ollut eri nimitystä siniselle värille, mutta hän eroitti tämän värin kuitenkin vertaamalla sitä sen jalokiven väriin, joka safirin tahi lazurikiven (lapis lazuri) nimellä oli tunnettu ja arvossapidetty muinaisissa kansoissa. Tämä seikka osoittaa - niin väitettiin - että alhaisemmalla sivistysasteella olevilla kansoilla ei vielä ole eri värin nimityksiä yleensä; vasta sivistyksen kasvaessa ja jonkunlaisen ylellisyyden karttuessa, vaatteiden ja huonekalujen suhteen, saavat värit semmoisen arvon, että niille annetaan omat nimityksensä.

Lisätodistuksia tälle mielipiteelle saatiin niistä kertomuksista, jotka eräs Afrikan matkustaja Schweinfurt antoi nubialaisista; Schweinfurt teki nimittäin nubialaisista aivan saman havainnon, jonka Gladstone, Geiger ja Magnus olivat tehneet tutkiessaan homerolaisia lauluja;  Nubialaiset nimittivät nimittäin samalla sanalla harmaata ja vihreätä väriä ja samoin heillä ei ollut eri nimitystä mustalle ja siniselle. Tämän kautta oli kysymyksen ydin vihdoinkin löydetty; nyt oli katsottava, oliko vaillinaisuus ainoastaan kielellinen, tahi oliko näköaistikin kehkeymätön.

Tuskin oli tämä havainto tehty, ennenkun monella haaralla ryhdyttiin suoranaisiin tutkimuksiin; muitten muassa oli Magnus itse hartaimpia miehiä tämmöisten tutkimuksien toimeen panemiseksi. Tarvittiin ainoastaan keksiä keinoja, joilla mukavalla tavalla voitaisiin tarkastaa värin-eroittamiskykyä. Semmoisia löydettiin pian; ja nyt yksityiset jäsenet oppineissa retkikunnissa, lähetyssaarnaajat sekä monet virkamiehet alkoivat tutkia alhaisimmalla kehityskannalla olevia kansaheimoja Afrikassa, Amerikassa ja Aasian jäämerirannalla (Veegan retkikunta). Kaikkialla tehtiin samat havainnot; alhaisella sivistyskannalla olevilta kansoilta puuttuu sanoja nimittämään eri väriä ja usein tarkoitetaan eri värejä yhteisellä nimityksellä; mutta kaikilla kansoilla on väriaisti yhtä kehittynyt kuin nykyisillä sivistyskansoillakin; onpa niinkin että varsinaista värisokeutta ei sivistymättömillä kansoilla tavata suuremmassa määrässä kuin nykyajan sivistyskansoilla.

Tämän kautta oli alkuperäinen kysymys jaettu kahdeksi, kielitieteelliseksi ja luonnontieteelliseksi, joita tähän saakka oli sekoitettu, vaikka kumpaakin täytyy käytellä eri tavallaan. Kielellinen kysymys sai lopullisen ratkaisunsa, että nimittäin historiallisen ajan kuluessa kielet ovat rikastuneet uusilla eri värien nimityksillä ja että vanhempia nimityksiä on tarkemmin rajoitettu. Kysymyksen luonnontieteellinen, fysioloogillinen puoli oli aluksi pidetty riippuvana sille aivan vieraista seikoista - sananköyhyydestä kielissä, ja
tämä johti luonnontutkijoita harhateille; tämä eksyminen tapahtui vielä helpommin sen kautta, että aikakauden teoria luonnonesineitten yhtäjaksoisesta kehittymisestä myös itsessään käsittää sen opin, että näköaistikin vähitellen oli kehkeytynyt nykyiselle kannalleen.  Tämä perusteoria oli oikea; mutta sen kautta että kysymys oli kielitieteellisellä alalla syntynyt, joutui se alusta alkaen väärään pukuun, kun tahdottiin supistaa fysioloogista kehkeytymistä samaan ajanjaksoon kuin kielellistä. Tämän kautta tuli kysymyksen luonnontieteellinen vastaus aluksi sotimaan useita tunnettuja seikkoja vastaan, vaikkapa se luonnontutkijoille oli viehättävä ja näytti sopivan heidän järjestelmäänsä; tämän vuoksi lausuttiinkin siitä epäilyksiä.

Geiger-Magnuksen oppi väriaistin kehkeytymisestä historiallisen ajan kuluessa on siis kumottu, ja mainitaan nykyään ainoastaan nimellä "Geiger'in unelmat". Mutta luonnontieteellisellä alalla, jonne Magnus sen saattoi, kysymys väriaistin kehittymisestä aikojen kuluessa ei suinkaan ole kumottu: kehkeytyminen on vaan laskettava paljoa kaukaisempaan aikaan, kuin minkä kansakuntien tunnettu historia käsittää.

Tämmöinen vastaus kysymykselle on myös sopusoinnussa luonnontutkinnon opin kanssa, joka tietää ettii indiviidi elämänsä alussa kulkee läpi ne kehitysasteet, joita suku aikanaan on elänyt. Samoin kuin väriaisti ei ole tuntuvasti kehittynyt historiallisessa ajassa, - vaikka kieli on sen tehnyt, - niin ei myöskään saa odottaa indiviidissä nähdäkseen tätä kehitysastetta niin myöhään kuin lapsuuden
aikakautena; se tapahtuu jo aikaisemmin, niin sanoaksemme ennen indiviidin historiallista aikaa. Ja onko synnynnäinen värisokeus tämmöiselle vanhemmalle asteelle jäämistä, vai onko se muitten syitten synnyttämä, sitä ei vielä tiedetä.

Ei myöskään ole selvillä missä järjestyksessä  väriaisti on kehkeytynyt; se vaan on varma, että se ei kaikkina aikoina ole ollut nykyisellä kannallaan, ja syytä on toivoa, että tämäkin kysymys tulevaisuudessa enemmän selviää, kun on oltu tilaisuudessa tutkia useitten eläinten väriaistia ja on opittu tuntemaan näitten elimien kehkeytymistä. Mieletöntä olisi kieltää tämän mahdollisuutta. Nykyajan kehkeytymisoppi on tiedetten joukossa nuorin; ei saa vaatia eilisen päivän lapselta vastausta kysymyksille, joita vuosisadat tuskin ovat voineet asettaa niiden oikeaan muotoon. Ja kuka vaatii luonnontieteiltä nyt jo täydellistä selitystä niin vaikealle kysymykselle, kuin  kysymys väriaistista on, hän ei tiedä mitä hän pyytää, vaan puhuu niinkuin sokea väreistä.

K. Hällstén.