Mitä me näemme?

Valvoja 12 / 1895

Turhaan me koetamme paljain silmin erottaa noita miljoonia pieniä olentoja, jotka kaikkialla ympäröivät meitä ilmassa, vedessä, maassa y. m. Paljain silmin mc emme näe niistä mitään, vielä vähemmin me voimme seurata niitten kehitystä ja liikkeitä. Yksinomaan mikroskoopin avulla voi tutustua tähän eläinmaailmaan, joka on liian pieni voidaksensa tulla huomatuksi varustamattomalle silmälle.

Toiselta puolen on tuolla kaukana monituisten miljoonien peninkulmain päässä miljoonia maailmoita, ehkä asuttuja, ehkä monta vertaa kauniimpia kuin meidän; ja me tiedämme niistä tuskin mitään. Me näemme ne vaan tuikkivina tähtinä taivaankannella, niitten lukua me emme voi laskea. Ne ovat taas liian kaukana voidaksensa tulla tarkemmin huomatuiksi paljain silmin. On teleskoopin ja spektroskoopin tehtävä levittää tietoa näistä asioista, ja valokuvaus, joka tätä nykyä tunkeutuu kaikenmoisiin tutkimuksiin, lienee tälläkin alalla tärkeimpiä apukeinoja.

Emme nyt tahdo kääntää lukijamme huomiota niihin löytöihin, jotka on tehty mikroskoopin, teleskoopin ja spektroskoopin avulla. Me tahdomme sen sijaan käsitellä aivan toista näkökykymme vaillinaisuutta, joka, vaikka vähemmin tunnettu, on yhtä suuri puute silmämme kokoonpanossa kuin se ettemme voi nähdä kylläksi kauas emmekä erottaa pieniä esineitä. Me tarkoitamme silmämme taitamattomuutta huomata aivan äkkiä tapahtuvia ilmiöitä tahi liikkeitä.

Käsittääksemme kysymystä tulee meidän hiukan yleisemmin tutkia kuinka ulkopuolellamme olevan luonnon vaikutukset tulevat meidän tiedoksemme.

Jos lihaksen hermoa kiihotetaan esim. sähkön purkauksella, niin kuluu joku vähäinen aika (noin 1/60 sekuntia), ennenkuin tämän kiihotuksen vaikutus tulee näkyviin lihaksen lyhentymisen eli kontraktsioonin kautta, ja vielä pitempi aika (noin 1/6 sek.) kuluu, ennenkuin tämä vaikutus on hävinnyt ja lihas uudestaan saavuttanut alkuperäisen muotonsa. Lihaksessa sähkön purkauksen kautta tapahtunut muutos kestää siis paljon kauemmin kuin itse sähkön purkaus, joka on tämän muutoksen syynä.

Se mikä yleisesti koskee lihaksia ja hermoja, se koskee myöskin silmäämme, josta ulkoluonnon vaikutukset juuri hermojen kautta tulevat meidän tiedoksemme. Kokeitten tekeminen näön alalla on kuitenkin paljon vaikeampi kuin monella muulla fysiologian alalla. Sentähden ei kokeitten kautta ole voitu näyttää toteen että valon vaikutus silmässä alkaa myöhemmin kuin itse valoilmiö, mutta yksinkertaisella tavalla voi todistaa että valoilmiön vaikutus silmäämme kestää vielä jonkunaikaa sen jälkeen kun ilmiö on lakannut.

Kokeen voi jokainen itse tehdä. Pitäkää vaan silmänne joku aika suljettuna tahi pimeässä huoneessa ja katsokaa sitten hetken aikaa erittäin loistavaa esinettä (aurinkoa, lamppua tahi muuta). Kun silmä sen jälkeen uudestaan suljetaan ja peitetään kädellä, tahi jos katsotaan mustaa seinää, niin nähty esine kaikkine yksityiskohtineen esiintyy silmiemme eteen. Tämä niinkutsuttu jälkikuva muuttaa ensin väriään ja vaalenee vaan vähitellen, siksi kun se vihdoin häviää.

*) Tämä tehdään yksinkertaisesti siten että paperilevy keskeltä kiinnitetään puu puikonpäähän ja tämä puristetaan rukin rullaan.Toinen yksinkertainen tapa nähdä valon jälkivaikutuksen pysyväisyyttä, on tarkastaa kuvajaksoa, jossa jälkimäinen kuva kylliksi suurella nopeudella siirtyy edellisen sijaan silmämme eteen. Tämän kokeen me myöskin voimme helposti tehdä. Ottakaa ympyränmuotoinen paperilevy, joka keskipisteestä alkaen jaetaan esim. 24 yhtä suureen sektoriin, joista joka toinen tehdään valkeaksi ja joka toinen mustaksi. Kun tätä levyä pyöritetään keskipisteen ympäri riittävän nopeasti*), niin eri sektorien rajat häviävät, mustat osat vaalenevat ja valkeat tulevat tummemmiksi, siksi kun koko levy on saanut aivan tasaisen harmaan värin. Jos nopeus, jolla sektorit kulkevat silmien ohitse, on saavuttanut määrätyn suuruuden, niin toisen sektorin vaikutus silmään ei häviä ennenkuin toisen alkaa samasta paikasta. Silmämme näkee siis samaan aikaan sekä valkeata että mustaa. Näitten värien yhteisestä vaikutuksesta syntyy levyn näennäinen harmaa väri.

Jos mustien ja vaikeitten sektorien sijasta käytämme muun värisiä, niin levy lopullisesti saa näennäisen värin, joka on sekoitus sektorien väreistä. Se nopeus millä sektorien tulee kulkea silmämme ohitse antaaksensa aivan tasaisen värin levylle, riippuu valon voimasta ja sektorien väristä. Taivaankaaren värit maalattuina oikeassa suhteessa levylle antavat levyn pyöriessä valkean tahi harmaanvalkean värin. Helmholtz on huomannut että levyn, jossa on mustia ja valkeita sektoreja tulee kirkkaimmassa lampunvalossa kulkea 1/48 sekuntia silmämme ohitse mutta täysikuun valossa noin 1/20 sekuntia, jotta väri tulisi tasaiseksi. Muut tutkijat ovat jo pienemmällä (noin 0,2 à 0,3 sekunnin) kiivain vaihtonopeudella saaneet tasaisen värin pyörivälle levylle.

Tähän silmämme ominaisuuteen säilyttää valonvaikutuksia perustuu lukijoillemme ehkä tuttu kone, n. s. thaumatrooppi, jotapaljon myydään lasten leikkikaluna. Siinä on pyöreän paperilevyn kumpaisellekin puolelle maalattu eri kuvia esim. toiselle hevonen ja toiselle mies ratsastajan asennossa. Kun levyä pyöritetään kiertämällä kahta levyn vastakkaisiin reunoihin kiinnitettyä langanpätkää, niin molemmat kuvat sulavat yhteen, siten että ratsastaja näkyy hevosen selässä.

Edisonin uusin suurempi keksintö "Kinetoskooppi", perustuu samaan silmämme ominaisuuteen säilyttää valon vaikutuksia. Siinä me näemme niin sanoaksemme eläviä valokuvia todellisista tapauksista. Me näemme  esimerkiksi kukkojen tappelevan pöydällä, jonka ympäri istuu joukko lapsia. Joka hyökkäyksellä höyhenet lentävät ympäri ja lapset nauravat niin makeasti että katsojankin täytyy nauraa.

*) Koska kinetoskoopinkuvat ovat stereoskooppiset, näkyvät kaikki esineet niissä plastillisilla s. o. vapaasti seisovina. Melkein samanlainen vaikka paljon epätäydellisempi kuin kinetoskooppi on tuo leikkikaluna levinnyt stroboskooppi, jossa maalatut kuvat liikkuvien esineitten eri asennoista kulkiessaan suurella nopeudella silmämme ohitse antavat meille käsityksen esineen liikkeistä.Pääpiirteiltään on kinetoskooppi yksinkertainen kone. Siinä on jaksovalokuvia, jotka ovat otetut todellisista tapauksista erittäin lyhyessä ajassa ja niin tiheästi kuin mahdollista. Nämät kuvat vaihtuvat kinetoskoopissa  silmiemme edessä, oikeassa järjestyksessä ja niin nopeasti, ettei silmä huomaa niitten vaihtuvan. Me saamme sentähden käsityksen että valokuvatut henkilöt todellakin liikkuvat valokuvassakin*). Vaikka valokuvat ovat näin tiheästi otetut, on luonnollista että väliltä jää liikkeitä kuvaamatta. Näitten väliliikkeitten poissaolo ei tule huomatuksi, sillä silmämme ei niitä todellisuudessakaan huomaa yksityisliikkeinä. Yksinomaan niitten yhteinen vaikutus ennen ja jälkeenpäin tapahtuvien liikkeitten kanssa tulee meidän tiedoksemme. Tämmöinen oikeassa  järjestyksessä vaihtuva jakso silmänräpäysvalokuvia tuntuu siis luonnolliselta ja kuvaa todellista tapausta; mutta vallan toinen on jokaisen yksityiskuvan vaikutus, josniitä katsotaan erikseen.

Kun ranskalainen maalari Meissonnier pani näytteille tauluja juoksevista ja esteitten ylitse hyppäävistä hevosista, niin yleisö piti maalattuja hevosten asentoja aivan luonnottomina. Myöhemmin kehittyi  silmänräpäysvalokuvaus. Opittiin ottamaan valokuvia liikkeistä, jotka tapahtuivat noin 1/200:ssa sekuntia. Nämät valokuvat todistivat, että Meissonier oli oikeassa. Ihmisten ja eläinten liikkeet ovat itse teossa kokoonpannut eriskummallisista, erittäin nopeasti tapahtuvista liikkeistä, joita silmämme ei voi erottaa. Meissonierin silmät olivat olleet yleisön silmiä herkemmät, tahi oikeammin hän oli taiteellisten tutkimustensa kautta kehittänyt silmiänsä tähän suuntaan.

Meissonier ei kuitenkaan ollut ensimäinen alallansa. Jo sata vuotta ennen häntä olivat japanilaiset maalarit hämmästyttävällä tarkkuudella kuvanneet etenkin lintujen lentoa, vaikka heidän taiteensa vasta nyt tuon nopeasti nousevan japanilaisen kulttuurin kanssa on herättänyt huomiota Euroopassa.

Meissonierilla on ollut useita seuraajia, ja moni on maalannut tauluja silmänräpäysvalokuvien mukaan. Täytyy kutenkin kysyä, onko tuommoinen silmänräpäysliikkeitten maalaaminen taiteen oikea ihanne. Luonnontutkijan kannalta voivat tämmöiset kuvat kyllä olla arvokkaita, muttei mikään silmä voi tässä suhteessa kilpailla valokuvaustaidon kanssa. Yleisön kannalta taas tämmöinen maalaustaide luullaksemme on aivan arvoton. Me tahdomme nähdä sekä elävät että kuolleet luonnon esineet juuri semmoisina kuin me käsitämme ne.

Ihmisten ja eläinten liikkuessa muuttavat lihakset joka silmänräpäyksessä muotoansa. Puhuessamme kasvojen piirteet muuttuvat siten että eri mielentilaa ja eri lauseita seuraa meidän tietämättäkin aivan erilaiset kasvojenlihasten ja silmien liikkeet. Nämät määrätyssä järjestyksessä tapahtuvat kasvojen muodon vaihtumiset ovat itsessään puhetta - ei sana- vaan niin sanoaksemme ilmepuhetta.

Professori Marey Pariisissa, joka fysioloogisia tarkoituksia varten tekee valokuvajaksoja liikkuvista luonnonkappaleista, voi saada useita kymmeniä kuvia joka sekunnin kuluessa. Hän oli Meissonierin ensimäinen puollustaja ja hän on etenkin lintujen lennon, kissan putoamisen y. m. suhteen tehnyt omituisia huomioita. Sama tiedemies on enemmän sattumuksesta kuin varsinaisella tarkoituksella kerran tehnyt muistaaksemme 28 valokuvaa eräästä henkilöstä hänen sanoessaan "j'aime" (= minä rakastan). Se on vaihteleva jakso kasvojen muotoja. Välistä ovat silmät kiinni, välistä auki, ja suun eriskummalliset asennot ovat mahdottomat tässä kuvata. Kun näemme tuon jakson kasvojen muutoksia, täytyy meidän myöntää että se sisältää itsessään paljon enemmän kuin tuo lausuttu sana "j'aime", jonka merkitys on selvä ainoastaan ranskaa taitavalle henkilölle.

Näitä puhuvan henkilön kasvojen muotoja me emme voi käsittää erikseen. Jokainen yksityinen muoto voikin muodostaa osan erilaisista mielipiteen purkauksista. Yksinäisenä sillä on yhtä vähän arvoa kuin yksityisellä säveleellä jossakin musiikkikappaleessa tahi puheessa. Se on päinvastoin tuo järjestys, jossa nämät vaihtelevat kasvojen muodot seuraavat toisiaan, joka kuvaa meidän ajatuksiamme ja mielialaamme, ja tästä järjestyksestä meillä tavallansa on käsitys.

Jos muistamme mitä alussa sanottiin valon vaikutuksen pysyväisyydestä silmässämme, niin voimme saada käsityksen siitä mitä todellisuudessa näemme noista kaikista nopeasti muuttuvista liikkeistä. Yksi näistä kasvojen muodoista tekee jokaisessa määrätyssä silmänräpäyksessä mahtavimman vaikutuksen silmäämme, mutta me emme näe tätä muotoa yksin. Ennen sitä on koko joukko muotoja tehnyt vaikutuksensa silmäämme ja näitten muotojen jälkikuvat hämmentävät kysymyksessä olevan muodon rajoja. Puhuvan henkilön kasvojenpiirteet eivät siis näytä yhtä rajoitetuilta, kuin kuolleen ruumiin tahi kivikuvan piirteet. Silmässämme kuvautuvat päällekkäin edellisten muotojen jälkikuvat ja se muoto, jonka vaikutus on juuri saavuttanut suurimman voimansa.

Niinkuin alussa jo näimme, tämä suurin vaikutus luultavasti tapahtuu myöhemmin kuin itse valoilmiö. Se kasvojen muoto, joka määrätyssä hetkessä tekee suurimman vaikutuksensa silmäämme, on silloin jo kadonnut, ja uudet muodot pyrkivät tekemään yhä kasvavia vaikutuksia silmämme hermoihin. Nämät juuri syntyvät vaikutukset hämmentävät, samaten kuin häviävien muotojen jälkikuvat, kasvojemme piirteitä ja antavat niitten rajoille himmeyden joka juuri on tunteitamme kuvaava. Se on se jota me kutsumme ilmeeksemme.

Taiteilijan tehtävä on mielestämme maalata kaikki luonnonkappaleet semmoisina kuin me näemme ne sinä hetkenä, jota hän tahtoo kuvata. Hänen tulee maalata ne elävinä, toimivina ja ilmeensä kautta mielialaansa ilmoittavina. Hänen tulee toisin sanoen maalata kaikki nämät kysymyksessä olevana hetkenä toinen toistaan seuraavat naamanmuodot päälletysten antamalla jokaiselle oikean voimakkuutensa. Käytännössä tämä luonnollisesti tapahtuu siten, että kuvan piirteitten rajat tehdään laajemmiksi, niihin lisätään vähitellen heikontuva varjo tahi liite siihen suuntaan, jossa raja entisten muodonvaihettelujen aikaan on ollut. - Taiteilijan tulee toisin sanoen piirustaa pehmeitä eikä kovia viivoja ja sitä laajempia kuta enemmän kuvattava osa värähtelee. Meidän käsityksemme mukaan ei taiteilijan siis tule pitää ihanteenaan silmänräpäysvalokuvan matkimista. Se on samaa kuin yksityisen säveleen laulamista.

Friantin taulu "Le jour de la Toussaint", Luxembourgin palatsissa, on todistava esimerkki. Se on tietääksemme maalattu silmänräpäyskuvan mukaan, ja tulos on semmoinen kuin piti tulla. Se kuvaa erästä surupukuun puettua seuruetta, joka kulkee hautausmaalla. Yksi kasvava tyttö on muutama askel kolmen muun naisen edellä ja ojentaa rahaa kerjäävälle vanhukselle. Etenkin tuo apua antava tyttö näyttää siltä kuin hän olisi puisen eikä elävän henkilön kuva.

Moni sanonee että onhan kuolleellakin ilme, ja siinä hän on oikeassa. Luullaksemme tämä ilme kuitenkin on toista kuin elävän ihmisen. Kuolleen ja usein nukkuvankin henkilön kasvojenpiirteet asettuvat niihin asentoihin, jotka ovat olleet tavallisimmat hänen tunteittensa ilmoittajat. Löytyy niin sanoaksemme keskiasentoja joitten ympäri kasvojemme piirteet värähtelevät eri mielialoissa. Nämät keskiasennot kuvaavat luullaksemme luonnetta muttei mielialan yksityisiä vaihteluja.

Olemme rohjenneet puhua varsinaisesta kasvojenpiirteitten eli ilmekielestä joka ehkä on yhtä rikas kuin puhekieli. Syy miksi emmevoi tarkoin seurata tätä kieltä, on silmämme yllämainittu puutteellisuus. Me erotamme niitä yksityisiä liikkeitä, joista tämä kieli on kokoonpantu, yhtä vähän kuin me erotamme niitä yksityisiä säveliä, jotka muodostavat puheen ja laulun soinnin. Mutta samaten kuin sointi puheessa ja soitannossa kokonaisuudessaan vaikuttaa meihin, samaten kielen värähdykset kokonaisuudessaan tekevät meihin tarkoitetun vaikutuksen.

Nojautuen fysikan tulosrikkaaseen aalto- eli värähdysoppiin voimme me käsittää sen vaikutuksen, jonka toisen henkilön kasvojen piirteitten värähdykset tekevät toiseen henkilöön aivan yksinkertaisella tavalla. Jos sävelrauta tahi viulunkieli soi, niin se panee toisen samaa säveltä vastaavan sävelraudan tahi viulun kielen soimaan,  vaikkeivät nämät ole missään suoranaisessa yhteydessä keskenään. Naurava ihminen saa enimmiten toisen nauramaan, kiivastunut toisen kiivastumaan. Nauravan naaman ja silmäinlihasten värähdykset panevat toisen vastaavat lihakset värähtelemään, ja lihasten värähtelevä tila vaikuttaa hänen mielialaansa.

Tämä ei liene ainoa esimerkki ulkoluonnossa tapahtuvien värähdyssen vaikutuksesta meihin. Jokainen kokemuksestaan tietää kuinka esim. kaunis kesäinen maisema voi elähyttää mieltämme. Mikä on tämän vaikutuksen syy? Ei mikään muu kuin nuo tuhannen tuhannet eri värähdykset, jotka noilta kaukaisilta järviltä, taivaan siniseltä kannelta, metsän viheriäisistä lehdistä ja nurmikon kirjavasta kukkaispeitosta heijastuvat meitä vastaan. Nämät värähdykset pääsevät kirkkaana kesäpäivänä verrattain vapaasti leviämään kaikkialle. Jokainen niistä saa jonkun hermoistamme värähtelemään. Näitten ehkä osaksi vielä tuntemattomien värähdysten sopusointu lienee tuon virvoittavan tunteen syy. Yhtä tunnettuja esimerkkejä ovat laulun ja urkujen rauhoittava vaikutus kirkossa sekä tuo levottomuuden tunne, joka syntyy myrskyn ja kosken pauhinan epäharmoonisista liikkeistä. Voisimme saada useampia esimerkkejä, mutta olemme jo liiaksi poikenneet aineestamme. Jokapäiväisinä esimerkkeinä ilmekielestä voimme me vielä mainita kuuromykkäin, pienten lasten sekä eläinten ajatuksen vaihdon. Lapsi, joka ei osaa puhua, seuraa vanhempien ihmisten silmiä. Se erottaa erinomaisella aistilla kuka lapsia rakastaa, kuka ei, ja hämmästyttävä on usein se voima millä äidin tyyni katse voi rauhoittaa itkevää lasta. Sama on suuressa määrässä eläinten laita, ja luullaksemme tämä ilmekieli on ollut koko ihmiskunnan alkuperäinen keskustelutapa, vaikka se puhekielen kehittyessä on huomattu riittämättömäksi. Lapset ja luonnonihmiset, jotk'eivät aavistakaan tämmöisen kielen olemassaoloa, puhuvat usein totta silmillään vaikka valehtelevat sanoillaan. Diplomaatin taito on juuri se että hän voi käyttää molempaa kieltä salataksensa tarkoituksiaan. Talleyrandin sanat, että puhe on sitä varten että voisimme salata ajatuksiamme, ei siis mielestämme riitä diplomaatin kuvaamiseen.

Ilmekielen tutkiminen eri kansoissa silmänräpäysvalokuvauksen avulla tuottaisi varmaan yhtä rikkaita tuloksia kuin moni nykyajan kielitutkimustapa, ja kuitenkaan ei kukaan meidän tietääksemme ole ottanut näitä seikkoja tutkimusalaksensa.

K. Melander.