Suomen nahkurilehti 9, 1909
(Esitelmä, jonka insinööri S. V. Hintikka piti "Vipusten" kokouksessa keväällä 1907).
Parkitseminen on ollut välttämätön työ ihmiskunnassa jo alkuajoista lähtien, niinä ajastaikoina, kun meidän edelläkävijämme käyttivät eläinten vuotia verhoinaan. Vuotien kovettuminen johti niiden rasvaamiseen, jolla tavoin käsiteltyinä ne kyllä pysyivät notkeina; niiden pikainen mätäneminen tälläkin tavalla valmistettuina vei kuoriparkituksen käyttämiseen. Kuorien käyttöön lie johtanut yritys värjätä karvatonta vuotaa kauniimmaksi, jolloin värjäykseen kun näet käytettiin puu-aineksia huomattiin vissien kasvilajien vaikutus vuodan muuttumiseen. Jo muinaisessa Egyptissä on tätä taitoa käytetty, päättäen pyramiideista tavattujen sandaalien ja naisväen jalkineitten laadusta. Saraseenit ja kemikaalioita enemmän käyttäneet arabialaiset taas olivat ottaneet parkitusaineeksi alunan ja keittosuolan, n. s. valkoparkitustapaa noudattaen, joka taito siirtyi sitten retkillä Espanjaan.
Aina viime aikoihin saakka on parkitseminen pysynyt jotakuinkin puhtaasti empiirisenä menettelynä. Ei voitu helposti tyydyttävällä tavalla selvittää parkitus aineitten vaikutusta vuotaan. Suuret kemistit Berzelius ja Dumas pitivät hyvin ylimalkaisesti nahkaa vain parkkihappojen ja vuotakuitujen yhdistyksenä, selvittämättä sen enempää sen laatua. Tähän pintapuoliseen määritelmään tyydyttiin toistaiseksi. Varsinainen parkitusteorian tienraivaaja Knapp vihdoin vuonna 1858 kumosi kaikki siilien saakka luodut oppiteesit - Useiden kokeitten ja määräysten kautta näytti hän, ettei valmis nahka ole mikään kemiallinen yhdistys vuodan aineksista ja parkitusvälineistä, vaan puhtaasti mekaninen seos. Näiden perusteellisten tutkimusten jälkeen on nahkateollisuudella ollut jo tuntuva varma pohja, ja ollen suurteollisuushaaroista etummaisten joukossa, on se saanut palvelukseensa runsaat joukot tiedemiehiä ja teknikkoja, joten sen kehityskulku viime aikoina on ollut verrattain nopea.
Kun eläinvuodasta ennen varsinaista parkitusta on poistettu karvat päällimäisen keden kera sekä lihaa vasten olevat kudokset, jää jälelle varsinainen nahkaksi muokattava kerros, s. o. likonahka. Koska parkkiaineitten tehtävänä on tämän likonahkan muuttaminen ja muokkaaminen, sopinee hiukan lähemmin silmäillä sen sisäistä kokoonpanoa.
Käyttökelpoiseksi nahkaksi saatettava osa on kokoonpantu hienoista, Valkosista kudoskuiduista, jotka kulkevat ristiin rastiin kuten rihmat kankaassa, mutta epäsäännöllisesti. Näitä on noin 95 prosenttia koko massasta; niihin sitoutuneina on siellä pienempi määrä elastisia kuituja, lihassäikeitä, hermoja, munanvalkuaisaineita, rasvoja ja mineraaliaineita. Jos tämä likonahka kuivataan sinänsä, saadaan kova, kankea "sarvinahka". Silloin näet eri nahkakudokset ovat liimautuneet toisiinsa kiinni edellämainituilla väliaineilla. Kun nyt vuotaa käsitellään parkitusaineilla kerrostuu sitä kuitujen lomiin, se saostaa siellä olevat mätänemiselle alttiit aineet ja estää vuodan tulemasta kapertuneeksi massaksi, samalla kun se yhä edelleen on siellä ilmaston vaikutusta vastustavana, läpipääsemättömänä kerroksena. Jos parkkiaine sitäpaitsi sisältää antiseptisiä kokoomusosia, niin on se tietysti vielä suuremmassa määrässä pystyvää mätänemismikroorganismin tappamiseen.
Kuten edellä esitettiin, johduttiin parkitukseen luultavasti värjäämisestä puunkuorilla, jolloin näet satuttiin vissejä lajeja käyttäessä huomaamaan niiden antiseptiset vaikutukset sekä vuodan fysikaalisiin ominaisuuksiin kohdistuvat muutokset. - Vielä nykyisinä aikoinakin käytetään parkitukseen suuressa skaalassa vissien puulajien kuoria, kuten tammen, näreen, mimosan, kastanjan, y. m. tai sitten uudempina valmisteina näiden ekstrakteja.
Yleensä voidaan parkitsemiseen käytetyistä vegetabilisissa aineissa huomata kaksi eri ryhmää kokoomusosia: varsinaiset aktiiviset aineet sekä sivuaineet. Edelliset vaikuttavat suoranaisesti nahkan syntyyn, ja ovat niistä tärkeimpiä tanniini ja flobafeenit. Jälkimmäiset taas täydentävät edellisten vaikutusta taikka valmistavat vuodan vastaanottavammaksi varsinaisille parkkialueille. Näitä sivuaineita ovat esim. sokerilajit. Sokerilajit näet liuoksessa seistessään rupeavat bakterien eristämien aineitten vaikutuksesta käymään synnyttäen organisia happoja, jotka turvottavat vuodan pinnan ja tekevät sen siten herkemmäksi parkitseville aineille. Senpä vuoksi esimerkiksi pohjanahkan valmistuksessa tarvitaan prosessin alussa tanakasti sokeripitoisia aineita, jotta nahka läpeensä tulisi muuttuneeksi, eikä vain pääasiassa pinnalta, kuten tavallisissa nahkalajeissa. Nykyaikaisessa parkituksessa on tosin turvotus käymishapoilla menettänyt paljon entisestä merkityksestään, mutta kuitenkin on se vielläkin siksi painava tekijä, että sokerilajien vaikutus ei ole vähäisenä pidettävä. Sokerien ja parkkiaineen suhde eri parkitusaineissa on hyvin vaihteleva, ja eroitetaankin niitä sokeririkkaita ja sokeriköyhiä; näiden eri lajien käyttäminen riippuu valmiiksi saatavan nahkan loppuasusta ja ominaisuuksista, kuten edellä on jo lyhyesti sokerien vaikutusta esitettäessä huomautettu.
Parkkiaineet ovat kokoomukseltaan, mikäli niitä nykyään tunnetaan, sangen monimutkaisia ja sisältörikkaita. Niiden määrittely on epävarmaa, mutta tavallisesti pidetään parkittimia vegetabilisina aineina happamesti reageeraavina yhdistyksinä, jotka saostavat liiman puhtaista liuoksista, muodostavat rautasuolojen kanssa tummavärisiä yhdistyksiä ja muuttavat vuodan nahkaksi. Ne ovat amorfisia, johon johtaa huomattavan suuri molekyylipaino, mikä estää niiden liikkumisen liuoksessa, tai syntyy silloin niin voimakas hankaus, että ne eivät voi alistua kiteytymisvoimia noudattamaan.
Meidän maassamme käytetään sokeririkkaana parkitusaineena tavallisesti kuusenkuoria; viime aikoina on alettu ottaa mukaan niistä valmistettu ekstraktikin, ja yhdistetään se jonkun sokeriköyhemmän aineen kanssa, huokeimmin ja tavallisimmin suuremmassa teollisuudessa quebrachopuun kera - Tätä näreenkuoriekstraktia olisi metsärikkaassa maassamme mahdollisuus valmistaa kenties halvemmin ja mukavammin kuin minkään muun Euroopan maan. Kaadetaanhan meillä joka vuosi kuusipuita suuret alat, jolloin kuoret jäävät tavallisesti mätänemään kaatopaikoille ilman vähäistäkään korvausta, kun sitävastoin ekstraktia valmistamalla voitaisiin helposti saada niistä hyvinkin arvokas kauppatavara ja raaka-aine omankin maan jo verrattain laajalle nahkateollisuudelle. Näreenkuoriekstraktin kokoomus vaihtelee tietysti jossakin määrin, mutta keskiluvuin on siinä kaikkialla aineksia seuraavissa suhteissa:
Vettä 45 %
Parkkiaineita 25 "
Parkkiaineiksi soveltumattomia 26 "
Ekstraktituhkaa 2 "
Liukenematonta 2 "
Sokeriaineita 8 "
Vertauksen vuoksi esitettäköön tässä sen komponentin, quebracbo-puun ekstraktin keskimääräinen kokomus:
Vettä 43.6 %
Parkitsevia aineita 48.3 "
Parkitsemiseen sopimattomia aineita 3.8 "
Tuhkaa 1.0 "
Liukenematonta 2.6 "
Sokeriaineita 1.5 "
Näemme siis, että tässä on parkitsevien aineitten määrä tuntuvasti suurempi kuin kuusenkuoriekstraktissa. Sokerilajeja sitävastoin on sangen niukasti.
Jos tarkastetaan parkkiaineiden jakautumista närepuun eri osiin, niin huomataan, että puuaineessa itsessään ei niitä ole ollenkaan. Samoin on kaarnankin tanniinipitoisuus aivan alhainen, joten siis parkkiainetta lisääntyy aina kaarnan muodostukseen saakka. Muuten on kuoren tanniinipitoisuus kaikkina vuodenaikoina kutakuinkin sama. Kuoriminen voi siis tapahtua huomattavia eroja tuloksissa saamatta koska tahansa.
Ekstraktin valmistamista varten on Keski-Euroopan puuteollisuusmaissa muovaeltu suuri joukko patenteerattuja menettelytapoja. Varsinkin liemen lopullinen puhdistus tärkeytensä ja teoreettisessa suhteessa epäselvyytensä takia on johtanut eri spesialisteja lukuisiin metoodeihin, jotka joskus ovat ristiriitaisiakin.
Ekstraheeraukseen ryhtymistä varten täytyy kuoret ensin hienontaa, jotta vesi pääsisi niihin paremmin vaikuttamaan. Tämä pienennys tapahtuu parhaiten silppumyllyn tapaisessa laitoksessa. Kuorilastut joutuvat sitten ekstraktsioniastioihin.
Jatk.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti