Luku kirjasta
Kuvauksia Hailuodosta.
Samuli Paulaharju.
Kansanvalistusseuran toimituksia 167
Raittiuskansan Kirjapaino, Helsinki 1914Puhettöitä tehtiin entisaikaan paljo ahkerammin kuin nykyään. Päretulen tuikkeessa taikka tervasroihun loimottavassa valossa istui koko talonväki, sekä miehet että naiset, mikä mitäkin tehden. Naiset kehräsivät, karttasivat, kutoivat, miehet paraastaan kutoivat tai korjailivat verkkoja, rysiä, nuottia. "Meilläkin kuottiin verkkoja neljällä haarukalla parassa aikana." Kaikki talossa tarvittavat astiat, tupa-, karja- ja kala-astiat tehtiin puhdetöinä ja korjattiin. Samoin laitettiin useasti kaikki ajo- ja työkalut, re'et, kärryt ja karhit, puulapiot, haravat ja viikatevarret. Itse myöskin koivusta taikka haavasta sukset valmistettiin. Kotitulen ääressä myös talossa tarvittavat kengät, pieksusaappaat ja mustat kengät, sekä kinttaat suutaroitiin. Pitkinä puhteina toimitettiin useasti vielä monet muut kotiteollisuustyöt, kuten nahan muokkaus, köysienvalmistus j. n. e.
Lammasnahat, jotka tahdottiin valmistaa turkiksiksi, pantiin paittoon. Tehtiin juurisaaviin ohrajuuri ja hapatettiin. Suolaakin pantiin hiukan sekaan, mutta liika suola teki nahat kylmillä ilmoilla kovettuviksi. Juurta siveltiin nahan karvattomalle puolelle ohut, tasainen kerros ja nahan reunat käännettiin vastakkain niin, että juuripuoli tuli sisään. Sivellyt nahat ladottiin päällekkäin penkin nurkalle tai koriin penkin alle. Siitä tällä paittoomistavalla oli nimenä penkkipaitto. Kolmen neljän vuorokauden kuluttua vaihdettiin nahat niin, että alimaiset tulivat päälle ja päällimäinen alle, jotta kaikki "yhellä lailla paittuu". Parin viikon kuluttua olivat nahat paittuneet ja vietiin tuvan luhtiin orsille kylmettymään ja taas jonkun ajan kuluttua pirtin orsille kuivumaan. Sitten hierottiin paitto pois ja nahat vietiin ulos tai navettaan lauhtumaan. Tämän jälkeen ei muuta kun hierottiin nahkoja ja vedettiin ovipieleen kiinnitetyssä nahkarauvassa siksi, kunnes tulivat pehmeiksi.
Toinen paittomistapa oli alunapaitto. Alunaa liuvotettiin veteen ja siihen pantiin nahat likoon. Alunalla paitotut nahat eivät niinkään helposti "raettuneet", vaikka kastuivatkin.
Paitotuista nahoista sitten ommeltiin turkkeja joko vaatepäällyksen kera taikka ilman päällystä, paljaita turkkeja. Paljaita turkkeja varten vuoltiin nahan pinnasta kesi ja tali pois ja pinta valkaistiin kliitulla. Jos tahdottiinoikein "pohattaturkkeja", värjättiin nahan pinta siniseksi tai joskus pruunehtavaksi.
Nahkojen parkitteminen toimitettiin myöskin kotona. Lyötiin astiaan vettä ja kalkkia ja siihen karvaiset lehmän-, vasikan- ja lampaannahat upotettiin ja saivat olla siksi, kunnes karva irtausi, isommat "vuojat" aina pariin viikkoon asti. Jos sattui kalkkia olemaan vähänlaisesti, käytettiin lisäksi poroa. Kun karva oli ajettu pois, liotettiin ja huuhdottiin nahkoja kovasti vedessä, jotta kalkki tarkoin niistä eroaisi, ja sitten ne pantiin parkkitynnyriin. Parkkina käytettiin tavallisesti pajun ja kuusen, joskus koivunkin kuorta. Ensin käytettiin pajunparkkia, sitten lopuksi kuusenparkkia, että nahka tulisi kuohkeammaksi ja vaaleammaksi. Koivunparkki myös antoi nahalle vaaleamman värin. Parkkiliemi piti olla niin väkevää, että se "aina kävi", oli "aina vähä vahusa". Hienot nahat parkkiutuivat parissa kolmessa viikossa, mutta isoja vuotia sai vanhantaa parikin kuukautta, ennenkuin ne läpi parkituiksi tulivat. Ei kyllä aina haluttukaan aivan läpitse parkita. Uskottiin, että nahka oli lujempaa kulumista ja vettä vastaan, jos se oli vähän raakaa sisästä, "ja kyllä ne oli luotolaiset sen niin pruuvannu, jotta lujempaa se oliki". — Sitten oli jälellä räkkääminen, kun oli nahat ensin luhilla, sitten tuvassa kuivattu. Räkkirauvalla ajettiin "ke'et" lihapuolelta pois. Pieniä nahkoja räkättiin lavitsalla, isompia pöydän reunalla. — Vuodista sitten ommeltiin pieksusaappaita, vasikannahat käytettiin saappaiden varsiksi, lammasnahasta tehtiin kintaita ja naisille kengänvarsia.
Köydet ja nuorat tehtiin ennen itse. Juuriköyttä valmistettiin petäjän juurista. Niitä kiskottiin männikkömetsistä äyräspaikoista, peukalonpaksuisia taikka hienompiakin. Kuokalla kierrettiin mänty, jotta saatiin juuret esiin ja sitten ruvettiin niitä kaivamaan, ja ne juoksi toisinaan 4—5, jopa 10:nkin metriä. Muutamassa tunnissa voi kaivaa semmoisen "kieston", kuin mies jaksoi kantaa. Marjaniemen kankailta kaivettiin juuria joskus kuormamäärällä. Kotona juuret kiskottiin hienoiksi suikaleiksi ja keitettiin porovedessä puolisen päivää ja pantiin sen jälkeen haaleaan veteen likoon muutamaksi päiväksi. Sitten ne hyppysin puhdistettiin ja pyyhittiin ja sidottiin kerppuihin. Ennenkuin ruvettiin köysiä kelaamaan, liotettiin niitä vielä suolavedessä. Sitten kiinnitettiin seinään iso kela ja sen sekä värttänän avulla kelattiin ja kierrettiin 3—4 säikeinen köysi. Kelalla ensin kierrettiin yksi säije, laskettiin se värttänälle ja tehtiin kelalla toinen säije. Sitten värttänältä väännettiin säije kelan säikeen kanssa yhteen, jotta tuli kaksisäikeistä köyttä. Kelattiin taas uusi säije ja laskettiin värttänälle ja värttänältä kierrettiin köyden teelmääseen kolmanneksi säikeeksi. Samoin pantiin neljäs säije, jos tehtiin nelisäikeistä köyttä. "Syvänjuuret" pantiin köyden sisään ja sileät "pintajuuret" hyppeellä kelatessa kierrettiin katteeksi, jotta köysi tuli siistimmän näköistä. Tehtiin kymmen- ja satasylisiäkin köysiä ja käytettiin niitä verkkojen ja nuottain pauloina, nuotan taukoina sekä kukkurihmoina, hienoa juuriköyttä vielä "plihtirihmana". Juuriköysi oli paljon keveämpää kuin hamppuköysi ja pysyi paremmin veden pinnalla. Ennen tehtiin paljon juuriköyttä myytäväksikin, vietiin Ouluun ja Raaheen, jopa aina Ruotsiinkin asti. Taitavia juuriköyden kelaajia oli ennen Rantasuon ukko ja hänen poikansa Rantasuon Juuso, Nissilän Pekka, Piekko-Jaako ja Annus-Jaako. Viimemainittu vieläkin vähinsä juuriköyttä valmistelee.
Pajuköyttä tehtiin pajunkuorista ja saatiinkin vahvaa. "Pajutauvot kyllä ne kestää puskia", sanottiin. Pajunkuoret halottiin kaistaleiksi ja keitettiin suolavedessä. "Suolanvoimma se piti ne lujina ja tuoreina." Kelalla ja värttinällä sitä kehrättiin samoin kuin juuriköyttäkin. Pajuköyttä käytettiin enimmiten nuotantaukoina.
Jouhiköysiä kelattiin hevosen harja- ja häntäjouhista sekä lehmän häntäjouhista. Kartattiin ensin jouhet selville ja pantiin "rukkipäihin" kääröihin ja lyötiin purasimella läpitse lujasti penkinreunaan ja vielä päälle purasimen taakse pantiin kivi painoksi. Siitä sitten alettiin parilla kolmella, neljälläkin kelalla — kuinka monisäikeistä köyttä haluttiin, niin monella kelalla kierrettiin — pyörittää, joka kelassa eri kiertäjä. Seinään kiinnitettiin sitten peräkela, jonka ympärille säikeet pikkukeloilta valmiiksi köydeksi kiertää vinnattiin. — Silakkaverkon ja nuotan ylisiksi pauloiksi jouhiköyttä käytettiin sekä "suittiperiksi".
Hamppuköyttä tehtiin samalla tavallakuin jouhiköyttä.
Verkkoköyttä kelattiin vanhoista verkoista. Leikeltiin niitä pitkiksi kaistaleiksi jahnaista kelalla kehrättiin köyttä. Rekiköysinä talvella ja rysänaidan pauloina niitä käytettiin, ja olivat ne parempia kuin mantereen miesten vitsaköydet ja vitsaruomat, jotka aina vastamäessä kitkuttivat: "Auta, Jes, mäen päälle! Köyhyys on kotona!"
Taulaa saatiin koivunkänsästä. Santosen metsistä, jossa oli äkäisimmät koivikot, joita ei hakattu maailman aikaan, haettiin känsiä. Päältä vuoltiin parkki pois ja sisus keitettiin porovesipadassa, pari tuntia piti kovasti kiehuttaa. Sitten sitä vasaralla ankarasti takoa paukutettiin, jotta se tuli pehmeäksi, ja lopuksi pantiin se uunin suun päälle kuivamaan. "Siihenkös sitten tuli heleposti tarttui!" Taula ja tulukset säilytettiin uuninotsalla korissa.
Soopaa keittivät emännät. Laittoivat porosta ja kalkista lipeän, väkevän, luita leikkaavan lipeän. Sitä pantiin pataan ja sekaan luita sekä roskatalia, "suolten keskustoita " y. m. ja koko päivä aamusta iltaan asti kattilaa kiehutettiin. Varoa piti keittäessä, ettei "pahasilmänen" päässyt katsomaan ja "koraamaan", jolloin koko keitto olisi epäonnistunut. Keiton joutumista tarkasteltiin siten, että otettiin soopaa lautaselle ja katsottiin, "jos se venyy". Juoksutettiinpa sitä naapurin eukonkin arvosteltavaksi. Kovinkaan paljoa ei yhdestä keitosta soopaa saatu. Tavattiinkin sanoa:"Häksää kun soopankokki, eikä mittaa saa aikaan". — Soopaa käytettiin kaikenlaisten vaatteiden pesemiseen.
Maltaat tehtiin syksyllä Mikkelin jälkeen, viljanpuinnin lopetettua, kun riihi vielä oli lämmin puinnin jäleltä. Vanhimpaan aikaan nekyllä oli valmistettu saunassa, jossa sitä varten oli ollut erityinen mallaslavo sivuseinän vieressä. Talon koko vuotuiset mallasvarat tehtiin kerralla, pari tynnyriäkin samassa panoksessa. Mallasjyvät, ohrat, lyötiin saaviin ja vettä päälle ja annettiin niin "livota" pari kolme vuorokautta. "Lapettiin" sitten ylös ja vietiin riihen laattialle, jossa saivat ensin paksummassa, sitten ohuemmassa kasassa itää moniaita vuorokausia, jotta "itu tuli nokasta ulos". Nostettiin siitä ne pohtimilla parsille ja levitettiin olkien päälle 2—3 tuumaiseksi kerrokseksi. "Sen päälle" alettiin riihtä lämmittää, ensin hiljalleen, sitten kovemmin. Katajanhavuja pantiin ensin uuniin, jotta saatiin maltaisiin parempi maku. Sitten tavallisien puiden savulla ja kuumuudella "hellyteltiin", jotta ne tulivat hyvin imeliksi. Tuon tuostakin piti niitä käydä parsilla kohentelemassa, jotta ei "kissa kuse", etteivät päässeet happanemaan. Mallasriihen lämmittäminen oli talon tyttöjen työnä. Koko yö kun oli siinä valvottava, kutsuivat he kylältä tovereitaan, antoivatpa tietoja pojillekin, jotta tulla viettämään mallasriihen valvojaisia. Kutsua noudatettiin ja pidettiin hauskat valvojaiset. — Kun maltaat olivat kylliksi imeltyneet ja sitten kuivaneet, otettiin ne alas, pantiin säkkeihin ja vietiin aittaan.
Maltaista laittoivat emännät sahtia ja jouluolutta. Pantiin maltaat "muuriin", muuripataan, vettä päälle ja tuli alle ja keitettiin hyvin kuumaksi ja lavanteella liikuteltiin, jotta ei pohjaan palaisi. Alussa oli imellys paksua kuin puuro, mutta sitten lisättiin vettä ja annettiin vähän kiehahtaa, "ja se imeltyi oikein makiaksi". Otettiin sitten tappisaavi ja pantiin sen pohjalle puupalikoita, aluspuut. Rukiinolista punottiin kuin olkikuvon side ja se asetettiin saaviin aluspuiden ympärille uurteen viereen. Vielä sidottiin rukiin olista lyhe, joka asetettiin keskelle saavia aluspuille tyvelleen, tyveä hajotettiin, että lyhde pysyi pystyssä, ja lyhteen ympärille pantiin vielä vähän ohran olkia, jotkut panivat katajanoksiakin, "että antaisi makua". Olille sitten "sievästi" kaadettiin imellys eli maski ja maskille valettiin "rakoille" kiehutettua vettä. Kun vesi oli jonkun ajan hautonut imellystä, laskettiin se uurteessa olevasta tapista pois ja saatiin vierrettä eli pellonmaitua. Samalla tavalla laskettiin toinenkin kerta, ja niin kauvan kuin imellyksessä voimaa riitti. Alussa lasketusta tehtiin olutta, loppuvierteestä sahtia. Vierre kiehautettiin humalain kanssa padassa ja pantiin sitten saaviin jäähtymään. Vähäsen vierrettä pantiin puukuppiin, sekaan humaloita, entisistä juomisista otettuja, ja siinä "nuorrutettiin" käyte. Kupin sisällys, kun se oli käynyt, kaadettiin vierreämpäriin, jossa se taas alkoi toimintansa. Pantiin vielä ämpäriin vispilä, jotta käyminen sitä vasten pääsi alkamaan, ja "siinä kun se oikein vahtusi ja pöyrysi". Kun ämpärinkin sisällys oli kylliksi käynyt, kaadettiin se saaviin ja karjaistiin:
"aurinko on noussut,
kuu on noussut,
mutta sin' oot vielä nousematon! Häh!"
Saavista pantiin olut, kun se oli käynyt, ja humalat oli pois siivilöity, uuksuumeihin taikka puolikkoihin, jotka tiiviisti suljettiin. Uurteessa olevasta hanasta voitiin sitä tarvittaessa laskea ulos. — Samalla tavalla sahtiakin laitettiin.
Kynttilöitä valmistettiin talista. Syksyteurastusten jälkeen joulun edellä niitä kastettiin. Tali sulatettiin vesipadassa ja kaadettiin talikirnuun, johon vielä lisättiin varia vettä niin, että sisällys tuli partaiden tasalle. Pumpulilangasta sidottiin kynttilän kastopuikkoihin syämiä, neljä kuhunkin. Vuoron perään sitten kastettiin, puikon kynttilät kerrallaan, ja asetettiin kahden, tuolien varaan laitetun vartaan väliin riippumaan. Työn ohella piti tuon tuostakin lisätä varia vettä, että astia pysyi täytenä ja tali sulana. Lopuksi, kun talikerros tuli kovin ohueksi, kastettiin pikkuisia noin puolta lyhyempiä kynttilöitä, triikuja, joita talven kuluessa lyhdyssä poltettiin. Viimeisistä lopputaleista tehtiin lehmänemättimeen, joka varta vasten oli puhuttu "henkiä täyteen" ja kuivattu, käsivarren paksuinen kynttilä, jota sitten joulupöydässä poltettiin ja sanottiin lampuksi.
Naiset myöskin kehräsivät lankoja ja kutoivat kankaita. Sarkaa, kangasta, tehtiin sekä kaksi- että nelivartista, ja väriltään harmaata, sinertävää taikka mustaa. Entisaikaan sarat toisinaan tampattiin kotona, lämpöisessä vedessä kasteltiin ja jaloin sotkettiin, polettiin, potkittiin ja vanutettiin, jotta saatiin "hamppaumaan". Pyhävaatteiksi aijotut sarat annettiin painaa mustaksi ja "everseerata" veraksi. Kutoivat naiset myös kaikki omat vaatekankaansa, "väävinsä". Pellavasta kudottiin liinoja, "10- 11- ja 12-sataliinaa", joista tehtiin lakanoita ja paitoja. Häkilä- ja harjarohtimista kudottiin alasprostinaa. Hampuista saatiin säkkikangasta. Taitavia olivat naiset kutomaan myöskin raitaisia villaraanuja, joita käytettiin sängynpeitteinä. Opittiin myös — noin 40 vuotta takaperin oli Pulkkilasta tullut muuan nainen, joka opetti — kutomaan kauniita ruutuisia silmikoita sänkyjenpeitteiksi. Tiuhdoilla kudoskelivat naiset hameiden nostinnauhoja ja sormin nypläilivät sukkarihmoja. Leveitä turkkivöitä ja kaulahuiveja kutoi "kuelmatikkujen" avulla muuan vanha mies, omituinen Ukkolan äijä. "Ukkolan vöiksi" sanottiin äijän kutomia vöitä.
Kotona ennen värjäyskin toimitettiin, ja monasti kotiväreillä: maalla, marjoilla, lehdillä, marjanvarvuilla ja muilla.
Mustaa värjättiin ojamustalla. Virtavasta ojasta, mutkapaikkojen suvannosta otettiin "semmoista limaista kuin saippuaa, ämpärillä kannettiin". Sitä keitettiin vesipadassa ja langat upotettiin veteen. Myöskin saatiin mustaa, kun kuivattuja lepänkuoria keitettiin ja pantiin sekaan kuparröökiä, samoin mustikoilla ja kuparröökillä mustaa värjättiin, sekä vareksenmarjoilla ja vareksenmarjan varvuilla, vielä koivunkuorilla ynnä kuusenkuorilla, joita lipeässä keitettiin.
Kellertävää värjättiin aijaksen lupoilla taikka kivenlupoilla eli kiventiiroilla, kiven pinnalla kasvavilla harmailla, jäkälän kaltaisilla kasveilla.
Keltaista saatiin löökinkuorilla taikka koivunleheillä. Saatiin keltaista myös, kun värjättävä kastettiin vuoroin lipeään, vuoroin kuparröökiveteen siksi, kunnes tuli paraiksi.
Pruunia painettiin priseleillä, joita ostettiin kaupungista, samoin kuin santeliväriä, kaneelipruunia, siniväriä ja punaista. Oikea turkinpunainen oli ennen hyvin kallista. Yksin värjäys maksoi 4 markkaa naulalta. "Sitte tuli se vähä halavemmaksi, kun Venäjä otti Turkilta Vähän-Aasian, josa on se turkinpunainen järvi, josta saa'aan sitä turkinpunaista. Se on sitä ehtafäriä se."
Oli sitten niinkun ainakin käsityöläisiä, jotka elinkeinokseen tointaan harjottivat. Virpi-Heikki oli taitava seppä, rautaparta, riski mies, joka tuhatkunta venenaulaa päivässä nakutteli. Se moikotti kesät talvet, ja pajamiespojat löivät kun hevoset, väliin kaksikin yhtaikaa. Ja syntyi kirvestä, sirppiä, viikatetta luotolaisten tarpeiksi. Samoin myös hän kärryt ja reet raudalla lujitti. Mutta ennen kaikkea oli hän taitava "saharaseppä". Eipä kukaan osannut niin hyvin käyvää sahraa takoa kuin hän. Joutoaikoina kulki Heikki taloja myöten "kuin veroillaan" saaden ryypyn talosta, kaksi parhaasta, kunnes viimein jonnekkin väsähti. — Toinen rautio oli Kalenius, joka oli oikein kaupungin opin käynyt seppä Löökreenillä Oulussa. Hän teki ja korjasi lukot ja saranat, mutta muissa takomatöissä ei ollut Virpi-Heikin vertainen. Sitten oli seppänä myös Piekko-Tankka Ojakylän puolessa.
Puuseppiä, uikkareita, oli entisaikaan Virpi-Heikin poika, joka oli Oulussa opissakin ollut, ja Rautio-vainaja. Ne pitivät kiotolaisia huonekaluissa.
Oli Luodossa elänyt ennen, jo toista sataa vuotta sitten, pilthukarikin, "Kankaan mestariksi" sanottu. Hän oli Oulun herroille veistellyt miehenkuvia laivan keulavannaan nokkaan, "jotta se oli niinkun vahisa siinä". Purjelaivoissa oli ennen ollut tapana pitää semmoisia kuvia. Taitava veistäjä kuului Kankaan mestari olleen. "Ahaneesti kun oli päivän tehenyt työtä, niin oli saanut niin paljon lastuja, jotta kouran silimäsä oli ne vienyt ulos." Oulun herrat olivat mestarille antaneet vanhan frakin, "jotta saa pitää, niinkun kunniamerkkinä". Ja aina oli ukko kantanut sitä päällään kirkoissa ja juhlatiloissa.
Varvari-Heikki oli taitava rukkien sorvaaja. Kaikenlaatuisia rukkeja hän sorvasi, isoja kertausrukkejakin, joilla voitiin monisäikeisiä lankoja kerrata. Rukkeja riitti muillekin kuin luotolaisille, kuormittain niitä vietiin mantereellekin myytäviksi. Varvaili hän myös pöydän jalkoja, sängynjalkoja ja muutakin pyöräytteli. Isä oli myös ollut varvari ja suutari ja tietäjä-mies, Nilkkusuutariksi kutsuttu.
Ilves-Heikki poikineen oli ahkera puukuppien valmistaja. Tekipä hän myös lusikoita, kapustoita, kauhoja ja puulapioita. Pojat hankkivat metsästä puita, hyviä koivuja sekä haapoja, ja niitä osapuille veistelivät, ukko taasniitä valmiiksi koverteli ja telsosi ja vuoleksi. Teoksiaan sitten myyskenteli sekä kotiluodolla että Oulussa. Puukupit maksoivat kaksi täyttänsä rukiita.
Kraatareita myös oli, jotka vaatteilla luotolaisia verhosivat: Yyrin Matti, Kenttäläinen, Fiskin Kreeta ja Asariias — viimemainittu neulaa käyttäessään oppinut "pannaakin" liikuttelemaan ja päässyt kunnankirjuriksi. Pitkin kylää, missä milloinkin tarvittiin, kulkivat kraatarit ja liittivät sarkaa ja verkaa vaatteiksi. Eihän ne vaatteet ennen niin ruumiinmukaisia: tarvinneet olla. Vanhimpaan aikaan oli sarkatakki ollut vain kuin paita, umpitakki: sivuissa vain ommelsaumat ja hihat, keskessä pääntie, ja vyöllä kiinnitettiin se keskeltä. Sitten oli ommeltu edestä avonaisia, leveäkaulustaisia, nappireunaisia, pitkiä kraitakkeja sekä lyhyitä verka- ja kangaströijyjä, jotka ulottuivat vain vyötäröön asti. Housut olivat ennen lyhytvyötäröisiä prakkuja, jotka olivat "vähä halaki e'estä". Sitten tulivat käytäntöön kaitapeltihousut, sitten leveäpeltiset ja viimein halakohousut. — Nappeja tehtiin itse. Puusta vuoltiin sydän, päälle pingotettiin "lastinkia" taikka, jos oikein komeaa tahdottiin, kiiltävää, "oikein täyttä silikkiä".
Turkkimaakarit, jotka nahkoja ompelivat turkeiksi, olivat erittäin. Niitä oli Jentaalin Juha, Yyrin Samppa ja sen poika, Yyrin Matti, joka myös oli räätälinäkin.
Luvun lopuksi voimme mainita, että tervaakin ovat ennen Luodolla polttaneet, ja vielä nykymiestenkin muiston aikana on kolme tervahautaa savunnut. On sitten joitakuita tervahauta-kumpuja niin vanhoja, jotta ei tiedetä, ken niissä on tervaa polttanut. Sysimiiluja on myös ennen poltettu.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti