Osuuskauppalehti 2, 1915
Ihmisellä näyttää kaikkina aikoina olleen jonkunmoinen tarve koristella niin hyvin itseään kuin myös ympäristössään olevia esineitä, eritoten tarvekalujaan erilaisilla väreillä. Tämä tarve, koristeluhalu on ihmiselle perinnäistä, nähtävästi jo siltä ajalta, kun ihminen eleli luonnonkansan tilassa. Se on jonkunmoista sisäistä riemua, mielihyvää synnyttävä viaton oikku, joka eri yksilöillä saattaa olla sangen erilainen, erivivahteinen, kehittyen muun kehityksen rinnalla, tullen monipuolisemmaksi ja vaihtelevammaksi, seuraten monasti aivan satunnaista laatua olevaa makuvaihtelua.
Tämän värikoristelutarpeen tyydytti ennen aikaan kivikunnan, kasvikunnan tai eläinkunnan tuotteet, toisin sanoen luonnon antamat, luontaiset värituotteet. Niinpä näemme vanhan ajan sivistyskansojen, itämaalaisten ja heidän jälkeensä kreikkalaisten ja roomalaisten maalailemissa vanhoissa vaaseissa soman kauneita, jopa kerrassaan taiteellisia värisommitteluja, joita he ovat saaneet aikaan kullan, hopean ja muiden metallien taidokkaalla käyttelyllä. Samaten vaatteiden, mattojen ja kankaasta tehtyjen seinäkoristeiden värjäysaineena jo ikivanjoista ajoista käytetty, värisimpukoista valmistettu purpuraväri vetää vertoja nykyajan loisteliaimmille verituotteille. Myös kertoo Caesar teoksessaan Gallian sodasta, muutamia vuosikymmeniä ennen Kristusta, että britannialaiset sotilaat värjäsivät kasvonsa vaid-nimisellä väriaineella, pelottaakseen vihollisen pakosalle omituisella ulkomuodollaan. Tämä väriaine ei ollut muuta kuin nykyaikaista indigosinistä.
Vuosisatoja, vuosituhansia tyytyi ihminen luonnon antamiin väriaineisiin. Mistäpä sitä muualta otti! Tuskin oli aavistusta, että joskus aikaa myöten voitaisiin niitä keinotekoisesti valmistaa.
Kun yhdeksännentoista vuosisadan alkupuoliskolla epäorganisten kemiallisten ainesten keinotekoinen tehdasmainen valmistaminen oli kantanut jo ensimäiset hedelmänsä, tarkoitamme soodan keinotekoista valmistamista, niin tehdasmaisista organisista tuotteista ei vieläollut merkkiäkään. Nämä viimemainitut ovat yhdeksännentoista vuosisadan loppupuoliskon synnyttämiä ja kasvattamia.
Sattumalla on keksinnöissä usein hyvin suuri osa, joskaan emme voi.kieltää tieteen antamaa teoreettista pohjaa näille. Organisten väriaineiden valmistamisen keksimisissä on sattumalla myös ollut ensi tehtävä, muusta osasta on sitten kemiallinen tiede pitänyt huolen.
Sattumalta keksi etevä englantilainen kemisti Perkin v. 1856 mauveini-nimisen väriaineen, n.k. tyrolinpunaisen valmistamisen kemiallisesti käsitellyistä kivihiilitervan tislaustuotteista, toluidipitoisesta anilinista.
Samoin keksi ranskalainen Verguin v. 1859 vielä nykyäänkin parhaimpiin väriaineisiin kuuluvan ihanan fuksinipunaisen. Näitä seurasi sitten suuri liuta muita enemmän tai vähemmän tärkeitä keinotekoisia väriaineita. V. 1869 keksivät saksalaiset kemistit Gräbe ja Liebermann kuuluisen alizarinin, n. s. turkinpunaisen. Tutkiessaan erään kasvin juuresta eroitettua väriainetta, jota ranskalaiset jo kauvan aikaa olivat käyttäneet lankojen värjäykseen, huomasivat he, että tämä väriaine oli erään kivihiilitervan tislaustuloksen, antracenihiilivedyn hapellinen yhdistys. Heille pälkähti päähän kokeilla, millä tavalla he voisivat kemiallisesti valmistaa mainitusta hiilivedystä tuota hapellista yhdistystä. Ja onnetar suosi heidän työtään lahjoittaen maailmalle tuon klassillisen tuloksen, alizarinin. Nykyään tätä väriainetta ei ensinkään kannata eroittaa värijuurista, vaan valmistetaan sitä yksinomaan kemiallisesti, keinotekoisesti.
Saman kohtalon omaksi on juuri joutumassa myös tuo vuosituhansia vanha indigo-väriaine. Kuten tunnettua, erotetaan tätä väriainetta vissien menetelmien mukaan muutamien indigokasvien oksista ja lehdistä. Vuosikymmeniä tekivät saksalaiset kemistit työtä indigon kemiallisen kokoumuksen selville saamiseksi ja sen keinotekoisesti valmistamiseksi, ottamalla huomioon luonnon tuotteen kilpailukyvyn. Vasta v. 1897 onnistui lopullisesti etevän saksalaisen kemistin prof. Bayerin keksiä kannattava kemiallinen menetelmä. Ja nykyään valmistetaan jo suurin osa maailman indigokulutuksesta, yli 100 milj. markan arvosta, keinotekoisesti kivihiilitervan kemiallisesti käsitellyistä tislaustuloksista.
Nämä molemmat viimeksi mainitut keksinnöt ovat ilmiömäisiä esimerkkejä siitä, mikä arvaamaton kansantaloudellinen merkitys on tieteellisellä kemiallisella tutkimisella. Työ ei ole helppoa. Moni tutkija on saanut harmaantua saamatta aikaan mitään huomattavaa positivista tulosta. Mutta työ ei silti ole mennyt hukkaan. Nuoremmat tutkijat käyttävät hyväkseen edeltäjäinsä kokemukset, ja - joku on sitten onnen poika.
Nykyään valmistetaan valtavan suuri osa mitä erilaisimmissa värjäyksissä käytetyistä väriaineista keinotekoisesti eikä liene kauvan aikaa siihen, jolloin luonnon tuottamat väriaineet siirtyvät muistojen joukkoon. Huokeammat ja kestävämmät keinotekoiset ovat täydelleen anastaneet niiden paikan. Ja mikä vielä vahvistaa keinotekoisten valmisteiden aseman, on se, että ne voivat tyydyttää täydellisest kehittyneimmänkin, hienostuneen väriaistin, tai paremminkin, juuri nämä väriaineet ovat loistollaan ja monivivahteisuudellaan osaltaan herkistäneet nykyajan kulttuuri-ihmisen väriaistia.
K. P.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti