Suomen vaakuna ja värit.

Otava 5, 1.5.1917

Kirjoittanut U. T. Sirelius.
Vanhin Suomen lipun maininta on Kustaa Vaasan hautajaisista v:lta 1560. "Vaakunankantajat" kuljettivat silloin juhlallisessa saattuesssa m. m. "Etelä-" ja "Pohjois Suomen", Hämeen, Karjalan, Savon, Pohjanmaan ja Suomen lippua, joka siis jo tällöin edusti yhdeksi kokonaisuudeksi koottua Suomen maata ja kansaa. Suomen lippua kantoi Åke Bentsson. Maakuntalippuja koristivat josillointunnetut maakuntavaakunamme, mutta millainen Suomen lipun vaakuna oli, siitä ei ole varmuutta. Mahdollisesti esiytyi sinä sama Juhana herttuan aikuinen vaakuna, joka vieläkin koristaa Turun linnan porttia: neljä pohjaa, joista ylemmissä Svean kolme kruunua ja Göötanmaan leijona, alemmissa Pohjois-Suomen karhu ja Etelä-Suomen kruunattu turnajaiskypärä; yllä herttuallinen kruunu.

Mikäli tiedetään, tavataan vanhin kuva leijonavaakunastamme Upsalan tuomiokirkossa Kustaa Vaasan ja hänen kahden ensimäisen puolisonsa yhteisessä hautalaitteessa, minkä yhtä kulmapatsasta se kaunistaa. Vaakunan alla on kirjoitus: "Arma Magni Ducatus Finlandiæ" ("Suomen suuriruhtinaskunnan vaakuna"), mikä sisällyksestä päättäen on aikaisintaan piirretty 1581, eli sinä vuonna, jolloin Juhana III korotti Suomen suuriruhtinaanmaaksi. Aivan varmaa ei ole, onko itse vaakuna samalta ajankohdalta. Sen herttuallinen kruunu näyttäisi viittaavan aikaisempaan aikaan, ellei voitane olettaa, että suuriruhtinaanmaan ranskalainen nimi "grandduché " ("Suuriherttuakunta") aiheutti herttuallisen kruunun yhdistämisen vaakunaan. Ruhtinaallinen kruunu esiytyy Suomen vaakunassa ensi kerran Juhana liitti puolison Katarina Jagellonican hautalaitteessa, jonka portaalia se yhdessä valtakunnan ja maakuntain vaakunain kanssa koristaa. Kruunun yläosan muodostaa "ruhtinaanhattu", lehtikoristeilta kohoava myssymäinen täyte, jonka kauneusarvon saattaa asettaa kysymyksen alaiseksi.

Suomi oli herttuakunta jo v:sta 1302, jolloin Mauno Latolukon pojasta Waldemarista tuli Suomen herttua, ja epäilemättä olisi Juhana III Suomesta tehnytkin suurherttuakunnan, ellei hänellä olisi ollut aivan erikoisia syitä toisenlaiseen menettelyyn.

Ruhtinaan arvonimi oli ennenkaikkea venäläisten valtiaiden omaisuutta. Ruurikin suvun päämiehenä otti Kievin ruhtinas, jonka vaikutusvalta oli suurin, suuriruhtinaan arvonimen. Kun suku hajaantui useampiin haaroihin, omistivat näidenkin päämiehistä jotkut saman tittelin. Keskinäisissä taisteluissa sortui sittemmin moni suuriruhtinas, kunnes vihdoin Moskovan suuriruhtinaan livana II:n ja tämän pojan Vasilin onnistui kukistaa kaikki kilpailijansa ja koota valtansa alle heidän alueensa. Vasilin pojan, livana IV:n, joka vielä laajensi vaitaansa uusilla alueilla, erikoisena nautintona oli hänen loistava titulatuurinsa, jonka pitkä sarja entisten ruhtinasten arvonimiä muodosti.

Tästä suuriruhtinaasta, joka 1547 kruunautti itsensä tsaariksi, tuli Juhana III:n ankara vastustaja. Riidan aiheina oli etupäässä Viron ja Liivin kysymys. Turhamielistä Juhanaa harmitti sitäpaitsi se pitkä ja komea titteli, jolla hänen tsaarillinen kilpailijansa kopeili — eikä vähän sekään, että tämä oli rohjennut syyttää häntä, Juhanaa, halvasta syntyperästä. Siksi käytti Juhana hyväkseen Pontus de la Gardien aseiden menestystä ja lisäsi siihenastiseenköyhääntitteliinsä Käkisalmen läänin ja Inkerin valloituksen jälkeen Suomen, Käkisalmen ja Inkerin suuriruhtinaan arvonimen. Toimenpide oli tarkoitettu samalla livanan ärsytykseksi: nyt oli näet Juhanakin vanhan kunniakkaan moskovalaisen arvonimen kantaja.

Mutta palaamme Kustaa Vaasan hautalaitteeseen. On sanottu, että se valmistui vasta 1583 eli pari vuotta Suomen suuriruhtinaskunnaksi korottamisen jälkeen. Viipymisellä oli omat syynsä. Laitteen tilasi kyllä jo Eerik XIV, mutta raha-asiain huono hoito näyttää hidastuttaneen valmistumista. Työn sai tehdäkseen flaamilainen taiteilja Willem Boy, joka sitä varten asettui Antwerpeniin. Mutta sattui niin, että Eerik kuninkaan valtuutettu käydessään kuninkaansa puolesta kosimassa Lothringin prinsessaa, joutui rahapulaan ja lainasi Antwerpenistä Willem Boyn kautta tarvitsemansa summan. Kun suoritus ei tapahtunutkaan sopimuksen mukaan, panetti velkakirjan omistaja Antwerpenin maistraatin kautta kuninkaallisen hautalaitteen takavarikkoon, josta se vapautui vasta Juhana III:n aikana ja Alban herttuan avulla. V. 1576 saapuivat sen ensimäiset osat Ruotsiin.

Suomen suuriruhtinaskunnaksi korotus perustui ruotsalaisten ja suomalaisten aseiden voittoon Käkisalmen läänissä. Oli luonnollista, että vaakuna joutui tämän historiallisen tosiasian kuvastimeksi. Vuosisatoja olivat Ruotsi ja Venäjä otelleet Karjalasta, jonka Pähkinäsaaren rauha oli jakanut kahtia. Karjalan vaakunassakin nämä vallat esiytyivät miekan mittelyssä: Ruotsin haarniskoidussa kädessä suora länsimainen kalpa, Venäjän haarniskoimattomassa kourassa idän käyrä miekka. Nyt oli länsi voittanut idän ja merkiksi tästä pantiin hyökkäävän leijonan oikeaan etukäpälään voittoisa Ruotsin kalpa ja sen jalkojen alle voitettu Venäjän miekka. Suomen maakuntain luku oli kasvanut samalla yhdeksäksi, ja arvatenkin tämän seikan osoitukseksi koristettiin vaakuna yhdeksällä ruusulla. Leijonan päähän asetettiin Karjalan herttuallinen kruunu, jonka omistamista vuosisataiset taistelut olivat koskeneet.

Värit määrättiin erään käsikirjoituksen mukaan jo ajanjaksolla 1583-1595. Käsikirjoituksessa sanotaan: "Kullattu leijona kruunu päässä, oikea etukäpälä asestettuna miekalla, takakäpälät polkemassa venäläistä miekkaa, ympärillä yhdeksän hopeoitua ruusua punaisella taustalla; vaakunan yllä kullattu kruunu punaisine ruhtinaanhattuineen."

Vielä Kustaa Vaasa kantoi avonaista kuninkaan kruunua, mutta Eerik XIV teetti Amsterdamissa umpinaisen, joka sitten ruhtinaan punaiseen hattuun yhdistettynä esiytyi myös Suomen vaakunassa — ensi kerran Juhana III:n hautajaisia esittävässä taulussa.

Jälkeen tämän ruhtinaan hallitusajan joutui Suomen vaakuna monien muutosten alaiseksi.

Sanotaan, että leijona alkuaan oli kopioitu aivan samanlaiseksi kuin Norjan, koska muka Juhana III tahtoi kostaa Tanskan hallitsijaperheelle sen, että tämä oli vaakimakilpeensä ottanut Ruotsin vanhan vaakunan, kolme kruunua.

Suomen vaakuna Kustaa II Aadolfin Vanhimmassa, kuten yleensä 1500-luvun Suomen vaakunoissa, tallaa leijona takajaloillaan miekan väistinrautaa ja kärkeä. Mutta seuraavalla vuosisadall asiirtyy oikea takakäpälä väistinraudan taa ja vasen etukäpälä kahvaan. Näin on laita esim. niissä vaakunoissa, jotka koristavat Kustaa II:n Aadolfin kuvan kehystä, Eerik Sorolaisen postillan takimaista lehteä (v. 1625), Kaarle X:n Kustaan hautasaattoa esittävää kuvaa sekä Porvoon valtiopäivillä käytettyä valtaistuinta. Sama asento on leijonalle annettu myös Erik Dahlbergin loistoteoksessa "Svecia antiqua et hodierna". Mutta 1600-luvun loppupuolella häipyy pois muisto jalkojen alle poljetusta idän miekasta, jonka leijona nyt tempaa vasempaan etukäpäläänsä. Tällaisena kahdella aseella uhkaavana petona se esiytyy Turun rykmentin lipussa ajanjaksolla 1686-1766.

Ruusujenkin sijoitus muuttuu. Juuri mainitun rykmentin lipuissa pysyy lukumäärä, yhdeksän, entisellään, mutta asettelu käy symeetriseksi. Kustaa II:n Aadolfin aikaisissa vaakunoissa kasvaa lukumäärä milloin kahdeksi-, milloin neljäksitoista; jälkimäinen määrä niitä on myös Porvoon valtiopäiväin valtaistuimessa.

Häntä oli alkuaan yhtenäinen, mutta esiytyy kahtia jakautuneena jo siinä vaakunassa, joka koristaa Juhana lII:n hautajaissaaton kuvaa. Kustaa II:n Aadolfin aikana tehtiin keskihäntään pikku tupsu, joka sitten kehittyi varsinaiseksi hännän puoliskoksi. Porvoon valtaistuimen ja "Svecia antiquan " vaakunat ovat tässä, samoinkuin monessa muussakin suhteessa, hyvin toistensa näköiset.

Jaloissa olevan miekan muoto vaihteli myöskin melkoisesti eri aikoina. Alkuaan muodosti kahvan ponnen kotkanpää, joka sitten hävisi pois. Sijalle tuli 1700-luvun loppupuolella Turun rykmentin lippuun tavallinen sapelinkahva, joka nähdään myös Porvoon valtaistuimen vaakunassa. Jonkinlaisena välimuotona tähän kahvatyyppiin on mainittava "Svecia antiquan " vaakunamiekan kahva, jossa kotkanpään ohella nähdään käyrä väistinrauta, mikä saattaa ajattelemaan kaarimaista kädensuojinta.

Jaloin kokonaisvaikutus on ehdottomasti vanhimmalla, Kustaa Vaasan hautalaitteeseen tehdyllä leijonalla: sen tulinen järkkymätön into tempaa katsojan heti mukaansa.

V. 1887 normalisoi entinen valtioarkivario K. A. Bomansson Suomen vaakunan. Leijonan hän otti Kustaa Vaasan hautalaitteesta: sen hännän hän vain teki yksinkertaisemmaksi ja oikean takakäpälän hän siirsi väistinraudan taa. Herttuallisen kruunun tilalle hän asetti kuninkaallisen kruunun ja tämän sisään suuriruhtinaan myssyn. Kruunun vanteeseen hän sijoitti keskelle soikean kiven vinoneliön muotoisen kiven sijalle. Siten muodostui vaakuna jonka punaiselta yhdeksän hopearuusun koristamalta pohjalta kohoaa kruunattu kultainen leijona, oikeassa haarniskapukuisessa jalassa kultakahvainen hopeamiekka, takajalat kultakahvaisella hopeasapelilla. Kilven yllä suuriruhtinaan kruunu.

On mainittava myös, että venäläisetkin heraldikot ovat muodostelleet Suomen vaakunaa. Niinpä on sen vaakunan kruunuun, joka koristaa Nikolai ll:n kruunajaiskuvaa, sijoitettu Venäjän vaakuna, kaksipäinen kotka kaikkine keisarillisille valtamerkkeineen, ja käyrä venäläinen miekka on temmattu leijonan takajalkojen alta miltei samaan asemaan kuin Turun rykmentin lipussa. Tämä venäläissyntyinen vaakuna otettiin viime vuonna Senaatin varapuheenjohtajan Borovitinovin käskystä miltei sellaisenaan Suomen valtiokalenterin kanteen. Leijona, joka siinä menetti kaiken ryhtinsä, muistuttaa takajaloilleen noussutta tanssivaa hevosta. Tämä vaakunakuva merkitseekin Suomen leijonan syvintä alennustilaa.

Tässä yhteydessä mainittakoon,että Kremlin valtaistuinsalissa on kaksi suomalaista vaakunaa: Karjalan vaakuna aivan lähellä valtaistuinta ja Suomen vaakuna kauimpana siitä. Mikä johtuu siitä, että Venäjän tsaarit paljoa aikaisemmin tulivat Karjalan herroiksi kuin Suomen suuriruhtinaiksi.

Suomen väreistä on väitelty jopuolivuosisataa, ja vastanyt näyttää eräistä sanomalehdistössä olleista lausunnoista päättäen yksimielisyyden päivä kajastavan. * Sinisen ja valkoisen käytäntööntulosta Suomen väreinä kerrotaan seuraavaa: Eräässä ruotsalaisessa kylpylaitoksessa toimeenpantiin kilpapurjehdus, johon suomalaisetkin vieraat päättivät ottaa osaa. Joukossa oli Z. Topelius. Kun suomalaisilla ei ollut ennestään mitään kansallisia värejä, joilla he olisivat voineet merkitä miehittämänsä veneen, kutsuttiin tuokiossa kokoon tilapäiset "valtiopäivät", joihin nuoret kaunottaretkin ottivat osaa. Nämä valtiopäivät julistivat yksimielisesti sinisen ja valkoisen Suomen väreiksi.Värikysymys tuli ensi kerran valtiollisen uudistuksemme suurena vuonna v. 1863 lippukysymyksen yhteydessä esille. Siis samoissa olosuhteissa kuin nytkin. Mielipiteet kävivät kolmeen suuntaan: yhdet (Finlands Allmänna Tidning) ehdottivat punaista ja keltaista, vaakunamme päävärejä, toiset (Helsingfors Dagblad, Suometar) punaista, keltaista ja sinistä, koska muka teräksen esiytyminen vaakunassamme vaati myös sinistä, mitä muutoinkin jo vanhastaan pidettiin suomalaisena värinä, ja kolmannet (Helsingfors Tidningar) valkoista ja sinistä, sillä perusteella, että nämä paraiten kuvastivat kansamme ja maamme luonnetta. Jäikimäisen ajatussuunnan innokkain edustaja oli Z. Topelius, joka kauniissa runossa sytytti sydämiä väriensi puolelle, jotka muka niin elävästi kuvastivat Suomen kesäisiä järviä ja talvista lunta ("en symbolisk betydelse af sommarsjö och vintersnö"). Väittelyn tulokseksi tuli kaksi eri käytäntöä: suurin osa yleisöstä kannatti Topeliuksen runouden lämmittämänä sinistä ja valkoista,* vähemmistö, joka oli sitä mieltä, että monessa muussa maassa lumi oli valkoisempaa ja vesi sinisempää kuin Suomessa, asettui heraldiselle kannalle puoltaen punaista ja keltaista.

Mainita täytyy, että siniselle ja valkoiselle haettiin tukea myös myöhimmästä historiastamme. Maamarsalkan sauva Porvoon valtiopäivillä oli sinistä hopeakukilla kirjattua samettia, ja näitä valtiopäiviä avattaessa kulkivat "Suomen kaksi airuetta" ensimäisinä sinisissä hopeakirjaisissa puvuissa. Suomen sotaväen puvuissa esiintyi sininen jo v:sta 1812 etupäässä kauluksen ja riväärien värinä. V. 1819 antoi Aleksanteri I Luolaisten kentällä kolmelle silloiselle Suomen rykmentille liput, joissa oli Suomen armeijan värit, tumman vihreä, vaaleansininen ja valkoinen sekä Suuriruhtinaanmaan vaakuna keisarillisen kotkan sisässä.

 V. 1895 herätti valtionarkivario Reinh Hausen väittelyn uudelleen moittien sitä, että sinisiä ja valkoisia värejä asian oikeaa laitaa tietämättä kannatettiin niin sanomalehdissä kuin juhlatilaisuuksissakin Suomen kansallisväreinä. Kun vapauden päivät 1905 kajastivat taas, asettuivat entiset katsomukset sovittamattomina jälleen vastakkain: nyt puolsivat perustuslailliset, joiden valtaanpääsy kohotti leijonalipun suurlakon muistorikkaina päivinä julkisten rakennusten katoille punaista ja keltaista, mutta suomalainen puolue valkoista ja sinistä.

Vihdoin kesällä 1912, Tukholman olympialaisten kisojen aikana, jolloin suomalaisten oli viranomaisten pakotuksesta poikkeuksena kaikista muista kansoista esiinnyttävä ilman lippua, heräsi sanomalehdistössä uudelleen vilkas keskustelu Suomen väreistä. Reinh. Hansen osoitti äsken mainitun polemiikin aikana, että miltei kaikkien maiden kansallisvärit samalla olivat vaakunan päävärit. Tähän huomautti Georg Schauman, että kansallisvärit eivät olleet, eivätkä voineet olla jostakin niin muodollisesta seikasta kuin vaakunan väreistä riippuvia, vaan olivat historiallisten tapausten synnyttämiä sellaisina ajankohtina, jolloin kansat heräsivät kansalliseen itsetietoisuuteen ottaen kohtalonsa ohjat omiin käsiinsä. Niin olivat esim. Ranskan kansallisväreistä punainen ja valkoinen vallankumouksen luomia: ne olivat Parisin, vallankumouksen ahjon värit: kun kuningasvalta taipui uuden ajan vaatimuksiin, liitettiin vallankumouksen väreihin kuninkaallisen vallan valkoinen väri. Suomen kansasta tuli Schaumanin mukaan kansakunta sanan täydessä merkityksessä vasta 1863. Tällöin loivat maan suurmiehet kansan värit, sinisen ja valkoisen, joita kansa yhtyi kannattamaan. Kansa valitsi siis täysikäisyyspäivänään itse värinsä.

Olen tahtonut tuoda esille tämän Schaumaninkin lausuman ajatuksen, ettei minua syytettäisi yksipuolisuudesta. Epäilemättä siinä on perää, mutta ei niin paljon, etteivät hänen historiallisiinkin tosiasioihin perustamansa kansallisvärit lopulta nekin palautuisi heraldisiin väreihin. Näimmehän sen juuri hänen ranskalaisesta esimerkistään. Schauman myöntääitse heraldisen pohjan, mutta ei tunnusta sitä nykyaikaisten, kansain kansallisvärien määrääjäksi! Hän kirjoittaa m. m.: "Siihen aikaan (keskiajalla) vaati tapa, että kullakin herralla piti olla vaakuna arvonsa ulkonaisena tunnusmerkkinä. Näiden valmistaminen sekä varustaminen kuvioilla, väreillä, kypäreillä ja lehtikoristeilla saattoi tapahtua ainoastaan määrättyjä tenillisiä sääntöjä huomioonottamalla mistä syystä syntyi ominainen taide, vaakunataide eli heraldiikka. Vaakunain värit saivat pian erikoisen merkityksensä: niistä tuli pikku ruhtinasten talonvärit, joissa kaikki taloon kuuluvat juhlatilaisuuksissa prameilivat ja joilla linnan huoneet koristettiin... Keskiaikainen vaakunataide, heraldiikka, on siten saanut määrätä useat 1800-luvun kansallisvärit". Eräs saksalainenerikoistuntija sanookin:"Enimmäkseen ovat maan väreinä hallitsijasukujen sukuvaakunan värit, sillä hallitsijasukujen perhevaakunoista on aikain kuluessa tullut maan vaakunoita."

Epäilemättä on kysymys kansallisväreistä kansakunnan itsensä ratkaistava; ja toivoa täytyy, että Suomen kansa lopultakin on tullut tähän ajan kohtaan.

Mutta kysymystä kansallisväreistä ei ratkaista samassa määrässä järjellä kuin tunteella, ja juuri tämä seikka on tehnyt sen, että yksimielisyyteen pääsy on ollut vaikeata. Ratkaisun luulisi kuitenkin silloin käyvän mahdolliseksi, kun esiytyy hetki, joka siinä määrin valtaa kansalaisten mielet, että arvostelu vaikenee yhteisen suuren tunnevuon voimasta.

Sen hetken luulisi lyöneen sinä päivänä, kun punakeltainen leijonalippu pitkällisen sorronajan jälkeen taas vapauttavana vallankumouspäivänä lehahti lipputankojemme latvaan. Kenen suomalaisensydän ei silloin sykähtänyt!

Ja se lippu, joka silloin kohosi, oli samalla merkki, mikä sitoi nykyhetken entisyyteen sallien meidän nähdä ja arvostella tapahtumia niiden syysuhteissa: historialliselta pohjalta.

Leijonalippujen alla taistelivat suomalaiset esi-isämme jo Kustaa Aadolfin aikana, ja läpi koko 1700-luvun oli tämä sama lippu Turun rykmentin kunniakkaana tienviittana. Sen tulista, tarmokkaasti taistelevaa leijonaa seuratkaamme edelleen.

Kun sen lippumme esikuvaksemme asetamme, muistakaamme samalla panna se päin lipputankoon, selin itseemme sen seuraajiin, sillä silloin se on oikeassa johtajan asennossaan.

On myös puhuttu Suomen lipusta, jossa keltainen risti olisi punaisella pohjalla. Sillä olisi se etu, että se yhdistäisi meidät Skandinaviaan, mutta se haitta, että sen etäältä katsoen saattaisi sekoittaa Tanskan tai Sveitsin lippuihin, joissa punaisella pohjalla on valkoinen risti. Totta on, että leijona onmatkan päästä huonosti erottuva kuvio, mutta toiselta puolen yhtä kaikki sellainen, ettei se aikaansaa sekoittamista muiden maiden lippuihin. Sinivalkoisen se voittaa heraldisen alkuperänsä, väriensä lämpimyyden ja kantavuuden sekä kuvionsa mukaantempaavan voiman puolesta.

Mutta kun Suomen lippu kerran luodaan, laitettakoon siitä normaalikappale, joka vastaisillekin polville näyttää oikeat koko- ja värisuhteet ja siten asettaa esteen mielivallalle.