Kansan Toveri 22, 15.11.1899
Kirj. Vladimir Korolenko
Venäjänkielestä suomensi Jalmari Aalberg.
(Jatk. viime n:oon.)
Ja tasainen kellonsoitto vyöryi soittimen kielistä.Se oli alussa vilkasta ja räikeää, pysytellen korkeissa äänissä, mutta äänet kävivät vähitellen yhä matalammiksi ja pehmeämmiksi. Olisi voinut luulla kuulevansa korkeaan luokkaan kiinnitettyjen kellojen soivan uhkean kolmivaljakon livistäessä pitkin tomuista tietä ja kadotessa illan salaperäiseen hämyyn. Kellojen ääni kajahtelee hiljaa ja tasaisesti ja mitä kauvemmaksi hevoset etenevät sitä hiljaisemmaksi se käy, kunnes se vihdoin häipyy yksitoikkoisen aron hiljaisuuteen.
—Kas niin, juuri niin! — sanoi Maksim. — Käsititkö eroituksen. Vielä pienenä ollessasi äitisi kerran koetti —selittää sinulle värejä äänien avulla.
— Sen kyllä muistan. Miksi silloin kielsit äitiä jatkamasta opetustaan? Kenties olisin siten saanut asiasta selvän.
— En luule sitä, - vastasi ukko miettiväisen näköisenä. — Siitä ei olisi ollut mitään hyötyä. Muuten luulen jokaisen syvätunteisen ihmisen ilman opetustakin tuntevan, ettei äänien ja värien välillä voi olla sanottavaa eroitusta, sillä ne tekevät kumpikin saman vaikutuksen. Jostakin ihmisestä sanotaan, että hän katselee kaikkea surunpunaisessa valossa. Se merkitsee, että hän on iloisella mielellä. Aivan sama mieliala voi hänessä herätä kuunnellessaan määrättyjä ääniä. Äänet ja värit ovat yleensä samanlaisten sieluntunnelmain symbooleja.
Ukko sytytti piippunsa ja loi tutkivan katseen Pekkaan. Sokea istui liikkumattomana ja näkyi suurella huomiolla Kuuntelevan Maksimin sanoja. "Jatkankohan," ajatteli ukko itsekseen. Hetken kuluttua hän kuitenkin oli tehnyt päätöksensä ja alkoi jälleen puhua aivan kuin ajatusten virta olisi vastoin hänen tahtoansa temmannut hänet mukaansa.
— Niin, niin! Kummalliset ajatukset risteilevät aivoissani ...Lieneeköhän se ainoastaansattuman oikku, etta veremme on punaista. Katsos ...Kuu joku ajatus herää aivoissasi, kun näet sellaista uuta, ettii herättyäsi itket ja vapiset tai kun intohimo valtaa sydämesi, — niin silloin veri syöksähtää sydämestäsi voimakkaammin kuin tavallisesti ja juoksee punaisilta puroina aivoihin. Niin, veremme on punaista ...Punaista ja kuumaa — virkkoi nuorukainen miettivästi.
—Aivan niin, - punaista ja kuumaa. Ja punainen väri, samoin kuin punaiset äänetkin, herättävät sielussamme innostusta ja intohimoja. Toisilla väreillä on aivan toisenlainen vaikutus. Taivas esimerkiksi on sininen ja sininen väri herättää meissä mielteen selvästä ja kirkkaasta.
Maksim imi piipustaan muutamia paksuja savupilviä, jotka miltei kokonaan peittivät hänet näkyvistä, ja jatkoi:
—Jos huitaset kättäsi pääsi päällä, niin sen kulkema tie muodostaa puoliympyrän. Kuvitteleppa nyt mielessäsi, että kätesi on loppumattoman pitkä, jos että silloinkin voit tehdä sillä saman liikkeen, niin tulet piirtäneeksi sillä puoliympyrän äärettömään avaruuteen.Yhtä kaukana päämme päällä me näemme taivaan kuperan laen se on tasainen, ääretön ja sininen ...Katsellessamme sitä sellaisena tunnemme rauhaa ja sopusointua sielussamme. Kun taas ajelehtivat synkät pilvet ja peittävät laivaan, niin sielumme sopusointukin katoaa ja epämääräinen levottomuus valtaa sen. Sinähän tunnet, milloin ukkospilvi lähenee ... — Niin, minusta tuntuu kuin joku tuntematon voima tekisi sieluni levottomaksi. —Olet aivan oikeassa. Me odotamme hartaasti, että taivaan tumma sini tulisi jälleen näkyviin pilvien takaa. Ukkospilvet ajelehtivat ja mylleröivät, mutta taivaan sininen kansi niiden yläpuolella pysyy muuttumattomana. Ne tiedämme sen ja senvuoksi odotamme levollisesti kunnes rajuilma on talttunut. Niin, taivas on siis sininen ... Meri on myöskin sininen tyynenä ollessaan. Ja äidin ja Kvelinan silmät ovat niinikään siniset, samoin kuin taivas ja meri.
—Ne ovat siniset kuin taivas — virkkoi nuorukainen hellästi.
— Aivan niin. Sinisien silmien sanotaan olevan levollisen, sopusointuisen sielun merkkinä. — Nyt puhun viheriästä väristä. Muutama aika sitte meillä oli kevät ... nyt on kesä ja viheriä ruoho peittää miltei kaikkialla maan. Maa itsessään on musta ja samoin ovat puiden rungot keväällä mustia ja kosteita, mutta viheriä ruoho nousee vähitellen maasta ja viheriät lehdet puhkeavat puissa auringon lämpimien säteiden vaikutuksesta. Viheriöidäkseen ne tarvitsevat kohtuullisesti valoa ja lämpöä. Vihreyteen on yhdistettynä lämpöä ja kosteaa viileyttä, ja se herättää meissä rauhallisen tyytyväisyyden ja terveyden tunteen, vaan ei intohimoa eikä sitä tunnetta, jota ihmiset kutsuvat onnellisuudeksi ...käsititkö minun ajatukseni?
—E - en ... aivan täydellisesti, mutta jatkahan kuitenkin, tee hyvin.
—No, mitäpä sille mahtaa! ... Kuuntele siis edelleen. Mitä kuumemmaksi kesä käy, sitä enemmän vihreys kuihtuu, se näkyy sairastuvan elämän voiman yltäkylläisyydestä; puiden lehdet riippuvat hervottomina ja jollei sateen kostea viileys auringon hellettä vaimenna, niin vihreys katoaa kokonaan ja kellastuu. Syksyllä hedelmät taas täyttävät puut ja kelluvat punertavina väsyneiden lehtien lomissa. Hedelmä on aina punaisempi puolelta, johon lämpöon päässyt enemmän vaikuttamaan; koko elämän voima on yhdistynyt siilien, koko kasvimaailman mehu ja intohimo uhkuu siitä. Tässäkin on siis, kuten huomaat, punainen väri intohimon väri, sen symhooli. Se on hekuman ja hurmauksen, synnin ja vihan — tyydyttämättömän kostonhimon tunnusväri. Siksipä intohimojensa valtaan joutunut kansanjoukko aina valitsee tunteittensa tunnusmerkiksi punaisen lipun, joka tulenliekin lailla liehuu sen yläpuolella. Mutta pelkään, ettet jälleen ymmärrä minua.
—Mitä siitä, jatkahan kuitenkin!
— Sitte tulee syksy. Hedelmat käyvät yhä raskaammiksi, irtaantuvat oksista ja putoavat maahan ... Hedelmä näivettyy ja kuolee, mutta siihen kätketty siemen elää ja uusi puu tuuheine lehtineen ja uusine hedelmineen kasvaa siitä. Siemen hautaantuu maahan, kylmä aurinko kohoaa ainoastaan hiukan taivaanrannan yläpuolelle, kolakka tuuli syleilee maata ja harmaat pilvet ajelehtivat taivaalla ...Elämä ja intohimo katoavat vähitellen ja huomaamatta luonnosta; maa käy yhä tummemmaksi. Pian alkaa miljoonia lumihiutaleita putoilla autiolle ja yksitoikkoiselle, aivan kuin leskeksi jääneelle maalle, ja se peittyy tasaisen, yksivärisen, kylmän ja ... valkean lumivaipan alle. Valkea —on kylmän lumen ja korkealla kylmässä avaruudessa liitelevien piivien, — sekä samalla mahtavien, hedelmättömien vuorenhuippujen vari ... Se on levollisuuden ja kylmän pyhyyden, tulevan hedelmättömän elämän tunnusväri. Mutta —entä musta vari sitte ...
—Sen tiedän, — keskeytti sokea nuorukainen. —Se merkitsee — äänettömyyttä,hiljaisuutta ...yötä.
—Niin on, ja siksi se onkin kuoleman tunnusväri...
Pekka vavahti ja virkkoi kolealla äänellä: Sanoit sen olevan kuoleman värm, mutta minullehan kaikki on mustaa ... aina ja joka paikassa näen ainoastaan pimeyden ympärilläni.
—Se ei ole totta, — sanoi Maksim vilkkaasti,— sinähän kuulet äänet ja muiden liikkeet sekä tunnet lämmön...
—Niinpä kyllä, — vastasi nuorukainen miettivästi. — Se on totta, minä voin nyt eroittaa toisistaan punaiset, siniset ja ylpeän juhlalliset valkeat äänet, jotka vyöryvät jossakin äärettömässäkorkeudessa. Mutta surun mustat säveleet tunnen kaikkein lähimpänä itseäni, tunnen niiden aaltoilevan matalalla, lähellä maan pintaa. Tiedäthän, etten soittaessani iloitse, vaan itken.
—Kuulehan Pekka, — sanoi ukko vakavasti nousten paikaltansa. — Saavuttamatonta hapuillessasi sinä unohdat sen, mikä on sinua lähinnä ja joka on muuta paljoa kalliimpi. Muista, että hellyys ja rakkaus ympäröivät sinua ... Sinä et huomaa sitä ja kärsit noin kauheasti siksi, että liian itsekkäästi antaudut surusi valtaan. . .
— Aivan niin! — huudahti Pekka kiihkeästi. — Mutta tahtomattanikin joudun sen valtaan. Enhän mitenkään voi päästä siitä erilleen, kun se seuraa minua kaikkialle.
—Jospa voisit ymmärtää, etta maailmassa löytyy surua, joka on sata vertaa raskaampi sinun suruasi, — surua sellaista, johon verrattuna sinun huoleton elämäsi, johon koko ympäristösi ottaa osaa, on autuutta...niin silloin...
—Se on valetta! — keskeytti sokea vihaisella ja intohimosta väräjävällä äänellä. — Minä vaihtaisin mielelläni elämäni köyhimmän kerjäläisen kohtaloon, sillä hän on paljoa onnellisempi minua. Sitä paitsi ei sokeista saa pitää liiallista huolta ...Usein olen ajatellut sitä. Sokeita tulee viedä tielle ja jättää heidät sitte oman onnensa varaan ja antaa heidän kerjätä. Jos olisin kerjäläinen, olisin paljoa onnellisempi. Heti aamusta alkaen ajattelisin ainoastaan sitä, mistä saada päivällistä, laskisin jokaisen saamani rovon ja polkaisin aina, että ne eivät riitä. Illan tullen iloitsisin hyvästä saaliista ja rupeoisin etsimään sopivaa yösijaa. Jollen onnistuisi, saisin kärsiä vilua ja nälkää ...Nämä jokapäiväisen elämän pikku huolet veisivät kaiken aikani enkä ehtisi ajatella muuta, eivätkä kaikki puutteet tuottaisi minulle lähimainkaan niin suuria kärsimyksiä kuin nykyinen elämäni...
—Luuletko niin? — kysyi Maksim kylmästi ja katsahti Evelinaan. Surkuttelu ja osanotto kuvastui ukon katseessa. Tyttö istui vakaana ja kalpeana paikallaan.
—Olen vakuutettu siitä, — vastasi Pekka jäykällä, itsepintaisella äänellä.
—En rupea väittelemään kanssasi, — sanoi ukko yhtä kylmästi kvin ennenkin, — kenties olet oikeassa. Mutta jos kohta elosi olisikin huonompaa, sinä olisit itse sensijaan parempi. Nykyään sinä olet suorastaan itsekäs.
Ukko loi vielä kerran tyttöönsäälivän katseen ja poistui sitte huoneesta kolauttaen kainalosanvojaan lattiaan.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti