(Mainos). Parviainen & Winter

Uusi Suometar 104, 29.8.1877

Wirolaisten asunnot, puku ja tawat. (Osa tekstiä.)

Maiden ja merien takaa 1, 2.1.1865


[---]

Merkillistä on että eritansoilla on suuret ja yleiset eroitukset, ei ainoastaan puwun muodossa waan wärissäkin. Niinpä esim. Litwalaisilla ja Lättiläisillä walkea ja harmaanwalpakka wäri omat kansallisena wärinä. Litwan miehet aina käywät walkeassa willassa ja naiset walkeassa palttinassa. Lättiläisillä, heidän heimolaisillansa, waatteitten wäri wähän harmaalle wiwahtaa.

Virolaisilla sitä wastaan waatteitten wäri on musta tai mustanruuni. Litwalaisia woisi siis sanoa walkowiitoitsi ja Wirolaisia Mustawiitoiksi. Herodotos kertomuksessansa Skytinmaasta usein mainitsee erästä Mustawiitat (Melanchlänoi) nimistä kansaa, ja moni oppinut on tahtonut päättää hänen siinä kohdin Wirolaisia tarkoittaneen, koska koko nykyisen Wenäjänwallan  piirissä ei ole muuta kansaa, joka niin yksinomaisesti olisi mustaan puettu. Lättiläisetkin tätä nykyä wielä tawallisesti mainitsewat Wirolaista Mustawiitan nimellä.

Oli syynä siihen joku omituinen rakkaus mustaan wäriin wai lieneekö lampaitten willa täällä enimmiten musta, se ainakin on tosiasia että Wirolainen melkein kaikki waatteensa laittaa mustasta tai mustanruunista willasta. Mustasta sarasta on heillä housut ja hameet, takit ja tankit ja pitkät päällysviitat. Sukatkin setä kintaat owat mustasta langasta neulotut, ja samaten turkit jotka miehillä ja waimoilla owat aiwan samannäköiset. Sitä walkeammalta paistawat tästä mustasta puwusta heidän walkoiset kaswonsa ja liinankarwainen tukka.

Waikka, niinkuin yllä sanottiin, Wirolaiset eiwät paljon huoli koristella asuntoansa, niin kuitenkin laillansa koristelewat itseänsä, ja waikka heidän huonekaluissansa ei ole yhtään, jota  suuremmassa arwossa pitäisimät, niin kuitenkin on monta osaa heidän puwussaan, josta he suurta lukua pitäwät ja jota huolellisesti koristelewat.

Tämmöisistä koruista on silmiinpistäwäisin waimoin rintasolki. Oikeastaan on niiden tarkoituksena paidan koossa pitäminen, waan ne owatniin suuret ko'oltaan että peittäwät koko rinnan haarniskan tai kilwen tawalla. Näillä rintasoljilla Wirottaret enimmiten koreilewat ja kopeilewat. Saksan kultasepät kaupungeissa takowat niitä hywin siewiksi hopeasta tai messingistä, ja kaupittelemat tukuttain kaikilla markkinoilla.  Jokaisessa eri tienoossa on omituinen, wanhastaan tawallinen rintasoljen laji, ja erilaiset ne on myöskin naineilla, erilaiset  naimattomilla. Mihin rintasolkiinsa Wirottaret ripustamat kaktki mitä heillä on kallista, sormuksia, ristejä, rahoja, koralleja, merenkultaa, kulkusia, ja koska näin täydessä pyhäpuwussaan menewät kirkkoon, niin kilisee ja helisee niinkuin astuisi rautainen ritari.

Mustain waatettensa koristukseksi Wirolaiset hywin taitawasti ja somasti käyttäwät punaista wäriä. Wiittoihin, sukkiin ja kenkiin he aina ompelewat punaiset langat. Warsinkin reunoissa on niitä aina monella lailla. Nämät punaiset langat wälistä waan owat pantuna kaikellaisiksi koukeroiksi, wälistä kukkasiksi, linnuiksi t. m. s. Eri pitäjissä pannaan ne eri lailla ja tuntija niistä kohta päättää mistä mihin on kotosin.

Wirolaisilla on samallaiset jalkineet kuin Wenäläisellä ja Lättiläisellä. Kaikki nämät kansat alkuansa eiwät ole käyneet saappaissa niinkuin Puolalainen, Tatarilainen y. m. Wasta myöhemmin owat Wenäläiset Tatarilaisilta, Litwalaiset Puolalaisilta oppineet saappaissa käymisen, Wirolaisissa niinkuin Lättiläisissäkin miehet sekä näiset käywät niini- tai pajunkuori-kengissä; warakkaammat panewat jalkaansa nahkapalan, jonka punaisella paulalla wetäwät kiinni. Harwa on Saksalaisilta oppinut saappaita jalkaansa panemaan ja koreilee niissä pyhänä. Heistä nämät niinikenhät owat kaikkia muita jalkineita paremmat ja ne owatkin hywin mukawat sekä soweliaat tätä suomaata kaalatessa. Tietysti niinikenhät eiwät montaa päiwää kestä; waan jos matkalla rikki menewät, ei siitä mitään hätää. Pian on joku puu kolottu ja uudet jalkineet punotut. Hiusten suhteen on Wirolaisilla myöskin ihan eri tawat kuin mitä heidän naapureillansa, Wenäläisillä, Puolalaisilla ja Lättiläisillä. Lättiläinen leukansa aiwan sileäksi ajaa, Wenäläinen antaa poskien, huulten ja leuwan mielinmäärin karwettua, waan Wirolaisissa on toinen tapa naineilla miehillä, toinen naimattomilla; jälkimäiset ajawat kaiken partansa, edelliset sitä wastaan ainoastaan wiikset. Wenäläinen keritsee tukkansa aiwan tasaiseksi ympäri koko pään; Wirolaisissa sitä wastaan, sekä miehillä että waimoilla, pojilla ja tytöillä liehuu kullankeltaiset suortuwat pitkänä ja walleillaan, jossa heidän näkönsä tulee hywin metsiköntapaiseksi. Ainoasti muutamin seuduin pannaan tyttöin tukka palmikolle taikka waimoin hiukset suureksi sarweksi keskellä päätä.

Muutamin paikoin on tytöillä hywin soma, "tyrk" niminen lakki päässä. Se on korkea, pään ympäri kääritty liuska wahwaa paperia, jonka päällystäwät punaisella willakankaalla tai silkillä ja koristelewat pitseillä sekä hetaleilla. Otsassa on tämä lakki Wenakkojen pääkorun näköinen; takana on se matalampi ja liehuwilla nauhoilla y. m. warustettu. Naineilla on päältäpäin umpinaiset myssyt. Köyhimmälläkin on punalanka hiuksissa ja lasihelmilanka kaulassa. Miehillä on kesällä matalat hatut niinkuin Wenäläisillä, talwella korkeat puuhkalakit lampaan- tai ketunnahasta.



[---]

Lomakurssit. (Väriä koskeva osa.)

Turun Sanomat 487, 18.8.1906

Torstaina elok. 16. p:nä.

(Hels. S:n mukaan.)

[---]

Eräs toinen tutkija samoin tutki indigoa, kunnes hänkin wihdoin onnistui. Tällä keksinnöllä oli suuremmoiset seuraukset. Ennen oli Englanti siirtomaistaan tuonut indigo-wärin maailmanmarkkinoille ja se oli kowin kallista. Nyt sitä woitiin laittaa keinotekoisesti ja se on suuresti halwentunut. Englannin  on kokonaan täytynyt lakkauttaa indigon wiljelys. Ensin weiwät yritykset kyllä 16 miljoonaa markkaa, mutta kun kerta walmistus saatiin onnistumaan, tuotti se heti suurtakin woittoa. Tämäkin osaltaan osottaa, kuinka suuri käytännöllinenkin merkitys kemian tutkimisella on. Tällaisen tutkimisen awulla meidän tärkeimmät tarweaineemme, lasi, saippua, rauta j. n. e. owat saadut palwelukseemme; kemistit owat  lääketieteelle antaneet kloroformin, eetterin j. n. e. - Puhuja lausui lopuksi, että waikka kemistien työtä ei  yleensä paljon tunneta, owat he tehneet ihmiskunnalle paljon hywää, ja kemia on waikuttanut  äärettömästi ihmiskunnan kulttuurikehitykseen.

Sananen värinarkojen levyjen käyttämisestä maisemavalokuvauksessa.

Nyblinin tietolipas 2 / 1910

*) Kirjoittajan tätä lausuntoa vastaan täytyy meidän panna vastaväite, sillä se on harhaan viepä. "Syyskesän tumman vihreälle värille" ovat värinarat levyt paljoa parempia kuin tavalliset levyt, sillä vaikkakin  värinarka levy ei olekaan kovin tunteellinen tummanvihreälle on se sille kuitenkin paljoa tunteellisempi kuin tavallinen levy. Sitä paitsi, ja se onkin pääasia, on edellinen paljoa tunteettomampi sinisille ja violeteille säteille kuin jälkimäinen. Siitä seuraa, että heijastuvat siniset ja violetit säteet vaikuttavat heikommin, tummanvihreät voimakkaammin värinaralle kuin tavalliselle levylle, joten kuva edellisellä tulee harmoonisempi ja „eheämpi". Tähän tulee vielä lisäksi, että värinarka levy antaa paljoa paremman ilmaperspektiivin, että pilvet esiintyvät paremmin, ja auringon valaisemat osat eivät ole kovia ja valkoisia varjoosia vastaan. Jos sitä paitsi käytetään heikkoa keltalevyä, joka tämänkaltaisille kuville on edullista, niin voi värinaroilla levyillä tulla toimeen melkoista lyhemmällä valotusajalla kuin muilla levyillä. Parhaita levyjä sellaisille kuville ovat Imperial "Non-Filter" ja Perutzin "Perxanto".
- Toim.Kun värinarka levy kaikellaisessa valokuvauksessa antaa, paremman tuloksen kuin tavallinen levy, näyttää sen etuisuuksista puhuminen oikeastaan tarpeettomalta. Mutta kun monella amatöörillä on liian suuri käsitys valonaran levyn ominaisuuksista ja he sen vuoksi vaativat liian suuria siltä, tahdon tässä lyhykäisesti tehdä selvää siitä missä määrin ja milloinka se osottaa oivallisuuttaan. Niinpä on valonarka levy esim. melkein tunteeton syyskesän lehtien tummanvihreälle värille. Valokuvattaessa tulevat silloin kyseeseen vain lehden pinnalta heijastavat siniset ja violetit säteet, jotka, vaikkakin levy on tunteellinen tummanvihreille säteille, kuitenkin aina pääsevät suuresti voitolle*). Tavallinen levy antaa värivalöörit tässä tapauksessa yhtä hyvin. Toisin on asianlaita keväällä valokuvattaessa, jolloin lehdillä on tunnettu vaaleanvihreä värinsä. Siihen on käytettävä värinarkaa (kellanvihreälle arkaa) levyä; samoin myöskin valokuvattaessa syksyn keltaisia värejä. Onko käytettävä värinarkaa levyä keltasuodattimen kanssa tahi sellaisia, joita voi käyttää ilman keltasuodatinta, riippuu siitä missä määrin tahdotaan jättää pois sininen luonto. Jos vaalean keltaset lehdet ovat  värivalööriltään yhtä vaaleaa taivasta vasten, on taivas sopivasti valitulla keltasuodattimella saatettava joko tummemmaksi tai vaaleammaksi vastavaikutuksen aikaansaamista varten. Jos lehtien väri syksyllä on muuttunut ruskeaksi tahi punaseksi, ei silloin kelpaa tavallinen keltavihreälle arka (ortokromaattinen) levy, vaan täytyy silloin turvautua pankromaatiseen (joka on tunteellinen punasille säteille) ja orange-suodattimeen.

Jos maisemassa on kukkia, esim. niityllä, on värinaran levyn käyttäminen luonnollista.

Valokuvattaessa laajoja maisemanäköaloja, tulee, kuten tiedetään, kauimpana oleva tausta aina liiaksi valotetuksi. Syy siihen on seuraava. Ilma on täynnänsä äärettömän pieniä vesihiukkasia, jotka laskeutuvat ilmassa liitelevälle tomulle. Sen vuoksi näkyvät kaukana olevat esineet silmälle kääriytyneinä huntuun, jonka siniset ja violetit säteet valokuvassa vaikuttavat vieläkin voimakkaammin ja siten tekevät värinaran levyn tarpeelliseksi. Jos keltasuodatinta käytetään, ei se saa olla liian tumma, jotta tausta ei esiintyisi luonnottoman selvästi. Sininen taivas, jolla on pilviä, vaatii myöskin värinarkoja levyjä.

Kun värinaran levyn gradatsiooni on melkoista parempi kuin tavallisten levyjen, puolustaa värinarka levy menestyksellä paikkansa talven aikana valokuvattaessa, sillä puolisävyt siinä silloin erittäin hyvin tulevat näkyviin. Niiden säilyttämistä varten on levylle kuitenkin valopihahan levy välttämätön.

Niille jotka haluavat tarkemmin perehtyä värinarkoihin levyihin, suosittelen tri E. Königin teosta: "Das Arbeiten mit farbenempfindliche Plätten". Berlin 1909, Kustantanut Gustaf Schmidt.

Arne Niklander.


Nyblinin tietolipas 2 / 1910
Bromihopea- ja kloribromihopeakuvien värittäminen.
Arne Niklander.

(Jatkoa.)

Rautaväritys.

Sinisiä värejä, eri vivahduksia tummansinisestä vahvasti loistavaan Preussin siniseen. Samoin kuin uranvärityksessä tapahtuu tässäkin samalla haavaa vahventuminen, joka kehitettäessä on otettava huomioon. Liian kylmää liuosta on vältettävä sillä se värittää hitaasti; ja pitkällisen värittymisen aikana hajaannuttaa vahva valo huuhteen ja tekee valo-osat
värillisiksi. Alkalinen huuhteluvesi turmelee värin. Huuhtelemista ei tarvitse toimittaa pitempään kuin, että valoosat ovat valkeat.

Tumman sininen väri (Sedlaczek):
Rauta-ammoniakki-alunaliuosta (10%) 2,5 cm³
Punasta verilipeäsuola " " 2 "
Sitronahappoista kali " " 2 "
Alunaa (kyllästettyä liuosta) 10 "
Suolahappoa (10%) 0,6 "
Vettä noin 90 "
Tässä huuhteessa voidaan sitronahappoisen kaliliuoksen asemesta käyttää 6 cm³ kyllästettyä oksalihappoliuosta. Kun nämä kumpikin huuhde värittävät voimakkaasti, voi vesimäärää lisätä. Suolahaponpitoisuus ei kuitenkaan saa olla pienempi kuin 0,5 cm³ (10 % liuos) 100:aan cm³ värityshuuhdetta; suurempi saa olla mutta ei missään tapauksessa kuitenkaan enemmän kuin 1 cm³.

Punervan sininen väri saadaan nopeasti käsittelemällä sinistä kuvaa heikossa soda tahi ammoniakkiliuoksessa (noin ½ %). Jos se tapahtuu liian pitkään saa kuva harmaanruskean värin.

Sininen väri saadaan Sedlaczekin mukaan käsittelemällä uranilla väritettyä kuvaa (kats. uranväritys, resept. 1 ja 2)  seuraavalla liuoksella:
Rauta-ammoniakki-alunaliuosta (10 %) 10, cm³
Bromkalia " 3 "
Suolahappoa " "  3 "
Vettä, noin " 90 "

Jos bromkali- ja suolahappoliuokset jätetään pois saadaan siniseen vivahtava syväruskea väri, jolloin valo-osat  värjäytyvät hiukan keltaisiksi, joka välistä antaa kuvalle vanhan kuparipiirroksen luonteen. Löscherin mukaan saadaan malakitvlhreä sinervä värisävy käsittelemällä uranvahvikkeella väritettyä ja sen jälkeen huuhdottua kuvaa rautakloridiliuoksessa (1 - ½%> joka ensiksi antaa kuvalle malakitvihreän värin, joka sitten muuttuu siniseksi. Sen jälkeen huuhdellaan lyhyeen. Vihreät ja siniset värisävyt vaihtelevat sen värin mukaan, jonka kuva on saanut uranhuuhteessa, ja rautakloridiliuoksen vahvuuden mukaan.

Toinen värityshuuhde siniselle värille on seuraava (Löscher):
1 gr rautavihtrilliä
1 " rautakloridia
20 cm³ puhd. vettä.
Tätä liuosta sekotetaan veteen niin paljon että se tulee maidonsameaa. Tässä huuhteessa muuttuu uranvahvikkeella väritetty kuva hitaasti siniseksi.

Violettiväri (Löscher):
Liuos A. 1 gr. oksalihap. rautaoksidia Liuos B. 1 gr. kuparikloridia.
1 " punasta verilipeäsuolaa 100 cm³ vettä
2000 cm³ vettä
Liuokseen B. pannaan niin kauvan hiilihap. ammoniakkia että syntynyt sakka liukenee tummansiniseksi liuokseksi. Musta kuva pannaan ensiksi liuokseen A., jossa se muuttuu siniseksi, sen jälkeen liuokseen B kunnes se saa halutun värin. Jos kuva saa liian kauvan olla jälkimäisessä liuoksessa, muuttuu väri lopulla punaseksi.


Kupariväritys.

Punasia värejä, eri vivahduksia. Vahvasti kehitetty kuva, sillä värityshuuhde ei vahvenna. Pitkällinen huuhtelu värittämisen jälkeen ei heikonna väriä. Huuhtelu on silloin riittävä, kun valoosat ovat valkeat

Aivan valkeaksi on valo-osia vaikea saada. Seuraava huuhde antaa kuitenkin valkeat valoosat. (Sedlaczek):

Punanen ja violetin ruskea väri:
Sitronahap. kaliliuosta (10%) 25 cm³
Kuparivihtrilli " "  4  "
Punasta verilipeäsuola " 3 "
Alunaa (kyllästettyä liuosta) 10 "
Vettä, noin 70 "

Kirsikanpunasta väriä varten, jolloin kuitenkin selvimmät valoosat saav[at viol]etin vivahduksen, suositellaan seuraavaa (Sedlaczek):

Oksalihap. ammoniumiliuosta (kyllästettyä) 20 cm³
Kuparivihtrilliliuosta (10%) 4 "
Punasta verilipeäsuolaiuosta " 3 "
Hiilihap. ammoniumia " 1 "
Vettä, noin 80 "

Ruskean punanen väri (Sedlaczek):
Oksalihap. kaliliuosta (10%) 20 cm³
Kuparivihtrilliä " " 4 "
Punasta verilipeäsuolaa " 3 "
Alunaa (kyllästettyä liuosta) 10 "
Viinihappoa (10 %) 1 "
Vettä, noin 80 "
Sekotettaessa kolmea viimemainittua liuosta, on reseptissä mainittua järjestystä tarkoin noudatettava, sillä muutoin syntyy sakkoja, jotka kokonaan turmelevat tuloksen.

Löscher suosittelee seuraavaa värityshuuhdetta kupari väritykselle:

Liuos A. 5 gr. kuparivihtrilliä | Liuos B. 12.gr. punasta verilipeäsuolaa.
1000 cm³ puhd. vettä |  700 cm³ puhd. vettä.
Liuokseen A. pannaan niin paljon väkevöityä hiilihap. ammoniumiliuosta, että vaaleansininen sakka liukenee. Sen jälkeen kaadetaan liuos B liuokseen A., jolloin syntyy sakka, joka liukenee panemalla huuhteeseen hienonnettua hiilihap. ammoniumia. Tummansinistä huuhdetta voidaan käyttää näin väkevänä tahi vieläkin laimentaa. Aluksi saa kuva siinä ruskean sitten punervan ja lopuksi karmiinipunasen värin.

Kuparinpunanen väri (Ferguson):
Kuparinvihtrilliliuosta (10%) 15 cm³
Kaliumsitrati " 115 "
Punasta verilipeäsuolaliuosta (10%) 13 "
Vettä 100 "

(Jatkoa)

Violetteja ja punaisia värisävyjä kopioimispaperille (hopeasitratipaperille).

Nyblinin tietolipas 2 / 1910

A. Helen suosittelee tähän seuraavaa värityshuuhdetta:
Vettä 1000 cm ³
Rhodanammoniumia . . 5 gr
Jodkaliumia aina .... 5,5 "
riippuen siitä kuinka punertava värisävy halutaan.

Tähän värityshuuhteeseen sekotetaan hämmentäen 1/4 gr kultagloridia liuotettuna vähässä vedessä. Värityshuuhdetta ei ole valmistettava enempää kuin yhdeksi kerraksi tarvitaan.

Kopiat, joita ei tarvitse tummemmiksi kopioita, huuhdotaan ennen värittämistä, ja värityshuuhteeseen pantuna pidetään niitä liikkeessä. Kuten jo mainittiin rippuu väri jodkaliumin paljoudesta. Jos sitä on vähän, esim. 1/4 gr. litrassa, saadaan violetteja värisävyjä, jotka suuresti muistuttavat tavallisessa värityshuuhteessa saatavaa. Jos jodkaliumipitoisuutta lisätään tulee väri punasemmaksi ja panemalla 1 ½ gr tulee se karmiinipunasta. Samalla jatkuu myöskin värittämisaika niin että esim. äsken mainitun karmiinivärin saamiseen menee 35-40 minuuttia. Kun haluttu väri on saatu huuhdotaan kuva vettä usein muuttamalla ja kiinnitetään 15 minuutin aika 15 %:ssa kiinnitysnatroniliuoksessa, joka aina on käytettävä tuoreena.

Tavallisuuden mukaan seuraa sitten kunnollinen huuhtominen.

Aarne Niklander

899. Pellawalankojen walkaiseminen.

Pellervo 7 / 1906

Millä tawalla pellawalangat saadaan parhaiten walkaistuksi?

- Wastaus. Ennen wanhaan ei käytetty nyt muodissa olewia walkaisemiskeinoja, joita nykyään sangen runsaasti kaupitellaan, mutta jotka warmasti yhtä paljon tuottawat wahinkoa kuin auttawat, ne kun nim. tekewät langan ja kankaan heikoksi, hauraaksi.

Ei, 50-60 wuotta sitten, kun allekirjoittanut nuorena tyttönä oli ahkerassa maalaispapin perheessä mukana liinalankoja walkaistessa, tapahtui tämä tuulen, auringon ja ilman awulla. Se oli kyllä uurasta, kärsiwällisyyttä kysywää ja werkkaista työtä, mutta silloinpa olikin ihmisillä enemmän aikaa kuin nykyään.

Karkea liinalanka walkaistaan siten, että wyyhdit ensiksi pannaan likoon muutamaksi wuorokaudeksi. Ne kierretään sitten kuiwiksi ja pannaan pataan, minkä pohjalla on kerros männynoksia ja tämän kerroksen päällä taas paksu kerros koiwun tuhkaa. Kun yksi wyyhtikerros on saatu kattilaan, lewitetään sen päälle uusi kerros tuhkaa ja niin pannaan wuorotellen kerroksittain lankaa ja tuhkaa, kunnes pata on täysi. Sitten kaadetaan pataan wettä niin paljon, että wesi peittää langat. Tämän jälkeen saa padan sisältö kiehua muutaman tunnin, jopa kokonaisen päiwänkin.  Kun lanka nostetaan padasta, on se asetettawa pyykkijakulle ja poukutettawa hywin, ennenkuin se huuhdotaan wedessä, minkä mieluimmin tulee olla pehmeätä (ei kowaa kaiwowettä). Sitten saa se taasen olla jonkun aikaa liossa. Tämän jälkeen tehdään jonkun werran miedompi lipeäliuwos, mikä kiehuwan kuumana kaadetaan langalle, joka silloin mieluimmin on pidettäwä pesupunkassa, mistä lipeän silloin tällöin woi juoksuttaa ulos. Joka kerralla kun lipeää on juoksutettu pesupunkassa, on uutta lipeää kaadettawa. Kun lanka on uudestaan poukutettu ja huuhdottu ennenmainitulla tawalla, pannaan se riippumaan auringonpaisteeseen, ja on tähän käytettäwä kahta tankoa, joiden wälille wyyhdit pingoitetaan. Tällöin owat langat hywin puhdistettawat, jotta ne tulewat kauttaaltaan tasaisesti walkaistuiksi; tämä puhdisteleminen on aina wähän wäliä uudistettawa. Kun langat owat kyllin kauwan riippuneet, liuotetaan ne jälleen kiehuwassa lipeässä ja saawat taasen muutaman päiwän riippua ulkoilmassa. Tätä menettelyä woi jatkaa yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes lanka on kylliksi walkoista. Mieluimmin tapahtukoon walkaiseminen kewätauringossa; keskikesän aikaan ei se onnistu kyllin hywin; walkaiseminen hangen aikana taas tekee langan heikoksi.

Hywin hieno pellawalanka (nenäliinkankaasen y. m. s.) on warottawa joutumasta tuhan yhteyteen; se on siitä syystä pantawa kankaan wäliin.

Wanha papinrouwa.

Meidän lippumme.

Pyrkijä 14-15, 12.9.1910

Viime talvena saimme oman lipun, kauniin, paljon puhuvan.

Tietysti on meillä ennenkin lippu ollut, sini-valkoinen viiri opiston katolla liehumassa. Mutta sen jälkeen kuin Suomen vaakunan punainen ja keltainen väri keksittiin, on maamme lippukysymyksessä syntynyt ylen ikävä sekaannus. On niitä, jotka ovat ruvenneet sini-valkoista väriä karsain katselemaan, ikäänkuin maan lipussa välttämättömästi tarvitsisi olla vaakunan värit, ja sen tähden suosimaan puna-keitaista väriä, puhumattakaan niistä, joita keltainen (ruotsalainen) väri erityisesti miellyttää. Eikä mitään sovintoa ole syntynyt, vaikka samaan aikaan pyrkii maahamme niitä, jotka eivät näytä kärsivän kumpaakaan väriä. Mutta nyt me olemme saaneet oman lipun. Ja minä luulen, että se kansanopiston lippuna saapi suvaittuna ja rauhassa katollamme liehua sen alla tehtävän valistustyön tunnuksena.

Minkälainen on sitten meidän lippumme?

Minusta on aina tuntunut siltä, että lipun, varsinkin tunnuksena olevan lipun, tulisi kertoa muutakin, kuin väreillään ilmaista maan luontoa ja kansan luonnetta. Sitä kai yksistään ovat tarkoittaneet puhua meidän sinivalkoiset värimme, ellemme ota lukuun sitä, että sinivalkoinen väri on vain osa punasini-valkolipusta, Venäjän lipusta, niinkuin Suomikin on osa Venäjän valtakunnasta. Mutta meidän maamme on osa myös Pohjoismaista. Niihinhän katsotaan kuuluviksi Tanska, Norja, Ruotsi ja Suomi. Tuhannen vuoden historialliset olot ovat nämä valoisan kesäyön maat juuri Posjoismaiksi tehneet. Niillä on ollut paljon yhteisiä kohtaloja, varsinkin n. s. ristiretkistä aikain, mutta jo niitä aikoja ennenkin. Ja kristinopin omistaminen on näihin maihin kuhunkin tuonut kansallisen yhteyden tunteen. Senpä vuoksi muodostaa niiden lippukin ristin; Ruotsilla on sinisellä pohjalla keltainen risti, Norjalla punaisella pohjalla sininen risti, Tanskalla punaisella pohjalla valkoinen risti ja Suomella - niin, eikö Suomellakin tulisi olla ristilippu? Meidän maamme on paljon muilta Pohjoismailta saanut, niin entisinä kuin nykyisinäkin aikoina. Niinpä on nimenomaan kansanopistoaate kotoisin Tanskasta. Sen tähden soveltuukin kansanopistolle, jota valistuslaitosta kristillinen ja kansallinen henki elähyttää, ristilippu tunnukseksi.

Meidän lippumme on siis ristilippu. Siinä on sinisellä pohjalla valkoinen risti. Ja tällainen lippu on sekä kaunis että puhuva.

Tulkoon sinivalkoinen ristilippu maamme kansanopistojen lipuksi! "Niin puhdas kuin lumi talvella on", olkoon myös kristillinen ja kansallinen henki Suomen kansanopistoissa! Luulisin myöskin että tällainen lippu soveltuu tunnukseksi kaikkialle, missä meillä vapaaehtoista valistustyötä tehdään, niinkuin esim. nuorison seuroille ja liitoille.

Sini-valkoisen ristilipun suojassa ja sen aatteiden alla tehdään meillä valistustyötä nousevan nuorison kohottamiseksi. Hämeen kansanopistossa Sääksmäellä elokuussa 1910.

Rufus Saikku.

Kertomus kalanpyydyksien wärjäyksestä ja jalostamisesta Tammiossa.

Suomen kalastuslehti  3, 30.3.1903

Jo ammoisista ajoista olemme käyttäneen werkkojen wärjäyksessä seuraawaa tapaa:

Wesi kiehutetaan padassa, johonka on pantu risiljaa, wähän sinikiweä, sekä tuhkaa, kuusen kuoria, katajan ja männynhawuja. Kun wäri on hywin  liuennut sekä muutkin aineet, on werkot kasteltu siinä wedessä, weden kiehuessa.

Kun wäri-aineet alkawat loppua, lisätään uutta ja menetellään kunnes on kaikki werkot wärjätyt. On myös tähän  liuokseen sekoitettu pikkuisen terwaa. Werkot tietenki ahdetaan puihin kuiwamaan.

Nuottien terwauksessa olemme käyttäneet seuraawaa tapaa:

Wesi keitetään padassa, terwa myös tehdään niin kuumaksi, kuin mahdollista, sitten kuumana sekoitetaan keskenään, alituiseen hämmentämällä ja liuokseen sekoitetaan myös kuumaa suolawettä  eli laukkaa, että terwa paremmin tasaantuisi. Nuotta kastellaan näin walmistetussa wedessä, muuta niin kuumana pitää seos olewan, kuin mahdollista. Terwaa saa kukin panna mielensä mukaan, mutta olemme tawallisesti käyttäneet 6 kannua nuottaa kohti, myös wähemmin. Nuotta kun on terwattu, asetetaan se muutamiksi tunneiksi läjään ja  peitetään hywin, että terwa tasaantuisi, jonka jälkeen ahdetaan puihin, jossa saa kuiwua wähintäin wuorokauden, ennenkun käytetään.

Seuraawaa werkkojen wärjäystapaa olemme myös ruwenneet käyttämään:

Kahwikupillinen terwaa, puoli kahwikupillista soodaa, wähän risiljaa, lepänkuoria ja männynhawuja, kiehutetaan hywin wedessä, johonka myös werkko pannaan hetkiseksi kiehumaan. Joka werkolle tehdään uusi seos tahi  lisätään terwaa ja muita aineita entinen määrä. Kun werkot ylösnostettuna padasta pikkuisen owat waluneet, ripustetaan ne sitäwarten tehtyihin puihin kuiwumaan.

Tämmöiset werkkojen ja nuottien jalostamistawat tekewät werkot kertäwiksi ja järjellisesti wärjättynä kalastawat hywin. Kuore eli norssiwerkkoja emme wärjää, waan sen sijaan puhdistamme hywin lipeästä ja asetamme kewäisin auringon paisteeseen walkenemaan, joko hangelle tahi seinämille.

A. P.

Syvyyden värit.

Lukutupa 16, 28.8.1907

Joku aika sitten emme vielä tienneet mitään elämästä ja liikunnasta valtameren syvyyksissä, mielikuvitus sai korvata meidän puuttuvan tietomme ja täytti sen erilaisilla kuvilla.  Sadut kertoivat väririkkaista palatseista, mutta  terve järki puhui läpipääsemättömästä pimeydestä, kuoleman hiljaisuudesta ja kaikellaisista kauhuista. Suuremmoiset meren syvyyksien tutkimiset, joita Englanti ja Saksa ovat panneet toimeen suurimmalla menestyksellä viimeisten viidentoista vuoden kuluessa ovat johtaneet jonkin verran lähemmäksi todellista tietoa,  joskin täydellinen tieto saadaan vasta pitkän työn jälkeen.

Eräs ihmeellisimpiä arvoituksia on kysymys valosta meren syvyydessä ja siellä olevan elimistön väreistä. Sen mitä me tähän asti  tiedämme siitä tahi ainoastaan johonkin määrin luulemme tietävämme, on tohtori M. Wolff yhdistänyt erääseen "Naturwissenschaftliche Wochenschrift" lehden viimeisiin numeroihin kirjoituksessaan "Valo valtameren syvyydessä". Valoja väri-ilmiöt valtameren syvyyksissä juuri kaikkein enin kiinnittävät huomioitamme meren syvyyksien ihmeellisimpiin olentoihin: ennen kaikkea teleskooppimaiset silmät, nuo luonnon tähän asti selittämättömät aseet ja sitten useimpain meren syvyyksien asukkaiden sametinmustat, purppuranpunaiset, hopealle tahi kullalle kimaltelevat, vaaleanpunaiset y. m. värit. Mutta missä on värejä ja silmiä siellä täytyy myöskin olla valoa. Siksipä ei valtameren syvyydessä vallitse ehdoton, läpipääsemätön pimeä, vaan siellä täytyy olla erittäin heikko vihertävä hämärä, kuten tarinat ovat jo ennen olettaneet. Mistä tämä valo tulee, ja onko sillä alkunsa auringosta voi ei näyttää vielä ratkaisemattomalta. Tohtori Wolff vastaa kysymykseen, onko se saanut alkunsa auringosta, myöntävästi. Tosin on valokuvauskoneella tähän asti voitu näyttää ainoastaan 500:n metrin syvyydessä valon jälkiä, mutta silti ei ole sanottu että - joskaan kemiallisesti vaikuttavia säteitä ei oteta huomioon "tie syvempiin kerroksiin kaikille muille auringonspektrumin säteille täytyisi olla suljettu". Ainoastaan muutamilta eläviltä olennoilla ovat silmät niin sanoaksemme kuihtuneet, useimmilla niistä ilmenee omituinen linssin kaksinkertaisuus silmässä samoinkuin kiikarissa, joka selvästi osottaa että syvyyksissä on olemassa niukkaa valoa, mutta kuitenkin valoa ja luultavasti osia auringonvalosta. Verreilin mukaan on valtamerenravun silmissä punainen väriaine, valtameren eläimiltä puuttuu melkein kokonaan vaaleankeltaiset, vihreät ja siniset värivivahdukset; purppura, ruskeanpunainen, oranssi ja sametinmusta ovat vallitsevat värit - tämä kaikki todistaa että auringonvalon vihreät säteet tunkeutuvat syvyyteen ja että tutkija Verreil on oikeassa arvellessaan että valo laskeutuu lauhkeana, vihertävänä hämäränä, jota saattaa verrata johonkin määrin tähtiyön kirkkauteen. "Myöskin kasvien väreillä on tässä suhteessa sanansa sanottavana. Vihreitä ja ruskeita värejä on ainoastaan ylemmissä vesikerroksissa; syvemmällä on purppuranväristen ja punaviolettien kasvien tenhoava loisto. Tämä on varmasti muutakin kuin satunnaisuutta, sanoo tohtori Wolff; komplementtivärilakien mukaan on tämä purppuravalaistus syntynyt vihreiden säteiden sulautumisesta; sillä siten tulevat meren pohjaan punaset ja vihreät olennot melkein näkymättämiksi kuten myöskin sametinmustat.

Kaikkia niitä tärkeitä valo- ja värikysymyksiä selittää edelleen professori Bauer joka on käsitellyt ihmeellisten valtameren kalojen  anatoomisia ja sukusuhteita julkaisussa "Wissenschaftliche  Ergebnissedes deutschen Tiefsee Expedition". Tähän asti on hänen  työstänsä valmistunut ainoastaan systemaattinen osa, joka useissa väritetyissä kuvissa selittää näiden syvyyksien asukkaiden omituisia muotoja. Valtameren kalojen valaistuselimistä on kirjoittaja kuitenkin, tarkkoihin tutkimuksiinsa nojaten, alkanut muodostaa uudelleen edellämainittuja mielipiteitämme. Nämä elimet tuskin kelpaavat houkuttelemaan saaliiksi aiottuja eläimiä eivätkä myöskään pelottamaan vihollisia, näiden eläinten monenlainen muoto pakoittaa prof. Braueria päinvastoin olettamaan, että ne lähettävät värillistä valoa, myöskin eri väristä; ja tämän seikan sukutieteellinen merkitys olisi, kuten prof. Röner sanoo refereeratessaan Brauerin teosta, että samanlaatuiset eläimet tuntevat toisensa sukua etsiessään. Myöskin tämä sopii hyvin punaisten ja sinipunervain eläinten suhteelliseen näkymättömyyteen ja samalla myöskin syvyyden vihreään väriin.

Mainos: Color

Lukutupa 16, 28.8.1907

Kankaitten valinta naisten pukuun.

Käsiteollisuus 12 / 1911

(J. M. V.)

Kieltämätön tosiasia on että värillä naisten pukimissa on paljon suurempi merkitys kuin miesten vaatetuksessa. Kun eri naiset ovat "vereltään" tai muulta olemukseltaan erilaisia (tummia, vaaleita j. n. e. ),  niin ei aina yhdelle sovi se väri mikä toista on näyttänyt mitä paraiten puettavan.  Tässä asiassa siis sietää neuvotella. Suotavinta olisi, että kukin oppisi itse huomaamaan, mikä hänelle sopii. Alussa on syytä värituntemukselleen varman ystävättären kanssa neuvotella. Tässä vähän osviittaa:

Älkää valitko pukujenne värejä yksistään päivänvalossa, sillä onhan pukunne aijottu keinotekoistakin valaistusta varten. Olkoonpa pukukankaidenne värit päivänvalossa kuinka kauniit ja kirkkaat tahansa, niin muuttavat ne vivahdustaan tulenvalossa. Sinipunerva näyttää usein keinotekoisessa valaistuksessa harmaalta, vihreä ja sininen vaihtavat sangen usein väriä j. n. e. Mutta pimeässä ei myöskään koskaan pidä väreistä päättää. Koetelkaa värejä hyvin valaistussa huoneessa ja katsokaa tarkoin, että kankaan väri soveltuu ihonne ja hiustenne väriin. Sillä tavalla pääsette vaarasta, että puku, jonka tarkoitus on teitä pukea, sen sijaan teitä rumentaa. Valkea ja musta pukee melkein kaikkia; vaaleansininen väri soveltuu vaaleanverisille henkilöille, terrakotta, punainen ja ruskea ovat tummaihoisten värejä; niille joiden tukka on punertava, soveltuu vaaleanvihreä paraiten. Näiden värien välillä on suuri joukko eri vivahduksia, joiden suhteen on oltava erittäin  varovainen. Erittäinkin on, niinkuin yllä viitattiin, katsottava kuinka ne vaikuttavat sellaisessa valaistuksessa, jota varten ne on aiottu.

Paperin historiasta ja valmistuksesta.

Kirjaltaja 6 / 1903

Paperinkäytäntö, joka puuhiomojen keksinnöllä on noussut äärimmäisyyksiin asti, saattaa aivan hyvin pitää eri kansallisuuksien sivistyksen tai kulttuurin mittana. Eihän tätä tavaraa tarvita vain kirjojen, sanomalehtien, asiapaperien y. m. painamiseen, vaan tuhansiin muihinkin tarpeihin, huoneiden seinien päällystyksestä (tapeteista) alkaen kaikenlaatuisien kapineiden koristelemiseen ja yksinkertaisesta käärepaperista hienoon suklaa- tai sigarettikäärepaperiin. Vastaapa paperi menestyksellä monin paikoin liina- ja pumpulitavaroitakin, esim. mainittakoon paperikaulukset, kalvostimet, rinnat ja nuo päivä päivältä yhä enemmän suositut paperiservetit y. m.

Kirjojen ja sanomalehtien äärettömän halvat hinnat, joka varsinkin on suurien jokapäiväisien lehtien elinehto, riippuu tietysti paperin helppoudesta.

Tämän pienen esipuheen jälkeen koetamme allaolevassa piirtää lyhyen kuvauksen paperin historiasta sekä vanhemmasta ja uudemmasta valmistustavasta.

Harmaantunut, syvä muinaisuus ei tuntenut paperia semmoisena kun me sen käytämme. Tärkeitä tapauksia kirjoitettiin tai hakattiin kiveen. Kaivauksissa Ninivessä ja muissa ennen Kr. aikaa löytyvissä kaupungeissa on kuitenkin tavattu kokonaisia savitaulukirjastoja, jotka ovat olleet paperin sijassa, sisältäen historiaa, valtiollisia säädöksiä, määräyksiä y. m. Ilman näitä savitauluja olisi aika ennen Kr. jäänyt hyyin hämäräksi sekä nykyiselle sukupolvelle että tutkijoille.

Vanhin tunnettu paperi on egyptiläinen, joka valmistettiin papyruspensaasta. Tätä paperia ei mitenkään käy vertaaminennykyiseen, yhtävähän mitä ulkonäköön kuin kestävyyteen tulee. British museo jauseat muut europalaiset museot omaavat lukuisia papyruskäsikirjoituksia jotka ovat löydetyt muinaiskaivannoista Egyptissä sekä vuonna 79 j. Kr. hävinneissä Herculanumin ja Pompeijin kaupungeissa. Papyrusrullat valmistettiin ytimekkään papyruspensaan käsivarren paksuisen korren kudoksesta, liuskoihin leikattuna, joita puristettiin ristiin toistensa päälle.

Kahdeksannella vuosisadalla jälkeen Kr. esiintyi pumpulipaperi ja vasta v. 1270 alettiin Ranskassa valmistamaan paperia liinasta.

Suurin osa paperinkeksinnössä tulee kiinalaisille. Alussa kirjoittivat he bambu-laudoille, joka mahdollisesti saattoi vaikuttaa siihen että kirjoitus juoksi vasemmalta. Kolmannelta vuosisadalta ennen Kr. aina toiselle vuosisadalle jälkeen Kr. kirjoitettiin erityisesti valmistetulle silkkikankaalle. Vasta 105 j. Kr. keksittiin paperinvalmistus hampusta, lumpuista, vanhoista kalastajainverkoista ja puunparkista. Senaikuiset kirjoitukset eivät lumppupaperista  mainitse mitään, paperiteollisuutta länsi Aasiaan, tuotettaissa, joten 13 vuosisadan paperilajit, jotka yhä vieläkin ovat käytännössä, ovat varmaan keksitty uudestaan ei Kiinassa vaan tällä kertaa Arabiassa. Arabialaisien lähteiden mukaan on professori
Karabacek todistanut, että Tharazjoen tappelun jälkeen, paperinvalmistuksen salaisuus kiinalaisten sotavankien kautta tuli ilmi  Samarkandissa. Siten saattaa v. 751 pitää ajankohtana, jolloin tämä tärkeä keksintö tuli länsi Aasiassa tunnetuksi. Lisäksi ovat tutkimukset
osoittaneet että paperinvalmistus sitten levisi islamia tunnustaviin maihin, joilta vihdoin kristitty Europa sai tämän alkuaan kiinalaisen keksinnön.

Niinkuin äsken mainitsimme valmistettiin ensimäinen paperi papyruspensaan ytimekkäästä kudoksesta, joka liuskoissa puserrettiin ristiin toistensa päälle, ja vielä tänään valmistetaan paperi kaikenlaatuisten kasvien langoista.

Jatk.

Kirjapainokoneiden kehityskulku.

Kirjaltaja 6 / 1903

Kirj. Albert Engelhardt Leipzigissä.

A. Pikapainimet.
Kun Friedrich König, pikapainimen nerokas keksijä, pitkällisellä kokeilulla ja uupumattomalla kärsivällisyydellä, saattoi vuonna 18 11 pystyttää ensimäisen pikapainimensa, ei hän suinkaan aavistanut kuinka vielä samalla vuosisadalla näiden rakenne oli saavuttava semmoisen täydellisyyden ja levenemisen sekä mitkä muutokset tuossa alkuperäisessä japuutteellisessa koneessa oli tapahtuva.

Epäilemättä on pikapainimen keksintö luettava maailman suurimpiin keksintöihin. Niin, onpa se melkein yhtä tärkeä kuin Gutenbergin keksintö käyttää irtonaisia kirjakkeita. Friedrich Königillä onkin senvuoksi sijansa Saksan mainiompain miesten rinnalla. Tähän tosiasiaan katsoen, asetetaan hän ammattimiesten ja kaikkien niiden puolelta, jotka ovat tekemisessä taiteemme kanssa, Gutenbergin rinnalle samalla kun hänen nimensä säilytetään kalliissa muistossa.

Pikapainimessa sai ihmiskunta lahjan, joka arvaamattomalla tavalla kehitti kulttuurin kaikkien kansojen keskuudessa ja samalla oli suuremmoinen todiste saksalaisen korkeasta henkisestä kyvystä.

Kirjapainotaito ei olisi ilman tätä keksintöä milloinkaan saavuttanut nykyistä merkitystään ja suuremmoista levenemistään. Varsinkin sanomalehdistö, joka viimeisinä vuosina on kehittynyt kirjapainotaidon tärkeimmäksi haaraksi, olisi aivan ajattelematon ilman pikapaininta ja siitä kehittynyttä rotationipaininta.

Vertaillessa nykyisiä, kaikilla uutuuksilla varustettuja pikapainimia, ensimäisiin Königin koneisiin, niin täytyy samalla kun ihailee Königin neroa, antaa tunnustuksensa nuoremmallekin sukupolvelle heidän luomiskyvystään ja taitavuudestaan konerakennealalla. Sadat kyvykkäät teknikot ja ajattelevat ammattimiehet ovat olleet saattamassa Königin keksinnön nykyiselle korkealle kannalle. Myöskin näille miehille, joiden nimet eivät ole kiveen tai rautaan ikuistetut, tulee pieni osa Königin kunniaseppeleestä, sillä heidän ansionsahan on kehittyneempi  koneenrakentamistekniikka, jolle höyry, sähkö y. m. tulivat avuksi. Ihmetellen seisahtuu ei ainoastaan vieras, vaan ammattimieskin, rotationipainimen ääreen, pitäen sen todellisena ihmeenä ja syystä kyllä nykyisen konerakennetekniikan loistokohtana.

Varsinaisten sanomalehtirotationipainimien rinnalle tulee nykyään myöskin kuvien- ja moniväripainatukseen käytettävät rotationipainimet,
joita vieläkin suuremmalla syyllä kuin ensinmainittuja saattaa pitää "ihmeinä". Huolimatta tästä, ei ihmishenki aijo sittenkään pysähtyä, vaan ajattelee uupumatta pikapainimen kehittämistä yhä täydellisemmäksi.

Ylikatsahduksemme selvyyden vuoksi palaamme pikapainimen alkuun takaisin, siitä lyhyesti tehdäksemme selkoa sen kehityksestä ja samalla Friedrich Königin elämän pääpiirteistä.

Friedrich König syntyi huhtikuun 17 p:nä 1775 Eislebenissä (Saksin maakunnassa), jossa hänelle on muistopatsas pystytetty. Kuudentoista vanhana tuli hän oppiin Breitkopf & Härtelin kirjapainoon Leipzigissä, opiskeli myöhemmin setänsä luona Greifswaldissa kirjakauppa-alaa sekä lepoajoillaan, erään kerran oleskellessaan Leipzigissä, matematiikkaa ja mekaniikkaa. Jo oppivuosinaan kantoi hän päässään aatetta käsipainimen parantamisesta ja vaihtamisesta pikapainimeen. Kun varansa eivät riittäneet näin korkealle pyrkivien suunnitelmien toteuttamiseen, kääntyi hän useiden saksalaisten hallituksien ja varakkaiden henkilöiden  puoleen avunpyynnöllä mutta turhaan, kaikkialla annettiin hänelle kieltävä vastaus. Vuonna 1806 meni hän Pietariin odottaen parempaa menestystä ja toivoen apua, mutta sielläkin raukesivat toiveet tyhjiin. Saman vuoden lopulla matkusti hän Lontooseen, jossa voitti rikkaan, ennakkoluulottoman kirjanpainajan Th. Bensleyn puolelleen. Königille kävi siis kuten monelle toisellekin, synnyinmaa ei käsittänyt neroaan joten vasta ulkomaalta K:n keksintö saapui kotimaahan.

Kuten alussa jo mainittiin saatettiin monien epäonnistuneitten yritysten jälkeen v. 1811 Lontoossa pystyttää ensimäinen pikapainin, joka painoi 800 kappaletta tunnissa. Tämä kone vielä oli käsipainimen perusteella rakennettu ja monella tavalla puutteellinen, joiden poistamiseksi König kuitenkin ahkerasti työskenteli. V. 1812 valmistui ensimäinen silinteripainin jota pian seurasi kaksisilinterinen kaksoispainin ja jolla "Times" ensikerran painettiin v. 1814. - Ensimäisen pikapainimen vastaanotti Lontoon kirjaltajisto hyvin vihamielisesti, ei suinkaan fyysillisen voiman sijaisena eikä edistyksenä, vaan p-n työnä, jota he mielellään keksijän kerällä olisivat hävittäneet.

Mainita saattaa, että Königin aate, joka Englannissa ensimäiseksi saavutti todellisuuden, monelta kekseliäältä englantilaiselta jo samoihin aikoihin jäljennettiin tai koetettiin parannella ja eikä suinkaan menestyksettä. Siksi Englannille Saksan rinnalla tulee ensi sija pikapaininkoneen toteuttamisessa ja käytäntöönsaattamisessa. Käytännölliset englantilaiset äkkäsivät paljon nopeammin kuin saksalaiset kirjanpainajat pikapainimen edut, sillä jo vuosisadan alussa Lontoon pitkälle kehittynyt sanomalehdistö ja nuori käyttökelpoinen höyryvoima antoi vakavimman kehoituksen edistykselle.

König palasi sittemmin Saksaan takaisin, yhtyi mekaanikko Baueriin ja perusti tämän kanssa v. 1817 ensimäisen saksalaisen  pikapainintehtaan Kloster Oberzelliin Würzburgin lähellä, joka tehdas pian saavutti maailmanmaineen.

V. 1823 pystytettiin ensimäkien pikapainin Berliinissä. V. 1826 sai F. A. Brockhaus Leipzigissä ensimäisen pikapainimensa ja vielä samana  vuonna pantiin Stuttgartissakin yksi käyntiin.

Näissä kaupungeissa, kuten Lontoossakin, otettiin ensimäiset koneet kirjaltajien puolelta hyvin epäluuloisesti vastaan. Brockhausin luona ensimäinen kone hädin tuskin saatiin suojelluksi painajien hävitykseltä, ajatellen sen vahingoittavan suuresti heitä. Samaten Leipzigin kirjanpainaja-yhteystö pani monta estettä pikapainimen käytäntöön saattamiselle, luullen sen kaikkea muuta kuin siunausta tuottavaksi, joka nurjamielisyys, kun muistelee sen ajan ammattijärjestöä ei ole kummeksittava.

Friedrich Königin kuoltua 1833 siirtyi tehdas hänen pojilleen Wilhelmille ja Friedrichille, jotka saattoivat isän vaivalla ja huolella alotetun tehtaan täyteen kukoistukseen.

V. 1840 valmistui toiminimeltä König & Bauer ensimäinen pikapainin kiertoliikkeellä ja v. 1847 ensimäinen neljänkertainen pikapainin, jota pitemmän ajan kuluttua v. 1865 ensimäinen kaksiväripainin seurasi.

Ensimäinen rotationikone, jolla saksalainen pikapaininrakennustaide saavutti huippunsa, valmistui v. 1876.

Pikapaininkone on viimeisen vuosikymmenen kuluessa saavuttanut osakseen niin paljon parannuksia, että käy mahdottomaksi tässä luetella ne kaikki. Mainittakoon vaan entistä vahvempi rakennustapa, täydennetty värilaitos, parannettu telahyty, punktuurilaitos tarkan registerin aikaansaamiseksi, automaattinen paperin alistuslaitos, punktuurien vaihtaminen tarkasti toimiviin alistuslaitoksiin ja automaattiseen arkkien tasoituskoneistoon sekä parannetut merkkijärjestelmät. Viimemainittujen parannuksien lopullisena päämääränä katsotaan olevan automaattista, yksityisiä arkkeja alistavaa laitosta. Vaikka niitä jo on useanlaatuisia, ei yksikään vielä ole saavuttanut, meidän tietääksemme käytäntöä täällä Suomessa, joka ei olekaan kummallista, koska ne vielä ovat epäilyksen alaisia kotimaassaankin.

Paitsi König & Bauerin tehdasta, ilmaantui Saksassa pian muitakin tehtaita pikapainimien rakentamista varten. Verrattain lyhyessä ajassa kehittyivät ne hyvin korkeaan asemaan; uudistuksilla ja parannuksilla saavuttivat nekin sekä koti- että ulkomaalla tunnustusta. Niitä on nykyään toista kymmentä joista Suomessa tunnetuimmat lienevät, König & Bauerin lukuunottamatta, Augsburgin ja Niirnbergin yhdistetyt tehtaat, Johannisbergin ja uusimpien joukossa Schelter & Giesecke.

Melkein kaikissa Saksan paininkonetehtaissa valmistetaan paitsi yksinkertaisia ja monimutkaisempia pikapainimia, myöskin rotationipainimia sanomalehti-, kuva- ja väripainosta varten.

Viime vuosina on englantilainen ja erittäinkin amerikalainen pikapaininrakenne erinomaisilla parannuksillaan ja vahvemmalla rakenteellaan uhkaavalla tavalla alkanut kilpailun saksalaisten kanssa. Muutamat saksalaiset tehtaat ovatkin senvuoksi, huomatessaan vaaran, ruvenneet omistamaan viimeksimainittujen maiden uutuuksia - millä menestyksellä - on vielä epätietoista.


B. Tiigelipainimet

Nykyään kirja- ja aksidenssipainatuksiin niin välttämättömät tiigelipainimet ovat alkujaan Amerikasta. Vaikka tiigelipainimen perusteet ovat yhtä vanhat kuin itse kirjapainotaitokin, on kuitenkin olemassa suuri ero painamisessa käsi- tai ensimäisellä tiigelipainimella ja nykyaikaisen tiigelipainimen välillä, jota olemme tunteneet noin 20 vuotta, ja joka suuressa määrin on täyttänyt pitemmän aikaa vallinneen aukon käsi- ja pikapainimen välillä.

Tiigelipainin vastaanotettiin senvuoksi tervetulleena sijaisena käsi- ja pikapainimille pienempien aksidenssitöiden suorittamisessa. Vanhemmat ammattitoverit muistavat vielä varsin hyyin, kuinka ennen tiigelipainimien ilmaantumista, pienimmätkin aksidenssityöt, käyntikorttiin saakka, kaikki oli suoritettava joko pika- tai käsipainimella.

Saksassa asettuivat kirjanpainajat tätä Amerikasta joukottain tuotua paininta vastaan, alussa hylkäävälle tai odottavalle kannalle. Täten syntyi elinkeinovapauden avustamana, joukko pieniä ja pienenpieniä painoja, jotka työskentelivät vaan yhdellä tai useammalla tällaisella pienellä tiigelipainimella. Kun vielä maksuehdot olivat mitä helpoimmat ja muutamat kirjakevalimot antoivat kirjakkeita puoli tai koko minimeissä muillekin kuin ammattimiehille, syntyi painoja kuin sieniä sateella. Siten moni kirjansitoja suurissa ja pienissä kaupungeissa perustivat "painon" kirjansitomonsa oheen, joista monessa paikassa vielä tänäkin päivänä on suuri haitta. Nämä pienet painot riistivät itselleen vähitellen kaikki pikkutyöt tarumaisen halpaan hintaan ollen siten suurena vaarana kirjapainoteollisuudelle. Kirjanpainajien lyhytnäköisyyden tähden, he kun eivät tahtoneet tunnustaa tiigelikoneen elinoikeutta, syntyi likakilpailu aksidenssialalla, jota kilpailua vastaan kirjanpainajat nyt saavat katkerasti katuen ankarasti taistella. Tiigelikoneen määränä oli jo ensi e.siintymisellään tuottaa siunausta ammatille, mutta kirjanpainajien suvaitsemattomuuden takia tuotti se ammatille suunnattomia vahinkoja.

Totta kyllä on, että tiigelipainimet aina viimeisiin vuosiin saakka olivat vaillinaista rakennetta, mikä ei sallinut niiden käyttämistä parempiin töihin. Tämä seikka osaltaan myöskin on vaikuttanut että moni etevä ja oikein laskeva kirjanpainaja jätti koneen huomioonottamatta, jota nyt kuitenkin tunnustetaan suureksi tyhmyydeksi. Kaikella uudella on puutteellisuutensa, joka vasta käytäntöä saavutettua saattaa korjata, kuitenkin edellytyksellä että ne joutuvat oikeihin käsiin. Ja tämä toteutui tiigelikoneen suhteen täydellisesti.

Nykyaikana on kuitenkin tiigelipainin, jonka rakenne suurien parannuksien kautta on saavuttanut erinomaisen täydellisyyden, tullut tärkeäksi jäseneksi painokoneiden alalla. Tuskinpa nykyään enään on painoa, josta tämmöinen uupuu. On vihdoin tunnustettu että tiigelipainin kuuluu painon tärkeimpiin koneihin, olkoon paino sitten suuri tai pieni.

Etevin tiigelipainintehdas lienee tätä nykyä Schelter & Giesecke Leipzigissä, joka on kehittänyt konetta täydellisyyttä kohti, joka ansaitsee ihmettelyä. Heidän vahvasti rakennetuissa koneissaan ei tarvitse peljätä sivuseinien murtumista, joka ennen oli tavallista, ja hyvän värilaitoksensa johdosta saattaa siinä paitsi kaikenlaatuisia yksi- ja monivärisiä aksidenssitöitä, painaa autotypioita, kolmivärikuvia y. m. ilman minkäänlaisia vaikeuksia. Koneeseen on vielä sovitettu kuumennuslaitos, jotta painaminen n. k. kirjansitojaväreillä saattaa käydä päinsä ja jotka värit varsinkin nykyaikaisien kansilehtien painamisessa ovat käyneet tarpeellisiksi. Sen lisäksi saattaa koneella toimittaa korkopainosta ilman että kone siitä pilaantuisi, jommoista ennen ei uskaltanut ajatellakaan, ja jolloin tämä tapahtui joko käsitai kirjansitojan kultauspainimessa. Ovatpa itse kirjasitomotkin alkaneet käyttämään tämmöisiä koneita pienempiin kulta- ja korkopainoksiin, joten pienemmät kultauspainimet vähällä  ovat joutua alakynteen.

Toivottavasti konetta yhä vieläkin parannetaan, sillä niin hyvä kuin se nyt jo onkin, on siinä kuitenkin yksi virhe, sen hidas kulku. Juuri tätä seikkaa silmällä pitäen ovat amenkalaiset ryhtyneet rakentamaan pieniä, vähän tilaa vieviä itse alistavia silinteripainimia, jotka ovat helposti hoidetut. Niistä saattaa ajan pitkään kehittyä hyvinkin vaarallisia kilpailijoita hitaasti kulkeville tiigelikoneille.

Ylläolevassa olemme kaikessa lyhykäisyydessä tehneet selkoa tavallisimpien painimien kehityksestä. Paljon on jo saatu tällä alalla aikaan, mutta kehitys, joka uupumattomana käy eteenpäin on ehkä yhtäkkiä hämmästyttävä meitä taaskin jollakin ihka uudella keksinnöllä.

Pesoa kestävää mustetta

Kutoma- ja paperiteollisuus 2, 1.2.1912

Pesoa kestävää mustetta liinavaatteisiin valmistetaan 5 osasta hopeanitratia, 10 osasta ammoniakkia, 7 osasta kiteistä soodaa ja 12 osasta vettä. Hopeasuola liuotetaan ensin ammoniakkiin ja saatu liuos sekotetaan soodan vesiliuokseen. Liuosta keitetään siksi kunnes se käy mustaksi. Musteella voi helposti teräskynällä vaatteille  kirjoittaa.

Kielitieteellisen Osaston keskustelut. Pohjola ja Kalevala.

Suomi 15, 1882

Seuran yhteisessä kokouksessa Tuorstaina 30 p. Kesäkuuta luki tohtori Eliel Aspelin seuraavan esitelmän:

Pohjola ja Kalevala.
Katsahdus suomalaisen taruston maantieteesen.

Pohjola ja Kalevala ovat ne kaksi maata, joissa kansallisepopeiamme henkilöt rauhallisissa ja sotaisissa toimissa liikkuvat. Pohjolan ja Kalevalan sekä maat että kansat esitellään toistensa vastakohtina: alituinen riita ja vihollisuus vallitsee niiden välillä. Kun kerran Ilmarisen häät Pohjan neidon kanssa ovat rakentamaisillaan pysyväisen rauhan, niin on lieto Lemminkäinen kohta valmis mitä törkeimmällä tavalla sotalepoa rikkomaan. Se mahdottomuus rauhalliseen sopuun Pohjolan ja Kalevalan välillä, joka runojen kertomuksista käy ilmi, on saava täyden selityksensä, kun ryhdymme tarkastelemaan, mitä esi-isämme näillä kahdella maalla oikeastaan tarkoittivat.

I.
Pohjolan tavallisin toisintonimi on Pimentola s.o. pimeyden pesä, pimeyden maa - samaa tarkoittava kuin Pohjolan yleinen epiteetti pimeä. Alituinen pimeys peittää Pohjolan helmoihinsa, eikä kukko siellä konsanaan ilmoita päivän nousua. Niinpä loitsija sanoo manatessaan ihmistä rasittavaa pahaa:

Tuonne ma sinun manoan
Pimeähän Pohjolahan -
Kuss'  ei kuuta, aurinkoa,
Eikä päiveä ijässä -
Kuss'  ei kuulu kukon ääntä,
Eikä kanan kaakotusta!

Pohjola on siis yön maa.

Sen vuoksi sanotaan Pohjan neitoa yön tytöksi, hämärän neidoksi; sen vuoksi mainitaan häntä myös mustaposkeksi ja Pohjan ukkoa ja akkaa mustiksi; sen vuoksi vihdoin ovat kaikki kolme umpisilmiä, sokeita. Musta väri ja sokeus tarkoittavat näet yleiseen kansojen taruissa yötä, pimeyttä. Tavallisesti käytetään näitä epiteettejä erikseen; joskus ne yhdistetään, niinkuin esim. säkeissä:
Oi sie musta Pohjan akka
Ulomalan umpisilmä.

Mutta mustia ovat ei ainoastaan Pohjolan hallitsijaperheen jäsenet; mustia ovat myös Pohjolassa eläjät. Pohjolan koirasta sanotaan:
Pohjan Musti, musta koira,
Rakki rauan karvallinen -

Ja eräs loitsuruno kertoo, että kun koira, hepo, lehmä, lammas, kilo, sika, kasi ja kana poikivat Pohjolassa, syntyi kullekin raudan karvainen sikiö. Raudan karva on sama kuin öisen taivahan karva, sama kuin musta väri - pimeyttä tarkoittava.
' Joll'ei tämä olisi kylläksi todistamaan, että Pohjola ennen kaikkea edustaa yön valtaa, niin esiintyypi se vastustamattomasti siinä tarullisessa tosiasiassa, että Pohjolan valta ryöstää kuun ja päivän Kalevalan mailta ja sulkee ne vuoreen. Siitä synkkä yö maita, meriä peittämään. Ainoastaan pakosta Pohjan akka päästää kuun ja auringon Pohjolan kivimäestä. Yötä, joka itse on valoton, pitävät kansat valon, päivän vihollisena.

Pohjoisilla mailla on yö talvella pisin. Pimeyden valta on silloin mahtavimmillaan. Täällä ovat talvi ja pimeys yhtä  tarkoittavia sanoja, joten huolellinen voi laulaa:

Niin on mieleni polosen
Kuin syksynen yö pimeä,
Talvinen on päivä musta.

Sen vuoksi näemme toiseksi yön maan ja vallan myös esiintyvää talven maana ja valtana.

Pohjan akka synnyttää kolme sikiötä, joille hän antaa nimet: Tuuletar, Viimatar, Pakkanen. Syyspuoleen kylmä viima, rajut tuulet alkavat käydä, pilvet peittävät taivaan kannen, ilma muuttuu sumuiseksi. Silloin myös pakkanen, joka kesällä on lähteissä ja kallion koloissapiillyt, astuu sisartensa jäljissä päiviin. Pakkanen käy maat ja manteret, purren
Puut - - lehettömiksi,
Heinät helpehettömiksi,
Ihmiset verettömiksi.

Niin valloittaa Pohjola alaa; mutta kuulkaatte, kuinka Pohjolaa talven maana kuvataan:
Paljo on hyytä Pohjolassa,
Jäätä kylmässä kylässä:
Hyyss' on virrat, jäässä järvet,
Ilma kaikki iljenessä,
Kaljamassa kaikki paikat,
Laaksoset lumen väessä,
Miesten parta huutehessa,
Hallassa hevosten harja;
Hyiset hyppivät jänikset,
Jäiset karhut karkelevat
Keskellä lumimäkeä,
Lumivaaran liepehellä,
Hyiset joutsenet joluvat
Keskellä lumijokea,
Jäisen kosken korvaksella.

Jos mikään, niinon tämä mahtava kuvaus pohjoista runoutta!

Talven pesänä sanotaan Pohjolaa yleisesti kylmäksi kyläksi, toisinaan Palentolaksi; talven hallitsijana annetaan Pohjan akalle epiteetit kylmäkulkku ja hyinen, jota jälkimäistä usein käytetään myös muista Pohjolan asujamista.

Pimeys ja kylmyys ovat pidettävät Pohjolan pääominaisuuksina, koska, niinkuin alempana saamme nähdä, paikkakunnan muut ominaisuudet molemmista mainituista voi johtaa. Sen vuoksi sopii jo tässä kysellä, missä yö ja talven maa ajateltiin olevaksi?

Luonnon mukaan ei yölläeikä talvella ole varsinaisia rajoja, eikä Pohjolakaan ole maantieteellisesti rajoitettava maa. Vaikka kertomarunot yleiseen esittävät maata kaukaiseksi, niin todistavat toiset laulajain lauselmat, että Pohjolan samalla ajateltiin käsittävän laulajien kotimaankin. Siten esimerkiksi käytetään usein lauselmaa:
Näillä raukoilla rajoilla,
Poloisilla Pohjan mailla,
tarkoittamatta etäisiä seutuja. - Tämän käsityksen alkuperäisyyttä luulisin myös itse Pohja nimen todistavan. Pohja merkitsee perustusta,  alapuolta, alapintaa jostakin avaruudesta, se on kannen vastakohta. Kun sanoja käytetään näkyvästä maailman rakennuksesta, niin tarkoittaa luonnollisesti pohja maata, kansi taivasta ja samoin kuin taivaan kannella vielä käsitetään koko näkyvää taivasta, on epäilemättä "pohjalla" alkuansa käsitetty koko näkyvää maata. Sittemmin on sanojen merkitys muuttunut: Pohja tarkoittaa nykyään etelää vastakohtaista ilman alaa (ei ainoastaan maata) ja kansi sanaa käytetään paitse mainitussa laveammassa merkityksessä myös erittäin pohjoisesta taivaasta. Useasti näet tapaa runoissa, joissa kerrotaan Pohjolaan tulosta, lauselman: kirjokansi, kultakansi ("kannet kulta") kiimoittavi tulijaa vastaan. Mikä se voisi muu olla kuin pohjoisen taivaan kansi? - Eräs laulaja on hra Borenius'elle kertonut, että Karjalassa ei koskaan olisi halloja, jollei kirjokantta olisi Pohjolassa - tietääpä jokainen meistä aivan hyvin, että halla on tulossa, kun kesäillalla pohjoinen taivas selkenee ja hellästi kiimoittaa. Että taivaan kantta kirjokanneksi sanottiin, näkee myös tulen syntyrunosta, jossa kerrotaan tulen pudonneen:

Päältä laivahan yheksän,
Halki kuuen kirjokannen

samalla kuin toisinnossa sanotaan:

Ilmalta yheksänneltä,
Kaheksannen kannen päältä.

Mutta kuinka on ylempänä mainittu sanojen merkityksen muutos selitettävä?

Arvattavasti on muutos sen johdosta tapahtunut, että yö ja talvi luonnollisesti ovat saattaneet esi-isiämme vertaamaan näkyvää maan ja taivaan piirtä pohjalla ja kannella varustettuun astiaan. Yöllä ja talvella, jolloin maassa on kylmä ja pimeä, mutta taivaan kansi tähtinensä kiimoittaa, voi näet luonnon ihminen pikemmin kuin kesällä, jolloin maa ja taivas ovat valoisat, ajatella itsensä ikäänkuin astian pohjassa asuvaksi. Mutta koska yö ja talvi etelää vastaisella ilman alalla on pisin ja ankarin, niin on noita, sanotusta käsityksestä johtuneita, nimityksiä ruvettu pääasiallisesti käyttämään pohjoisesta maasta ja taivaasta.

Runoissa käytetään alinomaa Pohjolaaja Pohjaa sekäPohjan maata vieretysten samassa merkityksessä. Se osoittaa, että Pohjolaa käsitettiin maaksi, niinkuin ylempänä on otaksuttu; mutta nimen muoto ilmaisee kuitenkin, että sillä myös ajateltiinjotakin pohjassa olevata asumusta, Pohjan vallan asuntoa. Se käsitys esiintyy varsinkin maineissa Pohjolan kylästä, linnasta, talosta, tuvasta. Ett'ei näitä kuitenkaan saa todellisina käsittää, sen huomaa toisista runopaikoista, joita nyt käyn tarkastamaan.

Usein mainitaan Pohjolan portti (portit), veräjä (veräjät) eli uksi (ukset) yksistään, pars pro toto. Semmoisia lauselmia ovat esimerkiksi:
Portit Pohjolan näkyvi,
Kannet kulta kuumottavi,
Paistavi pahat veräjä -;
- -  näkyvät Pohjan portit,
Rauta-ukset ärvöttävät -;
Pohjan on ponneton veräjä,
Saranaton ilman salmi -:
Rikonpa ukset unen riihen,
Taitan taivosen saranat.

Näiden lauselmien merkitys ei ole epäselvä, kun pysyy sillä selityskannalla, jolle edellisessä olen asettautunut. Pohjan portti, veräjä, rauta-ukset on pohjoisen taivaan ranta, joko kulta s. o. illan tahi rauta- s. o. yönkarvassa paistavana. Tätä vahvistaa epiteetti ponneton, jota todellisesta veräjästä tuskin käytettäisiin, sitä todistavat myös toisintolauseet kultakannet, ilman salmi, taivosen saranat. Viimeiseen on verrattava lause: päivän saranat tuntuu, joka merkitsee, että aurinko koittaa s. o. itäisen taivaan ranta alkaa ruskoittaa (Lrt, Sanak.). Mutta kun taivaan ranta on Pohjolan portti, on itse Pohjola sen toisella puolen, ulkopuolella näkyvää maan piiriä. Siitä käsityksestä ovat Pohjolan toisintonimet Ulkola ja Ulomala syntyneet. Että siellä ei kuitenkaan ajateltu toista maata olevaksi, kuin juuri samaa yön maata, Pohjaa, sen todistaa muun muassa, että Pohjolan tupa sanotaan raudasta rakennetuksi - häärunoissa kuvataan sitä toisin, mutta se kuvaus ei kuulu tähän jaksoon.

Katsokaamme vielä mitä runo Lemminkäisen Pohjolanmatkasta sisältää tähän kuuluvaa.

Pohjolan rajana esiintyy tulinen joki, jota samaamyös tulinen kuoppa tarkoittanee, sillä semmoinen saman käsitteen toistaminen uudessa muodossa on tunnettu tarujen kehkeytymisen ominaisuus. Tulinen joki eli kuoppa, täynnä palavia paateroita,
Itähän iäti pitkä,
Luotehesen loppumaton,
on ilta- tahi aamurusko taivahalla. Sivumennen mainitsen, että kun toinen runo kertoo joesta:
Juomari on joen takana,
Kuivakulkku Pohjolainen,
Tuopa joi joen tulisen,
Säkähisen järven särpi,
niin sitä tuskin voi muuten selittää kuin pitämällä Pohjolaista yönä, joka aina nielaisee tulisimmankiniltaruskon. -Kosioimis- ja samporunot kertovat toisin, että nimittäin merta myöten Pohjolaan kuljettiin, ja useat toisinnot sanovat merta punaiseksi: ruskoittavan taivahan peilinä kuultaa meri punaiselta tänäkin päivänä.

Joen yli päästyänsä tulee Lemminkäinen tuliselle aidalle, joka on raudasta pantu, maan emästä ylös taivahasen ja käärmeittä vitsastettu:
Ulos suin suhajamahan,
(Pääkesrot kehajamahan)
Ulos hännin häilymähän.

Pohjolan tulisen aidan on jokainen nähnyt, kun talvella revontulet palavat. Käärmeiden kehajanta ja häntien heilunta tulisessa aidassa ovat erinomaisen sattuva kuvaus mainitun luonnonilmiön omituisesta  rätisemisestä ja leimuamisesta. Aidan sisäpuolella on uros jo ainakin Pohjolassa. Siellä on hirveän vahva satasilmä käärme vastassa tiellä. Se on öinen taivas tuhansin tähtösin katseleva.

Johtopäätös tästä tarkastuksesta on seuraava:
1. Pohjola tarkoittaa koko pohjoista ilmanalaa, semmoisena kuin se yöllä ja talvella on nähtävänä;
2. Pohjolaa ajateltiin myytillisen Pohjan vallan asuntona kaukaiseksi paikkakunnaksi joko pohjoisen taivaan rannalla tahi sen
ulkopuolella.

Varsinaisena maana kuvataan Pohjolaa äärettömän laajaksi, autioksi, jota nimi Ulappala erittäin tarkoittanee. Yleiset ovat
lauseet: Pohjan pitkät perät, laakeat, laajat maat, laajat salot. Pohjolan avaruutta vastaa sen kolkko erämaan luonne. Pahat
pedot asuvat sen metsissä, eikä siellä
--käyne karjan kynsi,
Hypänne hevosen varsa.

Tarkasteltuamme Pohjolaa yön ja talven maana on jo aika huomata niitä Pohjan ominaisuuksia, joita voi pitää tuosta peruskäsityksestä johtuneina.

Pimeys ja pakkanen ovat ihmisen pahimmat viholliset näillä poloisilla Pohjan mailla. Eipä siis ole oudoksuminen, että täällä pidetään yön ja talven valtaa kaiken pahan syntynä. Mitä vahingollisia, inhoittavia eläviä löytyy, sudet, käärmeet, sammakot, kaikki ovat ne Pohjolan sikiöitä. Mitä tautia, tuskia voi ajatella, ihmis-parkaa rasittavia, kaikki ovat Pimentolasta lähteneitä: Pohjan akka tai tyttö ne on synnyttänyt. Sieltä ovat paha ja pahat tulleet ja sinne ne jälleen mahtavin sanoin manataan. Itse noita ja arpoja on myösPohjolassa syntynsä saanut; siellä on noidantaito suurin ja Lemminkäinen tapasi Pohjolan tuvan täynnä tietäjiä, laulajia. Muinoiset suomalaiset kunnioittivat tietäjän viisautta ja laulajan taitoa, koska heidän etevimmät urohonsa niiden avulla toimittivat vaikeimmat tehtävänsä; mutta Pohjolan asukasten noidan- ja laulutaitoa voi hyvällä syyllä pitää semmoisena, jota ylimalkaan pahaan tarkoitukseen käytettiin ja ainoastaan pakosta tai hyvästä maksusta hyvän matkaan saamiseksi.

Tämä käsitys Pohjolasta kaiken pahan kotina ja synnyinmaana selittää jälleen useita sen asukasten epiteettejä, niinkuin: portto Pohjolan emäntä, kierosilmä, vääräleuka, raani, rupinen, paha akka, pihkakynsi, paha valta, paha parvi, häijy joukko j. n. e. Aivan luonnollisesti yhdistää ihminen pahan matkaan saamisen sekä mielen ja hengen pahuuteen että myös ruumiilliseen rumuuteen. Vaarallista oli semmoista maata lähestyä. Tuho ja surma siellä ihmislasta uhkasi. Pohjolan tupia sanottiin
Miesten syöjiksi sijoiksi,
Urosten upottajiksi-
ja paikkakunnan toisintonimenä esiintyy muun muassa Surmola (surman koti) ja akkaa nimitetään myös Syöjättäreksi - nimi, jota tarinoissa yleiseen käytetään ilkeästä vaimonpuolisesta olennosta, joka viattomia ja turvattomia vainoo.

Edelliseen katsoen on minusta mahdoton panna epähuomion syyksi, että laulajat usein käyttävät Tuonelaa Pohjolan toisintonimenä. Sillä olipa se vaan luonnollinen täydennys, että yön, talven ja kaikenlaisen pahan maata pidettiin myös kuoleman asuntona ja maana. Tuonelan toisintonimi on jälleen Manala. Runojen mukaan on Manala sama kuin Maan ala, maanalainen paikka ja Castren pitääkin todistettuna, että Tuonelaa aina ajateltiin maan alaiseksi. Kuitenkin katson minä epäilemättömäksi, että Pohjolaa ja Tuonelaa alkuansa ajateltiin yhdeksi ja samaksi paikkakunnaksi. Sen näet  todistaa se asia, että Tuonelaa kuvataan samankaltaiseksi kuin Pohjolaa. Tuonelan tuvat ovat kuun kumottamattomat, päivän paistamattomat - musta väri on Tuonen karva; samoin kuin Pohjolan, on Tuonen ukko sokea, niinkuin Pohjan, synnyttävät Tuonelan asukkaat kipuja ja tauteja sekä ilkeitä eläviä ja petoja. - Mutta jos tämä yhteys on selvillä, niin johtuu siitä luonnollisesti, että myös Tuonelaa on alkuansa ajateltu maanpäälliseksi.

Tämä viimeinen päätös käy vielä todennäköisemmäksi, kun huomaa, että Pohjolakin myöhemminmuuttuu maanalaiseksi. Sen näkee muutamista toisinnoista, joissa Pohjolaa sanotaan Untolaksi ja joissa erinäiset sivukohdat todistavat vaikutusta suorasanaisesta tarinasta. Pohjolan neitoa sanotaan siten väkivuoren vunnukoksi (tyttäreksi), Pohjolan isäntää vuoren vanhimmaksi, vuoren ukoksi. Pohjolan valta asuu nyt siis vuoressa. Mutta vuoresta kävi tie syvään maan alle; Pohjola ja Tuonela yhtyvät maan alla, niinkuin kerran olivat olleet yhtä maan päällä. Niin kertoo Tuonelassa käyneen tarina samoin kuin Virolaisten Kalevin pojan runoelma, että sankarin, joka lähti aarretta ja neitoa pahalta vallalta valloittamaan - Lemminkäisen, Väinämöisen ja Ilmarisen Pohjolamatkat uudessa muodossa - täytyi etsiä vihollistaan maan syvyydestä. Virolaisten käsityksessä on tämä maanalainen paikka helvetti ja siksi muuttuu Pohjola vihdoin Suomalaisillakin.

Tämä viimeinen Pohjolan käsitteen muodostus on tietysti Eristin opin vaikutuksesta syntynyt. Sen edellä kävijänä voi mainita sitä katsantotapaa, jonka mukaan Pohjola on par préférence pakanuuden maa, ristimätön, papiton maa, niinkuin esimerkiksi säkeissä:
Pimiäsen pohjosehen
Maille ristimättömille,
Paikoille papittomille,
Kuss' ei kuu kumota j. n. e.
Pohjolan asukkaita sanotaan sen mukaan pakana kansaksi. Kertomarunoissa ei vielä Pohjolaa helvetiksi sanota, mutta usein loitsurunoissa, joihinka myöhäisempiä käsityksiä runsaammin on kiintynyt. Niissä mainitaan Pohjolaa helvetiksi ja pirulaksi sekä sen hallitsijoita johdonmukaisestipirun isännäksi, pirun emännäksi.

Nyt olemme tarkastaneet tarustomme vaihtelevaa Pohjolan käsitettä: Yön ja talven maa on kaiken pahan synnyinmaa sekä myös kuoleman, Tuonen maa ja vihdoin helvetti. Tätä vaihtelevaisuutta vastaa vaihteleva käsitys maan asemasta: alkuperäisintä käsitystä edustavat ne lauseet, joidenka mukaan Pohjola joko on pohjoinen ilman ala taikka sijaitsee etäällä pohjoisen taivaan rannalla ja maan tunnusmerkkinä ovat pohjoisella taivaalla näkyvät luonnon ilmiöt; toinen aste on Pohjolan esitteleminen luonnolliseksi maaksi; kolmas Pohjolan maan alle muuttaminen. Mutta tässä kertomukset Pohjolasta eivät suinkaan ole lopussa. Jokainen Kalevalan lukenut tietää, että tuosta tarunomaisesta maasta mainitaan paljon semmoista, joka on aivan päinvastaista siihen mitä tähän saakka olen esiin tuonut. Voidaksemme sitä ristiriitaa selittää on kuitenkin välttämätöntä ensin saada selville, mitä esi-isämme ajattelivat vastakohtaisesta maasta Kalevalasta.

[---]

Värien kestävyyden koetteleminen.

Kutoma- ja paperiteollisuus 2, 1.2.1912

Valokestävyys.
Palanen kangasta tai langasta tehty värinäyte kiinnitetään langalla tai liimatulla paperilla pahville. Toinen puoli värinäytteestä peitetään paperilla tai pahvilla. Täten valmistettu pahvi värjäyksineen ripustetaan ikkunaan päivän puolelle. Kun keväällä lumen sulaessa värit haalistuvat nopeammin kuin muina vuoden aikoina on valokokeita tehtäessä otettava kyseessä oleva seikka huomioon. Väri, joka keväällä menettää muutamassa päivässä värinsä on huono kestämään valoa. Jotta värin voi pitää mahdollisimman valonkestävänä ei se valotettaessa saa muuttua 2 - 3 viikkona huomattavasti ollenkaan. Kun jotakin väriä valokestävyyteensä nähden verrataan toiseen väriin, on kummastakin väristä tehtävä yhtä värikäs värjäys.

Vesikestävyys.
Langalle värjätty väri letitään valkaistuun lankaan ja pannaan yöksi veteen. Vesikestävyys näyttäytyy siinä, että viiri ei "juokse" valkeaan lankaan.

Pesokestävyys.
Värjätty lanka letitään valkeaan lankaan ja pannaan ¼ tunniksi saippualiuokseen, jossa on 10 gr. marseille-saippuaa litrassa vettä. Hauteella on tällöin 50 à 60°C lämpö. Väri kestää pesoa jos liemi jää mahdollisimman värittömäksi eikä väri ole juossut valkeaan lankaan.

Vanutuskestävyys.
Tehdään liuos, jossa on 10 gr. marseille-saippuaa ja 1 gr. soodaa. Valkeaan lankaan punottua värjäystä käsitellään tässä liuoksessa 15 minuuttia hyvästi välillä hangaten. Liuos on haaleaa lämmöltään.  Värjäys jaetaan kahteen osaan. Toinen osa virutetaan vedellä puhtaaksi ja pannaan yöksi märkänä johonkin astiaan. Toinen osa joutuu uudelleen saippualiuokseen ja saa olla siinä 1 tunnin. Kummatkin värjäykset pestään sittemmin vedellä puhtaaksi. Jos valkea lanka jäi värittömäksi, oli tutkittava väri vanua kestävä.

Valkaisukestävyys.
Villavärjäys, jonka väriä on valkaisussa koeteltava, pannaan ½-1 tunniksi laimeaan rikkihapokeliuokseen, pestään ja kuivataan.
Puuvillavärjäys pannaan ½-1 tunniksi ¼°Bé väkevään klorikalkkiliuokseen. Tämän jälkeen virutetaan puhtaalla vedellä, hapotetaan muutama minuutti 0,2°Bé väkevällä suolahapolla, pestään ja kuivataan.
Jos värit pysyivät muuttumatta tai vaan hyvin vähän haljastuivat, ovat ne valkaisua kestäviä.

Karbonisoimisketävyys.
Valkeaan lankaan letitetty värjäys pannaan 4°Bé väkevään rikkihappoon, väännetään kuivaksi ja kuivataan 80°C. Lämpöä lisätään 5-100°C jossa lämmössä värjäys saa olla 1 tunnin. Sitten pestään. Värjäys jaetaan kahteen osaan. Toinen osa saa jäädä sellaisenaan yöksi, toinen pannaan sooda liuokseen ja pestään hyvästi. Jos väri jäi muuttumatta eikä tahrinut valkeaa lankaa, kestää se karbonisoimista.

Hankauskestävyys.
Värjäyksellä hangataan valkeaa kangasta. Väri on hyvä, ellei siitii mitään lähde.

Kysymyksiä ja vastauksia värjärin tietopiiristä. (III)

Kutoma- ja paperiteollisuus 2, 1.2.1912

(Jatk. N:o 10 & 11 v. 1911)

Typpihaposta.

Kysymys. Typestä kaiketi tuo happo on tehty, kun sillä kerran sellainen nimi on?
Vastaus. Typestä kuten ammoniakkikin. Se eroaa kokoumukseltaan ja ominaisuuksiltaan kuitenkin melkoisesti tästä. Kun ammoniakki on typen vety-yhdistys on typpihappo typen vety- ja happiyhdistys. Kemiallisessa kielessä annetaan sille kaavaksi HNOs. Ammoniakki oli ominaisuuksiltaan live. Typpihappo on kuten nimensäkin sanoo hapan aine.

Kysymys. Se maistuu siis happamalta?
Vastaus. Tosiaan sillä on kuten kaikilla happamilla aineilla hapan maku. Varotan kuitenkin siihen kieltä pistämästä, koska se väkevässä muodossaan on kovin "polttava" aine.

Kysymys. Miten typpihappoa  valmistetaan?
Vastaus. Eräästä sen suolasta, jota saadaan Chilestä Etelä-Amerikassa ja jota sentähden nimitetään Chilesalpietariksi. Jos siihen sekottaa väkevää rikkihappoa, irtautuu typpihappo suolasta höyrynä, joka jäähdytettynä muuttuu nesteeksi. Siitä myöskin typpihappon vieraskielinen nimitys salpietarihappo.

Kysymys. Nyt kun avasitte tuon pullon ja näin, että happo savuaa, muistankin sitä nähneeni eräällä kultasepällä. Hän kutsui sitä sievedeksi?
Vastaus. Nimi sievesi on entis ajoilta jäänyt kieleemme ja on peräisin eräästä ruotsalaisesta tekosanasta skeda ( = erottaa), koska typpihappoa käytetään erottamaan kultaa hopeasta. Tästä myöskin on johtunut, että samanen happo on saanut nimekseen lusikkavesi (ruots. sked = suom. lusikka), vaikkei sillä ole tämän nimen kanssa enempää tekemistä kuin muillakaan hapoilla. Näitä nimiä ei siis pitäisi enää käyttää. Hapon nimenä on joko typpihappo tai salpietarihappo.

Kysymys. Mutta mitä on chilesalpietarilla typpihapon kanssa yhteyttä, koska siitä sitä saa?
Vastaus. Mainitsin jo että se on sen suola. Suolalla ymmärretään jonkun lipeisen aineen ja hapon yhteyttä. Lipeisenä aineena on chilesalpietarissa natron lipeä ja happona salpietarihappo. Jos sidotaan lipeä toiseen happoon kuten esim. rikkihappoon, joutuu typpihappo suolasta vapaaksi. Näin voidaan mitä happoja tahansa valmistaa. Raaka-aineena tarvitaan vaan valmistettavan hapon jotain suolaa ja rikkihappoa.

Kysymys. Suolat ovat siis tehottomia aineita: eivät ole lipeisiä eikä happamia?
Vastaus. Ovat yleensä tehottomia.

Kysymys. Onko typpihapolla jotain erikoisen ominaista?
Vastaus. Ennenkuin tähän vastaan, mainitsen muistaissani, että typpihappoa nykyään valmistetaan suoraan ilman typestäkin polttaen sitä sähköllä. Tällöin yhtyvät ilman typpi ja happi ja sopivin keinoin saa tästä typpihappoa. Mutta katsokaa! Kun pistän tämän villatukon typpihappoon, käy se keltaiseksi. Saman värin se antaa kaikille eläinkunnasta saataville aineille. Sormennekin käyvät keltaisiksi, jos niille tulee typpihappoa. Se on typpihapon erinomainen tunnusmerkki.

Kysymys. Mainitsitte jotain typpihapon suhteesta hopeaan ja kultaan?
Vastaus. Typpihappo liuottaa hopeaa, mutta ei kultaa. Sen avulla voi siis sekotuksessa, jossa on näitä metalleja erottaa kullan hopeasta. Kulta jää tällöin liukenematta. Mutta jos typpihappoon sekoiteiaan suolahappoa, saadaan n. s. kuninkaan vettä, joka liuottaa kultaakin, metallien "kuningasta".

Kysymys.  Onko typpihapolla väriteknillistäkin merkitystä?
Vastaus. Onpa vainenkin. Sitä käytetään suuret määrät värejä valmistettaessa. Se antaa aineille itsestään erään NO-2-ryhmän, jota nimitetään nitroryhmäksi.

Kysymys. Siitäkö nitroglyserinikin on nimensä saanut?
Vastaus. Aivan oikein. Nitroglyserini on juuri syntynyt glyserinistä ja typpihaposta. Kaikki nitroyhdistykset ovat enemmän tai vähemmän räjähtäviä aineita. Niin nitroglyserinikin. Sekoittaen siihen hohkakiveä saadaan dynamitia.
Jos typpihappo saa vaikuttaa puuvillaan eli sellu osaan antaa se NO₂-ryhmiä tälle ja tulokseksi tulee nitrosellulosa. Sekin on voimakasta räjähdysainetta. Kun siitä ei synny savua, kuten tavallisesta ruudista, kutsutaan sitä savuttomaksi ruudiksi. Pumpuliruudin nimellä se myöskin on tunnettu. Mutta on savuttomalla ruudilla eli nitrosellulosalla rauhallinenkin tehtävänsä. Siitä valmistetaan nykyään suuret määrät n. s. keinotekoista silkkiä. Kun tämän keksijänä on ranskalainen Chardonnet, nimitetään sitä usein Chardonne'in silkiksi. Tällöin liuotetaan nitrosellulosaa eetterin ja alkoholin sekotukseen ja saadaan n. s. kollodiumia. Tätä käytetään kesäisin haavoihin, koska siitä jää haavoille hieno kalvo, joka estää haavan mätänemästä. Jos kollodiumia pusertaa hienon hienojen lasipillien läpi, syntyy kiiltävää silkintapaista lankaa. Sopivin aineksin otetaan tästä NO₂-ryhmät pois ja saadaan tällöin hienoa sellulosalankaa eli keinotekoista silkkiä. Tällä on parempi kiilto kuin tavallisella silkillä, mutfei kestä niin hyvin pesoa ja yleensä kosteutta. Siitä huolimatta käytetään sitä suuret määrät silkkituotteissa tätä nykyä. Myöskin muita keinotekoisia silkkilajeja on nykyään olemassa, mutta Chardonnet-silkki oli niistä ensimäinen.

Kysymys, Miten väkevää on tavallinen kaupassa käyvä typpihappo?
Vastaus. Sen ominaispaino on noin 1,4 ja sisältää 65,8% typpihappoa HN0₃.

(Jatk.)

Att sätta vacker men oskadlig färg på smör.

Industri-vännen 22, 1.12.1890

74 dl. björkaska och 1 skedblad kalk kokas 2 timmar med 105 dl. vatten. Kallt, silas det, och det klara af luten sättes åter på elden med 54 gr. orleana och 27  gr. gurkmeja och kokar 1 timme. 1 tesked till 2125 gr. (5 skalp. smör).

Mainos: Color, Höyryvärjäys- & kemiallinen pesulaitos

Julkaistu Helsingin kuvalehdessä 1910.

Puun pronssittaminen.

Kotitaide 11, 1909

Eräässä sorvarien aikakauskirjassa suositellaan puun bronssittamiseksi seuraava keino: Ensiksi liimataan koko bronssitettavan esineen pinta liimalla, joka on hyvin ohueksi keitetty ja hienon silkkisen vaatteen läpi puhtaaseen saviastiaan siivilöity. Pehmeällä, hienoharjaksisella siveltimellä levitetään liima esineen pinnalle kahteen tai kolmeen kertaan, mutta toimitetaan uusi liimaaminen vasta sitten kun edellinen on jo kuivanut. Täten muodostunut liimakerros peitetään sitten neljään tahi viiteen kertaan sekoituksella joka on muodostettu seuraavasti: liitujauho sotketaan saviastiassa niin paljon veden kanssa, että syntyy sakea puuro, johon lisätään edellä mainittua liimaa sen verran että seos on tarpeeksi ohutta siveltimellä levitettäväksi, mutta että siinä on vielä kylliksi kiinteitä osia peittävää kerrosta muodostamaan.

Myöskin tällöin on uusi kerros vasta sitten siveltävä kuin edellinen on kuivanut. Kun viimeinen tämmöinen kerros on kuiva, hiotaan se hienoksi ruisoljella joka sitä ennen on vedessä jonkun aikaa liottamalla pehmitettävä ja notkistettava ja kuivattava. Sitten poistetaan hiottaessa syntynyt pöly karkeaharjaksisella siveltimellä, jonka jälkeen sivellään päälle uusi kerros edellä käytettyä liimaa. Tämän viimeisen kerroksen päälle sen vielä märkänä ollessa siroitetaan bronssipulveri hienolla karvasiveltimellä. Kultabronssia käytettäessä on vii-meksimainittuun liimaan sekoitettava vähän vaaleaa okheri- tahi kromikeltaväriä kun taas hopea-bronssaukseen siihen sekoitetaan lyyjyvalkoista tahi nokimustaa nokea. Jos jää jotakin epätasaisuuksia ja kohopaikkoja poistetaan ne viimeiseksi akaattisella puleerausneulalla kiilloittaen.

Tammipetsauksen alalla tapahtuneesta edistyksestä.

Kotitaide 10, 1909

Ehdottomasti suurin osa nykyisistä huonekaluistamme valmistetaan tammesta. Senpä vuoksi sekä puusepät että huonekalukauppiaat mitä suurimmalla mielenkiinnolla seuraavat tammipetsauksen alalla tapahtunutta edistystä, jonka kautta on käynyt mahdolliseksi saada tammipuuhun noita monenmoisia uudenaikaisia värivivahduksia ja muunnoksia. — Kaikkien muitten kotimaisten puulajien petsaukseen käytetään melkein yksinomaan happamista, valoakestävistä tervaväriaineista valmistettuja vesipetsejä, mutta tammisten huonekalujen petsauksessa on viime vuosina yhä enemmän ruvettu käyttämään happamien tervaväriaineitten ohessa myös puhtaasti kemiallisia sekä n. k. yhdistettyjä petsejä, joita viimeksimainittuja valmistetaan kemikaalioita ja väriaineita yhdistämällä.

Tammea täydellisesti neutraaleilla väripetseillä, petsattaessa tulee sangen usein näkyviin eräs näitten yksinkertaisten vesipetsien huono ominaisuus nim. se, että näitten neutraalien petsiliuosten on varsin vaikea päästä tunkeutumaan tammipuussa oleviin ilmahuokosiin. Ja tästä on seurauksena ett'eivät huokoset petsaudukaan, vaan vaaleina ja värittöminä eroittuvat silmäänpistävästi puun pohjaväristä ja antavat valmiille huonekaluille varsin omituisen levottoman vivahduksen, joka on poistettavissa ainoastaan siten, että ne perästäpäin väritetään joko vahattaessa, jolloin vahasalvaan on pantava jotain olesooliväriainetta tahi himmetettäessä, jolloin himmekkeesen on lisättävä väkiviinaliukoista väriainetta. Tätä tervaväriaineista valmistettujen petsien varjopuolta ei ole, sen on kokemus näyttänyt, kemiallisista valmisteista tehdyissä n. k. kemiallisissa petseissä.

Päinvastoin tunkeutuvat nämä, huomattavasti väkevämpiä kuin ovat, hyvin helposti tammipuun huokosissa oleviin ilmarakkuloihin, jonka johdosta huokoset saavat aivan saman värin kuin koko muu pinta. Ja juuri tämän tasaisen ja rauhallisen vivahduksensa takia ovat kemiallisilla ja yhdistetyillä petseillä tammipuussa aikaansaadut väritykset tulleetkin niin erinomaisen arvokkaiksi.

Puhtaasti kemiallisia petsejä ovat antiikkipetsit ja oxidiinisavustepetsit kun taas niin sanottuja erikoisia tammipetsejä on pidettävä yhdistettyinä petsilajeina.

Antiikkitammipetseillä, joita kaupoista saa K. L. ja M-merkkisinä, on se ominaisuus, että ne synnyttävät tammessa olevan parkkiaineen kanssa tammen puusolujen sisään himmeän ruskeaa väriainetta ja että ne voivat imeytyä varsin syvälle puun pintakerroksiin. Tämä antiikkipetsien erinomainen ominaisuus voida imeytyä niin syvällä oleviin soluihin johtuu niiden vahvasti alkaalisesta luonteesta ja tekee sen, että tammi niitä käytettäessä tulee sangen syvään petsatuksi, josta käytännössä on se etu, että petsauksen pois hankauminen ja kuluminen niinhyvin tasoista kuin kulmista ja nurkistakin on melkeinpä mahdotonta.

Tammen petsaaminen antiikkipetseillä on hyvin yksinkertaista eikä vaadi mitään erikoisia varovaisuustoimenpiteitä taikka tottumusta. Petsattavat pinnat on vaan oikein märäksi kostutettava näissä kaupasta käyttövalmiina saatavissa joko niin väkevissä kuin ovat tai tarpeen mukaisesti kylmällä vedellä miedonnetuissa petsiliuoksissa kastellulla sienellä tai villatilkulla, petsin on annettava tarpeeksi kauan vaikuttaa päästäksensä oikein syvälle puuhun tunkeutumaan ja sitten on mahdollisesti vielä löytyvät märät paikat siveltimellä tasoiteltavat. Tällöin muodostuu varsin pian himmeän ruskean punertava väritys, joka kumminkin vasta 24 tunnin kuluttua on täysin valmis ja silloin aivan erehdyttävässä määrin noiden niin tunnettujen savustetun tammen ja antiikkitammen väritysten kaltainen. Tästä käy selväksi, ett'ei antiikkitammipetsauksen kelpoisuutta koskaan voi oikein arvostella ennenkuin värien lopullinen kehitys on saanut tapahtua.

Samaten kuin tammea ammoniakkihöyryssä savustettaessa, riippuen kyseessä olevan tammipuun vähemmästä tai enemmästä parkkihappopitoisuudesta, syntyy vivahduksia himmeän keltaisen ruskean ja harmaan ruskean värin välillä, samaten saa antiikkitammipetsauksessa eri petsilajeilla eri värityksiä keltaisen ruskean ja harmaanruskean vanhantammenvärin välillä, nimittäin siten, että K kirjaimella merkityllä antiikkitammipetsillä saa selvän himmeän ruskeaa, L:llä merkityllä harmaanruskeaa ja M:llä merkityllä selvään kellanruskeaa savusteväritystä vastaavan värin.

Antiikkipetsin vaikutuksesta puun parkkiaineesen syntynyt ruskea väriaine puun pinnimmaisessä kerroksessa, on veteen liukenematonta, josta seikasta johtuu, että näitä petsauksia voi pitää varsin hyvin vettä sietävinä. Ei ole kumminkaan sanottu, että ne vioittumatta voisivat kestää alituista saippualla tai soodalla pesua tai pitempiaikaista sateen tai lumen vaikutusta, vaan on parasta, että sellaiset antiikkipetsatut tammihuonekalut, joita kovin usein on puhdistettava, lakeerataan.

Yhä useampia värivivahduksia saadaan antiikkitammipetseillä K, L ja M, jotka yleensä ovat verrattomia kauneutensa ja tasaisuutensa vuoksi, siten että näihin, joko väkevöityihin tai miedonnettuihin, valmiisiin petsiliuoksiin lisätään vähän jotakin sopivaa hapanta tervaväriainetta. Varsin sopivia tähän tarkoitukseen ovat vesiliukoiset taideväri-valmisteet sellaiset kuin Nigrosiini, Induliini W, Persiopunainen, Indoolisinivihreä, Aziinivihreä, ja puhtaankeltainen G, joista petsi saa uuden värivivahduksen, sekä taiteelliset uusi ruskeapetsit A, B, C, D ja E, jotka puolestansa vahvistavat petsin omaa värivivahdusta. Tätä menettelytapaa käyttäen saa tammipuun petsatuksi lukemattoman monella uudenaikaisella tavalla ja lisäksi tavalla, jonka tulokset sekä kauneutensa että yhdenmukaisuutensa puolesta varmasti tyydyttävät jokaista asiantuntijaa.

Sekä antiikkitammipetsien lisäväritystä, että vahvistusta varten käytetyitä happamia tervaväriaineita käytetään parhaiten n. k. juuriliuoksina, jonka kautta petsiliuoksen käyttökelpoiseksi valmistaminen käy erinomaisen helpoksi. Liuotetaan yksinkertaisesti 50 gr. kysymyksessä olevaa tervaväriainetta 1 litraan kiehuvaa vettä ja nämä n. k. juuriliuokset säilytetään tarpeen varaksi pulloissa tai saviruukuissa.

Seuraavat esimerkit näyttävät miten antiikki-tammipetsejä K, L ja M käytetään yhdessä happamien tervavärien kanssa:

1. Jos tahdotaan saada tammi himmeän harmaan ruskeaksi: sekoitetaan 1 litra antiikkitammipetsiliuosta K, 70 kcm. nigrosiinin juuriliuosta ja 40 kcm. anziinivihreän juuriliuosta.

2. Jos tammi tahdotaan tehdä himmeäksi vaaleanoliivivihreäksi on sekoitettava 1 l. antiikki-tammipetsiliuosta L. 20 kcm. induliini W:n juuriliuosta ja 20 kcm. indoolisinivihreän juuriliuosta.

3. Jos tammeen tahdotaan saada vaalea himmeän-punertavan ruskea väritys on sekoitettava 1 1. antiikkitammipetsin K-liuosta, 50 kcm. persiopunasen juuriliuosta ja 50 kcm. aziinivihreän juuriliuosta.

4. Tahdottaissa saada tammi keskivoimaisen keltaisen ruskeaksi sekoitetaan 1 l. antiikkitammipetsin M-liuosta ja 200 kcm. uuden ruskean A:n juuriliuosta.

Erityisesti on vielä huomautettava, että emäksiset tervaväriaineet eivät yhdy antiikkitammipetsien kanssa vaan putoavat heti öljymäisenä sakkana täydellisesti turmellen petsiliuoksen. Jos siis ei varmasti tiedetä, onko tervaväri hapanta vai emäksistä, on se ehdottomasti ensin tutkittava pienillä annoksilla ennenkuin koko suuri petsimäärä pannaan pilalle. Sekä antiikkitammipetseillä yksin, että niitten hapan tervaväri sekoituksilla tehdyt petsaukset tulevat vielä paljon kauniimmiksi jos petsatut pinnat ohueen vahataan tärpättiöljyllä ohennetulla valkealla vahasalvalla ja vahakerroksen kovetuttua himmetetään jollakin vaalealla himmekkeellä.

Tumman ruskeisiin tahi täys-ruskeisiin värityksiin eivät antiikkitammipetsit kelpaa sen vuoksi ettei tammipuussa ole niihin riittävästi parkki-ainetta, eikä ole myöskään luotettavaa käyttää ylenmääräisesti happamia tervavärejä siitä syystä että väkevistä väriliuoksista antiikkitammipetsien vaikutuksesta osa liuoksessa olevaa tervaväriainetta helposti eroaa tehden sellaisen petsiliuoksen käytäntöön kelvottomaksi.

Sensijaan on ruvettu viimeaikoina tammipuun tummaksi tahi täys'ruskeaksi petsaamiseen käyttämään toisenlaisia yhdistettyjä petsejä, joita saa kaupoista käyttövalmiina liuoksina erikoistammi-petsien nimellä.

Näitten erikoistammipetsien eri lajeilla I-XI saa, jos niitä täys'väkevinä käyttää, hyvin täys-voimaisen ja tumman, kellanruskean, punasen ruskean, harmaan ruskean, vieläpä mustanruskean värin sekä harmaita petsivärejä, kun taas niillä yhteenkertaan kylmällä vedellä miedonnettuna saa edellisten värien välillä olevia vivahduksia ja ne 3—7-kertaisesti kylmällä vedellä miedonnettuna antavat vaaleampia värimuotoja.

Erikoistammipetseillä on melkein yhtä suuressa määrin ne samat hyvät puolet kuin antiikkitammi-petseilläkin. Ne nimittäin värjäävät tammipuun huokoset yhtä hyvin kuin pintapuolenkin, ne imeytyvät syvälle puun sisään, niillä saa ilman erikoista vaivannäköä tasaisen petsauksen ja ovat niillä tehdyt petsaukset hyvin ilmaa sekä kosteutta kestäviä.

Ainoastaan vettä eivät erikoistammipetsit siedä yhtä hyvin kuin antiikkipetsit, vaan ovat niillä petsatut huonekalut kaikella muotoa lakalla päällystettävät eli kuten sanotaan, ne on himmetettävä.

Erikoistammipetsejä sopii myös mielen mukaan sekoitella keskenänsä, värillisten värivivahdusten saavuttamiseksi sekä lisävivahduksia varten yhdistellä happamien tervavärien kanssa, joita parhaiten tässäkin tapauksessa käytetään edellämainittuina juuriliuoksina, kuten nigrosiinin H ja D mahongi-ruskean, anziinivihreän j. n. e. juuriliuoksina, joita on paras pitää valmiina niin että tarpeen vaatiessa saa tammipetsaukseensa minkä vivahduksen tahansa tummasta vaaleimpaan saakka.

Erikoistammipetsien käyttötapa on yhtä yksinkertainen kuin antikkipetsienkin ja toimitetaan siten, että sileiksi hiotut tammihuonekalut kostutetaan hyvästi joko täysväkeviin tahi tarpeen mukaan miedonnettuihin petsiliuoksiin kastellulla sienellä tahi villatilkulla, annetaan petsiliuoksen hyvin vetäytyä puun sisään ja sen jälkeen vedellään se siveltimellä yhtätasaiseksi. Lopullinen väritys on erikoistammipetsauksessa valmis jo muutamien tuntien kuluttua, mutta esiintyy oikeassa valossaan vasta himmetettynä.

Yhä suositummiksi tammipetseiksi ovat tulemassa oksidiini-savustepetsit, joilla saa täydellisesti vettä sietävän ja pesua kestävän petsivärin ja joita senvuoksi voi panna mitä enimmin käytettyihin huonekaluihin ilman lakkakiilloitusta. Samoin kuin runsaasti parkkihappoa sisältävässä tammipuussa ammoniakkihöyryjen pitempiaikaisesta vaikutuksesta yhdessä ilman hapen kanssa syntyy vettä kestävä, himmeän ruskea väri, samoin voi kaikenlaisessa puussa, sen enemmästä tai vähemmästä parkkihappopitoisuudesta huolimatta saada syntymään mitä erilaisimpia vettä kestäviä värivivahduksia sillä tavoin, että annetaan petsautuvien puun pinnimmäisten kerrosten petsattaessa saada sopivia metallisuoloja, jotka myöhemmin jälkeen päin tapahtvuan ammoniakki-höyryn vaikutuksen kautta eli niinkuin sanotaan savustamalla muutetaan värillisiksi metallihydroksiideiksi ja sellaisina, vedessä täydellisesti liukenemattomina värillisinä saostumina puuhun kiinnitetään.

Riippuen siitä mitä metallisuolaa — eli mitä oksidiinipetsiä — milloinkin käytetään, saavutetaan eri värityksiä, koska jokaisella metallihydroksiidilla on oma ominainen värinsä.

Mutta tammipuussa syntyy oksidiinipetsauksen sekä sitä seuraavan ammoniakkihöyryssä savustamisen kestäessä paitsi varsinaisia metallihydroksiideja vielä värillisiä parkkihappoisia metallioksiideja riippuen siitä että:
1 :ksi metallisuola yhtyy tammipuussa olevan luonnollisen parkkihapon kanssa värilliseksi parkkihappoiseksi metallioksiidiksi ja
2:ksi tästä ylijäänyt oksidiinipetsin metallisuola, yhdessä savustavien ammoniakkihöyryjen kanssa synnyttää edellistä vastaavan ja samanvärisen metallihydroksiidin.

Tästä käy selväksi että tammipuuhun näin syntynyt väri aina on kahden väriaineen muodostama sekaväritys, sen sijaan kun parkkihapottomia puulajeja kuten esim. meidän havupuitamme oksidiinipetseillä petsattaessa muodostuu aivan toinen, poikkeuksetta vaaleampi ja eloisampi väri kuin tähän runsaasti parkkihappopitoiseen tammeen ja taas puulajeihin, joissa on keskinkertainen parkki-happopitoisuus kuten saarniin, jalavaan, päärynäpuuhun y. m. ilmestyy petsiväri, jonka voi sanoa olevan molempien edellämainittujen väritysten välillä.

Molemmat tammipuuhun vasta mainitulla tavalla petsattaessa syntyneet värit ovat, ei ainoastaan täydellisesti vettä ja pesuakestäviä, vaan myöskin aivan erinomaisen riippumattomia valon vaikutuksesta. Myöskin on oksydiinipetseillä se hyvä puoli että ne tunkeutuvat syvälle puun sisään, siten tehden vielä varsin syvien puukerrosten soluissa värien muodostumisen mahdolliseksi, josta seurauksena on se, että oksydiinisavustepetseillä petsatuissa huonekaluissa kulumis-ja hankaumismahdollisuutta suoraan sanoen ei ole olemassa. Täytyy siis sanoa, että oksydiinisavuste-petseillä saavutetaan korkeimmat vaatimukset mitä voi panna petsatuille huonekaluille, laudoituksille y. m.

Petsaustapa, sama kaikille oksydiinisavustepetseille, on seuraava:

Kulloinkin kysymyksessä olevaan nestemäiseen joko täysväkevään tahi tarpeen mukaan kylmällä vedellä miedonnettuun oksidiinipetsiin kastetulla sienellä tahi villatilkulla kostutetaan hyväksi petsattavan puun pinnat, joitten sitä varten täytyy olla sileäksi hiottuja. Petsin annetaan hyvin imeytyä puun sisään ja sitten vasta pyyhitään rievulla tahi villatilkulla, josta kosteus on tarkoin pois puristettu, vielä marista paikoista se petsin jäännös, jota ei puu enää voinut imeä.

Kun petsaus on kuiva, on ensin puun pinta hangattava sileäksi hevosen jouhilla ja sitten on puu jätettävä, joko sitävarten valmistettuun savustuskommakkoon tahi tiiviisti suljettuun huoneeseen, 12—24 tunniksi ammoniakkihöyryjen vaikutuksen alaiseksi, minkä kestäessä vasta lopullinen väritys muodostuu.

Savustamisen jälkeen saavat huonekalut seisoa sinänsä yhden päivän, jotta ammoniakkihöyryt pääsevät vapaasti haihtumaan puun huokosista. Sitten ovat näin petsatut huonekalut valmiita käytettäviksi tai voidaan niihin vielä hieroa ohueen väritöntä pulituuria tahi himmekettä, jos tahdotaan joko saada huonekalut himmeän kiiltäviksi tahi jos tahdotaan suojella puuta lakkakerroksella. Mutta itse petsaus ei mitään suojaavaa kerrosta kaipaa.

Oksydiinisavustepetseillä saa tammeen seuraavat väritykset:
Oksydiini-nikkelipetsillä — keskivoimaisen, himmeän ruskeankeltaisen.
Oksydiini-kobolttipetsillä — keskivoimaisen himmeänruskean punertavan.
Oksydiini-kuparikloriidiz:llä — keskivoimaisen harmaan oliiviruskean.
Oksydiini-rautapetsillä - keskivoimaisen tumman harmaanruskean.
Oksydiini-kromipetsillä K - keskivoimaisen kellan ruskean.
Oksydiini-kromipetsillä C - keskivoimaisen himmeän ruskean.

Ja jos halutaan näitten värien välillä olevia vivahduksia, sopii oksidiinipetsejä mielen mukaan yhdistellä keskenänsä.

Jos taas tahdotaan saada syntymään vielä tummempia värejä, käy se päinsä sillä tavoin, että ennen petsausta puun parkkihappopitoisuutta lisätään voitelemalla puuta pyrogallushappoliuoksella, jossa on 25—50 gr pyrogallushappoa joka vesilitraa kohti.

Paitsi jo mainittua suurta kestävyyttä erilaisia ulkonaisia vaikutuksia vastaan on oksidiinipetseillä samalla vielä se hyvä puoli, että niiden aikaansaama väri on hyvin himmeä ja luontoinen, jota seikkaa juuri pidetään kovin tärkeänä uudenaikaisissa huonekaluissa, ja jota ei millään muulla petsauksella saavuteta siinä määrin kuin saavutetaan oksidiini-savustepetseillä.

Onpa vieläkin yksi etu näillä oksydiinipetseillä, jota en tahtoisi jättää mainitsematta. Se on nimittäin se, että nuo puusoluihin petsattaessa muodostuneet metallihydroksiidit ovat hyvin kirpeän makuisia ja vaikuttavat jossakin määrin alkuolioita kuolettavasti tehden useimmassa tapauksessa oksidiinisavustepetseillä petsatut huonekalut ja laudoitukset sellaisiksi, ettei myöskään puutoukkaa pitäisi voida niihin ilmestyä. 

Vähän puupintojen lakeerauksesta.

Kotitaide 9, 1909

Hyvien tulosten saavuttamiseksi puupintoja lakeerattaessa on otettava huomioon useampia seikkoja, joista seuraavassa aiomme tehdä selkoa.

Ensimmäisenä ehtona on, että käytetään yksinomaan moitteettoman hyvää lakkaa. Ja hyvää on sellainen lakka, joka on kirkasta, läpinäkyvää ja kestävää. Se haisee hyvältä, enimmäkseen tärpättispriitä muistuttaen, mutta on sillä samalla myös joku omituinen lisähaju. Lakoilla, jotka sisältävät benziiniä, on vastenmielinen, pistävä haju, joka tulee työmiehelle lakeerauksen kestäessä varsin sietämättömäksi, ja ovat ne siten helposti eroitettavissa paremmista lajeista.

Lakeeratessaan tuntee kyllä itsekukin helposti hyvän lakan. Se nim. leviää helposti ja on hyväksi silittyvää. Myöskin saattaa sen kanssa pitemmän aikaa työskennellä, sensijaan kuin halvempi laji joko kuivaa nopeasti tahi on sitä ainakin mahdotonta myöhemmin saada silitetyksi yhtä-tasaisesti yli koko pinnan. On nimittäin sangen tärkeätä, että lakka tasaisena kerroksena peittää pinnan, sillä muussa tapauksessa ei lakeeraus kuiva yhtä hyvin joka paikasta ja tämä seikka voi epätasaisen kutistumisen ja laajenemisen kautta antaa aihetta rakojen ja pisamoitten syntymiseen.


Keinoja lakan käyttökelpoisuuden tutkimiseksi.

Moitteettomassa lakassa täytyy tärpätti-öljyn olla ehdottomasti puhdasta. On olemassa paljon väärennettyjä sekä vale-tärpättiöljyjä, joita valmistetaan useammilla eri tavoilla. Lakkatehtailijalla on oma kemistinsä, joka tutkii kaikki ainekset ja saa heti selville väärennetyn tavaran. Mutta lakeeraaja, joka tahtoo ohentaa lakkaansa tärpätti-öljyllä, ei tiedä useinkaan onko ohennusnesteessään väärennettyä tai vale tärpättiöljyä. Myös on otettava huomioon ettei benziini- ja tärpättiöljy-sekoitusta suinkaan sovi käyttää mainittuun tarkoitukseen, sillä nämä nesteet eivät sekoitu keskenänsä ja, lakan ohennusaineena käytettynä, tuottavat paljasta haittaa.

Kun kaataa vähän tärpätti-öljyä teevadille tai matalaan kuppiin, jonka asettaa siten, että päivän säteet suoraan siihen lankeavat, voi yhtä ja toista päättää tämän aineen laadun suhteen. Jos tärpätti-öljy on oikeata, haihtuu se täydellisesti kahden tai kolmen tunnin kuluessa. Ja jos valkealle paperille tipautetaan tärpätti-öljyä ei se, siinä tapauksessa, että on väärentämätöntä, haihduttuaan jätä vähäistäkään pilkkua jälkeensä. Vielä eräs tutkimistapa on punnita yhtä suuret volyymit varmasti puhdasta ja kyseessä olevaa tärpätti öljyä ja verrata painoja keskenänsä, ja on siinä tapauksessa se parempaa, joka on keveämpää.

Muistettava on, että kosteudesta voi myöskin johtua lakeerauksen himmeäksi ja kiillottomaksi käyminen. Eikä kosteuden syynä useinkaan ole muu kuin huono ilman vaihto. Sillä elfei huoneilma pääse vaihtumaan ulkoilman kanssa on selvää, että ilma huoneissa tulee vesihöyryn kyllästyttämäksi ja silloin kadottaa lakeeraus oikean kiiltonsa muuttuen himmeäksi. Mutta jos heti tämän tapahduttua parannetaan huoneen ilmaa, voidaan pysyvät haitalliset seuraukset vielä saada estymään. Tästä käy selväksi, että lakeeraus vaatii myöskin raitista ilmaa.


Kuivumisen edistämistavat.

Kuivatusainetta eli sikkatiivia lisäämällä lakkaan, on tämä saatu kuivamaan nopeammin, kuin muutoin. Näennäisesti nimittäin kuivuu lakka tässä tapauksessa niinkuin on tarkoitettu enimmäkseen hyvin nopeasti. Mutta tarkempi tutkimus osoittaa, että yltyleensä sen pinnalla on pieniä rakkuloita tahi pieniä kuoppia kuin neulankären koloja. Ja välistä käy niinkin, ettei lakka kuiva, ei nopeaan eikä kovaksi. Syy siihen on seuraava: Lakka ei ole mitään nopeasti kuivuvaa ainetta ja siitä johtuu, ett'ei se kuivatusainetta lisättäessä voikaan täydellisesti yhtyä eli sulautua tämän kanssa ja seurauksena tästä epäyhtenäisyydestä ovat kuivuessa muodostuvat rakkulat ja kuopat.


Miten lakka kuivuu?

Oletetaan yleensä, että kaikki lakat ensin kuivuvat pinnaltaan, ja sitten vasta kuivuu ja kovettuu alla oleva kerros. Tämä olettamus saattaa monasti houkutella lakeeraamaan liian aikaisin toiseen kertaan, ennenkuin ensimmäinenkään kerros on kuivunut. Mutta tämä olettamus on ainakin parhaitten lakkalajien suhteen väärä. Sillä nämä viimemainitut kuivuvat sisältäpäin, eikä pinnalta alkaen. Ja sentähden pitäisi odottaa useampia päiviä ennenkuin toinen lakeeraaminen toimitetaan.

Myöskin ilman vaihtelu voi joskus tehdä sen, että lakka hitaammin kuivuu. Sen vuoksi täytyy kolean sään vallitessa välttää, ett'ei veto saa käydä huoeeessa, jossa lakeeraaminen tapahtuu. Joka tapauksessa on vältettävä öljyisen siveltimen käyttämistä, sillä sekin tekee lakan hitaammin kuivuvaksi. Tarkka vaari on pidettävä siitä, että lakeeraus saa kuivaa tarpeeksi kauan, sillä muutoin ei saada hyviä ja tyydyttäviä tuloksia.

Muutamilla on tapana lakeerata kahteen kertaan, sivelemällä myöhemmin uusi lakkakerros ensimmäisen päälle. Mutta välttämätön seuraus siitä on, että muodostuu rakoja. On otaksuttu näet, että toinen siveleminen synnyttäisi kestävämmän pinnan ja paremman kiillon, mutta se on erehdys. Todellisuudessa käy niin, että kestävän pinnan ja mahdollisimman hyvän kiillon saa parhaiten lakeeraamalla yhteen kertaan, mutta lakkaa on pantava runsaasti.

Jos paneelausta tai jotakin suurta pinta-alaa laakeerattaessa lakka olisi epätasaisesti valunut ja jo sen verran kuivunut ett'ei sitä enää voi siveltimellä pyyhkäisten saada häviämään, koetettakoon seuraavaa keinoa: kuivattakoon lakkainen pensseli niin hyväksi kuin se saadaan kuivaa pintaa vasten hankaamalla, ja sitten annettakoon siveltimen harjasten latvojen varovaisesti imeä liian pois valuneista paikoista. Tällä tavoin voi lakeeraaja parhaiten poistaa ne jäljet, joita lakan valuminen synnyttää. Mutta selvää on, että sen täytyy tapahtua ennenkuin lakka on liiaksi kuivunut.