Kotiteollisuus No. 2 1945
Meilä on suhteellisen vähän tutkittu käsityömme menneisyyttä. Otsikossa mainittujen työalain vaiheita meillä 1700-luvulla vuoteen 1809 saakka selvittelee I. Henschen Ingvarin tutkimus (Tygtryckare och färgare i Finland från 1700-talet och fram till 1809, Finskt Museum, L. Hki 1944). Ruotsinvallan aikana kuului käsityön edistäminen v. 1637 perustetun kauppakollegion (silloin Collegium för Commercierne) alaisuuteen ammattikuntajärjestöihin kuulumattomien käsityöläisten oikeudet ja velvollisuudet määriteltiin yksityiskohtaisesti v. 1722 annetussa halliasetuksessa ja vv. 1739-66 toimi lisäksi virallinen manufaktuurikonttori, jolla oli tuotannon rahoittamisessa tärkeä osuutensa.
Vanhoissa painetuissa kankaissa on kylläkin käytetty tekijäleimoja, mutta tutkimustyötä vaikeuttaa se, ettei läheskään aina mestari ole merkinnyt tuotetta leimallaan, sen on voinut yhtähyvin leimata tekijä ja kisälli omalla leimallaan tai nimikirjaimillaan. Tässä mainitun tutkimuksen tekijä on käyttänyt tutkimusaineistonaan mm. joka vuosi (vuoteen 1809 saakka) meiltä Ruotsin kauppakollegiolle lähetettyjä hallikertomuksia. Kankaanpainamista harjoittivat alalle erikoistuneet ammattilaiset, mutta sitä saattoivat sivutyönään harjoittaa mtös villakankurit. Samoin kuin pellavakangasta painettiin myös nahkaa ja vahakangasta. Eräät tapettipainot harjoittivat myös kankaanpainantaa. Kankaanpainajat ja -värjääjät olivat sijoittuneet miltei poikkeuksetta 1700-luvulla kaupunkeihin ja maalaiset toivat kaupungeissa asioidesaan kankaansa näille painettaviksi.
Vanhin meidän tunnetuista kankaanvärjääjistämme oli Anders Kleinod, joka perusti "kaupunginvärjäämön" Turkuun 29/4 1731. Liikettä jatkoi sittemmin hänen sukulaisensa Hans Hinrich Wechter. Ensimmäisen kankaanpainamon perusti muuan yhtiö Turkuun v. 1747. Sen omistajina olivat kauppiaat H. H. Wittfooth, J. Bremer, Chr. Trapp, A. Baer, G. Haverman, N. Pipping ja matami Catarina Flege. Se ooli yksistään kotimaista pellavakangasta käyttävä painamo ja sen toiminta alkoi vasta v. 1752, jolloin siihen kuului paino, hevoskäyttöinen mankeli ja värjäämö. Työnjohtajana oli Johan Christian Gerhard ja tällä oli 2 apulaista. V. 1755 perusti Gerhard kuitenkin oman yrityksen ja Catarina Flege otti yksinään haltuunsa entisen yhtiön palkaten painajaksi Johan Sigmund Scheinen ja värjäämön mestariksi jo edellä mainitun Wechterin.
V. 1753 oli yrityksen tuotanto vuodessa 8605 kyynärää valkosinistä palttinaa. V. 1757 laajensi Wechter tuotantoa ruveten painamaan myös ruotsalaista villakangasta, cassiania. V. 1759 osti Wechter koko liikkeen, mutta möi sen saman vuoden syksyllä L. I. Nordmanille. N. oli liikemies ilman tämän alan ammattitaitoa, mestariksi otti hän H. Björmanin. V. 1762 Nordman möi liikkeen tukholmalaiselle C. D . Steenille. Oltuaan välillä Israel Wechterillä ja joutuneena ajoittain seisomaankin työn puutteessa liike siirtyi Josian Hegardille 1765. Tämä oli laajentanut liikettä ja saatoi se, paitsi sinipainantaa, hoitaan myös mutalla painamista. H. Joutui pian taloudellisiin vaikeusiin ja yritys meni pakkohuutokaupassa huvikamreeri Christiernille, joka vuokrasi sen Conradille, joka hoiti sitä etupäässä värjäämönä. Myöhtemmin se oli Biörman-suvulla, ja sijaitsi tällöin jossakin Multavierun korttelissa.
Muita turkulaisia kankaanpainoalan yrityksiä oli, paitsi jo tässä mainittujen Gerhardin (per. v. 1755), Biörmanin (1767) Couradin (1773) perustamat yritykset, Nordlingin (1779), Bereniusen (1786), Bolinin (1797), von Mellenin (1798) ja Levinsonin (1798) painamot. Viimeksimainittu kykeni jo painamaan "öljypainossaan", paitsi palttinaa, puuvillakangasta, silkkiä ja nahkaa ja miltei kaikki suorittivat myös värjäystä.
Porissa aloitti värjärimestari Johan Nyholmin flanelli- ja cassianipaino työntä v. 1767. N. joka oli muuttanut Poriin Ruotsista, oli väsymätön kokeilja, joka mm. Ruotsissa oloaikanaan yritti koneellistuttaa pitsinnypläystä ja sain 1741 pitsitehtailijan oikeudet, minkä jälkeen hän perusti nypläyskoulun! Myöhemmin piti Henric Nyholm liikettä ja möi sen 1783 flanellipainaja Johan Jederholmille. Nyholmin pahin kilpailija oli Jonas Levinin perustama painamo. Paitsi näitä yrityksiä oli kaupungissa 1800-luvun alussa Anders Färnbergin ja Mattias Stenbergin värjäämöt.
Porvoon ainoana värjäämönä näyttää mainittuna aikana olleen Eric Strålen 1799 perustettu värjäämö. Tammisaaressa oli v:sta 1788 toiminut Daniel Schiederin värjäämö, jolla oli hyvin laaja maaseutuasiakkaiden piiri. Pari vuotta aikaisemmin oli kaupunkiin perustettu Samusel Hagmanin värjäämö. Näiden yritysten ammattiväki oli yleensä saatu Turusta.
Kokkolassa oli Margareta Candulinin karttuunipainamo aloittanut toimintansa 1700-luvun viimeisinä vuosina. Siellä painettiin liinoja, hameita, esiliinoja jne.
Helsingissä oli G. Fr. Köpke perustanut 1781 värjäämön Vanhaan kaupunkiin. Värjäämö lienee ollut alkeellinen, koska Uudenmaan talonpojat varsin yleisesti veivät kankaansa kauemmas Porvooseen ja Turkuunkin värjättäväksi. K. oli 1773 perustanut ensin värjäämön Loviisaan ja muutti sieltä Vanhaan kaupunkiin. K:n kuoltua 1788 piti Mathias Enning liikettä monia vuosia, vaikka sen menestyminen oli heikkoa. 1803 osti kauppias Österberg liikkeen. Tämä toimen mies suunnitteli liikkeeseen suuria parannuksia, mutta kuoli ennenkuin ennätti niitä toteuttaa. Ön leski pani suunnitelmat sitten täytäntöön ja palkkasi värjärimestari Benjamin Menanderin liikkeen työnjohtajaksi. Myöhemmin leski joutui riitoihin kilpailevan yrittäjän, värjäri Johan Otto Procopaeuksen kanssa ja viimemainittu yritti saada viranomaiset riistämään Juliana Österbergiltä ammattioikeudet. Tämän värjäämö toimi kuitenkin ainakin vielä 1806. Edellämainittu Procopaeus oli käynyt opin Biörmanin värjäämössä Turussa 1793-99 ja perusti 1803 oman värjäämön Helsinkiin. 1806 hän laajensi yritystään liittämällä siihen kampavillakehräämön ja verkakutomon. Saatuaan Adlercreutzin rykmentin tilaukset ei näilläkään yrityksillä ollut työnpuutetta.
Kristiinankaupungista mainitaan hallikertomuksissa tapettien painaja Carl Gustaf Crantz 1790-luvulta. Missä määrin hän painoi myös kankaita, ei ole tietoa. Loviisan värjäreistä mainittiin jo edellä G. Fr. Köpke. Vuosina 1790 ha 1791 anoi värjäri Johan Abraham Smedberg värjärioikeuksia kaupungissa esittäen jälkimmäisellä kerralla mestarikirjansakin. Niitä hänelle ei kuitenkaan koskaan myönnetty. Siitä huolimatta hän toimi värjärinä Loviisassa ja oli hänellä suuri maaseutuasiakkaiden piiri. V. 1800 muutti Loviisaan värjäri Anders Palmgren, joka oli Jönköpingistä lähtenyt velkojiaan pakoon harjoitettuaan siellä 6 vuotta värjäysliikettä. V. 1799 oli kaupungin maistraatti myöntänyt värjäti Emanuel Franckille oikeuden harjoittaa saran värjäystä. Edellämainitun Smedbergin valituksesta kauppakollegio kumosi maistraatin päätöksen, minkä jälkeen Franck muutti Heinolaan. Aikaisemmin jo mainittu värjäti B. Menander muutti Helsingistä Loviisaan v. 1802. Uudessakaarlepyyssä oli 1806 pari kisällien johtamaa värjäämöä. Uudessakaupungissa oli Anders von Mellen anonut 1805 värjärioikeuksia. Mitään tietoja hänen toiminnastaan siellä ei hallikertomuksissa kuitenkaan ole. Sanottu Mellen näyttää jonkin aikaa asuneen myös Naantalissa, jossa hänen ohellaan oli 1802 paikkeilla muuan Liman-niminen värjäri. Raumalla toimi 1790-luvulla muuan värjäri, joka värjäsi lankoja ja karkeahkoja villa- ja pellavakankaita, mutta hänen nimeään ei luetteloissa mainita.
Hämeenlinnassa sai Matts Ahlberg 1793 värjärioikeudet. A. oli ollut Biörmanilla opissa 1785-89. Muista kaupungin värjäreistä mainitaan Henric Carsten Sundberg (Smedberg?) ja Hnric Åkerberg.
Siinä jälleenrakennustyössä, johon ryhdyttiin Kaarle XII:nen kuoltua hävittyjen sotien jälkeen, kiinnitettiin huomiota myös värjäykseen sopivien kasvien viljelykseen. Pehr Kalmin aikana laajennettiin Turun akatemian kasvitarhoja. V. 1759 tekee Pehr Adrian Gadd laajasti selvää niiden värikasviviljelyksistä ja vähän myöhemmin hän tiedoittaa kasveilla tehdyistä yli 50 värjäyskokeesta.
Tämän verran on tutkija selvittänyt meidän vanhojen värjäriemme menneisyyttä. Vaikkakin kansantöissä kotivärjäyksellä on pitkään meidän aikoihimme saakka ollut valta-asema, on tässä mainituilla ammattivärjäreillä ollut oma tärkeä osuutensa kotikutoisten, parempien kulutuskankaiden viimeistelyssä. On hyvin todennäköistä, että heidän välityksellään on moni kotivärjäri myös saanut lisää ammattitietoa ja -taitoa, vaikkei esim. kankaanpainanta meillä, kuten monissa muissa maissa, ole päässytkään leviämään varsinaiseksi kansantyöksi.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti