Laatokka 38, 17.2.1951
Tatuointi on jatkuvasti suosiossa Tyynenmeren saarten vanhempien alkuasukkaiden parissa, Austraaliassa, Uudessa Seelannissa, Japanissa, Luoteis- Amerikassa ja Pohjois-Siperiassakin.
Jo sukupolvia on ollut tapana kehon koristaminen mitä moninaisimmilla erivärisillä piirroksilla. Merenkulun alkuaikoina oppivat merimiehet tämän taidon saaristojen alkuasukkailta ja kuljettivat sen kotimaahansa, missä ihmiset ihastuksella ottivat uuden "muodin" vastaan.
Tatuoinnin loistoaikana, noin pari kolme vuosikymmentä sitten, oli jokaisessa satamakaupungissa ainakin yksi ammattimainen tatuoilsija, eikä häneltä suinkaan puuttunut asiakkaita. Olihan jokaisen merillä liikkuneen kunnia-asia koristautua "ikusilla kuvilla", voidakseen kotiin palattuaan osoittaa maailmaa nähneensä.
Tatuoitsijoista kehittyi aikojen kuluessfa oikea ammattikunta, joka vaali salaisuuden säilymistä. Taito opetettiin vain pojille ja he seurasivat isiensä jälkiä.
Astuessamme tatuoitisijan "työpajaan", kaikkein pyhimpään, näemme seinillä suurikokoisia tauluja, täynnään piirustuksia erilaisista kuviomalleista ja koristeista. Ne on mestari ripustanut sinne taitonsa tunnukseksi. Aikamme valittuamme päädymme kahteen, merimiesten aina eniten suosimaan: kauniiseen naiseen ja — ankkuriin.
Nyt voikin tuskallinen toimitus jo alkaa. Kuinka paljon joudumme kipua kärsimään — se riippuu kokonaan mestarin taidosta käyttää terävää neulaansa.
Taiteilijan elein maalaa hän ohuella siveltimellään kauniin, monivärisen kuvan ihon pintaan. Väriaineena hän käyttää esi-isiltä perittyjen reseptien mukaan valmistettuja erilaisia kasvija eläinmaailman tuotteita. Kuvan valmistuttua ja saatuaan vaiteliaan nyökkäyksen hyväksymisen merkiksi aloittaa hän tärkeimmän osan työstä, kuvan ikuistamisen.
Terävällä neulalla mestari pistelee maalauksen alla olevan ihon vertatihkuville reijille. Tuskasta vääntelehtivä asiakas puree hammasta ja on vaiti. Lopulta, pitkän ajan kuluttua, on taideteos valmis. Kirvelevää ihoa ei voi sitoa, sillä valuvaan vereen sekoittunut tuore väri voisi tuhria koko mestarinäytteen. On odotettava veren hyytymistä ja maalauksen kuivumista. Kun se on tapahtunut, pestään veri ja liikaväri pois ja jäljelle jää mustelmankarainen punoittava kohta ihossa, missä heikosti näkyvät kuvion ääriviivat- Vasta kun punoitus on lakannut ja iho palautunut miltei entiselleen, pääsee kirkasvärinen luomus täysiin oikeuksiinsa. Väriaineista riippuen saattaa tatuointi vuosien mittaan haalistua ja silloin se on aika ajoin uudistettava. Olemme varmaan kaikki joskus satuttaneet arpeutuneen haa van uudelleen, joten tiedämme miltä vioittuneen ihon aukirepiminen "maistuu."
Näin sivitysmaissa, missä tatuointi useimmiten tapahtuu desinfioiduin välinein ja jopa esimerkillistä puhtautta noudattaen. Alkuasukassaarilla suorittaa heimon poppamies toimituksen, ainakin useimmiten. Asiakas asettuu pitkälleen maahan. Kuvion maalaamisen jälkeen ryhtyy poppamies repimään ihoa pitkällä, terävällä bambuneulalla, mikä tietysti on paljon tuskallisempaa ja mistä hyvin usein seuraa tulehdus.
Alkuasukkaat käyttävät myös erilaista tatuoimismenetelmää. leikkaavaf ihon pinnasta pieniä kappaleita pois tässä yhteydessä harvemmin käytetään väriaineita ja parannuttuaan muodostaa iho pieniä nyppylöitä, joiden sijainti esillä kuvion ääriviivoja.
"Rumaa se on, kun mies on koree", sanoo sananlasku ja sitä mieltä näyttää nykyajan polvikin olevan. Tatuoinnin valtava, koko maailman vallannut menestys on päättymässä. Enää eivät suuret sotasankarit ja ylhäiset aateliset anna tatuoida itseään kuten tapahtui vielä tämän vuosisadan alkupuolella. Tatuoitsijain ammattikunta on pienentynyt ja pojat siirtyneet muille tuottoisammille aloille, mutta koskaan ei tämäkään tapa tule varmasti häviämään.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti