The Scientific American 10, 7.3.1868
"I take yellow prussiate of potash, or the first crystallization, and dissolve in hot water and make the solution to 20 deg. by Baumé's hydrometer, then pass a stream of chlorine gas through the solution, but not more to be introduced than will prevent precipitation, as may be tested by persulphate of iron, when it is ready to be barreled for shipment or use. In this mode of preparation a larger amount of chlorine is retained which, in the preparation of red prussiate of potash, is dissipated in the process of evaporation and exposure. This loss is by the present new process avoided and by that means a great reduction in labor and cost is effected, and a superior article produced being in value, as yellow prussiate of potash, a saving of nearly seventy-five per cent, in red prussiate of potash, fifty per cent. One hundred pounds of yellow prussiate of potash, or first crystillization, make four hundred pounds of the improved solution." Patented by John Reynolds, San Francisco, Cal.
31.7.18
30.7.18
Metsän kysyntä Yhdysvalloissa laajenee
Pelto ja koti 11, 1917
Suoranaisena seurauksena sota-ajasta, nousee puutavaran kysyntä tavattomasti, joten sellainenkin puu josta ennen ei saatu mitään kannattaa ottaa talteen. Nykyisillä poikkeusajoilla on vaikutuksensa myöskin metsätalouteen, sillä suoranaisesti johtuneena sodasta, on ilmaantunut useita aloja, joihin tarvitaan suunnattomat määrät useamman erilaista puutavaraa. Erikoisesti nykyään puutavaraa tarvitaan armeijalle asuntojen rakentamiseen harjotusleireille, puulaivojen valmistukseen, pyssyjen valmistukseen, vankkureiden ja ulkohuoneustojen valmistukseen armeijalle, räjähdysaineiden valmistamiseen armeijalle ja laivastolle, astioiden valmistamiseen lasi- ja metalliastioiden tilalle, joista aineista on puute, ja värien valmistamiseen, jonka tuotanto Saksasta sodan takia on kokonaan lakannut.
Tarve tuo mukanaan aina uusia keksintöjä. Niinpä esim. nykyään hienoimmat naiset käyttävät osage appelsiinipuusta valmistetulla värillä värjättyjä villavaatteita, tullen siitä erittäin hyvää keltaista ja viheriää väriä, jonka arvo on vasta viime aikoina tultu tuntemaan.
Saksan pähkinäpuun arvo on ollut aina tunnustettu, mutta oi koskaan se ole päässyt sellaiseen arvoon kuin nykyään. Pähkinäpuitta käytetään suurimmaksi osaksi pyssyjen puuosien valmistukseen.
Tavallisen lautatavaran kysyntä on kasvanut tavattomasti, etupäässä höyläämättömien ja alhaisten lajien. Hallitus tarvitsee sellaista lautaa noin 250 miljoonaa jalkaa yksistään harjoituskasarmien tekoon, 675,000 miehiselle armeijalle, joita harjoitetaan. North Carolinan petäjää, kellasta petäjää, fir’iä, Uuden Englannin kuusta ja hemlockia tullaan pääasiassa käyttämään kasarmien rakentamiseen. Hallitus on asettanut seuraavat hinnat, jolla se ostaa lautoja: etelävaltioiden petäjälle $20; North Carolinan petäjälle $22.50; fir'ille $l9; kuuselle $25; ja hemloekille ja muille pohjoismetsäpuille $20.
Paitsi edellämainittua määrää puutavaraa kasarmien rakennuksiin, tarvitsee hallitus armeijalle ulkohuoneiden y. m. rakennuksiin noin 175 miljoonaa jalkaa, sekä rannikkoasemille 100 miljoonaa jalkaa.
Laivarakennuksiin tarvitaan myöskin tavattomasti puutavaraa, sillä nykyään jo rakennettavaksi päätettyjen 250:n puulaivan rakentamiseen tarvitaan noin 400 miljoonaa jalkaa, sillä yhteen laivaan lasketaan tarvittavan noin 1,500,000 jalkaa.
Ilmalaivoja on jo päätetty rakentaa 25,000 ja lasketaan niihinkin tarvittavan tuhat jalkaa ja enemmän parasta puutavaraa jokaiseen, joten siis täydytään ostaa noin 30,000 jalkaa puutavaraa. Kuusta käytetään enimmän ilmalaivoihin, sillä se on lujinta puuta painoonsa nähden ja maksetaankin joistakin lajista kuusista aina $l50 tuhannelta jalalta. Hallitus arvelee saavansa sitä $90:11a tuhat jalkaa.
Ilmalaiva-asemien rakentamiseen myöskin tarvitaan noin 120 miljoonaa jalkaa lautaa.
Koivua on alettu käyttämään-, pähkinäpuun lisäksi pyssyjen valmistuksessa ja on siis senkin kysyntä kasvanut huomattavasti viime vuosina. Kaikkiaan lasketaan hallituksen tarvitsevan ostaa nyt jo tekeillä oleviin yrityksiin noin kaksi tuhatta miljoonaa jalkaa puutavaraa, joka luonollisesti tullaan ostamaan suurilta (puutavarakemotteliijoirta, juuri niiltä, jotka sotavoitoista nauttivat. Raaka-aineet saavat ne joko hallitukselta aikoinaan varastamasta metsästä tai sitten keinottelemalla vähävaraisilta uutisasukkailta y. m. pieniltä metsien myyjiltä.
Suoranaisena seurauksena sota-ajasta, nousee puutavaran kysyntä tavattomasti, joten sellainenkin puu josta ennen ei saatu mitään kannattaa ottaa talteen. Nykyisillä poikkeusajoilla on vaikutuksensa myöskin metsätalouteen, sillä suoranaisesti johtuneena sodasta, on ilmaantunut useita aloja, joihin tarvitaan suunnattomat määrät useamman erilaista puutavaraa. Erikoisesti nykyään puutavaraa tarvitaan armeijalle asuntojen rakentamiseen harjotusleireille, puulaivojen valmistukseen, pyssyjen valmistukseen, vankkureiden ja ulkohuoneustojen valmistukseen armeijalle, räjähdysaineiden valmistamiseen armeijalle ja laivastolle, astioiden valmistamiseen lasi- ja metalliastioiden tilalle, joista aineista on puute, ja värien valmistamiseen, jonka tuotanto Saksasta sodan takia on kokonaan lakannut.
Tarve tuo mukanaan aina uusia keksintöjä. Niinpä esim. nykyään hienoimmat naiset käyttävät osage appelsiinipuusta valmistetulla värillä värjättyjä villavaatteita, tullen siitä erittäin hyvää keltaista ja viheriää väriä, jonka arvo on vasta viime aikoina tultu tuntemaan.
Saksan pähkinäpuun arvo on ollut aina tunnustettu, mutta oi koskaan se ole päässyt sellaiseen arvoon kuin nykyään. Pähkinäpuitta käytetään suurimmaksi osaksi pyssyjen puuosien valmistukseen.
Tavallisen lautatavaran kysyntä on kasvanut tavattomasti, etupäässä höyläämättömien ja alhaisten lajien. Hallitus tarvitsee sellaista lautaa noin 250 miljoonaa jalkaa yksistään harjoituskasarmien tekoon, 675,000 miehiselle armeijalle, joita harjoitetaan. North Carolinan petäjää, kellasta petäjää, fir’iä, Uuden Englannin kuusta ja hemlockia tullaan pääasiassa käyttämään kasarmien rakentamiseen. Hallitus on asettanut seuraavat hinnat, jolla se ostaa lautoja: etelävaltioiden petäjälle $20; North Carolinan petäjälle $22.50; fir'ille $l9; kuuselle $25; ja hemloekille ja muille pohjoismetsäpuille $20.
Paitsi edellämainittua määrää puutavaraa kasarmien rakennuksiin, tarvitsee hallitus armeijalle ulkohuoneiden y. m. rakennuksiin noin 175 miljoonaa jalkaa, sekä rannikkoasemille 100 miljoonaa jalkaa.
Laivarakennuksiin tarvitaan myöskin tavattomasti puutavaraa, sillä nykyään jo rakennettavaksi päätettyjen 250:n puulaivan rakentamiseen tarvitaan noin 400 miljoonaa jalkaa, sillä yhteen laivaan lasketaan tarvittavan noin 1,500,000 jalkaa.
Ilmalaivoja on jo päätetty rakentaa 25,000 ja lasketaan niihinkin tarvittavan tuhat jalkaa ja enemmän parasta puutavaraa jokaiseen, joten siis täydytään ostaa noin 30,000 jalkaa puutavaraa. Kuusta käytetään enimmän ilmalaivoihin, sillä se on lujinta puuta painoonsa nähden ja maksetaankin joistakin lajista kuusista aina $l50 tuhannelta jalalta. Hallitus arvelee saavansa sitä $90:11a tuhat jalkaa.
Ilmalaiva-asemien rakentamiseen myöskin tarvitaan noin 120 miljoonaa jalkaa lautaa.
Koivua on alettu käyttämään-, pähkinäpuun lisäksi pyssyjen valmistuksessa ja on siis senkin kysyntä kasvanut huomattavasti viime vuosina. Kaikkiaan lasketaan hallituksen tarvitsevan ostaa nyt jo tekeillä oleviin yrityksiin noin kaksi tuhatta miljoonaa jalkaa puutavaraa, joka luonollisesti tullaan ostamaan suurilta (puutavarakemotteliijoirta, juuri niiltä, jotka sotavoitoista nauttivat. Raaka-aineet saavat ne joko hallitukselta aikoinaan varastamasta metsästä tai sitten keinottelemalla vähävaraisilta uutisasukkailta y. m. pieniltä metsien myyjiltä.
29.7.18
Terra Alba.
The Scientific American 4, 26.1.1867
The extent to which this fine white earth is employed in adulterating pulverized sugar, confectionary, flour, prepared cocoa, spices, milk, etc., in incalculable. Dishonesty gives the law to many a traffic and manufacture in these days, and compels those who would rather be honest (so they imagine) to "do as others do." A chalky taste in the delicate white cracker, a tastelessness in bread, a whity scum in the tea cup from a spoonful of snowy sugar, with many another uncomprehended indicatin, betray the presence of the ever-present adulterator. Two thirds their weight of terra alba has been obtained from lozenges. This comparatively new ingredient is imported from Ireland, and that largely, costing only about one dollar and a quarter per cwt.
The extent to which this fine white earth is employed in adulterating pulverized sugar, confectionary, flour, prepared cocoa, spices, milk, etc., in incalculable. Dishonesty gives the law to many a traffic and manufacture in these days, and compels those who would rather be honest (so they imagine) to "do as others do." A chalky taste in the delicate white cracker, a tastelessness in bread, a whity scum in the tea cup from a spoonful of snowy sugar, with many another uncomprehended indicatin, betray the presence of the ever-present adulterator. Two thirds their weight of terra alba has been obtained from lozenges. This comparatively new ingredient is imported from Ireland, and that largely, costing only about one dollar and a quarter per cwt.
28.7.18
En billig och god färg för landtmannabyggnader
Pellervo 5, 1909
En billig och god färg för landtmannabyggnader beredes enligt en svensk tidning på följande sätt: 5 liter mjölk och ½ kg cement samt någon färg, t. ex. gulockra eller hvad man nu vill använda, hopblandas. Men då cementen ständigt vill sjunka i botten, måste färgblandningen under tiden för påstrykningen ständigt omröras. Påstrykningen-sker med vanlig pensel eller kalkborste. Ungefär 6 timmar efter påstrykningen har färgen redan så torkat, att regn icke längre skadar densamma. Erfarenheten har visat, att denna målning, som icke blir dyrare än vanlig kalkstrykning, är lika god som oljefärg och att byggnader, som blifvit bestrukna med densamma, icke ännu ens efter 20 år kunna uppvisa det minsta spår till röta. Oskummad mjölk är bättre till blandningen än skummad eller kärnmjölk, emedan den förstnämnda gör cementet mera elastiskt. Vatten duger icke att användas i stället för mjölk.
En billig och god färg för landtmannabyggnader beredes enligt en svensk tidning på följande sätt: 5 liter mjölk och ½ kg cement samt någon färg, t. ex. gulockra eller hvad man nu vill använda, hopblandas. Men då cementen ständigt vill sjunka i botten, måste färgblandningen under tiden för påstrykningen ständigt omröras. Påstrykningen-sker med vanlig pensel eller kalkborste. Ungefär 6 timmar efter påstrykningen har färgen redan så torkat, att regn icke längre skadar densamma. Erfarenheten har visat, att denna målning, som icke blir dyrare än vanlig kalkstrykning, är lika god som oljefärg och att byggnader, som blifvit bestrukna med densamma, icke ännu ens efter 20 år kunna uppvisa det minsta spår till röta. Oskummad mjölk är bättre till blandningen än skummad eller kärnmjölk, emedan den förstnämnda gör cementet mera elastiskt. Vatten duger icke att användas i stället för mjölk.
27.7.18
The Way Tubes for Artist's Colors are Made.
Scientific American 9, 26.8.1865
MESSRS. EDITORS: — As a recent number of the SCIENTIFIC AMERICAN indicates a desire on the part of a subscriber to obtain information respecting the process of manufacturing the small tin tubes used for artists colors and a variety of other purposes, I have forwarded the following description of the process as carried out in England under Rand's Patent, and called "Rand's Patent Collapsible Tubes."
"These thin tubes are closed at the one end by a convex disk with a projecting screw; the screw being perforated for the expulsion of artist's colors or other matters inclosed in the vessels. They were first drawn as tubes and the ends cast and soldered in, but the entire vessel is now made by only two blows, in dies of appropriate kinds. By one blow of a screw press, a thick circular disk of tin of the external diameter of the intended vessel is punched out, made concave, and perforated with a central hole, somewhat like a washer for machinery. By a second blow, the blank or button is converted into the finished tube. The bottom tool is a mold with a shal-low cylindrical cavity of the same diameter as the button of tin, and terminating in a hollow screw. The upper tool is a cylinder exceeding the length of the tube, and with a small taper spindle of the diam eter of the hole. The cylinder is just so much smaller than the mold as to leave an annular space equal to the intended thickness of the tube. The very sort, ductile tin, when submitted to great pressure in the concentrated space within the mold, follows the laws of liquids, and may be said literally to flow through the annular crevice, and up the cylindrical mandrel; as indeed the formation of the tube appears to be instantaneous, and is a beautiful example, both of true principle and accurate workmanship, in the means employed.
The tube is released from the mold, first, by the ascent of the cylinder, which leaves the tube behind; and the screwed extremity of the mold is then driven up by a cam and lever from below, and the screwed dies, being divided on their diameter, instantly fall away from the vessel thus elegantly produced by a mode which was only attained after repeated variations in the process, respectively secured by patents. Small tubes are thus made in screw presses, and large tubes in hydrostatic presses of proportionate strength."
The above description is at your service if of any value.
- ABEL S. CHAPPELL.
Brooklyn, Aug. 50, 1865.
MESSRS. EDITORS: — As a recent number of the SCIENTIFIC AMERICAN indicates a desire on the part of a subscriber to obtain information respecting the process of manufacturing the small tin tubes used for artists colors and a variety of other purposes, I have forwarded the following description of the process as carried out in England under Rand's Patent, and called "Rand's Patent Collapsible Tubes."
"These thin tubes are closed at the one end by a convex disk with a projecting screw; the screw being perforated for the expulsion of artist's colors or other matters inclosed in the vessels. They were first drawn as tubes and the ends cast and soldered in, but the entire vessel is now made by only two blows, in dies of appropriate kinds. By one blow of a screw press, a thick circular disk of tin of the external diameter of the intended vessel is punched out, made concave, and perforated with a central hole, somewhat like a washer for machinery. By a second blow, the blank or button is converted into the finished tube. The bottom tool is a mold with a shal-low cylindrical cavity of the same diameter as the button of tin, and terminating in a hollow screw. The upper tool is a cylinder exceeding the length of the tube, and with a small taper spindle of the diam eter of the hole. The cylinder is just so much smaller than the mold as to leave an annular space equal to the intended thickness of the tube. The very sort, ductile tin, when submitted to great pressure in the concentrated space within the mold, follows the laws of liquids, and may be said literally to flow through the annular crevice, and up the cylindrical mandrel; as indeed the formation of the tube appears to be instantaneous, and is a beautiful example, both of true principle and accurate workmanship, in the means employed.
The tube is released from the mold, first, by the ascent of the cylinder, which leaves the tube behind; and the screwed extremity of the mold is then driven up by a cam and lever from below, and the screwed dies, being divided on their diameter, instantly fall away from the vessel thus elegantly produced by a mode which was only attained after repeated variations in the process, respectively secured by patents. Small tubes are thus made in screw presses, and large tubes in hydrostatic presses of proportionate strength."
The above description is at your service if of any value.
- ABEL S. CHAPPELL.
Brooklyn, Aug. 50, 1865.
26.7.18
Toivo Salervo: Taiteen luonne.
Opintotoveri 9-10, 1924
Jatk.
Maalaus.
Maalauksessa on aina selvä aihepohja. Se kertoo meille aina jotakin, niinkuin kaunokirjallisuus, runo tai kansanlaulu meille kertoo. Samalla tavalla kuin sanat kansanlaulussa nostattavat mielikuvitukseemme tapahtumia ja näköaloja, ajatuksia ja mielialoja, ja sävel osaltaan niitä kirkastaa ja tukee, samoin jo pelkkä piirustus saattaa voimakkaasti tarttua mielikuvitukseemme ja määrätä sen suunnan, nostattaen sekin kirkkaita kuvia ja syviä tunnelmia; ja väritys antaa niille yhä tiivistyvän kirkkauden ja syvyyden.
Mutta ei itse piirustuskaan todellisessa taidemaalauksessa enää ole ehdotonta asiain todellisuutta, enempää kuin runokaan oli sitä kansanlaulussa. Asia on kerta kaikkiaan niin, että taiteellisesti oikea piirustus ei yleensä ole tosiasiallisesti oikea ja päinvastoin. Jokaisen taiteilijan täytyy osata piirtää tosiasiallisesti oikein. Jos piirustuksesta käy ilmi, että sen poikkeaminen tosiasiallisesti oikeasta on seurausta puutteellisesta kyvystä, käy piirustus heti vastenmieliseksi. Parhaiden taiteilijain töissä onkin tuo poikkeaminen niin välitöntä, että piirustus näyttää oikealta silloinkin, kun se varsin oleellisesti poikkeaa tosiasiallisesta muodosta. Mutta taiteilija ei tee työtänsä pelkän taitavuuden, vaan myöskin tunteensa a.vulla. Sen vuoksi hän joutuu erityisesti korostamaan, jopa liioittelemaankin eräitä piirteitä, jotka ovat tehonneet häneen voimakkaasti, ja vastaavasti syrjäyttämään toisia, jotka eivät ole herättäneet hänen mielenkiintoaan. Hän näkee aiheissaan viivoja, jotka hivenen muutettuina antavat piirrokselle järjestellyn jaon ja joustavia vallitsevia viivoja; niitä hän vaistomaisesti muuttelee etsiessään piirrokseensa sitä jalostunutta taiteellista totuutta, jonka aihe nostattaa hänen sisäiseen näkemykseensä. Taiteilija etsii koottua ja järjestettyä kokonaiskuvaa, joka vastaa aiheen antamaa kokonaisvaikutelmaa — ei semmoisena kuin silmä sen välittömästi näkee, vaan semmoisena, miksi sisäinen vaisto sen näkemisen perusteella muokkaa. Näin pyrkii taiteilija jo piirustuksessa jalostettuun esitykseen, ja vaikutelman ja tunteen totuuteen.
Tämä jalostamistoiminta on kuin kaunokirjailijan toimintaa, joka jokapäiväisen sanonnan pohjalla muokkaa taiteellisesti järjestettyä sanontaa. Arkisen kuiva kertomus jostakin tapahtumasta ei pysty herättämään lukijassa sellaista tunnelmaa kuin tuo tapaus tunteelliseen tarkkaajaan synnytti; vasta taiteelliseen asuun puettuna voi tuo kertomus johtaa lukijan samanlaiseen tunnelmaan; mutta silloinpa siinä onkin eräitä puolia korostettu ja kirkastettu, toisarvoisia seikkoja syrjäytetty; ja esitykselle on annettu vuolas ja yhtenäinen kokonaismuoto. Siinä on siis menetelty aivan vastaavalla tavalla kuin taiteellisessa piirustamisessa menetellään. Kummassakaan ei tuo jalostamistoiminta kuitenkaan saa olla järkeilevää eikä teennäistä, vaan välitöntä, ikäänkuin sisäisestä pakosta taiteilijasta itsestään pulpunnutta. Ainoastaan sellaisena se tarkkaajaankin tehoo.
Maalauksessa on väritys piirustuksen täydennyksenä jotakin samantapaista kuin laulussa sävel runon tunnelman kirkastajana. Että väreillä on voimakkaita tunne-arvoja, on kaikille varsin tuttua. Hautajaisiin aikoessamme pukeudumme mustaan, — yön väriin, kaiken näkyvän häviäväisyyden ja murheen väriin, eikä suinkaan esim. punaiseen, tulen ja veren, hehkuvien intohimojen, tulisen riemun ja hurjan koston väriin. — Kirkkaat värit tuntuvat meistä raikkaammilta, kalseammilta tai kirpeämmiltä kuin hillityt, murretut värit j.n.e. Me voimme näin mainita esimerkkejä siitä, miten värit meihin tehoavat, mutta emme voi niiden lakeja määritellä, sillä me arvioimme niitä yksilöllisen vaistomme opastuksella. Joka tapauksessa sisältyy väreihin suuria tunnearvoja, jotka taiteilija - haluamatta mitenkään väärentää aihettaan vaistomaisesti ottaa huomioon, ja tapaa siten pintapuolisen, silmillä suoranaisesti havaittavan totuuden asemesta syvällisemmän totuuden, jonka silmä ja tunne yhteisesti ovat tuoneet ilmoille, vaikutelman ja tunnelman totuuden.
Paitsi sitä, että maalaus väritettäessä usein saa tosiasiallisesta jonkun verran poikkeavan yleisvärityksen, kylmemmän, kirkkaamman, syvemmän tai lämpöisemmän, riippuen siitä, minkälainen yleistuntu aiheesta huo kuu tarkkaajaan, saattaa yksityinen väripintakin vaatia tuntuvaa muuntamista. Tuon muuntamisen välttämättömyyden taiteilija vaistomaisesti tuntee, johtuipa se sitte siitä, että väri on liian voimakas koko muuhun väritykseen verraten, tai että se on epäsoinnussa siihen nähden itse värinsä laadun puolesta, — tai jostakin muusta seikasta, joka estäisi sellaisen jalostetun eheän kokonaiskuvan ja värisoinnutuksen saavuttamista, jota me kaikilta taideteoksilta vaadimme.
Samalla tavalla kuin samoilla sanoilla saattaa olla kaksi erilaista säveltä, jotka kumpikin saattavat olla hyviä, vaikka ovatkin tunnelmansa puolesta ehkä varsin erilaisia, samalla tavalla voi kaksi samasta aiheesta maalattua tauluakin olla jopa yleistunnelmansakin puolesta suuresti toisistaan poikkeavia. Jos puheena oleva aihe on maisema, ymmärrämme ilman muuta, että sen tunteille soittama sävel on talvella toinen kuin kesällä, keväällä toinen kuin syksyllä, aamulla toinen kuin keskipäivällä, auringonpaisteella toinen kuin pilvisellä säällä. Eri ihmisten tunteille se tosiasiallisesti samanlaisenakin puhuu eri tavalla. Ja lisäksi voi aiheesta huokuva tunnelma olla erittäin suuresti riippuvainen tarkkaajan tilapäisestä vireestä, jotenka sama taiteilijakin voi tosiasiallisesti samanlaisesta aiheesta saada erilaisia kuvia, jotka erilaisuudestaan huolimatta voivat olla yhtä järkähtämätöntä tunnelman totuutta. Tiedämmehän, että sama asia — ottaaksemme verraten räikeän esimerkin —, joka määrätyssä mielentilassa ollessamme saa meidät makeasti nauramaan, voi aivan samanlaisena, mutta meidän ollessamme toisenlaisessa mielentilassa, herättää syvän säälin tunteen.
Ei mikään taidemaalaus voi eikä saa olla asiallisesti ja yleispätevästi oikea kuva aiheestaan. Sellaisena se ei olisi taidetta. Yhtä väärä on kuitenkin käsitys, että maalauksesta tehdään taidetuote siten, että sen tosiasioille järkeilevästi tehdään väkivaltaa; ei taidetta luoda liioin sellaisin keinotekoisin menetelmin. Taidetta syntyy vain välittömän tunnelmakuvan pohjalla, joka aiheen perusteella nousee muotojensa ja väriensä puolesta jalostuneena maalarin sisäiseen näkemykseen tai kuuluu salaperäisenä soittona säveltäjän sisäisissä maailmoissa. Ja tuo kuva on yhtä suuresti riippuvainen taiteilijasta itsestään kuin tuo soittokin on hänestä riippuvainen. Samoin kuin jokaiseen sävellykseen kätkeytyy jotakin säveltäjästä itsestään, samoin on jokainen taidemaalauskin aina jossakin määrin maalaajansa persoonallisuuden leimaama.
(Jatk.)
- Toivo Salervo.
Jatk.
Maalaus.
Maalauksessa on aina selvä aihepohja. Se kertoo meille aina jotakin, niinkuin kaunokirjallisuus, runo tai kansanlaulu meille kertoo. Samalla tavalla kuin sanat kansanlaulussa nostattavat mielikuvitukseemme tapahtumia ja näköaloja, ajatuksia ja mielialoja, ja sävel osaltaan niitä kirkastaa ja tukee, samoin jo pelkkä piirustus saattaa voimakkaasti tarttua mielikuvitukseemme ja määrätä sen suunnan, nostattaen sekin kirkkaita kuvia ja syviä tunnelmia; ja väritys antaa niille yhä tiivistyvän kirkkauden ja syvyyden.
Mutta ei itse piirustuskaan todellisessa taidemaalauksessa enää ole ehdotonta asiain todellisuutta, enempää kuin runokaan oli sitä kansanlaulussa. Asia on kerta kaikkiaan niin, että taiteellisesti oikea piirustus ei yleensä ole tosiasiallisesti oikea ja päinvastoin. Jokaisen taiteilijan täytyy osata piirtää tosiasiallisesti oikein. Jos piirustuksesta käy ilmi, että sen poikkeaminen tosiasiallisesti oikeasta on seurausta puutteellisesta kyvystä, käy piirustus heti vastenmieliseksi. Parhaiden taiteilijain töissä onkin tuo poikkeaminen niin välitöntä, että piirustus näyttää oikealta silloinkin, kun se varsin oleellisesti poikkeaa tosiasiallisesta muodosta. Mutta taiteilija ei tee työtänsä pelkän taitavuuden, vaan myöskin tunteensa a.vulla. Sen vuoksi hän joutuu erityisesti korostamaan, jopa liioittelemaankin eräitä piirteitä, jotka ovat tehonneet häneen voimakkaasti, ja vastaavasti syrjäyttämään toisia, jotka eivät ole herättäneet hänen mielenkiintoaan. Hän näkee aiheissaan viivoja, jotka hivenen muutettuina antavat piirrokselle järjestellyn jaon ja joustavia vallitsevia viivoja; niitä hän vaistomaisesti muuttelee etsiessään piirrokseensa sitä jalostunutta taiteellista totuutta, jonka aihe nostattaa hänen sisäiseen näkemykseensä. Taiteilija etsii koottua ja järjestettyä kokonaiskuvaa, joka vastaa aiheen antamaa kokonaisvaikutelmaa — ei semmoisena kuin silmä sen välittömästi näkee, vaan semmoisena, miksi sisäinen vaisto sen näkemisen perusteella muokkaa. Näin pyrkii taiteilija jo piirustuksessa jalostettuun esitykseen, ja vaikutelman ja tunteen totuuteen.
Tämä jalostamistoiminta on kuin kaunokirjailijan toimintaa, joka jokapäiväisen sanonnan pohjalla muokkaa taiteellisesti järjestettyä sanontaa. Arkisen kuiva kertomus jostakin tapahtumasta ei pysty herättämään lukijassa sellaista tunnelmaa kuin tuo tapaus tunteelliseen tarkkaajaan synnytti; vasta taiteelliseen asuun puettuna voi tuo kertomus johtaa lukijan samanlaiseen tunnelmaan; mutta silloinpa siinä onkin eräitä puolia korostettu ja kirkastettu, toisarvoisia seikkoja syrjäytetty; ja esitykselle on annettu vuolas ja yhtenäinen kokonaismuoto. Siinä on siis menetelty aivan vastaavalla tavalla kuin taiteellisessa piirustamisessa menetellään. Kummassakaan ei tuo jalostamistoiminta kuitenkaan saa olla järkeilevää eikä teennäistä, vaan välitöntä, ikäänkuin sisäisestä pakosta taiteilijasta itsestään pulpunnutta. Ainoastaan sellaisena se tarkkaajaankin tehoo.
Maalauksessa on väritys piirustuksen täydennyksenä jotakin samantapaista kuin laulussa sävel runon tunnelman kirkastajana. Että väreillä on voimakkaita tunne-arvoja, on kaikille varsin tuttua. Hautajaisiin aikoessamme pukeudumme mustaan, — yön väriin, kaiken näkyvän häviäväisyyden ja murheen väriin, eikä suinkaan esim. punaiseen, tulen ja veren, hehkuvien intohimojen, tulisen riemun ja hurjan koston väriin. — Kirkkaat värit tuntuvat meistä raikkaammilta, kalseammilta tai kirpeämmiltä kuin hillityt, murretut värit j.n.e. Me voimme näin mainita esimerkkejä siitä, miten värit meihin tehoavat, mutta emme voi niiden lakeja määritellä, sillä me arvioimme niitä yksilöllisen vaistomme opastuksella. Joka tapauksessa sisältyy väreihin suuria tunnearvoja, jotka taiteilija - haluamatta mitenkään väärentää aihettaan vaistomaisesti ottaa huomioon, ja tapaa siten pintapuolisen, silmillä suoranaisesti havaittavan totuuden asemesta syvällisemmän totuuden, jonka silmä ja tunne yhteisesti ovat tuoneet ilmoille, vaikutelman ja tunnelman totuuden.
Paitsi sitä, että maalaus väritettäessä usein saa tosiasiallisesta jonkun verran poikkeavan yleisvärityksen, kylmemmän, kirkkaamman, syvemmän tai lämpöisemmän, riippuen siitä, minkälainen yleistuntu aiheesta huo kuu tarkkaajaan, saattaa yksityinen väripintakin vaatia tuntuvaa muuntamista. Tuon muuntamisen välttämättömyyden taiteilija vaistomaisesti tuntee, johtuipa se sitte siitä, että väri on liian voimakas koko muuhun väritykseen verraten, tai että se on epäsoinnussa siihen nähden itse värinsä laadun puolesta, — tai jostakin muusta seikasta, joka estäisi sellaisen jalostetun eheän kokonaiskuvan ja värisoinnutuksen saavuttamista, jota me kaikilta taideteoksilta vaadimme.
Samalla tavalla kuin samoilla sanoilla saattaa olla kaksi erilaista säveltä, jotka kumpikin saattavat olla hyviä, vaikka ovatkin tunnelmansa puolesta ehkä varsin erilaisia, samalla tavalla voi kaksi samasta aiheesta maalattua tauluakin olla jopa yleistunnelmansakin puolesta suuresti toisistaan poikkeavia. Jos puheena oleva aihe on maisema, ymmärrämme ilman muuta, että sen tunteille soittama sävel on talvella toinen kuin kesällä, keväällä toinen kuin syksyllä, aamulla toinen kuin keskipäivällä, auringonpaisteella toinen kuin pilvisellä säällä. Eri ihmisten tunteille se tosiasiallisesti samanlaisenakin puhuu eri tavalla. Ja lisäksi voi aiheesta huokuva tunnelma olla erittäin suuresti riippuvainen tarkkaajan tilapäisestä vireestä, jotenka sama taiteilijakin voi tosiasiallisesti samanlaisesta aiheesta saada erilaisia kuvia, jotka erilaisuudestaan huolimatta voivat olla yhtä järkähtämätöntä tunnelman totuutta. Tiedämmehän, että sama asia — ottaaksemme verraten räikeän esimerkin —, joka määrätyssä mielentilassa ollessamme saa meidät makeasti nauramaan, voi aivan samanlaisena, mutta meidän ollessamme toisenlaisessa mielentilassa, herättää syvän säälin tunteen.
Ei mikään taidemaalaus voi eikä saa olla asiallisesti ja yleispätevästi oikea kuva aiheestaan. Sellaisena se ei olisi taidetta. Yhtä väärä on kuitenkin käsitys, että maalauksesta tehdään taidetuote siten, että sen tosiasioille järkeilevästi tehdään väkivaltaa; ei taidetta luoda liioin sellaisin keinotekoisin menetelmin. Taidetta syntyy vain välittömän tunnelmakuvan pohjalla, joka aiheen perusteella nousee muotojensa ja väriensä puolesta jalostuneena maalarin sisäiseen näkemykseen tai kuuluu salaperäisenä soittona säveltäjän sisäisissä maailmoissa. Ja tuo kuva on yhtä suuresti riippuvainen taiteilijasta itsestään kuin tuo soittokin on hänestä riippuvainen. Samoin kuin jokaiseen sävellykseen kätkeytyy jotakin säveltäjästä itsestään, samoin on jokainen taidemaalauskin aina jossakin määrin maalaajansa persoonallisuuden leimaama.
(Jatk.)
- Toivo Salervo.
25.7.18
Några ord om målning på trä med betsor och syror.
Nutid 4, 1903
Ett nytt sätt för dekorering af prydnads- och andra föremål af trä är att måla dem med betsor och syror efter mönster med strängt stiliserade motiv, härmande den värkliga intarsian eller träinläggningen. Arbeten, sålunda dekorerade, lämna i allmänhet ett fördelaktigt resultat, då däremot enbart glödritning samt olje- eller akvarellmälningar såsom dilettantarbeten oftast lämna mycket öfrigt att önska i fråga om konstnärligt värde. Den imiterade träinläggningen fordrar konstnärlig utbildning i fråga om mönsterkompositionen samt en enkel, ehuru på samma gång säker och målmedveten färgbehandling. En nybörjare har sålunda — såvida ett lämpligt mönster erhållits — större utsikt att lyckas med detta arbete, än om hon valt ett naturalistiskt motiv med "artistisk målning i olja eller akvarell. Det torde därför måhända kunna intressera vännerna af konst- och hemslöjd att taga del af de för öfrigt mycket enkla anvisningar, som äro behöfliga för detta dekoreringssätt med betsor efter intarsiamönster.
De föremål, som bäst lämpa sig härför, äro exempelvis: smärre möbler och prydnadsföremål, såsom skärmar, skåp, bord, hyllor, skrin, spegelramar m. tn. Första behandlingen af det utsedda föremålet är att medelst ett sandpapper fila det rent från alla ojämnheter och orenligheter, som kunna förefinnas i träet. Sedan bestrykes träet med en lösning af gelantin eller alun, upplöst i varmt vatten (tämligen stark blandning). Detta tjänar till att hindra färgerna att sprida sig utom mönstrets konturer. När träet torkat, uppkalkeras mönstret, hvarvid jag vill påpeka, att s. k. "blåpapper" aldrig bör användas, utan i stället "grafitpapper", hvilket äger den stora fördelen att kunna aflägsnas med ett vanligt radergummi, om någon felteckning gjorts.
När mönstret är uppkalkeradt, kan man, om man sä vill, glödrita konturerna medelst en ytterst jämn, stadig linje med en fin spets, eller också — och detta skulle jag hällre vilja förorda — lämna kontureringen till sist-, och då göra det med en fin tusch- eller sepialinje. En glödritad kontur hindrar ytterligare färgen, som sedermera ditsättes, att sprida sig, men tuschlinjen har ej samma benägenhet som den förra att utplånas af ljusets invärkan, hvarför den är att föredraga. Efter mönstrets uppkalkering sker sålunda målningen eller färgläggningen af detsamma, hvilket bör göras så raskt och säkert som möjligt, i breda penseldrag med jämn enhetsvärkan som mål. På grund af betsans benägenhet att sprida sig sker målningen bäst inifrån mönstret utåt med mindre färg sålunda i penseln mot konturen. Skuggningar förekomma sparsamt och blott med en viss kantig teknik, härmande det inlagda, skuggade träets stela form.
Sedan hela arbetet är måladt, lagges konturranden medelst en stålpenna eller fin pensel doppad i tusch- eller sepialösning. Sist poleras arbetet väl.
Betsorna, som lämpa sig för denna målning, erhållas i hvarje färghandel och upplösas i varmt vatten i starkare eller svagare blandning, allt eftersom man önskar en mörkare eller ljusare färg. En fördelaktig gul färg erhålles genom att upplösa pikrinsyra i varmt vatten. Grön färg får man genom att blanda indigocarmin i den gula pikrinsyrelösningen. Betsor finnes föröfri gt att köpa i alla färger.
Lämpliga mönster för värklig eller imiterad träinlägg ning finnas bland andra i Svenska Mönstertidningen eller Konstnit, hvilka särskildt omfatta denna art af trädekorering.
A. v. D.
Ett nytt sätt för dekorering af prydnads- och andra föremål af trä är att måla dem med betsor och syror efter mönster med strängt stiliserade motiv, härmande den värkliga intarsian eller träinläggningen. Arbeten, sålunda dekorerade, lämna i allmänhet ett fördelaktigt resultat, då däremot enbart glödritning samt olje- eller akvarellmälningar såsom dilettantarbeten oftast lämna mycket öfrigt att önska i fråga om konstnärligt värde. Den imiterade träinläggningen fordrar konstnärlig utbildning i fråga om mönsterkompositionen samt en enkel, ehuru på samma gång säker och målmedveten färgbehandling. En nybörjare har sålunda — såvida ett lämpligt mönster erhållits — större utsikt att lyckas med detta arbete, än om hon valt ett naturalistiskt motiv med "artistisk målning i olja eller akvarell. Det torde därför måhända kunna intressera vännerna af konst- och hemslöjd att taga del af de för öfrigt mycket enkla anvisningar, som äro behöfliga för detta dekoreringssätt med betsor efter intarsiamönster.
De föremål, som bäst lämpa sig härför, äro exempelvis: smärre möbler och prydnadsföremål, såsom skärmar, skåp, bord, hyllor, skrin, spegelramar m. tn. Första behandlingen af det utsedda föremålet är att medelst ett sandpapper fila det rent från alla ojämnheter och orenligheter, som kunna förefinnas i träet. Sedan bestrykes träet med en lösning af gelantin eller alun, upplöst i varmt vatten (tämligen stark blandning). Detta tjänar till att hindra färgerna att sprida sig utom mönstrets konturer. När träet torkat, uppkalkeras mönstret, hvarvid jag vill påpeka, att s. k. "blåpapper" aldrig bör användas, utan i stället "grafitpapper", hvilket äger den stora fördelen att kunna aflägsnas med ett vanligt radergummi, om någon felteckning gjorts.
När mönstret är uppkalkeradt, kan man, om man sä vill, glödrita konturerna medelst en ytterst jämn, stadig linje med en fin spets, eller också — och detta skulle jag hällre vilja förorda — lämna kontureringen till sist-, och då göra det med en fin tusch- eller sepialinje. En glödritad kontur hindrar ytterligare färgen, som sedermera ditsättes, att sprida sig, men tuschlinjen har ej samma benägenhet som den förra att utplånas af ljusets invärkan, hvarför den är att föredraga. Efter mönstrets uppkalkering sker sålunda målningen eller färgläggningen af detsamma, hvilket bör göras så raskt och säkert som möjligt, i breda penseldrag med jämn enhetsvärkan som mål. På grund af betsans benägenhet att sprida sig sker målningen bäst inifrån mönstret utåt med mindre färg sålunda i penseln mot konturen. Skuggningar förekomma sparsamt och blott med en viss kantig teknik, härmande det inlagda, skuggade träets stela form.
Sedan hela arbetet är måladt, lagges konturranden medelst en stålpenna eller fin pensel doppad i tusch- eller sepialösning. Sist poleras arbetet väl.
Betsorna, som lämpa sig för denna målning, erhållas i hvarje färghandel och upplösas i varmt vatten i starkare eller svagare blandning, allt eftersom man önskar en mörkare eller ljusare färg. En fördelaktig gul färg erhålles genom att upplösa pikrinsyra i varmt vatten. Grön färg får man genom att blanda indigocarmin i den gula pikrinsyrelösningen. Betsor finnes föröfri gt att köpa i alla färger.
Lämpliga mönster för värklig eller imiterad träinlägg ning finnas bland andra i Svenska Mönstertidningen eller Konstnit, hvilka särskildt omfatta denna art af trädekorering.
A. v. D.
24.7.18
Valubale Receipts. Varnish for French Patent Black Leather.
The Scientific American 7, 16.8.1862
One gallon of linseed oil; 1 pound of white lead and 1 pound of litharge are boiled in an iron vessel until the mass becomes ropy when lifted upon a statula. This varnish is then applied to the leather in four thin coats, each allowed to dry before the other is put on. another coat is now put on with boiled oil and litharge, in the same proportion, thinned with a little turpentine and lampblack added. When dry, the finishing coat is composed of 10 pounds of the above boiled oil, to which is added 3 pounds of copal varnish, and the whole thinned with turpentine.
One gallon of linseed oil; 1 pound of white lead and 1 pound of litharge are boiled in an iron vessel until the mass becomes ropy when lifted upon a statula. This varnish is then applied to the leather in four thin coats, each allowed to dry before the other is put on. another coat is now put on with boiled oil and litharge, in the same proportion, thinned with a little turpentine and lampblack added. When dry, the finishing coat is composed of 10 pounds of the above boiled oil, to which is added 3 pounds of copal varnish, and the whole thinned with turpentine.
23.7.18
Valubale Receipts. Paint for Out Houses.
The Scientific American 7, 16.8.1862
Pulverized charcoal and litharge (oxide of lead), in equal quantities, mixed with raw linseed oil, makes a cheap and very durable dark brown paint for the rough boards of out houses. It is also a good paint for exposed iron work. The addition of yellow ocher makes it a dark green color.
Pulverized charcoal and litharge (oxide of lead), in equal quantities, mixed with raw linseed oil, makes a cheap and very durable dark brown paint for the rough boards of out houses. It is also a good paint for exposed iron work. The addition of yellow ocher makes it a dark green color.
22.7.18
Selin: Koti Taideluomana *).
Naisten ääni 5, 15.3.1924
* Gustaf Strengell: Koti Taideluomana O. Y. Otava. Hinta 75 Smk.Kirj. Sigrid Selin.
Joulukirjallisuuden joukossa ilmestyi suomen- ja ruotsinkielisenä arkkitehti Gustaf Strengell'in sisustustaiteesta kirjoittama "Koti Taideluomana." Ensimmäisenä suurempana teoksena meidän tällä alalla niukkaan kirjallisuuteemme, on kirja erikoisen tervetullut.
Mitään kansallista suomalaista leimaa enempää kuin historiallisten tyylien lähempää selostustakaan kirjailija ei esitä, vaan käsitellään siinä aihetta, puhtaasti esteettisiä näkökohtia, kuten myös nykyajan taideaistia, silmälläpitäen. Jo esipuhetta lukiessamme emme voi olla tuntematta vilkasta vastakaikua niiden sisäisienkin tarkoitusperien suhteen, mitkä kirjailijassa liikkuvat, kun hän sanoo: "Liian harvat ovat oppineet huomaamaan missä määrin taiteellinen ympäristö vaikuttaa vahvistavasti ja kehittävästi itse elämäntuntuun. Kaunis ympäristö, taiteellisesti järjestetty koti auttaa helpommin elämän raskaiden hetkien läpi."
Kun on kysymys kodista ja sen sisustamisesta, täytynee tunnustaa, että olemme tavallisimmin taipuvaisia luulemaan sillä tarkoitettavan vain sen kalustamista. Elämme siinä uskossa, että vain menneiden tyylikausien aikana saavutettiin täydellisyys sisustustaiteen alalla, ja että nykyajan vaatimuksiin kuuluu ainoastaan mukavuuden, ylellisyyden ja taideesineiden omaaminen. Mutta luettuamme yllämainitun "Koti Taideluomana," me opimme, että joskaan me nykyajan ihmiset emme tyylittelyssä jaksa mukautua niin kaavamaisen ankaraan linjojen ja muotojen käsittelyyn, emmekä lähimainkaan siedä niin paljon vahvaa väritystä kuin entisajan vahvahermoiset ihmiset, niin on sisustustaide taiteellisena kokonaisuutena sittenkin olemassa, kuvastaen aikamme uutena ja monivivahteisena. Sen leviäminen riippuu yksilön vastaanottavaisuus- ja omaksumismahdollisuuksista, yksilön kyvystä eroittaa puhtaan kauneuden sekä primitiivisyydestä että ylellisyydestä.
Värin ja sommittelun ollessa sisustustaiteen alkuperusteita on syytä pääkohdissaan niihin tutustua. Väriaistin omaaminen on toisaalta synnynnäistä, joskin sen käyttö toisaalta edellyttää väriestetiikan tuntemusta. Värin ominaisuuksia ovat: sävy, väriarvo eli valööri, kyllästys ja valovahvuus. Selittääksemme ja sovelluttaaksemme ne samalla huoneen sisustusta suunniteltaessa, on sävy ja sen pienemmät asteet: vivahdus ja nyanssi se, mikä antaa värille yksilöllisyyden.
Jos ensinnä ajattelemme minkä värisävyn antaisimme suuremmille pinta-aloille esim. lattialle, seinille ja katolle, niin olisi se seuraava: lattia tummasävyisin, seinä vaaleasävyisempi ja katto vaaleasävyisin. Väriarvo eli valööri osoittaa värin paikkaa valosta pimeyteen, tasaisesti kulkevassa asteikossa. Siis värin suhteellinen vaaleus eli tummuusaste. Ottaaksemme esimerkin voisimme ajatella taustaa, jota vasten esineet ovat asetettavat. Jotta esineet joihin me epäilemättä tahdomme kiinnittää enemmän huomiota kuin taustaan, selvästi siitä eroittuisivat, on taustan väriarvoonsa nähden osoittava vaaleampaa astetta kuin esineet, toisin sanoen taustan on oltava neutraalinen. Kolmantena on meillä värin kyllästys, sen yksilöllinen vahvuus ja elinvoima. Aiheetonta olisi käyttää rikkaita kyllästytettyjä värejä vähempiarvoisen alleviivaamiseen, vaan selviää jo itsestään, että käytämme niitä sisustuksessa virkistävinä nousuina tai määrätietoisina korosteina. Jälellä on valovahvuus mikä on tarkasti eroitettava väriarvosta. Värivahvuudeksi sanoisimme sitä ominaisuutta, minkä valo aikaansaa eri väreissä. On olemassa valovahvoja samoinkuin valoheikkojakin värejä. Hämärässä on väri toinen vaikutelmaltaan kuin keskipäivällä ja pimeän tullen häipyy se kokonaan. Ymmärrettävissä on sentähden, että vaaleat, lämpimät värit soveltuvat paremmin pimeänpuoleisiin huoneisiin, jotavastoin kylmempää ja tummempaa väriasteikkoa on suositeltava huoneisiin, jotka ovat auringon puolella.
Edellisen huomioonottaen voimme muuttaa ja pehmentää ikkunoista tulvaavan raa'an normaalivalonkin asettamalla niiden eteen ohuet värilliset verhot, joiden läpi valo siivilöityy aikaansaaden tavoittelemamme tunnelman. Samaan tulokseen tulemme myös iltavalaistukseen nähden sovelluttaen edellistä menetelmää lamppuverhoissa.
Jatk.
* Gustaf Strengell: Koti Taideluomana O. Y. Otava. Hinta 75 Smk.Kirj. Sigrid Selin.
Joulukirjallisuuden joukossa ilmestyi suomen- ja ruotsinkielisenä arkkitehti Gustaf Strengell'in sisustustaiteesta kirjoittama "Koti Taideluomana." Ensimmäisenä suurempana teoksena meidän tällä alalla niukkaan kirjallisuuteemme, on kirja erikoisen tervetullut.
Mitään kansallista suomalaista leimaa enempää kuin historiallisten tyylien lähempää selostustakaan kirjailija ei esitä, vaan käsitellään siinä aihetta, puhtaasti esteettisiä näkökohtia, kuten myös nykyajan taideaistia, silmälläpitäen. Jo esipuhetta lukiessamme emme voi olla tuntematta vilkasta vastakaikua niiden sisäisienkin tarkoitusperien suhteen, mitkä kirjailijassa liikkuvat, kun hän sanoo: "Liian harvat ovat oppineet huomaamaan missä määrin taiteellinen ympäristö vaikuttaa vahvistavasti ja kehittävästi itse elämäntuntuun. Kaunis ympäristö, taiteellisesti järjestetty koti auttaa helpommin elämän raskaiden hetkien läpi."
Kun on kysymys kodista ja sen sisustamisesta, täytynee tunnustaa, että olemme tavallisimmin taipuvaisia luulemaan sillä tarkoitettavan vain sen kalustamista. Elämme siinä uskossa, että vain menneiden tyylikausien aikana saavutettiin täydellisyys sisustustaiteen alalla, ja että nykyajan vaatimuksiin kuuluu ainoastaan mukavuuden, ylellisyyden ja taideesineiden omaaminen. Mutta luettuamme yllämainitun "Koti Taideluomana," me opimme, että joskaan me nykyajan ihmiset emme tyylittelyssä jaksa mukautua niin kaavamaisen ankaraan linjojen ja muotojen käsittelyyn, emmekä lähimainkaan siedä niin paljon vahvaa väritystä kuin entisajan vahvahermoiset ihmiset, niin on sisustustaide taiteellisena kokonaisuutena sittenkin olemassa, kuvastaen aikamme uutena ja monivivahteisena. Sen leviäminen riippuu yksilön vastaanottavaisuus- ja omaksumismahdollisuuksista, yksilön kyvystä eroittaa puhtaan kauneuden sekä primitiivisyydestä että ylellisyydestä.
Värin ja sommittelun ollessa sisustustaiteen alkuperusteita on syytä pääkohdissaan niihin tutustua. Väriaistin omaaminen on toisaalta synnynnäistä, joskin sen käyttö toisaalta edellyttää väriestetiikan tuntemusta. Värin ominaisuuksia ovat: sävy, väriarvo eli valööri, kyllästys ja valovahvuus. Selittääksemme ja sovelluttaaksemme ne samalla huoneen sisustusta suunniteltaessa, on sävy ja sen pienemmät asteet: vivahdus ja nyanssi se, mikä antaa värille yksilöllisyyden.
Jos ensinnä ajattelemme minkä värisävyn antaisimme suuremmille pinta-aloille esim. lattialle, seinille ja katolle, niin olisi se seuraava: lattia tummasävyisin, seinä vaaleasävyisempi ja katto vaaleasävyisin. Väriarvo eli valööri osoittaa värin paikkaa valosta pimeyteen, tasaisesti kulkevassa asteikossa. Siis värin suhteellinen vaaleus eli tummuusaste. Ottaaksemme esimerkin voisimme ajatella taustaa, jota vasten esineet ovat asetettavat. Jotta esineet joihin me epäilemättä tahdomme kiinnittää enemmän huomiota kuin taustaan, selvästi siitä eroittuisivat, on taustan väriarvoonsa nähden osoittava vaaleampaa astetta kuin esineet, toisin sanoen taustan on oltava neutraalinen. Kolmantena on meillä värin kyllästys, sen yksilöllinen vahvuus ja elinvoima. Aiheetonta olisi käyttää rikkaita kyllästytettyjä värejä vähempiarvoisen alleviivaamiseen, vaan selviää jo itsestään, että käytämme niitä sisustuksessa virkistävinä nousuina tai määrätietoisina korosteina. Jälellä on valovahvuus mikä on tarkasti eroitettava väriarvosta. Värivahvuudeksi sanoisimme sitä ominaisuutta, minkä valo aikaansaa eri väreissä. On olemassa valovahvoja samoinkuin valoheikkojakin värejä. Hämärässä on väri toinen vaikutelmaltaan kuin keskipäivällä ja pimeän tullen häipyy se kokonaan. Ymmärrettävissä on sentähden, että vaaleat, lämpimät värit soveltuvat paremmin pimeänpuoleisiin huoneisiin, jotavastoin kylmempää ja tummempaa väriasteikkoa on suositeltava huoneisiin, jotka ovat auringon puolella.
Edellisen huomioonottaen voimme muuttaa ja pehmentää ikkunoista tulvaavan raa'an normaalivalonkin asettamalla niiden eteen ohuet värilliset verhot, joiden läpi valo siivilöityy aikaansaaden tavoittelemamme tunnelman. Samaan tulokseen tulemme myös iltavalaistukseen nähden sovelluttaen edellistä menetelmää lamppuverhoissa.
Jatk.
21.7.18
New Methods for the Manufacture of White-Lead.
The Manufacturer and Builder 7, 1870
The following new method for making white-lead has been patented in England, according to the London Mining Journal, by Messrs. Dale and Milner. The inventors propose to mix litharge, hydrated oxides of lead, or insoluble basic salts of lead, with an equivalent of bicarbonate of soda, together with sufficient water to form a stiff paste. This mixture is ground in a suitable mill, small quantities of water being from time to time added as may be found requisite, until the change of the lead bodies into carbonates in complete. The paste is now well washed with water, and the supernatant liquid, which contains the carbonate of soda, is separated from the white-lead by filtration, and boiled down to dryness and disposed of as soda-ash; or it may be crystallized, or may be again converted into bicarbonate of soda by treatment with carbonic acid, and used to convert further quantities of lead oxides or insoluble basic salts of lead into carbonates.
The same paper contains as an answer to a correspondent by Mr. W. R. Lake the suggestion to manufacture white-lead in the dry way in the following manner: Ordinary galena, is to be treated in an ore-crusher. It is then roasted in an ordinary desulphurizing kiln or oven, and then mixed with carbon, preferably in the state of fine washed pea or dust anthracite coal, in the proportion of half and half. He then jeats the mixture in a compound reducing and oxidizing furnaces, and dense white fumes or vapors pass off. These are conveyed into a separate chamber or receptacle, where the vapors are strained by passing through bags or screens of muslin or other fabric, or are allowed to deposit by being passed slowly through an extended chamber, in the way in which lamplback, oxide of zinc, etc., have been heretofore collected.
We doubt very much the success of the last method, because we can not see how by treating galena in this manner the formation of oxide of lead can be prevented, which would color the product yellowish, and consequently deteriorate it.
The following new method for making white-lead has been patented in England, according to the London Mining Journal, by Messrs. Dale and Milner. The inventors propose to mix litharge, hydrated oxides of lead, or insoluble basic salts of lead, with an equivalent of bicarbonate of soda, together with sufficient water to form a stiff paste. This mixture is ground in a suitable mill, small quantities of water being from time to time added as may be found requisite, until the change of the lead bodies into carbonates in complete. The paste is now well washed with water, and the supernatant liquid, which contains the carbonate of soda, is separated from the white-lead by filtration, and boiled down to dryness and disposed of as soda-ash; or it may be crystallized, or may be again converted into bicarbonate of soda by treatment with carbonic acid, and used to convert further quantities of lead oxides or insoluble basic salts of lead into carbonates.
The same paper contains as an answer to a correspondent by Mr. W. R. Lake the suggestion to manufacture white-lead in the dry way in the following manner: Ordinary galena, is to be treated in an ore-crusher. It is then roasted in an ordinary desulphurizing kiln or oven, and then mixed with carbon, preferably in the state of fine washed pea or dust anthracite coal, in the proportion of half and half. He then jeats the mixture in a compound reducing and oxidizing furnaces, and dense white fumes or vapors pass off. These are conveyed into a separate chamber or receptacle, where the vapors are strained by passing through bags or screens of muslin or other fabric, or are allowed to deposit by being passed slowly through an extended chamber, in the way in which lamplback, oxide of zinc, etc., have been heretofore collected.
We doubt very much the success of the last method, because we can not see how by treating galena in this manner the formation of oxide of lead can be prevented, which would color the product yellowish, and consequently deteriorate it.
20.7.18
Metallinvärjäystä - yleistä
Metallitaide 1, 1926
Metallinväräyksellä tarkoitetaan metallin pinnan luonnollista tahi keinotekoista muutosta siten, että pinnan metallinen luonne säilyy. Tavallisimmin tarkoitetaan sillä kuitenkin vain joko kaunistamisen tahi suojaamisen tarkoituksessa keinotekoisesti aikaansaatua pintavärin muutosta kuitenkaan aiheuttamatta pinnan metalliluonteen katoamista. Tästä johtuu, ettei esim. metalliesineiden päällystämistä lasilla tahi öljymaalilla pidetä melallinvärjäyksenä. Metallinvärjäyksestä puhuttaessa herää heti mieleen kysymys: Mistä johtuu, että metalleja voidaan värjätä?
Kun metallia kuumennetaan tulessa tai jos se joutuu pitemmän aikaa olemaan ilman vaikutuksen alaisena, muuttuu sen pinta kadottaen kiillon ja sille enemmän tai vähemmän ominaisen värin ja peittyen kerroksella uutta ainetta, jolla on kokonaan toisenlaiset ominaisuudet kuin sen alla olevalla metallilla. Tämä uusi aine on metallin ja ilmassa olevien aineiden kemiallinen yhdistys.
Ilma sisältää happea ja typpeä sekä vähäisessä määrässä muitakin aineita, jotka metallinvärjäykselle ovat kuitenkin verraten merkityksettömiä. Myöskin typpi on kemiallisesti sangen hidas aine, joka vain hyvin vaikeasti yhtyy muihin aineisiin, joten sekin herättää mielenkiintoamme vain siinä suhteessa, että se laimentaa ilmassa olevaa happea ja siis heikentää sen vaikutuskykyä.
Happi on aine, joka tekee palamisilmiön mahdolliseksi. Se yhtyy hyvin helposti muihin aineisiin, myöskin metalleihin jaloja metalleja lukuunottamatta, muodostaen niiden kanssa kemiallisia yhdistyksiä, joita nimitetään oksideiksi ja joilla joko luonnollisessa tahi keinotekoisessa metallinvärjäyksessä on varsin huomattava merkitys.
Palamisilmiön aikana, tapahtukoonpa tämä sitten joko puitten palamisena tai ihmisten ja eläinten hengityksenä, muodostuu hapen ja hiilen kemiallinen yhdistys, hiilioksidi eli hiilihappoanhydridi, jota tavallisessa puheessa nimitetään vain hiilihapoksi. Vaikka ilman hiilihappopitoisuus vaihtelee vain 4-7 sadasosaan tilavuusprosenttia, on sillä kuitenkin huomattava vaikutus metallien värin muuttumiselle. Kaunis vihreä patina, joka peittää kuparin ja pronssin, on juuri tämän hiilihapon ja kuparin kemiallinen yhdistys.
Myöskin ilman kosteudella, siis sen sisältämällä vesihöyryllä, on huomattava merkitys luonnollisessa metallinvärjäyksessä. Veden aineosia sisältyy paitsi juuri mainittuun patinaan m.m. tuttuun raudan ruosteeseen.
Muilla vähäisessä määrin ilmassa olevilla aineilla: ammoniakilla, typpihapolla, rikkioksidilla, rikkivedellä ja ammoniumsulfidilla, on vain parilla Viimeksimainitulla huomattavampi merkitys siinä suhteessa, että ne muuttavat metalleja rikkimetalleiksi, jotka taas hapettumisen kautta osittain muuttuvat emäksisiksi rikkihappoisiksi suoloiksi. Vieläpä jaloihin metalleihin lukeutuva hopeakin peittyy näiden aineiden vaikutuksesta ruskehtavalla tahi mustalla kerroksella rikkihopeaa, hopeasulfidia.
Vedessä tahi kosteassa maassa oleviin esineihin vaikuttavat veteen liuenneet suolat, etenkin kloridit, joista keittosuola on yleisin. Tällöin muodostuu metallien emäksisiä klorideja varsinkin kupari- ja pronssiesineiden pinnalle.
Kaikki nämä aineet vaikuttavat useimpiin metalleihin jo tavallisessa lämpötilassa ja muodostavat, jos kohtakin vasta vuosikymmenien tahi vuosisatojen kuluessa, pintakerrostumia, joitten väri monasti on paljon kauniimpi kuin kirkkaan metallin pinta. Tällöin on lähellä ajatus aikaansaada keinotekoisesti jo etukäteen tällainen värimuutos tarvitsematta olla riippuvainen kaikenlaisista sattumista, joilla niilläkin on suuri merkitys metallin värjäytymisen tapahtuessa luonnollista tietään. Sitäpaitsi suojaa tällainen keinotekoisestikin aikaansaatu värikerros useimmissa tapauksissa sen alla olevaa metallin pintaa ilman ja kosteuden vaikutuksilta ja siten siis lisää esineen kestävyyttä.
Kuinka sitten on meneteltävä metalleja värjättäessä? Siihen pyrkii olemaan vastauksena tämä kirjoitelmasarja, jonka puitteisiin tulevat sisältymään vain koetellut, tavallisimmat metallinvärjäysohjeet, joiden mukaan vähemmänkin kokenut värjääjä voi päästä varmoihin tuloksiin.
Metallien puhdistus ennen värjäämistä
Metallinvärjäyksen onnistumisen pääasiallisin edellytys on, että värjättävät esineet ovat ehdottomasti puhtaita. Kaikkein ohkaisimmatkin oksidikerrokset ja silmälle näkymättömät rasvaläikät ovat haittana sille, vähäisinkin sormenjälki voi jättää pahan täplän kappaleen pintaan.
Värjättävät esineet vaihtelevat niin paljon kokoonsa, aineenvahvuuteensa ja valmistustapaansa nähden, ettei mitään yleistä puhdistussääntöä voida määrätä, vaan kussakin tapauksessa on meneteltävä olosuhteiden mukaan.
Seuraavassa esitämme lyhyesti tärkeimmät puhdistustavat.
Oksidikerroksen, kuten hehkutuspinnan, ruosteen t.m.s. poistaminen. Kuparin ja kupariseosten puhdistamiseen käytetään n.s. etupoltetta ja keltapoltetta. Etupolte on laimennettua rikkihappoa, joka yhdeksää vesiosaa kohti sisältää yhden osan happoa. Tällaisessa seoksessa saavat esineet olla niin kauan, että niitä peittävä happeumakerros katoaa; pienet esineet voidaan upottaa kiehuvaksi kuumennettuun seokseen, jolloin puhdistus tapahtuu nopeammin.
Tämän jälkeen joutuvat esineet keltapoltteeseen. Se valmistetaan typpihaposta, johon on lisätty hiukan keittosuolaa ja kimröökiä (5 gr kumpaakin yhtä happolitraa kohti). Toiset valmistavat keltapoltteensa kaatamalla 75 osaan raakaa typpihappoa 100 osaa väkevöityä rikkihappoa ja lisäämällä siihen käytettäessä yhä kg kohti seosta 5 gr keittosuolaa. Keltapoltteessa saavat esineet olla vain hyvin lyhyen ajan, 1—2 sekuntia.
Etupoltteesta otettaessa voidaan valukappaleita harjata teräslankaharjalla. Keltapolte voidaan sekoittaa hohkakivijauheen ja veden kanssa velliksi, jota harjataan esineille juuriharjoilla.
Pienet esineet ripustetaan langasta tahi upotetaan lävistetyssä saviastiassa keltapoltteeseen.
Hapolla käsittelyn jälkeen huuhdotaan esineet hyvin vedellä.
Rauta- ja sinkkiesineet puhdistetaan useimmiten hiekkatuhottimella, Jos sellaista ei ole käytettävissä, harjataan esineitä hiekan ja etupoltteen seoksella. Tarkoitukseen voidaan myöskin käyttää seosta: 1 4 kg hiekkaa, 14 kg suolahappoa ja 1 litra vettä. Tämän jälkeen esineet huuhdotaan.
Hopeaseokset kiehutetaan etupoltteessa.
Rasvasta puhdistaminen. Melkein kaikki jonkun aikaa seisseet metalliesineet ovat rasvaisia. Kun tällaisen esineen kostuttaa vedellä kokoontuu vesi muutamiin harvoihin paikkoihin pisaroiksi, ainoastaan täysin rasvasta puhtaat esineet kostuvat tasaisesti ja täydellisesti.
Isohkot esineet puhdistetaan rasvasta harjaamalla niitä juuriharjalla ja vienerkalkin ja veden seoksella.
Pienehköt esineet upotetaan joksikin ajaksi lämmitettyyn lipeään (1 osa lipeäkiveä ja 20 osaa vettä).
Öljyn, vaseliinin, lakan t.m.s. likaamat kappaleet puhdistetaan hentsiinillä, tärpättiöljyllä tahi hehkutetaan.
Kuparien ja kupariseosten värjäys
1. Ruskeakylpy. Kylpyä käytetään kuparin, pronssin, messingin sekä kuparoitujen esineiden ruskeaksi värjäämiseen. Se soveltuu erikoisesti pakotettuihin esineihin sekä taidepronsseihin. Sillä saatavat värivivahdukset vaihtelevat vaaleimmasta ruskeasta syvimpään kastanjanruskean. Kupariin se antaa erikoisen lämpimän värin, kun taas sen messinkiin antamalla värillä on vähäinen vivahdus olivinvihreään. Väri tummenee hiukan valossa, mutta muuten se on hyvin kestävä. Harjaamalla vahaliuosta esineen päälle voidaan väriä vielä korostaa ja samalla lisätä sen kestävyyttä.
Kylpy valmistetaan liuottamalla 1 l. vettä 25 gr kuparivihtrilliä, 25 gr nikkelivihtrilliä, 12 gr kaliumkloraattia ja 7 gr kaliumpermanganaattia. Kylvystä voidaan jättää joko nikkelivihtrilli tai kaliumkloraatti pois, mutta silloin saadaan toisia värivivahduksia. Ennen käyttöä kuumennetaan kylpy kiehuviin emaljoidussa astiassa.
Huolellisesti puhdistetut esineet upotetaan kiehuvaan kylpyyn. Värjäytyminen tapahtuu verraten lyhyessä ajassa (½-2 min.), samalla laskeutuu esineen pinnalle hienojauheinen peite, joka on harjattava pois. Pienet esineet upotetaan nesteeseen, isohkojen esineiden päälle valellaan kiehuvaa nestettä. Tummahkot värisävyt tarttuvat messinkiin hiukan huonommin kuin kupariin ja niiden aikaansaaminen vaatii suurta huolellisuutta.
Nikkeli, rauta, tina ja hopea eivät värjäydy kylvyssä (hopeajuote värjäytyy), joten sitä voidaan käyttää myös upotustöiden värjäämiseen. Värjätyt esineet huuhdotaan vedellä, kuivataan kankaalla tahi sahajauhoilla ja harjataan vahatulla harjalla.
Jatk.
F. N.
Metallinväräyksellä tarkoitetaan metallin pinnan luonnollista tahi keinotekoista muutosta siten, että pinnan metallinen luonne säilyy. Tavallisimmin tarkoitetaan sillä kuitenkin vain joko kaunistamisen tahi suojaamisen tarkoituksessa keinotekoisesti aikaansaatua pintavärin muutosta kuitenkaan aiheuttamatta pinnan metalliluonteen katoamista. Tästä johtuu, ettei esim. metalliesineiden päällystämistä lasilla tahi öljymaalilla pidetä melallinvärjäyksenä. Metallinvärjäyksestä puhuttaessa herää heti mieleen kysymys: Mistä johtuu, että metalleja voidaan värjätä?
Kun metallia kuumennetaan tulessa tai jos se joutuu pitemmän aikaa olemaan ilman vaikutuksen alaisena, muuttuu sen pinta kadottaen kiillon ja sille enemmän tai vähemmän ominaisen värin ja peittyen kerroksella uutta ainetta, jolla on kokonaan toisenlaiset ominaisuudet kuin sen alla olevalla metallilla. Tämä uusi aine on metallin ja ilmassa olevien aineiden kemiallinen yhdistys.
Ilma sisältää happea ja typpeä sekä vähäisessä määrässä muitakin aineita, jotka metallinvärjäykselle ovat kuitenkin verraten merkityksettömiä. Myöskin typpi on kemiallisesti sangen hidas aine, joka vain hyvin vaikeasti yhtyy muihin aineisiin, joten sekin herättää mielenkiintoamme vain siinä suhteessa, että se laimentaa ilmassa olevaa happea ja siis heikentää sen vaikutuskykyä.
Happi on aine, joka tekee palamisilmiön mahdolliseksi. Se yhtyy hyvin helposti muihin aineisiin, myöskin metalleihin jaloja metalleja lukuunottamatta, muodostaen niiden kanssa kemiallisia yhdistyksiä, joita nimitetään oksideiksi ja joilla joko luonnollisessa tahi keinotekoisessa metallinvärjäyksessä on varsin huomattava merkitys.
Palamisilmiön aikana, tapahtukoonpa tämä sitten joko puitten palamisena tai ihmisten ja eläinten hengityksenä, muodostuu hapen ja hiilen kemiallinen yhdistys, hiilioksidi eli hiilihappoanhydridi, jota tavallisessa puheessa nimitetään vain hiilihapoksi. Vaikka ilman hiilihappopitoisuus vaihtelee vain 4-7 sadasosaan tilavuusprosenttia, on sillä kuitenkin huomattava vaikutus metallien värin muuttumiselle. Kaunis vihreä patina, joka peittää kuparin ja pronssin, on juuri tämän hiilihapon ja kuparin kemiallinen yhdistys.
Myöskin ilman kosteudella, siis sen sisältämällä vesihöyryllä, on huomattava merkitys luonnollisessa metallinvärjäyksessä. Veden aineosia sisältyy paitsi juuri mainittuun patinaan m.m. tuttuun raudan ruosteeseen.
Muilla vähäisessä määrin ilmassa olevilla aineilla: ammoniakilla, typpihapolla, rikkioksidilla, rikkivedellä ja ammoniumsulfidilla, on vain parilla Viimeksimainitulla huomattavampi merkitys siinä suhteessa, että ne muuttavat metalleja rikkimetalleiksi, jotka taas hapettumisen kautta osittain muuttuvat emäksisiksi rikkihappoisiksi suoloiksi. Vieläpä jaloihin metalleihin lukeutuva hopeakin peittyy näiden aineiden vaikutuksesta ruskehtavalla tahi mustalla kerroksella rikkihopeaa, hopeasulfidia.
Vedessä tahi kosteassa maassa oleviin esineihin vaikuttavat veteen liuenneet suolat, etenkin kloridit, joista keittosuola on yleisin. Tällöin muodostuu metallien emäksisiä klorideja varsinkin kupari- ja pronssiesineiden pinnalle.
Kaikki nämä aineet vaikuttavat useimpiin metalleihin jo tavallisessa lämpötilassa ja muodostavat, jos kohtakin vasta vuosikymmenien tahi vuosisatojen kuluessa, pintakerrostumia, joitten väri monasti on paljon kauniimpi kuin kirkkaan metallin pinta. Tällöin on lähellä ajatus aikaansaada keinotekoisesti jo etukäteen tällainen värimuutos tarvitsematta olla riippuvainen kaikenlaisista sattumista, joilla niilläkin on suuri merkitys metallin värjäytymisen tapahtuessa luonnollista tietään. Sitäpaitsi suojaa tällainen keinotekoisestikin aikaansaatu värikerros useimmissa tapauksissa sen alla olevaa metallin pintaa ilman ja kosteuden vaikutuksilta ja siten siis lisää esineen kestävyyttä.
Kuinka sitten on meneteltävä metalleja värjättäessä? Siihen pyrkii olemaan vastauksena tämä kirjoitelmasarja, jonka puitteisiin tulevat sisältymään vain koetellut, tavallisimmat metallinvärjäysohjeet, joiden mukaan vähemmänkin kokenut värjääjä voi päästä varmoihin tuloksiin.
Metallien puhdistus ennen värjäämistä
Metallinvärjäyksen onnistumisen pääasiallisin edellytys on, että värjättävät esineet ovat ehdottomasti puhtaita. Kaikkein ohkaisimmatkin oksidikerrokset ja silmälle näkymättömät rasvaläikät ovat haittana sille, vähäisinkin sormenjälki voi jättää pahan täplän kappaleen pintaan.
Värjättävät esineet vaihtelevat niin paljon kokoonsa, aineenvahvuuteensa ja valmistustapaansa nähden, ettei mitään yleistä puhdistussääntöä voida määrätä, vaan kussakin tapauksessa on meneteltävä olosuhteiden mukaan.
Seuraavassa esitämme lyhyesti tärkeimmät puhdistustavat.
Oksidikerroksen, kuten hehkutuspinnan, ruosteen t.m.s. poistaminen. Kuparin ja kupariseosten puhdistamiseen käytetään n.s. etupoltetta ja keltapoltetta. Etupolte on laimennettua rikkihappoa, joka yhdeksää vesiosaa kohti sisältää yhden osan happoa. Tällaisessa seoksessa saavat esineet olla niin kauan, että niitä peittävä happeumakerros katoaa; pienet esineet voidaan upottaa kiehuvaksi kuumennettuun seokseen, jolloin puhdistus tapahtuu nopeammin.
Tämän jälkeen joutuvat esineet keltapoltteeseen. Se valmistetaan typpihaposta, johon on lisätty hiukan keittosuolaa ja kimröökiä (5 gr kumpaakin yhtä happolitraa kohti). Toiset valmistavat keltapoltteensa kaatamalla 75 osaan raakaa typpihappoa 100 osaa väkevöityä rikkihappoa ja lisäämällä siihen käytettäessä yhä kg kohti seosta 5 gr keittosuolaa. Keltapoltteessa saavat esineet olla vain hyvin lyhyen ajan, 1—2 sekuntia.
Etupoltteesta otettaessa voidaan valukappaleita harjata teräslankaharjalla. Keltapolte voidaan sekoittaa hohkakivijauheen ja veden kanssa velliksi, jota harjataan esineille juuriharjoilla.
Pienet esineet ripustetaan langasta tahi upotetaan lävistetyssä saviastiassa keltapoltteeseen.
Hapolla käsittelyn jälkeen huuhdotaan esineet hyvin vedellä.
Rauta- ja sinkkiesineet puhdistetaan useimmiten hiekkatuhottimella, Jos sellaista ei ole käytettävissä, harjataan esineitä hiekan ja etupoltteen seoksella. Tarkoitukseen voidaan myöskin käyttää seosta: 1 4 kg hiekkaa, 14 kg suolahappoa ja 1 litra vettä. Tämän jälkeen esineet huuhdotaan.
Hopeaseokset kiehutetaan etupoltteessa.
Rasvasta puhdistaminen. Melkein kaikki jonkun aikaa seisseet metalliesineet ovat rasvaisia. Kun tällaisen esineen kostuttaa vedellä kokoontuu vesi muutamiin harvoihin paikkoihin pisaroiksi, ainoastaan täysin rasvasta puhtaat esineet kostuvat tasaisesti ja täydellisesti.
Isohkot esineet puhdistetaan rasvasta harjaamalla niitä juuriharjalla ja vienerkalkin ja veden seoksella.
Pienehköt esineet upotetaan joksikin ajaksi lämmitettyyn lipeään (1 osa lipeäkiveä ja 20 osaa vettä).
Öljyn, vaseliinin, lakan t.m.s. likaamat kappaleet puhdistetaan hentsiinillä, tärpättiöljyllä tahi hehkutetaan.
Kuparien ja kupariseosten värjäys
1. Ruskeakylpy. Kylpyä käytetään kuparin, pronssin, messingin sekä kuparoitujen esineiden ruskeaksi värjäämiseen. Se soveltuu erikoisesti pakotettuihin esineihin sekä taidepronsseihin. Sillä saatavat värivivahdukset vaihtelevat vaaleimmasta ruskeasta syvimpään kastanjanruskean. Kupariin se antaa erikoisen lämpimän värin, kun taas sen messinkiin antamalla värillä on vähäinen vivahdus olivinvihreään. Väri tummenee hiukan valossa, mutta muuten se on hyvin kestävä. Harjaamalla vahaliuosta esineen päälle voidaan väriä vielä korostaa ja samalla lisätä sen kestävyyttä.
Kylpy valmistetaan liuottamalla 1 l. vettä 25 gr kuparivihtrilliä, 25 gr nikkelivihtrilliä, 12 gr kaliumkloraattia ja 7 gr kaliumpermanganaattia. Kylvystä voidaan jättää joko nikkelivihtrilli tai kaliumkloraatti pois, mutta silloin saadaan toisia värivivahduksia. Ennen käyttöä kuumennetaan kylpy kiehuviin emaljoidussa astiassa.
Huolellisesti puhdistetut esineet upotetaan kiehuvaan kylpyyn. Värjäytyminen tapahtuu verraten lyhyessä ajassa (½-2 min.), samalla laskeutuu esineen pinnalle hienojauheinen peite, joka on harjattava pois. Pienet esineet upotetaan nesteeseen, isohkojen esineiden päälle valellaan kiehuvaa nestettä. Tummahkot värisävyt tarttuvat messinkiin hiukan huonommin kuin kupariin ja niiden aikaansaaminen vaatii suurta huolellisuutta.
Nikkeli, rauta, tina ja hopea eivät värjäydy kylvyssä (hopeajuote värjäytyy), joten sitä voidaan käyttää myös upotustöiden värjäämiseen. Värjätyt esineet huuhdotaan vedellä, kuivataan kankaalla tahi sahajauhoilla ja harjataan vahatulla harjalla.
Jatk.
F. N.
19.7.18
Harvinainen ilmiö tähtitaivaalla.
Maaseudun Sanomat 219, 23.9.1921
Aamuvirkuilla ihmisellä on näinä päivinä ollut tilaisuus ihalia tavatonta tähti-kuvaa itäisellä taivaalla. Kiertotähti Mars, joka vasta ½3 aikaan aamulla kohoaa taivaanrannan yli, on vaelluksellaan eläinradan kurvien läpi nyt saapunut Leijonan kohdalle. Viime lauantain vastaisena yönä tuli mainittu kierto tähti erittäin lähelle tämän tähtisikermän loistavinta tähteä Regulusta, ja nämä molemmat taivaankappaleet muodostivat keskenään kaksoistähden taivaankappaleiden ollessa vain 48 kaariminuutin eli noin 1½ kuunhalkaisijan päässä toisistaan. Loistavaa värivaikutusta lisäsi vielä se seikka, että Regulus on väriltään valkeankeltainen, kun taas Marsin valo kuten tunnettua on punertava tai oikeammin oranssinvärinen.
Tämä ilmiö on muunkin kuin harvinaisuuden kannalla mielenkiintoinen. Kun Mars viime vuoden kesäkuussa lähestyi Neitsyen tähdistössä olevaa Spica-tähtoä, tekivät useat tarkkaajat sen havainnon, että tämä aurinko, joka yleensä on väriltään valkeankeltainen kuten Reguluskin, epäilyttävästi vaihtoi väriään punertavan kiertotähden lähestyessä; sen väri muuttui yhä sinisemmäksi ja vivahti lopuksi viheriään. Kun Mars sillon taas etäytyi tähdistöstä, muuttui tähti jälleen tavallisen väriseksi. Lähinnä olisi se otaksuma, että tämä värinmuutos, joka ulottui kahden asteen päähän saakka, olisi johtunut fyysillisestä vastakkaisvaikutuksesta. Otaksuma ei kuitenkaan pitäne paikkaansa, sillä tähdessä oli huomattavissa sama omituinen värin muutos, vaikkapa sitä tarkasteli sinänsäkin kiikarilla.
Aamuvirkuilla ihmisellä on näinä päivinä ollut tilaisuus ihalia tavatonta tähti-kuvaa itäisellä taivaalla. Kiertotähti Mars, joka vasta ½3 aikaan aamulla kohoaa taivaanrannan yli, on vaelluksellaan eläinradan kurvien läpi nyt saapunut Leijonan kohdalle. Viime lauantain vastaisena yönä tuli mainittu kierto tähti erittäin lähelle tämän tähtisikermän loistavinta tähteä Regulusta, ja nämä molemmat taivaankappaleet muodostivat keskenään kaksoistähden taivaankappaleiden ollessa vain 48 kaariminuutin eli noin 1½ kuunhalkaisijan päässä toisistaan. Loistavaa värivaikutusta lisäsi vielä se seikka, että Regulus on väriltään valkeankeltainen, kun taas Marsin valo kuten tunnettua on punertava tai oikeammin oranssinvärinen.
Tämä ilmiö on muunkin kuin harvinaisuuden kannalla mielenkiintoinen. Kun Mars viime vuoden kesäkuussa lähestyi Neitsyen tähdistössä olevaa Spica-tähtoä, tekivät useat tarkkaajat sen havainnon, että tämä aurinko, joka yleensä on väriltään valkeankeltainen kuten Reguluskin, epäilyttävästi vaihtoi väriään punertavan kiertotähden lähestyessä; sen väri muuttui yhä sinisemmäksi ja vivahti lopuksi viheriään. Kun Mars sillon taas etäytyi tähdistöstä, muuttui tähti jälleen tavallisen väriseksi. Lähinnä olisi se otaksuma, että tämä värinmuutos, joka ulottui kahden asteen päähän saakka, olisi johtunut fyysillisestä vastakkaisvaikutuksesta. Otaksuma ei kuitenkaan pitäne paikkaansa, sillä tähdessä oli huomattavissa sama omituinen värin muutos, vaikkapa sitä tarkasteli sinänsäkin kiikarilla.
18.7.18
Kokeiluja vedenkestävän emulsiovärin valmistamiseksi.
Maalarilehti 7, 1929
Huomionarvoisia kokeita kestävän vesivärisen ulkovärin valmistamiseksi. Tanskalaisesta Medlemsblad'ista.
Emulsioväriksi nimitetään väriä, jonka sideaineeseen kuuluu jokin määrä vettä ja jokin määrä maaliöljyä. Voisimme siis suomeksi tällaista väriä nimittää sekaväriksi. Kuitenkaan eivät vesi ja öljy yhdisty toisiinsa ilman väliainetta. Tänä väliaineena käytetään tavallisesti liima- tahi liisteriaineita. Tavallisiin seinäväreihin sekä sisämaalausten pohjaväreihin käyttävät maalarit yhdistysaineeksi ruisjauholiisteriä. Sellainen on jotakuinkin vahvaa, mutta ajan mittaan pystyy vesi kuitenkin sen lioittamaan ja irroittamaan. Tästä johtuneena ovat maalarit aina kuvitelleet keksivänsä jonkin keinon semmoisen yhdistelmän löytämiseksi joka olisi kokonaan vettä kestävä.
Tanskan maalarien liiton taholta tehdystä kehoituksesta on nyt Köpenhaminan ammattiopiston ainekoetuslaitos tehnyt kokeiluja lähtemättömän sekoitusvärin keksimiseksi. Jokatapauksessa pysyttiin kokeiluissa siinä että öljyn ja veden väliaineina käytettäisiin liimaa. Oli siis tutkittava liiman ominaisuuksia ja koetettava löytää keino miten se saataisiin liukenemattomaksi. Tunnettua on lähemmin ainekemiaan syventyneille, että liima kyllä, määrätyillä kemikalioilla voidaan saada liukenemattomaksi. Oli siis vain tarkasteltava mitkä aineet parhaiten sopisivat juuri tälläkertaa, öljyn yhteydessä ja määrätyn sideaineen ominaisuuden säilyttämällä, tähän tarkoitukseen. Kokeiltavaksi otettiin kromialuna, aluna, aluminiumisulfaatti, formalini ja kaliumbikromaatti. Sopipivimmaksi huomattiin kaliumbikromaatti. Tämä aine liimaan yhdistettynä ja valon vaikutukselle alttiiksi asetettuna muodostaa veteenliukenemattoman aineen. Seikka oli kylläkin jo ennestään tunnettu, koska sodanaikuiset maaliöljyt useissa tapauksissa olivat jatketut tätä keinoa käyttämällä. Kuitenkin oli uusilla kokeilla todettava, kuinka paljon kaliumbikromaattia oli sovitettava liimaan, ettei sen liikavaikutus tulisi vahingolliseksi väripinnan joustavuudelle. Tulokset näkyvät seuraavasta taulukosta:
Jokaiseen kokeeseen käytettiin 30—35 kuut. cm. vettä ja 25—30 gr. liitua. Eri malleja siveltiin sitten paperille, sekä höyläämättömälle ja höylätylle puulle. Tällöin todettiin, että liima kokeissa I, II, III, IV ja V, pysyi liukenemattomana. Siveltyä pintaa voitiin huoletta huuhdella vedellä, ilman että se ollenkaan osoitti vahingoittumisen oireita. Kuitenkin osoittautui kokeiden I, II ja III kaliumbikromaattimäärä liian isoksi aiheuttaen että väri tuli läikikkääksi. Parhaaksi osoittautui koe VI:den sovitus, kun sensijaan koe VII taas jo oli liian lievää ja väri osoittautui kestämättömäksi. Tulokseksi saatiin että panemalla 10—15 % kaliumbikromaattia määrättyyn määrään kiinteää liimaa, saadaan sopusuhtaisin yhdistelmä. Kaliumbikromaatti on vahvan keltaista joten on huomattava, että jos sitä tulee väriin liiaksi, on vaikeata pitää värin sävy keltaisesta vivahduksesta vapaana. Mutta yllämainittuun lukuun rajoituttaessa voitiin saada melkoisen hohtava puhdas harmaa väri.
Kokeilujen varrella huomattiin yllämainitun sekoitustavan viaksi, että se pyrki tulemaan epätasaiseksi, johtuen seikka siitä etteivät vesi ja öljy olleet kyenneet täydellisesti yhdistymään. Käännyttiin siis kokeilemaan öljyn sekoittamista liimaveteen, johon sitten pantaisiin kaliumbikromaatti. Tehtiin liimavesi n. 8 % liimavahvuudella. Tähän liimaveteen pantiin sopiva määrä kaliumbikromaattia jonka jälkeen sekoitukseen pantiin määrätty määrä maaliöljyä. Sekoitus emulsioitiin kovalla puistelulla. Yksikään tällainen koe ei tuottanut pitävää emulsioainetta.
Lähdettiin siis taas toista tietä. Nyt tehtiin vahva liimasulatus 1 osasta liimaa ja 2 osasta vettä, siis yhdistelmä jollaisena liima on kiinteässä muttei kovassa tilassaan. Tähän liimataikinaan sekoitettiin maaliöljy. Eri kokeiden ainemäärät näkyvät seuraavasta taulukosta:
Sekoitusten annettiin seista muutamia päiviä jolloin näyttäytyi että kokeet, poislaskettuna I, VIII ja X, olivat eroittuneet kokoomukseltaan: I, VIII, X, näyttäytyivät siis rajaksi jonka sisältä kestävä emulsioväri oli saavutettavissa. Toisin sanoin siihen oli pantava 200 % öljyä laskettuna kiinteän liiman paljoudesta. Öljyn enempi määrä teki värin heikoksi.
Kaikista näistä sovituksista tehtiin nyt väri, panemalla niihin liitua ja umbraa. sekoitettuna veteen. Näitä malleja siveltiin sitten rapatulle pinnalle. Todetuksi silloin tuli, että värit joissa on enemmän öljyä kuin 200% liiman paljouteen verrattuna kuivuvat läikikkäiksi. Malleilla I. VIII. ja X. saatiin sensijaan tyydyttäviä tuloksia. Edelleen kokeiltiinkin näillä sovituksilla käyttäen keltamultaa liidun asemasta. Tulos osoittautui nytkin hyväksi.
Kokeilu osoittivat siten: että jos tahdomme saada todella kestävän emulsion, siis ulkoseinävärin joka ei ole öljyväriä, menettelemme seuraavalla tavalla:
1 kg. hyvää nahkaliimaa liuotetaan pehmeäksi sekä keitetään seuraavana päivänä siinä määrässä vettä jonka liima on imenyt itseensä. Tähän lämpimään liimaseokseen pannaan 125 gr. kaliumbikromaattia, ja sekoittumisen jälkeen pannaan aineeseen 1½—2 kg. maaliöljyä.
Tällöin on huomattava ettei seokseen missään tapauksessa tule enempää öljyä kuin seoksessa on vettä. Kovan puistelun jälkeen aineet sekoittuvat, siis emulsioituvat, jonka jälkeen seos ohennetaan suunnilleen 10 kg. vettä. Täten saatu aine voi kestää pilaantumattomana 3 päivää jos se suojellaan valon vaikutukselta. Myöhemmin aine tahmistuu. Jos aine on ollut tarkasti suojeltuna valolta voidaan se myöhemminkin saada käyttökuntoon jos se lämmitetään. Mutta jokatapauksessa aivan pitkän ajan seistyään aine tulee käyttökelvottomaksi.
Tällaiseen väriin voidaan käyttää kaikkia maavärejä, ja voidaan siten saaduilla väreillä sivellä yhtähyvin kalkkipinnalle kuin puulle tahi vanhalle öljypohjallekin. Ensimmäinen koe käytännössä tehtiin vanhalle kalkkipohjalle ja näyttää tulos erittäin hyvältä vaikka värin kestävyyden tulee tietysti vasta aika osoittamaan.
Huomionarvoisia kokeita kestävän vesivärisen ulkovärin valmistamiseksi. Tanskalaisesta Medlemsblad'ista.
Emulsioväriksi nimitetään väriä, jonka sideaineeseen kuuluu jokin määrä vettä ja jokin määrä maaliöljyä. Voisimme siis suomeksi tällaista väriä nimittää sekaväriksi. Kuitenkaan eivät vesi ja öljy yhdisty toisiinsa ilman väliainetta. Tänä väliaineena käytetään tavallisesti liima- tahi liisteriaineita. Tavallisiin seinäväreihin sekä sisämaalausten pohjaväreihin käyttävät maalarit yhdistysaineeksi ruisjauholiisteriä. Sellainen on jotakuinkin vahvaa, mutta ajan mittaan pystyy vesi kuitenkin sen lioittamaan ja irroittamaan. Tästä johtuneena ovat maalarit aina kuvitelleet keksivänsä jonkin keinon semmoisen yhdistelmän löytämiseksi joka olisi kokonaan vettä kestävä.
Tanskan maalarien liiton taholta tehdystä kehoituksesta on nyt Köpenhaminan ammattiopiston ainekoetuslaitos tehnyt kokeiluja lähtemättömän sekoitusvärin keksimiseksi. Jokatapauksessa pysyttiin kokeiluissa siinä että öljyn ja veden väliaineina käytettäisiin liimaa. Oli siis tutkittava liiman ominaisuuksia ja koetettava löytää keino miten se saataisiin liukenemattomaksi. Tunnettua on lähemmin ainekemiaan syventyneille, että liima kyllä, määrätyillä kemikalioilla voidaan saada liukenemattomaksi. Oli siis vain tarkasteltava mitkä aineet parhaiten sopisivat juuri tälläkertaa, öljyn yhteydessä ja määrätyn sideaineen ominaisuuden säilyttämällä, tähän tarkoitukseen. Kokeiltavaksi otettiin kromialuna, aluna, aluminiumisulfaatti, formalini ja kaliumbikromaatti. Sopipivimmaksi huomattiin kaliumbikromaatti. Tämä aine liimaan yhdistettynä ja valon vaikutukselle alttiiksi asetettuna muodostaa veteenliukenemattoman aineen. Seikka oli kylläkin jo ennestään tunnettu, koska sodanaikuiset maaliöljyt useissa tapauksissa olivat jatketut tätä keinoa käyttämällä. Kuitenkin oli uusilla kokeilla todettava, kuinka paljon kaliumbikromaattia oli sovitettava liimaan, ettei sen liikavaikutus tulisi vahingolliseksi väripinnan joustavuudelle. Tulokset näkyvät seuraavasta taulukosta:
| - | I | II | III | IV | V | VI | VII |
| Öljyä | 10 | 10 | 10 | 10 | 10 | 10 | 10 |
| Liimaa | 1 2/3 | 6 2/3 | 3 1/3 | 3 1/3 | 3 1/3 | 2 2/3 | 2 1/3 |
| Kaliumbikromaattia | 2 | 5 | 2 | 1 | 0,5 | 0,2 | 0,1 |
| Kaliumbikrom. suhde prosenteissa liimaan | 120 | 75 | 60 | 30 | 15 | 7,5 | 4 |
Jokaiseen kokeeseen käytettiin 30—35 kuut. cm. vettä ja 25—30 gr. liitua. Eri malleja siveltiin sitten paperille, sekä höyläämättömälle ja höylätylle puulle. Tällöin todettiin, että liima kokeissa I, II, III, IV ja V, pysyi liukenemattomana. Siveltyä pintaa voitiin huoletta huuhdella vedellä, ilman että se ollenkaan osoitti vahingoittumisen oireita. Kuitenkin osoittautui kokeiden I, II ja III kaliumbikromaattimäärä liian isoksi aiheuttaen että väri tuli läikikkääksi. Parhaaksi osoittautui koe VI:den sovitus, kun sensijaan koe VII taas jo oli liian lievää ja väri osoittautui kestämättömäksi. Tulokseksi saatiin että panemalla 10—15 % kaliumbikromaattia määrättyyn määrään kiinteää liimaa, saadaan sopusuhtaisin yhdistelmä. Kaliumbikromaatti on vahvan keltaista joten on huomattava, että jos sitä tulee väriin liiaksi, on vaikeata pitää värin sävy keltaisesta vivahduksesta vapaana. Mutta yllämainittuun lukuun rajoituttaessa voitiin saada melkoisen hohtava puhdas harmaa väri.
Kokeilujen varrella huomattiin yllämainitun sekoitustavan viaksi, että se pyrki tulemaan epätasaiseksi, johtuen seikka siitä etteivät vesi ja öljy olleet kyenneet täydellisesti yhdistymään. Käännyttiin siis kokeilemaan öljyn sekoittamista liimaveteen, johon sitten pantaisiin kaliumbikromaatti. Tehtiin liimavesi n. 8 % liimavahvuudella. Tähän liimaveteen pantiin sopiva määrä kaliumbikromaattia jonka jälkeen sekoitukseen pantiin määrätty määrä maaliöljyä. Sekoitus emulsioitiin kovalla puistelulla. Yksikään tällainen koe ei tuottanut pitävää emulsioainetta.
Lähdettiin siis taas toista tietä. Nyt tehtiin vahva liimasulatus 1 osasta liimaa ja 2 osasta vettä, siis yhdistelmä jollaisena liima on kiinteässä muttei kovassa tilassaan. Tähän liimataikinaan sekoitettiin maaliöljy. Eri kokeiden ainemäärät näkyvät seuraavasta taulukosta:
| - | I | II | III | IV | V | VI | VII | VIII | IX | X |
| Liimaa | 12 | 12 | 12 | 10 | 12 | 12 | 12 | 20 | 12 | 12 |
| Kal. bikrom. | 1,5 | 1,5 | 1,5 | 1,2 | 1,5 | 1,5 | 1,6 | 2,5 | 1,5 | 1,5 |
| Öljyä | 12 | 24 | 36 | 20 | 50 | 24 | 75 | 20 | 18 | 24 |
| Vettä | 150 | 150 | 150 | 190 | 150 | 150 | 150 | 250 | 150 | 150 |
Sekoitusten annettiin seista muutamia päiviä jolloin näyttäytyi että kokeet, poislaskettuna I, VIII ja X, olivat eroittuneet kokoomukseltaan: I, VIII, X, näyttäytyivät siis rajaksi jonka sisältä kestävä emulsioväri oli saavutettavissa. Toisin sanoin siihen oli pantava 200 % öljyä laskettuna kiinteän liiman paljoudesta. Öljyn enempi määrä teki värin heikoksi.
Kaikista näistä sovituksista tehtiin nyt väri, panemalla niihin liitua ja umbraa. sekoitettuna veteen. Näitä malleja siveltiin sitten rapatulle pinnalle. Todetuksi silloin tuli, että värit joissa on enemmän öljyä kuin 200% liiman paljouteen verrattuna kuivuvat läikikkäiksi. Malleilla I. VIII. ja X. saatiin sensijaan tyydyttäviä tuloksia. Edelleen kokeiltiinkin näillä sovituksilla käyttäen keltamultaa liidun asemasta. Tulos osoittautui nytkin hyväksi.
Kokeilu osoittivat siten: että jos tahdomme saada todella kestävän emulsion, siis ulkoseinävärin joka ei ole öljyväriä, menettelemme seuraavalla tavalla:
1 kg. hyvää nahkaliimaa liuotetaan pehmeäksi sekä keitetään seuraavana päivänä siinä määrässä vettä jonka liima on imenyt itseensä. Tähän lämpimään liimaseokseen pannaan 125 gr. kaliumbikromaattia, ja sekoittumisen jälkeen pannaan aineeseen 1½—2 kg. maaliöljyä.
Tällöin on huomattava ettei seokseen missään tapauksessa tule enempää öljyä kuin seoksessa on vettä. Kovan puistelun jälkeen aineet sekoittuvat, siis emulsioituvat, jonka jälkeen seos ohennetaan suunnilleen 10 kg. vettä. Täten saatu aine voi kestää pilaantumattomana 3 päivää jos se suojellaan valon vaikutukselta. Myöhemmin aine tahmistuu. Jos aine on ollut tarkasti suojeltuna valolta voidaan se myöhemminkin saada käyttökuntoon jos se lämmitetään. Mutta jokatapauksessa aivan pitkän ajan seistyään aine tulee käyttökelvottomaksi.
Tällaiseen väriin voidaan käyttää kaikkia maavärejä, ja voidaan siten saaduilla väreillä sivellä yhtähyvin kalkkipinnalle kuin puulle tahi vanhalle öljypohjallekin. Ensimmäinen koe käytännössä tehtiin vanhalle kalkkipohjalle ja näyttää tulos erittäin hyvältä vaikka värin kestävyyden tulee tietysti vasta aika osoittamaan.
17.7.18
16.7.18
15.7.18
14.7.18
13.7.18
12.7.18
Multi-Color Printing Press.
The Manufacturer and Builder 2, 1881
A multi-color printing press was exhibited at the late fair of the American Institute, which in a very satisfactory manner performed the task of printing, with a single form and at a single impression, a number of colors. This has always been looked upon as a great desideratum, and many attempts to devise a practical multi-color press have been made. In the present case, the peculiarity of the press resides in the special construction of the inking table, which, instead of consisting of a single piece, is composed of a number of cast-iron plates held in a frame. The various colored inks are contained in a suitable trough divided into a number of cells. A metallic frame, which can be properly adjusted, is placed upon the trough to prevent the inks from mixing. The different inks are spread upon the plates in the usual manner by inking rollers, arranged to run perfectly straight, and the distribution is assisted by the peculiar construction of the paltes, which permits them to have a slight lateral movement at each revolution of the press. The press can be used at pleasure for single or multi-color work, by removing the ordinary inking table and substituting the sectional table in its place.
With this machine a demi-octavo prospectus may be readily printed in eight colors at a single impression, each color being clear and distinct from the others, for the rollers, moving at right angles with the xis of the press, the inks do not mix, and the plates may be brought as near together as may be required for the work in hand. This system of multi-color tables may be applied to a variety of presses: and it is confidently anticipated, when its merits become known, that it will come into very general use. For printing circulars, advertisements, bills of face and the like, the method specially recommends itself.
It is obvious that with this system of multi-color printing the expense is reduced to the minimum, the only difference in this respect between it and the common method being the extra cost of the inks. We have seen a number of samples or color-work executed upon the Bacon press (as it is called), which fully bear out the claims made for it. Further information will be given by Mr. T. Sarony-Lambert, Room 5, Bennett Building, this city.
A multi-color printing press was exhibited at the late fair of the American Institute, which in a very satisfactory manner performed the task of printing, with a single form and at a single impression, a number of colors. This has always been looked upon as a great desideratum, and many attempts to devise a practical multi-color press have been made. In the present case, the peculiarity of the press resides in the special construction of the inking table, which, instead of consisting of a single piece, is composed of a number of cast-iron plates held in a frame. The various colored inks are contained in a suitable trough divided into a number of cells. A metallic frame, which can be properly adjusted, is placed upon the trough to prevent the inks from mixing. The different inks are spread upon the plates in the usual manner by inking rollers, arranged to run perfectly straight, and the distribution is assisted by the peculiar construction of the paltes, which permits them to have a slight lateral movement at each revolution of the press. The press can be used at pleasure for single or multi-color work, by removing the ordinary inking table and substituting the sectional table in its place.
With this machine a demi-octavo prospectus may be readily printed in eight colors at a single impression, each color being clear and distinct from the others, for the rollers, moving at right angles with the xis of the press, the inks do not mix, and the plates may be brought as near together as may be required for the work in hand. This system of multi-color tables may be applied to a variety of presses: and it is confidently anticipated, when its merits become known, that it will come into very general use. For printing circulars, advertisements, bills of face and the like, the method specially recommends itself.
It is obvious that with this system of multi-color printing the expense is reduced to the minimum, the only difference in this respect between it and the common method being the extra cost of the inks. We have seen a number of samples or color-work executed upon the Bacon press (as it is called), which fully bear out the claims made for it. Further information will be given by Mr. T. Sarony-Lambert, Room 5, Bennett Building, this city.
11.7.18
Täytemaalista.
Maalarilehti 2, 1928
Tässä maalaus- ja värialaan innostunut kemian ylioppilas A. Heikel on tehnyt suomennoksen saksalaisen maalausteknikon Franz Wengal'in maarlarikäsikirjassa esitetystä täytemaalin valmistuksesta ja käyttämisestä. Meikäläisille maalareille on ehkä huvittavaa saada tietää miten tekniikan emäämaassa täytemaalia valmistetaan.
Huomattakoon kuitenkin, että saksalaisilta rakennustöissä oleellisesti puuttuu meillä tunnetun täytemaalin käyttö koska seinäpinnat, siellä raappaaja kipsilaastilla tasoittaa tasaisiksi. Maalarin viimeisteltäviksi jätetään seinäpinnat vain täällä pohjoismaissa.
"Pohjauksen jälkeen on tapana paremmassa maalauksessa "spaklata". Spaklaamalla ymmärretään pinnan tai osan siitä peittämistä taikinamaisella seoksella, joka nopeasti kovettuu ja joka joko kuivana tai veden ja hohkakiven avulla on helppo hioa sileäksi. Sillä tavalla muodostuu maalaukselle sileä ja tasainen pinta. Spaklaamisen täytyy tapahtua kaikissa paremmissä päämaalauksissa, etenkin paremmissa ovissa, ajoneuvoissa j. n. e. joissa käytetään lakkausta. Sillä myöskin näennäisesti puhtaimmassakin höyläyksessä on vielä suun joukko epatasaisuuksia, jotka vasta lakkauksen jälkeen voi huomata.
Spaklaus- tai täytemaaliseoksella ymmärretään siis (kitin erona) taikinamaisia seoksia (erilaisista aineosista) jotka laatalla tai siveltimellä vedellään ohueksi kerrokseksi epätasaiselle pinnalle. Lopullinen sileys saadaan syntymään hiomalla täytemaalipinta hiekkakivellä.
Lyijyvalkois-täytemaali. Sekoitetaan ensin pullossa yhtä monta osaa maaliöljyä, tärpättiä ja sikkatiiviä. Sitten otetaan yhtä suuret osat paksua öljy-lyijyvalkoista jakuivaa liitua, jotka sotketaan yhteen. Jos täytyy lisätä nestettä, otetaan se ensinmainitusta sekoituksesta. Vaunuja ja rautaosia varten lisätään vielä tavallisesti Filling up, se on jauhattua liuskakiveä, tai umbraa. Tämä täytemaaliseos sekoitetaan hyvin ja jauhetaan myllyssä. Se käsitellään lastalla, ja jos on välttämätöntä, pannaan sitä useampi kerros. Pinta hiotaan kuivumisen jälkeen hohkakivellä ja vedellä. Tätä täytemaalia ei saa panna liian paksuina kerroksina; mieluimmin täytetään useampaan kertaan. Hyvän lyijyvalkoistäytemaalin täytyy olla hiomisvalmiin 12 tunnin kuluttua.
On olemassa valmiita n. s. täytevärejä, joita voi sekoittaa yllämainittuun öljyjen sekoitukseen.
Lyijy-valkoistäytemaalia käytetään ajoneuvojen, kylttien, kassakaappien ja hienompien huonekalujen täyteaineeksi.
Lakkatäytemaali. Tämä on väriaineitten suhteen samanlainen kuin edellinen. Ero on ainoastaan siinä, että maaliöljyn ja tärpätin sijasta käytetään hiomalakkaa. Tätäkin täytemaalia vedellään ohuin kerroksin. Kovettumisen jälkeen pinta hiotaan hohkakivellä ja vedellä, hohkakivijauheella huovalla ja vedellä, tai hohkakivijauheella, jouhilla ja vedellä. Tämä täytemaali tulee tavallisesti kysymykseen ajoneuvojen, kassakaappien ia parempien huonekalujen toisena täytteenä.
Tätä täytemaalia nimitetään ammattikielellä hiomispohjaksi. Mitä hienommin ja puhtaammin tämän täytemaalin hionta on tehty, sitä msileämmäksi ja kiiltävämmäksi tulee lakkaus.
Veturi-täytemaali. Vetureita ja höyrykattiloita voidaan täyttää ainoastaan sellaista täytemaalia joka kestää kuumuuden. Tällöin käytetään "veturitäytemaalia". Tämän väriaineosia ovat myöskin lyijyvalkoinen, liitu ja filling up, tavallisten lakkojen asemasta käytetään tässä kuumuutta kestävää veturilakkaa. Tämän täytemaalin hiominen tapahtuu myöskin hohkakivellä ja vedellä tai huovalla, tai jouhilla ja vedellä.
Näitten täytemaalien miedontamiseen käytetään useimmiten tärpättiöljyn ja myöskin lakan ja tärpätin sekoitusta. Veturitäytemaalia saadaan myöskin valmiina lakkatehtaista.
Liimatäytemaali. Liitua sekoitetaan vahvaan liimaveteen ja seokseen lisätään hiukkasen öljyä. Tämä täytemaali sivellään ohuesti, ja on se sopiva karkealle puulle ja rappaukselle. Se hiotaan kuivana lasipaperilla.
Liisteri-täytemaali, tai ruotsalainen täytemaali. Keitetään vahva liisteri ruisjauhoista ja lisätään, koko ajan seokseen sekoittaen,kolmas osa maaliöljyä. Jos osa öljystä vähän seisomisen jälkeen eroittautuu keltaisena nesteenä, lisätään vähän saippualiuosta tai soodaliuosta. Tähän sekoitukseen sekoitetaan hitua, niin että muodostuu seos jota hyvin voi lastalla käsitellä. Tämä täytemaali on hyvin sopiva karkeitten seinien peittämiseen. Se voidaan märkänä tasoittaa huopalaudalla tai kuivana lasipaperilla.
Täytemaalta emulsioista. Tunnetuista emulsioista valmistetaan helposti täytemaalia lisäämällä liitua. Sen voi hioa kuivana tai kosteana.
Pesukittiä. Pyöreitten ja koverien pintojen kuten ajoneuvojen, pyörien osien täyttämiseen käytetään erästä täytemaalia joka on kokoonpantu umbrasta, tärpätistä, sikkatiivistä ja maaliöljystä. Seos hienonnetaan myllyssä. Pinta peitetään paksulti täytemaalilla.
Yllämainittujen öljyjen sekoituksella miedonnetaan seosta niin paljon, että ainetta voidaan sivellä siveltimellä. Yksityiset tasaiset osat voidaan peittää kittivedellä lastaa tai kittiveistä käyttäen. Ennenkuin kitti on kuivaa "pestään" se sormella. Otetaan vettä astiaan ja lisätään veteen muutama tippa tärpättiä. Sormi kastetaan siihen jahiotaan sillä pyöreät täytetyt pinnat sileiksi. Jos ei sormella joihinkin paikkoihin yletetä, käytetään sivellintä. Pieni harjoitus on välttämätön, mutta taito on kuitenkin helposti saavutettavissa.
Seinä-täytemaali. Suoriin karkeisiin seiniin ei tavallisesti käytetä täytemaalia, vaan seosta, jota oikeammin nimitetään rappaukseksi. Kipsiä ja jonkunverran liitua sekoitetaan mietoon liimaveteen, kastettu seinä peitetään tällä, tasoitetaan spakkelilla ja sivellään siveltimellä. Kipsin asemasta voidaan myös käyttää sementtiä. Liidun asemasta voidaan käyttää kalkkia.
(Tämä on juuri saksalaisten ja yleensä keskieuroppalaisten käyttämä seinien tavallisin tasottamistapa. Toim. huom.)
Tässä maalaus- ja värialaan innostunut kemian ylioppilas A. Heikel on tehnyt suomennoksen saksalaisen maalausteknikon Franz Wengal'in maarlarikäsikirjassa esitetystä täytemaalin valmistuksesta ja käyttämisestä. Meikäläisille maalareille on ehkä huvittavaa saada tietää miten tekniikan emäämaassa täytemaalia valmistetaan.
Huomattakoon kuitenkin, että saksalaisilta rakennustöissä oleellisesti puuttuu meillä tunnetun täytemaalin käyttö koska seinäpinnat, siellä raappaaja kipsilaastilla tasoittaa tasaisiksi. Maalarin viimeisteltäviksi jätetään seinäpinnat vain täällä pohjoismaissa.
"Pohjauksen jälkeen on tapana paremmassa maalauksessa "spaklata". Spaklaamalla ymmärretään pinnan tai osan siitä peittämistä taikinamaisella seoksella, joka nopeasti kovettuu ja joka joko kuivana tai veden ja hohkakiven avulla on helppo hioa sileäksi. Sillä tavalla muodostuu maalaukselle sileä ja tasainen pinta. Spaklaamisen täytyy tapahtua kaikissa paremmissä päämaalauksissa, etenkin paremmissa ovissa, ajoneuvoissa j. n. e. joissa käytetään lakkausta. Sillä myöskin näennäisesti puhtaimmassakin höyläyksessä on vielä suun joukko epatasaisuuksia, jotka vasta lakkauksen jälkeen voi huomata.
Spaklaus- tai täytemaaliseoksella ymmärretään siis (kitin erona) taikinamaisia seoksia (erilaisista aineosista) jotka laatalla tai siveltimellä vedellään ohueksi kerrokseksi epätasaiselle pinnalle. Lopullinen sileys saadaan syntymään hiomalla täytemaalipinta hiekkakivellä.
Lyijyvalkois-täytemaali. Sekoitetaan ensin pullossa yhtä monta osaa maaliöljyä, tärpättiä ja sikkatiiviä. Sitten otetaan yhtä suuret osat paksua öljy-lyijyvalkoista jakuivaa liitua, jotka sotketaan yhteen. Jos täytyy lisätä nestettä, otetaan se ensinmainitusta sekoituksesta. Vaunuja ja rautaosia varten lisätään vielä tavallisesti Filling up, se on jauhattua liuskakiveä, tai umbraa. Tämä täytemaaliseos sekoitetaan hyvin ja jauhetaan myllyssä. Se käsitellään lastalla, ja jos on välttämätöntä, pannaan sitä useampi kerros. Pinta hiotaan kuivumisen jälkeen hohkakivellä ja vedellä. Tätä täytemaalia ei saa panna liian paksuina kerroksina; mieluimmin täytetään useampaan kertaan. Hyvän lyijyvalkoistäytemaalin täytyy olla hiomisvalmiin 12 tunnin kuluttua.
On olemassa valmiita n. s. täytevärejä, joita voi sekoittaa yllämainittuun öljyjen sekoitukseen.
Lyijy-valkoistäytemaalia käytetään ajoneuvojen, kylttien, kassakaappien ja hienompien huonekalujen täyteaineeksi.
Lakkatäytemaali. Tämä on väriaineitten suhteen samanlainen kuin edellinen. Ero on ainoastaan siinä, että maaliöljyn ja tärpätin sijasta käytetään hiomalakkaa. Tätäkin täytemaalia vedellään ohuin kerroksin. Kovettumisen jälkeen pinta hiotaan hohkakivellä ja vedellä, hohkakivijauheella huovalla ja vedellä, tai hohkakivijauheella, jouhilla ja vedellä. Tämä täytemaali tulee tavallisesti kysymykseen ajoneuvojen, kassakaappien ia parempien huonekalujen toisena täytteenä.
Tätä täytemaalia nimitetään ammattikielellä hiomispohjaksi. Mitä hienommin ja puhtaammin tämän täytemaalin hionta on tehty, sitä msileämmäksi ja kiiltävämmäksi tulee lakkaus.
Veturi-täytemaali. Vetureita ja höyrykattiloita voidaan täyttää ainoastaan sellaista täytemaalia joka kestää kuumuuden. Tällöin käytetään "veturitäytemaalia". Tämän väriaineosia ovat myöskin lyijyvalkoinen, liitu ja filling up, tavallisten lakkojen asemasta käytetään tässä kuumuutta kestävää veturilakkaa. Tämän täytemaalin hiominen tapahtuu myöskin hohkakivellä ja vedellä tai huovalla, tai jouhilla ja vedellä.
Näitten täytemaalien miedontamiseen käytetään useimmiten tärpättiöljyn ja myöskin lakan ja tärpätin sekoitusta. Veturitäytemaalia saadaan myöskin valmiina lakkatehtaista.
Liimatäytemaali. Liitua sekoitetaan vahvaan liimaveteen ja seokseen lisätään hiukkasen öljyä. Tämä täytemaali sivellään ohuesti, ja on se sopiva karkealle puulle ja rappaukselle. Se hiotaan kuivana lasipaperilla.
Liisteri-täytemaali, tai ruotsalainen täytemaali. Keitetään vahva liisteri ruisjauhoista ja lisätään, koko ajan seokseen sekoittaen,kolmas osa maaliöljyä. Jos osa öljystä vähän seisomisen jälkeen eroittautuu keltaisena nesteenä, lisätään vähän saippualiuosta tai soodaliuosta. Tähän sekoitukseen sekoitetaan hitua, niin että muodostuu seos jota hyvin voi lastalla käsitellä. Tämä täytemaali on hyvin sopiva karkeitten seinien peittämiseen. Se voidaan märkänä tasoittaa huopalaudalla tai kuivana lasipaperilla.
Täytemaalta emulsioista. Tunnetuista emulsioista valmistetaan helposti täytemaalia lisäämällä liitua. Sen voi hioa kuivana tai kosteana.
Pesukittiä. Pyöreitten ja koverien pintojen kuten ajoneuvojen, pyörien osien täyttämiseen käytetään erästä täytemaalia joka on kokoonpantu umbrasta, tärpätistä, sikkatiivistä ja maaliöljystä. Seos hienonnetaan myllyssä. Pinta peitetään paksulti täytemaalilla.
Yllämainittujen öljyjen sekoituksella miedonnetaan seosta niin paljon, että ainetta voidaan sivellä siveltimellä. Yksityiset tasaiset osat voidaan peittää kittivedellä lastaa tai kittiveistä käyttäen. Ennenkuin kitti on kuivaa "pestään" se sormella. Otetaan vettä astiaan ja lisätään veteen muutama tippa tärpättiä. Sormi kastetaan siihen jahiotaan sillä pyöreät täytetyt pinnat sileiksi. Jos ei sormella joihinkin paikkoihin yletetä, käytetään sivellintä. Pieni harjoitus on välttämätön, mutta taito on kuitenkin helposti saavutettavissa.
Seinä-täytemaali. Suoriin karkeisiin seiniin ei tavallisesti käytetä täytemaalia, vaan seosta, jota oikeammin nimitetään rappaukseksi. Kipsiä ja jonkunverran liitua sekoitetaan mietoon liimaveteen, kastettu seinä peitetään tällä, tasoitetaan spakkelilla ja sivellään siveltimellä. Kipsin asemasta voidaan myös käyttää sementtiä. Liidun asemasta voidaan käyttää kalkkia.
(Tämä on juuri saksalaisten ja yleensä keskieuroppalaisten käyttämä seinien tavallisin tasottamistapa. Toim. huom.)
10.7.18
9.7.18
8.7.18
7.7.18
6.7.18
5.7.18
Mica and Its Uses.
The Manufacturer and Builder 8, 1892
There is a greater range of use for ground mica than for the mineral in sheets, and, though the value of that part of the product made use of in this form in small, the many peculiar properties which ground mica possesses render it quite probable that its use will be widely extended. The difficulties to be overcome and grinding mica are considerable, and there are only two or three firms, says one of our London exchanges, engaged in the business at prescut. Eight standard grades of ground mica are made. The coarsest of these are used to give frosted and spangled effects to the fancy grades of wall paper. The medium grades are employed in the manufacture of a lubricant for the journals of milway carriages, for heavy bearings generally, and for the axles of road vehicles. The finest grades are used, in producing a uniform metallic white surface on wall paper. Scrap mica for grinding must be white and as free from specks or colored matter as possible, since any impurities in the scrap will affect, the color and luster of the product. There is considerable consumption of mica on the part of the manufacturers of electrical machinery and likewise for stove purposes. The higher grade micas are used for the latter purpose. The lower grade micas are used by the electrical manufacturers.
There is a greater range of use for ground mica than for the mineral in sheets, and, though the value of that part of the product made use of in this form in small, the many peculiar properties which ground mica possesses render it quite probable that its use will be widely extended. The difficulties to be overcome and grinding mica are considerable, and there are only two or three firms, says one of our London exchanges, engaged in the business at prescut. Eight standard grades of ground mica are made. The coarsest of these are used to give frosted and spangled effects to the fancy grades of wall paper. The medium grades are employed in the manufacture of a lubricant for the journals of milway carriages, for heavy bearings generally, and for the axles of road vehicles. The finest grades are used, in producing a uniform metallic white surface on wall paper. Scrap mica for grinding must be white and as free from specks or colored matter as possible, since any impurities in the scrap will affect, the color and luster of the product. There is considerable consumption of mica on the part of the manufacturers of electrical machinery and likewise for stove purposes. The higher grade micas are used for the latter purpose. The lower grade micas are used by the electrical manufacturers.
4.7.18
A New Source of Tannin.
The Manufacturer and Builder 11, 1893
A correspondent in New Mexico sends us, says the Popular Science News, an interesting account, with specimens, of the Canaigre root, which is indigenous to that section of country. The plant belongs to the dock family, and contains so large a percentage of tannic acid that large quantities of the root are exported to Europe to be used in the manufacture of leather. The producers receive $5 a ton for the green root delivered at the railway stations, and when properly dried and prepared will bring from $65 to $80 per ton in Europe. The plant grows wild in great abundance, but the yield and quality is greatly improved by cultivation and irrigation. A factory has recently been erected at Deming for extracting the tannic acid from the root, and a second is soon to be erected at Eddy. The utilization of this hitherto worthless plant promises to become an important industry in New Mexico and Arizona, and while adding greatly to the wealth of those States, will be of equal service to the northern and eastern sextions of the country in preserving their oak and hemlock forests from destruction. There are doubtless many other valuable plants in the partially explored regions of the country, only awaiting discovery by the botanist and chemist.
A correspondent in New Mexico sends us, says the Popular Science News, an interesting account, with specimens, of the Canaigre root, which is indigenous to that section of country. The plant belongs to the dock family, and contains so large a percentage of tannic acid that large quantities of the root are exported to Europe to be used in the manufacture of leather. The producers receive $5 a ton for the green root delivered at the railway stations, and when properly dried and prepared will bring from $65 to $80 per ton in Europe. The plant grows wild in great abundance, but the yield and quality is greatly improved by cultivation and irrigation. A factory has recently been erected at Deming for extracting the tannic acid from the root, and a second is soon to be erected at Eddy. The utilization of this hitherto worthless plant promises to become an important industry in New Mexico and Arizona, and while adding greatly to the wealth of those States, will be of equal service to the northern and eastern sextions of the country in preserving their oak and hemlock forests from destruction. There are doubtless many other valuable plants in the partially explored regions of the country, only awaiting discovery by the botanist and chemist.
3.7.18
Valokuvaaminen luonnollisissa väreissä.
Luonnon ystävä 9-10, 1904
Kirj. Y. Tuomikoski.
Vaikka valokuvaustaitoa, siinä muodossa, jossa se meidän päivinämme on saanut niin laajan ja monipuolisen käytännön, syystä pidetäänkin yhtenä menneen vuosisadan suurimmista keksinnöistä, on sitä kuitenkin pidettävä ainoastaan väliasteena kehityksessä. Lopullinen päämäärä, johon esineiden kuvaamisessa on pyrittävä, on niiden esittäminen luonnonmukaisina ei ainoastaan piirteisiinsä nähden, vaan myöskin värinsä puolesta. Tätä ihannetta, valokuvaamista luonnollisissa väreissä, kohti alkoikin kehitys käydä, tosin hitaasti, niinpian kuin tieteellinen tutkimus oli ehtinyt saada selville ne valovaikutusten lait, joihin värillinen valokuvaaminen voi perustua. Ja kun nyt näiden perusteiden käytäntöön sovelluttaminen on edistynyt niin pitkälle, että tämä taito vähitellen alkaa levitä tiedemiesten ja erikoistutkijain ahtaista kopeista suureen yleisöön, voi olla syytä lyhyin piirtein tässä kosketella värillisen valokuvaustaidon tieteellisiä perusteita.
Jos asetamme kuperan linssin lasilevylle tai painamme kahta hienoa lasilevyä, joiden välissä on hiukan kosteutta, toisiaan vasten, syntyy kosketuskohdissa värillisiä samankeskeisiä ympyröitä. Nämät n. k. Newtonin renkaat syntyvät seisovista valoaalloista, joita muodostuu linssin ja lasilevyn välillä heijastuvien valoaaltojen yhtymisestä, interferenssistä. Samantapaisia väri-ilmiöitä on jokainen ollut tilaisuudessa ihailemaan saippuakuplan seinämissä; nekin ovat interferenssi-ilmiöitä, jotka syntyvät valon heijastuessa kuplan sisä- ja ulkoseinämien välillä. Tässäkin muodostuu eri aaltojärjestelmien yhtymisestä seisova aaltoliike. Eri värit riippuvat aaltojen suuruuksista; kun kuplan kalvon vahvuus alati muuttuu, esiintyvätkin seinämissä nopeasti vaihdellen kaikki sateenkaaren värit.
Tätä samaa ilmiötä arveli Zenker voitavan käyttää hyväkseen värillisiä valokuvia synnyttäessä. V. 1891 onnistuikin Lippmann Pariisissa sovelluttamaan käytäntöön tämän ajatuksen. Hän asetti hyvin hienolla valonherkällä kerroksella varustetun lasilevyn elohopeapinnalle. Levyn läpi tunkeutuvat valonsäteet heijastuvat silloin takaisin elohopeapeilistä ja muodostavat toisten läpitulevien säteiden kanssa valokuvauslevyn kalvon sisässä seisovia valoaaltoja, samallaisia kuin näimme äsken syntyvän saippuakuplan seinämissä. Kuten tunnemme, eroaa seisova aaltoliike tavallisesta aaltoliikkeestä senkautta että siinä esiintyy niissä paikoin, joissa molemmat yhtyvät aaltoliikket vaikuttavat yhtäsuurella voimalla vastakkaisiin suuntiin, n. k. solmukohtia, s. o. sellaisia kohtia joissa värähtelevä aine on levossa. Näissä kohdissa ei siis valo voi vaikuttaa valokuvauskalvossa mitään kemiallisia muutoksia, jota vastoin solmukohtien välissä tapahtuu hajoaminen suuremmassa määrässä. Solmukohtien etäisyys toisistaan riippuu luonnollisesti läpitunkevan valon väristä. Siinä kohden esim. jossa sininen, pienimmillä aaltopituuksilla värähtelevä valo tunkeutuu kalvon läpi, syntyy solmukohtia paljon tiheämpään, kuin siinä missä punainen valo vaikuttaa.
Ajatelkaamme että annamme tavallisen värispektrin langeta tällaiselle elohopeakerroksen päällä lepäävälle valokuvauslevylle. Jos me sen jälkeen kun valonvaikutus on tapahtunut ja kuva kehitetty, tarkastelisimme valokuvauskalvon läpileikkausta pitkin spektriä kyllin suurennettuna, näkisimme kalvon jakautuneen hopeakerroksiin, jotka ovat sitä lähempänä toisiaan mitä kauemmaksi etenemme spektrin punaisesta päästä sinivihreää kohden.
Kun valo tunkeutun näin muodostuneen kalvon läpi ja pakoitetaan heijastamaan kalvon taakse asetetusta peilistä, joutuu se taasen seisovaan aaltoliikkeeseen, jossa aaltopituudet ovat samat kuin vastaavilla kohdilla silloin, kuin valokuva otettiin; siis siinä, missä punainen valo vaikutti, heijastuu nyt punaista valoa, j. n. e. Esineen kuva näkyy siis luonnollisissa väreissään.
Niin huvittava, kuin tämä menettelytapa onkin teoreettisessa suhteessa — antaahan se meille erinomaisen hauskan todistuksen siitä, että käsityksemme valon todellisesta luonteesta on oikea — ei se ole kuitenkaan tällä tiellä kuin värillinen valokuvaus tulee saavuttamaan jalansijaa käytännössä. Tällaisten negatiivien valmistaminen on liian monimutkainen tullakseen kysymykseen käytännössä. Sitäpaitsi on kuvaa katseltava vinosti lankeavassa valossa, tavallisesti erityisen prisman läpi, jos kuvan mieli näkyä värillisenä. Itsestään selvää on myöskin, että näitä kuvia ei voida kopioida.
Paljon lupaavammalta näyttää värillisen valokuvauksen tulevaisuus toisella perustalla, joka kiinnittää sitäkin suurempia toiveita itseensä koska se näyttää olevan sama menettelytapa, jota luontokin käyttää värillisten kuva-aistimusten synnyttämisessä silmässä.
N. k. Young-Helmholtzin kolmiväriteorian mukaan riippuu väriaistimus silmässä kolmen perusvärin punasen, viheriän ja violetin yhteisvaikutuksesta. Tähän käsitykseen perustuu Jolly'n käyttämä menettelytapa värillisten valokuvain synnyttämiseksi. Valokuvattavasta esineestä otetaan peräkkäin kolme eri negatiivistä kuvaa, kukin erivärisen valofilterin läpi, joista jokainen laskee lävitsensä ainoastaan yhden perusvärin. Ottaessa kuvia esim. punaisen filterin lävitse, hajoaa valokuvauslevyllä hopeasuola kussakin kohdassa aina siinä määrin, kuin optillinen kuva sisältää tätä perusväriä. Positiivinen kuva voidaan valmistaa näistä kopioimalla nämät kolme negatiivia toistensa päälle.
*) Useimmat tervaväriaineet voidaan pelkistää värittömiksi yhdistyksiksi, n. k. leukobaaseiksi; hapettuessa muuttuvat ne jälleen vastaavaksi värilliseksi yhdistykseksi.Niin yksinkertainen kuin tässä menettelytavassa negatiivisten kuvien valmistaminen onkin, on sen levenemistä käytännössä vaikeuttanut se, että kopioimismenettelytavat ja varsinkin kuvien kiinnittäminen on ollut kovin vaikeata ja monimutkaista. Nyt on kuitenkin pitkien ja vaivaloisten tutkimusten jälkeen onnistuttu keksimään menettelytapa, joka tekee kopioimisenkin verrattain yksinkertaiseksi. Tämä uusi menettelytapa perustuu siihen huomioon, että eräät värittömät orgaaniset yhdistykset, n. k. leukobaasit*), hapettuvat vastaaviksi värillisiksi yhdistyksiksi auringonvalon vaikutuksesta, kun vaan sopiva, happea antava aine on saapuvilla. Sellainen oksidatsiooniaine on esim. nitroselluloosa.
Nyt on kollodium juuri nitroselluloosan liuos. Jos nyt seotamme kollodiumiin jotain leukobaasia ja asetamme seoksen auringon valoon, niin värjääntyy se heti kirkkaan siniseksi, punaseksi, keltaiseksi j. n. e. aina sen mukaan, mitä leukobaasia käytettiin.
Tällä tavalla voipi siis helposti kopioida värillisiä valokuvia. Kuva syntyy aivan vastaavalla tavalla kuin tavalliselle hopeakloriidi paperille. Kiinnitysnesteen avulla liuotetaan muuttumaton leukobaasi kuvasta.
Kopioimalla kaikki kolme negatiivia kunkin omalle perusvärilleen samalle paperille saadaan syntymään aivan luonnontarkka värillinen valokuva. Menettelytapa on melkein yhtä yksinkertainen kuin tavallisen valokuvauksenkin positiivisen kuvan valmistamisessa. Itse kopioiminen tapahtuu suoranaisessa auringonvalossa ja kestää kullekin negatiiville ainoastaan 20;—40 sek. Syntynyt kuva täytyy luonnollisesti jokainen kopioimisen jälkeen uudelleen kiinnittää ja kuivata, kun sen päälle on nimittäin valettava uusi kollodiumikerros, joka sisältää aina eri leukobaasin, sen mukaan millä negatiivillä kopioiminen toimitetaan.
Tämän uuden menettelytavan, joka on tunnettu pinakromian nimellä, toivotaan tekevän värillisen valokuvaamisen ennen pitkää yhtä yleiseksi, kuin tavallinen valokuvaus tätä nykyä on.
Kirj. Y. Tuomikoski.
Vaikka valokuvaustaitoa, siinä muodossa, jossa se meidän päivinämme on saanut niin laajan ja monipuolisen käytännön, syystä pidetäänkin yhtenä menneen vuosisadan suurimmista keksinnöistä, on sitä kuitenkin pidettävä ainoastaan väliasteena kehityksessä. Lopullinen päämäärä, johon esineiden kuvaamisessa on pyrittävä, on niiden esittäminen luonnonmukaisina ei ainoastaan piirteisiinsä nähden, vaan myöskin värinsä puolesta. Tätä ihannetta, valokuvaamista luonnollisissa väreissä, kohti alkoikin kehitys käydä, tosin hitaasti, niinpian kuin tieteellinen tutkimus oli ehtinyt saada selville ne valovaikutusten lait, joihin värillinen valokuvaaminen voi perustua. Ja kun nyt näiden perusteiden käytäntöön sovelluttaminen on edistynyt niin pitkälle, että tämä taito vähitellen alkaa levitä tiedemiesten ja erikoistutkijain ahtaista kopeista suureen yleisöön, voi olla syytä lyhyin piirtein tässä kosketella värillisen valokuvaustaidon tieteellisiä perusteita.
Jos asetamme kuperan linssin lasilevylle tai painamme kahta hienoa lasilevyä, joiden välissä on hiukan kosteutta, toisiaan vasten, syntyy kosketuskohdissa värillisiä samankeskeisiä ympyröitä. Nämät n. k. Newtonin renkaat syntyvät seisovista valoaalloista, joita muodostuu linssin ja lasilevyn välillä heijastuvien valoaaltojen yhtymisestä, interferenssistä. Samantapaisia väri-ilmiöitä on jokainen ollut tilaisuudessa ihailemaan saippuakuplan seinämissä; nekin ovat interferenssi-ilmiöitä, jotka syntyvät valon heijastuessa kuplan sisä- ja ulkoseinämien välillä. Tässäkin muodostuu eri aaltojärjestelmien yhtymisestä seisova aaltoliike. Eri värit riippuvat aaltojen suuruuksista; kun kuplan kalvon vahvuus alati muuttuu, esiintyvätkin seinämissä nopeasti vaihdellen kaikki sateenkaaren värit.
Tätä samaa ilmiötä arveli Zenker voitavan käyttää hyväkseen värillisiä valokuvia synnyttäessä. V. 1891 onnistuikin Lippmann Pariisissa sovelluttamaan käytäntöön tämän ajatuksen. Hän asetti hyvin hienolla valonherkällä kerroksella varustetun lasilevyn elohopeapinnalle. Levyn läpi tunkeutuvat valonsäteet heijastuvat silloin takaisin elohopeapeilistä ja muodostavat toisten läpitulevien säteiden kanssa valokuvauslevyn kalvon sisässä seisovia valoaaltoja, samallaisia kuin näimme äsken syntyvän saippuakuplan seinämissä. Kuten tunnemme, eroaa seisova aaltoliike tavallisesta aaltoliikkeestä senkautta että siinä esiintyy niissä paikoin, joissa molemmat yhtyvät aaltoliikket vaikuttavat yhtäsuurella voimalla vastakkaisiin suuntiin, n. k. solmukohtia, s. o. sellaisia kohtia joissa värähtelevä aine on levossa. Näissä kohdissa ei siis valo voi vaikuttaa valokuvauskalvossa mitään kemiallisia muutoksia, jota vastoin solmukohtien välissä tapahtuu hajoaminen suuremmassa määrässä. Solmukohtien etäisyys toisistaan riippuu luonnollisesti läpitunkevan valon väristä. Siinä kohden esim. jossa sininen, pienimmillä aaltopituuksilla värähtelevä valo tunkeutuu kalvon läpi, syntyy solmukohtia paljon tiheämpään, kuin siinä missä punainen valo vaikuttaa.
Ajatelkaamme että annamme tavallisen värispektrin langeta tällaiselle elohopeakerroksen päällä lepäävälle valokuvauslevylle. Jos me sen jälkeen kun valonvaikutus on tapahtunut ja kuva kehitetty, tarkastelisimme valokuvauskalvon läpileikkausta pitkin spektriä kyllin suurennettuna, näkisimme kalvon jakautuneen hopeakerroksiin, jotka ovat sitä lähempänä toisiaan mitä kauemmaksi etenemme spektrin punaisesta päästä sinivihreää kohden.
Kun valo tunkeutun näin muodostuneen kalvon läpi ja pakoitetaan heijastamaan kalvon taakse asetetusta peilistä, joutuu se taasen seisovaan aaltoliikkeeseen, jossa aaltopituudet ovat samat kuin vastaavilla kohdilla silloin, kuin valokuva otettiin; siis siinä, missä punainen valo vaikutti, heijastuu nyt punaista valoa, j. n. e. Esineen kuva näkyy siis luonnollisissa väreissään.
Niin huvittava, kuin tämä menettelytapa onkin teoreettisessa suhteessa — antaahan se meille erinomaisen hauskan todistuksen siitä, että käsityksemme valon todellisesta luonteesta on oikea — ei se ole kuitenkaan tällä tiellä kuin värillinen valokuvaus tulee saavuttamaan jalansijaa käytännössä. Tällaisten negatiivien valmistaminen on liian monimutkainen tullakseen kysymykseen käytännössä. Sitäpaitsi on kuvaa katseltava vinosti lankeavassa valossa, tavallisesti erityisen prisman läpi, jos kuvan mieli näkyä värillisenä. Itsestään selvää on myöskin, että näitä kuvia ei voida kopioida.
Paljon lupaavammalta näyttää värillisen valokuvauksen tulevaisuus toisella perustalla, joka kiinnittää sitäkin suurempia toiveita itseensä koska se näyttää olevan sama menettelytapa, jota luontokin käyttää värillisten kuva-aistimusten synnyttämisessä silmässä.
N. k. Young-Helmholtzin kolmiväriteorian mukaan riippuu väriaistimus silmässä kolmen perusvärin punasen, viheriän ja violetin yhteisvaikutuksesta. Tähän käsitykseen perustuu Jolly'n käyttämä menettelytapa värillisten valokuvain synnyttämiseksi. Valokuvattavasta esineestä otetaan peräkkäin kolme eri negatiivistä kuvaa, kukin erivärisen valofilterin läpi, joista jokainen laskee lävitsensä ainoastaan yhden perusvärin. Ottaessa kuvia esim. punaisen filterin lävitse, hajoaa valokuvauslevyllä hopeasuola kussakin kohdassa aina siinä määrin, kuin optillinen kuva sisältää tätä perusväriä. Positiivinen kuva voidaan valmistaa näistä kopioimalla nämät kolme negatiivia toistensa päälle.
*) Useimmat tervaväriaineet voidaan pelkistää värittömiksi yhdistyksiksi, n. k. leukobaaseiksi; hapettuessa muuttuvat ne jälleen vastaavaksi värilliseksi yhdistykseksi.Niin yksinkertainen kuin tässä menettelytavassa negatiivisten kuvien valmistaminen onkin, on sen levenemistä käytännössä vaikeuttanut se, että kopioimismenettelytavat ja varsinkin kuvien kiinnittäminen on ollut kovin vaikeata ja monimutkaista. Nyt on kuitenkin pitkien ja vaivaloisten tutkimusten jälkeen onnistuttu keksimään menettelytapa, joka tekee kopioimisenkin verrattain yksinkertaiseksi. Tämä uusi menettelytapa perustuu siihen huomioon, että eräät värittömät orgaaniset yhdistykset, n. k. leukobaasit*), hapettuvat vastaaviksi värillisiksi yhdistyksiksi auringonvalon vaikutuksesta, kun vaan sopiva, happea antava aine on saapuvilla. Sellainen oksidatsiooniaine on esim. nitroselluloosa.
Nyt on kollodium juuri nitroselluloosan liuos. Jos nyt seotamme kollodiumiin jotain leukobaasia ja asetamme seoksen auringon valoon, niin värjääntyy se heti kirkkaan siniseksi, punaseksi, keltaiseksi j. n. e. aina sen mukaan, mitä leukobaasia käytettiin.
Tällä tavalla voipi siis helposti kopioida värillisiä valokuvia. Kuva syntyy aivan vastaavalla tavalla kuin tavalliselle hopeakloriidi paperille. Kiinnitysnesteen avulla liuotetaan muuttumaton leukobaasi kuvasta.
Kopioimalla kaikki kolme negatiivia kunkin omalle perusvärilleen samalle paperille saadaan syntymään aivan luonnontarkka värillinen valokuva. Menettelytapa on melkein yhtä yksinkertainen kuin tavallisen valokuvauksenkin positiivisen kuvan valmistamisessa. Itse kopioiminen tapahtuu suoranaisessa auringonvalossa ja kestää kullekin negatiiville ainoastaan 20;—40 sek. Syntynyt kuva täytyy luonnollisesti jokainen kopioimisen jälkeen uudelleen kiinnittää ja kuivata, kun sen päälle on nimittäin valettava uusi kollodiumikerros, joka sisältää aina eri leukobaasin, sen mukaan millä negatiivillä kopioiminen toimitetaan.
Tämän uuden menettelytavan, joka on tunnettu pinakromian nimellä, toivotaan tekevän värillisen valokuvaamisen ennen pitkää yhtä yleiseksi, kuin tavallinen valokuvaus tätä nykyä on.
2.7.18
Pieniä tietoja. Sinisen valon fysiologinen vaikutus.
Luonnon ystävä 9-10, 1904
Kaksi wieniläistä hammaslääkäriä Redard ja Emery ovat tehneet varsin huvittavia kokeita sinisen valon vaikutuksesta hammaslihaan. Kolmen minuutin kuluessa tekee 16-kynttiläinen valonlähde hammaslihan täysin tunnottomaksi, joten siinä voidaan kivutta tehdä leikkauksia. Tällä uudella menettelytavalla on vielä sekin etu muiden narkoottisten keinojen suhteen, ettei siitä seuraa mitään ikäviä jälkivaikutuksia, kuten useimmilla muilla narkoottisilla aineilla.
Kaksi wieniläistä hammaslääkäriä Redard ja Emery ovat tehneet varsin huvittavia kokeita sinisen valon vaikutuksesta hammaslihaan. Kolmen minuutin kuluessa tekee 16-kynttiläinen valonlähde hammaslihan täysin tunnottomaksi, joten siinä voidaan kivutta tehdä leikkauksia. Tällä uudella menettelytavalla on vielä sekin etu muiden narkoottisten keinojen suhteen, ettei siitä seuraa mitään ikäviä jälkivaikutuksia, kuten useimmilla muilla narkoottisilla aineilla.
1.7.18
Garnier has obtained a chrome blue...
The Manufacturer and Builder 3, 1891
Garnier has obtained a chrome blue by melting together, in a lined crucible: Potassium chromate, 48.64 grammes; fluor-spar, 65.0 grammes; silica, 157.0 grammes. The product is a glass of a fine blue, surrounded with a thin layer of metallic chromium, which is capable of being detached. Red, yellow, and green compounds of chromium have hitherto been known, and this last discovery completes the scale of colors, and shows that the metal well deserves its name.
Garnier has obtained a chrome blue by melting together, in a lined crucible: Potassium chromate, 48.64 grammes; fluor-spar, 65.0 grammes; silica, 157.0 grammes. The product is a glass of a fine blue, surrounded with a thin layer of metallic chromium, which is capable of being detached. Red, yellow, and green compounds of chromium have hitherto been known, and this last discovery completes the scale of colors, and shows that the metal well deserves its name.