3.7.18

Valokuvaaminen luonnollisissa väreissä.

Luonnon ystävä 9-10, 1904

Kirj. Y. Tuomikoski.

Vaikka valokuvaustaitoa, siinä muodossa, jossa se meidän päivinämme on saanut niin laajan ja monipuolisen käytännön, syystä pidetäänkin yhtenä menneen vuosisadan suurimmista keksinnöistä, on sitä kuitenkin pidettävä ainoastaan väliasteena kehityksessä. Lopullinen päämäärä, johon esineiden kuvaamisessa on pyrittävä, on niiden esittäminen luonnonmukaisina ei ainoastaan piirteisiinsä nähden, vaan myöskin värinsä puolesta. Tätä ihannetta, valokuvaamista luonnollisissa väreissä, kohti alkoikin kehitys käydä, tosin hitaasti, niinpian kuin tieteellinen tutkimus oli ehtinyt saada selville ne valovaikutusten lait, joihin värillinen valokuvaaminen voi perustua. Ja kun nyt näiden perusteiden käytäntöön sovelluttaminen on edistynyt niin pitkälle, että tämä taito vähitellen alkaa levitä tiedemiesten ja erikoistutkijain ahtaista kopeista suureen yleisöön, voi olla syytä lyhyin piirtein tässä kosketella värillisen valokuvaustaidon tieteellisiä perusteita.

Jos asetamme kuperan linssin lasilevylle tai painamme kahta hienoa lasilevyä, joiden välissä on hiukan kosteutta, toisiaan vasten, syntyy kosketuskohdissa värillisiä samankeskeisiä ympyröitä. Nämät n. k. Newtonin renkaat syntyvät seisovista valoaalloista, joita muodostuu linssin ja lasilevyn välillä heijastuvien valoaaltojen yhtymisestä, interferenssistä. Samantapaisia väri-ilmiöitä on jokainen ollut tilaisuudessa ihailemaan saippuakuplan seinämissä; nekin ovat interferenssi-ilmiöitä, jotka syntyvät valon heijastuessa kuplan sisä- ja ulkoseinämien välillä. Tässäkin muodostuu eri aaltojärjestelmien yhtymisestä seisova aaltoliike. Eri värit riippuvat aaltojen suuruuksista; kun kuplan kalvon vahvuus alati muuttuu, esiintyvätkin seinämissä nopeasti vaihdellen kaikki sateenkaaren värit.

Tätä samaa ilmiötä arveli Zenker voitavan käyttää hyväkseen värillisiä valokuvia synnyttäessä. V. 1891 onnistuikin Lippmann Pariisissa sovelluttamaan käytäntöön tämän ajatuksen. Hän asetti hyvin hienolla valonherkällä kerroksella varustetun lasilevyn elohopeapinnalle. Levyn läpi tunkeutuvat valonsäteet heijastuvat silloin takaisin elohopeapeilistä ja muodostavat toisten läpitulevien säteiden kanssa valokuvauslevyn kalvon sisässä seisovia valoaaltoja, samallaisia kuin näimme äsken syntyvän saippuakuplan seinämissä. Kuten tunnemme, eroaa seisova aaltoliike tavallisesta aaltoliikkeestä senkautta että siinä esiintyy niissä paikoin, joissa molemmat yhtyvät aaltoliikket vaikuttavat yhtäsuurella voimalla vastakkaisiin suuntiin, n. k. solmukohtia, s. o. sellaisia kohtia joissa värähtelevä aine on levossa. Näissä kohdissa ei siis valo voi vaikuttaa valokuvauskalvossa mitään kemiallisia muutoksia, jota vastoin solmukohtien välissä tapahtuu hajoaminen suuremmassa määrässä. Solmukohtien etäisyys toisistaan riippuu luonnollisesti läpitunkevan valon väristä. Siinä kohden esim. jossa sininen, pienimmillä aaltopituuksilla värähtelevä valo tunkeutuu kalvon läpi, syntyy solmukohtia paljon tiheämpään, kuin siinä missä punainen valo vaikuttaa.

Ajatelkaamme että annamme tavallisen värispektrin langeta tällaiselle elohopeakerroksen päällä lepäävälle valokuvauslevylle. Jos me sen jälkeen kun valonvaikutus on tapahtunut ja kuva kehitetty, tarkastelisimme valokuvauskalvon läpileikkausta pitkin spektriä kyllin suurennettuna, näkisimme kalvon jakautuneen hopeakerroksiin, jotka ovat sitä lähempänä toisiaan mitä kauemmaksi etenemme spektrin punaisesta päästä sinivihreää kohden.

Kun valo tunkeutun näin muodostuneen kalvon läpi ja pakoitetaan heijastamaan kalvon taakse asetetusta peilistä, joutuu se taasen seisovaan aaltoliikkeeseen, jossa aaltopituudet ovat samat kuin vastaavilla kohdilla silloin, kuin valokuva otettiin; siis siinä, missä punainen valo vaikutti, heijastuu nyt punaista valoa, j. n. e. Esineen kuva näkyy siis luonnollisissa väreissään.

Niin huvittava, kuin tämä menettelytapa onkin teoreettisessa suhteessa — antaahan se meille erinomaisen hauskan todistuksen siitä, että käsityksemme valon todellisesta luonteesta on oikea — ei se ole kuitenkaan tällä tiellä kuin värillinen valokuvaus tulee saavuttamaan jalansijaa käytännössä. Tällaisten negatiivien valmistaminen on liian monimutkainen tullakseen kysymykseen käytännössä. Sitäpaitsi on kuvaa katseltava vinosti lankeavassa valossa, tavallisesti erityisen prisman läpi, jos kuvan mieli näkyä värillisenä. Itsestään selvää on myöskin, että näitä kuvia ei voida kopioida.

Paljon lupaavammalta näyttää värillisen valokuvauksen tulevaisuus toisella perustalla, joka kiinnittää sitäkin suurempia toiveita itseensä koska se näyttää olevan sama menettelytapa, jota luontokin käyttää värillisten kuva-aistimusten synnyttämisessä silmässä.

N. k. Young-Helmholtzin kolmiväriteorian mukaan riippuu väriaistimus silmässä kolmen perusvärin punasen, viheriän ja violetin yhteisvaikutuksesta. Tähän käsitykseen perustuu Jolly'n käyttämä menettelytapa värillisten valokuvain synnyttämiseksi. Valokuvattavasta esineestä otetaan peräkkäin kolme eri negatiivistä kuvaa, kukin erivärisen valofilterin läpi, joista jokainen laskee lävitsensä ainoastaan yhden perusvärin. Ottaessa kuvia esim. punaisen filterin lävitse, hajoaa valokuvauslevyllä hopeasuola kussakin kohdassa aina siinä määrin, kuin optillinen kuva sisältää tätä perusväriä. Positiivinen kuva voidaan valmistaa näistä kopioimalla nämät kolme negatiivia toistensa päälle.

*) Useimmat tervaväriaineet voidaan pelkistää värittömiksi yhdistyksiksi, n. k. leukobaaseiksi; hapettuessa muuttuvat ne jälleen vastaavaksi värilliseksi yhdistykseksi.Niin yksinkertainen kuin tässä menettelytavassa negatiivisten kuvien valmistaminen onkin, on sen levenemistä käytännössä vaikeuttanut se, että kopioimismenettelytavat ja varsinkin kuvien kiinnittäminen on ollut kovin vaikeata ja monimutkaista. Nyt on kuitenkin pitkien ja vaivaloisten tutkimusten jälkeen onnistuttu keksimään menettelytapa, joka tekee kopioimisenkin verrattain yksinkertaiseksi. Tämä uusi menettelytapa perustuu siihen huomioon, että eräät värittömät orgaaniset yhdistykset, n. k. leukobaasit*), hapettuvat vastaaviksi värillisiksi yhdistyksiksi auringonvalon vaikutuksesta, kun vaan sopiva, happea antava aine on saapuvilla. Sellainen oksidatsiooniaine on esim. nitroselluloosa.

Nyt on kollodium juuri nitroselluloosan liuos. Jos nyt seotamme kollodiumiin jotain leukobaasia ja asetamme seoksen auringon valoon, niin värjääntyy se heti kirkkaan siniseksi, punaseksi, keltaiseksi j. n. e. aina sen mukaan, mitä leukobaasia käytettiin.

Tällä tavalla voipi siis helposti kopioida värillisiä valokuvia. Kuva syntyy aivan vastaavalla tavalla kuin tavalliselle hopeakloriidi paperille. Kiinnitysnesteen avulla liuotetaan muuttumaton leukobaasi kuvasta.

Kopioimalla kaikki kolme negatiivia kunkin omalle perusvärilleen samalle paperille saadaan syntymään aivan luonnontarkka värillinen valokuva. Menettelytapa on melkein yhtä yksinkertainen kuin tavallisen valokuvauksenkin positiivisen kuvan valmistamisessa. Itse kopioiminen tapahtuu suoranaisessa auringonvalossa ja kestää kullekin negatiiville ainoastaan 20;—40 sek. Syntynyt kuva täytyy luonnollisesti jokainen kopioimisen jälkeen uudelleen kiinnittää ja kuivata, kun sen päälle on nimittäin valettava uusi kollodiumikerros, joka sisältää aina eri leukobaasin, sen mukaan millä negatiivillä kopioiminen toimitetaan.

Tämän uuden menettelytavan, joka on tunnettu pinakromian nimellä, toivotaan tekevän värillisen valokuvaamisen ennen pitkää yhtä yleiseksi, kuin tavallinen valokuvaus tätä nykyä on.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti