Maalausammatti päiväntasaajan maissa.

Maalarilehti 5, 1929

(Englantilaisen ammattilehden mukaan.)

Ottamalla Intian luonteenomaiseksi päiväntasaajan maaksi, teemme hiukan selkoa sen maalausoloissa. Ensiksi on huomattava, että hyväkin aine huonoissa käsissä voi tuottaa mahdottomia tuloksia. Ja toiseksi muistakaamme, että ilmasto tekee 24 tuntia työtä vuorokaudessa hävittääkseen sen, mitä hyväkin maalari saa valmiiksi. Molemmat seikat esiintyvät äärimmäisen selvinä kuuman ilman maissa ja niinpä Intiassakin. Varsinkin niiden maaliaineiden käyttöön, joita viedään Kaukaisen Idän maihin Englannista, tai muista Europan maista, eivät itämaalaiset maalarit pysty. Sillä he eivät ollenkaan tunne niiden käyttötapoja. Toiseksi yleensä meikäläiset väriaineet, tarkoitetut hienompaa maalausta varten, eivät sovi intialaisiin oloihin. Sillä siellä toteutuu Europassa mahdoton määräys, että mielummin on maalattava huonolla värillä ja hyvin usein, kuin hyvillä väreillä ja ehkä kerran parissa tai kolmessa vuodessa. Intiassa on parempaa jos maalataan karkeilla yksinkertaisilla väreillä, melkeinpä useamman kerran vuodessa, sillä ilman vaihdellessa päivän kuumasta paahteesta yön jäiseen kylmään, värit eivät pitkäaikaisesti jaksa pitää puoliansa.

Intialaiset rakennukset ovat tavallisesti tiilirakennuksia rappauspäällyksellä. Huomattavammissa rakennuksissa käytetään myös kiveä rakennusaineena. Samoin sisältyy niihin koko joukko puuta. Näistä tietystikin puu on riippuvaisin kestämään seudunilmastoa. Parhain intialainen Europassa tunnettu rakennuspuu on tiikki. Öljyisyytensä tähden tämä puu ei ole erittäin sovelias maalaukseen. Intialaiset sivelevät tiikkiovensa jonkinlaisella sinappiöljyn sekoituksella, kolme, neljä kertaa vuodessa. Toinen, halvempi ja keveämpi puulaji rakennustarkoituksiin Intiassa on shisam. Muut halvemmat puulajit eivät kestä. Kulien mudasta tehdyt asunnot ovat tietysti vailla kaikkea huomatumpaa maalausta. Karkea kalkki on ainoa väri jota niihin mahdollisesti on käytetty ja ehkä punamultatöhertelyjä jonkinlaiseksi koristeluksi. Kalkkiväri on laajasti käytetty myös rikkaamman väen huvilamaalaukseen. Myös Intiassa asuvat eurooppalaiset, niin virkamiehet kuin kauppaväki, joutuvat käyttämään sitä tärkeämpänä asuntovärinä. Tällä värillä sivellään seinät ja katot ulkoa ja sisältä, mahdollisimman yksinkertaisella tavalla. Sisältä maalatessa peitetään puinen tahi kivinen permanto ensin kuivalla hiekalla tahi mudalla. Maalitelineet tuodaan sitten sisään sekä samalla joukko kalkilla täytettyjä saviruukkuja. Sivellin on tehty kourallisesta olkia, joka työkalu ainakin alussa pysyy jonkunverran jäykkänä ja työkuntoisena. Maalarit huiskivat telineiltään näillä olkiluudilla, toinen silmä ummessa. Parhaassa tapauksessa puolet väristä joutuukin seinään tahi kattoon, toisen puolen valuessa permannolle. Ennen maalausta ei tapahdu mitään puhdisteluja, pesuja tahi muuta hienostelua, vaan vedetään väri seinään tahi kattoon suorastaan lian päälle. Toisaalta intialaisten rappaukset ovat lujia eivätkä ne juuri helpolla halkeile. Maalarit työskentelevät tavallisesti joukoittain ja kalkkia huiskiessaan he väliin pistävät lauluksi. Esimies koettaa parhaansa mukaan jouduttaa työtä. Muttakun hän pistäytyy ovesta ulos, istuutuvat maalarit telineellensä ja panevat savukkeen palamaan, joka savuke joskus sisältää jonkun verran tupakkaakin. Palamisen tehostamiseksi on sen törkyyn sekoitettu kivihiilen tervaa. Apulaisina on naisia. Heidän tehtävänsä on lakaista permannoista hieta tai savi jotka niihin on pantu permannon suojelemiseksi. Naiset saavat myöskin toimittaa väriaineita työpaikalle. Mutta värin sekoittaminen kuuluu ehdottomasti miesten tehtäviin.

Maalaajien loma-ajat ovat tavallisesti päivä viikossa. Työajat ovat vaihtelevat, muttei missään tapauksessa säännölliset. Työtodistuksia ei käytetä muillakaan aloilla, paitsi esim. isoissa puuvillatehtaissa, joissa työskentelytavat ovat enemmän järjestelkeskeytetään kuuman keskipäivän ajaksi.

Tavallisen kalkkiherran ohella löydämme Intiassa siellä täällä taitavia marmorin sekä muidenkin hienompien pintakoristeluiden tekijöitä, joille tuskin Europasta löydämme vertaa. Mutta näiden miesten työtä kysytään nykyään harvoin.

Muutamissa europalaisten asunnoissa on koetettu ottaa seinäpaperin käyttöä tavaksi. Mutta tämä on Intian oloihin soveltumaton verhousaine. Lopulta elokuuta lokakuuhun Intiassa vallitsee sadekausi, jolloin vesi virtailee pitkin teitä ja lämpöinen sumu leijailee huoneissakin, homehduttaen ja lioitellen lujemmatkin aineet kuin liisterillä seiniin kiinnitetyt paperit. Intiassa olleet sanovat, että tähän aikaan vanhoihin kumikalosseihinkin alkaa kasvaa karvaa. Hometta ja sientä kasvaa huoneiden permannoillakin. Puut turpoavat jaraudat alkavat ruostua ja öljyvärit ja lakat tulevat vesirakkuloille, lämpömittari saattaa yhden vuorokauden aikana vaihdella kolmellakymmenellä asteella, voiden kohota aina 100 asteeseen varjossa.

Ylläolevanlaisessa ilmastossa eivät; kuten edellä on jo viitattu, europpalaiset maalaustavat kestä vähäistäkään. Lakat ja öljymaaiit joko pehmittyvät höyryssä tahi sittenkärventyvät hiillittömässä kuummidessa. Europpalaiset maaliainetuottajat ovat koettaneet keksiä väriaineita jotka soveltuisivat näihin oloihin. Mutta tähän saakka ovat tulokset olleet hyvin vähäisiä. Jotakin voitaisiin saada syntymään jos Europasta saataisiin maalaajia töitä suorittamaan, sillä intialaiset kalkkiherrat eivät osaa muuta, kuin olkisiveltimellään roiskia kalkkivelliään. Mutta euraappalaisten työntekijäin saapuminen kaukaiseen Intiaan, luonnollisista syistä, on hyvin harvinaista.

Eräs seikka joka europpalaisiin oloihin verrattuna Intiassa on väreille edullinen on, että siellä ilma on puhdasta, joten värit, jos ne vain muutoinpysyvät seinissä, pysyvät kirkkaina ja muuttumattomina.