Kirkko ja kansa 6, 1925
Käsikirjamme ei sisällä säännöksiä messupuvuista enempää kuin yleensäkään pappispuvusta. Tässä kohden elää kirkossa vain käytännössä säilynyt traditsioni. Se on kuitenkin nykyään erittäin kirjava.
Jos messupukuja yleensä käytetään, on niitä käytettävä kirkollisten periaatteitten mukaan. Vakiintunut periaate meillä kieltämättä on, että niitä on käytettävä juhlatilaisuuksissa. Tällöin on seurakunnan omat juhlat ehdottomasti asetettava etualalle. Sellaisia on lähinnä jumalanpalvelus, jossa on ehtoollisvietto, sekä kirkkovuoden juhlapäivinä vietetyt jumalanpalvelukset. Kirkon kannalta on arvotonta, että esim. valtiopäiväjumalan- palveluksessa käytetään messupukuja, mutta ei joulu- tai pääsiäispäivänä. Sillä kirkon ei tule pukeutua juhlapukuun ihmisiä kunnioittaakseen, vaan korostaakseen tällaisilla vanhoilla ulkonaisilla muodoilla kirkkovuoden esille tuomia suuria kristillisiä juhla-aiheita. Liturgisesti väärin on myös se, että käytetään messupukua alttaripalveluksessa ennen saarnaa, mutta jätetään se pois, kun juhlan huippukohta, ehtoollisvietto, tulee.
1 Kirkollisten pukujen historiaa ja luterilaista käyttöä valaisee esim. tanskalaisen P. Severinsenin kirja "De rette Messeklaeder" (Kobenhavn 1924). Roomalaista traditsionia selostaa J. Braunin suuri teos "Die liturgische Geivandung"(Freiburg 1907). Anglikaanista käytäntöä kuvailee P. Dearmer teoksessaan "The Ornaments of the Ministers" (Oxford 1920).Messupukuun meillä kuuluu valkea messupaita, alba, ja messukasukka, casula. Alba on varsinainen pappispuku. Sen valkea väri on puhtauden, ilon ja juhlan väri. Sen ajatellaan kuvaavan niitä "pitkiä valkoisia vaatteita", joihin Jumalan valtaistuimen edessä seisovat pelastetut ovat puetut (Ilm. 7, 9). Kun liturgi pukeutuu siihen, on hänen soveliasta tätä muistaen rukoilla, että hän ja hänen seurakuntansa kerran saisivat autuaitten valkopukuisten joukossa olla mukana. Saksan eräissä luterilaisissa kirkoissa ja Englannin kirkossa saarnaavat papit albaan pukeutuneina. — Messukasukka on lähinnä pappisviran arvon merkki. Yleensä sillä on juhlistuttava vaikutus. Sitä koristaa tavallisesti ristin kuva ja eräät muut yleiset kirkolliset symboolit. Messupukujen käyttäminen korostaa sekin osaltaan liturgian objektiivista luonnetta. Papin oma persoona ikäänkuin väistyy taa'emmaksi. — Tavallinen musta papinpuku on katsottava eräänlaiseksi papin "arkipuvuksi", jonka musta väri ja erikoinen muoto korostavat sitä, että sen kantaja on erotettu Jumalan ja hänen seurakuntansa palvelijaksi. Meikäläinen musta "papin kappa" on, kuten tällaiset viitat ja laahustimet yleensä, sekin viran arvon ilmaisu. Lipereille saanee turhaan etsiä henkistä sisältöä — niin paljon kuin kansa niihin selityksiään sijoittaakin. -— Kaikki nämä pukukappaleet ovat kehittyneet tavallisesta sekulaarikäytännöstä.1
Nykyinen aika ymmärtää jälleen paremmin kirkollisten paramenttien merkitystä kuin varsin läheinen menneisyys. Messupukujen vierominen kirkossamme oli lähinnä suurlakon jälkeisen ajan ilmauksia — tuon ajan, jolloin arkkitehtimme keskustelivat kysymyksestä, saattoiko valistunut arkkitehti enää hyvällä omallatunnolla tehdä kirkkojen piirustuksia, ja jolloin yksinpä teoloogisessa promotsionissa vuosisataisen käytännön jälkeen poistettiin ei vain sormus, vaan myös vihittäville annettava Raamattu! Nyt ymmärretään jälleen symbooleja. Moni haluaa nyt palauttaa kirkon messupuvutkin entiseen arvoonsa. Käsitetään, ettei musta ole ainoa luvallinen väri Herran alttarin ääressä. Muistetaan, ettemme me luterilaiset halua tulla katolilaisiksi, mutta emme liioin puritaaneiksi! — Toisaalta tulee niitä kristittyjä tietysti aina olemaan, joita mahdollisimman yksinkertaiset ulkonaiset muodot tässä kohden eniten puhuttelevat. Heidän tulee aina saada tuntea kirkossamme viihtymystä. Liturgisia värejä rakastavien tulee aina muistaa, että on olemassa myös yksinkertaista juhlallisuutta. Ja liturgisia asioita yleensä innolla harrastettaessa on pidettävä "pää kylmänä", ettei mennä liiallisuuksiin.
2 Rodhe, Vår Svenska högmässa (Uppsala 1924), 15 seur.Sattuvasti on näistäkin asioista puheen ollen osoitettu, että luterilainen jumalanpalvelus ensi kädessä lähestyy ihmistä kuuloaistin eikä näköaistin kautta. Sen keskus on sana, ei näkyvä sakramentti. Se on auditiivinen eikä visuelli.2 Katolilaisten kirkkojen pelastusdraaman esityksiä ei meillä ole mitenkään pyrittävä jäljittelemään. Siksi ei pappi saa pienimmälläkään tavalla näytellä alttarilla. Sellainen liturgin käyttäytyminen on aina loukkaavaa. Mutta samalla on kuitenkin muistettava, että jumalanpalveluksessa on välttämättömänä puolena myös tuo näkyvä, visuelli, puoli, jonka tulee olla tuon näkymättömän, kuuloaistiin vetoavan, auditiivisen puolen tukena. Tämän takia käyttää luterilainenkin kirkko paramentteja ottaen muodoista sisällisesti vapaana kauniit näkyvät muodot palvelukseensa sikäli, kuin ne ovat tarkoituksenmukaisia. — Tältä kannalta asiaa katsoen olisi suotavaa, että esim. nykyisten messukasukkain pääväreihin — punaiseen ja mustaan — tulisi lisäksi valkea, joka ilon ja juhlan värinä erityisesti soveltuisi evankelisen kristinuskonkäsityksen ilomielistä puolta ilmaisemaan.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti