Satakunnan Sanomat 104, 14.9.1910
Nykyaikaisessa maanviljelykiessämme, jossa tulee kysymykseen — sen jälkeen kun metsät ovat yhä vähenemässä — yksinomaan tulot viljellystä maasta, täytyy viljeliän käyttää kaikkia tarjolla olevia keinoja kohottaakseen peltojensa tuotantoa, hankkia rikkaita satoja ja taloudellisesti edullisia viljelyskasveja. Yksi apukeino tässä suhteessä on kalkin järkiperäinen käyttäminen maanviljelyksen palveluksessa.
Meidän savimaamme ovat, kuten kaikki maanviljelijät tietämät, erittäin jäykkää ja yhteen liettyvää, josta seuraa että veden ja ilman on vaikea tunkeutua siihen. Rapaantuminen ja lahoaminen pienenee ja kasvien juurien syvemmälle tunkeutuminen ja leveneminen estyy. Tämä haitallinen epäkohta voidaan perusteellisella syyskynnöllä jossain määrin ehkäistä, mutta jos maa, kuten viime talvena ei jäädy, saamme uhrata paljon työtä muokkaukseen ennen kylvöä. Kalkki sitä vastoin vaikuttaa aina, tekemällä maan kuohkeammaksi. Maa tulee rakeiseksi ja alttiiksi ilman edulliselle vaikutukselle. Toisin sanoin: maan fysikaaliset ominaisuudet paranevat.
Sitä paitsi lisääntyy kalkitsemisen kautta maan ravintovarasto. Ei tosin siten, että se itsessään olisi suurempiarvoinen ravintoaine, sillä sen verran kuin kasvit kalkkia ravinnokseen ottavat löytyy kyllä tavallisesti maassa, mutta kalkki edistää muiden, maasta löytyvien ravintoaineiden liukenemista.
Kali, yksi kasvien tärkeimmistä raivintoaineista on maassa usein vaikeasti liukenevissa yhdistytsissä, joista kalkki sen liuottaa. Kalilannoituksella ei ole myöskään niin tehokasta vaikutusta, jos maa on kalkin puutteessa. Fosforihapon kanssa muodostaa kalkki helposti liukenemia yhdistyksiä, jonka lisäksi kalkki muuttaa vaikeasti liukenevat yhdistykset vedessä liukenemaan muotoon. Typpi, kolmas tärkeä ravintoaine, on myöskin riippumainen kalkista. Tämä edistää nimittäin kasvi- ja eläinjätteiden lahoamista, joista muodostuu semmoisia typpiyhdistyksiä, joita kasvit voivat hyväkseen käyttää. Typpihappomuodostus, jossa erikoiset bakterit muuttavat ammoniakkia ja muita typpipitoisia aineita typpihappoisiksi suoloiksi, ei voi tapahtua jos maa on hapan, jos se kärsii kalkin pu tetta. Sitävastoin nämä pienet oliot, bakterit, menestyvät hyvin ja lisääntyvät heikosti alkaalisessa (emäksisessä) liuoksessa jollaiseksi kalkki sen muuttaa. Samasta syystä ei voida myöskään menestyksellä viljellä palkokasveja happamella, s. o. kalkin puutetta kärsivällä maalla, koska bakterit, jotta elävät muiden kasvien juurissa ja kokoavat typpeä, omat kalkin tarpeessa. Voidaan siis lyhyesti sanoa, että maan kalkitseminen on perusteena kaikella muulle lannoitukselle.
Nyt on maanviljelijällä usein vaikea saada selluille milloin maa olisi kalkittava. Tosin voidaan se kemiallisesti tutkituttaa, mutta se taas tulee kalliiksi, eikä ole kaikissa suhteissa täydellinen, lannoituskokeilla voidaan saada asia ratkaistuksi. Toinen vako kalkitaan, toinen jätetään ilman, ja seurataan sitten, kummassako kasvu on rehemämpi ja sato suurempi. Mutta vielä yksinkertaisempaa menettelytapaa on Taksassa ja Ruotsissa alettu käyttää, nimittäin lakmus paperia.
Tätä paperia, jota muutamalla peunillä saa lähimmästä apteekista, löytyy kahta lajia: punasta ja sinistä. Jos pistetään sininen paperi liuokseen ja se siitä tulee punaiseksi on liuos hapan. Jos menetellään samoin punaisella ja se värjääntyy siniseksi on liuos alkalinen (emäksinen) tai mieto. Jos paperit eivät muuta väriään, sanotaan liuoksen olevan neutraalisen, s. o. sen ominaisuuden omat happamen ja alkalisen välillä.
Ylempänä on mainittu, että kalkkipuutteinen maa on hapan ja kalkkipitoinen taas antaa alkalisen reaktionin. Saksalainen Meyer ja tohtori Weibull Ruotsissa omat kiinnittäneet tähän menettelyyn suurta huomiota ja huomanneet, että lakmuspaperilla voidaan käytännössä saavuttaa tyydyttäviä tuloksia määritellessä kiinteiden maiden kalkkitarvetta. Leveäteräisellä veitsellä leikataan rako maahan, johon pistetään liuska sekä punasta että sinistä paperia. Liuskat tarkastetaan 5:n— 10:n miuuutiu kuluttua ja jos sininen on tullut punaseksi tiedetään, että maa on hapan ja kalkin puutteessa. Jos taas punainen liuska on tullut siniseksi on maa alkalinen ja sisältää tarpeeksi kalkkia. Jos molemmat paperit omat säilyneet muuttumattomina, on maa neutralinen tai mieto, eikä tavallisesti kaipaa kalkkia.
Jos maa on aivan kuiva otetaan siitä porsliinimaljaan pienempi näyte, valellaan siihen pehmeää vettä s. o. sadevettä tai tislattua vettä, hämmennellään veitsen terällä — ei sormilla — jonka jälkeen pidetään paperiliuskat kolme minuuttia liuoksessa. — Huomattava on, että kokeita on tehtävä useammasta kohdasta peltoa, sillä mitään läpikäytävää yhdenmukaisuutta maan kalkkitarpeessa ei ole.
Kun maanviljelijällä on käytettävänään näin yksinkertainen menettelytapa saadakseen käytännössä maan kalkkitarpeen selville on heidän myös sitä käytettävä. Ja jos maa on kalkituksen tarpeessa, on se myös toimitettava. Sen ohessa annetaan pellolle kaikinpuolinen lannoitus, sillä muuten voisi vanha sananlasku käydä toteen, joka sanoo, että kalkinta tekee vanhemmat rikkaiksi, mutta lapset köyhiksi. Sillä tapaa voimme kohottaa peltojemme satoja ja edistää maanviijelystä — itsemme ja jälkiläistemme hyödyksi.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti