Maalarilehti 1-2, 1.3.1923
Kukkaniittyjen, sinisen taivaan, laskevan punertavan auringon, loistavahöyhenisten lintujen, juurissa liestettyjen nesteiden ja kiviainesten ja monien muiden ilmiöiden silmäämme hohtava väri on valoa ja sen heijastelua. Me pidämme siitä, sillä se virkistää, reipastuttaa, innostaa mieltämme. Väri on yksi eräitä hyvin tärkeitä henkisen elämämme ylläpitäjiä, vaikka sitä ei aina tahdota huomata.
Jo luonnonkansat rientävät itselleen kaikissa muodoissa, luoliinsa, pukukappaleisiinsa ja aseisiinsa omistamaan auringon kylvämää väriloistoa, erilaisten väriaineiden muodossa. Ja läpi ihmiskunnan kehityksen näemme värien ihailun, kehittelyn ja viljelyn kulkevan ehtymättömänä. Mitä pitemmälle ihminen tulee kehityksessään, sitä hienoimmin sovitettuina ja rikkaampivaihteisina esiintyvät hänen ympäristönsä ja rakenteluidensa värisoinnut. Silmätkäämme esim. rokokoo- tai empiirityylin huonesisustoja, jolloin eteenpäin kulkenut kehitys on ollut huippukohdassaan ja josta kehityksen kulku on osoittanut alaspäin kulkua: me näemme loistavaa punaista, purppuraa ja tulipunaista, me näemme näiden värien rinnakkaisväreinä kultaa ja hohtavaa valkoista. Näiden voimakkaiden värien, jotka esim. esiintyvät huonekalujen värinä, näemme vilpoisen viileää sinistä, siniviheriää, tai sinipunaista, voimakkaiden päävärien vastineena, antamassa niille hienosti harkitun vastavaikutuksen. Katsokaamme kehitysaikojen pukuja tai esim. kirjoja. Puvut loistelevat pääväreille niihin sopiville hienoille vastavaikutuksille. Ja raamatun kannet hohtavat purppuralle, lehtien reunat kullalle ja kuvitus siniselle, vihreälle, mustalle ja punaiselle. Me näemme kaikkialla väriä ja kimaltelua, kuten katsoisimme nousevan auringon valossa rusoittavaa aamumaisemaa. Egyptiläisestä tyylistä roomalaiseen väritetään rakennusten veistoksetkin ja muutoin täytetään jokainen vapaa pinta mikali vain varat suinkin sallivat, rikkaalla väriloistolla. Varhaiskristillinen ja byzanttilainen tyyli käyttivät pelkkää kultausta maalausten pohjavärinä, jolla muut värit kylläisen loistavina hohtavat. Puvut ovat yhtä värikkäitä. Romanilainen tyyli siroittaa kirkkojen seinät täyteen voimakkain värein maalattuja koristekuvioita ja maalauksia. Goottilainen tyyli suosii huimaavan syvä- ja loistavavärisiä akkunoita, joista väri sitten heijastuu rakennuksen koko sisustaan ja siellä oleviin esineisiin ja ihmisiin. Iso osa tämän tyylin veistoksia ovat väritettyjä. Renesanssityylin maalaus etsii loistavia värivaikutelmia, samoin sen koristetaide. Vain veistokuvien väri, mikäli ne ovat puuta tai kiveä vähenee. Mutta sensijaan syntyy fajanssitaide, jonka pienet ja isot kuvamuovaukset ovat loistavilla väreillä kaunistettuja. Barokkityyli ja jo mainitsemamme rokokoo- ja empiirityylit ovat voimakkaiden ja loistavien värien aikakautta.
Mutta me voimme helposti tehdä sen havainnon, että meidän aikamme ei suosi värejä. Viimeiset aikamme ovat olleet aivan suoraa tuhkanvärissä tuhertelemista! Mistä tämä ihmeellinen poikkeus maailman pitkästä yhtäjaksoisesta historian kulusta johtuisi?
Joku voisi sanoa, että nykyinen värisynkkyytemme ja köyhyytemme johtuu suuresta Euroopan sodasta ja sen tuottamasta kurjuudesta ja surusta. Mutta tämä otaksuma ei ollenkaan pidä paikkaansa, vaan on tässä melkein päinvastainen tulos olemassa vallalla: ne jotka surevat ja kärsivät orjuutta, koettavat ilostaa mieltänsä väreillä ja ne jotka elävät voittajina ja kylläisyydessä, elävät mustassa ja tuhkanharmaassa! Tästä seikasta voimme helposti vakuuttautua, vertaamalla esim. saksalaisen ja ranskalaisen taiteen ja silmän nykyaikaista värimakua. Saksalaiset keksivät esim. taideteollisuudessaan huimaavia värileikkejä ja loistoa. Ranskalainen väritys elää ruskean, harmaan, kovan terässinisen ja mustan nojassa. Ja toinen vertaus: alhainen luokka on vallannut omaksi varikseen tulipunaisen ja purppuran ja tunnustettava lienee, että heillä jokatapauksessa on vähemmän mahdollisuuksia kylläisyyteen ja iloon elämän mukavuudesta, kuin monilla miljoonien omistajilla tai sivistyksen johtopiireillä.
Näistä esimerkeistä päättäen voimme siis tehdä sen johtopäätöksen, että elämän kylläisyys, kaikkeen kyllästyminen, henkinen väsyminen, tekee silmän araksi auringollekin ja sen lainaamalle värien säkenöinnille. Kuten ruumiillinen sairaus heikontaa silmän väreille, siten tekee henkinenkin pahoinvointi ja lamautuminen. Ja ihminen, jolla on elämä edessään, eikä vielä edes saavutettuna katselee nautinnolla värien moninaisuutta ja loistoa sen vertauskuvana. Mutta joka on elämän nähnyt, tahtoo nähdä tyhjyyttä ja harmautta, koska "kaikki on turhuutta".
Väriloiston laskeutumisen alkujuuren voimme tietystikin löytää Ranskasta, joka kiivaana ja aistillisena maailman kansoista ensinnä on ennättänyt rientää elämän ilot lävitse. Tämä taantuminen alkaa n. v. 1860—70 aikoina.
Senaikuisten ranskalaisten maalarien muotokuviin ja muihinkin maalauksiin alkaa musta, ruskea ja harmaa ilmestyä ainoiksi väreiksi. Kuvaava on senaikuinen muotokuvamaalari Carriere. Hänen taulunsa muuttuvat melkein kokonaan ruskean, harmaan ja valkoisen sekoitteluksi. Häntä seuraavat muut n.k. impressionistit kuten Manet y.m. taiteensa alkuaikoina.
Ranskalaisessa taiteessa tietysti on muodeilla ja yllätyksillä suuri sijansa. On tätä ajatellen huomattava, että hetkinen näitä aikoja ennen keksittiin valokuvaus. Ruskean harmaat valokuvat tulivat nyt ihmeellisiksi ja halutuiksi, niiden ruskea yksivärisyys kuvasteli herrojen ja palvelijoiden mielessä. Olihan kerrassaan ihmeellistä nähdä piirteensä niin näköisinä ja tarkkaan kuvattuna ettei mikään pienoiskuvamaalari voinut niiden kanssa lähteä kilpailemaan. Tuo ruskea pieni kuva oli nyt kaiken kuvaamataiteen herrana. Vaistomaisesti siirtyi sitten ruskea valokuvan kanssa kilpailevien taiteilijoiden mieleen ja suunta oli silloin määrätty.
Ranska on niihin aikoihin taiteen johdossa ja muu maailma lainaa valokuvan ja sen antaman kauniin ruskean ja harmaan, pysyäkseen mukana.
Myöntäkäämme tämä päätelmä otaksumaksi. Totta on sensijaan, että henkinen taantuminen kaupunkilaispiireissä, etenkin Pariisissa oli laajalti alkanut ja silmä tullut araksi.
Impressionistit, valomaalarit, kyllästyvät kuitenkin tähän harmauteen ja kukistavat sen ensimmäisen hyökkäyksen loistavien värien pitkää hallituskautta vastaan. He menevät luontoon, virkistyvät ja alkavat taas ihailla aurinkoa ja elämää. Siten elämme vielä pienen hetken kauniiden värien aikaa, ja niihin aikoihin elää huomattavia värimestareita, meillä sekä muualla.
Mutta sitten nousee nuoresta kaupunkilaissivistyneistöstä, joka kaiken ikänsä on elänyt öisin ja kahviloissa, eikä koskaan nähnyt aurinkoa, väkeä, jotka väittävät että värin ihailu on pintapuolisuutta ja raakalaisuutta. Heidän mielestään ei sivistyneen ihmisen silmä siedä tulipunaista, taivaansinistä, sitruunankeltaista eikä kultausta. Sivistyneen värejä ovat ainoastaan ruskea, harmaa ja valkoinen, ehkäpä jossakin lomassa hento sinipunainen. Siis tupakansavuisen kahvilan, tai laitakaupungin rakennusten ja katujen väri. Tähän taidesuuntaan liittyy joukko niitä, joilla ei ole ollut mitään mahdollisuuksia tulla värimestareiksi, puuttuvan värisilmänsä takia. Ja heistä, omanedun kannalta, tuleekin suunnan ankarimpia puolustajia ja profeetoita.
Tämä värittömyys leviää muotina ympäri Euroopan. Kaikki tahtovat pysyä sivistykseltään johtavien maiden mukana ja suosiossa. Siten on meilläkin, joilla ei suinkaan, laskematta joitakin väsähtäneitä ja hermonsa pilanneita kaupunkilaisnuorukaisia ja neitosia, elämä ja historia vielä ole takana, vaan edessä, harmaus ja ruskeus silmien ainoana ihanteena. Mutta huomattava on, että laajin yleisö aina on ollutkin tätä, osaksi teeskenneltyä elämään ja väriin kyllästymistä vastaan.
On olemassa merkkejä, että väritaide johtavissa maissa on suuntautumassa terveille, iloisemmille poluille. Aikaisemmin on jo huomautettu esim. uudemman saksalaisen taideteollisuuden värikkyydestä. Mutta ruotsalaisenkin taide-elämän viimeisimpiä tuotteita katsellessamme, näemme samaa suuntautumista. Toivottavaa olisi, että suomalaisenkin terve luontoj kääntyisi ihailemaan itselleen sopivia värejä.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti