Lippukysymyksemme.

Aamulehti 17, 20.1.1918

Mikä Aamulehden kanta lippukysymyksessä on, se on äskeisen artikkelimme johdosta lukijakunnallemme tunnettu ja siinä suhteessa varmaan kansallisesti valveutunein osa Suomen kansaa on meidän kanssamme yhtä mieltä. Seuraavassa julkaisemme pari lähetettyä kirjoitusta.


Vieläkin Suomen lipusta.
Me rakastamme kaikki Suomen vaakunaa jonka Valter Runeberg on ruumistuttanut Aleksaterin patsaassa. Kaikki rakastammne Koskenniemen laulamaa Leijonalippua. Rakastakaamme myöskin niiden värejä!

On sanottu, että meidän vaakunamme ja sen värit ovat liian ylpeitä meidän pienelle kansallemme. Ja tosiasia lienee, että Juhana III, kun hän aikanaan muodosti nykyisen vaakunamme, tahallisella itsetietoisuudella valitsi vaakunan, joka olisi yhtä muhkea kuin Norjan. Mutta se ei estä, että tämä vaakuna on käynyt meille kaikille kalliiksi ja rakkaaksi ja että emme tahtoisi sitä toiseen vaihtaa. Ja jos se mahdollisesti aikaisemmin on ollut liian ylpeä, niin aika on nyt toinen. Suomen riippuvaisesta suurruhtinaskunnasta on tullut itsenäinen, suurvaltojen tunnustama vapaavalta. Ja jos Norjan valtakunta, jonka väestö on kuitenkin lukumäärältään Suomen kansaa pienempi, voi vaakunanaan käyttää leijonaa ja päävärinä lipuissa punaista, niin kai voi sitä Suomenkin kansa.

Mutta sanotaan: meillä on jo vuosikymmeniä ollut käytännössä toiset värit, sinivalkoiset värit, jotka ovat käyneet meille rakkaaksi. Se on totta. Tämänkin kirjoittajalle nämä värit ovat olleet ja ovat edelleenkin, rakkaita, eritoten ainuenauhoina, jommoisina ne tekevät erittäin hienon vaikutuksen.

Olenkin aikanaan yrittänyt sommitella omintakeisen sinivalkoisen lipun - kahtia jaetun sinisen ristin valkoiselta pohjalla, keskellä Suomen vaakuna. Tämä lippu, joka sen markkinoille saattajan nmen mukaisesti yleisön keskuudessa m. m. on kulkenut "Tirkkosen lipun" nimellä on ensimmäisen suurlakon aikana ja myöskin sen jälkeen saavuttanut jonkinmoista kannatusta. Mutta uuden ajan tultua olen valmis ensimmäisenä siitä luopumaan vaakunaväriemme hyväksi.

Lippuna on sinivalkoisia värejä meillä käytetty enimmin kaihtena vakasuorana raitana, valkoinen ylinnä. Mutta lukuunottamatta sitä, että tämä jo ennestään on Baierin lippu, ovat nämät värit merilippuna laimeat ja eritoten pilvisellä ilmalla epäselvät ja siis epäkäytännölliset.

On myöskin ehdotettu valkoista ristiä sinisellä pohjalla. Mutta tämä on Islannin ennen meitä valitsema lippu ja sitäpaitsi Kreikan kuninkaallinen lippu, joihon vielä - kuten meilläkin on ehdotettu - on liitetty maan vaakunaan.

Aivan viime aikoina on Suomen lipuksi ehdotettu jos jonkunmoisia väriyhdistelmiä. Mutta jos kerran luovutaan viime vuosikymmenien traditsiosta - ja kansan elämässä muutama vuosikymmen on lyhyt aika, niin luonnollista on vain se. että valitsemme Suomen vaakunan vanhat historialliset värit. Ja jos kerran meidän kaikkien rakastama leijonalippu hyväksyt. n.k. valtiolipuksi, niin muitten värien käyttäminen sen ohella on omiansa hajoittamaan ja heikontamaan rakkauttamme isänmaan ja sen vapauden symbooliin.

Vaakunamme väreistä muodostettu ristilippu on yksinkertainen ja luonnollinen. Se on kaunis ja vaikuttava. Se on omintakeinen ja sytyttävä. Yhtykäämme sitä kannattamaan!

E. B.






Meidän viirimme!
"Mik' onkaan meidän viirimme?" Tätä kysyy moni suomalainen itseltään nykyisin, kun lippuasiamme odottaa virallista ratkaisuaan. Sanomaleht. selostuksista olemme huomanneet sen monikirjavan värivilinän, joka etenkin on kysymystä pohdittaissa kuohahtanut esille ja tuntuu kuin kaikki olisi sitä myöten selvää. Ei muuta kuin eduskunnan vahvistus vain ja niin on Suomen tasavallan lippu valamis, kautta aikojen todistamaan maailmalle, mitä maata me olemme ja minkälainen on meidän viirimme.

Helsingissä toimivat suomenkieliset arkkitehdit, niiden joukossa suuri osa ruotsalais-nimisiä, ovat lausuneet painavan sanansa punakeltaisen väriyhtymän puolesta. Taiteilijat ovat asiasta puhuneet ristiin rastiin ja punakeltainen väri on heilläkin valmiina paletillaan siveltäväksi Suomen lippukankaaseen. Heleätä ja koreata siitä tulla pitää. Herra. Heikki Tandefelt, taiteilijaseuran asettaman lippukomitean ppuheenjohtaja, on lisäksi havainnut kalliit sinivalkoiset värimme perin köyhiksi ja halvoiksi rikkaan, mahtavan Suomen arvoa kannattamaan. Prof. Kustavi Grotenfelt taas on "Työmiehessäkin" valmistanut maaperää punakeltaisen hyväksi.

Kun tällaiset ja monet muut auktoriteetit ovat asian "valmiiksi" päättäneet, niin eihän meillä vähäväkisillä pitäisi olla muuta tekemistä kuin kauniisti kiittää kunniasta ja tyytyä siihen mitä saamme. - Niin ennen, mutta ei nyt enään. Vapaina kansalaisina vapaassa maassa mekin tahdomme hiukan määritellä kuinka täällä ollaan ja eletään.

Oli mieluista lukea ne lämpimät sanat, jotka rouva Maija Mikkola lausui itsenäisyysjuhlassa maamme kansallisteatterissa äskettäin (niin dekoratiivisesti epäonnistunut liputus kun siellä muuten tuntui olleenkin). Ne sanat ainakin viittasivat vakuuttavasti juuri siihen, johon meidän olisi kaikin voimin pyrittävä, nimittäin yhteen heimolaisuuteen suomalais-ugrilaisten heimojen kanssa. Suomenlahden rannoilta aina Jäämerelle saakka ja Aasian arolta ihanan Unkarin tasangoille.

Lyökäämme rauhan kämmentä hyville naapureillemme ja vanhoille aseveikoillemme lännessä, joiden rinnalla olemme kamppailleet ja vertamme vuodattaneet suuren, asian puolesta, ristinmerkin alla. Muistakaamme kiitoilisuudella Ranskan kansan ylevää osanottoa kohtaloihimme ja antakaamme täysi tunnustus kaikelle sille hyvälle, mitä Saksa auliisti meille tarjoaa. Mutta älkäämme milloinkaan unohtako
sitä, mihinkä heimoon me kuulumme, niin porvarit kuin sosialistitkin. Heimolaisuusside yhdistää meitä lujemmin kuin mikään muu ja ainoastaan sille pohjalle voimme rakentaa valtiollista tulevaisuuttamme pysyväiseksi ja ehjäksi. Mitä sanoisikaan Viro, mitä uljas Unkarin kansa, jos me heti itsenäisyytemme ensi aamunkoitteessa kääriintyisimme vieraaseen verhoon ja siinä asussa ryömisimme suurempaimme hohteessa unohtaen sekä itsemme ett äne, jotka maailmassa ovat meitä kaikkein lähinnä, omat heimolaisemme.

Työtaistelussa kansan kaikkien kerrosten kohottamiseksi aineellisesti sekä henkisesti hyvinvointiin ja riippumattomuuteen, me näemme parhaan tuen valtiollisen itsenäisyytemme suurille tehtäville siinä määrässä kuin se taistelu tapahtuu lain mukaisesti ja koko kansan yhteistä parasta. Työmiehen kaikilla aloilla tässä maassa täytyy käsittää olevansa elämismahdollisuuksineen tämän maan turpeeseen sidottu, sen päällä elää ja sen alle kuolla.

Korpi on raadettu viljapelloiksi esivanhempaimme yhteisellä työllä, josta kukin olemme osalliset sekä velvolliset sitä perintöä hoitamaan jokainen paikaltamme, suomalaisina, sovussa ja rauhassa.

Työtaistelulla sellasenaan ei näyttäisi olevan mitään suoranaista yhteyttä lippukysymyksen kanssa, mutta siinä vaiheessa, jossa viimemainittu nykyään on, liittyvät ne varsin, läheisesti toisiinsa. Asian jouduttua nimittäin eduskunnan ratkaistavaksi riippuu epäilemättä sosialistisen puolueen äänistä tahi äänettömyydestä mitkä värit Suomen tasavallan lipussa tulevat liehumaan sekä kotona että kaukana vierailla mailla ja merillä. Onko kansanvälinen, punainen työtaistelun merkki, joka on ikäänkuin yleismaailmalliseksi vaakunaksi muodostunut, niin suuressa määrässä kiehtonut suomalaisten sosialistiamme kansalliset käsitteet pauloihinsa, että sen nojalla saamme meille vieraat punakeltaiset värit kansallislippuumme? Se nähdään sitte, ja myöskin, se ivan hymy, minkä sellainen päätös täytyy nostattaa maissa, joissa ollaan omasta kansallisuudesta täysin selvillä ja ymmärretään pitää siitä arvossa. Luulisi kuitenkin työväenluokan meillä myös, jos sille kansalliset ihanteet ehkä ovat toisarvoisesta merkityksestä oman työtaisteilunsa rinnalla, kumminkin yhteenkuuluvaisuudesta oman heimonsa harrastuksia kohtaan, antavan kannatuksensa omille kansallisille väreille, sillä ilman suomalaisten yhteenkuuluvaisuutta työssä ja toimessa itsenäisyytemme ja omintakeisuutemme painuu unhoon ja häpeään. "Veri on vettä sakeampaa", kootkaamme Suomen suku yhteen, kaikki saman lipun ympärille, suuret ja pienemmät, pirstaleetkin mukaan luettuina, valvomaan heimomme yhteistä parasta.

Pystyttäkäämme vapaan Suomen tasavallan lippu tässä mielessä, heimolaisuuden merkeissä, viittomaan hajaantuneille sukulaisillemme tietä vapauteen ja yhteenkuuluvaisuuteen.

Pääsevätkö viirissämme kauniit kansalliset sinivalkoiset värit niille kuuluvaan arvoon ja kunniaan, siitä määräävät pian ne, joille yleisten asiamme päätösvalta on tällä kertaa uskottu. Toivoa sopii, että eduskunnassa ja sen ulkopuolella "viel' elää isäin henki", ja että suomalainen, niin köyhä kuin rikas, tietää olevansa samaa sukua suurta, Kalevalaista kasvatusta.

Karkussa 17. 1. 18.
K. J. Muukkonen