Hvad bör färgaren veta om färgstofterna och deras egenskaper?

Teknikern 824, 9.4.1913

Några anteckningar för nybörjare i yrket.

I Skandinavisk månadsskrift för Textilindustri ingår följande öfversikt af frågan, bearbetad af I. H. Strömberg.

Denna skenbart oviktiga och såsom lätt att besvara förefallande fråga är verkligen ytterst betydelsefull och af stor vikt i det praktiska arbetet.

Därför har jag, emedan jag under längre tid arbetat praktiskt i färgeri och i en följd af år med intresse äfven teoretiskt följt med färgkemins utveckling, tagit mig till uppgift att så långt det lämpar sig inom spalterna af denna tidskrift, opartiskt behandla ofvanställda fråga så godt jag kan; om jag därvid öfverser någon punkt, så må detta urskuldas därmed att det finnes så otaligt många produkter, som utsändas i marknaden, men som af en eller annan orsak ej användbara, snart återförsvinna.

Vill först påpeka ett fel, som tyvärr ofta förekommer: man bör ej liknöjdt placera färgstofterna hur det af bekvämlighet lättast passar sig.

Bäst är att förvara färgerna i omsorgsfullt tillslutna askar eller fat, ty vattenångor från färgeriet upptagas med begärlighet af många färger, så att de sammanpacka sig och förändra sin koncentration, då vid vägningar det andragna vattnet medväges; det är därför af vikt välja ett, ej angränsande, möjligast torrt och medelvarmt rum för lagret. Vid för hög temperatur packar sig en del färger — som methylviolett, säureviolett — lätt till klumpar, som äro svårlösliga och svåra få ut ur asken. För låg temperatur däremot skadar särskildt degfärger; blifva de utsatta för köld så går en del af dess färgkraft förlorad. Rådligt är äfven hvarje gång man öppnar ett kärl med degfärg att öfvertäcka den med en fuktig lapp och däröfver tillsluta locket för att förhindra vattnets afdunstning från degfärgen.

För de vanligaste färgstofter, som för närvarande användas i praktiken komma följande tre punkter hufvudsakligen i betraktande:
1) Färgens löslighetsförmåga,
2) " förhållande under färgningsproceduren såsom likmässig lösning, urfärgning, känslighet i anseende till metallkärl och för det tredje:
3) Hufvudsakligen: dess förhållande till fibern i anseende till de olika fysiska och kemiska inflytanden, som göra sig gällande vid behandling af tråden och vid användningen af det färgade materialet.

Löslighetsförmågan beror ej allenast af färgens natur utan äfven af vattnets beskaffenhet. Direkt tillsättning af färgen i badet, som ofta sker, är ej rådligt, däremot särskildt vid färgning af modefärger, först lösa färgen i ett kärl och hälla lösningen genom en filter eller sil. Vanligen äro de lösliga i 70° varmt vatten, (säureviolett t. ex. anrör man först med kallt vatten och tillsätter sedan varmt eller uppkokar).

Har man kalkfritt vatten till förfogande, helst kondensvatten, så har man ej att frukta för oangenämheter vid färgning och lösning; är man däremot tvungen använda sig af hårdt, d. v. s. kalkhaltigt vatten, så måste man, allt efter färgstoftens karaktär, reglera vattnet med svafvelsyra, oxalsyra ättiksyra eller soda.

Hårdt vatten korrigerar och oskadliggör man enl. följande ex.:
Vid 16° (tysk hårdhetsgrad) erfordras 410 gr krist. oxalsyrad ammoniak per 1 000 liter vatten. Särskildt vid färgning af kläde med alizariner är för bättre egalisering af vikt att korrigera vattnet enl. följande: 350 gr delar ammoniak (24%) 1 000 gr delar ättiksyra (30%) reagerar neutralt, d. v. s. förändrar hvarken rödt eller blått lakmuspapper. 1 större fabriker i utlandet finnes vanligen vattenreningsapparater, hvilka äfven tjänstgöra för att åter rengöra redan använda vattenmängder, dels af ekonomiskt hänseende, dels ock af polisförbud.

För basiska färgstofter i allmänhet tillsättas ättiksyra i vattnet enär de vid för stark kalkhalt delvis sönderdela sig. I detta fall användas 6 cm³ ättiksyra af 6 Bé för 100 lit. vatten. Man omrör vanligen färgen (t. ex. methylviolett, brillantgriin, dianratfuksin etc.) med något kallt vatten och något ättiksyra och löser genom tillsats af kokhett vatten. Auramin o. a. få ej lösas i hett vatten och äro deras förpackningskärl vanligen angifna med beteckningen att färgerna ifråga lösas endast ljumt.

För alkaliblau användes vid kalkhaltigt vatten något soda eller borax.

Äfven för de substantiva bomulls- och halfyllefärgerna gäller användning af soda eller färgoljor, såsom monopololja, purupol o. a. För lätta, ljusa, ömtåliga kulörer rekommenderas att uppkoka orent vatten med tvållösning och aflägsna det uppstående skummet, som består af kalk, magnesia, järn etc, som förbundits med tvålens fettsyra.

För kulörfärgerier, där mycket små poster efter prof i modefärger förekomma, rekommenderas hålla förråd af lösningar i bestämd konsentration af de mest använda färgstofterna, helst i 10 lit. krukkärl med 100 gr upplöst färg och alltid decilitermått tillhands; därigenom besparar man sig många obehag; besvärlig vägning, får ej färgstoft på fingrarna ej heller å kläderna med sig till färgeriet, hvilka stofter vid minsta vindfläkt häfta i färggodset och åstadkommer fläckar på materialet, förändring i färgnyans o. s. v. Regel bör ock vara aldrig bringa fast olöst färgstoft i färgeriet och alltid företaga lösningen i ett annat rum.

Vid mörkare kulörer är väl tillåtligt lösa färgstoften direkt i badet; man gifver i detta fall (vid basiska är detta förfarande ej lämpligt) en del vatten i pannan eller färgapparaten, bringar till kokning och löser däri färgstoften med omrörning och upprepad kokning, därpå fylles med vatten och tillsättes den erforderliga mängden "beta" (vid glaubersalt etc. ingår man med varan vanligen ej öfver 50° varmt vid syrefärgning).

Spritlösliga färger omröres med sprit i förhållande af omkring 1 del färg och 30 delar sprit, bringar till kokning i vattenbad (ej å fri flamma), låter koka i 15—20 min., afsvalar och filtrera kallt.

Hvad färgstoftens egalisering och urdragning beträffar, så beror dessa två egenskaper af dess kemiska natur och den därigenom betingade frändskapen till fibern.

I det hela taget färga dåligt utdragande färgstofter jämnare än fullständigt urdragande — undantag bekräfta regeln — äro därför äfven mindre tvättäkta; dock erhåller man äfven med svårt egaliserade färgstofter jämn färgning genom reglering af temperaturen och flere tillsättningar till färgbadet.

Vid blandning, d. v. s. sammansättningar af olika färgstofter, är det oeftergifligt, använda endast sådana produkter, som "draga" lika. Metallkänslighet är äfven att taga hänsyn till.

Om färgningen ej försiggår i träkärl eller träapparater, utan i kärl, som bestå af metall eller beståndsdelar af metall (såsom vid ångrör, ventiler, pumpar o. s. v.), så är att beakta, att en del färgstofter ogynnsamt påverkas genom närvaron af vissa metaller under färgproceduren.

Under stundom uppstår en färgreduktion, som har till följd, en mindre fyllig färgning; i andra fall blir nyansen väsentligt förändrad, t. ex. scharlachrödt i Bordeaux etc.

De metaller, som tagas hänsyn till äro koppar, mässing, järn, bly, tenn, nickel och brons. Många färgers (sulfoner och alizariner etc.) känsligset för koppar mildras såsom bekant genom tillsättning af Rhodanammonium, inläggning af tenndelar m. m.

För svafvelfärgstofter användas under inga omständigheter kärl af koppar, mässing eller brons, enär det vid lösning och färgning använda svafvelnatrium verkar förstörande. Man använder sig af trä eller järnkärl.

Färgstoftens förhållande till fibern vis-à-vis kemiska och fysiska inflytanden, med andra ord sagdt äkthet beror äfvenså ej allenast af dess karaktär själf, utan är beroende af fiberfärgmetodens natur, så att en och samma färgstoft, färgad å olika fibrer eller i olika färgmetoder å samma fiber kan visa i hög grad flerfaldiga egenskaper.

Så äro enstaka röda substantiva färgstofter å ylle betydligt Ijusoch tvättäktare än å bomull, däremot basiska färgstofter på bomull, som förbetats med tanin, betydligt äktare än på ylle; vid detta tillfälle skulle jag vilja tillägga bemärkelsen att basiska färgstofter fixexrade med tanin, äro i genomsnitt Ijusäktare än med andra betningar.

Det är nästan omöjligt angifva en färgstoft för alla fall passande äkthet, enär äkthetsbegreppet är för tänjbart och underkastadt de flerfaldigaste utläggningar. T. ex. valkäkthet, ställer sur valkning i ett hänseende, i ett annat den lätta valkningen i rent vatten, som företages med damkonfektionstyg, eller valkning med alkalier för flaneller, buckskinn och slutligen den tyngre valkningen af vadmal och militärtyger, helt olikartade anspråk å färgningens motståndsförmåga.

En färgstoft, som i sur valkning är fullkomligt äkta, kan vara obrukbar i den lättare alkaliska valkningen; en annan motstår i ljusa färgningar den svåraste vadmalsvalkning, men blöder starkt i mörkare färger; en tredje är tillräckligt valkäkta, när den valkade varan tvättas fullkomligt och genast torkas, men blöder starkt, när varan lämnas liggande en längre tid, slutigen är äfven det färgade materialets art och renhet, färgart och tid, såväl som valklutens sammansättning medbestämmande för valkäktheten.

Äkthetsegenskaperna kunna därför allmänt betecknas blott som god eller dålig; en garanti för alla i praktiken förekommande fall är naturligtvis utesluten.

Vid bedömandet af en färgstofts äkthet är att taga hänsyn till, att de enskilda äkthetsegenskaperna ej äro lika viktiga för vissa fall. Att af två eljest lika goda färgstofter, för färgning af strumpor, välja den dyrare, enär den är Ijusäktare än den andra, som speciellt tillfredsställer de för öfrigt ställda anspråken, är äfvenså litet ändamålsenligt, som att föredraga en tvätt- och svettoäkta; ty hufvudsaken vid färgning af strumpor är just, att de äro tvätt- och svettäkta. En färgningsäkthet bör alltså bedömas blott med hänseende till hur den färgade varan användes och i hvilken grad färgstoftens äkthet skall tagas i anspråk.

Hvad den färgade varans torkning beträffar, så har väl hvarje fackman observerat, att bomullen ljusnar och yllet mörknar vid torkningen.

Omedelbart från torkning kommande färger afvika vanligen i nyans något från profvet, men försvinner skillnaden åter efter någon tids lagring.

Vid svafvelfärgstofter inträder dessutom en nyansförändring, som härrör sig af färgstoftens oxydation.

Svafvelsvartfärgningar komma svartgröna ur färgbadet och oxidera sig vid torkning till blåsvart; äfvenså blir svafvelblått alltid lifligare ju längre det torkas.

Den s. k. profmönstringen bör ske endast vid rent hvit belysning, som den nordliga är, eljest kan det förekomma t. ex., att den ena färgningen påverkas genom återsken af en röd vägg mer än den andra och då synes framträda starkare. T. ex. diaminfärgadt halfyllegrått är i nordlig belysning enligt prof, men i sydlig däremot i en annan nyans-ton.

Det kan nämnas att i Franska Schweiz ställas stora fordringar å färgning efter prof. Flor, gaser, spetsar och garnityrer af siden och bomull få i ej ringaste mån afvika från profvet, hvarken vid dags- eller konstgjord belysning.

Vid jämförelse af två färgningars ljusäkthet är det ovillkorligen erforderligt, att bägge hafva samma fyllighet resp. styrka och äro färgade å samma material. Till och med när dessa betingelser uppfyllts, växlar profningsresultalet allt efter trakten, hvarest den företages.

Sjöluft t. ex. verkar annorlunda än landtluft, kort, kraftig belysning annorlunda än svag o. s. v. Ofta blifver profvet vid färgprofning vida längre utsatt för solens påverkan, än detta öfverensstämmer med de praktiska behofven och förblekna så slutligen profven.

För talrika artiklar förslår en medelljusäkthet, då de i bruk utsättas för solen men ej i skådefönstren. Å andra sidan måste man länge pröfva färgningar, vid hvilka ljusäkthet är särskild! viktig, t. ex. rullgardinstyg, gardiner i allmänhet, mattgarner etc, för att nå till ett brukbart resultat. Ofta leder en lätt och rask nyansförändring till antagande af brist å ljusäkthet, under det att den en gång förändrade nyansen efteråt mycket länge motstår ljuset.

Ljusäkthet är väsentligt olika med luftäkthet.

T. ex. en färgstoft, som kan vara förträfflig för möbeltyger i hänseende till sin ljusäkthet, är kanske obrukbar för flaggtyger, då den, utsatt för väder och luftomslag, raskt förbleknar och urtvättas. Slutligen må bemärkas, att det ej gifves absolut äkta färgstotter; sol och bleka regn slutligen alla. Vid många färgstofter för ylle och bomull kan för öfrigt ljusäktheten väsentligt höjas genom efterbehandlingar med krom och kopparsalter.

Vid fortsatt behandling af färgstoftens äkthet är vattnets förhållande till densamma af ej ringa betydelse.

Ett af regn genomvätt tyg bör hvarken förlora sin färg eller an- blöda med det i beröring kommande hvitmaterialet. Garn, särskildt i brokig väfnad, får vid klistringen ej anfärga klistret, så att andra trådar påverkas.

Garn, som förväfves vått, särskildt linnegarn, får å väfstolen ej anblöda hvita trådar. Ylle mellansgarner, som ångas, få äfven då ej blöda, när heta kondensvaltendroppar falla därpå. Äfvenså gäller detta i valkning, hvarest lättare damklädestyg måste behandlas utan färgförändring.
Äfven får herrkostymtyg, som underkastas "Potingförfaringen", ej i ringaste mån blöda.

För att öfverlyga sig om ett tygs vattenäkthet, pröfvar man i regel med kondensvatten, som motsvarar regnvattnet. Det är att bemärka, att vanligt mest kalkhaltigt vatten verkar annorlunda, så till vida att en blödning starkare inställer sig, när hvita trådar förväfvas med färgade, än när de skilda från hvarann ligga i samma kärl.

Äfven alkaliska återstoder i varan kunna göra sitt inflytande till blödning, stark blödning af bomulls- och ylletyger mildras ofta genom efterbehandling med alun eller ätliksyrad touerdelösning eller i vattenvalkning, mången gång äfven i Pottingförfaringar genom tillsats af något syra. Förutom vid tvätt- och valkprocedurer komma alkalier till att inverka på färgningar endast i form af gatsmuts. Smutsens sammansättning växlar naturligtvis mycket och därmed dess verkan på färgningen.

Vid en mot soda, ammoniak och kalkvatten beståndande färgstoft är intet att befara, men äfven många andra färgstofter äro tillräckligt smutsäkta. Genom nämnda reagentier förändrar färgningen sin ton. Däröfver kan blott ett längre rön vid användning afgöra. Den ofta vid bomullsfärgning önskade äktheten vid merseriseringen är likatydig med en god alkali- och tvättäkthet.

De verksamma inflytelserna vid tvätt och valk äro: 1) slitning och 2) tvätt- och valklutens lösande verkan.

De förändringar, som kunna uppstå genom dessa manipulationer, äro följande: 1) färgen förändrar sin nyans, 2) styrkan tillbakagår, 3) färgen anlöper på medtvättadt eller valkadt material.

Inträdande nyansförändringar äro mest att hänföra till de vid tvättning använda alkaliernas inverkan, alltså att beteckna som följd af alkalisk oäkthet. Om färgningens styrka går tillbaka, så löses färgstoften antingen bort från fibern eller färgstoften blir urblekt, såsom t. ex. alkaliblau. I senaste fall återvänder färgen vid afsyrning. Anblödning af medtvättadt hvitt material kan bero däraf, alt en del af färgstoften endast ytligt afnötes från tråden, men kan äfven hafva sin orsak däri att färgstoften upplöses af valkluten och då ånyo påfärgar. I första fall kan resultatet förbättras genom förarbetningen. I det andra fallet rekommenderas som medel att förebygga detta, att endast så länge låta varan komma i beröring med valkluten, som ovillkorligen är erforderligt. Under alla omständigheter må man undvika att våt vara ligger någon tid. Öfver en färgstofts tvätt- och valkäkthet låter sig knappast göra en allmän gällande uppgift, då färgens äkthet beror ej allenast af den använda färgstoften, utan äfven färgningsarten, af materialets renhet, färgens djup eller styrka etc, som jag redan i föregående nämnt.

Öfvergående till syreäkthet, är att nämna i korthet följande. I dagligt bruk kommer färgad väfnad möjligen i beröring med fruktsyror såsom citron, ättik- och vinsyror. Det är naturligtvis önskvärdt att därigenom inga fläckar uppstå, alltså färgtonen ej förändras. De prof, som vanligen göras, äro: bedroppa det färgade tyget med mineralsyror, saltsyra, svafvelsyra och salpetersyra, och hafva sitt värde blott att urskilja en färgstoft från en annan, men äro ej bestämmande för färgstoftens brukbarhet, ehuru vid karbonisering svafvelsyra som ock saltsyror ifrågakomma, har den genom nämnda syror uppstådda nyansförändringen ingen betydelse, ifall de redan vid urtvättning eller åtminstone ursyrningen försvinner. Vid öfverfärgning med syra är den använda ättiksyran eller svafvelsyran så starkt utspädd, att den knappt direkt, än mindre efter färgningens sköljning kunde åstadkomma en sådan verkan, som den koncentrerade syran. Därför är ett stort antal öfverfärgningar äkta i det hänseendet, att de ej förändra ton i kokade syrebad. Men tyvärr äro endast enstaka så äkta att de ej blöda å hvitt material.

Hvad svettäktheten beträffar, så är denna fråga jämte den om slitningsäktheten den svåraste.

Mest kan man tillskrifva färgförändringen inflytandet af svaga organiska syror; men komma äfven andra olikartade biverkningar i betraktande. Därför är en tillförlitlig pröfning af slitäkthet att verkställa blott genom att använda tyget. Härvid får hvarken färgnyansen förändras, ej heller medburna hvita tyger besmutsas eller anlöpa. En viss del af förändringar, som många färgningar lida vid lagring, är säkert att hänföra till syre-inverkan. Syran stammar nämligen trån lysgasens förbränningsprodukter, som sällan äro helt svafvelfria. Vidare inverkar luftens syrehalt nyansförändringar å mången färgning.

Den vid ull- och sidenfärgning mycket använda svaflingen härrör sig af svafvelhaltiga syrans inverkan, som sker antingen genom förbränning af svafvel eller genom behandling med den i handeln förekom- mande svafvelhaltiga syran, så kallad blekning. Så behandlad vara bör aldrig torkas tillsammans med andra färgade garner, så att deras nyans ej förändras och åstadkommer s. k. svafvelränder.

Vi komma nu till den väsentligaste punkten af denna uppsats, nämligen färgstoftens slitningsäkthet.

Denna är af stor betydelse för alla varor, som vid användning komma i omedelbar beröring med hvita tyger eller med den mänskliga huden. Färgafsmutsningen beror ej allenast af färgstoften. Renheten af det färgade materialet spelar en viktig roll, äfvenså vid många färgstofter vattnets renhet och hårdhet, färgmetoden, efterbehandlingen etc. Klagas öfver bristfällig slitäkthet är i första hand att taga hänsyn till dessa omständigheter. Vid yllevaror erhålles ofta full slitäkthet genom tvättning med valkjord, som borttager all å ytan anhängande färgstoft. Vid bomull gör svag limlösning äfven god tjänst.

Hvad speciellt gäller för klädesfärgerier, för att åstadkomma den vanligen önskade slitäktheten vid liffoder, är hvad som rekommenderas vid färgningen, när det handlar om halfyllefärger, nämligen att blott använda sig af sådana, som kunna diazoteras eller efterbehandlas; eller tillsätter man färgoljor i badet, såsom purupol, monopol m. fl., sköljer väl och aviverar, helst varmt.

Så behandlade varor uppfylla i de flesta fall anspråken på slitäkthet och tillfredsställa såmedels utan vidare den kvinnliga kundkretsen. Användning af hetta är af vikt i appreturen.

Torkning, svedning, strykning, pressning kallandrering, dekatering etc. sker med tillhjälp af torr eller fuktig hetta. Många färger förändras i nyans genom torr hetta, men återvinna sin ursprungliga färg vid afkylningen.

En varaktig förändring får ej inträda. De vid dekatur genom ånga ev. genom tryck inträdande förändringarne bero mest af en färgförstöring och kunna mest därför ej upphäfvas, men väl kan man höja dekaturäktheten — oftast genom chlorater och salter. Alkalirester i de dekaterade varorna bidraga under stundom till färgförstöring. Af en del färgstofter äro ofta färgningar för sig allena mycket väl dekaturäkta, men förstöres färgen i beröring med hvit ull. Vattenfläckar, som ofta förekomma vid dekatering, äro att hänföra till för våt ånga.

Om cloräkthet må slutligen sägas, att den endast förekommer i sällsyntaste fall, t. o. m. de eljest så utomordentligt äkta svafvelfärgstofterna äro alla förstörbara genom hypoklorit.

Hwarjehanda. Förfarande att med rödt cyanjernkalium färga blått.

Tidning för landtbrukare och näringsidkare 5, 9.2.1849


Hr D:r Meitzendorff som för sin upptäckt af Föreningen för näringsslitens höjande i Preussen erhållit 500 Thalers belöning uppgifwer uti en Tysk tidskrift följande dock ofullständiga method:

För 10 skålp. yllegods tages 25 till 32 lod torrt rödt cyanjernkalium (kalium jerncyanid) som från tyska fabrifer erhålles för godt pris, - eller som kan bekommas om chlorgas ledes tillräckligt länge i en lösning of blodlutssalt och lösningen afdunklas, —6½ till 8 lod tennchlorid (beredd utan salpetersyra) 8-10 lod kristalliserad winsyra och 8-10 lod oxalsyra. Dessutom erfordras 1½ till 2 skålp. swafwelsyra utspädd med 4:ra gånger dess wigt watten. I frågawarande qwantitet kalium jerncyanid upplöses i 100 lod watten (4:ra gånger dess wigt) under ofta skeende omröring. De öfrige substancerna neml. tennchlorid och oxalsyra lösas i ett annat kärl i 100—125 lod watten, som för att påskynda lösningen bör wara uppwärmdt förut. Så snart allt är löst böra solutionerna hopblandas wäl. Kompositionen är då färdig. Densamma bör icke färdigberedas förr än den skall begagnas, ty den sönderdelas inan jort. Till färgningen begagnar man sig af en tennkittel som fylles med watten, hwilket förut uppwärmes till högst 50°C. och dertill sätter man tillräckligt af färgningsmedlet och till detta slås hälften of den i frågawarande swafwelsyran. Uti detta bad bringas ullen, som förut bör wara wäl renad. I början färgas sig ullen mörkt grön, antager sedon en blå färg, men blir slutligen mörkblå; under denna operation bör ullen flitigt wändas. Ullens färgning sker på 3/4 timma. När yllet blir wäl mörkblått så bringa badet i kokning och delined fortfares till godset fått önskad mörkblå färg. Ett prof att denna operation skett tillräckligt länge, finnes derigenom att ullen uttagen ur badet icke erhåller mörkare färg. Derefter toges godset ur badet och lemnos att afdrypa. Härpå behanblas bet med kallt watten; och skönas mcd ett klibad. Ett bad of ammoniak nuancerar färgen något i rödt och ett bad of swafwelsyrad kopparoxid ammoniak (kupferammoniak) gör färgen äktare mot syror.

Lyijy värien käyttö Englannissa.

Työtilastollinen aikakauslehti 4-5, 1917

Tammikuussa 1911 asetti Englannin sisäasiakiministeri kaksi kommissionia, joiden tehtävänä oli sekä selonteonhankkiminen lyijyvärien käyttämiseen liittyvistä vaaroista sekä tehdä ehdotus näiden vaarojen vähentämisestä tai poistamisesta. Se kommissioni, jonka tehtävänä oli toimeenpanna rakemiustoimen alalla suoritettavia maalaustöitä koskeva tutkimus, on jättänyt tutkimuksen tuloksista kertomuksen, jossa samalla tehdään seuraava ehdotus lyijyvärien käyttämisessä piilevän vaaran torjumiseksi.

Lakisäännöksillä on kaikkien sellaisten värien, joiden painosta niiden kuivana ollen irtonaiset lyijy-yhdistykset muodostavat enemmän kuin 5 %, maahantuonti, myynti- ja käyttö kiellettävä. Tämän kiellon ei tulisi koskea kuitenkaan erinäisiä värejä, esim. niitä, joitataiteilijat käyttävät. Poikkeuksia on myöskin sallittava, silloinkuin todistettavasti nykyään värejä, jotka sisältävät suuremman prosentin lyijyä, ei voida välttää. Sellaisissa tapauksissa on kuitenkin ryhdyttävä erkiäisiin pakollisiin suojeluskeinoihin ja erikoinen valvonta järjestettävä. Liikkeiden, jotka haluavat valmistaa enemmän kuin 5 % lyijyä sisältäviä värejä, tulee sitäpaitsi luvan saadakseen sitoutua kirjallisesti ilmottamaan sisäministeriölle niiden liiketuttaviensa nimet ja osotteet, jotka käyttävät sellaisia värejä. Jotta lyijyvärien valmistajilla ja käyttäjillä olisi tarpeeksi aikaa suorittaane muutokset tuotanto- ja käyttötavoissa, joita uudet määräykset, mahdollisesti vaativat, ehdottaa kommissioni, että näiden värien, jotka kuivina sisältävät enemmänkuin 5 % irtonaisia lyijy-yhdistyksiä, käyttämistä koskevan kiellon on astuttava voimaan vasta kolmen vuoden kuluttua siitä kuin kommissionin kertomus on julkaistu.

(Sociala Meddelanden.)

Yleisöltä Uuden Auran Toimitukselle (Kansallisväreistä)

Uusi Aura 84, 28.3.1917

Jos tarkastamme Th. Schwindtin "Suomalaisia koristeita" -nimisessä teoksessa ja U. T. Sireliuksen "Suomen kansan pukujen historiassa" olewat kuwat huimaamme että kuwissa on waltawäri punainen. Siwuwärejä owat sininen, wihreä ja keltainen.

Suomen kansan pääwäri on siis punainen. Jos otamme huomioon että unkarilaisten kansalliswäri on wihreä ja että me itse kuulumme suomalais-ugrilaiseen kansanheimoon niin woisimme walita siwuwäriksemme wihreän.

Jos lipussamme olisi esim. wihreä risti punaisella pohjalla niin esittäisi se matemaattisesti kansalliswäriemme suhdetta toisiinsa. Tähän asti olemme juhla-tilaisuuksissa käyttäneet siniwalkoista ja punakeltaista wäriä. Edelliset on aikoinaan, Sakari Topelius ehdottanut ja punakeltainen wäri perustuu Suomen waakunan wäreihin. Tämän waakunan teetti itselleen Juhana herttua w. 1581 kun hän otti itselleen arwonimen Suomen suuriruhtinas, ja on se tehty Norjan ikiwanhan waakunan mallin mukaan.

Nyt se kuitenkin on itse kansa, joka määrää mitkä wärit tulee olla sen kansalliswärejä eikä yksityinen henkilö.

Jos Suomi olisi itsenäinen, suwereeni waltio, niin sen hallitsitja-huoneen wärit woisimat olla Juhana herttuan walitsemat wärit, mutta ne eiwät sittenkään olisi kansalliswärejä.

Sini-walkoinen wärisowitus on runoilijan, se sopii parhaiten raittius- ja siweellisyysseurojen tunnusmerkiksi. Ohimennen pyydän huomauttaa, että wiimemainittu wäriyhdistelmä on kopio Kreikan kansalliswäreistä ja ehdotti Topelius niitä Suomelle siihen aikaan, kun taistelu Hellaan wapauden puolesta elähytti koko maailmaa. Antakaamme kreikkalaisten pitää omansa ja yhtykööt kaikki käyttämään Suomen warsinaisia ja oikeita wärejä: punaista ja wihreää.

- Hugo N—h.

Maalarien lakko.

Uusi Suometar 89, 21.4.1910

Helsingin maalarimestarien klubi on työlakkoon ryhtyneitten oppilasten sijaan saanut täyden määrän uusia oppilaita, jatka on jaettu klubin jäsenten liikkeisiin kunkin tarpeen mukaan.

Kun oppilaiksi ilmoittautuneita eilen otettiin wastaan F. Mäkisen maalausliikkeessä Tehtaankadun 18:ssa, oli kumpaankin wiereiseen kadunkulmaan keräytynyt joukko lakkolaisia, jotka houkutuksin ja uhkauksin koettiwat estää uusia oppilaita menemästä työpaikkoihinsa.

Työnantajat owat wuosikontrahtiehdoilla jo saaneet joukon työmiehiä ja kertowat he, että maaseudulta on saapunut runsaasti ilmoituksia wuosikontrahtiehdoilla töihin pyrkijöiltä.

Yllä olewat tiedot on saatu työantajain taholta.

Painaminen ilman mustetta.

Uusi Suometar 89, 21.4.1910

Englantilainen Chambers Journal kertoo eräästä keksinnöstä, joka tulee tekemään täydellisen mullistuksen kirjapainon alalla. Sen mukaan, ei kirjapainossa tarwittaisi lainkaan mustetta eikä wärejä, painaminen tapahtuisi kokonaan sähkön awulla. Toinen sähkowirta on yhdistetty kirjasimiin ja toinen paperia kuljettawaan ja sitä kirjasimia wasten painawaan sylinteriin. Tulos painamisessa on selwä, musta kirjasinten jälki paperilla. Paitsi mustaa, woidaan tällä tawalla painaa muitakin wärejä, joten wäripainoskuwain painaminenkin tulee yksinkertaisemmaksi ja nopeammaksi, kun wärit woidaan painaa heti toinen toisensa jälkeen, tarwitsematta odottaa ensin painetun kuiwamista.

Haareminaisten kaunistussalaisuuksia.

Uusi Suometar 89, 21.4.1910

Eräs saksalainen nainen, joka on päässyt erääseen arabialaiseen haaremiin kertoo kotimaansa lehdissä haareminaisten monista kaunistussalaisuuksista, jotta huwittanewat meidänkin naisiamme.

Haareminaisen ensimäinen tehtäwä aamuisin on ottaa kylpy. Kylpyhuone on pyhä suoja, jonne ei ketään uskotonta päästetä. Koraani määrää, että kylpeminen on aina tapahtuwa juoksewassa wedessä, ei koskaan altaissa tai ammeissa. Keskellä hywin lämmitettyä kylpyhuonetta on suihkulähde ja kylpijättäret makaawat tyynyillä huoneen seinillä. Silloin tällöin heittäwät orjattaret kylmää wettä heidän päälleen. Kylwyn jälkeen kuiwataan ruumis lämpimillä pyyheliinoilla, hierotaan woiteilla ja hierotaan. Haareminaisella on huoneessaan aina suuri joukko pulloja, jotka sisätäwät mitä erilaatuisimpia nesteitä, öljyä, hajuwesiä, ambraa ja muita kallisanvoisia toilettitarpeita.

Sen jälkeen maalataan silmäripset, kulmakarwat ja silmäkansien sisäpuoli mineraalisella wäriaineella. Tämä, "el kill", surwotaan hienoksi ja hierotaan tarpeellisiin paikkoihin hopeapuikolla. Sanotaan, että "el kill" on tawattoman tehokasta silmätauteja wastaan. VWähemmän waaraton on seuraawa kaunistuskeino: erään afrikalaisen kaswin juurta, kolme mustaa pippuria ja oliiwinsydän surwataan hienoksi, tähän kaadetaan öljyä, sekotus pannaan tulelle ja hämmennetään kunnes se on muodostunut paisuksi puurosi, joka jäähdytetään pimeässä paikassa. Kolmena iltana perättäin siivellään silmäripsiin tätä puuroa, joka liimaa silmät umpeen koko yöksi. Sanotaan tämän keinon tekewän silmäterän tummemmaksi ja koko silmän suuremmaksi ja säteilewämmäksi.

Runsaasta loistawasta tukastaan saa haareminainen kiittää erästä maalajia, jota tuodaan eräistä Maraton wuorirotkoista. Nimellä "el rassul" myydään sitä toreilla kowissa kappaleissa. Näitä pannaan kangaspussissa lämpöiseen weteen, jolloin ne hajoawat puuroiseksi massaksi. Tätä hierotaan tukan juureen. Perästäpäin pestään ja huuhdotaan tukka miedonnetulla hajuwedellä. Hampaita warten käyttäwät arabialaiset itse ja heidän naisensa "soakia" s. t. s. salsanpähkinäpuun kuorta, joka puhdistetaan, leikataan pieniin paloihin ja näitä paloja sitte pureksitaan. Se maistuu kyllä ilkeälle, mutta suojelee ja puhdistaa hampaat ja tekee ne kiiltäwän walkoisiksi. Kynnet wärjätään keltaisen punertawiksi hennakeitteellä (Lawsonia).

Eräs tärkeimpiä koristussalaisuuksia on likaisenkeltainen jauhe, jota säilytetään kallisarvoisissa hopeakoteloissa. Pohjois-Afrikassa kaswaa pensas, jota arabialaiset kutsuwat nimellä "Tansferchud". Sen puumaiset juuret jauhetaan hienoksija sitten se saa olla päiwän wahwassa auringonpaisteessa. Tämä jauhe leiwotaan leipään, tai nautitaan weteen sekoitettuna ja se juuri antaa Arabian naisille tuon ylwään täyteläisyyden, jota pidetään wälttämättömänä kauneudenmerkkinä.

Jos haareminainen on päiwettynyt tai saanut kaswoihinsa n. s. "teerenpilkkuja", ottaa hän kourallisen herneitä ja papuja, surwoo ne pieniksi, sekoittaa niihin kannamunan ja hienoksi surwotun munankuoren, sekoittaa kaikki hywin porsliinihuuhmareessa ja antaa seoksen olla auringonpaisteessa, kunnes se on hienoa ja kuiwaa kuin jauho. Tätä sekotetaan nyt munanwalkoiseen ja puolikuppiseen wettä. Seosta woidellaan illalla kaswoille ja pestään aamulla lämpimällä wedellä pois. Tällä keinolla sanotaan olewan aiwan ihmeellisen waikutuksen ihoon.

Nimimerkille "Suomalaisia matkustajia".

Uusi Suomi 259, 9.11.1920

Uuden Suomen viime sunnuntain numerossa moitti nimimerkki "Suomalaisia matkustajia" siitä, että höyrylaivamme "Oihennan" keulan lipputangossa oli ollut punainen lippu keltaisin ristein. Arvoisat "Suomalaiset matkustajat" eivät lässä nähtävästi ole tahtoneet kiinnittää huomiota niihin yleisiin syihin, joiden johdosta semmoista lippua käytetään, vielä vähemmän koettaneet käsittää puheenalaisessa tapauksessa esiintyviä erikoisia vaikuttimia.

On merenkulkijain keskuudessa varsin yleinen tapa, että höyrylaivat koristavat keulansa erikoisella lipulla. Tämä lippu ei saa olla maan kansallislippu. Mutta semmoisen lipun väreiksi koetetaan etusijassa valita maan tai kotikaupungin vaakunassa tai jossakin muussa kansallisessa merkkikuvassa oletat värit. Niinpä pitävät esim. englantilaiset laivansa keulassa "Union Jackiaan", ja jokainen, joka kesäiseen aikaan on käynyt satamissamme, on voivut nähdä, että Stettinistä kotoisin olevain saksalaisten laivoin keulalipussa on kotikaupungin vaakunan värit, muita esimerkkejä mainitsematta. Ei siis voi pitää muuna kuin täysin oikeana, että suomalaiset laivat keulassaan käyttävät lippua, jonka värit on saatu valtakunnan vaakunasta.

Mutta esillä olevassa tapauksessa sekä niihin muihin höyrylaivoihimme nähden, jotka keulalipussaan käyttävät keltaista ia punaisia, tulee lisäksi muuan seikka, josta "Oihonnan" päällikkö huomautti "Suomalaisia matkustajia", mutta johon nämä - nähtävästi ollen vailla historiallisen perintätavan tuntoa - eivät panneet mitään merkitystä. Tarkoitan sitä seikkaa, että kapteeni Förbom on puheenalaisen lipun alla suorittanut mainehikkaimman tekonsa merimiesurallaan, sen, että toi jääkärit Pohjanlahden jäiden halki kotimaahan. En voi käsittää, että kukaan voi havaita mitään moitittavaa siinä, että kapteeni Förbom tämän tapahtuman muistoksi aluksensa keulassa ja muutoinkin noudattaen merellä yleistä tapaa pitää lippua, jossa on Suomen vaakunan värit.

Lopuksi pyydän mainita, että S. H. Oy:n johtokunta on syyskuun 16 päivänä kuluvaa vuotta vahvistanut keulalipun yhtiön kaikille höyrylaivoille, joskaan lipuu ei vielä ole ehtinyt käytäntöön. Tämä lippu on halkaisijoilla jaettu neljään alaan, joiden värit ovat valkea, sininen, punainen ja keltainen.

Helsingissä, marraskuun 8 p:nä 1920.
Henrik Ramsay,
S. H. Oy:n toimitusjohtaja.

Yleisöltä. Lippu joku talon katolle joulukuun 6:ntena!

Uusi Suomi 259, 9.11.1920

Kolme vuotta on joulukuun 6:ntena kulunut itsenäisyytemme julistamisesta. Vuosipäivänä tietenkin taas liputamme kalleimman juhlamme kunniaksi.

Olisi jo aika saada tämä liputtaminen todella yleiseksi, niin ettei esim. täällä Helsingissä ainoastaan keskikaupunki näyttäisi jossain määrin liputetulta. Meidän on päästävä siihen, että joulukuun 6:ntena joka talon katolla liehuu ainakin yksi lippu! Vasta silloin saamme nähdä, miltä oikea liputtaminen näyttää! Asian toteuttamiseksi pyytää allekirjoittanut saada ehdottaa, että jokaisen talon asukkaat, kaikki yhdessä, ottavat osaa talonsa katolle hankittavan lipuu kustannuksiin. Joka talossa isäntä, isännöitsijä tai joku toimelias vuokralainen laatikoon listan, johon nimensä merkitsemällä talon asukkaat sitoutuvat esim. asumiensa huoneiden lukumäärän mukaan suhteellisesti ottamaan osaa (aion yhteisen lipua hankintakustannuksiin, joka lippu sitten jää taloon kuuluvaksi. Siinä ei tule kovinkaan monta markkaa kunkin osalle kertakaikkisena menona. Silloin myös tosiasiallisesti "koko kaupunki liputtaa", jokainen asukas tuntee iloa ja tyydytystä saadessaan aivan omakohtaisesti ottaa osaa juhlalliseen liputtamiseen, tarvitsematta katsella "isäntien" ylen harvalukuisia lippuja siellä täällä. Toivomme myös, että herrat kauppiaatkin koettavat puolestansa edistää tätä isänmaallis a asiaa, tyytymällä lippuihin nähden tavallista kohtuullisempaan liikevoittoon.

Mutta älköön hankittako epäonnistuneita lippuja, jollaisia useimmat nykyään käytetyt ovat. Ensinnäkin lipun tulee olla iso. Pieni lippu näyttää mitättömältä, vaikka se muuten olisikin kaunis. Siis mitä isompi talo, sitä isompi lippu, jo sopusuhtaisuudenkin takia. Mieluummin yksi iso kuin useampia liian pieniä lippuja kivijättiläisen katolle! Kernaimmin useampia ja isoja.

Toiseksi tulee värien olla hyvät. Valkea pohja ei saa näyttää likaisen harmaalta; sen tulee olla puhtaan valkoinen. Mutta ennen kaikkea tulee sinisen värin olla onnistunut. Nykyään näkee monesti niin tummia siniristejä, että lippu näyttää mustavalkoiselta ja kaikkea muuta kuin silmää hivelevältä. Olkoon risti kernaammin liian vaalea kuin liian tumma, jollei voida saada tarkalleen oikeata väriä. Aivan vastenmielinen värivaikutelma syntyy, jos sinisessä on jotain punertavan tuntua (gredeldiniä), kuten niin useasti näkee. Sitävastoin tekee hauskan vaikutuksen, jos sininen vivahtaa vihreään. Väriä valittaessa lienee sen kestävyys monesti määräävänä, mutta kun me valitsemme lippua, jota käytämme ainoastaan jonkun kerran vuodessa, niin ei meidän tarvinne kiinnittää huomiota muuhun kuin värien kauneuteen ja puhtauteen. Muuten olisi perin toivottavaa, että io vähitellen alkaisi ilmestyä kauppaan todelta kestäviä oikeavärisiä lippuja.

Vielä muuan seikka. Pantakoon lipputangot pystyasentoon katolle, tai ainoastaan hiukan vinoon asentoon, jos ne muualle kiinnitetään, mutta ei vaakasuoraan tai sitä lähentelevään asentoon. Ainoastaan pystytangossa lippu pääsee täysin vapaasti liehumaan, iloisesti lepattamaan, mikä juuri tekee lipusta lipun. Pystytangossa tai ainoastaan vähän vinossa asennossa lippu tyynelläkin säällä on monesti kaunoissa laskoksissa ja joka tapauksessa uljaana, "pää pystyssä". Iso ja kaunis siniristi-lippu siis joka talon katolle joulukuun 6:nneksi! Se on meidän kaikkien kunnia-asiamme! Häpeä sille talolle, jonka harja on tyhjä silloin kun isänmaa juhlii!

- Tasavallan kansalainen.

Neuvosto-Venäjän ammattijärjestöt.

Vapaa Sana 20, 16.2.1920

Aikakauslehdessä "Suomen Ammattijärjestö" tammikuun vihossa on nimimerkki S. L:n selostus allekirjoittama "Suomen Sosialidemokraatissa" aikoinaan olleesta Neuvosto-Venäjän ammatillista liikettä koskevasta kirjoituksesta.

Mielelläni myönnän, että näin laajaperäisen kysymyksen käsittely rajoitetussa sanomalehtikirjoituksessani on monestakin syystä jäänyt puutteelliseksi. Omaa kirjoitustani sen jälkeen, kuin se oli "Suomen Sosialidemokraatissa" en ole lukenut, jotta olisin voinut tarkistaa, onko epäselvä käsikirjoitukseni tullut tarkkaan kopioiduksi. Mutta S. L:n selostuksesta huomaa, että siinä Venäjän nykyisten ammattiliitto, sen tehtävien määrittely on oikea ja sehän onkin pääasia.

Että erinäiset kulttuurinimtykset aikojen kuluessa pysyvät entisinä, vaikka kehityksen edistyessä niiden sisältö muuttuu, jääden ne täten entisiä nimityksiään enemmän tahi vähemmän vastaamattomiksi, niin on se seikka josta en luullut tarvitsevani kulttuuri-ihmisille huomauttaa Tämä mikä koskee S. L:n mietteitä ammattiliittosanan käytöstä.

Venäjällä eletään vallankumousaikaa ja vallankumouksen toteuttaminen vaatii kaikilla aloilla muita taistelutapoja, kuin mihin ne ovat tottuneet, jotka rauhassa jatkavat parlamenttaarisuuden manttelin liepeiden suutelemista, tietämättä vallankumouksesta ainakaan käytännössä mitään. Kun ajat taas tasoittuvat vallankumouksen päästyä ehdottomasti voitolle on mahdollista, että silloin uudelleen ammatillinen liike Venäjällä saa sen ajan vaatimuksia vastaavan sisällön.

Ymmärrettävää näin ollen on, että esitykseni on saattanut S. L:n ajatusjuoksun ammatillisen liikkeen luonteesta Neuvosto-Venäjällä sekaisin, sillä me puhumme kerrassaan eri kielellä tästä asiasta. Miten hän muuten käsittelee esim. mietelmiään teollisuuden järjestelystä jo sen johdosta Venäjällä, niin ei hänen olisi pitänyt alkaa siitä puhua, koska hän ei sitä asiaa tunne.

Ryhtymättä tässä itse puolestani erikoiskohtaisemmin vastaamaan S. L:n selostuksen, koska minulla ei ole aikaa eikä halua turhiin sanan saivarruksiin, pyydän sensijaan esittää vastauksena asiaa koskevan "Krasnaja Gasetan" kirjoituksen 31 p:ltä tammikuuta.

"Äskettäin on Legienin keltainen ammattiliittojen Internationale lähettänyt Venäjän ammattiliitoille kutsun 28 (!) miljoonan länsimaiden järjestyneen työläisen nimessä lähettää tieto- ja ammatillisesta liikkeesä Venäjällä, että saatujen tietojen nojalla voitaisiin osoittaa tarpeellista avustusta Venäjän köyhälistölle.

Ei ole tietoa, kuka on valtuuttanut Legienin tekemään tämän ehdotuksen. Voi kuitenkin olettaa, etteivät sen takana ole Saksan, Ranskan, Englannin, Amerikan punaiset ammatilliset liitot, jotka nykyään valmistautuvat kansalaissortoa ja herruutta vastaan työn vapauttamisen nimessä.

Aivan silminnähtävää on, etteivät venäläiset punaiset ammattiliitot ole voineet vastata Legien ja Kump:lle aivan yksinkertaisen syyn nojalla niiden kanssa, jotka seisovat toisella puolella saartoa, ei meidän liitoille ole yhteistä kieltä. He eivät voi tietää millä tavoin herrat Legienit tulevat käyttämään saatuja tietoja, he eivät voi olla vakuutettuja siitä, ettei keltainen Intemationale käytä hyväkseen solmittuja siteitä Venäjän vallan, kumouksellisia järjestöjä vastaan. Ja paitsi sitä, mitä avustusta voi keltainen ammatti-Internationale osoittaa venäläisille ammattiliitoille. -

Kaikissa maissa näet, joissa kapitalismi juhlii työmiesluokasta saavuttamaansa voittoa, on armoton sota käymässä punaisten ja keltaisten välillä. Mitenkä voimme me ottaa vastaan avustusta keltaiselta Internationalelta, kun me lukeudumme punaisen Internationalen jäsenyyteen kuuluviksi?

Ikäänkuin vastauksena tähän hyödyttömään ehdotukseen, on Venäjän ammattiliittojen keskusneuvosto kolme päivää sitten kääntynyt Länsimaiden kaikkien ammattiliittojen puoleen ehdotuksella lähettää edustajiaan yleisvenäläiseen 1 pnä maalisk. Moskovassa pidettävään kokoukseen. Tämä kutsu ei tietysti koske keltaisen lakkorikkuriliittojen johtohenkilöitä. Se tarkoittaa alkuperäisen työväestöjoukkojen oikeita edustajia, jotka vaistomaisesti liittyvät punaisen lipun suojaan ja kokoavat rivinsä sen ympärille. Julistus kääntyy kaikkien maiden köyhälistön puojeen kehoituksella saapumaan Venäjälle katsomaan, mitenkä venäläiset työmiehet järjestävät oman elämänsä. Me emme Legienin jaKump. tavoin lupaa "avustusta" tovereillemme, koska me kaikkialla jo autamme heitä työllämme viimeisessä taistelussa kapitalismia vastaan- Me sanomme: "Käykää luonamme ja tutustukaa meihin tekojemme nojalla. Silloin mahdollisesti Te tulette vakuutetuiksi siitä, ettei meidän työmme sentään niin huonoa ole ja että meillä on jotain oppimista".

Ei ole epäilystä siitä, erinäisten maiden porvarilliset hallitukset turvautuvat tavallisiin verukkeisiin kieltääkseen edustajiltaan passin matkaa varten rajojemme yli. Legienille ja Kump:ille he tietysti antaisivat mutta asia on se, ettei Europan köyhälistö enää Legieniä lähetä, sillä se käsittää, että Legienit seisovat toisella puolen saartoa.

Mitä on Europan köyhälistöjoukkojen varsinaisten edustajain tehtävä? Voivatko he sallia, että imperialistiset hallitukset siihen määrin tekisivät heistä hävytöntä pilkkaa, siihen määrin loukkaisivat heidän vallankumo uksellista arvoaan? Me arvelemme, että tällä kertaa poliisitaistelukeino kasvavaa punaista ammatti-intemationalea vastaan ei onnistu. Me olemme vakuutetut siitä, että meidän länsimaiset veljemme löytävät keinon saapua meidän luoksemme hinnasta mistä hyvänsä. Liiaksi on länsimaiden työmiesjoukkojen tarve kypsynyt saada tietää, mitä meillä tehdään, tarkistaa kaiken sen vaihetulvan, jonka meistä kahden vuoden aikana porvarillinen sanomalehdistö on kaikkialla levittänyt "venäläisestä anarkiasta". Kansainvälisen köyhälistön joukot ilmaisevat suurta harrastusta ja vetovoimaa Neuvosto-Venäjään: tätä vetovoimaa ei voi pidättää poikamaisella passikieliolia. Me toivomme, että yleisvenäläisessä kokouksessa onnistutaan laskemaan perusta punaiselle ammatti intemationaleile ja sentähden me käännymme saapuvien vieraidemme puolen sydämellisellä tervehdyksellä: Nöyrästi pyydämme saapumaan Venäjälle, rakkaat veljes-toverimme- Me yhdessä teidän kanssanne harkitsemme joukon ja kysymyksiä ja näytämme Teille teossa, että jos kohta vielä elämmekin huonosti, niin on käsissämme kuitenkin siksi riittävästi keinoja, että me ilman kapitalistien, kenraalien ja tilanhaltijain apua kykenemme luomaan uuden vapaan kommunistisen elämän. Sydämellisesti pyydämme saapumaan meille. Jokainen teistä tulee olemaan haluttu vieras Neuvosto-Venäjälle, joka on valmis oijentamaan kätensä kaikille "vapauden puolesta kapitalismin että vastaan taisteleville työläisille".

Omasta puolestamme yhdymme tähän toivomukseen, sikäli kuin se koskee Suomen järjestyneitä ammattityöläisiä. Luulemme, että näillä edustajilla tulee olemaan jotain sieltä opittavaa, kuulukoot sitten keltaiseen tai punaiseen Internationaleen. Etenkin suosittelisin tätä matkaa S. L:lle. Ehken onnistuisi hänelle Moskovassa saada selvitystä siinä sekavuudessa, jonka minun vaatimaton kyhäykseni Suomen Sosialidemokraatissa näyttää hänessä aikaansaaneen.

H. J. Heikel

Färgens makt.

Wiborgs Nyheter 118, 24.5.1912

I England utkommer inom kort en bok med titeln "Colour in dress", som om vi få tro en engelsk tidskrift har många intressanta och lärorika saker att säga kvinnorna. Det ämne boken behandlar är ju också ganska omdebatteradt och alldeles gifvet värdt att tänka på.

De allra flesta af oss ha väl en älsklingsfärg. I den nya boken heter det, att denna vår förkärlek är nyckeln till vår karaktär, ty man skall finna, att liksom siffrornas vetenskap är studiet af färgerna och deras sammanhang med vissa idéer, veckodagar o. s. v. gammalt som gatan. I själfva verket är det omöjligt att skilja de två och har man nått en djupare förståelse af siffrorna skall man ovillkorligen finna, att de äro nära förenade med färgerna. Vi skola se, hvilket oerhördt inflytande färgerna ha på oss och att det därför är allt annat än klokt af oss att använda dem utan urskiljning och ännu mindre klokt att undvika begagna vissa af dem.

Men af ren okunnighet göra vi ju ofta saker, som skada oss. Vi förstå inte alltid att äta lämplig mat. En del af oss inse ej sportens nytta, andra äro blinda för dess faror, och på liknande sätt förlora vi otta goda tillfällen, utsätta oss för alltför stora risker, kasta bort vår lycka bara därför att vi inte brytt oss om att tästa någon uppmärksamhet vid det vi kalla "dum vidskepelse". Man blir emellertid förvånad att finna, att inte ens de mest skeptiska och fantasifattiga kvinnor finna något intresse i att studera färgen i dess förhållande till kläderna. Ty utan att behöfva gå djupt eller vetenskapligt in i saken kan dock ingen af oss gå genom lifvet utan att märka, att vissa kvinnotyper höra samman med vissa färger. Och vi äro svagt medvetna, äfven om vi inte säga det, att den typen hör samman med grått, den med grönt, och den med mauve, alldeles som l vi, medvetet eller inte, förbinda i ljud med färger.

När det nu verkligen förhåller sig så, kan det tyckas en smula egendomligt, ja t. o. m. vågadt, att kvinnor, som borde ägna stor uppmärksamhet åt sina kläder, därtör att dessa inte bara göra dem trefliga att se på utan också ha ett direkt inflytande på omgifningen, välja sina färger med så föga urskiljning.

För öfrigt rör denna fråga männen lika väl som kvinnorna. Visserligen är deras färgval mera inskränkt, men icke förty kunde och borde de mer än som nu är fallet använda färger, som ha någon betydelse för dem. Hvem vet, hur lyckan kunnat vända sig. om en viss halsduk burits en viss dag? En kvinna i grått förbannar kanske den dag, då hon bar den färgen. Om hon bara vetat då hade kungsblått eller lila eller något annat kunnat åstadkomma detta "något", som bestämmer seger eller nederlag.

Wirolais-Suomalainen Sanakirja. Satukokoukseen: Eestirahwa Ennemuisteled jutud. (Värisanat)

Toimittanut Torsten S. Aminoff
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia. 46 Osa.
Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1869.

(Sanakirja Viron satuihin.)

eha-karw, karwa, s. ruso-karwa
eha-puna, puna, s. ehtapuna, iltarusko

hal, halli, a. halea, haalea, harmaa; halli habemega wana-mees, harmaa-parta ukko; halkoer, wilu-tauti, horkka
haljas, halja, a. wiheriä; kirkas
haljendama, -dan, -dada, v. (ed.) wiheriöitä; kiiltää
hele, heleda, a. heleä, kirkas; hele punane, heleän punainen
heledus, heleduse, s. (ed.) heleys, kirkkaus
helendama, -dan, -dada, v. (hele) loistaa, kiilua, kiiltää
hiilgama, hiilgan, hiilata (hiilgada), v. loistaa, kiiltää, hiilua
hiilgus, hiilguse, s. (ed.) kiilto, loisto, kirkkaus
hõbe, hõbeda, s. hopea; hõbedast mees, hopea-mies
hõbe-jahu, jahu, s. hopea-jauho
hõbe-karw, karwa, s. hopeankarwa
hõbe-walge, walge, s. hopean-walo, hopean-kiilto

karw, karwa, s. karwa, wäri, laji
karwane, karwase, a. (karw) karwainen, wärinen, näköinen
kuld, kulla, s. kulta; kulla eidekene, äitikulta
kuldne, kuldse, a (kuld) kultainen
kulla-karw, karwa, s. kullan-karwa, kullan-wäri
kullane, kullase, a. (kuld) kultainen
kuu-walge, walge, s. kuun-walo, kuutamo; a. kuun-waloinen
kuu-walgne, walgse, a. (ed.) kuunwaloinen, kuutamo-

lume-walge, walge, a. lumi-walkea

maalima, -lin, -lida, v. maalata. Saks. malen
muna-rebu-karw, karwa, s. munan-ruskosen-karwa eli wäri
must, musta, a. musta; likainen; ei rääkinud eli lausunud eli ütlend musta ega walget, ei wirkkanut mit'ikään.

paŕkima, paŕkin, paŕkida, v. parkita, pajuta; (kuw.) pieksää
paŕk-nahk, naha, s. parkki-nahka
piima-walge, walge, a. maito-walkea
pime, pimeda, a. pimeä; s. pimeä, pimeys
pimedus, pimeduse, s. (ed.) pimeys
pleekima, -gin, -kida, v. (pleek, waalea) waalentaa; kt. waaleta, kalwettua. Saks. bleichen.
puna, puna, s. puna.
punane, punase, a. (puna) punainen
punetama, -tan, -tada, v. (puna) punata; kt. punoittaa, punertaa, rusottaa
punetus, punetuse, s. (ed.) punoitus, punastus

ruuge, ruuge, a. keltainen; ruskea

sini, sini, s. sini
sini-kiwi, kiwi, s. sini-kiwi; indigo
sini-kiwi-karw, karwa, s. sini-kiwen-karwa, indigon-karwa
sinine, sinise, a. (sini) sininen

taewa-karw, karwa, s. taiwaan wäri
tuli-punane, punase, a- tuli-punainen

walge, walge, a. walkea, waloisa; ei rääkind musta ega walget, ei sanonut mit'ikään; s. walo
walge-ruuge, ruuge, a. waalean-keltainen; waalean-ruskea
walgus, walguse, s. (walge) walkeus, walo

Dagspolitiska konturer.

Åbo Underrättelser 61, 18.5.1918

Telefonbrev till Åbo Underrättelser.
Den 17 mai

För närvarande diskuteras i lantdagskretsar med utomordentlig livlighet frågan om det blivande statsskicket. Stämningen inom lantdagen är för ögonblicket rätt oklar, i det att agrarerna och en del av ungfinska partiot synas benägna att bestämt motsättä sig införande av monarki, vilken statsform inom övriga partigrupper anses vara den enda, som kan bringa vårt land nödig tryggbet utåt och inåt ooh tillförsäkra det den fred, vi absolnt äro i behov av. Även inom armén gör sig för närvarande enligt uppgift en viss oro gällande, speciellt i denna fråga, men även inom denna torde åsikterna vara i rätt hög grad delade, i det att de österbottniska trupperna äro stämda för monarki, medan de under agrariskt iniflytande varande karelska trupperna uppgivas lika bestätmt vara för republik. Frågan skall av nög i morgon mer ingående beröras.

I flaggfrågan kan numera anses för givet att tanken på en blåvit flagga kommer att bliva den segrande. Av allt att döma kommer resultatet av behandlingen i lantdagen i denna fråga att resultera i en vit flagga med brett blått kors. Huruvida i niitten av detta kors Finlands rlksvapen kommer att intagas, eller huruvida detsamma blir i övre fältet närmast stängen, är ännu oklart, liksoin huruvida icke möjligen ett förslag om att uti nämnda fält införes de rödgula färgerna slutligen komrner att segra. Man synes mest benägen för att icke godkänna lejonflaggan som riksflagga, utan tänker sig handelsflaggan i tretungad form kunna fungera som örlogs- och riksflagga. De överläggningar, som hittills ägt rura inom grundlagsutskottet, ha resulterat i att man med fullkomlig visshet kan förutspå att en flagga av denna art blir den för vårt land gällande. En följd härav blir sålunda, att den hittills använda lejonflaggan, vilken hissats på Sveaborgs huvudfästning såsom vår riksflagga, nedfiras och ersättes med den flagga, för vilken gammalfinnarna i så många år drivit en hetsig kampanj. Överhuvud ser det ut som om agitationen mot de rödgula färgerna och mot riksvapnet skulle drivits med rätt stor framgång, så att både gammalfinska och agrarpartiet numera helt torde vunnits för de blåvita färgerna och även delar av ungfinska partiot, som tidigare uppbar de rödgula färgerna.

-der.

På vilkendera sidan gör sig partifanatismen gällande?

Åbo Underrättelser 70, 28.5.1918


Ännu några ord i flaggfrågan.

Med anledining av Uusi Auras uttalanden i flaggfrågan och särskildt bladets hätska utfalj mot Åbo Underrättelser, som av U. A. beskylles för partifanatism i denna fråga, anhåller undertecknad att få säga några ord såsom tillägg till vad "Flaggman” i sördagens nummer av Å. U. anfört. Uusi Aura har nämligen i sitt söndagsnummer igen ett uttalande i flaggfrågan, vilket i illvilja och hätskhet överträffar allt vad bladet tidägare i denna sak presterat och vilket icke helt och hället kan tigas ihjäl.

I "Almanach de Gotha" ingick tidigare alltid en sålydande uppgift om Finland: "Landetsfärger: rött och g ult” tills för omkring trettio år sedan på grund av påtryckning från ryskt håll sagda uppgift utelännades ur ifrågavarande publikation, vilken, såsom bekant, åtnjuter anseende att vara närä neg av officiell karaktär. Finlands färger fingo ej offentligen omtalas och påpekas, men de ha furmits tili allt sedan Johan III:s tid och finnas än i den dag som är. Det förhåller sig nämligen så, enligt den redan från de första torneringarna (på 900-talet) uppkomna heraldikens stränga bestänningar, att varje land, varje landskap, ja varje stad har sitt särskilda vapen, och landets, landskapets eller stadens färger aro åter vapnets huvudfärger. Sålunda äro t. ex. Åbo stads färger vitt och blått, och på grund av Nylands vapen har den svensksinnande nyländska studientavdelningen alltid hedrat de blåvita färgerna som sina. Finlands färger äro, så bjuda heraldskens lagar, rött och gult såsom Almanach de Gotha riktigt uppgav, tills detta av maktspråket förhindrades. Rysslands riksfärger i dess örlogsflagga ha varit vitt och blått - en vit flagga med det blå Andreaskorset. Men för att handelsflaggan ej måtte förblandäs med örlogsflaggan nöjde man sig ej i Ryssland med att, såsom i de flesta andra länder, giva åt den förstnämnda flaggan en något från den senare avvikande form, utan fogade i handelsflaggan till de båda riksfärgerna ytterligare en färg: rött. Denna åtgärd föranleddes därav, att den blåvita färgsammansättningen visat sig på havet - på längre avstånd - vara mycket svag, otydlig. På grund av den ryska örlogsflaggan ha de ryska segelsällskapens och på grund av det ryska maktspråket även de finska segelsällskapens flaggor varit blåvita, och till på köpet just i den form och sammansättninig som den flagga, vilken nu med partifanatismens maktspråk skall göras tilö det fria Finlands flagga - trots att landets färger i över trehundra år varit och fortfarande äro samt komma att vara dess vapens färger: rött och gult.

En talrik skara söner av vårt land ha offrat sitt röda hjärteblod för Finlands frihet och därmed tillvunnit sig en odödlig ära, men Finlands flagga skall ej få med kärlekens röda och ärans gula färg mana kommande släkten att älska vårt land till sin död och lära dem att "dö för vårt land är leva för dess ära" - nej det skall bli den matta och kalla blåvita flaggan! Finlands första och enda ordan, Frihetskorset, bäres nu redan av en mängd inhemska cch utiändska män med band i landets färger: rött och gult - men flaggan skall bli blåvit. Vår unga armé bär i sinä uniformsmössor en kokard i landets färger: rött och gult - men flaggan skall bli blåvit. Alla våra förnämsta konstnärer från Albert Edelfelt till Axel Gallén och likaså vara arkitekter med Eliel Saarinen, den namnkunnigaste av dem, i spetsen ha framhållit att den blåvita färgsammansåttningen i vår flagga icke är berättigad ur heraldisk, historisk, praktisk och icke ens ur estetisk synpunkt och att det är obegripligt att till Finlands flagga föreslå de ryska segelklubbarnes flagga och trots detta skall det obegripliga förslaget [] inom kort av lantdagens ensidiga ooh envisa majoritet antagas och sanktioneras! Finlands flagga blir blå och vit medan landets färger förbliva rött och gult!

Ännu under den första tiden, efter det vårt lands frihet först proklamerats, höll det ungfinnska partiet på de rödgula färgerna - tiltsammans med alla andra, vilka under ofärdsperioden ville vara konstitutiorella och hålla på lag och rätt även med Kresty-fängelsets portar: öppnade framför sig. Men nu ha de förenat sig med sina motståndare från ofärdsåren, med eftergivenhetspolitikens vapendragare, de blåvita färgernas anhängare. "Det tillhör partiernas natur att fastare vidhålla sin ursprungliga fiendskap än sina ursprungliga principer” (Lord Macaulay).

Ilskan hos de blåvita färgernas förfaktare är alldeles ofattbar. I söndagens Uusi Aura säger en skribent bl. a.: "Finnen kommer aldirig att upphissa den rödgula trasan på sin takås, icke fastän därom skulle emanera 365 lagar om året och 366 urder kottåret." Här uttalas fullt tydligt, alt, om en flagga med landets färger rött och gult skulle lagligen fastställas som Finlands flagga, finnarna - denna gång menas med delta ord natudigitvis endast den finsktalande delen av vårt lands invånare; eljes predikas det i tid och otid att alla detta lands invänare äro finnar! - icke skulle uppträda lojalt i fråga om flaggan. Jämför härmed de till svenska folkpartiet hörande lantdagsmännens uttalanden i flaggfrågan vid lantdagens senaste plenum - såsom hrr E. Hornborgs och E. Schybergsons yttranden - att nämligen de skola lojalt böja sig och hissa den blåvita flaggan, om det blir lantdagens beslut att flaggan skall bli sådan!

På vilkendera sidan gör sig partifanatismen gällande?

- Fosterlandsvän.

Valaista ja valkaista

Virittäjä 7, 1916

Valaista ja valkaista ovat alkuperältään oikeastaan sama sana, mutta ovat tulleet kirjakieleen eri murteista ja eri aikoina, saaden eri merkitykset. Edellinen on kirjakielessä vanhempi ja vastaa ruotsin sanoja "lysa" ja "belysa", esim. Kaupunki oli juhlallisesti valaistu. Lamppu valaisee huonosti. Se merkitsee siis valoisaksi saattamista, pimeyden karkottamista. Jälkimmäinen taas tarkottaa valkoiseksi, väriltään vaaleammaksi tekemistä, esim. tummahkon kankaan värin vaalentamista valottamisella tai valkoisella värillä (ruots. bleka, vitlimma). Näiden sanain sekottaminnu on siis virhe, joko kirjottajan tai latojan. Esim. "Tässä astuu taas eteemme miehekkäisyys ja naisellisuus, nuo ihmisluonnon kaksi eri laatu-arvoa, joita tässäkin lehdessä on monelta puolelta pohdittu ja valkaistu" (Sunnuntai 1916, 29 n., 1 s., 5 p.).

-P. M.

Gentlemannens intimiteter.

Wiborgs Nyheter 106, 11.5.1914

Det låter tarligt, men det är i själtva verket alldeles harmlöst, kåserar en signatur i Elegante Welt om otvanstående ämne. De intimiteter, som det här är fråga om, äro fjärran från hemlighetsfulla och äfventyrliga upplelvelser. De äro inte ens dolda för allmänhetens ögon, dessa intimiteter, ty man kan hvilken dag som helst skåda dem i herrekiperingarnas skyltfönster.

Nu finnes det visserligen personer, som vilja trånkänna skapelsens herrar hvarje rätt till intimiteter i klädseln som stå på den ståndpunkten, att en herre bär "underkläder", och därmed bastå!

Men i den punkten kan man vara af rakt motsatt åsikt, och så visst som det är föga sympatiskt, när en man höljer sin kropp i florstunna saker af silkesbattist, lika visst är det, att en utsökt, kanske också en smula kapriciös underdress är så godt som oumbärligt för det tjugonde århundradets elegant. Och denna underdress existerar för närvarande i en sådan mångtald, att den väl förtjänar epitetet "intimitetet" (som vid första ögonkastet kan lörefalla en smula feminint).

Det finnes en kategori eleganta och mycket solgnerade herrar, hvilkas underkläder man så att säga kan se tvärs igenom kostymen. Man kan helt enkelt inte tänka sig, att dessa herrar begagna underplagg af "naturtärgadt" ylle eller bomull. Och man vet absolut, att de ägna den "inre" toiletten lika omsorgsfull behandling som den yttre, tör hela världen synliga.

Visserligen lär det väl inte finnas någon herre med den underbara äregirigheten att vilja täfla med det täcka könet i lyx och mångfald, när det gäller dessousérna. Men en ganska betydlig lyx utvecklas numera äfven i fråga om herrarnas intima plagg.

För att börja med underbenkläderna finnas de i många olika upplagor för olika temperaturförhållanden, i mjukt, mycket tunnt ylle för kalla vinterdagar, i silke eller fil d'écosse för medeltemperatur och slutligen helt tunna stofler tör de varma månaderna. För den allra varmaste tiden finnas de korta underbenkläderna af linnebattist, till hvilka man använder långa, tunna strumpor. En ofta svår fråga är färgen på dessa diskreta plagg. Naturligtvis har den personliga smaken ganska fritt spelrum.

Personer som ha en viss förkärlek för lifliga färger, ha många tillfällen att tillfredsställa den vid val at dessa plagg. Som allmän regel kan man dock säga, att de äro trefligast i milda, diskreta färger det finns en mångfald att välja på. De mönstrade sakerna har man definitivt börjat ötverge; de enfärgade anses elegantare.

Ett kapitel för sig är underbenkläderna till attontoiletten. De böra vara lätta, rätt vaima och alltid hvita. Att bära kulörta sådana till en elegant frack och oklanderligt linne är en stilvidrighet, som aldrig borde komma i fråga, om man öfver hutvud taget sätter värde på att vara soigneradt klädd. Äfven helsvarta dessous användas gärna till frack af en del herrar.

I hvarje tall bör färgen på detta plagg till en viss grad stämma öfverens med färgen på de ötriga underplaggen, d. v. s. man kan till en kulört skjorta utan vidare, använda kulörta dessous, medan som sagdt den korrekta attontoiletten har sina särskilda anspråk i den vägen.

Strumplyxen är också ganska stor. Till låga skor väljer man alltid en lättare kvalitet, om det också inte längre anses elegant att bära alltiör tunna strumpor. Den som så halva kan använder silkesstrumpor på sommaren och mycket tunna ylle på vintern. Bruket att ha kravatt och strumpor i samma färg har nästan alldeles försvunnit. Däremot kan man märka en tendens till större tärgglädje i herrarnas strumpor. Medan man förut absolut bar bruna strumpor till bruna lågskor, kan man nu ha hvilken färg man behagar. Till frack böra strumporna dock alltid vara svart silke, utan mönster. En Parisdandys försök att lancera hvita silkesstrumpor till frack strandade på sin egen smaklöshet.

Med gentlemannens dessous och strumpor är kapitlet om hans intimiteter inte uttömdt. Älven hängslen och stiumpeband höra dit. De finnas i två absolut skilda kategorier: lör dagen och för kvällen. Till attontoiletten iå de ej vara kulörta. De skola vara hvita till frack och svarta till smoking. Då man vanligen köper hängslen och strumpeband samtidigt, kan man lätt välja dem i ölverensstämmande färg och mönster. Hängslen och strumpeband afsluta kapitlet om gentlemannens "dagsintimiteter". De andra utgöra ett annat kapitel!

Katsaus kemian kehitykseen kuluneiden 25 vuoden aikana.

Vapaa ajatus 18, 31.12.1916


Professori Edv. Hjeltin esitelmä Suomen Kemisti-seuran 25 vuotisjuhlassa t. k. 17 p.

Kemian kehityshistoriassa ei 1890-vuosiluvun alkupuoli ollut mikään erikoinen merkkiaika. Lähivuosikymmeninä ennen tätä aikaa olivat kemistien harrastukset pääasiallisesti kohdistuneet orgaanisen kemian uuteen, rikkaaseen ja tulokselliseen työkenttään, kun taas epäorgaaninen kemia oli joutunut hieman varjoon. 1880-luvun loppupuolella heräsi kuitenkin harrastus viimeksimainittuun uudelleen. Tämä seikka johtuu jossakin määrässä siitä nousuajasta, joka fysikalisella kemialla tähän aikaan oli, sillä van Hoff oli äskettäin esittänyt liuoslakinsa ja Arrhenius oli tuonut esiin elektrolyyttisen dissosiatio-teoriansa.

Eräs niistä miehistä, joiden nimi on läheisesti liittynyt orgaanisen kemian renessanssiin, on ranskalainen Henry Moissan. Hän oli 1880-luvun lopulla tullut kuuluisaksi keksittyään vapaan fluorin ja hiilifluoriditutkimukset johtivat hänet tutkimaan hiiltä, jonka hän toivoi saavansa kiteytyneessä muodossa äskenmainitusta yhdistyksestä. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, mutta se johti hänet timanttivalmistusprobleemiin, jonka hän sai ratkaistuksi ensimäisenä käyttämänsä sähköuunin avulla. Näin saadut timantit olivat kuitenkin pieniä ja tummia ja tulos oli vähäinen. Tuo hyvin korkeita lämpötiloja aikaansaava sähköuuni tuli nyt hänen käsissään tärkeäksi ja kemiallisissa piireissä otettiin toisiaan seuraavat tutkimustulokset ihastuksella ja ihmetyksellä vastaan. Käytännössä erittäin tärkeiksi menetelmiksi muodostuivat kalsiumkarbidin valmistus ja sen käyttäminen asetylenin valmistukseen sekä hiomisaineena käytetyn kovan karborundumin valmistamiseen.

Paitsi korkeita lämpötiloja olivat myös hyvin alhaiset lämpötilat astuneet kemiallisen tutkimuksen palvelukseen. Erityisesti huomattakoon englantilaisen Dewarin tutkiniukset, jotka koskivat juoksevaa ilmaa, jota Lindenin ja Hampsonin parannetuissa aparaateissa helposti voitiin valmistaa.

Juoksevan ilman suurin merkitys tieteelle on ollut siinä, että se oli apukeinona n. s. jaloja kaasuja keksittäessä, jotka hämmästyttivät tieteellisiä piirejä 1890-luvulla. Nämä jalot kaasut ovat luonnossa typen seuralaisina. Viimeksimainitun aineen yhdistyksiä on valmistettu niin lukuisia, että nykyjään voidaan puhua typpiyhdistyksien kemiasta, jonka laajuutta voidaan verrata hiiliyhdistyksien eli orgaaniseen kemiaan. Käytännöllisesti erittäin tärkeä saavutus on vapaan ilman typen onnistunut sitominen typpihapoksi tai ammoniakiksi, joka sitominen nykyjään tapahtuu joko sähkön avulla tai katalyyttisesti.

Eräs epäorgaanisen kemian suljettuja tutkimusoloja on radioaktiviteettitutkimuksetm jotka saivat alkunsa madame Curien keksittyä alkuaineradium v. 1898.

Tällä alalla ovat sittemmin sekä kemistit että fyysikot ahkerasti työskennelleet. Nämä mainiokkaat tutkimukset ovat tehneet selväksi, että vastoin kaikkia tähän asti voimassa olleita sääntöjä alkuaineilla voi olla samat atomipainot ja eri ominaisuudet sekä myös eri atomipainot, vaikka niiden kemialliset ominaisuudet ovatkin samat. Tähän asti ovat kuitenkin nämä tutkimukset liikkuneet epäorgaanisen kemian ulkopuolisilla rahoilla, niin että ne eivät ole voinet vaikuttaa mullistavasti kemian oppeihin, vaikkakin niillä on suuri periaatteellinen merkityksensä.

Aina 1860-luvulta alkaen olivat orgaanisen kemian tutkimukset liikkuneet strukturikemiassa, jonka teoriat vaikuttivat äärettömän hedelmällisesti ja jotka yhä vieläkin kantavat hedelmiä. Strukturikemia ei kuitenkaan riittänyt selittämään kaikkia isomeriasuhteita ja sen takia selaajentui stereokemiaksi, jonka hedelmiä olivat esim. E. Pischerin 1890-luvulla tekemät tutkimuk-set sokerilajeista.

Silmäillessään orgaanisten yhdistysten ryhmiä voi havaita, että uudet ovat lisäytyneet, mutta myöskin vanhoja on syvemmältä tutkittu. Analyyttisiä tutkimuksia ovat suuresti edistäneet kehitetyt menetelmät, joista fysikaliset ovat enentyneet, ja kun aineen kokoomus on saatu analysin avulla selville, voidaan syntetiset kokeet ohjata tuloksiin. Niin on sytetisoitu useampia sokerilajeja ja on ainoastaan ajan kysymys, milloin keinotekoisesti onnistutaan valmistamaan dekstriiniä, tärkkelystä, selluloosaa y.m. Käytännöllistä merkitystä ei mainituilla synteseillä juuri ole, sillä luonto valmistaa niitä halvemmalla.

N. s. alisyklisten yhdistyksien kemia on laajentunut suuresti. Mainittakoon terpeeniryhmä ja kamferiryhmä, joita tutkiessaan suomalaisetkin kemistit ovat saavuttaneet mainioita tuloksia. Viime aikoina ovat kemistit harrastaneet terpeeneistä polymerisoituvan kautsun tutkimista. Kautsun syntesi on onnistunut ja sen teknillinen valmistus riippuu vain halvan raaka-aineen saannista. Mikä suunnaton arvo kautsuteollisuudella tulee olemaan, köy selville siitä, että kautsua kulutettiin ennen sotaa vuosittain yli 1 miljaardin markan edestä. Vielä mainittakoon monien lääkkeinä käytettyjen alkaloidien tutkimuksista ja onnistuneista synteseista. Ensimäinen näistä kasviemäksistä oli morfini, inka keksittiin tasan 100 vuotta sitten.

Korkeimmaksi saavutukseksi orgaanisen syntesin alalla voitaisiin sanoa munanvalkuaisaineitten syntesiä. Munanvalkuaisaineet ovat juuri niitä aineita, jotka ovalt mitä läheisimmässä yhteydessä elontoimintojen kanssa. Ne ovat kolloidalisia aineita, joilla on suuri molekylipaino ja monimutkainen kokoomus. Niiden tutkiminen on siis äärettömän vaikea. E. Fischer on uranuurtajana tälläkin alalla. V. 1901 alkoi hän tutkia näitä ja hän on onnistunut syntetisoimaan polypeptideja ja monimutkaisempiakin yhdistyksiä, joilla on kolloidalisten peptoniaineiden luonne.

Orgaanisten syntesien onnistuminen on m. m. synnyttänyt kukoistavan väriaineteollisuuden, joka ei perustu satunnaisiin havaintoihin, vaan päämäärästään tietoiseen, systemaattiseen, tieteelliseen kemialliseen työhön. Onnistuneista synteseistä mainittakoon vain indigo- ja aliisarinisyntesit, jotka syrjäyttävät luonnolliset väriaineet. Viime aikoina on kemiallisen syntesin avulla koetettu valmistaa keinotekoisia lääkeaineita yhä suuremmassa mitassa. Näitä onkin jo suuri määrä apteekeissa, joissa ne ovat syrjäyttäneet entiset kasvirohdokset.

Orgaaninen kemia sai alkunsa kasvi- ja eläinkemiasta. Ero näiden välillä tapahtui 1830— 1840-luvulla. Viime aikoina nämä tutkimusalat ovat alkaneet sulautua enemmän yhteen. Se esiintyy jo systemaattisissa hiilihydraattitutkimuksissa, kokeissa syntetisoida munanvalkuaisaineita y. m. Tämänlaatuisten tutkimuksien kauneimpana tuloksena ovat Villstätterin tutkimukset lehtivihreästä, joka havaittiin magnesiumpitoiseksi, veriväriainetutkinnikset, tutkimukset vivahdusrikkaista kukkien väriaineista n.s. antosyaneista.

Laajan ja rikkaan kehityksen on kemia saavuttanut viimeisinä 25 vuotena. Vaikkakin tieteellisen kemiallisen työn kannustajana usein on käytännöllinen hyöty ja väliin persoonallinen etu tai kunnianhimo, niin on kuitenkin tuohon mahtavaan tutkimustulosten summaan, jonka kemia on tällä ajalla saanut aikaan, liittynyt voimakas aatteellisuus, jota ovat kannattaneet puhtaat pyrkimykset tutkia luomistöitten syvyyttä ja paljastaa luonnon salaisuuksia sekä selittää sen arvoituksia. Tämän rinnalla onkin luonnollista, että paljon hyödyllistäkin on saavutettu tutkimustyön ohella.

Suomen Kemistiseura voi nyt ilolla todeta, että tietoisuus kemian suuresta merkityksestä, etenkin talouden alalla, meidänkin maassamme on saanut yhä enemmän jalansijaa, tietoisuus siitä, että se työ ja ne uhraukset, jotka tehdään kemiallisiin tutkimuksiin, tulevat aina kantamaan runsaita hedelmiä.

Painovärien antoisuus.

Kirjapainotaito 8, 1912

Painovärien antoisuus riippuu pääasiallisesti niiden hyvyydestä. Voi varmuudella väittää, että kalliimmat ja siis ainerikkaammat värit ylimalkaan ovat antoisempia ja peittokykyisempiä. Niillä on myöskin helpompi  työskennellä ja ovat vähemmän aikaavieviä, jota vastoin helpompien värien laita on päinvastainen. Jos on kysymyksessä painaa huonommalle paperille, on painajalla monta vastusta voitettavanaan, jos hänen täytyy käyttää huokeahintaisia värejä. Jos hän sen sijaan saa käyttää hyviä värejä, ei ainakaan värin laatu vaadi hänen alituista huolenpitoaan ja kuluta hänen aikaansa, vaan hän saa kiinnitää huomionsa enemmän paperista johtuviin seikkoihin. Värin peittokyky ja puhtaus on silloin moitteeton, ja hän saa painoksensa määräaikana valmiiksi. Jokainen ajatteleva painaja huomaa pian miten vaikeata ja epäkäytännöllistä on painaa ala-arvoisilla väreillä huonommalle paperille. Paitsi että ne melkoisesti lisäävät työtä, imeytyvät nämä värit pienen väripitoisuutensa vuoksi paperiin, jonka vuoksi painos näyttää harmaalta ja mitättömältä. Nämät värit eivät sitäpaitsi ole tarpeeksi valonkestäviä, jonka vuoksi ne lyhyessä ajassa haalistuvat, vaikka olisi käytetty hyvinkin runsasta värinantoa ja vaikka väriin olisi sekoittettu kaikenlaisia kehuttuja värin parantamislisäkkeitä.

Paremmille papereille painaessa eivät huonommatkaan värit imeydy niin paljon paperiin. Mutta tässäkään tapauksessa ei voi puolustaa huonompien värien käyttöä, sillä niillä sittenkin heikennetään hyvän ja kauniin paperin vaikutus, ja painotuote kokonaisuudessaan on katsottava vähemmänarvoiseksi. Haalistumisen vuoksi menettää tällaisen painotuotteen väri varsin pian syvyytensä ja loistonsa, sillä huokeat nk. "kaunistetut" värit, jotka heti painamisen jälkeen kyllä näyttävät yhtä kauniilta kuin kalliimmatkin värit, eivät huonojen raaka-aineidensa ja pienen värinpitoisuutensa vuoksi ole tarpeeksi valonkestäviä. Niitä ei sen vuoksi voi edullisesti käyttää keskinkertaisiinkaan töihin.

Värin hyvästä näöstä pöntössä ei vielä voi arvostella sen todellista hyvyyttä; vaan vasta painaessa ja painamisen jälkeen voidaan päättää onko  värillä sillä vakuutetut ominaisuudet. Yleensä voi suurempien tunnettujen väritehtaiden tiedonantoihin hintaluetteloissaan luottaa. Niissä tavallisesti ilmoitetaan eri värien peittokyky, antoisuus, valonkestävyys ym., joten kirjanpainajan niiden avulla on jokseenkin helppo tehdä valintansa.

Suurempia painoksia painaessa tehdään usein se ikävä huomio, että vaikka väri onkin mitä parainta, se vähitellen muuttuu värikastissa huonon näköiseksi. Sen tasainen yhdenmukainen pinta muuttuu; sen pinnalle syntyy jyväsiä, pakkuloita ja syitä. Tällöin syytetään tavallisesti värin huonoa jauhamista, siis väritehdasta, joka kumminkin useimmissa tapauksissa on siihen syytön. Kirjapainossa liikkeellä oleva pöly, katosta tippuvat hiekkajyväset, sekä paperista teloihin tarttuneet syyt ja hiukkaset syöpyvät vähitellen värikastiin. Mitä enemmän väri kastissa vähenee, sitä selvemmin huomataan tämä värin likaantuminen. Etenkin huokeampia, huonosti satinoituja ja liimattuja papereja painaessa esiintyvät nämä epäkohdat hyvinkin pian.

Turmiollisimpia tässä suhteessa ovat katosta putoavat pienet jyväset; ne eivät ainoastaan pilaa väriä, vaan ne voivat myöskin hyvin pian pilata itse koneen, kun niitä putoilee ja kerääntyy koneen arempiin laakereihin; samoin ne eivät ole varsin terveellisiä kehilöillekään. Niissä painohuoneissa,  joissa katto ja seinät ovat rapatut, pitäisi nämät ainakin koneiden päällä ja vieressä maalata hyvin öljyvärillä. Öljyväri sitoo paremmin rappauksessa olevat ainekset kuin vesiväri, ja estää niitä siten putoilemasta. Myöskin paneili-lautakatot, joiden päällä on täytettä, ovat hyvin vaarallisia. Niitä on melkein mahdotonta saada niin tiiviiksi, ettei niistä koneiden käydessä varisisi täytettä.

Pronsseerausta ja sen puhdistamista sekä talkumilla hankaamista ei pitäisi milloinkaan suorittaa painokoneen lähellä. Tässä työssä ilmassa liitelevät hiukkaset eivät tosin niin pahasti laskeudu värikastiin, mutta sen sijaan ne tarttuvat teloihin, jolloin väri käy kovaksi ja sitkeäksi ja painos epäpuhtaaksi. Vaaleat värit voivat usein täten likaantua pilalle, jotapaitsi se muutamissa paperilajeissa aikaansaa repeilemistä. Näistä epäkohdista seuraa pitemmän ajan kuluessa tietysti myöskin värin likaantuminen värikastissa.

Koska hienoksi jauhettua ja aineksiltaan muuten hyvää väriä voi, elleivät yllämainitut haitat pääse sitä pilaamaan, käyttää viimeiseen eräänsä saakka, on tällainen väri siis antoisuutensa puolesta tyydyttävää. Huokeampia värejä sen sijaan harvoin voi käyttää viimeiseen erään saakka, niihin kerääntyy melkein aina pohjasakoa, jota ei voi käyttää. Ne ovat sitäpaitsi yleensä köyhempiä itse väriaineesta, jonka vuoksi niillä täytyy painaa tavallista runsaammalla värinannolla. Ne eivät sen vuoksi ole työn laatuun eikä taloudelliseen puoleen katsoen edullisia. Sen mitä niiden huokeudessa luulee voittavansa, menettää moninkerroin lisätyssä työssä ja suuremmassa värinmenekissä. Sitäpaitsi eivät huokeilla väreillä painetut työt tyydytä tilaajaa enempää kuin tekijääkään.

Huonosti jauhetut värit ovat nykyään hyvin harvinaisia, sillä väritehtaat kyllä tietävät miten paljon vastusta kirjapainoissa on huonosti jauhetuista väreistä, jonka vuoksi he koettavat kaikin voimin estää sellaisen tulemista kauppaan. Huonoimmatkin mustat värit ovat tavallisesti hyvin hienoiksi jauhetut. Värillisiin väreihin nähden ei ole suositeltava vernissaan pehmeäksi jauhettujen värien ostoa. On paljon taloudellisempaa ostaa ne kankeina eli taikinamuodossa; erilaisilla vernissoilla voi ne helposti sittemmin ennen painamista sekoittaa sopivan paksuisiksi.

Värien antoisuus riippuu myöskin suuresti siitä miten ne jauhaessa  hienonnetaan. Niissä harvoissa painoissa, joissa väriä vielä itse jauhetaan, pitää sen vuoksi oltaman tässä työssä hyvin varovaisia. Erittäinkin on huomattava, että värimyllyn telat eivät heti alussa saa olla liian likekkäin. Väri lasketaan ainakin neljä tahi kuusi kertaa telojen läpi, jolloin teloja joka kerralla ainoastaan hieman tiukennetaan. Jauhajan täytyy tarkoin tuntea eri värien ominaisuudet, muuten voi hän helposti turmella niiden sekä antoisuuden että kauneuden. Tavallisin virhe on, että telat pidetään alussa liian tiukalla, jolloin ne helposti kuumenevat ja siten pilaavat värin. Kuumetessa voivat nimittäin värin kemialliseterikoisominaisuudet muuttua lämmön vaikutuksesta, jolloin väri kadottaa loistonsa.

Teknillisiä pikku-uutisia. Mustan värin syventäminen värillisellä paperilla.

Kirjapainotaito 8, 1912

Painaja tekee usein sen huomion, että musta väri muutamille paperilajeille painettuna näyttää harmahtavalta tahi ruskealta, vaikka hän onkin käyttänyt hyvää kuvapainosväriä. Useimmille paperilajeille, paitsi ei sivellyille, painettaessa menettävät niin hyvin musta kuin muutkin värit jonkun verran loistoaan ja syvyyttään, riippuen eri paperien imukyvystä. Sen vuoksi ei voi arvostella eri värien peittävyyttä ja syvyyttä erilaisilla papereilla ennenkuin jonkun aikaa painamisen jälkeen. Jos esim. heikosti väritetyille papereille on painettava mustalla värillä, näyttää hyväkin musta väri kellertävällä, ruskeahkolla ja punertavalla paperilla selvästi harmahtavalta, jotavastoin sama väri valkoisella paperilla näyttää syvemmin mustalta. Pieninkin paperin väritys vaikuttaa siis mustan värin syvyyteen. Syventääkseen mustaa väriä täytyy sen vuoksi tällaisissa tapauksissa sekoittaa siihen jotain muuta väriä. Paraimman tuloksen on antanut sininen väri. Kirjapainoissa tavallisimmin käytetty milorisininen kohottaa melkoisesti mustan värin syvyyttä; kuitenkin on pariisinsininen vieläkin edullisempaa. Sinistä lisätään mustaan enempi tahi vähempi sen mukaan minkälainen vaikutus värille halutaan. Erittäin syvä musta saadaan sekoittamalla 100 osaan mustaa väriä 4-5 osaa sinistä. Tällä värisekoituksella saadaan hyviä tuloksia melkein kaikissa sattuvissa töissä. Jos sinistä käytetään suuremmassa suhteessa, saadaan nk. sinimustaa, josta nykyään pidetään paljon tilapäistöissä, etenkin kirjelomakkeissa. Jos tähän sekoitukseen vielä lisätään vähäsen kiiltovalkoista, esiintyy painos niinhyvin värilliseltä kuin valkoiselta paperilta vieläkin edullisemmin. Itsestään on selvää, että jota parempaa musta väri on, sitä parempi on myöskin sen vaikutus. Etenkin parempiin töihin hyvälle paperille pitäisi yleisemmin käyttää sekoitettua mustaa väriä kuin mitä tähän saakka on ollut tavallista. Näkee toisinaan hieman kellertävälle paperille painettuja teoksia, jotka muuten ovat asunsa puolesta moitteettomia, jopa hyviäkin, mutta värinsä puolesta eivät tyydytä. Tämä johtuu siitä, että paperin kellertävä väri on vähentänyt värin syvyyttä, tehden sen harmahtavaksi. Tämä olisi ollut helposti autettavissa lisäämällä väriin sinistä.

Värien vaikutus hermoihin.

Kodin kuvasto 7, 10.6.1911

Puhetapa on ammoisista ajoista osoittanut värien vaikutusta ihmismieliin. Puhutaan esim. lämpimistä väreistä, joilla erittäin tarkoitetaan punaista, sinistä mainitaan kylmäksi väriksi, keltaista elähyttäväksi j. n. e. Eräs ranskalainen fysioloogi on kokeilla saanut selväksi, että spektrumin punainen puoli kiihottaa hermoja, kun sitä vastoin toinen puoli, jossa on vihriäistä, sinistä ja violettia, tyynnyttää niitä. Eräs italialainen lääkäri menee vieläkin pitemmälle ja luulee parantaneensa monta mielisairasta värien avulla. Raskasmielisyyttä parantaa hän punaisella, hulluutta sinisellä ja hermostunutta alakuloisuutta violettivärillä.

Toinen lääkäri on keinotekoisesti saanut aikaan huimausta käyttämällä punaisia säteitä, ja toiselta puolen parantanut huimausta käyttämällä vuorotellen punaisia ja vihreitä säteitä. Suuressa ulkomaalaisessa tehtaassa, jossa valmistetaan valokuvalevyjä, kerrotaan työmiesten mielenlaadun tuntuvasti parantuneen sen jälkeen kuin punaiset lamput vaihdettiin vihreisiin.

Varmana voinemme siis pitää, että värit vaikuttavat enemmän hermoihimme ja hyvinvointiimme kuin mitä ylimalkaan luulemmekaan. Ja siksipä onkin luonnollista, että eräässä suuressa hermotautiparantolassa Saksassa huoneet kalustetaan sairaitten mukaan. Ne, jotka tarvitsevat lepoa ja rauhaa, saavat vaaleanvärisiä, pääasiassa violetinvärisiä huoneita, kun taasen ne, jotka kaipaavat elähyttämistä, saavat huoneen, joka on paperoitu ja kalustettu punaisella.

Kukka-ompeluksia.

Kotitaide 6-7, 1917

Samalla tavalla kuin viime aikoina kehitys on kulkemassa siihen suuntaan että pyritään antamaan asumukselle, pukimille, ympäröiville esineille personallisuusarvoa, on myöskin havaittavissa heräävä harrastus koristeompeluissa saamaan esille kauneusarvoja niin malleihin kuin tekotapoihin nähden. Tämän heränneen kauneuskaipuun seurauksena on ollut paitsi kasvanutta taiteellisuusmakua, myöskin monien uusien tekotapojen ja ennen muuta monien entisten, mutta teollisuustuotteiden valta-asemaan pääsyn vaikutuksesta unohtuneiden käsittelytapojen uudellen käytäntöönotto. Tämmöinen vanha ompelutapa, joka ajat pitkät on ollut halveksittuna, mutta joka nyt on uudelleen arvoonsa nostettu, samalla uusiutuessaan saaden "uutta viiniä vanhoihin leileihin",- s. o. uusia motiiveja ja parannettuja valmistusmuotoja, on esi-äitien halulla käyttämä kukkaompelu.

Tulos tässä viitatussa koristeompelussa on tyydyttävin, jos taitavasti neulaa käyttävä naiskäsi samalla kykenee omaperäisesti luonnostamaan ommeltavan mallin, työ, mihin ei erikoisemman korkeita taiteilijalahjoja tarvita, koska tässä riittää, että asianomainen ymmärtää mallinsa esikuvaksi valitsemaan soveliaita luonnon kukkia ja ne järjestämään maukkaasti malliansa varten. Monasti riittää tähän muutama harva kukkalaji; asteri, sireeni ja joriini villalangoilla ommeltuina mustalle liinakankaalle riittävät synnyttämään mitä ihanimman sohvatyynyn. Jos kulkee silmät avoinna ja mieli kauneustajuisena, niin alati havaitsee ympärillään ompelutöille maineita aiheita. Näiden aiheiden oikea käyttäminen on koristeompelussa pääasia. Tarkoitus ei ole suinkaan antaa luonnosta valokuvajäljennöstä, vaan on näkemys esitettävä ei naturalistisesta vaan tyylitellen, huomioonottamalla ompelutyön tarkoitus. Ompelutyö ei saa milloinkaan yrittää jäljitellä maalausta tai piirustusta, vaan se on valmistettava vaseti sitä varten laaditun luonnoksen mukaisesti, mikä saa pääsulonsa vasta ompeluaineella suoritettuna.

Tuonlaatuista luonnosta piirrettäessä on ensin määrättävä suurenko pinnan työstä ompelun tulee täyttää. Tälle pinnalle olipa se ympyrä, soikio, neliö —piirretään sitten kukat ja lehdet niin tiheään ja täyttävästi, että pohjaa jää vain hyvin vähän näkymään. Valittaessa kukkia, joita aijotaan ompelutyön aiheina käyttää, on huoli pidettävä siitä, että ne laadulleen soveltuvat yhteen; niinpä ei ole yhdistettävä toistensa kanssa kuuman ilmanalan, meillä pohjoismaissa vain huonekasveina hoidettuja jatavallisia yksinkertaisia luonnonkukkia. Päähuomio on kiinnitettävä oikeaan ja kauniiseen järjestelyyn. Pantakoonpa kukat symmetrisesti tai ei, niin jaottelun tulee aina kumminkin olla sellainen, että ne näyttävät lähtevän jostakin määrätystä pääkohdasta kompositsionin painopisteestä jonka ympäri muut kukat ryhmittyvät. Tämän painopisteen muodostaa joko yksi tai useampi suurempi kukka, se voi olla ompelukentän keskessä tai sen sivulla, riippuen siitä onko kompositsioni symmetrinen tai epäsymmetrinen. Symmetrisessä kompositsionissa voi muuten olla myöskin kaksi symmetrisesti sijaitsevaa painopistettä. Kun kukat ovat hyvin jaotellut, niin että eri laatujen ryhmät ovat toisiinsa oikeassa suhteessa eivätkä masenna toistensa vaikutusta, voidaan kukkien välit täyttää lehdillä.

Värienyhdistelyllä, joka tietenkin käy käsi kädessä piirroksellisen järjestelyn kanssa, on samat lait kuin piirroksellisellakin. Värejä on punnittava rinnakkain ja saatava, samoin kuin suurten ja pienten kukkien rinnastuksella saadaan vaikuttavia kontrasteja, sama tulos tummien ja vaaleiden värisävyjen avulla. Yksityisten kukkien värivahvuuden tulee olla suhteellinen niiden lukumäärään, s. o. loistava väri on säästellen käytettynä tehokkaampi, vaikuttavampi kuin suurissa määrin käytettynä. Ompelulangan värien tulee soveltua ompelupohjaan; mustalla tai valkealla pohjalla vaikuttaa jokainen ompeluväri erinomaisen hyvin. Vaikeampaa on ja näin ollen huolellisempaa valikoimista vaativa jokainen värillinen pohja ja sitä enemmän vielä, jos tämä itse on esiinpistävää väriä, sillä pohjaväri ei saa olla haitallinen ompelulankojen vaikutukselle.

Jos luonnoksen nojalla aijotaan piirtää kopioitavaksi sovelias malli, on tottumattoman aljettava taiteilemisensa sillä, että hän ensin piirtelee luonnon mukaan ja sitten näin saamansa kukat yksinkertaistuttaa, stilisoi, saadakseen suuria, selviä ompelutyölle soveliaita muotoja, jättämällä pois luonnollisessa tilassa esiintyvät tilapäisyydet pois. Villalangalla  ommeltavat työt edellyttävät voimakkaampia, yksinkertaisempia muotoja kuin silkillä ommeltavat.

Dekoratiivisesti vaikuttavan ompelun aikaansaamiseksi tarvitaan voimakkaita ja loistavia ompeluvärejä. Kaikki ompeluaineet voivat tulla käytäntöön, mutta työ on suoritettava tietenkin kunkin laadun vaatimusten mukaisesti. Mieluisinta on villalangan käsittely ja kernaimmin tästä pehmeät, taipuisat laadut. Paksu säije, täyttäessään hyvin, jouduttaa työtä. Koruompelusilkillä on myöskin vahvat värit, mutta sillä ompeleminen on vaivaloisempaa, ja niissä halutaan saada suuremmat dekoratiiviset vaikutukset, kuten esim. tyynyissä, on villalangoille melkein aina annettava etusija. Pohjaksi näissä villalankaompeluksissa soveltuu karkea liinakangas, mutta myöskin paksumpi silkki, sellainen kuin atlas. Yhdistelemällä erilaatuisia työtarpeita, sellaisia kuin kultalankaa, helmiä ja lasikiviä, saavutetaan uusia somistemuotoja, niinkuin yleensä koruompelemisessa ompelijan taidokkuudelle ja mielikuvitukselle avautuu avara kenttä.

Tavallisimpien koruompelupistosten sellaisten kuin jälki-, varsi-, laaka- ja solmupistojen taitaminen riittää puheenalaisten koruompelutöiden suorittamiseen. Laakapistoja käytettäessä vältetään lävitsepistämistä mahdollisimman ja käytetään läpipistämistä vain silloin kun on pelättävissä, että pitkät pistot riipaisivat riippumaan. Kukkien terälelidet ja kasvien varsilehdet ommellaan laakapistoja käyttäen mahdollisimman pitkillä, villalangoilla ommeltaessa ei liian tiiviiseen sovitetuilla pistoilla yksivärisinä, ilman värien muuttumista; poikkeuksen tekevät vain täytetyt kukat sellaiset kuin malvat, missä sisäpuolisten tummempien terälehtien pistot yhtyvät liiempiin. Sellaisissa kukissa, joissa on kahta väriä yhtyvät ommellut värit toisiinsa "shatteeraamalla". Lehtien suonet ommellaan varsipistoilla, niinkuin myöskin varret osin. Suuri monipuolisuus suoritustavassa tarjoutuu senlaatuisten kukkien kuin astereiden, aurinkokukkien, päivänkakkaroiden ompelu, sillä niissä saattaa käytellä kaikkia edellämainittuja pistomuotoja. Kuten jo aikaisemmin mainittiin, asettaa koruompeleminen tekijältään moninaisia vaatimuksia; huolellinen työainesten valinta, erilaatuisten pistotapojen käytön itsenäisyys tarjoovat iloa sillekin, joka ei itse ole tilaisuudessa laatimaan ompelustensa luonnokset. Mutta vasta itsenäisten ja luovien koruompelijain kautta saattaa naiskäsityön merkitys nousta oikeaan arvoonsa.

Luonnon väreillä tehtyjen värjäysten valonkestävyys on pilapuhetta.

Kutoma- ja paperiteollisuus 7, 30.7.1910

Lukijamme muistanevat Düsseldorfissa v. 1908 pidetyn Saksan tekstilijalostusteollisuuden kongressin. Mainitsimme siitä aikonamme tämän lehden palstoilla. Se oli merkillinen siitä, että siellä pitkistä ajoista uudelleen joutui käsiteltäväksi luonnosta saatavien värien käyttö kutomateollisuudessa. Eräs näihin väreihin ihastunut saksalainen herra toi asian siellä esiin. Näyttipä kokoelman kauniita värjäyksiäkin, jotka olivat Norjasta kotoisin. Siinä maassa ovat näet luonnonvärit uudelleen elpymässä. Yksi kongressin osanottajista tunnettu värikemisti A. Kertess uskalsi kuitenkin epäillä norjalaisten värjäysten alkuperää sekä niiden kestävyyttä, joka niiden ominaisuus, näin sivumennen sanoen, piti olla verraton. Lupasipa joskus väitteensä todistaakin.

Nyt on Kertess sen tehnytkin. Se tapahtui Saksan kemistiyhdistyksen vuosikokouksessa Münchenissä viime toukokuun 18-22 p:nä.

Hän oli värjännyt keinotekoisilla väreillä ne samat värisävyt, jotka norjalaisilla oli, sekä valottanut ne kahden kuukauden aikana norjalaisten värjäysten ohella.

Ja entäs tulos.

Ainoastaan yksi 62 luonnonvärivärjäyksestä oli keinotekoisilla väreillä tehtyjä parempi valoa kestämään. Ja se väri oli n. s. Chomois eli ruostekeltainen. Jotkut olivat yhtä hyviä mutta enemmän kuin puolet keinotekoisia melkoista huonompia. Näistä mainitaksemme kauniin keltaisen, keltaruunin, viheriän, siniviheriän, sinisen, roosan, lilan ja violetin, joihin nähden luonnontuotteet eivät lainkaan voineet kestää kilpailua keinotekoisten kanssa. Kokouksella, jossa asia esitettiin, ei ollut muuta tehtävää kuin kouraantuntuvia näytteitä tarkastamalla päättää, että Kertessen kaksi vuotta sitten luonnon väreistä antama tuomio oli aivan paikallaan.

Kun tähän vielä lisäämme, että hän sitäpaitsi on voinut todistaa, että suurin osa norjalaisia värjäyksiä, joiden piti olla luonnontuotteilla värjättyjä, onkin keinotekoisilla tehtyjä ja vielä lisäksi kestävyyteen nähden vähemmän asiantuntevasti, voimme toistaa sen, mitä ennen tästä asiasta olemme sanoneet, että agiteeraaminen Norjan malliin luonnonvärien hyväksi maassamme vie surullisiin tuloksiin ja alkaa haiskahtaa siltä kansalliselta humbugilta, jota meillä muutenkin on niin tarpeeksi tässä maassa.

Lyhyitä ohjeita muutamien villakangaslajien pesennössä. (Villakankaiden viimesteleminen)

Kutoma- ja paperiteollisuus 7, 30.7.1910


N. Reiserin mukaan.

Otteet artikkelista Villakankaiden viimesteleminen.
Kirj. V. M. J. Viljanen, (Jatk. N:o 5—6.)

Kappaleena värjättyjen kampalankakankaiden peseminen.
Pesoliemi valmistetaan 1 ¼ kilosta 5 à 6° Bé väkevää sooda lientä ja 750 à 1000 gr saippuaa jokaista kappaletta (à 37 kiloa) kohden.

Saippuana käytetään vähemmän kirpeää eli lipeistä kalisaippuaa. Ellei saippua kuohu eli liemi nouse lisätään soodaa. Virutuksessa käytetään vanutusmaata tai sen asemasta 40 à 50° C lämpimää vettä, johon on liuotettu pieni määrä soodaa ja ammoniakkia.

Värillisiksi kudottujen kampavillakankaiden peseminen.
Koska värien muuttuminen eli "juokseminen" on pelättävissä käytetään pesossa vaan lievää saippuaa. Tavallisissa oloissa riittää jokaiselle 33 kilon kappaleelle 2 a 2,5 kiloa saippuaa ja tämän lisäksi ½ litraa 6% ammoniakkiliuosta. Ellei liemi "nouse" lisätään saippuaa. Viruttaminen on tehtävä taitavasti ennen selitettyyn tapaan, jottei villa pelästy. Virutusveteen pannaan saippuan poistamiseksi kankaista vanumaata. Kun kankaat ovat aivan puhtaiksi virutetut, pannaan viimeiseen virutusveteen niinpaljon etikkaa, että vesi saa happaman maun. Tästä värit kirkastuvat. Edellisen tapaan pestään värillisiksi kudotut cheviotti kankaatkin. Kappaleessa värjätyt cheviotit pestään taasen kuten kappaleessa värjätyt kampalankakankaat.

Värien wienti kielletty.

Kyminlaakso 8, 22.1.1916

(S.H.) Senaatti on määrännyt, että aniliiniwärien sekä kaikenlaisten wärilaitteitten wienti Suomesta ulkomaille on toistaiseksi olewa kielletty.
S.T.T.

Pieniä tietoja: Burmal

Kutoma- ja paperiteollisuus 7, 30.7.1910

Burtnal on väritehdas Badische Anilin & Sodafabriken uusin valkaisuaine nimeltään. Sen sanotaan olevan erittäin tehokkaan silloin kuin pesossa värit ottavat "juostakseen" ja tahrivat. Tällöin liuotetaan lusikallinen burmalia noin 20 litraan vettä ja liuos keitetään. Saatu liemi poistaa värin muutamassa minutissa. Mutta ei vahingoita pohja- eli perusväriä. Kaikki värit eivät ota sillä yhtä helposti lähteäkseen. Eritoten emäksiset värit vaativat pitempiaikaista käsittelyä. Myöskin tahroja saa tällä aineella helposti pois jos kyseessäolevaa tahraa kostuttaa burmolin liuoksella.

Kalastajan tehtävät. (Verkkojen värjäystä koskeva osa.)

Lounais-Suomen maatalouslehti 9, 1.5.1915

Pyydysten hoito.
Pyydykset huuhdotaan huolellisesti ja kuivataan auringossa, mutta toimitetaan varjoiseen paikkaan heti kun ne ovat kuivuneet, sillä aurinko tekee rihmat hyvin helposti hauraiksi. Jos niitä käytetään yli kuukauden yhteen mittaan, ovat ne vähintään kerran kuukaudessa huolellisesti puhdistettavat kaloista ja vedestä tulevasta limasta y. m. epäpuhtaudesta kiehuvalla vedellä, esim. siten, että ne kylmässä vedessä huuhdottuina ja kuivattuina asetetaan johonkin sopivaan, vettä pitävään astiaan, ja näiden päälle kaadetaan aivan kiehuvaa vettä. Veden annetaan verkkojen päällä jäähtyä, jonka jälkeen ne kuivataan, ja ovat valmiit uudelleen käytettäviksi. Jos väritys havaitaan pyydysten käytännössä olon aikana vahingoittuneeksi, väritetään ne uudelleen kuten vanhojen pyydysten värityksestä ja lujituksesta on sanottu.

Suomuskalan pyyntiin käytetään rysiä, mertoja, nuottaa ja verkkoja. Vain viimeksimainitut kalastavat silmillään, ja on niiden hoito muista pyydyksistä huomattavasti poikkeava.

Verkot ovat hienorihmaisia pyydyksiä. Niiden langat valitaankin sentähden mahdollisimman nukattomista aineksista, jotta ne vedessä ollen pysyisivät mahdollisimman puhtaina limasta ja lietteestä, nukka kun näet helposti tällaisia aineita itseensä kokoo. Näiden pyydysten värittämiseen käytetään myös sentähden sellaisia aineksia, jotka eivät tee lankaa paksummaksi. Sellaisia aineksia ovat yleensä metallisuolojen liuokset, jotka tunkeutuvat rihmakuituihin muodostamatta - kuten öljyainekset - minkäänlaista kalvoa rihman ympärille. Huomattavin uutuus tällä alalla on tri Schantzin verkkoväri (jota saadaan m. m. Helsingin Kalanpyydysliikkeestä, omist. Fritz Schröder, yksinmyyjä Suomessa). Kokemuksen kautta ovat useat käytännön miehet antaneet sangen kiittäviä lausuntoja siitä, joten voitanee ainetta suositella. Käyttöohje seuraa kutakin värilähetettä, joten ei tarvinne siitä sen enempää mainita. - Tri Bullin mukaan (kts. Kalastaja 1913 siv. 10) tulisi muista väriaineista koivun kuoren käyttö viikkoa kohti halvimmaksi, joten tämä kotimainen verkkoväri olisi myöskin huomioonotettava. Tätä ainetta käyttäen käsitellään pyydykset kahdessa eri aineessa: kuoriliuoksessa ja vahvistusaineessa. Viittä puuvillalankakiloa kohti tarvitaan 3¼kg koivunkuorta (lujittavaa parkkiainetta 9,2 %). Tätä keitetään pitemmän aikaa. Kun väriaine on parkista hyvin liuonnut siivilöidään se ja liuokseen lisätään kiehuvaa vettä (tai kiehautetaan uudelleen lisävedessä) niin, että sitä on puheenaolevasta kuorimäärästä 25 l. käytettävänä. Tämä  kaadetaan vettäpitävään astiaan lankojen l. verkkojen yli, peitetään kannella ja annetaan hyvin hitaasti jäähtyä (esim. 2 vuorok. kuluessa). Senjälkeen väännetään verkoista liikaväriaine pois ja pyydykset kuivataan, jonka jälkeen ne ovat valmiit jälkikäsittelyyn.

Jälkikäsittelyaine valmistetaan siten, että viittä lankakiloa kohti käytetään 100 gr. kuparivihtrilliä ja 75 gr kromihappoista kalia, jotka liuotetaan huolellisesti 30 l:aan kylmää vettä. Kun liuos on valmis, sekotetaan se huolellisesti, jonka jälkeen väritetyt langat siihen upotetaan ja muokataan niitä huolellisesti, jotta väri tasaisesti tiivittyisi. Näin saa lanka tummemman ja kestävämmän värin.

Kun langat sitten ovat kuivuneet, huuhdotaan ne heti, jotta liika väriaine lähtisi niistä pois, eikä pääsisi niitä päivän paisteessa polttamaan.

Nyt ovat pyydykset valmiit käytettäviksi.

Kuusen kuorta käytetään aivan samalla tavalla.

Muut pyydykset, jotka eivät kalasta silmillään, käsitellään aineilla, jotka muodostavat rihman ympärille vettä läpäsemättömän kalvon.

Pikkurysät jätetään mieluimmin värittämättä, koska arvellaan niiden silloin paremmin kalastavan. On kuitenkin taloudellista käsitellä ne vaaleammalla väriaineella, pellavaöljyllä, johon sekotetaan hiukan talia, jotta rihma ei kuivuessa kovenisi ja taipuessa murtuisi. Rasva-ainekset ovat yleensä hiukan vaikeasti kuivuvia, joten voitaisiin sekottaa niihin hieman, mutta hyvin varovasti, paloöljyä tai muuta kuivaavaa ainetta. Liinaöljyllä käsitelty lanka on erinomaisen kestävää. Kun tahdotaan käyttää tummaa väriä saarto- ja sulkupyydyksiin (nuottaan, rysään tahi mertaan), on karboliini (Avcnarius Carbolineum) kenties kaikista parasta. Se tekee pyydyksen lujaksi, langan hyvin pehmeäksi ja murtumattomaksi. Ainetta on lämmitettävä hyvin varovasti vesihauteella, jonka jälkeen näin lämmitetty väriaine kaadetaan pyydysten yli jo aikasemmin esitetyllä tavalla. N. 6-12 tunnin kuluttua nostetaan pyydykset karboliinista, väännetään kuiviksi ja levitetään kuivamaan. Heti kun pyydykset ovat kuivaneet liotetaan niitä jonkun aikaa vedessä, kunnes rasvaa ei enää ilmaannu veden pintaan, jonka jälkeen ne ovat valmiit käytettäviksi. - Väritykseen kuluu [] verkkojen painomäärästä väriainetta. Huomattakoon vielä, että aine on väkevää sekä vaarallista kasvoille ja käsille.

Taivaan värit.

Maakansa 87, 31.7.1919


Onko aurinko sininen? Kuinka ihminen on päässyt taivaan ihanuuksien perille?

(Kirj. Arthur Holmes.)

Kuka luonnonystävä väsyisi ihailemaan taivaan ja pilvien ainiaan vaihtelevia ilmiöitä, auringon nousuja ja laskuja, ja huomaamaan niissä mielenkiinnon aihetta? Mutta Ruskin, kuulu kaunotieteilijä, siitä huolimatta oli oikeassa valituksineen, että ihmiset yleensä niin kumman vähän taivaasta tietävät. Kuinka moni niistä jotka kalseillaan syventyvät taivaan kirkkaaseen ihanuuteen, voisi selittää syyn taivaankannen hehkuvaan sineen tai lännen taivaan uhkuviin ruskoihin ja kullan väreihin auringon mailleen vaipuessa?

Taivaan sini oli kauan ilmatieteen ratkaisemattomia arvoituksia. Mistä syystä ilmakehä, läpikuultavani, värittömäin kaasujen seos, näyttää siniseltä?  Jotkut aikaisemmat tutkijat kielsivät sen luontaisen värittömyyden ja väittivät vahvojen ilmakerrosten todenteolla olevan luonnostaan sinisiä. Mutta jos niin olisi ja maata siis ympäröisi sininen kaasuvaippa, niin olisi tämä väri tietysti tummin laskevaa aurinkoa kohti katsottaissa, siliä silloin valo kulkisi vahvimman ilmakerroksen läpi. Ja etäiset lumipeitteiset vuoret näyttäisivät niinikään sinisiltä niille lankeavaa sinistä valoa heijastaessaan.

Todenteolla ne auringonsäteet, jotka valavat rusotuksiaan vuoristojen lumelle ja kultaavat pilviaaltojen reunat, ovat päinvastoin niitä, jotka jäävät, kun päiväsydämen sinitaivas on lakannut väriin vaikuttamasta.

Ilmakehässä täytyy olla jotain, joka hajoittaa auringonsateet. Muutoin meitä ympäröisi äärettömän avaruuden musta ja maailma muuttuisi aivan pimeäksi heti auringon laskettua. Hämärä ei meissä saisi virittää iltahetken runollisia mielialoja, eivätkä jälkiruskot hurmata taiteilijan silmää, sillä ei kumpiakaan olisi olemassa. Virgilius ei olisi voinut koskaan kuvata taivasta "eetterikaarroksi, joka on täpö täynnään ainaista vaihtelua aamun purppuraisesta sarastuksesta aina ruskottavan auringonlaskun viimeisiin hehkuviin säteihin".

Jo sangen varhain lausuttiin julki se otaksuma, että ne ilmakehän pienet hiukkaset, jotka silmiimme lähettävät taivaan loistavia värejä, ovat pieniä vesikuplia. Auringonpaisteessa häälyvän saippuakuplan värit, jalon opalin tai kiillotetun simpukankuoren hohtava kauneus, samoin kuin ohuen öljykalvonkin kirkkaat värit johtuvat väriä heijastavan aineen ohuudesta, ne eivät johdu niiden omasta varsinaisesta väristä. Mutta miten voisi ilmassa muodostua ja pysyä ohuita vesikalvoja? Otaksuma ei näytä pitävän paikkaansa, sillä taivaan sini on aivan toisenlaista väriä kuin ne puolenkymmentä sinenvivahdusta, jotka syntyvät kuplan moiekylikimpussa.

Englantilainen fysiikan tutkija, professori Tyndall, oli ensimäinen, joka menestyksellä jäljensi taivaan värin, ja lordi Rayleigh selitti ilmiön hienon rakenteen. Vesikuplia ei tarvita, pienet värittömät hiukkaset riittävät. Yhdentekevää on mitä ainetta ne ovat. Hienot maasta ilmaan kohonneet tomuhiukkaset, pienen pienet, tulivuoren kidasta ilmaan hajonneet laavapisarat, myrskyn merestä pieksämät suolakiteet, vähäiset vesipisarat, joita höyry ilmassa tiivistvessään muodostaa, lentotähtien palamisesta niiden ilmakehän läpi kiitäessä syntynyt pöly, vieläpä ilman kaasumolekylitkin, kaikki ne saavat aikaan samat väri-ilmiöt. Hyvin pieni koko, ettei hiukkasta mikroskoopillakaan erota, on ainoa ehto taivaan sinen muodostumiseen.

Tyndall rakensi keinotekoisen taivaan siten, että hän laski valoi säteen tunkeutumaan putken läpi, jossa oli puhdistettua ilmaa ja siihen sekotettuna vähän allylijodidihöyryä ja suolahappoa. Vahaan aikaan ei näkynyt mitään, mutta kun höyry vähitellen valon vaikutuksesta tiivistyi ja molekylit yhtyivät pieniksi, ei miljonasosaa tuumaakaan vahvoiksi hiukkasiksi, muodostaen putken sisään ohuen pilven, niin alkoi vähitellen näkyä hentoa siniväriä, ja hiukkasten yhä tiivistyessä muodostui lopulta loistava atsurisini, joka "veti vertoja Italian syvimmälle ja puhtaimmalle taivaalle, ellei sitä voittanutkin".

Pian pilvi sakeni karkeammaksi, hiukkaset eivät enää heijastaneet vain siniväriä, vaan pienen tekotaivaan kirkas sini alkoi haalistua, kunnes vaaleahko sumuharso sen peitti.

Tämä kaunis koe saa selityksensä näkyväin valonsäteiden aaltopituuksien suhteista putkessa häälyvien hiukkasten kokoon.

Aavalla merellä hyppelevä korkki ei kykene vastustamaan suuria aaltoja. Se nousee ja laskee veden liikunnon mukaan ja aallot jatkavat matkaansa mitään välittämättä siitä. Mutta hyvin pientä karetta korkki vastustaa sangen tehokkaasti, kareaallot taittuvat korkin kylkiä vastaan ja tämä ottaa vastaan niiden voiman, heiluen jonkun verran puolesta toiseen. Alkuperäisen kareen sijasta korkki alkaa kyljistään lähetellä joka taholle pieniä aaltosia. Jos nyt kuvittelemme vesiaaltojen sijasta eetteriaaltoja ja korkin sijasta niin pieniä hiukkasia, että niitä on mahdoton mikroskoopillakaan nähdä, niin käsitämme sinivärin synnyn. Punaiset valoaallot, jotka ovat paljon pitemmät, kiitävät häiriytymättä ohi, sillä hiukkanen on liian pieni, voidakseen niitä syrjään kääntää. Toinen on lyhempien, siniväriä vastaavien aaltojen laita. Kohdatessaan hiukkaset kyljet ne ponnahtavat siitä takaisin yhä laajenevassa piirissä, samoin kuin vesiaallot kiven putoamakohdan ympäriltä.

Koeputkessa höyryyn lankeava valkoinen valo alussa kulkee sen läpi hajoamatta ja putki näyttää; olevan tyhjä.  Valoisaa pilveä, joka tavallisesti osottaa valonsäteen lietä pimeässä huoneessa, ei vielä ole ilmestynyt, hiukkaset kun ovat liian pieniä poikkeuttamaan suunnastaan lyhyimpiäkään valoaaltoja. Verkalleen kasvaessaan hiukkaset sitten käyvät sen kokoisiksi, että ne hajoittavät vain sinisiä valonsäteitä. Mutta pian alkaa näkyä vaikeahkoa värivivahdusta ja tämä ilmaisee hiukkasten kasvaneen niin suuriksi, etteivät siniset valoaallot enää niihin takerru, vaan niiden hajoittamassa valossa on nyt kaikkia säteitä sinisestä keltaiseen saakka.

Jos katselemme taivasta, niin ei silmiimme tuleva valo ole semmoista tavallista auringonvaloa kuin kuun heijastama. Auringonsäteet ilmakehämme ylimpien kerroksien läpi kulkiessaan kohtaavat niissä äärettömät määrät pienen pieniä tomuhiukkasia, kulen jo mainitsimme, ja näiden vaikutuksesta siniset valonsäteet suuntautuvat pois ja  poikkeavat likimäärin suorakulmaisesti sivulle päin valon varsinaisesta suunnasta. Siinä syy, miksi se valo, joka meille tulee suoraan taivaan keskustasta, on hyvin rikasta sinisistä säteistä ja niissä säteissä taas, jotka kulkevat suoraan ilmakehän kautta, punaiset ovat voitolia. Samalla tavalla etäisen auteren sininen väri tuntu tai savukkeen kiertelevä savu saa epämääräiset vilahduksensa. Maidon ja veden sekoituksen haalea sinervä väri ja kalkkipitoisen joen syvä atsuri johtuvat samasta syystä.

Ilmakehän alemmissa kerroksissa häälyvistä tomuhiukkasista on osa verraten karkeita, ja siniseen hajaväriin sen vuoksi sekaantuu heijastunutta valkoista valoa. Siitä syystä taivaan väri ilman rannan puolessa on vaaleampi kuin keskitaivaalla. Silmään tuleva valo on enemmän matkaa kulkenut alempien tomuisten ilmakerrosten läpi ja taivaan navan syvä siniväri on johonkin määrään samentunut vaaleahkon harson vaikutuksesta.

Jos katsomme likimain vasten aurinkoa, suoraan aurinkoon älköön kenkään katselko, joka tahtoo näön lahjan säilyttää niin on näkösuuntamme likimain saman suuntainen kuin auringon säteet, jonka vuoksi näemme suhteellisesti vähän sinistä. Tämä johtaa mieleen omituisen tosiasian. Minkä vuoksi aurinko ensinkään näyttää valkoiselta, jos sen valo ilmakehässä menettää siniset säteensä? Jos edellä mainitut päätelmämme pitävät paikkansa, niin ei meille suoraan tulevan auringonvalon pitäisi olla valkoista, vaan punertavaa. Tästä meidän on tekeminen se johtopäätös, että jos näkisimme auringon ilmakehämme ulkopuolelta, niin se olisi sininen. Valkoiselta se näyttää vasta sitten, kun ilmakehä äärettömän pienine tomuhiukkasineen on siitä vuodattanut pois liiat siniset säteet.

Kun näemme auringon taivaan rannalla, niin sen kehä on keilervä tai punertava väriltään. Sen säteistä ovat silloin hävinneet paitsi liikasineä nekin siniset säteet, jotka ovat välttämättömät valkoisen valon muodostamiseen, sillä ilta-auringon säteitten täytyy kulkea, ennenkuin silmäämme saapuvat, paljon paksumman ilmakerroksen läpi kuin auringon ollessa korkealla taivaalla.

Olemme jo huomauttaneet, että ilmakaasujen molekylitkin voivat pidättää sinisiä valoaaltoja ja hajoittaa niitä. Vuorten kiipeejät sanovat, että taivaan väri korkeimmilla kukkuloilla on syvää indigoa ja 6000 metriä korkeammalla sen valoisuus on niin vähäinen, että se näyttää mtlkein mustalta. Tämä syvä puhdas väri on ilmakehän itsensä synnättämä

Hämmästyttävimpiä seurauksia lordi Rayleighin teoriasta, että valo molekyylienkin vaikutuksesta hajaantuu, on molekylien luvun laskeminen tunnetussa ilmamäärässä. Koska teoria tyydyttävällä tavalla selittää taivaan omituiset valoilmiöt, niin on laskettu, että jokainen kuutiosenttimetri ilmaa (tai mitä muuta kaasua tahansa) normaalissa lämpötilassa ja normaalin paineen alaisena sisältää 25 miljoonaa miljoonaa miljoonaa molekyliä (25x10¹⁸). Tämä luku, jota sanotaan Avogadron konstantiksi eli vakioksi, on taskettu monella muullakin tavalla. Rutherford ja Geiger ovat suoraan laskeneet, montako atomia radiumi määräajassa itsestään poistaa, ja mitattuaan sitten tästä keräytyneen heliumikaasun määrän, he saattoivat suoraan todistaa, että jokaisessa kuutiosentimetrissä oli 27 miljoonaa miljoonaa miljoonaa molekylia (27x10¹⁸). Eikö tämä ole kaunopuhelias todistus nykyaikaisen fysiikan erinomaisesta tarkkuudesta! Kahdesta niin etäisestä ilmiöstä kuin taivaan väristä ja radioaktiivisuudesta voidaan hämmästyttävän yhtäpitävästi johtaa Avogadron vakio - luku niin suuri, että se itsessään on aivan käsittämätön.

Nyt meille selviää, miksi lännen alempi ilmanrata käy niin hehkuvan karmosinipunaiseksi auringon laskettua näkymättömiin. Katsojan silmään tulevat vain ne säteet, jotka ovat kulkeneet hyvin pitkältä vaakasuoraan ilmakehän kautta ja sen vuoksi ovat menettäneet siniset valoaallot. Jos katsomme auringon laskun valoaaltojen poikki, niin näemme etäisillä vaaroilla kuin harsottua sinistä auteretta. Päämme päällä, jossa ruskosäteet kulkevat vaakasuoraan ja näkymättöminä, siniset säteet yhä vieläkin poikkeavat maata kohti ja taivas on sininen, paitsi missä ylimmät pilvet ovat saaneet auringonlaskun kullat ja rusotukset pinnalleen.

Auringon laskiessa ilman rannan alle värihehku suuresti lisääntyy ja se luo loistettaan pilviin ja etäisiin, lumen peittämän vuoriin. Näkymättömiin vaipuneen auringon yläpuolelle leviää jälkihehku, keskellä ala hopean valkoista ja tästä ylöspäin peräkkäin vyöhyke meripihkan ruskeata ja sitrunan keltaista, herkkiä ruusunpunan ja purppuran häiveitä ja lopulta edistyvän hämärän pimenevää sineä. Auringonlaskun pohjois- ja eteläpuolella hehkuvat keltavärit rajoittuvat läpikuultaviin viheriöihin ja nämä vihdoin siniseen. Pohjoisissa maissa ovat vallitsevat värit etenkin kylmällä, kuivalla säällä keltaisen ja viheriän pehmeitä herkkiä vivahduksia, jotka huomaamatta sulautuvat keskitaivaan rannattomaan sineen. Tropiikissa ja myrskyvyöhykkeiden etenevillä rintamilla pohjoisilla  leveyksillä ovat uhkaavat vihaiset taivaat kultaisine kellanpaluineen ja kolkkoine punahehkuilleen yleisempiä. Turner, kuulu englantilainen taiteilija, oli mestari esittämään myrskyisen lännen taivaan uhkuvaa kauneutta sulavine kultineen, veripunaisine hehkuineen ja palavine ruskopilvhieen.

Ensimäinen ruskotus vähitellen käy kirkkaammaksi ja kirkkaammaksi, kunnes aurinko on nelisen astetta taivaanrannan alla. Tämän jälkeen se alkaa kalveta ja lopulta kokonaan katoaa, auringon vaivuttua vielä moniaita asteita syvemmälle. Hyvin kirkkaalla ja kuivalla säällä voi lyhyen ajan nähdä toisen jälkihehkun, heikon ruusunvärisen tai purppuraisen valokehän, jonka synty on ilmakehän ylemmissä kerroksissa, maan varjon ja sen aikaansaaman hämärän yläpuolella. Samanlaisia ruskotuksia näkyy auringon nousun edellä, päivän koiton "hopeasandalisella jalalla" noustessa idän taivaalle. Varit yleensä ovat vienommat kuin palavan iltataivaan, sinipunervan ja la lavendelin hentoja vivahduksia ja niiden kahden puolen sitrunan keltaa ja kaikkein vaaleimpia pohjattomia viheriäisiä, joita usein vienontavat aamutaivaan hopeiset auteret.

Mainittakoon lopuksi muutama sana niistä tavattomista auringon laskun paloista jotka valaisivat taivasta syksyllä v. 1883 ja kahtena sitä seuraavana vuotena. Elok. 27 p. 1883 lennätti Sunda-salmessa tulivuoren purkaus ilmaan 25 neliökilometriä Krakatoan saaresta ja tätä suunnatonta räjähdystä seurasi tavattoman loistavat auringon laskut. Kautta taivaan levisi hohkakivi-pölyä, pimittäen päivän satain kilometrien piirissä. Kaikkein hienoin pöly nousi korkealle ilmakehään, jossa ilman virtaukset sen valtasivat ja kuljettivat sitä niin nopeaan länteen päin, että se kahdessa viikossa kiersi koko maan ympäri.

Pian tämän jälkeen aurinko näytti vihertävältä kiekolta ja taivaan eloisiin punaja keltaväreihin sekaantui viheriäreunaisla pilviä. Lännessä heijastui vulkanisen lasin ohuista kalvoista omituista hopeista hohdetta, sillä suuri osa tämän suunnattoman maanalaisen voimannäytteen kohottamasta pölystä oli lasia. Auringon laskun värit olivat näkyvissä koko päivän, niitä ei näkynyt vain päivän mailleen mentyä, vaan puolenpäivänkin aikaan aurinkoa ympäröi tuhruinen punertava sädekehä.

Auringonlaskun jälkeen koko taivas syttyi liekkeihin, ikäänkuin olisi koko maailma palanut ja sille luonut synkät kajastuksensa. Auringonlaskun koko väriasteikko, korkealla ilmakehässä häälyvien pölyhiukkasten synnyttämänä, latoutui vierekkäin taivaan poikki idästä länteen maapallon yöhön pyöriessä. Taivaan värien riippuvaisuutta ilmakehässä väikkyvästä pölystä valaisevat monet paikkakunnallisetkin omituisuudet, kuten ne punertavat taivaat ja hämärät, joita Egyptissä näke erämaan reunoilla, mutta väriupeuden ja valaistuksien kirkkauden puolesta Krakatoan väritttämät taivaat veivät kaikista muista voiton. Muistaessamme niiden luonnottoman väriloiston  hirmuista syytä voimme ehkä olla tyytyväisiä niihin hempeämpiin vivahduksiin, jotka rauhallisemmassa pohjolassa värittävät iltataivaan niin ihanaksi.