Painovärien antoisuus.

Kirjapainotaito 8, 1912

Painovärien antoisuus riippuu pääasiallisesti niiden hyvyydestä. Voi varmuudella väittää, että kalliimmat ja siis ainerikkaammat värit ylimalkaan ovat antoisempia ja peittokykyisempiä. Niillä on myöskin helpompi  työskennellä ja ovat vähemmän aikaavieviä, jota vastoin helpompien värien laita on päinvastainen. Jos on kysymyksessä painaa huonommalle paperille, on painajalla monta vastusta voitettavanaan, jos hänen täytyy käyttää huokeahintaisia värejä. Jos hän sen sijaan saa käyttää hyviä värejä, ei ainakaan värin laatu vaadi hänen alituista huolenpitoaan ja kuluta hänen aikaansa, vaan hän saa kiinnitää huomionsa enemmän paperista johtuviin seikkoihin. Värin peittokyky ja puhtaus on silloin moitteeton, ja hän saa painoksensa määräaikana valmiiksi. Jokainen ajatteleva painaja huomaa pian miten vaikeata ja epäkäytännöllistä on painaa ala-arvoisilla väreillä huonommalle paperille. Paitsi että ne melkoisesti lisäävät työtä, imeytyvät nämä värit pienen väripitoisuutensa vuoksi paperiin, jonka vuoksi painos näyttää harmaalta ja mitättömältä. Nämät värit eivät sitäpaitsi ole tarpeeksi valonkestäviä, jonka vuoksi ne lyhyessä ajassa haalistuvat, vaikka olisi käytetty hyvinkin runsasta värinantoa ja vaikka väriin olisi sekoittettu kaikenlaisia kehuttuja värin parantamislisäkkeitä.

Paremmille papereille painaessa eivät huonommatkaan värit imeydy niin paljon paperiin. Mutta tässäkään tapauksessa ei voi puolustaa huonompien värien käyttöä, sillä niillä sittenkin heikennetään hyvän ja kauniin paperin vaikutus, ja painotuote kokonaisuudessaan on katsottava vähemmänarvoiseksi. Haalistumisen vuoksi menettää tällaisen painotuotteen väri varsin pian syvyytensä ja loistonsa, sillä huokeat nk. "kaunistetut" värit, jotka heti painamisen jälkeen kyllä näyttävät yhtä kauniilta kuin kalliimmatkin värit, eivät huonojen raaka-aineidensa ja pienen värinpitoisuutensa vuoksi ole tarpeeksi valonkestäviä. Niitä ei sen vuoksi voi edullisesti käyttää keskinkertaisiinkaan töihin.

Värin hyvästä näöstä pöntössä ei vielä voi arvostella sen todellista hyvyyttä; vaan vasta painaessa ja painamisen jälkeen voidaan päättää onko  värillä sillä vakuutetut ominaisuudet. Yleensä voi suurempien tunnettujen väritehtaiden tiedonantoihin hintaluetteloissaan luottaa. Niissä tavallisesti ilmoitetaan eri värien peittokyky, antoisuus, valonkestävyys ym., joten kirjanpainajan niiden avulla on jokseenkin helppo tehdä valintansa.

Suurempia painoksia painaessa tehdään usein se ikävä huomio, että vaikka väri onkin mitä parainta, se vähitellen muuttuu värikastissa huonon näköiseksi. Sen tasainen yhdenmukainen pinta muuttuu; sen pinnalle syntyy jyväsiä, pakkuloita ja syitä. Tällöin syytetään tavallisesti värin huonoa jauhamista, siis väritehdasta, joka kumminkin useimmissa tapauksissa on siihen syytön. Kirjapainossa liikkeellä oleva pöly, katosta tippuvat hiekkajyväset, sekä paperista teloihin tarttuneet syyt ja hiukkaset syöpyvät vähitellen värikastiin. Mitä enemmän väri kastissa vähenee, sitä selvemmin huomataan tämä värin likaantuminen. Etenkin huokeampia, huonosti satinoituja ja liimattuja papereja painaessa esiintyvät nämä epäkohdat hyvinkin pian.

Turmiollisimpia tässä suhteessa ovat katosta putoavat pienet jyväset; ne eivät ainoastaan pilaa väriä, vaan ne voivat myöskin hyvin pian pilata itse koneen, kun niitä putoilee ja kerääntyy koneen arempiin laakereihin; samoin ne eivät ole varsin terveellisiä kehilöillekään. Niissä painohuoneissa,  joissa katto ja seinät ovat rapatut, pitäisi nämät ainakin koneiden päällä ja vieressä maalata hyvin öljyvärillä. Öljyväri sitoo paremmin rappauksessa olevat ainekset kuin vesiväri, ja estää niitä siten putoilemasta. Myöskin paneili-lautakatot, joiden päällä on täytettä, ovat hyvin vaarallisia. Niitä on melkein mahdotonta saada niin tiiviiksi, ettei niistä koneiden käydessä varisisi täytettä.

Pronsseerausta ja sen puhdistamista sekä talkumilla hankaamista ei pitäisi milloinkaan suorittaa painokoneen lähellä. Tässä työssä ilmassa liitelevät hiukkaset eivät tosin niin pahasti laskeudu värikastiin, mutta sen sijaan ne tarttuvat teloihin, jolloin väri käy kovaksi ja sitkeäksi ja painos epäpuhtaaksi. Vaaleat värit voivat usein täten likaantua pilalle, jotapaitsi se muutamissa paperilajeissa aikaansaa repeilemistä. Näistä epäkohdista seuraa pitemmän ajan kuluessa tietysti myöskin värin likaantuminen värikastissa.

Koska hienoksi jauhettua ja aineksiltaan muuten hyvää väriä voi, elleivät yllämainitut haitat pääse sitä pilaamaan, käyttää viimeiseen eräänsä saakka, on tällainen väri siis antoisuutensa puolesta tyydyttävää. Huokeampia värejä sen sijaan harvoin voi käyttää viimeiseen erään saakka, niihin kerääntyy melkein aina pohjasakoa, jota ei voi käyttää. Ne ovat sitäpaitsi yleensä köyhempiä itse väriaineesta, jonka vuoksi niillä täytyy painaa tavallista runsaammalla värinannolla. Ne eivät sen vuoksi ole työn laatuun eikä taloudelliseen puoleen katsoen edullisia. Sen mitä niiden huokeudessa luulee voittavansa, menettää moninkerroin lisätyssä työssä ja suuremmassa värinmenekissä. Sitäpaitsi eivät huokeilla väreillä painetut työt tyydytä tilaajaa enempää kuin tekijääkään.

Huonosti jauhetut värit ovat nykyään hyvin harvinaisia, sillä väritehtaat kyllä tietävät miten paljon vastusta kirjapainoissa on huonosti jauhetuista väreistä, jonka vuoksi he koettavat kaikin voimin estää sellaisen tulemista kauppaan. Huonoimmatkin mustat värit ovat tavallisesti hyvin hienoiksi jauhetut. Värillisiin väreihin nähden ei ole suositeltava vernissaan pehmeäksi jauhettujen värien ostoa. On paljon taloudellisempaa ostaa ne kankeina eli taikinamuodossa; erilaisilla vernissoilla voi ne helposti sittemmin ennen painamista sekoittaa sopivan paksuisiksi.

Värien antoisuus riippuu myöskin suuresti siitä miten ne jauhaessa  hienonnetaan. Niissä harvoissa painoissa, joissa väriä vielä itse jauhetaan, pitää sen vuoksi oltaman tässä työssä hyvin varovaisia. Erittäinkin on huomattava, että värimyllyn telat eivät heti alussa saa olla liian likekkäin. Väri lasketaan ainakin neljä tahi kuusi kertaa telojen läpi, jolloin teloja joka kerralla ainoastaan hieman tiukennetaan. Jauhajan täytyy tarkoin tuntea eri värien ominaisuudet, muuten voi hän helposti turmella niiden sekä antoisuuden että kauneuden. Tavallisin virhe on, että telat pidetään alussa liian tiukalla, jolloin ne helposti kuumenevat ja siten pilaavat värin. Kuumetessa voivat nimittäin värin kemialliseterikoisominaisuudet muuttua lämmön vaikutuksesta, jolloin väri kadottaa loistonsa.