Kemiallista teollisuutta. Kirjoitusmusteesta.

Suomen Teollisuuslehti 17, 1892

Hyvältä kirjoitusmusteelta vaaditaan yleensä että se helposti valuu kynästä, jättää selvään nähtäviä, parhaiten mustia tai myös sinisiä jälkiä, joita ei kuivamisen jälkeen voi pyyhkiä pois ja jotka eivät pitkänkään ajan perästä vaalene. Näitä vaatimuksia voi johonkin määrin täyttää sekoittamalla hyvin eri lailla yhdistettyjä nesteitä. Ennen yksinomaa käytettyjen gallus- tai gallusomena-musteitten rinnalla, joiden valmistamiseksi löytyy lukemattomia reseptejä, ovat viime aikoina käytäntöön päässeet myös kampechi- ja kromimusteet, varsinaiset sinipuumusteet ja vihdoin aniliinimusteet.

Kun ne hyvin valmistetaan voi suuri osa näitä mustelaatuja tyydyttää tavalliset vaatimukset; jos kuitenkin asetetaan ankarampia vaatimuksia, esim. että kirjoituksen tulee pysyä hyvänä vuosikymmeniä tulevat vaan muutamat näistä kysymykseen. Aniliinimusteet joiden väriaine valossa nojieaan muuttuu, ovat edeltä päin joukosta eroitettavat, mutta useimmissa muistakin musteista kärsii tuo orgaaninen väriaine ajan kuluessa valon, ilman y. m. vaikutuksesta siten että kirjoitus vähitellen vaalenee vieläpä lopulta voi kadotakin. Kestävimmiksi ovat näyttäyneet parkkihappo- ja gallushappo sekä sinipuukromimusteet, vaikka nämäkin toisinaan, pitemmän ajan kuluessa, voivat hävitä. Parkki- sekä gallushappomusteet ovat siinä suhteessa paremmat että niissä oleva rauta aina lopulta kuitenkin jää jälelle vaikka kirjoituksesta koko väriaine muuten olisi kadonnutkin ja sopivan kemiallisen käyttelyn avulla koko kirjoituksen jälleen silloin voi saada näkyviin melkein alkuperäisessä muodossaan ja selvyydessään. Siis vaan parkkihappo- sekä gallushapporautamusteet kelpaavat sellaisia kirjoituksia varten joiden tulee säilyä vuosikymmeniä tai satojakin.

Huonosti valmistettu tai säilytetty muste usein homehtuu tai sukeutuu; tämän haitan voi siten estää että lisätään vähäinen määrä jotakin antiseptistä ainetta (esim. ½ prosenttia salisyylihappoa). Musteen väriosa on joko kiinteätä väriainetta, joka mitä hienoimmassa muodossa on nesteesen osittunut sekä jonkun saentamisaineen: gummin, avulla pysyy pohjaan laskeutumatta, tai on väriaine musteesen huvennut. Ensi tapauksessa musteesen, kun se pitemmän aikaa on ollut alallaan, syntyy pohjasaos ja neste itse enemmän tai vähemmin kadottaa värinsä, toisessa tapauksessa neste yhä pysyy muuttumatta eikä mitään sakoa laske pohjaan. Kirjoittaessakin ensi mainitun musteen väriaine kiintyy vaan paperin pinnalle, mutta toisen tunkee nesteen mukana johonkin määrin paperiin ja saostuu paperisolujen sisään. Jälkimäisen mustelaadun väriainekin siis paperissa kestää paljoa kauvemmin kuin edellisen.

Gallusmusteessa on väriaine osaksi valmiiksi muodostunut hienoksi osittuneena saoksena nesteessä, osaksi on siinä huvenneina suoloja jotka ilman vaikutuksesta happoa ottaen eroittavat väriainetta, sinimustaa parkkihappoista tai gallushappoista rautaoksiduulia. Kirjoitus sellaisella musteella ei ole ainoastaan pintapuolisesti väritettyä, vaan vieläpä paperiin tunkenut neste ajan kuluessa yhä eroittaa uutta väriainetta kuitujen sisässä joten kirjoitus jäikeenpäin tulee yhä mustemmaksi. Tällainen kirjoitus täyttää kaikki vaatimukset kestävyyteen nähden.

Jos sellaista mustetta säilytetään avonaisissa astioissa niin hapettumistoiminta, jonka vasta kirjoituksessa lopullisesti tulee tapahtua, osaksi jo tapahtuu musteastiassa; neste silloin melkoisesti kadottaa hyvyyttään ja musteesen syntyy haitallista sakoa. Tämän välttämiseksi on paras käyttää tavallisten avonaisten mustepullojen sijasta sellaisia joissa ilma vaan hyvin vähän pääsee nestettä koskettamaan, pulloja joihin on suppilo sisään hiottu tai joissa on vaan pieni aukko syrjässä. Sellaisia pulloja käyttämällä voi myös estää melkein kokonaan musteen kuivumasta.

Väriaineen eroittumisen gallusmusteessa voi myös kemiallisilla keinoilla kokonaan estää; enimmiten saa sen aikaan siten että lisätään happoja jotka kirjoituksen kuivaessa haihtuvat tai tulevat tehottomiksi ja eroittavat parkkihappoista rautaa. Nämä musteet esiintyvät kaupassa alitsariinimusteitten nimellä, vaikkei niissä ole vähintäkään alitsariinia. Sellaisella musteella saatu kirjoitus tulee tosin pitemmän ajan kuluessa yhtä värikkääksi ja kestäväksikin kuin tavallinen gallusmustekirjoitus, mutta alussa se kuitenkin on niin väritöntä että yleensä lisätään jotakin väriainetta, jotta kirjoitusta suorastaan helposti voisi lukea. Enimmiten käytetään tähän tarkoitukseen indigokarmiinia josta yhdessä musteen rautasuolan liuvoksen kanssa tulee sinisen viheriätä vieläpä sinistäkin väriä. Tämä indigon lisä ei mitenkään vaikuta haitallisesti kirjoituksen pysyväisyyteen.

Hyvän, oikein kestävän, musteen tulee siis olla jotakin rautagallusmustetta, jossa on runsaasti rautaoksiidisuoloja, vähintäin 4 grammaa metallista rautaa 1 litraa nestettä kohti ja 30 gr. parkki- tai gallushappoa. Tämän ohella voi siinä myös olla seassa jotakin ehtaväriä (indigoa, sinipuuta).