Suomen lippu.

Karjalan Aamulehti 74, 30.3.1917

Siitä puhutaan nykyään paljon, ja olemme mekin jo sanoneet leijonalippua kannattavamme. Mutta lukijoillemme lie mielenkiintoista kuulla, mitä monista lippuohdotuksista ja millä perusteilla pääkaupungin eri piireissä puolustetaan. Siinä uskossa selostamme Helsingin sanomalehtilausuntoja asiasta.

Jo noin viikko sitten luuli Hels. S:n Tiitus Suomen vanhan lippukysymyksen sillä ratkenneen, että manifestipäivän aamuna, t. k. 21 p:nä. Yliopiston, Senaatintalon, Säätytalon, Valtioa ikisten ja Suomen Pankin katoilla hulmusivat leijonaliput, minkä näyn hän kaikkien saapuvilla olleiden kertoo myöntäneen sytyttäväksi ja unohtumattomaksi. Suuri leijonalippu, hän sanoo, on uljas ja mahtava. Keltainen leijona keskellä hehkuvan punaista lippua! Siinä väri, jonka alle Tiitus otaksuu kaikkien suomalaisten olevan kypsyneitä kokoontumaan. Lippukysymyksestä meillä on keskusteltu paljon ja kauan. Sinivalkoisella on puolensa ja puoltajansa, joiden perustelujen pätevyyttä Tiitus ei tahdo ryhtyä arvioimaan. Samoin punakeltaisella. Mutta näistä kiistellen emme koskaan pääse mihinkään yhtenäisyyteen emmekä yksimielisyyteen, hän väittää. Ja kumminkin sanotaan eräässä Hels. S:n toimitukselle lähetetyssä kirjotuksessa - "vapautuneella Suomella täytyy olla yhteinen lippu, yhteisen isänmaan merkki. Miksi me kieltäisimme oman vaakunamme värit? Kunnia sinivalkoisen muistolle? Mutta meidän täytyy luopua noista rakkaista väreistämme yhtenäisen Suomen vuoksi Punainen leijonalippu on ainoa, jonka me kaikki voimme tunnustaa omaksemme. Siinä on vallitsevana kansanvaltaisuuden puna, siinä on historiamme ja yhteisten muistojemme punakoita yhtymä, siinä on lakiomme leijona..."

Siis:

"Ejaa, sä lippu leijonan!"

Näin huudahtaa Larin Kyösti Hels. S.lle sepittämässään Lippulaulussa.

Myös tri U. T. Sirelius on iloinen siitä, että leijonalippu valtaa itselleen sijan yhä useampien kansalaisten sydämissä. Hän pitää sitä komeana, sen värejä lämpiminä ja kauan kantavina ja sitäpaitsi ainoina oikeina, "sillä ovathan miltei kaikkien kansakuntain kansallislippujen värit samalla vaakunan päävärit", hän huomauttaa ja jatkaa, että jos leijonalipusta, jolla jo on historiansakin, sillä liehuihan se jo kruunajaisissa 1896 senaatin ja yliopiston talon yllä, ja näillä ja monilla muilla paikoilla näimme sen myös suurlakon muistorikkaina päivinä, niin, jos leijonalipusta tosiaankin tulee Suomen lippu, ei se myöskään tule olemaan ainoa, jota maan vaakuna koristaa. Tämähän on myös Portugalin, Itävalta-Unkarin y.m. kansallislipuissa." Ja sitte tri S. kertoo, että vanhin tunnettu Suomen vaakunan kuva on Kustaa Vaasan sarkofagissa, joka vaimistui v. 1583 eli pari vuotta senjälkeen kuin Juhana III korotti Suomen suuriruhtinaskunnaksi, minkä toimenpiteen 1580 suoritettn Käkisalmen linnan ja läänin vallitus varsinaisesti aiheutti. Hauska tosiasia on, että tämä tapaus kuvastuu Suomen vaakunassa: Karjalan vaakunasta lainattiin kotkankahvalla varustettu käyrä, itämainen miekka leijonan takakäpäläin alle ja suora länsimainen miekka teräksisine hansikkoineen oikeaan etukäpälään. Päähän pantiin Karjalan herttuallinen kruunu, josta nämä miekat niin kauan olivat otelleet. Käkisalmen läänin liittämisen jälkeen muun Suomen yhteyteen kasvoi sen maakuntain luku yhdeksäksi, mikä merkittiin yhdeksällä tähdellä. Värit ovat vanhastaan tunnetut: kultainen leijona punaisella pohjalla, jolta hopeaiset tähdet, teräksiset miekat ja hansikas hohtavat Vaakunan värit ovat siis punainen, keltainen ja valkoinen. Nämä värit ovat samalla Suomen monisatavuotiset kansallisvärit, lopettaa U. T. S.

Myös eräs U. S:n lähettäjä kirjotti manifestipäivän ylihuomenna, että tuona häikäisevän kirkkaana maaliskuun aamuna, jolloin taivas näytti heleimmän sinensä ja aurinko valoi kultaansa ja lämpöään läpi kiristävän pakkasen, jolloin ilmassa oli juhlamieliä ja Suomi tervehti nuorta vapauttaan, - että silloin humaus kävi läpi ihmisjoukon. Valtavana hulmusi vasten taivaan sineä Suomen lippu: keltainen leijona hehkuvan punaisella pohjalla. Liehui lippuja muunkinlaisia - kertoo kirjottaja - sinivalkoisia, juovikkaita punakeltaisia ja kolmivärisiä valtakunnan lippuja. Mutta katse suuntautui niistä yhä uudelleen punaiseen leijonalippuun ja päätös varmistui varmistumistaan mielessä: siinä on Suomen oikea lippu, kaikiksi ajoiksi, keltainen leijona punaisella kankaalla, yhdistelmä, jota ei ole kellään muulla, Suomen vaakunan historialliset värit, jotka jo kaukaa pistävät silmään, kohottavat mieltä, nostavat pään pystyyn.

Ja tottahan onkin, että kovin on jo hempeä tuo sinivalkea yhdistelmä. Vastaa talviemme lunta ja järviemme sineä, sanoi setä Topelius, ja ehkä kansan mieltäkin, lisäämme me. Mutta onhan lunta muuallakin ja vesi sinistä, ja uskaltaahan toivoa suomalaisten hiukan reipastuvan, etenkin jos he nyt valitsevat repäisevän lipun henkensä symbooliksi.

Mainittua lähetettyä kirjotusta on U. S:ssa muilta tahoilta ilomielin tervehditty. Syrjään on heitettävä ne liput - sanotaan - sinivalkoinen ja punakeltainen, jotka aina ovat olleet eripuraisuutemme ja pienmielisyytemme nlkokiiltoisina vertauskuvina. Sininen on kylmä väri ja keltainen kovin vieroittava. Lain leijona sopii kumminkin kullan kellalla hyvin merkittäväksi vapauden punaiselle pohjalle. Mutta valkoistakaan ei lipustamme pidä unohdettamaan, muistuttaa eräs. "Jotta sen aivan tuntisi omakseen, korkeimman ja kannattavimman riemunsa symbooliksi jokaisen suomalaisen sydän, ei lipustamme saa puuttua ylevän järkähtämättömän oikeuden vaikea väri." Voisikin ehkä ajatella, että vaakunan, josta puitteet kaikissa tapauksissa on jätettävä pois, hopeiset kohdat merkittäisiin lippuun valkoisiksi. Mutta toiselta puolen on liikaa kirjavuutta mauttomuuden ehdottomana ilmauksena tarkoin vältettävä, ainakin valkoisia juovia, jolta myös on ehdotettu. Senkin uhalla, ettei lippua sen lerpallaan ollessa helposti voisi tuntea, kuten muuan mielensä-ilmaisija pelkää. Sillä vasta liehnnnastaan han lippu lipuksi tiedetään.

U. S. on asian johdosta toimeenpannut telefonikyselyn. Leiionalippua, jolle ansioksi mainitaan myös, että se Tukholman olympialaisissa kisoissa käytettynä ulkomaalaisissakin herätti yleistä ihastusta, ovat kannattaneet m m. seuraavat tunnetut kansalaiset: prof. Robert Kajanus, senaattori Otto Stenroth, vapaaherratar Ida Yrjö-Koskinen (leijonalippua valtiolliseksi, sinivalkoista kansalliseksi), rva Tilma Hainari (yksimielisyyssyistä), ylitarkastaja U. Brander (jos on kysymys vain yhdestä lipusta), tri Eino Kaila, kirjailija L. Onerva, prof. E. N. Setälä, tri K. R. Melander, tri Fredr. Lindström, opettaja Alpo Noponen, tri Juha ni Aho, prof. Allan Serlachius, kirjailija Maila Talvio, tri V. Tarkiainen, prof. Matti Ayräpää, prof. G. Komppa ja prof. Hugo Suolahti. Tri E. Nevanlinnalla ei lipusta ole mitään mieltä. Pääasia hänelle on, että jokin siksi saadaan yhteisen päätöksen perusteella. Prof. E. G. Palmen, senaattori Hugo Rautapää ja tri K. A. Paloheimo kannattavat sinivalkoista. Tri Hjalmar Appelgren- Kivalo ja rva Anna Paasi kivi suunnittelevat sinivalkoista muodostelmaa, johon liitettäisiin punakeltainen vaakuna. - Tri O. V. Louhivuori kirjottaa lippukysymyksestä oman kirjotuksen. Hän ei kannata leijonalippua, ensiksikin koska sitä nuorisoseurat eivät keskuudessaan voi valmistaa (huomautamme tähän, että niitä tullaan tehtaissa tukuttain valmistamaan), ja toiseksi, koska leijona on ulkomaan elukka. Tähän sanomme me, että leijona on otettava vertauksellisesti. Vielä vihaa hra L. keltaista vilpin värinä ja pitää punaista sopivana vain vallankumousten aikoina. Kannattaa sinivalkoista jo senkin vuoksi, ettei suomenkielisten aina yksimielisyyden saavuttamiseksi tarvitse antaa perään. Tämän perusteen suhteen määrätköön lukija kantansa omin päin. Me puolestamme jäämme odottamaan, että uusi hallitus tekee eduskunnalle esityksen Suomen virallisen kauppalipun määräämiseksi, käytettäköön sitä sitte yksin tai ulkomailla rinnan vai taknnnan yhteisen llpnn kanssa.

Hbl. on hvvillään siitä, että lippukysymys on otettu esille suomenkielisellä taholla ja että on löydetty lippu, joka mahdollistuttaa entisten erimielisyyksien unohtamisen tässä suhteessa. Lopuksi mainittakoon vielä, että V. A. Koskenniemi on komealla runolla vihkinyt leijonalipun tarkotukseensa.