Suomen nahkurilehti 10, 1918
Tärkeimmät parkitusainepitoiset tuotteet ovat katechu, väriomena, sumakki, dividivi, tammenparkki, kastanjat, myrabolanit y. m. Värjäämöissä ja painoissa käytetään eniten katechua, sumakkia, ja taniinia (väriomena).
Parkitusaineksilla on kirpeä maku ja ovat luonteeltaan happamia. Kemiallisesti katsottuna ovat ne orgaanisia happoja ja vaikuttavat voimakkaasti emäksisiin väriaineisiin, liimaan, munanvalkuaiseen ja alkaalioihin. Ne liukenevat verrattain helposti veteen. Happeutumisen kautta siirtyvät helposti keltaisiin tai ruskoihin väreihin, jotka omaavat määrätyn sukulaisuuden selluloosaan nähden. Parkitusainekset ovat yleensä enemmän tai vähemmän värjättyjä ja seurauksena tästä on, että niitä ei ilman muuta värjätessä ja painaessa voi käyttää kiinnittämään emäksisiä väriaineita vaaleihin, kirkkaihiu väreihin. Kaikista parkitusaineista voidaan taniinista helpoimmin poistaa väri, mutta myöskin sumakkiextraktia on saatavana kaupassa nykyään värittömänä ja siksi voidaan tätä tuotetta useassa tapauksessa käyttää taniinin hyvänä vastikkeena. Niin valkoista kuin prima taniini ei sumakkiextrakti kuitenkaan koskaan ole.
Taniinia esiintyy useissa parkitusainepitoisissa kasveissa, mutta eniten n. k. väriomenoissa, jotka usein sisältävät sitä yli 70%. Niitä käytetään siksi taniinin valmistukseen. Väriomenat ovat sairaaloisia kasvannaisia, jotka muodostuvat erään hyönteisen pistoksista. Niitä on erilaisissa kasveissa, mutta erikoisesti nuorissa tammilajeissa. Puhkaisemattomat väriomenat sisältävät eniten taniinia; ne, joissa hyönteiset vielä oleskelevat, ovat sinertäviä tai mustanvihertäviä, jota vastoin puhkaistut väriomenat, joista hyönteiset jo ovat hävinneet, ovat väriltään kellertäviä tai punertavan ruskeita. Jälkimäiset eivät ole niin arvokkaita kuin edelliset.
Parhaat väriomenalajit ovat kiinalaiset, jaappanilaiset ja Aleppo-laji (Itä-Indiasta ja Persiasta.) Lähinnä näitä, mainittakoon Levant-laji ja turkkilaiset väriomenat, joita saadaan Smyrnasta ja Tripolista, jota vastoin saksalaiset, ranskalaiset, italialaiset ja unkarilaiset sisältävät vähemmän taniinia tai parkitusaineksia. Taniinia saadakseen uutetetaan väriomenat vesi-, alkoholi- ja eetteriliuoksessa. Täten syntyy kaksi kerrosta, vesipitoinen ja eetterinen. joista ensimäinen pääasiallisesti sisältää taniinia, joka poistetaan siitä kuivaamisen avulla. Jos taniiniseos kuivataan alköholija eetterilisän avulla, niin syntyy siitä vähitellen ensin sitkeä liuos, kuohkea massa, joka jauhennuksen jälkeen tulee kauppaan n. k. vaahtotaniinina ja liukenee erittäin helposti veteen. Tavalliset taniinilajit ovat jauhomaisia, kellertäviä tai ruskeita väriltään. Taniinia on kaupassa myös kristallimaisena n. k. "neulataniinina".
Taniini liukenee kylmässä, mutta vielä paremmin lämpimässä vedessä. Pitempiaikaisen säilyttämisen johdosta muodostuu kuitenkin ilman hapon ja bakteerien vaikutuksesta liuoksessa jakautuminen. Tämäu välttämiseksi lisätään pieniä määriä boorihappoa, karpolihappoa, salicylhappoa tai samaten vaikuttavia aineita liuokseen, jos sitä on pitemmän aikaa säilytettävä.
Parhaat sumakkilajit tulevat Siciliasta, Portugaliasta, Kreikasta ja Ameriikasta; vähempiarvoisia lajeja saadaan Tyroolista ja Unkarista. Sumakkia saadaan erään Rhus-sukuun kuuluvan pensaskasvin eri lajeista. Sitä valmistetaan lehdistä ja oksan kärkiosista. Kaupassa tavataan sumakkia oliivivihreän värisenä jauheena. Tätä tulee säilyttää kuivassa paikassa, koska se helposti imee kosteutta. Seuraus sumakissa löytyvistä kellertävistä ja punertavista väriaineksista on, että sitä voidaan käyttää ainoastaan tummiin ja väliväreihin. Tämän ohessa mainittakoon, että korjaamisen edellä käyvällä ajalla on suuri merkitys näiden väriainesten muodostumiseen. Nuoremmissa lehdissä ja oksissa on ainoastaan vähän väriainetta, vanhemmissa ja kypsyneimmissä tuntuva määrä enemmän. Nykyään poistetaan usein extraktista väri sopivalla tavalla, niin että sitä voidaan käyttää taniinin asemesta myöskin vaaleimpiin väreihin.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti