Lippumme wärit.

Etelä-Suomi 8, 19.1.1918

Niin kauwan me olemme riidelleet lippumme wäreistä, että lopulta emme enään tiedä, mitkä meidän omia wärejämme owat. Eräät kirjoittajat omatkin tätä hywäkseen käyttäen tarjonneet meille Ruotsin lippua, johon on pikkusen punaista lisätty. Heidän ehdotuksestaan näkyy selwästi, minkälaisia ajatuksia meistä suomalaisista liikkuu muutamien ehkä monenkin mielessä. Me olemmekin muka oikeastaan ruotsalaisia. Ruotsin wärit sopimat hywin meille. Punainen risti keltaisen sisässä on tarpeen wain meidän waltiollisen itsenäisyytemme merkiksi. Muuta itsenäisyyttähän meillä ei olekaan, emmekä siis tarwitse omia wärejäkään tätä olematonta osottamaan. Ne wärit, joita olemme alkaneet pitää ominamme, suomalaisuuden sini walko-wärit, ne joutawat romukoppaan. Mitä me niillä teemme? Ruotsalaiset antawat niin mielellään meille omat wärinsä. Hiukan punaista wain lisäksi!

Mutta mitä me oikeastaan teemme sillä punaisellakaan? Riidellään wielä wähän aikaa, niin ehkä päästään siitäkin. Sinikeltainenhan on niin siewä. Se on siwistyksen wäri ja hienon käytöksen wäri. Otetaan Ruotsin lippu semmoisenaan. Ruwetaankin purjehtimaan sen lipun alla. Se ei synnytä riitaa eikä muistuta mieleen entisiä ikäwiä aitoja, niinkuin siniwalkoinen muistuttaa.

Ne oliwatkin ikäwiä ja riitaisia ne ajat, jolloin suomalaisuutta nostettiin suosta. Tosia tämä nostaminen ei ole wielä läheskään loppuun suoritettu. Tosin on kansassamme wielä paljon nostamista ja me oikeastaan wielä kauan tarwitsemme sitä työtä, mikä sini-walkoisten lippujen merkeissä alotettiin. Tosin meidän suomalaisuutemme on wain kalpea warjo siitä, mitä se woisi olla ja mihin se olisi kohotettawa, joten siniwalkoinen wieläkin olisi paikallaan meidän lipussamme. Mutta tapellaan me pojat waan! Tapellaan niin, ettei omista wäreistamme jää siekalettakaan jälelle - ja otetaan sitte ne wärit, jotka naapuri meille ystäwällisesti tarjoo.

Me toiwomme siniwalkoisen lipun liehuwan kaikkialla muualla, paitsi senaatin ja eduskuntatalon katoille, joilta leijonalippu olisi waakunamme wärejä julki toitottakoon. Miksi emme nyt nostaisi sinistä ja walkoista katoillemme ja laiwojemme lipputankoihin. Osotimmehan me suomalaisuuttamme juuri näillä wäreillä silloinkin, kun wieras sortowalta koetti meille tyrkyttämällä tyrkyttää omia wärejänsä. Käytimmehän silloin jokaista pienintäkin tilaisuutta siniwalkoisen esille wetämiseen. Naurettavaa olisi nyt, kun ei kukaan wieras ole estämässä, luopua näistä wäreistä wain sen wuoksi, että jotkut taiteilijat ja tutkijat owat keksineet mielestään kauniimpia värejä.

Suomalaisuus on Suomen wäestön suurimman osan tunnusmerkki. Sininen ja walkoinen tuliwat suomainisuuden wäreiksi menneellä wuosisadalla sen taistellessa ruotsalaista ja wenäläistä jarrutusta wastaan. Tätä tosiasiaa ei woida historiastamme millään poistaa. Näillä wäreillä on siis sywästi aatteellinen pohja, jota ei ole kilpailewilla wäreillä.

Kunnia Ruotsin väreille! Mutta pois meidän sormemme niistä. Annetaan Ruotsin pitää omat wärinsä. Meidän wärimme owat sininen ja walkoinen. Niiden merkeissä ulotettiin se työ, joka pakotti ja yhä wieläkin pakottaa suomalaisen Suomen etsimään itseään. Niiden merkeissä taisteltiin ne tuliset waikka werettömät taistelut, joissa surmakoneitten asemasta leimahteliwat nerot ja aatteiden innostamat sydämet, joissa jalot miehet antoiwat ja saiwat iskuja, ja joiden tuloksena meillä nyt on itsetietoisuuteen herääwä suomalainen kansa. Niissä tuntee walweutunut suomalainen aina itsensä, niistä löytää kapaloitaan aukowa Kullerwommekin, kotoinen sosialismi, aina jotakin, jolle sen on kunnioituksesta paljastettawa päänsä. Sillä missä olisi suomalainen sosialismi ilman suomalaisuuden nousua, ilman suo malaista siwistys- ja herätystyötä? Hukassa se olisi. Syntymättä sekin olisi, samoinkuin meidän waltiollinen itsenäisyytemmekin. Turhaan me niitä täältä etsisimme kumpaakaan.