Våra läsares afdelning. N:o 1,562. Målning af pärttak.

Pellervo 6, 1913

N:o 1,562. Målning af pärttak. Hvilket färgämne är fördelaktigast för pärttak? Vi ha användt s. k. carbolineum såsom grundfärg vid målning inomhus och ämna använda det äfven vid målning af vattentaket. Hvilket färgämne är passligast för målning af det inre af en ladugård ofvanpå carbolineum?
- Landtman från Lundo.

Svar.
Carbolineumoljaär äfven lämplig för pärttak. För att den icke så fort skall afdunsta i den fria luften, vore det bäst att bestryka pärtorna ofvanpå med vanlig s. k. mineral- eller kallvattenfärg, hvilken bildar en färgskorpa ofvanpå billigare i praktiken än de vanliga s. k. slamfärgerna, hvilka kokas hemma. Till målning inomhus kan ni använda samma färger. Till dörrar och fönster kan ni i carbolineum inblanda färg, mörkrödt och gult, samt något tranolja, hvilket bättre binder färgen. En ypperlig träfärg är äfven "Salignum".
- H. R. H.

Våra läsares afdelning. N:o 1,564. Om målning.

Pellervo 6, 1913

N:o 1,564. Om målning. Med hvilket ämne bör man utföra målning af pbälifrvttaak,alltsfåör att omkostnaderna icke stora, men taken likväl fås hållbara? Från hvilken affär vore det lämpligast att skaffa tillbehör och hvilket pris hafva dessa?
Afsikten vore att måla inre tak, väg- gar och golf. Borde man till taken och väggarna använda en sorts färg och till golfven åter annan?
De målade delarna borde kunna tvättas med vatten utan att målningen däraf tager skada.
- K. A.

Svar.
Billigast blir det att bestryka pärttak med vanlig mineralfärg, hvarvid färgen kommer att kosta ungefär 8 penni och. arbetslönen 5 penni per kvadratmeter. Brädtak, nya, är det bäst att först bestryka med tunnt lim och sedan med fernissa. Om bräderna äro ojämna, är det fördelaktigast att inblanda i fernissan tunn, genomskinlig färg "lasurfärger". Gamla, fernissade tak gnidas släta med pimpstensmjöl och lackeras sedan ånyo. Mycket nedsmutsade tak målas med täckfärger. Priset är 50—60 penni och 1 mk per kv. meter. Till väggarnas målning kunna användas både mineralfärger, limfärger, i hvilka det är bäst att använda »växt»lim såsom bindemedel, och harzeller oljefärger. De båda sistnämnda målningssätten tåla tvättning. Om man vill hafva väggar, som äro fullkomligt hållbara vid tvättning, bör man såsom öfverdrag använda lack, som vid tork- ningen hårdnar. Prisen äro 15—30 penni, 60—90 penni och 1: 50 per kv. meter. Till golfven kan såsom bestryk- ningsmedel användas carbolineum, pa- raffin och petroleum blandade, eUer oljefärger; priset är 20—40—60 penni per kv. meter.
- H. R. H.

Våra läsares afdelning. N:o 1,565. Om yttre målning.

Pellervo 6, 1913

N:o 1,565. Om yttre målning. Motsvara de s. k. kallvattenfärgerna sitt ändamål vid yttre målning på en  ohyf- lad träyta, t. ex. en stockvägg? Om så är, så hvilket slag af de nämnda färgerna vore hållbarast och  fördelaktigast?
-Inlandsbo.

Svar.
Kalla vattenfärger användas nuförtiden särdeles mycket till målning, ty de blifva jämförelsevis billiga. Hållarbeten  är naturligtvis icke långvarig, men för prisbillighetens skull kan man med dem oftare utföra målningsarbetet. Färgens pris är ungefär 6—10 penni per kv. meter.
H. R. H.

Suomen Väri- ja Vernissatehtaan O.Y. - Kaikkia lajia Maalaustarpeita, Tapetteja (mainos)

Punanen viesti 8, 1914

Suomen lippua koskeva edustaja Juutilaisen puheenvuoro vuoden 1919 valtiopäivillä

1919 Pöytäkirjat 1 - Valtiopäivät (Helsinki 1920)
29. Keskiviikkona 4 p. kesäkuuta

Ehdotus Suomen Hallitusmuodoksi
[Suomen lippua koskeva edustaja Juutilaisen puheenvuoro]

Ed. Juutilainen:

En halua kajota ed. Sarlinin ihanaan unelmaan ja puheeseen, sillä se ei tosiasiain edessä kestä mitään arvosteluja. Sillä niin kauan kuin maan asukkaista kahdeksasosa hallitsee suurinta osaa maan pääomista ja sen taloudellisista arvoista, valta- ja virkapaikoista, niin kauan eivät tuollaiset runolliset visertelyt auta, mitään vaan siinä tarvitaan paljon pontevampia toimenpiteitä suomalaisen kansan puolelta. Mutta sen sijaan minä pyytäisin kiinnittää huomiota erääseen toiseen seikkaan.

Ruotsalaisen kansanaineksen puolesta on koetettu puhua siitä, että he ovat lojaalisia kaikin puolin tälle maalle ja valtakunnalle kun he vaan snavnt kielipykälät mieleisikseen. Pyydän myös kiinnittää yleistä mielipidettä siihen, että onko edelleen ristissä käsin katsottava niitä ilmiöitä, joita ruotsalaisella taholla nykyään ilmestyy. Tämänpäiväisessä "Dagens Pressissä" on eräs kirjoitus, johon pyydän kiinnittää huomiota. Siinä nimittäin häväistään Suomen valtakunnan lippua. Sitä verrataan venäläiseen lippuun ja ilmoitetaan, etteivät koskaan ruotsalaiset tule sitä tunnustamaan omakseen. Kirjotus kuuluu näin:

"Lippu. Kun kesäpäivä paisteineen, juhlaja pyhäpäivineen, helluntaineen ja juhannuksineen nyt saapuu, kun lippu nyt on vedettävä asuntojen lipputankoihin, nyt on syytä muistaa, eitä meidän, että Suomen ruotsalaisten värit ovat punainen ja keltainen. Sininen ja valkoinen ovat tosin juhlallisesti vahvistetut. Kuten jää ja pakkasvirta on se levittänyt yli koko maan. Se on pakosta vedetty aluksiemme lipputankoihin. Mutta meille ruotsalaisille ei sinivalkoinen voi koskaan tulla muuksi kuin mitä valko-sini-punanen oli monia herran vuosia, virallinen verho, johon verhottiin mielivallan ja sorron vertauskuva. Nyt kuten silloinkin, on värimme oleva punainen ja keltainen, on aina niin ollut ja tulee ijankaikkisesti niin olemaan. Ne on velvollisuutemme kohottaa nyt kuten silloinkin, yhdentekevä ristissäkö vai juovina, mutta ainoastaan punanen ja keltainen. Nyt niinkuin vastedes ne ovat johtavat meitä eteenpäin, kunnes se päivä koittaa, jolloin punainen ja keltainen saa sijansa maan lipussa, jolloin ruotsalaiset ovat saavuttaneet vapau- tensa ja riippumattomuutensa valtakunnassa. Sininen ja valkoinen merkitsee alistumista, punainen ja keltanen ovat ne värit, jotka meitä voittoon johtavat." Alla on nimikirjoitus.

Minä erikoisesti kiinnitän huomiota siihen, että Suomen valtakunnan lippua, jonka Suomen eduskunta 28 päivänä toukokuuta 1918 yksimielisesti hyväksyi, verrataan Venäjän lippuun, jota täällä on oltu monet vuosikymmenet pakotettuja tankoon vetämään. Voiko suurempaa loukkausta jonkun kansan ja valtakunnan olemusta vastaan tehdä, kuin verrata Suomen valtakunnan lippua venäläiseen lippuun ja että se merkitsee muka sor- toa ja mielivaltaa, mitä Venäjän lippu aikanaan merkitsi. Kun tämäntapaista ruotsalainen sanomalehti julkisesti esittää ja kieltää Suomen lipun niin ei tosiaankaan synny sitä luottamusta, että ruotsalainen aines tulisi lojaaliseksi yhteiselle isänmaalle ja sen laille, vaikkapa ne hyväksyttäisiin, kuten he sitä vaativat. Minä erikoisesti vielä kerran kiinnitän maan hallituksen huomiota siihen, että saako tässä maassa esittää vapaasti tämäntapaisia valtakunnan turvallisuutta horjuttavia kirjoituksia, kuin mitä ruotsalainen sanomalehti Suomen lipusta tänä päivänä kirjoittaa. (Ed. Hakkila: Porvarit saa mitä hyvänsä.) Minä olen aivan varma että jos joltain toiselta taholta esitettäisiin samanlainen häpäisy Suomen lippua kohtaan ja ilmoitettaisiin joku muu, esim. Venäjän kommunistien lippu olevan erään kansan osan lippuna, niin aivan varmaan hallitus sellaiset kirjoittajat ja sellaisen lipun vetäjät ottaisi huostaansa. Mutta kun se tapahtuu maassa niin voimakkaasti vielä edustetun kansanryhmän puolelta, kuin ruotsalaiset ovat, niin hallitus katselee sitä vain ristissäkäsin.

Wärjättyjä appelsiineja.

Sosialisti 106, 11.5.1914

Äskettäin ilmoitti eräs hedelmäkauppias myywänsä hywiä weriappelsiineja ja liitti ilmoitukseensa otteen kaupungin tarkastuslaboratorion antamasta todistuksesta, että appelsiinit eiwät ole keinotekoisesti wärjättyjä.

Kun usein huhutaan waärjätyistä appelsiineista, lienee huwittawaa lähemmin tarkastaa wärjäämisen mahdollisuutta.

Appelsiinia werhoo kuori, jonka ulkopinta on kowa ja wäriltään joko keltainen tai punainen. Sisuksen woi helposti jakaa kymmeneen toisistaan tarkasti erotettuun osaan. Näitten osien wälissä on pehmeä, walkoinen ydin, josta jokainen osa hedelmän kaswaessa saa rawintonsa. Jos näitä osia taas tarkemmin katsoo, huomaa niiden olewan muodostuneita pienistä soluista, jotka owat hedelmän mehukkaan nesteen säilytyspaikkoja. Jokainen näistä soluista on tarkasti erotettu toisista ja niitä saattaa olla satoja yhdessä osassa.

Kun nyt tunnemme appelsiinin rakenteen, niin koettakaamme wärjätä se punaiseksi pistämällä se esim. likoomaan punaiseen wäriliuokseen. Jos wäri tunkeutuisi hedelmään, wärjäisi se tietenkin myös kuoren ja ytimen walkoiset osat. Nämä osat eiwät luonnollisessa appelsiinissa milloinkaan ole wärillisiä, oli appelsiini kuinka punainen tahansa. Yleisemmin luullaan, että wäriaine pannaan appelsiineihin ruiskuttamalla. Tämäkin menettely on huono ja sen jälki helppo hawaita, sillä koettaessamme hywin hienokärkisellä ruiskulla ruiskuttaa wäriainetta appelsiiniin, joutuu wäri waan yhteen kohtaan eikä pääse lewiämään niin tasaiseksi kaikkiin 10 osan soluihin kuin luonnon wäri on lewinnyt, ja jos lewiäisikin, wärjäisi se ehdottomasti myöskin ympärillä olewat walkoiset kudokset. Jos siis joku löytää appelsiinin walkoiset kudokset: kuoren sisäpinnan ja osien wälisen ytimen punaisina, saa olla warma, että appelsiini on wärjätty.

Todellisten weriappelsiinien wäri on luonnon wäriä, ja tulee se heldelmään wasta sen kypsyessä. Niinkuin wiinimarjapensaissa toiset tekewät walkoisia, toiset punaisia, toiset mustia marjoja, samaten tekewät appelsiinipuutkin toiset keltaisia, toisen punaisia hedelmiä, ja ainoastaan kehittynyt wiljelystaito woi näitä wärimuunnoksia saada aikaan.

Vaarallinen väri.

Suomen kirjapainolehti 10, 31.10.1893

Gelsenkirchenissä ilmestyvän "Deutsche Berg- und Hüttenarbeiterzeitung'in" toimittajan on asianomainen paikallisvirasto tuominnut 30 markan sakkoihin siitä, että hän oli painattanut erään kirjan — punaisella värillä. Ylempi oikeus kumosi tuomion.

When to Paint Houses.

The Manufacturer and Builder 6, 1878

Paint applied to the exterior of buildings in autumn or winter will endure twice as long as when applied in early summer or in hot weather. In the former it dries slowly, and becomes hard like a glazed surface, not easily affected afterwards by the weather, or worn off by the beating of storms. But in very hot weather the oil in the paint soaks into the wood at once, as if into a sponge, leaving the lead nearly dry, and ready to crumble off. This last difficulty, however, might in a measure be guarded against, through at an increased expense, by first going over the surface with raw oil. Furthermore, by painting in cold weather the annoyance of small flies, which invariably collect during the warm season on fresh paint, is avoided.

As an offset to this, there is a trouble with slowdrying paint - it is that the dust, which always will collect upon exposed surfaces, will keep collecting as long as the paint is not dry, and stick to it, so that to obtain a smooth surface free from adhering fust, it is necessary to secure quick drying. This is especially the case when varnishing: we have often been disappointed, and no doubt so have many others, that the vanish used dried so slowly that dust had time to settle on it before it became hard.

Käytännöllistä pakinaa. Maakauppias ostajana.

Kauppalehti 39, 29.9.1915

Kaiken sen ohella, mitä yleensä kirjotetaan maakauppiaan tietopuoliseksi kehitykseksi, pidän suotavana, että tämmöisen ammattilehden palstoilla joskus hänen käytännössä juurtuneet tapansa ja menettelynsä puhtaasti ammattinsa harjottamisessa tulevat havaintojemme esineeksi, sitä mukaan kuin niissä on jotakin, joko mielihyvällä tai mielikarvaudella huomattavaa.

Ensiksi tahtoisin kertoa muutamia havaintojani maakauppiaasta ostajana, t. s. tavaravarastonsa hankkijana. Että hän ei ole aina kaikkein taitavin ostaja, sen myönnämme jokainen ilman enempää. Minä sen lisäksi menen vieläkin pitemmälle väittäen, että yksi maakauppiaskuntamme suuria puutteellisuuksia on välinpitämättömyys ja arvostelukyvyn puute tavarain hankinnassa; ei kuitenkaan niin paljon hintaan kuin laatuun nähden. Tämän sanon tietysti oman kokemukseni pohjalla ja olkoon jo etukäteen selvillä, että havaintoni olen tehnyt Itä-Suomessa, jonka maakauppiaskuntaa, totta kyllä, pidetään paikoin vähemmän kehittyneenä kuin muita ammnttiveljiään. Näin ollen voi ehkä moni kohta kuvauksestani tuntua länsi-suomalaisesta liiaksi räikeältä, mutta ketä mietteeni eivät koske, se älköön niistä pahastuko.

Kun kunkin huomattavamman kauppatavaran ostossa noudatetaan yleensä eri tapoja, lienee paikallaan käsitellä muutamia päätavaralajeja erikseen, ja niinpä voimme alkaa esim kahvista.

Kahvikauppa on meillä suhteellisesti tärkeää ja se antaa yleensä maakauppiaalle hyvänlaisen voiton. Mutta sen harjottamisessa on, varsinkin Itä-Suomessa, suuri epäkohta olemassa. Tarkotan värikahvien kauppaa ja käyttöä. Sen sijaan että ostettaisiin alkuperäistä halpaa kahvia, hankkii Itä-Suomen maakauppias värjättyä ja kiillotettua Brasilian kahvia, useimmassa tapauksessa Rion. On tosiaankin omituista nähdä, kuinka meillä, jotka kuitenkin lukeudumme ensimmäisten sivistyskansojen joukkoon, kaupataan julkisesti kahvia, jolta koneellisen menettelytavan kautta on riistetty osa sen pääominaisuuksista ja jolle sijalle on annettu kaunis väri (vihreän tai sinisen harmaa), jonka vaarattomuudesta ei ole vähintäkään takeita, sekä joukko kahvijyvän rakoon upotettua hienoa puujauhoa (n. k. hopeahela). Muualla maailmassa yleensä luullaan, että värjättyä kahvia käyttävät ainoastaan kehittymättömät kansat ja niinpä tiedän esim., että suoraan värillä ja puujauholla kaunistettua kahvia ei nykyisin myydä, Suomea lukuunottamatta, kuin Venäjälle (varsinkin Länsi-Venäjälle ja Puolaan), jonkun verran Pohjois-Balkanin valtoihin ja Etelä-Afrikaan. Siis todellakin kaunis taso, mille meidät kahvin tuntijoina ja käyttäjinä voidaan asettaa. Useassa muussa maassa, ja Ruotsissa aivan äskettäin, on värjätyn kahvin kauppa tullut laissa kielletyksi ja siihen kai mekin ennen pitkää tulemme, elleivät kauppiaamme silmät sitä ennen aukene tästä kaupasta luopumaan.

Itä-Suomen maakauppias käyttää arvioni mukaan 2/3 koko vuotuisesta kahvimäärästään värikahvia, eikä hänelle enää nykyisin halpoja alkuperäisiä kahvia juuri tarjotakaan. On siis selvää, että värikahvikysymys on laajakantoinen. Se on sitä terveydellisesti eikä vähemmin taloudellisesti kuullessamme, että yksistään siitä värjätystä kahvimäärästä, mikä vuosittain tuodaan maahamme Viipurin kautta, maksamme saksalaisille vähintäin 60—70 tuh. markkaa kaunistuspalkkaa, t. s. sama kahvi alkuperäisenä olisi maallemme tuota summaa halvempi, jos laskemme keskimäärin 6 penniä kilolta värjäyspalkkioksi ja lisätyn puujauhon ja värin hinnaksi. Sitäpaitsi, eihän kukaan ajatteleva ihminen voi pitää luonnollisena, että kahviin, jolta vaaditaan juuri siinä alkuaan löytyvät aineosat mahdollisimman täydellisessä suhteessa keskenään, sekotetaan ja liitetään kokoonpanoltaan niin perin vastakkaisia, ala-arvoisia ja terveydelle suorastaan vahingollisia aineita kuin puujauho ja kemialliset värit ovat. On kumma, etteivät värikahvin nauttijat olisi joskus tunteneet epämieluista tunnetta "sydänalassaan" ja havainneet syynä siihen olevan nauttimansa kahvikullan. Ja ehkäpä ovat huomanneetkin ja asiasta kertoneet maakauppiaalle, mutta ovat nämä valitukset menneet kauppiaan korvan ohi, värikahvin käyttäjät kun tavallisesti kuuluvat siihen vähempivaraiseen ostajapiiriin, jonka valituksista ja toivomuksista usea maakauppias ei paljon välitä. Niinikään olisi hauska kuulla, tokko värikahvikauppias on joutunut mihinkään moitteisiin havaitessaan kahvilaatikkonsa seinämät sisäpuolelta värin peitossa ja pohjalla puujauhoroskaa — hopeahelaa, — tai nähdessään kaupungista saapuvien kahvisäkkien kupeet sisältäpäin läpeytyvän värin tahraamina. Sen vaan tiedän, että erään satamakaupungin rantajätkätkin lastatessaan Hampurista saapunutta kahvilaivaa eivät malttaneet ollalaskemasta leikkiä Savon emäntien mausta ja kahvisäkkien kauniista näöstä.

Tähän kaikkeen ehkä jokunen maakauppias vastannee: tuo on kylläkin kaunista ja ostajien etua silmälläpitäen kylläkin hyväksyttävää, mutta kauppiaan ei kannata ottaa sitä huomioon; kauppa on kauppaa, katsokoon kukin eteensä mitä meiltä ostaa. Kun vähänkään syvemmälle ajattelemme, ei asia kuitenkaan ole niin. Meidän on nimittäin tunnustettava, että kunkin kauppiaan oma etu epäämättömästi vaatii hankkimaan ostajapiirilleen mahdollisimman täysipitoista ja kunnollista tavaraa. Ellemme niin tee, tulemme tästä ennemmin tai myöhemmin aineellisesti kärsimään.

Mutta nyt herää kysymys, miten kyseenalaista epäkohtaa kahvikaupassa olisi käytännöllisesti torjuttava, sillä otaksun, että löytyy maakauppiaita, jotka asiaa tarkemmin punnittuaan haluaisivat kahvinhankinnassaan menetellä toisin. Minun ymmärtääkseni keino asian auttamiseksi on yksinkertainen ja helppo; ostettakoon tästälähin samoja kahvilaatuja värjäämättöminä, niin ne ovat huokeammat ja antavat varmasti maukkaamman juoman kuin värjätyt. Totta kyllä, toistaiseksi eivät kaikki tukkukauppiaat värjäämättömiä halpoja kahvia tarjoakaan, mutta kyllä niitä kysyttäessä pian ilmaantuu markkinoille.

Muutoin pyytäisin Teitä ottamaan joskus oikein tarkkaan tutkiaksenne nykyisin tarjolla olevaa värjättyä kahvia. Yleisvaikutus on edullinen, se on näöltään tavallisesti vihreän tai sinisen harmaata (Etelä-Suomessa joskus tummaa). Papu esiintyy jotenkin tasaisena ja pavun raossa on olevinaan luonnollista kuorihilsettä. Sitäpaitsi näyttää suhteellisesti halvassakin värikahvissa löytyvän vain harvoja mustia papuja. Lähemmin tutkiessanne huomaatte  kuitenkin helposti, että tuo kaunis, tasainen väri on keinotekoinen, kuorihilse (n. k. hopeahela) ainoastaan puujauhoa ja että tuo kahvi melkein poikkeuksetta sisältää suuren määrän vaaleahkoja merivahingoittuneita tai istutuksien mullasta poimittuja papuja, jotka kosteuden vuoksi ovat menettäneet ainakin puolet voimastaan, mutta jotka värin ja puujauhon tahraamina käyvät värikahvina täydestä. Mitä taas tulee noihin mustiin ja kalviöljyn väkevöittämiin papuihin, niin kyllä niitäkin ihan poikkeuksetta
löytyy enemmän tai vähemmän kaikissa värikahveissa, vaikkakaan niitä luonnollisesti samasta syystä kuin valkeitakin papuja ei niin helposti voi keksiä. Alkuperäiset Brasilian kahvit, vaikkakin arvokkaammat itse kahvina, ja kaupattuina samoihin hintoihin kuin värikahvit, eivät sitävastoin ensi silmäyksellä näytä niin perin kauniilta. Niiden väri on usein kin vähemmän säännöllinen, meillä yleensä harmaan vihreä, eikä papukaan ehkä näytä yhtä tasaiselta eikä aivan yhtä suurelta kuin samaan hintaan tarjotun värikahvin, mutta kahviarvoltaan ne ovat epäämättömästi ylempänä ja antavat luonnollisesti maukkaamman juoman. Ja kuinka muutoin voisikaan olla, sillä eihän kukaan ajatteleva ihminen voi uskoa, että virheetön, suuripapuinen kahvi värjätään myytäväksi yhtä halvalla kuin rumempi ja epätasaisempi alkuperäinen kahvi; täytyyhän tässä luonnollisesti, muodossa tai toisessa, olla koiran nahka haudattuna.

Muutoin tahtoisin tämän yhteydessä aivan erityisesti huomauttaa siitä turhasta pelosta, mitä usea ostaja tuntee n. k. mustia papuja kohtaan. Ne eivät ole kokoonpanoltaan juuri kummempia kuin vihreätkään pavut, ovat vain kasvaessaan sattuneet olemaan liian paljon auringon valon vaikutuksen alaisina ja sen johdosta niissä on tapahtunut jotenkin samallainen muutos kuin tavallista kahvia paahdettaessa. Niitä ei siis oikeastaan tarvitsisi enää juuri paljon paahtaa, mutta vaikkapa ne paahtuvatkin vihreäin papujen keralla, eivät ne turmele kahvijuomaa, vaan lähtee niistä makua pannuun kuten muistakin pavuista. Toinen on sen sijaan asianlaita noiden valkeata (kalpeiden) papujen kanssa. Niistä on pitkäaikainen kosteus hivuttanut voimaa pois noin yli puolen eikä niistä yksistään saa syntymään kunnollista  kahvijuomaa, kuten mustista pavuista kyllä saa.

(Jatk.)

Vähemmän myrkyllisten värien kaupat.

Karjalan Maa 84, 7.8.1919

Läänin maaherranvirasto on oikeuttanut Kiihtelyksen osuuskaupan muun kauppaliikkeensä ohella harjoittamaan myöskin vähemmän myrkyllisten  väriaineiden kauppaa.

Punaista iloa.

Karjalan Maa 84, 7.8.1919

Kun Samolan työväinyhdistys joku aika sitten sai takaisin talonsa, osoittivat Samolan sosialistit tämän johdosta "punaista iloaan” monella tavalla, m. m. olivat miehet koristaneet piippunsa punaisilla ruseteilla prameilivat veripunaisissa vöissä, naiset punaisissa puseroissa hiuksissa punaiset rusetit. Sittemmin on talossa pidetty kokouksia ja juhlia, joissa puheet ja muu meininki tavallisesti ovat yhtä punaisia ja kiihoittavia kuin konsaan punakaartilaiskapinan aikana.

Kukat kauneusaistimme kehittäjinä.

Forssan Lehti 50, 15.7.1919

Kun tarkastaa kasvimaailman ihmeen ihanaa kauneutta, niin tahtomatta syntyy mieletön ajatus kuinka äärettömän paljon ihmiskunta olisikaan kadottanut, jos maan päällä ei olisi ainoatakaan kukkaa. Miten synkältä, surulliselta ja ilottomalta näyttäisikään maailma silmissämme, jolleivat kukat toisi siihen niin paljon elämäniloa, kodikkuutta ja nautintoa. Värien ja varjojen loppumaton maailma olisi tuntematon katseellemme. Iltaruskon ja vuoristomaisemien silmiä hivelevä kauneus ei voisi korvata meille sitä ihanaa valon ja varjon harmoniaa, sopusointua, mikä esiintyy kukkivan kasvin kirkkailla teralehdillä. Ja vihdoin, kuka aukaisisi  meille hurmaavasti tuoksuvan puutarhan, jos eivät kukat täyttäisi ilmaa hyvänhajuisella tuoksullaan.

Silmiemme kauneusaisti on kasvanut kukkien ihanissa muodoissa ja tämän kasvatuksen merkitys on paljon suurempi ja syvempi kuin ensi näkemältä saattaa näyttääkään. Taide ja tekniikka ammentavat muotonsa luonnon loppumattomasta ia tyhjentämättömästä aarreaitasta. Me emme ole itse keksineet kauneuden käsitteitä. Kaikki rakennus-taiteelliset aiheet, kaikki musiikin säveleet, koko valon, varjon ja värien sopusoinnun olemme välittömästi lainanneet luonnosta. Ja tällöin kasvimaailma ei ole suinkaan antanut vähimmän ihmiselle. Puiden hoikat rungot antoivat vanhan ajan rakennuksille pilarien muodon ja acanthus- kasvin okaiset lehdet olivat koristusaiheina korinttilaisissa pylväänpäissä. Goottilainen tyyli, jolle on ominaista suippokaaret ja taivasta tavoittelevat korkeat tornit, syntyi siellä, missä havupuiden suippokärkiset latvat kohoavat lauhkean ilmastoseudun lyijynharmaata taivasta kohti bysanttilaistyyliin rakennettujen tempelien pyöreät kupolit ovat syntyneet taas siellä missä tammien ja muiden leveälehtislon puiden vihreät pyöreät ryhmät suloisesti hyväilevät katsetta muotojensa täydellisyydellä. Jos nyt puulajien muodot näin  kuvastuvat ihmisen ihmisen luomistyössä, niin kuinka monta kertaa todellisempana esiintyykään kukkivan  nurmikon ihanien, rikkaiden muotojen vaikutus taiteellisessa luomistyössä.

Ja kukat loistavat samallaista onnea ja värien kirkkautta niin köyhän ahtaassa pikkupuutarhassa kuin rikkaitten linnojen ja palatsien huolellisesti hoidetuissa komeissä puutarhoissa. Kukat ympäröivät köyhiä mökkejä mitä suurimmilla kauneuden aarteilla, sillä ei ole maanpäällä ihanampaa ja hurmaavampaa kuin kukkanen.

Juuret kiinnittävät, lujasti kasvin maahan, tehden sen avuttomaksi ja liikkumattomaksi, mutta kasvi ei taivu, vaan hillittömästi pyrkii maasta aurinkoa kohti. Kasvin vastustamaton, kaunis pyrkimys korkeuteen taivasta kohti, ilmenee kasvin varren hoikissa, siroissa muodoissa, joka somasti levittää vihreät lehtensä lämmön ja valon ikuista lähdettä kohti.

Vastakohdaksi syvään maahan tunkeutuville juurilleen kasvi kehittää vartonen latvaan hennot, kirkkain värein loistavat kukat, salaperäisen heteitten ia emiön rakenteen suloisten tuoksujen ja jumalainjuoman nektarin houkutuksen. Se houkuttelee luokseen kevytsiipisiä rakkaudenviestinviejiä — perboscn tai mehiläisen — joiden täytyy viedä kukansuutelo jollekin etäiselle näkymättömälle rakastetulle, jonka ankara kohtalo on samoinkuin hänetkin kahlehtinut yhteen paikkaan.

Kukan sikiäimessä tapahtuu hedelmöittymisprosessin ihmeet. Aivan kuin rakastava äiti kasvattaa se siellä nuoren kasvin alkua, antaakseen sille kauneutensa perinnölliset piirteet ja rakkauden aurinkoon.

Levittäessään kaikkiin suuntiin siemeniä kasvi pyrkii voittamaan ja valloittamaan mahdollisimman suuren alun maata. Tämä valtaamishalu, jonka me havaitsemme kasveissa, antaa meille sankarillisen esikuvan järkähtämättömyydestä, tarmosta ja voimasta, joilla hento kukkanen puolustaa ankaraa luontoa vastaan oikeuttaan elää, loistaa onnesta ja ilosta auringon elähyttävien säteitten alla.

Hårfällningen.

Finlands jakttidskrift  2-3, 1918

*) Norges Pattedyr, sid. 59.

**) Lebensbilder aus der Tierwelt, 111 band, sid. 68.Collett säger, att harens varierande dräkter de olika årstiderna bero, som det vill synas, uteslutande på ett ombyte af hår, icke på en omfärgning af dessa. ^* Denna åsikt motsäges emellertid af andra författare. Så t. ex. säger den skarpa iakttagaren friherre Egon von Koppher att ombytet af dräkt sker på hösten genom en färgförändringsprocess hos  ullen, hvilken samtidigt växer ut tätare — icke genom hårfällning, såsom många forskare förr antogo. ^** Däremot säger han, att dräktombytet på våren försiggår genom hårfällning och färgförändring samtidigt. Först faller det långa, hvita håret af, medan ullen blir grå. Därefter skjuta bruna hårstrån fram, i stället för de långa hvita. Utan att kategoriskt vilja uttala mig i denna sak tror jag mig dock på grund af egna iakttagelser på en tam hare kunna hålla på frih. Kapphers åsikt såsom den riktiga af de två.

Färgförändringen vidtager om hösten på något olika tider, beroende på harens uppehållsplats och ålder. Sålunda ser man, att harar som vistas på skogsöar i kärr eller vid dessas laggar, blifva tidigare hvita än harar,  som uppehålla sig vid eller i odlingar, hagar, gärdesbackar m. m. dyl. På våren igen är förhållandet alldeles motsatt: en hare, som lefver i närheten af fält och åkrar, har nästan helt och hållet förlorat sin hvita dräkt och är iförd sin gråbruna sommarkappa, medan de i öde skogsmarker lefvande hararna samtidigt uppträda ännu i sin vinterpäls, som dock är då redan rätt illa medfaren. — En gammal hare byter dräkt tidigare än årsungen. 1 synnerhet försenade ungar af sista kullen, de som äro födda löffällningstiden i oktober, hålla sig
länge, ända in i december, gråhvita och vistas mest på fälten ännu sedan snön lagt sig och alla andra harar äro hvita och öfvergifvit löfträdssnåren vid odlingarna.

Färgförändringen sker icke på en gång utan småningom. Den börjar på hösten i regeln i oktober och afslutas i november. Först blifva fötterna hvita, sedan sidorna och sist ryggen. Längst håller sig det bruna sommarhåret långs midtryggen och på pannan. Jämnt och ständigt träffar man om senhösten, stundom hela vintern, på ndivider med brun panna och för öfrigt helhvit kropp. På våren försiggår hårombytet i omvänd ordning. De långa hvita vinterhåren försvinna först på hufvudet och längs ryggen; därefter på sidorna och bakryggen samt sist på fötterna, som ännu kunna vara nästan hvita, medan sommardräkten för öfrigt är anlagd. Vinterdräkten börjaf falla af i norra Finland i början af april, och hårfällningen försiggår under hela april och maj; i södra Finland något tidigare; den börjar där i slutet af mars och afslutas i förra hälften af maj.

Haren och harjakten med stöfvare, II. Abnormiteter och bastarder.

Finlands jakttidskrift  2-3, 1918

(Forts. fr. sid. 8)
Yttre utseendet är det som främst betingar hararternas delning i den stora mängd former och afarter, hvarom i det föregående gifvits en sammanträngd framställning. Men oafsedt den för hvarje form typiska färgen, förekommer stundom inom de olika färgvarieteterna ett utseende hos enstaka individer, som fullkomligt afviker från den normala färgen. Sådana abnormt färgade exemplar torde nog förekomma bland alla hararter, men då andra än de, som påträffas bland de i vårt land lefvande arterna, ej äro af egentligt intresse för oss, skola vi i det följande hålla oss endast till dessa, särskildt till snöharen.

Redan Holmgren talar om tvenne färgvarieteter af vår vanliga hare, nämligen:
1) svarta haren eller trollharen, som är helt och hållet svart under alla årstider och troligen är en gammal  hanne. Den är sällsynt och i Sverige skjuten i Uppland och Småland;
2) röda haren, som, med undantag af hufvudet och bakbenen, är helt och hållet mörkröd. En gång skjuten i Nerike.

*) Vårt villebråd, II uppl., sid. 311.Kolthoff omnämner en varietet från Jämtland och möjligen Lappland, hvilken skiljer sig från den vanliga fjällharen därigenom, att öronen till 2/3 af sin längd äro svarta eller svartaktiga.^* På samma ställe omtalar han äfven de, "sedan länge kända, helt — ofta glänsande — svarta harar, som under en följd af år skjutits i Småland, de flesta i Kalmartrakten, och tillvaratagits för våra museer."

**) Sv. Jäg. T. 1884, sid. 39.Äfven rena albinos ha enligt samma källa förekommit två gånger i Sverige. Den ena, en hanne, sköts i sept. 1913 på en ö norr om Härnösand och den andra, en hona, äfvenledes i Ångermanland, fångades lefvande. Hon lefde i flere år i Skansens zool. trädgård och födde åtskilliga kullar ungar, alla normalt färgade. En hvit sommarhare sköts den 15 sept. 1884 i Dalarne.^** Han var "af vanlig storlek och kroppsbyggnad, men helt och hållet hvit, om också den hvita färgen icke var fullkomligt så ren som vinterdräktens, utan hade en, ehuru mycket ringa, dragning åt smutsgult. Endast å öronen funnos några  ljusbruna hår, och anmärkningsvärdt är att öronspetsen icke var svart, utan lika med örats färg för öfrigt. Färgen å ögats pupill och regnbågshinna var den normala". Då ögats röda färg är ett af den totala albinismens förnämsta kännetecken, kan detta exemplar ej anses som en fullständig utan som en partiell albino, något som den orena färgen (isabellfärg) äfven bekräftar.

***) Norges Pattedyr, sid. 61—62.I Norge, säger R. Collett, äro svarta harar sällsynta. Han anför ett fall, då en sotfärgad hare med svart hufvud sköts vid Risör den 16 aug. 1870.^*** Hvita individer (albinos) äro åtminstone tre gånger anträffade i Norge. I Etnedalen (Valders) sköts en sådan hare i sept. 1900, i aug. 1907 en stor äldre individ och i sept. 1909 en unghare i Rauland (Telemarken). Denna sistnämnda var en äkta albino, helhvit med röda ögon och hvita öronspetsar.

Huruvida sådana från det normala afvikande harar påträffats i Finland, finnes ej angifvet i vår zoologiska litteratur. Åtminstone har jag ej lyckats finna någon antydan därom. Däremot har jag själf en gång (i oktober 1888) skjutit en torr, liten, ovanligt mörk,
blåskiftande harhanne i Jämijärvi, hvilken utan tvifvel var af samma slag som de norska och svenska hararna. Enligt meddelande af en trovärdig jägare i Björneborg skall en sådan hare en gång ha skjutits på 80-talet i Nakkila. Dessa två fall äro de enda som mig veterligen äro kända från vårt land. Jag har uppehållit mig vid denna fråga för att fästa hrr jägares uppmärksamhet på den hos oss så litet beaktade färgvariationen bland djuren. Emellertid äro alla arter af gnagarna fallna för en sådan variation, från fullständig albinism till fullständig melanism, hvarjämte bland dem förekomma icke få röda, gula, isabellfärgade och spräckliga exemplar. Därför är det troligt, att heterochrosis förekommit och förekommer oftare bland hararna i Finland än livad hittills blifvit kändt. I trakter, där snö- och fältharen resp. seländska haren lefva jämsides med hvarandra, förekomma stundom blandfödingar. Denna sak har jag utförligt behandladt i en uppsats "Harbastarder"  i F. J. för 1909, sid. 23 och 129, hvarför jag nu förbigår den och hänvisar den intresserade till nämnda uppsats. Att sådana hybrider äfven påträffats i vårt land torde vara ådagalagdt. Anmärkas bör dock, att misstag vid bedömandet efter dräkten af en från det vanliga afvikande snö- eller fälthare lätt kan begås, ty såsom tidigare framhållits förekomma färgförändringar bland hararna rätt ofta. Därför bör hvarje som bastard ansedd hare ovillkorligen bedömas efter måtten å öron, svans och bakfötter, ty endast dessa mått äga afgörande betydelse.

Liksom bland andra gnagare förekomma missfoster rätt ofta äfven bland hararna, särskildt bland fälthararna. Som exempel härpå återges här efter "Deutsche Jäg.-Z." bilden af en i Hilden nära Dilsseldorf anträffad unghare med åtta fötter. Meddelaren, G. Gerwien, säger att en katt kom dragande med den ungefär 14 dagar gamla haren till meddelarens hem. Mänga andra likartade exempel på vanskaplighet skulle kunna anföras. Ide flesta fall utgöras dessa missfoster af tvenne, med hvarandra sammanvuxna harar.

Blekning af tvätt och hvitvaror.

Industri-vännen 7, 3.4.1890

För att kunna, sedan man med tvål eller såpa tvättat dem, hastigt bleka hvitvaror, lägger man den i ett varmt vattenbad (37-40 Cels), i hvilket man löst en lagom mängd kaliumclorat (clorsyradt kalium) — ½ kgm  clorsyradt kalium på 50 kgm vatten — och hvilket man tillsatt kemiskt ren saltsyra tills svagt sur reaktion inträdt, d. v. s. tills lösningen har tydligt sur smak. Tyget lämnas i detta bad ungefär en timmes tid, hvarefter det lagges under två timmars tid i en ½ prct:ig boraxlösning.

Sedan det fått ligga häri tillräcklig tid. Tages det upp och sköljes upprepade gånger i flod- eller sjövatten samt hänges sedan upp för att lufttorka. På detta sätt behandlbde af linne, bomull eller annan blekbar  växttråd tillvärkade varor, blifva bländande hvita, hvarjämte de äfven förblifva synnerligen mjuka, hvarförutom växttråden i dem ej förstöres.

Föröfrigt kan ett sådant blekningsbad flere gånger användas, om man blott tillsätter smärre kvantiteter kaliumclorat och håller detsamma vid lämplig temperatur genom inledande af varm vattenånga eller genom tillsättande af varmt vatten. Blekt ningen bör af omtanke för arbetaren helst ske i luftiga rum.

(Pol. N. bl.)

För att bleka gulnadt elfenben och andra benarbeten

Industri-vännen 7, 3.4.1890

För att bleka gulnadt elfenben och andra benarbeten behöfves endast att under några timmars tid nedsänka dem i kalkmjölk, beredd af nysläckt kalk, eller ien lösning af 500 grm frisk klorkalk i 2 kgm vatten. Sedan föremålen fått ligga några timmar, tager man upp dem för att se, om de återtagit sin naturliga färg; hvarom icke nedläggas de å nyo, tills de blifvit fullkomligt blekta. Hafva de erhållit den blekhet, man önskar, tagas de upp, afspolas hastigt med vatten och lämnas att lufttorka.

Målning med limfärg på gips

Industri-vännen 7, 3.4.1890

Först tvättas ytan, som skall målas, väl öfver med såplut och strykes sedan öfver med alunlösning (42 centigram alun på 10 liter hett vatten). Sedan denna lösning sugit sig in - den får icke blifva torr - i gipsytan, målas hon öfver med zinkhvitt utrördt i limvatten till en tunnflytande välling. På detta sätt blir ytan glatt och jämn utan kornigheter och rispor, och där kunna sedan påmålas hvilka finare limfärger som behagas. Zinkhvitt-färgen bör vara tunn och påstrykas flere gånger, ty då blir ytan glattare, än om han är tjock och endast påmålas ett par tre gånger. Man kan i nödfall bruka krita till grundstrykning, men ytan blir då ej sa jämn och vacker, som då zinkhvitt användes. Vanliga kalkrappade väggar kunna behandlas på liknande sätt.
(Journ. des peint.)

Chromatic Aberration.

The Galaxy 7, 1867

As an artist and a lover of truth, I have long felt myself impelled to make public certain facts which became known to me some years ago, but which have for several reasons been kept unpublished until the present time.

As the Corresponding Secretary to the American School of Ultra-Chinese Art, I am now authorized to inform the public that within the past few years a most startling optical delusion has fallen upon mankind. The sun shines to-day upon a world which to the vast majority of its inhabitants has undergone an essential change in its appearance.

If the reader will close this magazine and examine the illuminated cover, he will see, printed upon light straw-colored paper, a design in green, red and brown. He is in error, so is the friend to whom he turns for confirmation, so are the editors, the designers, the printer and the public. The brown and red parts of the design are respectively light-blue and dark-blue. The green portions and the paper upon which all is printed, he sees correctly.

So important an announcement as this, will not of course be credited unless it, is supported by abundant proofs. In order to establish my position, I must go back some years and relate the leading phenomena of this change in their regular sequence. In tracing the successive steps by which I have arrived at my present comprehension of the laws of color as they exist in the eye of the public, I shall find it convenient to quote from my note-book, in which I noted the various items of interest as they occurred.

I must first state that for several years I have lived the life of a hermit in the wilds of the Adirondack region. My only visitors have been chance hunters and parties of Summer excursionists. In justice to myself, I must state that these visitors have always been welcomed to share the shelter of my cabin, for it is not because I am a man-hater that I choose retirement from his society. Beside these chance visitors, I have, at intervals varying in length from six weeks to three months, instalments of supplies from the settlements. The more bulky of these supplies are brought during the Summer by boat and landed almost at my door. During the Winter it is a journey requiring both strength and courage to visit my cabin from the settlements, and I receive only mail matter and such light articles as can be brought over the snow.

Throughout these years of seclusion I have been diligent, and with Nature alone for my teacher, I have, especially during the past three years, been drawing nearer and nearer to the true standards of art, both in form and color. During my sojourn here I have visited New York but twice, one visit being before the chromatic aberration of which I am about to write took place. I have, however, sent pictures regularly to the exhibitions, and as I subscribe to several of the leading periodicals and papers, I keep up with the general topics which occupy the attention of the public. Of course art matters are of great interest to me, and when I find any commendation of my pictures in the publications which I receive, it is doubly grateful to me here in my mountain solitude, while the merciless and ignorant critic can only make me turn again to Nature with a deeper faith in her teachings, and a more profound pity for him who knows not her charms.

I will now quote from my notes:

JANUARY 20, 1863.
It is now perhaps three or four years since I first knew of an effort on the part of a few persons to establish in this country a school of art, which has for several years been creating a name for itself in England. It styles itself; or is styled, I can hardly tell which, the Ultra-Chinese School The principles advocated by its followers seem to me to be the time ones, and I foresee for them a glorious future if they remain faithful to the doctrines which they profess. After a long attempt to master the rules of perspective and effect, light has at length dawned upon me with the advent of the Ultra-Chinese School I here note my resolution to study and represent nature as I see her, unhampered by rules alike useless and incomprehensible. . . .

JUNE 21, 1863.
It seems impossible, on looking at my drawings and studies of a year ago, that I could ever have looked upon nature with so careless an eye. Yet I remember that I then considered myself a carefid student, and made what I called studies from nature of extended views. Now, after a few short months' study on the true method, so far higher is my reverence for created things, that I find enough to admire and worship in the grass at my feet and the pebbles at the brook-side. Beyond these my eye now seldom wanders, and whenever it does try to grasp an extensive prospect, it soon returns, wearied with its effort and glad once more to rest upon what it can understand. ....

These two quotations I have made to show the probable approximation of two events, to wit, the Chromatic Aberration, and the rise of the Ultra-Chinese School on this continent.

JULY 20, 1863.
I have seen notices of a new periodical which is said to be the official organ of the New School It is entitled "The True Path," and I have written, subscribing to it. . . .

DECEMBER 19, 1 863.
An unusually long time has passed without any news or arrival from the settlements, and I was beginning to fear that I should have to visit the nearest store for supplies, when, this evening, on returning from a walk, I found that a messenger had arrived and departed during my absence. On attempting to use the colors which he brought, I was surprised to find that mistakes had been made by the colorman in labelling the tubes of paint, the reds having been labelled as blues, and vice-versa. This, of course, has occasioned me much inconvenience, but I have re-marked the tubes, and the colors appear to be in themselves excellent. Some combination of circumstances has, undoubtedly, caused this blunder. . ...

Immediately after the receipt of my mislabelled colors, I wrote to Knoehaus and Shandler, informing them of the carelessness of their colorists, and ordering a fresh supply, as the inordinate quantity of red left me somewhat short of blue. This letter I sent by an Indian who passed my cabin bound for the settlements on Christmas Eve, 1863.

FEBRUARY 21, 1864.
A singular thing has happened today, which I am as yet at a loss to account for. I was returning home from a tramp through the snowy woods, and saw from the top of a bill a mile or so from here, a brilliant red object in the sunshine at the door. I could not imagine what it was until I drew near, when I with difficulty recognized a man who had formerly acted as my messenger, but whom I had not seen since he went to the war. My difficulty in recognizing him was not, however, due to his long absence, but to the fact that from head to foot he was dressed in red. His trowsers were a shade or two duller than his coat, and the whole effect was so singular that I almost fancied myself in the presence of a fifteenth-century heads-man. As I am very averse to speaking of peculiarities in dress or person, I affected not to notice this remarkable costume, and after a talk about his war experiences, I asked him to stay with me until to-morrow, as his walk through the woods had been a hard and long one. This he agreed to, and we together set about getting dinner ready.

In spite of my solicitude not to give offence, I must have looked askance at my guest, for I observed that he began after a while to regard me with some suspicion and to grow shy and silent. At our meal, frugal though it was, he unbent somewhat, and by the time that we had half finished our post-prandial pipes we were on such good terms that I ventured to ask him why he were that particular style of garment. He replied that he had the clothes when he was mustered out, and had continued to wear them since. I then naturally inquired when the color of the regulation uniform had been changed. He said that it had not been changed since '61, when he enlisted. I of course expressed some surprise at this, but he, misapprehending the cause of my wonder, said that nobody in the army wanted to give up the old blue, and for his part he thought that it was a very good color. It was evident, then, that he believed that he was dressed in blue, and for an instant I thought him a victim of color blindness. The reflection, however, that among the thousands of blue-clad soldiers, his singularity of costume could not have gone unnoticed, at once 'set me to thinking, and I determined to test his perception of color further before he left. Accoidingly, in the afternoon, as I was painting, a tree trunk from the window, I showed him my palette and asked him to point out different shades of red and blue. He invariably pointed to red when I asked for blue, and vice versa. Greens, yellows, and purples he could distinguish, but when I asked him to select brown he indicated black as being nearest, but not his idea of brown. I told him that black and red mixed would make brown, and desired him to select a red to mix experimentally. He pointed out dark blue, and on my mixing it with black expressed himself satisfied. I would have ended the conversation at this point, but my guest happened to be of an inquiring disposition, and proceeded to question me about the study on which I was at work, and about other canvases which I had tacked to the walls. In the course of his questioning he naturally discovered that colors which I called red were blue to him. His obstinacy at last annoyed me ; and when finally he asked me in what color he was dressed, truth compelled me to answer that it was red, and I then told him that he must be color blind, explaining at the same time that it was not an unusual phenomenon. He muttered something about " all the army being color blind too ; not to mention his folks at home ;" and then he kept silent for some time. He sat down, and for a while, regarded me curiously ; but as the sun sank toward the hill-tops he grew restless and went out of doors uneasily, coming back two or three times as if he had something to say, but did not like to say it. At last he went out abruptly, and at the end of ten minutes, chancing to look out at the window, I saw him just reaching the top of the first hill toward the settlements. Stepping to the door I shouted to him to return ; but, to my surprise, he looked back and then vanished over the crest of the hill at the top of his speed. Half an hour later I climbed the cliff, and could see, by the light of the declining sun, a brilliant red speck making excellent time across the ice of Round Pond, three miles distant.

I have just opened and examined the fresh supply of colors brought by my runaway soldier, and I find the same mistakes as in the last lot.

FEBRUARY 22, 1864.
I have been reflecting upon the events of yesterday, and have concluded that the repeated mistakes in labelling colors made by professional color men, and the coinciding mistakes made by my guest of yesterday, indicate something extraordinary. On making an effort of memory, and consulting my notes, I find that I have been aware of certain peculiarities in the dress of persons whom I have seen. For instance, the red shirts which have been the fashion among hmibermen and hunters have been superseded by blue shirts. The specimens of illuminated printing which have reached me on magazine covers, and in fly-leaf advertisements, have undergone changes.

MARCH 8, 1804.
I procured, some years ago, a glass' prism such as opticians make for experimental purposes, and, after trying some experiments, I threw it into a box of old traps, not expecting to want it again. I have hunted it up to-day and repaired its somewhat damaged sup-ports so that it will now revolve on its axes as formerly. I have likewise prepared a little upright frame in which I can place bits of card-board and so cut off whatever portion of prismatic color I wish. I am now ready to experiment upon the eyesight of my next available visitors.

MARCH 9, 1864.
Tried my prism in the sun this morning and it cast a beautiful spectrum on a sheet of white paper. In looking at it, however, it seemed to me that something was wrong, or, at least, strange. After a long search I found an attempt which I made in water colors long ago to copy the prismatic spectrum by actual matching colors. Of course it was infinitely short of the colors of sunlight, but it would answer my purpose, as I thought. On placing it beside the real spectrum I observed that the spaces occupied by the respective colors had changed. The space, for instance, occupied by blue and its modification was much smaller, and that occupied by red was much larger than on my painted spectrum. This, however, I knew might be caused by a temporary or local state of the atmosphere.

APRIL 20, 1864.
I have just made an experiment upon the optics of a party of homeward-bound lumbermen. They were ignorant of colors, to an extraordinary degree. I at last shut off all the prismatic colors, excepting blue, yellow and red. These they readily distinguished, interchanging, however, blue and red, and disputing over the yellow, some holding that it was yellow, and others that it was flame color. As they were going away, I heard one of them say to his companions, "That chap has lived alone with his paints no long that he's gittin' luny." " That's so," mid another, "did ye see them picters with red mountings into em ? " Well, I have obtained considerable light from these men, and they are welcome to doubt my sanity if they choose. . . . .

It is needless to follow up further the process by which I finally arrived at conclusions which proved to be correct. A classification of items gathered from the lumbermen and from my own observ-tions led me to the following result. To the persons whom I had seen and conversed with, the colors of the prismatic spectrum had been inverted. That is to say,
Violet had become Red,
Indigo had become Orange,
Blue had become Yellow,
Green remained Green,
Yellow had become Blue,
Orange had become Indigo,
Red had become Violet.

To simplify this inversion and reach the fundamental principles of the change, take these two columns, and cancel in each all excepting the three primary colors; writing these again in two columns we find that—
Red has become Blue,
Yellow remains Yellow,
Blue has become Red,
which is precisely the way in which these colors were seen by the lumbermen. One final experiment I waited long to try, in order to satisfy myself whether the change which had taken place was a physical or cosmical one. I knew the order in which the colors appeared in the rainbow, and I saw in several instances that they remained the same ; but I wished to ascertain if to others they were inverted. In July, 1865, I saw a rainbow while a party of excursionists were with me. I ascertained that to them all the order was reversed. This, of course, proved conclusively that the cause was physical; and that my own exemption from the delusion was the result of some suspension of the law, I could hardly doubt. If the reader will notice the next rainbow which appears within his range of observation, he will see violet, indigo, and blue on the inner side of the arch. If he has any memoranda by which he can prove when he last saw the rainbow in its proper order, he will confer a favor by sending the date of the observation to the author, to be used in fixing approximately the time when the aberration began to take effect. At about the time that, by the help of the rainbow, I arrived at a definite conclusion, I began to find with pleasure that I was classed by the art critics as a promising member of that Ultra-Chinese School. I began also to suspect that the members of that school had, like myself, retained a true perception of color. In the Autumn of 1865 I read in the " True Path " the following notices, which I need not say afforded me the keenest satisfaction:

We welcome with gratitude Mr. B. T. Sienna's two charming pictures in this exhibition. The first represents a mudturtle on a log near the bank of a pond. The delicate feeling for nature evident in the entire work is especially noticeable in the texture of the partially-dried mud of the bank. The water-washed log, instead of being that conventional gray color commonly seen in the works of our most celebrated artists, so-called, is of a pure purple, with a suspicion of scarlet in the shadow, which is entirely right. By introducing in his picture the cord which bound the turtle to the log, the artist hos shown a fearlessness that serves the highest praise. The second picture is as true in sentiment as in execution. A graceful group of mulleins is growing near the top of a hill. The rich soil which clothes the red sandstone region with the luxuriant vegetation which it supports, is most earnestly drawn and colored. We cannot too highly reverence the innate poesy of a mind which.could conceive the idea of introduc.ng the feet and knees of the painter in the near foreground, as Mr. Sienna has most feelingly done. This artist, it may b interesting to know, has his studio in the wilds of northern New York. Some years ago, before the true path had been opened in this country, Mr. Sienna, after a long course of study under the so-called best masters of the day, resolved to confine himself to the study of Nature alone, and with that end in view, retired t t his present abode. That he has faithfully followed the light which coot then given him, we may plainly see in his present immunity from the rules of perspective and from the conventional coloring of most city studios. Mr. Sienna's simple history is in itself an overpowering argument in favor of the principles advocated by the " True Path."

The reading of such truthful paragraphs led me to desire the acquaintance of these pioneers in the " True Path," and I accordingly wrote to one or two of them, and after having inaugurated a pleasant correspondence, I had the happiness of a Summer visit from one or two of the leading members.of the school. At their earnest solicitation I consented to visit New York during the Academy Exhibition of the present year, that I might see the practical results of the chromatic change, for I found to my delight that, as I had surmised, the Ultra-Chinese School, with their adherents, were the only ones who retained the correct perception of color. Most of my journey to New York was performed by night, so that I did not see many results of the great change until I reached the city. As I stepped ashore from the Albany boat, I saw the policeman at the landing in a dark red uniform, and almost every person I met had something strange about his or her dress.

Later in the day, when the more fashionable classes began to appear on the sidewalks and in carriages, the most malapropos costumes were to be seen. Blondes invariably wore reds and yellows, while brunettes rejoiced in the cool shades of blue and gray. The most peculiar effects were produced by the chignons, which almost all the ladies wore. As these were composed of alien hair, and dyed at that, I sometimes saw a bluish chignon, attached to a brown head of hair, or a reddish chignon with a head of hair which I should have called blue-black. Candor, however, compels me to state, that in many cases the hair of the head matched that of the chignon.

I presently saw two elegantly-dressed females approaching, exhibiting in their dresses the usual incongruities of color, at which I was curiously looking until I had nearly met them, when, involuntarily raising my eyes, I perceived that their faces were of an indescribable olive-green hue, shading into blue on the cheeks, and cut abruptly by a blue line, where there should have been the red of the lips. The whole effect was no horrible, that I crossed the street at once to avoid a nearer view.

Thus my whole sojourn in the city was full of the most singular sights. A blue-eyed friend, who had lost an eye in the. war, now wears a glass one in its place ; but instead of matching the natural eye which remains, it is a fine shade of crimson. Our national flag has interchanged the colors of its union and its stripes. Many brick homes are painted blue. I asked a policeman, when two cars were approaching, which was the Third Avenue car, and he told me the red one; I inadvertently jumped on the one which was actually red, and in half an hour found myself at some unknown up-town ferry. My former artist acquaintances were painting most atrocious pictures, and could not warmly admire those of the true school. Most happy am I, after a confusion such as I have described, which made me feel as if I was looking through a colored glass, to find myself away from the city, and once more surrounded by the truth of nature. Before I left, however, the Ultra-Chinese School was organized, no that we can begin in a systematic manner to lead back our fellowmen to their former condition. Knowing, as we do, our own correctness, it is, of course, painful to see the errors of mankind. We. have decided that our duty is, to paint Nature as we see her, and I am happy to state that our labor has not been without its fruits. Several of our pictures have been purchased by persons who truly desire to see nature as she is, and who, although they are not yet capable of seeing the resemblance between Ultra-Chinese pictures, and Nature's self, are yet willing to try and educate their organs of vision to the proper standard. Any who may read these pages, and who desire to join the company of those owning pictures that shall be a joy forever, may be set in the true path by sending their commissions to

B. T. SIBWIZA, Coy. See., U. C. S.

Glansvax för lackeradt läder.

Industri-vännen 7, 3.4.1890

Hvitt vax smältes i en skål som upphettas öfver vat tenbad samt tillsattes  med 1/3 bomolja och ½ svinister. När dessa ämnen genom flitig omröring blandats med vaxet, tillsättes 1/6 terpentinolja samt något litet  lavendelolja. Massan gjutes i trä- eller plåtdosor och lämnas där att kallna.

Vid användning insmörjes vaxet väl med handen pä lädret, hvilket sedan gnides sorgfälligt med mjuka linnelappar eller engelsk charpie-bomullsduk.

Mörk palisånder betning

Industri-vännen 7, 3.4.1890

Mörk palisånder betning framställes enl. "P. Ztg" på följande sätt: 100 grm öfvermangansyradt kalium (kaliumpernianganat) lösas i 3 kgm destilleradt vatten, och trät öfverstrykes sedan ett par gånger med denne lösning. Sedan betningen fått värka omkring 5 minuter på trät, så tvättas detta ytterst sorgfälligt med vatten, och de mörkare ådrorna framkallas seda i med ättiksyrad järnbetning (14 %). Trät torkas, oljas och betsas på vanligt sätt. Denna betning kan äfven användas såsom mörk vahlnöts-betning.

Kukkien keinotekoista värjäystä.

Juttu-tupa 4, 28.1.1910

Useasti sattuu, että kun asettaa veteen kukkaskauppiaalta ostamansa punaiset tulpaanit, vesi värjäytyy. Kukan väri on ollut keinotekoinen, aniliinin avulta muodostettu. Sellaista värjäystä tutkii paraikaa tukholmalainen professori Lagerheim. Hän on jo saavuttanut silmiä erinomaisesti hiveleviä tuloksia, erittäinkin tulpaaneissa, jotka erityisen halukkaasti imevät itseensä orgaanisia väriaineksia ja ihastuttavissa vivahduksissa jakavat hermostoonsa. Kokeissa ovat m. m. narsissit ja vuokot osottaneet samallaista vastaanottavaisuutta. Toistaiseksi on tarkotus saada aikaan mitä hienoimpia värivivahduksia, jotka kasvi muuten aivan täydellisesti omaksuu ja näyttää terälehdissään perin luonnolisella, vaikkei luonnossa nähdyllä tavalla.

Pieniä neuwoja. Erinomainen kynänpyyhin.

Juttu-tupa 4, 28.1.1910

Kun teräskynään on tarttunut paksulti mustetta, pistetään se 2-3 kertaa kuorittuun rakkaan perunaan ja kärki tulee jälleen hywäksi.

Pieniä neuwoja. Lakeeratut kengät.

Juttu-tupa 4, 28.1.1910

Lakeeratut kengät tulewat pian rumiksi. Sen woi kyllä osaksi auttaa jos woilelee niitä öljyllä, waan silloin usein likaantuwat waatteet. Paljon parempi on, jos käyttämisen perästä puhdistetaan kengät puhtaalla toöliööa ja sen jälkeen hierotaan munanwalkuaisella. Munanwalkuainen kuiwaa pian ja tekee kengät uuden näköiseksi, eikä annan tomun tunkeutua niihin, niinkuin öljyt ja muut raswaset aineet.

The Manufacture of Vitriols. III. Blue Vitriol.

Manufacturer and builder, 1870 (page 271)

Blue or copper vitriol is the crystallized sulphate of copper, and contains,  when pure, 31.85 oxide of copper, (25.4 copper,) 32.07 sulphuric acid, and 36.08 water.

Formerly the so-salled mixed vitriols, (Salzburg, Cyprian, Eagle vitriols, etc.,) containing a greatly varying percentage of copper, and a greater or less admixture of the sulphates of zinc, iron, etc., were extensively manufactured in connection with the mining of poor copper ores. They were then much used in the arts and manufactures; but as a certain percentage of copper in the vitriol is often required, most establishments prefer at present to buy the pure vitriols and prepare their mixtures themselves. For this reason the production of mixed vitriols has fallen off considerably, and the manufacture of the pure article has increased in all parts of the world. In this country, the manufacture of copper vitriol, as a regular business, is comparatively recent, and has assumed its greatest proportions since last year, when Congress imposed an exceedingly heavy tariff on the imported. article. We do not propose to go into details in regard to all the different methods proposed and carried out in divers parts of the world, as the number of these processes is altogether too large to permit discussion in the columns of this paper. We intend to describe only the methods best suited to the circumstances surrounding any manufacture in this country, that is, such as are simplest in execution and the cheapest. The consumption of blue.vitriol in this country is at present very large, and is steadily increasing. It is used principally in dyeing and printing; for the manufacture of green and blue colors; in telegraphy; for the conservation of grain, wood, and skins. Of less importance is its use in galvanoplastic; as a medicine in laboratories; for the preparation of absolute alcohol; for the manufacture of the so-called copper soap, (the green precipitate resulting from the mixture of a solution of sulphate of copper with a soap-solution, and used as an oil-color,) and for the bronzing of plaster statues.

It is manufactured in its purest state from metallic copper and sulphuric acid, the acid being used in some establishments concentrated, in others diluted with water. In the former process, much residuum of a mixture of sulphide of copper and oxide of copper is formed during the dissolving process, and this is lost for the final product of the particular campaign in which it is produced, while at the same time considerable sulphuric acid is lost as sulphurous acid; the latter, or diluted acid process, is therefore the cheaper of the two, and especially appropriate in connection with sulphuric acid works, where the chamber-acid from the first chamber can be directly used. The manner of proceeding is the following:

The copper is thrown into the dissolving-vessels in the shape of granules, chips, in short, in as small pieces as possible, and in such quantity as to fill a little over half of the tubs. Sprinkled with hot diluted sulphuric acid under access of the air, the metal will dissolve, and sulphate of copper will be formed. The heating of the acid is effected by steam in wooden, lead-lined vessels, and from these the acid is conducted over the copper by means of pipes and rose-heads in thin streams. The dissolving vessels have double bottoms, the upper one being perforated. The acid, percolating through the copper, dissolves it; a very concentrated solution is formed—in fact, so concentrated that, in the troughs below the vessels, crystals of vitriol are deposited along the bottom as soon as the lye begins to cool. The acid mother-liquor runs into a vessel at the end of the troughs, from which it is raised by steam, pressing on top of the liquor, or by other convenient contrivances, into the vessel above holding the hot sulphuric acid. It is then used over again for dissolving new quantities of copper. The crystals are taken out of the troughs and deposited on platforms in front of the troughs, and inclined toward them. Here they are washed with cold water, in  order to remove the adhering acid mother-liquor, then transferred to wooden, lead-lined vessels, where they are dissolved in hot water, of which as little as possible is used, in order to produce a concentrated solution, out of which the vitriol will quickly crystallize. The liquid, after standing for some time, is drawn off by means of siphons from the residuum, (which is alwayi present in small quantity,) and conducted into crystallization-vats of square form. Strips of lead hang down into these vats from sticks laid across their top; and on these are deposited the largest and most beautiful crystals. The crystals are the larger the greater the surface of the vitriol solution exposed. Around the leaden sides and the bottom of the vats is collected a dense mass of smaller crystals, which in many establishments form an article of secondary value, and one kept separate, not on account of their constituents, but simply because their appearance is not so inviting. In other works, tine smaller crystals are dissolved again and recrystallized. In most factories, however, all the vitriol formed is taken out after a fortnight, spread on inclined platforms, and washed; or else this operation is performed in baskets, perforated boxes, and the like, which are moved to and fro in vats containing cold water. The mother-liquor and wash-water are both conducted into vessels, from which they are raised into the hot-water tanks above, to be used again for dissolving vitriol. The washed article is thrown upon broad, inclined platforms, in order to let the water run off, and is then dried on drying-scaffolds ley artificial heat. It is packed in wooden barrels, and can thus be shipped without danger of injury.

In our next we shall speak of the manufacture of sulphate of copper from sulphurets of copper, both the natural and the artificially prepared.

The Manufacture of Vitriols II

Manufacturer and builder 8, 1870

The principal minerals used for the manufacture of copperas are magnetic pyrites, marcasite, and common iron pyrites. The conversion of the former two into sulphate of iron is the simplest, because these two are easily decomposed and sulphatized by the air and moisture alone, without requiring any additional assistance from man: the latter requires artificial help by a preparatory roasting.

Copperas, espacially the impure article, commands only a low price in the market; and for this reason the operations connected with its manufacture must be carried out on a large scale in order to make profitable returns possible. In making it from magnetic pyrites or marcasite, which abound in all parts of the globe, where metamorphic strata crop out on the surface, very large quantities of these minerals are therefore subjected to the necessary manipulations at the same time. The ores are broken into lumps of small size, not larger than hens' eggs, and dumped upon extensive water-tight floors, in amounts of 300 to 500 tons in a heap. The floors are made impenetrable by evenly spreading several layers of clay, which has been freed from admixed small stones and organic matter as much as possible, over the surface of the ground intended to serve as the floor, and tamping it carefully all over so firmly that, after the operation is completed, the finger can not make an impression on the clay. The material possesses generally the right amount of moisture for this purpose, when dug out of the ground; but, if not, it must be prepared so as to stick together when pressed in the shape of a ball in the hand, without leaving the palm wet or even moist. The floor is made either round, square, or in the shape of a parallelogram, and inclined from all sides toward a point outside; at the same time it is elevated at least a foot aboce the surrounding surface of the ground. Its lowest point is connected by wooden troughs or pipes, with wooden reservoirs, or settling-tanks. Wooden floors would not answer the purpose, because, during the subsequent decomposition and oxidation of the ores, much heat is developed, which sometimes reaches such a height as to set the heaps actually on fire. As soon as the tamping of the clay foor is completed, the broken pyrites may at once be thrown on. The shape of the heaps follows that of the floor, leaving about two feet free all along the outside. Their sides are thrown up as steep as the nature of the material will permit, and their height ought not to exceed seven feet. In this manner, they are left exposed to the weather for some time. Frequent changes of rain and warm weather favor the decomposition and oxidation greatly; and soon cracks will be notived in the pieces of pyrites; hair-like bunches of crystals will be formed on the outside, and the whole pile will gradually be covered by a white effflorescence of iron vitriol. As soon as this decomposition is found to have progressed for some distance, say two or three feet into the interior of the heap, the lixiviating process is commenced. For this purpose, a suitable scaffolding is erected above the heap, carrying troughs perforated with very small holes in the bottoms and sides. Into these, water is brought and distributed over the heap as equally as possible. It percolates through the mass, slowly dissolving on its way to the impermeable floor the sulphate of iron, and carrying it, mixed with small particles of ore, into the settling tanks. After these have been filled, the solution is pumped back over the heap, and permitted again to penetrate it, dissolving new portions of vitriol. This operation is repeated several times, and finally the liquid is left to settle in the reservoirs. After this, it is drawn off from the sediment, and conducted into concentrationvats, (best constructed of masonry,) which are arched, and heated by means of fire-places at one end, the flames passing over the surface of the liquid. Evaporation is thus materially accelerated by the draught. As soon as the liquid shows 20 per cent of vitriol, firing is discontinued, and the solution is drawn into large vats to permit the deposition of the basic sulphate of iron, a yellowish-brown powder, which is generally formed in considerable quantities. When the liquid has become clear, it is run into a second concentrationvat, usually constructed of sheet-led, arched and heated like those mentioned before. Here the solution is evaporated until it contains 48 per cent of vitriol, and after the settling of the basic salt, which is this time fomred in less quantity than before, it is drawn over into the crystallization vessels, where large quantities of the vitriol are deposited in from 10 to 14 days, in the same manner as in the case formerly spoken of, with the only exception that the best vitriol from the strips of lead, canes, etc. and the inferior kinds from the bottoms and sides, are mixed before packing int othe barrels and sold together, because the low price of the vitriol prepared in this manner does not permot recrystallization of the inferior article. Such copperas contains, according to the composition of the ores from which it has been manufactured, from 16 to 24 per cent of protoxide of iron, combined with sulphuric acid, while the balance consists of the deteriorating sulphates of copper, zinc, manganese, alumina, magnesia, etc. Pure copperas would contain 25.9 per cent of protoxide of iron.

The basic sulphate of iron, deposited during the settling processes, and the scum formed on the top of the solutions while evaporating, are heated strongly in reverberatory furnaces, and converted into red oxide of iron, which is much used as paint, and known as Venetian red.

The mother-liquor is either again concentrated and crystallized for itself, yielding an inferior quality of vitriol, or it is mixed with water and used again for lixiviation of the heaps, after they have been left for several months to form a new quantities of sulphate of iron.

Works of this kind, to be kept in continual operation, require a large working area; since many heaps are required to supply withtou interruption the necessary solutions. It takes, of course, a long time before all the iron in the ore is transformed into sulphate. In some coutnries such heaps have continued to yield a paying lye for twenty years. The cost of the manufacture is of course extremely small, as no handling of the raw material is necessary beyond its deposition on the lixiviating floors, and the amounts of fuel used, as well as the labor required, are so small that they form but a trifling item in the cost. The main expense in this method lies in the mining of the ore and its breaking to the proper size. It has also been attempted to do away with the expense of the first concentration, by conducting the weak vitriol solution upon thorny brush, in trickling through which it is rapidly concentrated by evaporation, even at the average temperature, since it thus presents the largest possible surface; but the loss in this method by the formation of large quantities of basic sulphate has been found to balance the gain in fuel.

*) The ease with which marcasite, a bisulphuret, decomposes in the air, without artificial roasting, while the ordinary bisulphuret does not, is a matter not fully explained. The chemical constituion of the two minerals being the same, this difference in behavior is probably due to the different arrangement of molecules, indicated by the different crystal forms.When common pyrites is used as raw material for the manufacture of copperas, it must be submitted to a roasting operation, in order to drive off one equivaltent of sulphur; because the bisulphuret of iron is not at all, or but very slowly, decomposed, and subsequently oxidized by atmorpheric influences. But after it has been changed by roasting to a sulphuret, decomposition takes place rapidly, It is then treated the same as magnetic pyrites or marcasite,* while the sulphur eliminated during the roasing process is used either for the manufacture of sulphuric acid, or condensed, remelted repeatedly, and cast into moulds to be sold in the form of short bars.

Considerable sulphate of iron is also made of different localities from mine-waters, as, for instance Fahlun, (Sweden,) Goslar, (Prussia,) etc. These waters contain always variable proportions of sulphate of copper, which must be removed before the copperas is crystallized. The solutions as they come from the mine are always very weak, and various designs have been tried to effect concentration at a low rate of expense. At Fahlun, gradation-walls of thorns are used; at the Rammelsberg mines, the mine-waters are used for the leaching of what is there called "the old man" - the refuse of former mining stowed away in the mine and used for filling-in. Now copperas and zinc-vitriol are made out of this material. After the mine-waters are sufficiently concentrated, say to twenty per cent, they are conducted into vats filled with scrap-iron, in order to precipitate the copper from the solutions. This effected, they are condensed further, and the copperas crystallized in the manner already described.

The Manufacture of Vitriols I

Manufacturer and builder 7, 1870

The term "vitriols" comprisest the soluble sulphates of all the metals. The most common, and the same time the most prominent, are the sulphate of iron (copperas,) the sulphate of copper, (blue vitriol,) and the sulphate of zinc, (white vitriol.) These three are very extensively used in the arts and manufactures; and they are therefore themselves made in large quantities, and by many different methods. The mode followed varies in different localities, according to the facilitics presented for economical manufacture, and is, of course, the most appropriate, the cheaper, and at the same time purer, the article can be produced. The latter quality especially is at present very essential, while formerly vitriols were often made which varied in composition and the relative amounts of impurities with almost every campaign. The manufacture of one or more there vitriols as products, apparently secondary in importance, is in many establishments really the only means of keeping the whole business in a paying and prosperous condition; and, considered in this light, it is, especially in the United States, of the utmost importance. This applies particularly to many mining and smelting establishments; and for the benefit of those who may profit from the perusal of this article, as description of the methods employed for the manufacture of these substances will be given in the following. To treat the subject fully and exhaustively, and in such a manner that even those who are not versed in chemistry and technology may become sufficiently acquainted with the details of the various operations, we will first describe the manufacture of each one of the three above-mentioned vitriols in a separate article, and, in conclusion, point out in which manner the manufacture of all three may, under certain circumstances, be profitably combined in the same run of operations.


Green vitriol, or copperas.

This substance, the sulphate of protoxide of iron, is, when pure, composed of 25,9 parts of sulphuric acid, and 45.3 parts of water. One part of this vitriol is dissolved by 2 parts of water at O, by 1½ parts at 15, and by 0,27 parts at 90 degrees C. The common copperas of the market contains, however, besides the above sonstituents, small quantities of oxide of zinc, copper, aluminium, magnesium, potassium, etc., and always more or less peroxide of iron. These substances do not impair the value of the vitriol for some purposes, while for others they are highly injurious. The contents of copper, for instance, render copperas unfit to use for the manufacture of Prussian bue, while the presence of peroxide of iron is injurious in dyeing with indigo, but desirable in making ink. Prussian blue, and in coloring black by means of tannic acid.

The manufacture of vitriol on a large scale is conducted in various ways. If an entirely pure product is to be made, the best results are undoubtedly reached by dissolving iron in dilute sulphuric acid. This is either used right from the lead-chambers of sulphuric-acid works, before it is concentrated, or after it has previously been used for the manufacture of ether, in petroleum-refineries, etc. In the latter case, it is diluted so as to show not above 1,150 specific gravity, then warmed in  copper or lead vats, into which old iron is subsequently introduced. The acid is saturated, when the evolution of hydrogen gas ceases. After this, the iron is left in contact with the solution for a short time, in order to precipitate foreign metals, like copper, etc., while the liquid is gently heated until a sample, dopped on a piece of glass, shows, on cooling, a thin, crystalline skin. The solution is then drawn off, by means of a siphon, into a large reservoir, where it is carefully covered up and left to settle for eighteen to twenty-four hours. When all the suspended particles have sunk to the bottom, the clear solution is drawn off by siphons, and run into the crystallization vessels by means of lead-lined troughs. These vessels were used formerly in the shape of truncated cones, about three and a half feet deep and seven feet in diameter; but lately the flat, rectangular vat, made of planks and lined with sheet-lead, is generally preferred. Across the tops of the vat slats are laid, which are perforated with many holes.At the expiration of a fortnight, and in cold weather before that time, the crystallization is completed, and the product is only washed with very little water (which is not permitted to run fof, but used again in diluting sulphuric acid for another operation and then dried on inclined shelves at ordinary temperature.  On the proper execution of the washing and drying process depends mainly the appearance of the product. If the crustals have not been dried perfectly, they are inclined to become covered by a coating of yellowish-brown basic sulphate of peroxide of iron in a short time, while they keep their transparency and beautiful bluish-green color for months if properly dried. As copperas has, however, the property of taking upoxygen from the air eagerly, it will, sooner or later, change its color (and composition) unless the air is excluded. For large quantities this is however, rarely done, as the newly-formed salt is not injurious in the most prominent applications of iron vitriol, and in some absolutely advantageous. To keep copperas unaltared for laboratory purposes, the bottle intended to hold it is generally, before filling it, washed out with ether, or the air is driven out by carbonic acid. When filled, it is tightly stoppered, and the cork covered with wax. It is, however, not alone the property of copperas to take up oxygen from the air, which acts injuriously, and has to be guarded against as much as possible. If, before drying, the mother-liquor has not been permitted to drain off a sufficient lenght of time (eight or ten days) on suitable shelving, some of the liquid, or, if evaporated, the salts contained in it, will remain in the angles between the different crystals. This makes the copperas totally unfit for transportation, because it attracts moisture from the air very rapidly, to such a degree as to liquefy the vitriol and allow it to run out of the barrels. Great loss is of course hereby accasioned.

In making the pure green vitriol, only those crystals are generally taken out of the vats and packed for shipment which have adhered to the cane, strips of lead, etc., as the yare much the purest and lagerst, while the portions deposited back into the dissolving vessels and crystallized over.

A very pure copperas is also made in some localities by dissolving spherosiderite (carbonate of iron). In diluted sulphuric acid; the proceedings in this method are essentially the same as those above described, the only difference being in the additional expense of the removal, from time to time, of the gangue from the dissolving vessels. The resulting copperas is not as pure an article as that made from metallic iron.

By fat the largest quantities of copperas are made directly from the various sulphurets of iron, occurring mineralized in great masses in nature, and from mine waters. In a subsequent article these methods, which are so important for many of our mines in the Eastern and Southern States, will be fully discussed.

Kasvivärjäyskurssit.

Emäntälehti 6-7, 1914

Vuonna 1913 toimeenpantiin seuraavat värjäyskurssit, jotka toimitukselle ovat ilmoitetut;
Turun Martta-yhdistyksen toimesta Kemiöllä Korpoströmin tilalla kesäk. 27 p. heinäk. 10 p:ään. Oppilaita oli 10. Opettajina rva Aline Hellén.
Viipurin Martta-yhdislyksen toimesta Monikkalassa kesäk. 3 p:tlä kesäk. 15 p:ään. Oppilaita 19. Opettajana nti Amalia Väistö.

Ur utlandets dagskrönika. Färgsymfonier.

Dagens Press 190, 2.10.1914

(K. C.)

Det är bekant, att de gamla egypterna utsmyckade sina tempel med färgskalor, och att de tidigaste japanska målarnas arbeten äro utförda enligt en mycket bestämd färgplan, som påminner om den, man återfinner iden nyuppfunna färgmusiken. I sextonde århundradet fick denna konst en mera fast form, t ex. i jesuiten Lewis Bertrand Castels målerier.

Det var emellertid omöjligtatt föra denna konst vidare utan elektricitetens hjälp, och först för ganska kort tid sedan har man på ett instrument kunnat spela de första färgharmonierna.

Efter en lång rad af år, efter talrika experiment och lika, många besvikelser står professor Rimington i London nu vid sitt mål såsom uppfinnare och ägare af världens första  och enda färgorgel. Redan för många år sedan gaf han försöksvis ett par färgkonserter, men möttes blott af den musikaliska världens spott och epe; nu omtalas hans  förbättrade, ganska utmärkta resultat med största beundran, och han hälsas såsom en, som bringat människan en ny och vacker konst, hviiken i färger frambringar mera ån någon impressionist eller expressionist kan gifva.

Professor Rimingtons instrument ser ut ungefär som en orgel, hvilken i stallet för pipor har en rad hål med olika färgade glas, hvarigenom ljuset från stora projektorer kastas på en i andra ändan af salen uppställd skärm, sona år betäckt med ett löethängande hvitt draperi, i hwars veck färgerna upptagas. Genom att trycka på orgelns tangenter framkallas de olika färgarna, hvilka med tillhjälp af pedaler kunna dämpas och förstärkas, liksom de äfven kunna anslås enskildt eller i ackorder.

En dylik färgsymfoni skall vara utomordentligt praktfull, och en dam har berättat om en seance, hvarvid professorn "spelade medelhafvets skiftande blånad och blinkande med en naturtrohet och skönhet, som var rent häpnadsväckande.

Professor Rimington har dessutom också konstruerat ett instrument, som närmast kan förliknas vid en fiol, i det att detsamma liksom denna är försedd med skrufvar; efter dessas ställning återges spektrets tre hufvudfärger och genom att skrtifva på dem kan man frambringa mycket öfverraskande färgtoner.

Sir Hubert von Herkomer, en bekant engelsk konstkännare, yttrar, att detta system utgör vägen mot "att se ljuden och höra färgerna".

Man är ju van vid att färgerna blott äro formens tjänare; man gifver ett landskap, ett porträtt eiler en interiör färger för att göra det naturligt, men den nya konsten behandlar färgerna uteslutande för deras egen skull.

Tviflarna förlikna den vid kalejdoskopet och anse uppfinningen lika ändamålsdös som brodlos, men det är dock något af saga öfver denna engelska professor och målare, som i vår prosaiska tidsålder har funnit tid att syssla med ett så idealistiskt problem som en färgorgel.

Och ingen vet ju hur långt denna uppfinnipg kan leda. Då Pan skar sin rörflöjt eller da man hittade på att gnida hästtagel mot katt-tarmar, var det knappast någon, som tänkte på, huru musikens makt skulle eröfra hela världen. Måhända kommande släkten skola få lika stor njutning genom den inspiration professor Rimington har fått af regnbågen.

Men tills vidare är han visst den enda i hela världen som sysslar med en "färgorgel".

Professorn är född i London, men tillbragte sin barndom i Sussox, hvars djupa skogar och ljusa ängar först öppnadehans ögon för färgernas skönhet. Han tillhör en gammal adlig släkt, som leder sin stamtafla tillbaka till det elfte århundradet, och hans moder är af en högt bildad konstnarsfamilj. Efter att en tid ha idkat förberedande studier fär civilingeniörsexamen fick han i sitt tjugonde år tillstånd att följa sin böjelse och bli målare. Han studerade vid Englands olika konstakademier och började snart utställa i synnerhet akvareller. Hans tekniska utbildning har sedan trädt i konstens tjänst och har fört honom till det mål, han nu nått.

Zinc Water-Paint.

The Living Age 1359, 18.6.1870

The unpleasantness, remarks the Scientific Review, of occupying a newly-painted house may readily be avoided by the use of zinc water-paint. Powdered oxide of zinc (which may be heated with a little potato starch, if more "body" be wanted) is combined with the desired mineral or vegetable colour, and with this an aqueous solution of chloride of zinx, to which some tartrate of potassa has been added, is then mixed; the water-paint thus formed being applied with a brush on the surface to be coated. In half an hour this paint will perfectly dry; and the object of the alkaline tartrate is to make the drying process less rapid. The advantage of using the water-paints are very numerous: they are more durable than oil paints, do not blacken by exposure to sulphurous vapours, are devoid of odour, dry quickly, resist dampness and the action of water, can be cleansed with boiling water and soap like oil paints, and preserve the wood to which they are applied from decay, and render it less combustible. This latter property may be increased of the chloride of zinc can be manufactured without danger to the health of the workmen, sold at a low price, and kept for any length of time in any climate.

The Dyer's Guide. Chapter VI. Conclusion.

The Dyer's Guide
Being a Compendium of the Art of Dyeing
Linen, Cotton, Silk, Wool, Muslin, Dresses, Furniture, &c. &c.
With The Method of
Scouring Wool, Bleaching Cotton, &c.
And
Directions for Ungumming Silk, And For Whitening And Sulphuring Silk And Wool.
And Also
An Inttroductory Epitome of The Leading Facts in Chemistry, As Connected With The Art of Dyeing.

By Thomas Packer,
Dyer and Practical Chemist.

"Cet arte est un des plus utiles et des plus merveilleux qu'on connoisse."
- Chaptal.

"There is no art which depends so much on chemistry as dyeing."
- Garnett.

Second Edition,
Corrected and Materially Improved.

London:
Printed for Sherwood, Gilbert, And Piper,
Paternoster-Row.
1830.
We cannot conclude our work without observing, that from the researches continually going on in botany and other branches of natural history, and, more especially, from those in chemistry, there can be no doubt that discoveries, which will materially improve the art of dyeing, must, from time to time, be made. Some of these, not yet generally known, in the hands of a few persons, have already been found useful; but individual interest is, of course, a great enemy to their being made public. Others, although public, are, as yet, of too doubtful a utility to be noticed here.

If we have not given forms for the employment of some articles in use by certain dyers, such as kermes for reds; French Berries, (rhamnus infectorius,) the Canada golden rod (solidago Canadensis,) the Barberry (Berberis vulgaris,) and the French marygold, (Tagetes patida,) for yellows, &c. &c.; it is not to be concluded that such are not good in their kind, and might not be used occasionally with advantage. But as our object has been to give the best methods of dyeing the various colours, it would be impossible to notice many others in a manual of this kind, and in the limits within which we are necessarily confined. To mention those substances recently introduced into dyeing, the utility of which is not confirmed by extensive practice, would be injudicious, and tend to lead the young dyer astray; those, however, who have leisure and inclination, and are, besides, able to run the risk of the failure of new processes, may, and no doubt will, make experiments with them by which our art must be eventually served and improved.

The Dyer's Guide. Chapter VI. On Dyeing Cotton And Silk. Chromate of lead for yellow on silk or cotton.

The Dyer's Guide
Being a Compendium of the Art of Dyeing
Linen, Cotton, Silk, Wool, Muslin, Dresses, Furniture, &c. &c.
With The Method of
Scouring Wool, Bleaching Cotton, &c.
And
Directions for Ungumming Silk, And For Whitening And Sulphuring Silk And Wool.
And Also
An Inttroductory Epitome of The Leading Facts in Chemistry, As Connected With The Art of Dyeing.

By Thomas Packer,
Dyer and Practical Chemist.

"Cet arte est un des plus utiles et des plus merveilleux qu'on connoisse."
- Chaptal.

"There is no art which depends so much on chemistry as dyeing."
- Garnett.

Second Edition,
Corrected and Materially Improved.

London:
Printed for Sherwood, Gilbert, And Piper,
Paternoster-Row.
1830.
Chromate of lead, as a pigment has been for some time in use; M. Lassaigne, in 1820, made public a process for dyeing cloth with this article, which has since become pretty common in this country.

Immerse hanks of scoured silk for a quarter of an hour in a weak solution of acetate of lead at the ordinary temperature; take them out and wash them in a great deal of water: then dip them into a weak solution of chromate of potash. They immediately take a fine yellow colour; at the end of ten minutes the effect is complete. From this colour being decomposed in part by soap and water, it is chiefly applicable to silks. But by applying, however, a mordant of acetate or nitrate of lead, and passing the goods through bichromate of potash, a very beautiful and sufficiently fast yellow is now given to cotton goods in this country.