Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti 48, 5.12.1908
Sinettilakka ei tosin ole aivan tarpeellisimpia esineitä ihmiskunnan suuressa taloudessa, mutta on silläkin historiansa, mikä näyttää, miten sattuma on saanut aikaan suuria keksintöjä.
Vahaan, jota oli käytetty pitkät ajat kirjeiden sinetittämiseen, ruvettiin kuudennentoista vuosisadan keskipaikoilla sekoittamaan hartsia ja muita senkaltaisia aineita. Tällä tavalla saatiin tosin jonkinlaista sinettilakkaa, mutta se oli niin huonoa, että se ilolla vaihdettiin n. s. öylättiin, joka pääsi yleisesti muotiin v. 1600 paikoilla.
Tähän aikaan eli Pariisiasa Francois Rousseau niminen kauppamies, jonka päätoimena oli rohdoksien valmistaminen. Eräänä yönä joulukuussa v. 1625 hävitti tulipalo hänen talonsa niin nopeaan, että hän ja hänen omaisensa töin tuskin saivat henkensä pelastetuiksi; kaikki heidän tavaransa ja omaisuutensa joutuivat liekkien uhriksi, ja kun viimein kiviseinätkin kaatuivat, oli siinä jäljellä vain sorakasa osoittamassa talon entistä paikkaa.
Onneton kauppias oli nyt mielestään hävinnyt mies - sillä eihän siihen aikaan tiedetty niin mitään palovakuutuksista. Kassansa, jossa oli kulta- ja hopearahoja, arveli hän kuitenkin löytävänsä, joskin möhkäleeksi muuttuneena. Poikainsa kanssa alkoi hän sitä raunioista kaivaa. Rahat olivat olleet lukitussa pöytälaatikossa; tämän alla oli ollut toinen, isompi laatikko, joka oli sisältänyt koteloihin pantua sinooperiä, shellakkaa, hartsia j.n.e. Rousseau muisti kaiken tämän varsin hyvin, ja kun hän ja hänen poikansa tiesivät paikan, missä pöytä oli ollut, niin he löysivät pian haettavansa.
Poistettuansa muutamia tiilikiviä ja palaneita kalkkipalasia, saivat he esille jäännöksiä palaneesta pöydänkannesta ja rahalaatikon rautaisen lukon. Vastamainittu shellakka ynnä muut alemmassa laatikossa olleet aineet olivat arvatenkin palaneet hyvin nopeasti ja yhtyneet suureksi möhkäleeksi. Tämän sisään olivat rahat sulamatta painuneet.
Francois ja hänon poikansa alkoivat noukkia esiin rahakappaleita. Yht'äkkiä huudahti nuorin: "Isä, katsopas,
kuinka kauniisti kuninkaan kuva on painautunut möhkäleeseen".
Poika oli oikeassa. Sattumalta oli siihen muodostunut rahasta oivallinen jälkikuva.
Vanha Rousseau, joka oli taitava ja älykäs mies, huomasi kohta, mihin tällaista möhkälettä voitiin käyttää, ja vastasi:
"Niinpä todella. Se on onni onnettomuudessa. Luulin itseni hävinneeksi mieheksi, mutta jollen erehdy, niin olemme tässä entisen kotimme raunioissa tehneet keksinnön, joka kenties on tekevä meidät rikkaammiksi, kuin muutenkoskaan olisimme voineet tulla".
"Mitä tarkoitat, isä?" kysyivät pojat kuin yhdestä suusta.
"Ottakaamme tämä sulatuksen kautta syntynyt möhkäle mukaamme ja tutkikaamme sitä tarkasti. Sitten tehkäämme shellakasta, sinooperista ja hartsista sinettilakkatankoja, jotka miellyttävät ostajiemme
kauneuden aistia. Niin kauniita ja sieviä jälkikuvia kuin tässä möhkäleessä ei saa öylättiin eikä mihinkään
muuhunkaan lakkaan. Keksintömme tulee, jollei kokonaan syrjäyttämään edellisiä lakkoja,ainakin olemaan niille vaarallinen kilpailija.
Ja onni, joka kerran oli ruvennut suosimaan Rousseaun perhettä, teki sille vielä hyvän palveluksen, jonka kautta uusi keksintö tuli tunnetuksi paljo nopeammin kuin muutoin olisi ollut mahdollista. Sattui näet juuri samaan aikaan kuin Rousseau lähetti kauppaan uuden sinettilakkansa, että Longuevillen herttuatar pahasti sairastui, ja lääkärit sanoivat siihen syyksi myrkytyksen. Tutkittiin asiaa ja silloin kävi selville, että myrkytys oli syntynyt muutamista viheriän värisistä öyläteistä, jotka herttuatar oli kastellut suussaan, niillä sinetittääkseen kirjeitään. Tietysti joutuivat öylätit tästä pahaan maineeseen, ja kun ihan samaan aikaan Rousseau laski liikkeeseen sinettilakkansa, niin voitti tämä suurta suosiota, ja pian nähtiin sitä kuningas Ludvig XIII:n, Richelieun ja muiden ylhäisten kirjoituspöydillä.
Jo ensimäisenä vuonna ansaitsi Rousseau lakallaan 50,000 livreä, eli paljon enemmän kuin hän tulipalon kautta oli kadottanut.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti