Hyönteissuosijan kasvin kukan rakenteessa ja pölyytyksestä huolehtivan hyönteisen ominaisuuksissa on havaittavissa lukuisia molemminpuoleisia mukautumisia. Vuonna 1793 Sprengel selitti kukkien tuoksun olevan keinon, jolla kasvit houkuttelevat hyönteisiä käymään kukissaan. Kukkien värin merkityksestä on paljon vuosien kuluessa pohdittu puoleen ja toiseen. Lopullisen ratkaisunsa näytti viimeksimainittu seikka, saaneen, kun C. v. Hess esitti tutkimuksensa, jonka mukaan kaikki luurangottomat ja luurankoisista kalat ovat kokonaan värisokeita ja kielsi niinmuodoin kukkien väriltä sen biologisen merkityksen, mikä niille hyönteisten houkuttelukeinona useinv oli annettu.
Hess'in tutkimukset aiheuttivat yleisen kannan tarkistamisen ja seurasi niitä joukko yksityiskohtaisia ja tarkkoja tutkimuksia, jotka osaltaan ovat tuoneet lisävaloa tähän erittäin kiintoisaan probleemaan. Varmaankin tämän alan uutterimpana tutkijana on esiintynyt tunnettu saksalainen tiedemies M. v. Frisch, joka on tarkkaillut 12 vuoden aikana tavallisen mehiläisen elintapoja ja julkaissut töittensä ja kokeittensa tuloksena komean sarjan tutkielmia, jotka koskettelevat mehiläisten väri-, muoto- ja hajuaistia. Seuraava esitys perustuu pääasiallisesti hänen teostensa sisältämiin tutkimustuloksiin.
Väriaistin toteamiseksi tehtiin seuraavanlaisia kokeita. Mehiläisille syötettiin tuoksutonta sokerivettä kellolasilta, joka oli pöydällä sinisen paperin päällä. Sama mehiläinen palasi ruoka-astialle säännöllisesti noin 5 minuutin kuluttua. Tätä seikkaa käytettiin mehiläisten totuttamiseen johonkin väriin, k. o. tapauksessa siniseen. Samalla pöydällä oli neliönmuotoisia erivärisiä harmaita papereita, 15 eri vivahdusta valkoisesta mustaan. Sinisen ruudun asemaa harmaasarjassa vaihdettiin useasti ja parin päivän kuluttua tehtiin ratkaiseva koe. Pöydälle asetettiin sarja puhtaita, harmaita papereita ja mielivaltaiseen paikkaan niiden joukkoon sininen paperi, paperit peitettiin lasilevyllä, jotta papereiden mahdollinen tuoksu ei vaikuttaisi kokeen tulokseen, jokaisen ruudun kohdalle asetettiin tyhjä kellolasi. Mehiläiset kerääntyivät heti siniselle paperille ja etsivät ravintoa tyhjästä astiasta. Ne erottavat siis sinisen värin kaikista kokeessa esiintyneistä harmaista 15-asteinen harmaasarja näyttäytyi riittävän tarkaksi, koska mehiläisiä ei voitu totuttaa ollenkaan mihinkään sarjassa olevaan, määrätyn asteiseen harmaaseen. Samanlaisia tuloksia saatiin, kun kokeissa käytettiin oranssinpunaista, keltaista, vihreätä, sinipunaista tai purppuranpunaista paperia. Näiden kokeiden perusteella voi päättää mehiläisillä olevan väriaistin.
Sitävastoin mehiläiset eivät tottuneet eroittamaan sarlakinpunaista väriä, vaan lentelivät eroituksetta mustille, punaisille ja tummanharmaille ruuduille. Mehiläisen näköhermoihin vaikuttavat meistä sarlakinpunaiselta ja mustalta näyttävät värit samalla tavalla. Tällaista punasokeutta on todettu myöskin muissa kukissa käyvissä hyönteisissä. Tämä hyönteisten punasokeus tekee ymmärrettäväksi sen kauan tunnetun tosiseikan, että sarlakinpunainen on sangen harvinainen väri hyönteissuosijain kukissa. Sensijaan lintusuosijain kasvien kukissa tavataan huomattavasti enemmän sarlakinpunaista, jolle lintujen näköhermot herkästi reagoivat. Ilmeisesti ei kukkien väri riipu kasvien kyvystä valmistaa värejä, vaan se on mukautunut pölyytyksen suorittavien eläinten väriaistiin.
Mehiläisten punasokeuden ovat Kühn ja Pohl vahvistaneet tutkiessaan niiden kykyä erottaa spektrin värejä. Heidän mukaan mehiläiset eivät havaitse 650 μμ pitempiä aaltoja, jotka ihmisen silmään aiheuttavat punaisen aistimuksen. Kuhn'in kokeet ovat myös osottaneet mehiläisiltä puuttuvan kyvyn erottaa hienompia värivivahduksia. Ala 650—530 μμ esiintyy mehiläiselle yhtenä värinä. Ihminen erottaa siinä punasen, keltasen ja vihreän. Meistä sinivihreä ala 510—480 μμ muodostaa mehiläiselle toisen värin. Kolmantena värinä on ala 470—400 μμ, meikäläisten sininen ja sinipunainen, ja neljäntenä värinä ala 400—300 μμ, ultravioletti, jota ihmissilmä ei pysty havaitsemaan, mutta jonka mehiläinen erottaa tarkasti eriasteisista harmaista ja sinisistä kvalitatiivisestierilaisena värinä. F. E. Lutz on v. 1924 julkaisemassaan teoksessa "Apparently non-selective charakters and combinations of charakters, including a study of ultraviolett in relation to the flower-visiting habits of insects" esittänyt ultraviolettisen heijastuksen kukkien terälehdissä sangen yleiseksi. Tosiasia, joka tulee ymmärrettäväksi käsitettynä kasvien mukautumiseksi hyönteisten väriaistiin. Ottaen huomioon viimeksimainitun kyvyn suuren rajoittuneisuuden jää niittyjemme kukkien rikkaat värivivahdukset hyvin arvoituksellisiksi.
Hyönteisiä opastanee retkillään kukasta kukkaan enemmän jokin muu aisti kuin näkö. K. v. Frisch on suorittanut lukuisia kokeita mehiläisten hajuaistin tarkkuuden määräämiseksi. Niissä on tullut todetuksi, että mehiläinen kykenee erottamaan erilaisia tuoksuja yhtä tarkasti kuin ihminen. Myöskään ei ole voitu havaita mehiläisen pystyvän tuntemaan miedompia tuoksuja kuin mitä ihminenkin, jota anosmia ei vaivaa, voi vielä selvästi aistia. Sitävastoin niiden hajumuisti on aivan hämmästyttävän hyvin kehittynyt verrattuna ihmisen kykyyn muistaa tuoksuja ja niiden eroavaisuuksia.
Kukkien tuoksua pidetään yleensä keinona, jolla kasvit houkuttelevat hyönteisiä ensikerran kukkiinsa. Mutta tätä tuoksua on pidettävä myöskin jonkinlaisena merkkinä, jonka avulla kukassa käyneet hyönteiset löytävät tiensä toisiin samanlajisiin kukkiin. Kun asettaa hunajalla kostutetun paperin ulos, saa odottaa kauan ennenkuin joku harhaileva mehiläinen sattuu sen huomaamaan. Mutta kun kerran yksi on löytänyt sen, tulee sangen pian yhä lukuisempia joukkoja paikalle. Erikoisen lasiseinäisen tarkastuspesän avulla todettiin syy tähän ilmiöön. Ruokintapöydällä käyneet mehiläiset merkittiin helposti huomattavilla väritäplillä. Tarkastuspesässä huomattiin silloin ihmeellinen näytelmä. Kun ruokintapaikalta tullut mehiläinen oli tyhjentänyt saaliinsa, se alkoi tanssia kennolevyllä. Nopein, sipsuttelevin askelin se juoksee kehässä ympäri, tehden pian täyskäännöksen kulkien vastakkaiseen suuntaan jonkun matkaa kääntyen jälleen alkuperäiseen suuntaan. Tanssia voi kestää minuutin verran, jolloin suunta on vaihtunut parikymmentä kertaa. Tanssi toistetaan usein pesän eri paikoissa, jonka jälkeen mehiläinen syöksyy lentoaukosta ulos ja on pian jälleen ruokintapaikalla.
Tällainen tanssiminen aiheuttaa häiriötä pesän tavallisessa hyörinässä. Toiset mehiläiset tungeksivat tanssijan ympärillä ja koskettelevat tuntosarvillaan tämän takaruumista, joten tämä saa pian mukaansa koko joukon, joka seuraa.tarkasti tanssijan tekemiä mutkia ja käännöksiä. Silloin tällöin yksi joukosta irtautuu ja poistuu pesästä. Ruokintapaikalle ilmestyy yhä uusia tulokkaita. Tanssimalla mehiläiset nähtävästi tiedoittavat toisilleen ravintopaikkojen löydöstä.
Luonnollisesti herää kysymys, miten tämä ilmoittaminen tapahtuu. Voi olettaa, että toiset mehiläiset seuraavat ravintolähteen löytäjää. Kokeet antoivat kuitenkin kielteisen tuloksen. Merkityt mehiläiset saapuivat aina yksinään ja uudet vieraat tulivat näennäisesti aivan sattumalta. Kokeita jatkettiin asettamalla useaan kohtaan ympäristössä kellolaseille hunajaa. Tuloksena oli, että jokaiselle astialle tuli pian mehiläisiä, kun merkityt mehiläiset suorittivat pesässä tanssejaan. Jollei muutamaan, päivään mehiläisiä oltu ruokittu, pysyivät eri paikkoihin asetetut astiat tuntikausia koskemattomina. Mehiläiset etsivät ilmeisesti, saatuaan tiedon ravinnosta, sitä aivan itsenäisesti. Saadakseen tietää, kuinka laajalle alueelle mehiläisten etsintäretket ulottuvat, asetti v. Frisch hunajalaseja eri matkojen päähän tarkastuspesästä. 4 tunnin kuluttua siitä, kun ruokintapaikalla käyneet, merkityt mehiläiset olivat suorittaneet pesässä tanssejaan, mehiläisiä saapui 1 km:n etäisyydellä olevalle hunajalasille. Menutsemällä nämä mehiläiset voitiin todeta niiden kuuluvan tarkastuspesän asukkaisiin. Todennäköisesti tanssin antaman tiedon mukaan etsitään ensin pesän läheinen ympäristö jaretket ulotetaan vähitellen koko sille alueelle, millä pesän asukkaat suorittavat tavallisia keräilymatkojaan.
Kokeita jatkettaessa asetettiin ruokintapaikalle Cyclamen- ja Phlox-kukkia. Samoja kukkia rinnakkain sijoitettiin useaan paikkaan tarkastuspesän lähistölle. Ruokintapaikalla oleviin Cyclamen-kukkiin tiputeltiin sokerivettä. Numeroidut mehiläiset saivat siten runsaasti ravintoa. Ne tanssivat pesässä ja joukottain uusia mehiläisiä alkoi käydä kaikissa Cyclamen-kukissa. Kun ruokintapaikalla oleviin Cyclamen-kukkiin ei lisätty enää sokerivettä, vaan sensijaan sitä pantiin Phlox-kukkiin, oli seurauksena, että mehiläisten mieltymys Cyclamen-kukkiin loppui vähitellen, kun taas Phlox-kukissa vieraita alkoi käydä lukuisasti. On ilmeistä, että mehiläiset tanssimalla pesässä ilmoittavat toisille runsaita mesivarastoja sisältävien kukkien tuoksun. Lukuisat kokeet useilla eri kukilla vahvistivat edellä mainittua johtopäätöstä. Ne antoivat aina positiivisen tuloksen, jos kukissa oli hiukankaan tuoksua. Kokeet tuoksuttomilla kukilla eivät sitävastoin onnistuneet. Samoin epäonnistuivat kokeet tekokukilla. Mutta kun tipautti niihin hiukan jotain eteeristä öljyä, mehiläiset tutkivat tarkasti kaikki esineet, jotka tuoksuivat siltä.
Kukan tuoksulla on siis erittäin tärkeä merkitys. Ainoastaan yhden mehiläisen täytyy löytää jonkin kasvilajin kukka ja kohta saman pesän asukkaat keräävät runsaita mesisatoja ja kasvilajin säilymiselle välttämätön kukkien pölyytys on taattu.
Voisi otaksua, että kun mehiläiset palattuaan keräysmatkaltaan tanssien pesässään houkuttelevat yhä uusia tovereitaan mukaansa, syntyisi epäsuhde, jonkin määrätyn löydetyn kasvilajin mesivarastojen runsauden ja niissä käyvien mehiläisten lukumäärän välillä, joten kunkin keräilijän saalis käytettyyn aikaan nähden muodostuisi liian niukaksi. Kokeet osoittivat tässäkin suhteessa vallitsevan ihmeellisen järjestyksen. Ruokintapaikalla olevan ravintolähteen ehtyessä ja mehiläisten saadessa vähän sokerivettä ne eivät tanssineet ollenkaan pesässä, vaan tyhjennettyään mesimahansa lähtivät muitta mutkitta takaisin.
Mutta mehiläiset pystyvät itsekin merkitsemään runsaat ravintolähteet. Tarkastuspesän lähistölle, vastakkaisille suunnille, perustettiin kaksi ruokintapaikkaa. Toisessa tarjottiin hyvin runsaasti tuoksutonta sokerinestettä, toisessa sitävastoin aivan niukasti. Kummallakin ruokintapaikalla kävi aluksi muutamia mehiläisiä, jotka merkittiin. Runsaasti ravitut mehiläiset tanssivat pesässä, niukasti ravitut eivät. Kun ruokintapaikoilla olevassa ravinnossa ei ollut mitään tuoksua, voi odottaa, että kummallekin ruokintapaikalle olisi saapunut suunnilleen yhtäpaljon uusia tulokkaita, vaikka vain puolet ravintopaikan löytäneistä tanssivat. Näin ei kuitenkaan käynyt. Runsaasti ruokittujen joukkoon liittyi noin 10 kertaa enemmän tulokkaita kuin niukasti ravittujen. Lähempi tarkastus selitti syyn. Kun mehiläinen sai runsaasti ravintoa, pullisti se ruokintapaikalla ulos lähellä takaruumiin kärkeä olevan, rauhasrikkaan ihopoimun, hajuelimensä, jonka erittämän vahvan tuoksun ihminenkin voi havaita. Kun liimasi tämän ihopoimun kiinni, ei uusia tulokkaita saapunut, vaikkakin mehiläiset saivat erittäin runsaasti sokerivettä. Erittämällään tuoksulla mehiläiset nähtävästi merkitsevät paikat, joista sekä löytäjällä että saman pesän muilla asukkailla on helposti saatavissa ravintoa.
Tehdyt kokeet osoittavat, että myöskin siitepölyn keräämisessä kunkin kasvilajin siitepölylle ominainen tuoksu on mehiläisten oppaana. Edellä esitetyt kokeet osoittavat hajuaistilla olevan mehiläisten elämässä määräävän vaikutuksen. Ne kertovat myöskin yhteiskunnittain elävien hyönteisten keskuudessa vallitsevista, voimakkaista, sosiaalisista vaistoista sekä hyönteisten ja kasvien molemminpuolisesta mukautumisesta.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti