Italian sumakki.

Suomen nahkalehti 18, 1.11.1924

Palermoista, Sisiliasta tiedotetaan, että tilanne sumakkimarkkinoilla käy vaikeaksi, koiska tuotanto on vähentynyt ja tänä vuonna tulee vaan puolet, kenties kolmasosa viime vuoden sadosta, joka jo oli tavallista pienempi. Sitäpaitsi on otettava huomioon, että viime vuonna oli vielä varastoja edellisistä sadoista. Siksi näyttääkin siltä, kun lähimmässä tulevaisuudessa ei voitaisikaan tyydyttää maasta vientitarvetta. Tuottajat tietävät tämän hyvin, eivätkä ole halukkaita myymään tavaraansa suinkaan halvalla. Sumakin kuluttajilla ei ole muuta neuvoa kuin maksaa pyydetyt summat siitä, mitä he välttämättä heti tarvitsevat ja tämä ei suinkaan vaikuta hintoihin alentavasti. Päinvastoin on odotettavissa hinnannousuja.

Kysymys Suomen lipusta.

Suomalainen 127, 19.12.1917

Kysymys Suomen lipusta on herättänyt kaikkialla maassa wilkasta wielipiteitten waihtoa, mikä onkin warsin luonnollista, koska asia on siksi tärkeää laatua, että se kannattaa pohtimista, jotta saisimme lipun, joka woisi tyydyttää koko Suomen kansaa ja olisi wapaa kaikista syrjätarkoituksista.

Niinpä oli asia toissa tiistaina keskusteltawana Helsingin suomalaisen seuran kokouksessa. Kysymyksen oli pyynnöstä ottanut alustaakseen waltionarkeologi, tri Hj. Appelgren-Kiwalo. Hän huomautti aluksi, miten kansalliswärit owat aikaisemmin syntyneet. Hallitsewan suwun waakuna-wärit owat tulleet yleensä maan wäreiksi. Ranskan wallankumouksen jälkeen kansalliswäreihin pantiin waltiollis-symboolinen merkitys. M. m. sininen tuli merkitsemään wapautta. Sitten siirtyi puhuja tekemään selkoa niistä eri ehdotuksista, joita Suomen lipuksi on ollut. W. 1863 ehdotti "Dagblad", että lipun wärit olisiwat: sininen ja walkoinen sekä Ruotsin lipusta keltainen ja Venäjän lipusta punanen. Tämä ehdotus kuitenkin pian kuoli pois ja Topeliuksen ehdotuksesta tuli siniwalkoinen tawalliseksi juhlamarsalkkain nauhoissa ja lipuissa wieläpä aateliswaakunoissa, joissa kansallista kantaa on tahdottu painostaa. M.m. Snellmanin waakuna todistaa, että siniwalkonen käsitettiin kansalliswäriksi. W. 1885 ehdotti nyk. waltionarkistonhaitaja R. Hausen punasta ja keltaista waakunallisista syistä. Tämä ehdotus synnytti sanomalehdissä wastawäitteitä. M. m. Topelius näytti, että on yhtä monta maata, joiden kansalliset wärit owat toiset kuin waakunan. "Hufwudstadsbladetin" perustaja ja toimittaja Aug. Scahuman [Schaumann - ed. huom.] todisti, että sininen w. 1800 on ollut erityinen suomalainen kansalliswäri. Sitä on käytetty m.m. Porwoon waltiopäiwillä, maamarsalkan sauwassa ia kuuluttajain puwuissa, sotilaspuwuissa w:lta 1817, sotalipuissa, Suomen kadettien puwuissa w:een 1840 ja Suomen kaartin puwuissa on aina sinistä ja hopeaa. Matkustaessaan Suomessa w. 1856 Aleksanteri 2 lisäsi pukuunsa sinisiä osia tunnustuksenosoitukseksi suomalaisille kansalliswäreille, jota myös maassa käsitettiin kohteliaisuudeksi Suomea kohtaan. Suomalaisen meriwäen, ruotuwäen, tarkka-ampujain ja rakuunain wirkapuwuissa on ollut sinistä. "Sininen lanka", sanoo Schauman, "juoksee siis niin sanoakseni koko historiamme läpi jälkeen w:n 1809. Sininen wäri on ollut maan wäri - sitä ei woi kieltää - tunnettu ja hiljaisuudessa tunnustettu sekä kansan että hallitsijain puolesta". Kun w:na 1895 Taiteilijaseuran Joululehteen kerättiin lausuntoja asiasta maan merkkihenkilöiltä, oli 28:sta julkaistun wastauksen antajasta 18 siniwalkoisen puolella. Yleensä huomautetaan, että on suuri ero wirallisen waakunan wärien ja sellaisten wärien wälillä, joita kansa itse waistomaisesti on ottanut kansalliswärikseen ja jotka owat sitte tulleet rakkaiksi. Ja erikoisesti huomauttaa E. G. Palmen, että sininen wäri meillä jo karolinien ajasta asti on ollut kansallinen ja että "Suomi tällä (wiime) wuosisadalla on parhaat ilonsa wieltänyt siniwalkoisen lipun suojassa" sekä lisää: "Sellaista todistusta ei pysty kuwaamaan heraldiikki, jos onkin helmalapsena tuoreesta kilwestä riemuitsewille sekä niille, joilla on tulewaisuutensa takanaan".

Tämän jälkeen puhuja koetti wetää esiin lippuasiasta käytettyjen wäittelyjen tuloksen. Ei woi kieltää, että punakeltainen on jonkun werran tullut käytäntöön lipuissa etupäässä kaupungeissa ja niiden lähistöllä, mutta eristettynä waakunasta welkein yksinomaan ruotsal. puolueen wärinä. Suomalainen kansa maaseudulla niitä ei käytä eikä niiden prameutta ymmärrä. Se wiettää juhlansa niinkuin ennenkin siniwalkoisen lipun suojassa. Puhujasta olisi suuri erehdys, jos nyt kun Suomi on julistautunut itsenäiseksi waltakunnaksi, nämä wanhat, kansan suurimmalle osalle rakkaat kansalliswärit poistettaisiin Suomen kansallislipusta. Niiden suojassa on meidän kansallinen historiamme luotu. Niille owat meidän kansalliset suurmiehemme antaneet kansallisen merkityksen, jota ei mikään puoluewimma oikealta eikä wasemmalta saa häwittää. Mutta silti ei punainen ja keltäinen wäri saa tästä lipusta puuttua. Älköön niitä kuitenkaan käytettäkö eristettyinä itse waakunasta. Puhujan mielestä pitäisi itsenäisen Suomen lipun wäreissään ja eduskuwissaan mikäli mahdollista yhdistää kaikki tärkeimmät waltiolliset ja kulttuurimuistot historiassamme ja sen ohessa sisältää merkin waltiollisesta itsenäisyydestämme. Puhuja ehdotti sen wuoksi Suomen lipuksi walkoisen pystöristin sinisellä pohjalle ja ristin keskelle Suomen waakunan, jonka pääwärit owat punainen ja keltainen. Tämmöisenä luuli puhuja lippumme olewan täysiarwoisen eduskuwan yhdistyneen Suomen waltiollisista ja kulttuuriharrastuksista.

Alustuksen johdosta syntyi wilkas ja pitkä keskustelu, jossa siniwalkoista lippua lämpimästi puolustettiin, ja kannatettiin alustajan ehdottamaa lippumuotoa. Yksimielisesti päätti kokous kääntyä asiassa senaatin puoleen kirjelmällä, jossa siniwalkoisten wärien rakkautta suurelle osalle Suomen suomalaista kansaa terotetaan ja sopiwana lippuehdotuksena esitetään tri Appelgren-Kiwalon ehdottamaa. Lippuasia olisi otettawa uuden walmistelun alaiseksi ja olisi siihen kutsuttama eri mielipideryhmäin edustajia. Erikoisesti päätti kokous huomauttaa, että sellaisen henkilön kuin taiteilija Akseli Gallen-Kallelan puoleen olisi ollut käännyttäwä. Myös naisille päätti kokous huomauttaa olewan tarpeen antaa sanoa sanottawansa lippukysymyksessä. Kokouksen puolesta sen päätöksen esittämään senaatille walittiin senaattorinrouwa Anna Paasikiwi, tohtori K. A. Franssila ja johtaja Hannes Myllylä.

Äänten ja värien keskinäisestä suhteesta.

Savo 12, 15.1.1928

Otsikolla "Värillisen kuulemisen salaisuus" selostaa ranskalainen tutkija E. Fromaigeot Parisissa ilmestyvässä lehdessä "Comocdia" tieteen viimeisiä saavutuksia tässä kysymyksessä. Tähänastiset tietomme tällä alalla ovat rajoittuneet tilapäisiin huomautuksiin ja havaintoihin, jotka ovat tahtoneet yhdistää värejä musikaalisiin säveliin, sekä kokoihin, joissa musikaalisia esityksiä on yritetty säestää monivärisillä valoilla tai esitetty näitä valoja ja värejä itsekseen ilman musikaalista säestystä. Nyt ovat taiteilijat ja tiedemiehet päättäneet ryhtyä yhteistoimintaan ja äskettäin on pidetty Saksassa tätä tarkoittava ensimmäinen konferenssi. Sen koollekutsujana oli seura, joka on ottanut tehtäväkseen tutkia tämän omituisen kaksoisaistivaikutelman lakeja. Fromaigeot kirjoittaa:

Uudet tutkimukset äänen ja värin keskinäisestä suhteesta, jotka ovat aloitetut Saksassa, näyttävät tekevän tästä kysymyksestä tieteellisen ja taiteellisen problemin, joka ansaitsee huomiota. Tähän saakka ovat eräät tutkijat, noudattaen newtonilaista teoriaa puhtaasti tieteellisellä tavalla, yrittäneet aikaansaada täydellisen sopusoinnun näiden molempien aistien välillä, välittämättä vähänkään taiteellisista arvoista. Toiset sitävastoin ovat, luottaen kokonaan intuitsioniin, työskennelleet puhtaasti subjektivisella pohjalla, yrittämättä laisinkaan perustaa tutkimuksiaan mihinkään tieteelliseen teoriaan.

Uusin esimerkki viimeksimainitulta alalta on venäläinen säveltäjä Skrjabin. Tämä nerokas mies tajusi, mitä voitaisiin aikaansaada yhdistämällä nämä kaksi taidetta. Mutta hän näki tässä kahden taiteen yhtymässä ainoastaan ensimmäisen yrityksen yhteen ainoaan yleistäneeseen, joka samalla kertaa tyydyttäisi kaikkia aisteja. Kaikki taiteet merkitsisi hänelle ainoastaan keinoa, kuten hän sanoi, "ekstaasin" aikaansaamiseksi, ja niiden käyttö oli sikäli hyödyllistä mikäli sen kautta tämä päämäärä saavutettiin. Hän ei hetkeäkään uneksinut sellaista, että säveltaide ja värit olisi asetettava samalle tasolle; viimeksimainittujen tarkoituksena oli ainoastaan korostaa sävelten vaikutusta. Sävelten ja värien yhdistelmä herätti hänessä aistikiihoitusta, jollaisen yhtä hyvin voisi aikaansaada joku "tuoksujen sinfonia". Jokaisen nuotin piti saada oma väripilkkuusa, jokaisen soinnun oma valoaaltonsa. Hän määräsi "Prometeuksensa" esitettäväksi suuressa valkoisessa salissa, jonka katossa oli korkea kupooli, mutta ei mitään rakennnustaiteellisia koristuksia. Tästä kupoolista vyöryivat valovirtoina alas välkehtien värit. Värit edustivat seuraavia säveliä; duuri: do-punaista, sol-oranssia, re-keltaista, la-vihreää, mi ja si-valeansinistä, fa-voimakasta tummansineä sekä mollisäveleet: re-sinipunaista, la-purppuraa, mi ja si-hopeakimalteista ja fa-tummanpunaista. Tällä lavoin hän teki silminnähtävästi mysterionäytelmänsä säestykseen, jota hän ei kuitenkaan milloinkaan saanut loppuunsuoritetuksi, samoin kahden pianokappaleen säestykset, joissa orkesterisoitinnuksen tilalle oli asetettu väriesitykset.

Skrjabin ei milloinkaan saanut tilaisuutta johtaa Prometeuksensa väriesitystä saadakseen selville, vastasiko aikaansaatu värivaikutelma hänen tarkoituksiansa. Teoksen ensimmäinen esitys tapahtui New Yorkissa v. 1916, vuosi jälkeen hänen kuolemaansa. Mutta katselija-kuuntelijain arvostelun mukaan eivät ilmaan singotut valokeilat kyenneet herättämään taiteellista vaikutelmaa.

Unkarilainen A. Laszlo on yrittänyt v. 1925 ilmestyneessä teoksessaan "Värillisen valon musiikki" antaa yhtenäisen ja täydellisen esityksen tästä kysymyksestä. Hänen teoriansa pääkohdat ovat näin kuuluvat:

"Värimusiikki on kahden taiteen yhdistelmä, johon tekijä makunsa mukaan liittää määrätyn annoksen kumpaakin taidetta. Tämäntapainen yhdistelmä on tietenkin mielivaltainen ja vain taiteellisesti tajuttava. Yritys asettaa tällainen kokeilu tieteelliselle perustalle on erehdys. Koska musiikin perusaines, sävel, voidaan soinnuttaa ja orkestroida monella eri tavalla, minkään tavan olematta väärän, olisi mieletöntä liittää musiikkiin uusi aines, väri, joidenkin määrättyjen sääntöjen mukaisesti."

Laszlo on yrittänyt luoda harmoniamenetelmän, jossa värejä käytöllään samalla tavoin kuin kontrapunktiikassa ääniä, ottaen samalla huomioon, että silmä on hitaampi tajuamaan värivaihteluja kuin korva äänen muutoksia. Hän on myös laatinut monimutkaisen "värisoitinnuksen." Mutta hän tunnustaa lopuksi, että kaikki tämä on "epämääräist " ja että hän ei kykene luomaan minkäänlaista väriasteikkoa.

Laszlo on laatinut teoriojensa esittämistä varten erityisen heijastinkoneen sekä säveltänyt joukon värisävellyksia. Hänen teoksensa on ajatasjukas, mutta se ei tarjoa mitään kiinteää perustaa johdonmukaiselle arvostelulle. Skrjabin esim. näkee duurin do-sävelen punaisena Laszlo keltaisena, Petschig (eräs toinen teoritekko hopeanharmaana, Dorken vaaleansinisenä. Näiden kahden elementin, äänen ja värin, yhdistelmä kuulijan tajunnassa riippuu usein nuoruudenmuistojen aiheuttamasta itse tiedottomasta ideayhdistelmästä seikasta, jolla ei ole mitään taiteellista merkitystä.

Äskettäin Hampurissa avattu uusi värimusiikikoulu näyttää saavuttavan tyydyttävämpiä tuloksia sekä tieteellisessä että taiteellisessa suhteessa. Siitä hetkestä, jolloin näemme värin tai kuulemme äänen siihen hetkeen saakka, jolloin nämä kaksi sekoittuvat toisiinsa tajunnassamme, kuluu pitkä aika. Uusi koulukunta ja sen perustaja tri Anschütz yrittävät nyt ratkaista kysymystä, mitä tällä välin tapahtuu. Miten on mahdollista. että meidän aivoissamme on olemassa mitään yhteyttä äänen ja värin välillä? Minkälainen on niiden henkilöiden sielullinen rakenne, jotka musiikkia kuullessaan samalla selvästi näkevät värejä? Mihin perustuu eri henkilöiden erilainen näkemys? Nämä ovat suuria ja monimutkaisia kysymyksiä, joiden ratkaiseminen kuuluu psykofysiologian ja psykiatrian alaan.

Tri Anschütz on julkaissut tutkimuksistaan suuren joukon lentolehtisiä ja kirjoja. Hän on osoittanut, että hyvin monet henkilöt liittävät musikaalisen äänen enemmän tai vähemmän selvästi johonkin värivivahdukseen. Harvemmin näkevät he kokonaisen värisarjan soittoa kuullessaan. Tri Anschütz mainitsee erittäin mielenkiintoisena esimerkkinä tällaisesta "värikuulemisesta" Dorken-nimisen urkurin, joka 13-vuotinasta lähtien on ollut sokeana. Tämä mies on sokeudestaan huolimatta säilyttänyt värimuistinsa hyvin voimakkaana. Jokainen sävelasteikon sävel merkitsee hänelle tarkoin määriteltyä värivivahdusta. Joisainen inhimillinen ääni synnyttää värillisen äänen, milloin mieleisen, milloin epämieluisan, jokaisella tuoksulla on värinsä. Jokainen voimakas aistimus, väsymys, hammaskipu, kuuma kylpy j.n.e. herättää hänessä väriaistumuksen. Tämä herkkyys ei ole hänessä mitään sairaalloista.

Saadakseen tilastollisia tietoja on tro Anschütz radion välityksellä vedonnut saksalaisiin tutkijoihin ja saanut noin 150 vastausta. Monet professorit ovat auttaneet häntä toimeenpanemalla tiedusteluja oppilaittensa keskuudessa. Näin koottu aineisto osoittaa, että n.s. synesthesia eri värikuuleminen ei ole niin harvinaista kuin on luultu eikä välttämättömästi epänormaalista. Tri Anschütz jakaa värikuulemisen "analyyttiseen" kuulemiseen jolloin jokainen ääni näkyy erillisenä värinä ja "synteettiseen" kuulemiseen, jolloin värit näkyvät liikkuvina värikuvioina, esitettävän sävellyksen yhteydessä. Viimeksimainittuun ryhmään kuuluu kolmenlaisia henkilöitä. Ensiksi ne, jotka soittoa kuullessaan näkevät kirkkaita, väikkyviä värejä liikkuvalla pinnalla tai liikkuvina nauhamaisina viivoina. Toiseksi henkilöt, jotka soittoa tai myöskin äkillisiä ääniä kuullessaan näkevät heikosti väritettyjen pintojen hitaasti liikkuen irtautuvan tummasta taustasta. Kolmanteen luokkaan kuuluvat henkilöt näkevät kuvia, värillisiä tai värittömiä, mutta yleensä vasta levon hetkellä kuulemisen jälkeen, usein juuri ennen nukkumaan menoa. Samat kuvat esiintyvät aina saman kappaleen kuulemisen jälkeen.

Tilastoista johdetut ensimmäiset lait ovat jokseenkin epämääräisiä. Musikaalista sävelasteikkoa, ylä- ja alaäänineen, vastaavat väriasteikot seuraavan yleensä auringon spektrin värijärjestystä, minkä lisäiisi tulee musta ja valkoinen väri. Tavallisimmin noudatettu värijärjestys on seuraava: musta, ruskea, sininen, sinipunainen, punainen, vihreä, keltainen, valkoinen. Yiärekisterissä on värejä tiheämmässä kuin ala rekisterissä. Kun yiimeksimainitussa väri vastaa yhdeksättä intervallin, vastaa se ylärekisterissä ainoastaan viidettä. Eräs tutkija on ilmaissut tämän matemaattisesti, jos sävelasteikon jokaista säveltä vastaa jokin väri, vastaavat ne säveleet, jotka ovat tonaalisesti kauimpana toisistaan, n.s. komplementti- eli täydennysvärejä. Esim. valkoinen mi vastaa mustaa mollin si-ääntä, keltainen mollin la-sinipunaista mollin mi-ääntä.

Tri Anschütz on perustanut kaikkien tämän alan kysymysten käsittelemistä varten erityisen seuran, jonka ensimmäinen kongressi on pidetty Hampurissa. Vaikka tämä kokous ei kyennyt ratkaisemaan kysymystä, onnistui se kuitenkin määrittelemään seuran toiminnan laajuuden ja sille esitettiin paljon uutta tieteellistä aineistoa.

Muotikirje suuresta maailmasta

Sisä-Suomi 116A, 25.5.1929

Jospa tällä kertaa tarkastelisimme eri pukulajeja. Tuskinpa koskaan lienee muodissa ilmennyt yhtaikaa niin suuria vastakohtia kuin nyt. Verratkaammepa vain suoraviivaista, lyhythameista urheilupukua maatahipovaan "liehuvaan" iltapukuuni Emme todellakaan voi valittaa, että muoti ei tarjoa tarpeeksi vaihtelua ja että on vaikea löytää hauskoja, pukevia malleja Niitä kyllä on, meidän on vain osattava valita puvut vartalomme ja olosuhteiden mukaan. Jotta aina olisimme hyvin puettuja, ei riitä, että omistamme joukon kauniita vaatteita. Yhtä tärkeätä on, että osaamme oikein arvioida hetken ja tilanteen ja pukeudumme sen mukaan. Siinähän se "hyvin pukeutumisen taidon" ehkä suurin salaisuus onkin. Kultaisena sääntönä on: mitä aikaisempi hetki sitä yksinkertaisempi asu. Sitä mukaa kuin päivä kuluu ja ilta lähenee, käyvät vaatteet, hatut ja kengät ylellisemmiksi ja loisteliaammiksi. Jos joskus olemme kahdenvaiheilla, ettemme oikein tiedä mikä puku olisi asianmukaisin, on aina varminta valita ykäinkertaisempi. Mieluummin liian vähän kuin liian paljon.

Aamupäiväpuvut ovat siis mahdollisimman yksinkertaisia. Hame verrattain lyhyt, tasapitkä ei mitään helmaa pidentäviä kaistaleita tai riippuvia volangeja! Ne kuuluvat vasta myöhempään "päiväjärjestykseen", n.s. tee- ja iltapukuihin. Reippaat, urheilumalliset puvut ovat edelleen hyvin suosittuja. Paljon käytetään myös vekitetyn tai pliseratun hameen kanssa silkki- tai villakankaasta kudottua nuttua tai "sweateria", johon on kudottu esim. kirkasvärisiä kubistisia kuvioita. Se on joko hihallinen tai hihaton, umpinainen, kaula-aukko tavallisimmin kolmikulmainen. Kylmällä ilmalla voidaan hihattoman täydennyksenä käyttää sen alla pitkähihaista paitapuseroa. Urheilupuvun kanssa sopii parhaiten miestentakkia muistuttava pitkä, suora takki (n.k. redingote), joka on edestä kahdella nappirivillä kiinni (kats. kuv. 1). Nappeja 4 tai 6, takana halko tai ilman, sivusauma hiukan kaareva vartalon mukaan. Naisellisuutta korostaa pitkä, tavallisesti kolmivärinen kaulaliina (valmistettu Crépe de Chinestä vertaa "Muotiuutisia" Sisä-Suomen lauantailiitteestä N:o 17. Pienen huopahatun koristelussa toistuvat usein samat värit.

Kävelypukuja käytetään nykyään paljon. Takki on suora, tavallisesti lyhyt ja pidetään sitä mieluummin auki kuin kiinni. Näyttää aistikkaalta, jos vuori on samaa kangasta kuin pusero. Hame ei ole kovin kapea, vaikka se tekeekin kapean vaikutuksen, sillä leveyttä antava osa (godeet, vekit) on asetettu mahdollisimman vähän silmiinpistävästi ja alkaa se vasta hameen alaosassa. Kats. kuv. 2). Yläosa on sileä ja vartalon mukainen. Sitä koristavat nervyrit (koristeompeleet) tai sirot leikkaukset, jotka muodostavat suoranaisen jatkon alaosassa oleville vekeille tai godeille Hame kiinnitetään vyöllä pehmeästi "putoavan" puseron päälle. Korkea vyötärön kohta pari kolme senttiä lantion yläpuolella on etenkin kävelypuvuille ominainen. Mitä pus ero o n tulee, vaihtelee muoti suuresti sekä malliin että kankaanlaatuun nähden. Paljon näkee yksinkertaisia paitapuseroltakin, mutta ehdottomasti suurimman suosion ovat saavuttaneet sellaiset, jotka vaikuttavat mahdollisimman naisellisilta ja nuorekkailta pehmeine kauluksilleen ja rusetteineen ym. koristeluilleen. KangaslajeisUi suositellaan ennen muita pilkullista tai pikkukuviollista crépe de Chineä (n.k. imprimé), raidallista silkkipalttinau sekä yksiväristä crépe de Chineä jn Georgettea. Yksivärisistä on valkoisella etusija, sitten seuraa sitruunan keltainen, mieto vihreä, punertava, vaalean harmaa ja raakasilkinvärinen.

Erikoisen ihastuneita ovat parisittaret n.k. kävelyleninkiin, eikä kummakaan, sillä se on käytännöllinen ja sievä pikku puku, jonka jokainen ilolla omistaa (kats. kuv. 3). Ulkona liikuttaessa käytetään sen täydennyksenä tavallisesti kettua. Ketunnahka, ohimennen sanoen, onkin aivan "viimeistä huutoa", varsinkin punertavanruskea luonnonvärinen ja tummanharmaa. Kävelyleningissä ei ole, kuten kävelypuvussa, pusero ja hame erikseen, vaan ylä- ja alaosa muodostavat yhtenäisen puvun, kaikki samasta kankaasta. Puku on muodin vaatimusten mukaisesti taidokkailla leikkauksilla ja ompeleilla koristeltu, hameosa samantapainen kuin edellä kuvattu kävelypuvun hame, vyö joko nahasta tai samasta kankaasta kuin puku. Siihen kuuluu aina koristeellinen solki. Yläosalle antaa eloa syvään leikattu kaula-aukko, josta tulee näkyviin vaalea etumus kauluksineen (silkki- tai liinapalttinaa, crépe de Chineä, Georgettea tai valkoista pikeetä). Hihansuussa samallainen vaalea kalvosin ja rintaan kiinnitetty samanvärinen kukkakimppu tekevät puvun hauskan ja kesäisen näköiseksi. Usein kuuluu tällaiseen pukuun vielä samasta kankaasta tehty, suora takki, joka on lyhyt, puolipitkä tai n.s. "kolmeneljäsosaa" (verrattuna puvun pituuteen), ja muodostavatkin ne yhdessä erittäin aistikkaan, kävelypuvuntapaisen kokonaisuuden, joka joka suhteessa vastaa muodin "henkeä" ja vaatimuksia.

Aamupäiväkäyttöön soveltuvat tietysti villakankaat parhaiten. Tämän kevään muotiuutuuksille on ominaista, että ne eivät ole aivan tasavärisiä, vaikka kokonaisvaikutus olisikin jokseenkin yksivärinen. (Poikkeuksena ovat yksiväriset villacrope-kankaat joita myös käytetään paljon). Kangas on nim. kudottu eripaksuisista, -laatuisista ja -värisistä langoista, jotka yhdessä muodostavat epämääräisen kokonaisuuden täplällistä, raidallista, ruudullista, kukallista ja värikin käy sen mukaan jotenkin epämääräiseksi: harmahtavaa, harmaan sinertävää kellertävää, hiekanväristä, ruskehtavaa. Värit ovat yleensä verrattain vaaleita.

Iltapäivä- e1i n. s. teepuvut ovat hiukan pitempiä, helma usein epätasainen. Ne noudattavat tietenkin muodin yleisvaatimuksia mutta varsinkin pari seikkaa on ominaista juuri niille: koristeellisuus ja naisellisuus. (Kats. kuv. 4). Niinpä on leikkaaminen ja työn suoritus suurta taitoa ja huolellisuutta kysyvää, sillä malli on tavallisesti monimutkainen volangeineen, godeineen, liehuville kaistaleineen ja rusetteineen. Usein on puku epäsymetrinen, toinen puoli toisenlainen kuin toinen. Myöskin iltapäiväpukuihin soveltuu hyvin samasta kankaasta valmistettu takki. Se on useimmiten vuoriton (tai vuorikin samaa kangasta) ja käytetään avoimena. Pituus vaihtelee mallin mukaan. Jos hameen helma on tasainen, on takki suora, mutta jos hame on takaa pitempi kuin edestä, noudattaa takinhelma samaa linjaa. Malli ja kankaanlaatu on hienompi ja loisteliaampi kuin edellä kuvatuissa kävelyleningeissä. Tänä kesänä tulevat erikoisesti olemaan muodissa pehmeät, kuviolliset (imprimés) crépe de Chine- ja Georgette-kankaat. Yksivärisistä kankaista käytetään eniten samaten crépe de Chineä ja Georgettea sekä lisäksi marocainia ja hienoja villacrépe- ja -voilekankaita. Suosituimmat värit ovat vihreä, keltanen, sininen, valkoinen, musta ja kirkkaan punainen.

Jos esim. kuviollisesta crépe-kankaasta tehtyyn teepukuun ei haluta laittaa samasta kankaasta takkia, voidaan sensijaan valita joku laatunsa ja värinsä puolesta hyvin yhteensulautuva yksivärinen kangas. Silloin tavallisesti tehdään vuori pukukankaasta tai ommellaan siitä ainakin kapea lii.stake, joka kulkee koristeena pitkin takin sisäreunoja. Se tietenkin korostaa puvun ja takin yhteenkuuluvaisuutta ja tekee erittäin aistikkaan vaikutuksen.

Teekutsuissa voi hyvin esiintyä myös kävelypuvussa tai -leningissä, kunhan vain hiukan "hienostamme" yksinkertaista aamupäiväasua matalakorkoiset kävelykengät vaihdamme korkeakorkoisiin, kaulaliinan sijaan heitämme ketun olkapäillemme ja kiinnitämme kukkakimpun "napinläpeen", vaihdamme liatun ja käsilaukun hienompaan, ehken vielä pistämme kaulaan muodinmukaisen "helminauhan" (kauppaan on ilmestynyt uusimallisia, erittäin pukevia kaulanauhoja). - ja olemme kuin uudestisyntynyt, niin että tuskinpa kukaan tulee ajatelleeksi, että päällämme on sama yksinkertainen puku kuin aamupäivällä.

Hienojen iltapukujen mallit vaihtelevat hyvin paljon, Yhteisenä ominaisuutena ei voine mainita juuri muuta kuin ruumiinmukainen lantioosa ja leveä hameenhelma, joka tuskin koskaan on tasainen. Tavallisesti hame on takaa pitempi kuin edestä tai riippuu siellä täällä pitkiä kaistaleita, jotka tekevät helman epäsäännölliseksi. Kevyt, pukuun kuuluva takki on nykymuodin lempilapsi. Niinpä käytetään sellaisia myös iltapukujen täydennyksenä. Ne ovat hyvin suosittuja etenkin päivällis- ja teatteripuvuissa. (Kats. kuv. 5). Paitsi hihallisia takkeja, näkee myös paljon hihattomia jakkuja, liehuvia viittoja tai pitkiä kaulan ympäri heitettyjä liinoja, jotka aina valmistetaan samasta kankaasta kuin puku. Käytetään etupäässä himmeitä, ohuita kankaita: silkkimusliinia, chifonia, crépe romainia tai Georgettea. Väri mieluimmin musta tai ainakin tumma. Parisitar rakastaa eniten mustaa, ja varmaa on, että mustassa näyttää aina hienon ja hyvin puetun näköiseltä.

Vielä pari sanaa sukista ja kengistä.

Sukkien väri on hiukan tummentunut. Suosituin vivahdus tummahko beige ruskehtavan ja harmahtavan välimailla. Iltapuvun kanssa käytetään aina aivan ihonvärisiä sukkia. Mitä kenkiin tulee, on muotiväri aamupäivällä pähkinän ruskea, usein tummemmalla ruskealla koristeltu. Iltakenkiin nähden taas on viimeistä muotia, että kengät ovat samanväristä crépe de Chineä kuin puku. Koristeena kiiltävä solki tai joko kullan- tai hopean värisiä kapeita nahkaliistakkeita.

Geneve, toukokuulla, 1929.

- Suster.

Försök, at af de fleste Lafarter, (Lichenes) tilreda Färgstöfter, som sätta höga och vackra färgor på Ylle och Silke.

Kongliga Vetenskaps-Academiens Handlingar 1801

Sjunde Afdelningen,
öfver Bägarelarvarne Lieb. Scyphiferi.

Af J. P. Westring,
M. D. Kongl. Lif-Medicus.

Denna class af Lafarter har mäst brydt Botanisterne; hvarföre somlige ansedt dess fläste Species som förändringar (variationer) utaf en art (species): eller också gådt til andra ytterligheter, och gjorde däraf flere arter, än de som äro värkelige. Jag vill icke anföra Auctorernas namn, eller uptaga något af deras skäl härtil, för at icke borttaga rummet för det, som genare bevisar nyttan af deras kännedom. Efter mina försök, finner jag den förteckning, som Doct. Acharius gifvit på Lafvarne, vara grundad i deras natur, liksom den är det i deras sätt at växa, hvarföre jag ock bibehåller de namn, som han gifvit dem. Medelst besvärligt arbete och flit, har jag lyckats at sjelf samla alla desse arter, i så tilräckelig myckenhet, at jag därmed kunnat anställa tilräckeligt många försök. Utslagen däraf visa, at vi kunna draga stor vinst äfven af desse, om de begagnas rätt. Med litet besvär, kunna de i stort lätt förvandlas til färgstoft: och detta är troligen rätta sättet at göra den brukbara: då sedan för hvar färgstoft gifves förteckning på de färgor, som däraf erhållas, efter olika betningar och tilsatser. Förgäfves väntas eljest at Färgare skola begagna dessa; ty dels är det dem svårt, at lära känna och åtskilja dem; dels blir det ock mycket besvärligt för dem, at först därat bereda färgstofter, och sedan därefter tilblanda olika färgsatser.

Et sällsynt phenornena med L. Cocciferus förtjänar at anmärkas. Om Lafven torrkad och pulveriserad, blandas med helt litet lutsalt, och därpå hålles kallt och rent strömvatten, får vattnet strax inom en minut, on stark och hög violett, färg, ganska vacker. Det är undransvårdt, huru en så stark färg kan i sådan hall upkomma? Denna röda färg kommer icke ensamt ifrån de röda knölarne, utan fås äfven af Lafvens hela substance. Förfök anstälde med Laf, utan alla röda knölar, vittna därom. Genom denna egenskap, skiljer sig denna ganska lätt ifrån alla andra nårslägtade, såsom Digitatus, Deformis, Bellidiflorus och Pyxidatus, hvilka lätt kunna förblandas med denna. Et vandt öga åtskiljer dem dock ganska lätt.

Hos oss växa 19 kände arter (species) af denna Lafvarnes afdelning; desse äro 6 försökte, som til största delen äro färghaltige. De öfrige 3 äro sällsyntare, och tyckas ej eller innehålla särdeles färgämne. Ibland delta äro någre, som lofva mycken nytta i färgerierna, och som äfven kunna samlas til betydelig myckenhet. Utaf alla är L. Cocciferus den enda, som tyckes endast fästas på linne, utan synnerlig betning, endast i svag lut, hvarmed den ock skiljer sig ifrån alla andra. Anledning är också, at tro, at den skulle kunna gagnas at utspäda Coccionellen med, för at göra denna dyrbara färgvara mera dryg, hvarmed den äfven kunde göra sig mera förtjent til sit namn af Coccionelle-Laf. Om de röda knölarne, som innehålla mera färg, endast samlades därtil, vinnes säkert ändamålet; ty denna tål tilsats af Tenn-compositionen, som vanligen brukas til coccionellefärgen. Min inskränte tid har icke tillåtit mig, at anställa ännu några särskilte försök häröfver, sedan jag nyligen fick denna anledning af sednare försök.

Det är bedröfligt at se dessa liksom flere af färglafvarne försummade och värdslösade, multna bort utan nytta. Troligen skall en uplyftare framtid, visa mera flit och håg, at begagna dessa naturens alster, som okunnigheten nu endast försummar. Utaf mina försök upfändas nu til Kongl. Vetensk. Academien, 80 färgprof på ylle och 115 på silke, hvilka kunna bevisa sanningen af det som anfördt blifvit. Desse äro alle säkra, ty de flesta äro flere gånger omgjorde, och alla lätta at eftergjöra.

 

L. Scyphiferi: Bägar-Lafvar.

[Cladonia pocillum? Karvetorvijäkälä]

1. L. Cocciferus. ACHARII Prodromus Lichenogr.

Coccionelle-lafven växer til myckenhet på berg och äfven på marken, på torra sandbackar. Den gifver många sköna färgor både åt silke och ylle; men har den egenskapen, at icke tåla stark hetta. I kall uplösning vinnes däraf de bästa färgorna.

På Ylle.

1. Vatten ensamt i ljum tilmakning (maceration) uplöser den, och gifver en vacker Isabelle-färg.

2. Om godset betas i koksalt och saltbetter-uplösning, får godset en ljus citrongul färg, med vatten ensamt.

3. Med lutsalt (Alk. veg. fix.), 10 gran mot et qvintin Laf pulveriserad, får godset en blek köttfärg eller ljusare violette.

4. Lafven macererades 14 dagar i kallt vatten och sedan tilsattes lutsalt, då färgen blef svagare.

5. Med lutsalt i het tilmakning längre tid, (8 dagar) århöll godset en vacker Isabelle-färg.

6. Om godset betas i tenn - composition och sedan lägges i en sats med lutsalt, fås en vacker ljus violette färg.

7. Betas godset förut i lutsalt, får godset sedan i denna färgsoppa mycket högre och starkare färg: Lie de vinaigre.

8. Med flygtigt lutsalt och mineral-lutsalt, fås en blek violette.

9. Om uti en sats af gifven proportion med laf och lutsalt, tilblandas helt litet arsenic och lika mycket mercur. corr. alb. (et gran af hvardera) och hålles i het maceration, får godset däraf en vacker olivegul färg: Se Prangens Farben-Lexicon, Tab. 48, N:o 83.

10. Med lutsalt, galläple och litet arsenic, fås en vacker ljus brunagtig färg: tabac d'Espagne.

11. I starkare hetta och längre tid, blir den blekare.

12. Med lutsalt och hälften däremot af koppar-vitriol, (5 gr. mot et qvintin Laf) fås en vacker ljus grågrön färg; Prangens Farb. Lex. Tab. $7. N:o. 83.

13. Godset betadt i koksalt och saltbetter, sedan i maceration med laf, som sattes med lutsalt och koppar-vitriol: en ljus grågrön färg, écume de mer.

14. Med vatten och kopp. vitriol ensamt: en skön och vacker olivegrön färg. Prangens Farb. Lex. T. 27. N:o. 40.

15. Med litet coccionelle och lutsalt: en blek köttfärg.

16. Godset betadt i tenn-composition, och lafven satt med lutsalt, med litet coccionelle, hvaruti litet tenn-composition drops: en half skarlakans färg, Vinaigre. Denna blandning skulle kunna drifvas til mera fullkomlighet.

17. Godset betades i blysocker och alk. vol. uplöste: Lafven sattes med kalk, blysåcker och lutsalt; hvaraf ingen färg upkom; men med tilsats af litet coccionelle och tenn-composition, upkom en vacker rödbrun färg. Prangens F. Lex. T. 45 — 5.

18. Om denna Laf sättes i urin med L. Furfuraceus och kalk, får godset en vacker olivegul färg.

19. Med kalk och salmiak: en mörk Nankins färg.

På Silke.

1. Vatten ensamt: en ljus ventre de biche.

2. Efter några dagar, på varmt ställe, drog färgen mera i brunt.

3. Med lutsalt, inom några timmar: en vacker mörk couleur de chair.

4. På samma sätt, i längre värma: rödagtig Nankins-färg.

5. Sedan Lafven i 14 dagar blifvit macererad i vatten, och sedan sattes med lutsalt: blekare Nankins-färg.

6. Med lutsalt, koksalt och saltbetter, i solen efter et par dagar: mörkare couleur de chair.

7. På samma sätt längre tid förloras färgen och blir blek Nankins.

8. Om silket betas i tenn-composition och Lafven sättes med lutsalt; en klar och skön, couleur de chair.

9. Med alk. vol. och mineral alk. (Throna-salt) en vacker couleur de chair.

10. Med mera värme blir den icke klar; den drager dä mera åt brunt.

11. Med koppar-vitriol i vatten: en ljus grågrön färg.

12. Med lutsalt, arsenic och merc. corr. a. en stark och mörk ventre de vipère.

13. Med lutsalt och koppar-vitriol: en vacker ljusgrå färg.

14. Med koksalt och koppar-vitriol i solen: en vacker och mörk noisette.

15. Med lutsalt, arsenic och galläple: en mörk rödagtig ventre de biche.

16. Då den Laf, som var satt med vatten, med lutsalt, och med kalk samt salmiac, blandades tilhopa, och dårtil sattes arsenic och galläple, upkom en skön caffébrun färg.

17. De samma med litet coccionelle, gäfvo en sämre färg: en gråagtig couleur de chair.

18. Med kalk och salmiak erhölls en vacker och skön ventre de biche af högre glans.

19. Med mera värme förlorar den sig, och blir svagare.

20. Silket betadt i blysåcker och tenn-composition, och lafven satt med kalk och blysåcker och litet coccionelle, sedan tenn-composition: couleur de chair.

21. Lika med ylle-gods. N:o 16: en vacker couleur de rose.

22. Med L. Furfuracceus i urin med kalk: olivegul.

 

[Cladonia digitata, Kantotorvijäkälä, fingerlav]

2. L. Digitatus, Achar, Prodr.

Finger-Lafven växer malt på gamla träd och trädstubbar: äfven på berg, dock icke til sådan myckenhet, som föregående. Den är mera lös, mjölig och grenig, än den förra. Den ger åtskilliga sköna färgor, och förtjenar at samlas; denna tål mera varma.

På Ylle.

1. Ensamt med vatten, utan all betning, får godset däraf i ljum maceration, en vacker och stark vaxgul färg.

2. Med koppar-vitriol ensamt, ger den en vacker ljus olivegrön färg.

3. Efter lång maceration i kallt vatten, och sedan med lutsalt: en ljus couleur de chair.

4. Om godset betas i koksalt och saltbetter, får det af lafven i vatten ensamt, en vacker ljus umbra, eller mörk nankins-färg.

5. Med lutsalt, koksalt och koppar-vitriol: en grågrön färg.

6. Om Romersk alun och samma vitriol tilsättes, får godset en olivegul färg.

7. Med kalk och salmiac: en vacker ljus umbra.

8. Den samma med tilsats af koppar-vitriol: en mörkare umbra.

På Silke.

1. Kall maceration i vatten: en vacker nankins-färg.

2. Samma med varm maceration: en vacker gul färg.

3. Med lutsalt och varm maceration öfver en natt: vacker chamois, med mycken glänts.

4. Kalk och salmiac, efter en natt i varm maceration: en skön brun färg med mycken glänts.

5. Efter 14 dagars kall maceration: en vacker mörk noisette.

6. Samma, längre tid: ljusare färg.

7. Med vatten och koppar-vitriol: ingen särdeles färg.

8. Den samma i varma: vacker feuille morte.

9. Efter 14 dagars kall maceration, och sedan med lutsalt: en blek couleur de chair.

10. Med lutsalt längre tid: en vacker tabac d'Espagne.

11. Med koppar-vitriol och Romersk alun: en vacker noisette.

12. Kalk och salmiac kortare tid, fe N:o 4: ljusare.

13. Samma med koksalt och saltbeter samt koppar-vitriol: ljus feuille morte.

14. Med lutsalt, efter 8 dagars het maceration: en mörk noisette.

 

[Cladonia sulphurina, Keltatorvijäkälä, trasig pöslav]

3. L. Deformis. Achar. Prodr.

Pös-Lafven växer på berg oeh ibland löfmossor på backar och är icke sällsynt. Den är större och frodigare än de andre; men håller minst färgämne af alla. Ehuru den också finnes hafva roda knölar, så ger den ändock icke någon särdeles färg. Den tyckes fålunda med skål kunna skiljas ifrån de tvänne föregående. Den är försökt, liksom de andra, på många sätt; men som ingen färg fås, blefve det för vidlöftigt och onödigt at upråkna dem.

På Ylle.

1. Efter 14 dagars maceration i vatten, och sedan med Lutsalt: en svag couleur de chair.

2. Med lutsalt i starkare värma: en ljus umbra.

3. Med kalk och salmiac: något mörkare umbra.

På Silke.

1. I vatten öfver en natt: en mörk noisette.

2. Med lutsalt föga eller ingen färg.

3. Efter 14 dagars maceration, och sedan med lutsalt: en blek nankins-färg.

4. Med lutsalt i värma, föga färg.

5. Med kalk och salmiac: en oren couleur de chair.

6. Den samma längre: något brunagtig.

7. Den samma med koksalt: mörk noisette.

 

[Cladonia macilenta, tappitorvijäkälä, mager bägarlav, småbägarlav]

4. L. Filiformis. Achar. Prodr.

Smal-Lafven är mera sällsynt, växande ibland löfmossor, och på berg. Det är med möda man kan samla några lod däraf: också innehåller den icke mycket färg.

På Ylle.

1. Med vatten ensamt: en ljus umbra.

2. Om lutsalt tilsättes, fås en ventre de Biche.

3. Med kalk och salmiac: en ljus noisette.

På Silke.

1. I vatten ensamt ger den en ljus noisette.

2. Med lutsalt, en blekare noisette.

3. Med kalk och salmiac: en ljus ventre de biche.

 

[Cladonia bellidiflora, koreatorvijäkälä, blombägarlav]

5. L. Bellidiflorus. Achar. Prodr.

Blomtopps-Lafven är mycket sällsynt. Jag fant den första gången växande ibland Sphagnum pal. på Rodmäsen, 6 fjerdingsväg ifrån Norrköping. Den liknar en blomstrande Bellis, och är mycket vacker; men gifver icke särdeles vackra färgor, utom några på silke.

På Ylle.

1. Med lutsalt ger den en någorlunda vacker umbra-färg.

2. Med kalk och salmiac: en mörk kött-färg.

3. Den samma efter längre maceration i värma: en mörkare köttfärg.

På Silke.

1. Efter 14 dagars maceration i vatten, och sedan med urin: en skön Isabelle-färg.

2. Med vatten ensamt, får silke däraf en skön och gläntsande Bolus-färg.

3. Med flygtigt lutsalt och soda: en vacker noisette.

4. Med lutsalt: en vacker ljus Isabelle-färg.

5. Med kalk och salmiac: en mörk kött-färg.

 

[Cladonia pyxidata, ruskotorvijäkälä, trattlav]

6. L Pyxidatus. Achar. Prodr.

Tratt-Lafven är mycket allmän, och kan samlas til myckenhet. Den förtjänar ock et utmärkt rum ibland våra färgstofter.

På Ylle.

1. Med kalk och salmiac fås en stark vax-gul färg.

2. Om koppar-vitriol blandas til, med kok-salt och saltbetter, får godset en vacker grön färg, som är ägta.

3. Med kalk, salmiac och koppar-vitriol efter 6 dagars het maceration, fås en mycket vacker svartbrun färg, som skiftar åt ljusbrunt i solen. Denna färg är mycket behagelig för ögat. Prangens Farb. Lex. T. 36* N:o. 1.

4. Lutsalt och koppar-vitriol gifva en skön celadon grön färg.

5. Med mera lutsalt blir färgen gulgrön.

6. Tilsättes koksalt och saltbetter, blir den starkare celadon grön.

På Silke.

1. Med vatten ensamt: paillegul.

2. Långre tid och i värme macererad, blir färgen hög carmelite.

3. Med lutsalt fås en vacker paille, i kall maceration.

4. I varm maceration med lutsalt: en starkare paille.

5. På samma satt längre tid: en ljus carmelite.

6. Med tilsats af koppar-vitriol: en ljus gulgrön färg.

7. På samma satt med mera värme: mera grönagtig.

8. Med kalk och salmiac i kall maceration: en blek paille.

g. På samma satt längre: en skön klar och ljus citron-gul färg.

10. I längre värme drages färgen åt carmelite.

11. Med tilsats af koppar-vitriol: en grå-grön färg.

12. Efter längre varm maceration: mera åt brunt.

 

[Cladonia squamosa? suomutorvijäkälä, fnaslav?]

7. L. Ventricosus. Achar. Prodr.

Buklafven växer ömnigt i skogarne på berg ibland löfmossor, och äfven på stubbar och på marken. Den gifver åtskilliga starka och vackra färgor.

På Ylle.

1. Med vatten ensamt, gifver den en vacker umbra-färg.

2. Lutsalt, koksalt och saltbetter samt koppar-vitriol, gifva en vacker olive färg.

3. Med lutsalt och koppar-vitriol ensamt, blir färgen vackrare olive-grön.

4. Lafven sattes med lutsalt, koksalt och saltbetter samt koppar-vitriol och romersk alun, då godset fick en skön mörk carmelite.

5. Med kalk och salmiac efter 8 dagars varm maceration, blir färg-soppan violette, och godset får en vacker coulear de chair.

På Silke.

1. Med vatten: en blek paille.

2. Efter 14 dagars maceration i vatten och sedan i urin: couleur de chair.

3. I vatten ensamt med koppar-vitriol: grön.

4. Med lutsalt och koppar-vitriol: en vacker och klar grågrön färg, med mycken glans.

5. Lutsalt, koksalt och saltbetter, gifva en ägta och klar carmelite.

6. På samma sätt fås med kall maceration en ljus merde d'oye.

7. Likaledes i lindrig värme: en ljusare carmelite.

8. Med kalk och salmiak: en blek paille.

9. På samma satt i värme: en vacker noisette.

10. På samma sätt med koppar-vitriol: en vacker feuille-morte.

11. Den samma i längre maceration, starkare feuille-morte.

12. Efter 14 dagars stark maceration i hetta, fick spadet en stark violette färg, ocg silket en vacker couleur de chair.

13. Med lutsalt först, och sedan kalk och salmiac; en mörk noisette.

 

[Cladonia coccifera, punatorvijäkälä, kochenillav?]

8. L. Tubulatus.

L. Sub-cartilagineus, albus, bacillis tubulatis simplicibus, tuberculis fungosis brunneis.

Tub-Lafven har ej blifvit uptagen af Doct. Acharius. Den växer nog kringspridt här, fast sparsamt imellan löfmossor. Den gifver många vackra färgor.

På Ylle.

1. Med lutsalt: en vacker umbra.

2. Med vatten ensamt: gulaktig carmelite.

3. Med kalk och salmiac: en ljus couleur de chair.

4. Den samma längre: mörkare.

5. Efter 12 dagars het maceration: mörk köttfärg.

6. Med tillsats af koppar-vitriol: en vacker grå färg.

På Silke.

1. Med vatten: vacker paille.

2. Samma, längre i varm maceration: carmelite.

3. Med lutsalt: högre paille.

4. I mera värme: ljusare paille.

5. Samma med koppar-vitriol: carmelite.

6. Med kalk och salmiac: noisette.

7. Med tilsats af koppar-vitriol: mörk couleur de chair.

8. Samma i längre värme: ljusare.

 

[Cladonia fimbriata, pikkutorvijäkälä, naggbägarlav]

9. L. Fimbriatus. Achar. Prodr.

Nagglafven växer hår och dår ibland löfmossor. Gifver icke många färgor.

På Ylle.

1. Med vatten: vaxgul.

2. Med lutsalt: gulagtig carmelite.

3. Med kalk och salmiac: mörkare gulagtig carmelite.

På Silke.

1. Med vatten: klar, hög noisette.

2. Med lutsalt: ljusare noisette.

3. Med kalk och salmiac: vacker noisette.

 

[Cladonia gracilis subso. gracilis, silotorvijäkälä, stängellav]

10. L. Gracilis. Achar. Prod.

Stängel-Lafven växer ömnigt i skogarne, men gifver ej särdeles vacker färg.

På Ylle.

1. Med vatten: paille.

2. Med lutsalt: noisette.

3. Med kalk och salmiac: ljus carmelite.

På Silke.

1. Med vatten: blek pailte.

2. Med lutsalt: vacker paille.

3. Med kalk och salmiac: vacker carmelite.

 

[Cladonia gracilis subsp.turbinata, metsätorvijäkälä, bägarstängellav]

11. L. Turbinatus. Achar. Prod.

Trumpet-Lafven är ej eller sällsynt. Den våxer ömnigt på berg och ibland löfmossor.

Den är nåra flågt med den föregående, och efter mina försök, skulle jag tro den vara blott en större artförändring däraf.

På Ylle.

1. Med vatten: vacker paille.

2. Med lutsalt: noisette.

3. Med kalk och salmiac: ljus carmelite.

På Silke.

1. Med vatten: ljus noisette.

2. Med lutsalt: vacker paille.

3. Med kalk och salmiac: ljus carmelite.

 

[Cladonia cornuta, puikkotorvijäkälä, syl-lav]

12. L. Cornutus. Achar. Prodr.

Spits-Lafven finnes ömnigt växande bland ofmossor, och äfven ensam på berg och Rubbar. Den gifver vackra färgor åt ylle; men inga, särdeles åt silke.

På Ylle.

1. Med vatten: en vacker ljus citrongul färg.

2. Med mera värme: en skön carmelite.

3. Med lutsalt: en blek noisette.

4. Med kalk och salmiac: vacker ljus carmelite.

5. Samma med tilsats af koppar-vitriol: en mycket vacker och ägta olivegrön färg.

6. På samma sätt med mera värme: en snorkare stark olivegrön färg.

På Silke.

1. Med vatten: noisette.

2. Med lutsalt: paille.

3. Med kalk och salmiac: carmelite.

 

[Cladonia subulata, sormitorvijäkälä, hornbägarlav]

13. L. Radiatus. Achar. Prodr.

Tand-Lafven växer til myckenhet på våra berg. Den gifver åt silke flera färgor, som äro vackra; men föga eller inga åt ylle.

På Ylle.

1. Efter 14 dagars maceration i vatten, och sedan med kalk och salmiac: en blek eller ljus carmelite.

2. På lika sätt med lutsalt: en blek paille.

På Silke.

1. Med vatten: vacker noisette.

2. Efter 14 dagars maceration och sedan med kalk och salmiac: en vacker carmelite.

3. Med lutsalt: blek paille.

4. Efter 14 dagars maceration med lutsalt: vacker paille.

5. Med kalk och salmiac samt koppar-vitriol: en ljus grågrön färg.

6. Med kalk och salmiac ensamt: en blek paille.

7. Efter 14 dagars maceration med urin: en mörk noisette.

 

[Cladonia foliacea, jalotorvijäkälä, älghornslav]

14. L. Alcicornis. Achar. Prodr.

Elghorns-Lafven växer ömnigt på marken ibland löfmossor. Den är ock färghaltig.

På Ylle.

1. Efter 14 dagars kall maceration i vatten, och sedan med lutsalt: en blek noisette.

2. Med kalk och salmiac: noisette.

3. På samma sätt längre: litet mörkare.

4. Efter 14 dagars kall maceration, sedan kalk och salmiac: ljus carmelite.

5. Med kalk och salmiac, samt koppar-vitriol: en mycket vacker grön färg.

6. På samma satt i längre varm maceration: mörkare grön färg.

På Silke.

1. Efter 14 dagars kall maceration i vatten, och sedan med lutsalt: blek noisette.

2. Med kalk och salmiac: mörkare noisette.

3. Efter 14 dagars kall maceration och sedan i urin: en vacker paille.

4. Med lutsalt: paille.

5. Efter 14 dagars kall maceration i vatten, och sedan med kalk och salmiac: ljus Carmelite.

6. Med kalk, salmiac och koppar-vitriol: en ljus celadon.

7. På samma satt i längre värme; en grågrön färg.

 

[Cladonia turgida, paksutorvijäkälä, sväll-lav?]

15. L. Parechus. Achar. Prodr.

Hornblads-Lafven är ock icke sällsynt: den växer ibland löfmossor. Har mycken likhet med föregående, och tyckes vara en blott art-förändring däraf. Ger föga färg.

På Ylle.

1. Med kalk och salmiac: vaxgul färg.

2. Med tilsats til de förre af koppar-vitriol: en vacker grön färg.

På Silke.

1. Med vatten: blek paille.

2. Med lutsalt: paille.

 

[Cladonia amaurocraea?, louhikkotorvijäkälä, stor pigglav]

16. L. Pleolepis. Achar. Prodr.

Fjäll-Lafven är mera sällsynt. Den kommer nära i slägtskap med de tvänne föregående. Den gifver endaft en vacker celadons färg, som dock bor sätta värde på denna lafart.

På Ylle.

1. Med kalk och salmiac: noisette.

2. Med lutsalt och koppar-vi triol; en skön och klar celadons färg,

På Silke.

1. Med lutsalt: paille.

2. Om koppar-vitriol tilsättes med lutsaltet; en ljus celadon.

3. Med kalk och salmiac: noisette.

Muotikatsaus

Revue des modes 7, 1924

Tänä kesänä muoti tahtoo voittaa luonnonkin väririkkauden. Mitä rohkeimpia ja erilaatuisimpia värisekotuksia ilmenee sekä hatuissa että puvuissa esikuvina on käytetty japanilaisia, itämaisia ja venäläisiä aiheita. Voiton kaikista vie punainen kaikissa eri vivahteissa, hennoimmasta vaaleanpunaisesta alkaen aina tummimpaan terrakottaan; loistavan intianpunaisen rinnalla on mitä lämpimin vadelmanpunainen, tumman granaatin, vienon korallin ja syvän kirsikan punainen. Niiden ohella paljon keltaista; okkerin, voikukan, primulan, mandarinin ja narsissin keltaista ja erilaisia vihreitä vivahduksia, jotka sulautuvat ihastuttavasti edellisiin. Valkea, musta-valkea, sininen-valkea ja loistavan violetti mikä näyttää erittäin hienolta sinisen kera päättävät kirjavan värisarjan.

Kesäkauden uutuuden muodostavat napit ja ripsut. Ensi sijalla ovat pienet, litteät helmiäis-, valkeat kivipähkinä- ja kaikissa muotiväreissä tarjolla olevat sarvinapit, jotka kiinnitetään rivittäin puvun etukaistaan tai sivuille tai taskujen reunoihin, jotta ne pistäisivät enemmän esiin.

Suosittuja ovat niinikään silkkiset ripsut ja pitkät tupsut. Ne ovat melkein aina samanvärisiä kuin itse kangas, mikä tekee erinomaisen hienon vaikutuksen. Kaula-aukkoa ympäröi kapea reunus tai kirjotusta linonista, valencienne-pitsistä, punoksilla kirjotusta organdista tai hienoraitaisesta pikeestä tehty kapea pojankaulus, johon tavallisesti liittyy samantapaiset kalvosimet. Kapeasta, kirjavasta nauhasta solmittu kravatti täydentää tämän sievän ja nuorekkaan kokonaisuuden. Hihattoman kesäpuvun terhakkana koristeena pienet, tuskin olkapäitä peittävät hihat muodostuvat aivan itsestään suorasta leikkauksesta ovat kyynärpäihin ulottuvat kalvosimet, jotka korvaavat hansikkaat ja antavat kapealle käsivarrelle hiukan pyöreyttä. Ne tehdään joko samasta kevyestä ja ohuesta kankaasta kuin pukukin tai samanvärisestä tyllistä ja pitseistä.

Nopein askelin me lähestymme kuumaa vuodenaikaa, ja etamini, foulardi, tafti, raakasilkki, organdi sekä ihastuttavat, kirjavat silkkikrepit pääsevät oikeuksiinsa. Viehättävimmät ovat läpinäkyvistä kankaista tehdyt, ruumiinmukaiset prinsessapuvut, sileät tai hiukan pyöristetyt volangit, ihastuttavat pliseeratut ja gofferatut puvut, joiden tiheät laskokset ympäröivät kiinteästi vartaloa ja kävellessä laajenevat tarpeen mukaan.

"Sinisiä" ja "helakoita" ihmisiä.

Pohjalainen 294, 18.12.1912

Muuan englantilainen kirjailijatar, miss Rosalind Murray, joka, vaikka ainoastaan 22 vuotta vanha, on kirjoittanut useita ihmeteltävän kypsiä kirjoja, jakaa niissä ihmiset kahteen luokkaan "siniseen," ja "helakkaan." Kun häntä pyydettiin tarkemmin selittämään mitä hän näillä nimityksillä tarkoitti, hymyili hän ja vastasi:

- Tietysti ei tuollaista käsitettä voi ottaa aivan vakavasti, vaan sisässäni ja'an minä aina ihmiset juuri sillä tapaa kahteen luokkaan, helakoihin ja sinisiin. Mr Rothenstein, taiteilija, hän se tämän ja'on ensin teki. Ei, sillä ei ole mitään tekemistä astralikappalten tai teosofian kanssa, ei pienintäkään. "Siniset" ihmiset ovat lyhyesti sanoen ymmärtäviä. He ovat herkkiä ja mielikuvitusrikkaita ja kiihtyvät helposti pikkuseikoista, mutta siitä saa olla varma että mitä heille sanookin, niin se ei tule väärin ymmärretyksi. Suuret surut eivät huo lestuta heitä niin paljoa ehkä siitä syystä että he osaavat asettua oman minänsä ulkopuolelle ja katsoa omia surujaan kuin mieltäkiinnittävää näytelmää.

Helakat ihmiset sitävastoin eivät niin helposti kiihdy pikkuseikoista vaan sensijaan sangen kovin suurista asioista. Sininen ihminen on oikukkaampi ja epävakaisempi kuin helakka. Ei voi koskaan edeltäkäsin sanoa mitä sininen tekisi määrättyjen olosuhteiden vallitessa. Sininen voi langeta syvemmälle kuin punanen, vaan myöskin nousta korkeammalle kuin hän. Sekä siminen että punanen voivat olla teeskentelijöitä vaan kun siniset teeskentelevät, itsekseen ja pettävät itseään, teeskentelevät helakat toisille ihmisille. Molemmat voivat myöskin olla herkkäluontoisia. vaan helakan ihmisen liikutus on tunteellisempaa kuin sinisen. Sinisellä on voimakkaampi oikean ja väärän tunto kuin punasella.

Englantilaiset ovat ylipäätään helakoita, etenkin naiset, vaan kun englantilainen on sininen, on hän sinisempi kuin kukaan muu.

Kodin osasto. Kotitalouskeksintöjä. 387. Huonekalujen maalaaminen ja kiillotus.

Pellervo 7, 1.4.1922

Huonekaluja, kuten pöytiä, sänkyjä, tuoleja y.m., ei tahdo saada itse maalatuksi niin hywin kuin maalarit sen tekewät. Kun olen omiksi tarpeikseni maalannut ja siinä koettanut jos mitä wäriä ja lakkaa, keksin wiimein oikein hywän keinon. Sekoitin 1 litraan maaliöljyä wähän kimröökiä, hieman punamultaa sekä keltamultaa. Jauhoin tämän kiwien wälissä hienoksi ja sitkeäksi maalikititsi. Sen jälestä sekoitin siihen purkillisen Japonicaa, wispasin ne oikein hywin sekaisin ja aloin maalata. Tuli heti niin kiiltäwää ja puhdasta kuin parhaankin maalarimestarin itsensä walmistamasta maalauksesta.

Koettakaapa tuollaista "reseptiä" maalatessanne! Saatte aina hywän, kiiltäwän ja puhtaan maalauksen, joka pysyy päällä eikä juokse pois.

- Talonpoika.

Kodin osasto. Kotitalouskeksintöjä. 380. Miten wärjätyt pumpulilangat saadaan wärinsä pitämään.

Pellervo 7, 1.4.1922

Wälistä sattuu, että ostetut wärilllset pumpulilangat eiwät ole wärinsäpitäwiä. Kun niitä epäillään tällaisiksi, menetellään seuraawasti: Langat laitetaan pataan, jossa on wettä niin paljon, että langat hywin peittymät. Suolaa pannaan joukkoon noin 100 gr kutakin 5 wesilitraa kohti. Kiehutetaan lankoja tunnin aika. Langoista lähtee tällöin wäriä weteen, mutta lankojen yhä kiehuessa ottaa wäri uudelleen kiinni ja näinollen wäri tulee pysywäiseksi. Lankojen pitää antaa olla samassa wedessä jäähtymiseen asti, minkä jälestä ne otetaan pois, huuhdellaan ja kuiwataan.

- L.

Kodin osasto. Kotitalouskeksintöjä. 379. Pysywän musta wäri karwalankoihin.

Pellervo 7, 1.4.1922

Kaadetaan wettä pataan, arwiolta niin paljon, että wärjättäwät langat woi siinä kastella. Weteen liotetaan wihtrilliä noin 100gr kutakin lankakiloa kohti. Kun wihtrilliwesi on kuumennut, kastetaan langat siihen ja wäännetään kuiwiksi. Pataan lisätään wettä ja kanerwia niin paljon kuin weteen peittyy. Annetaan kiehua noin 20 minuutin aika, jonka jälestä kanerwat nostetaan pois ja pannaan uusia tilalle. Menetellään täten, kunnes wesi on tullut hywin tummaksi, jolloin siihen upotetaan langat ja niiden annetaan siinä kiehua ½ tuntia. Nostetaan pois, huuhdellaan ja kuiwataan.

- H—a—.

Kodin osasto. Kotitalouskeksintöjä. 378. Mustaa wäriä willalankoihin.

Pellervo 7, 1.4.1922

Mustaa wäriä willalankoihin saadaan kun otetaan horsmia, joita kesäisin kaswaa niityillä, kuiwataan ne ja pannaan pataan kiehumaan 1 tunnin ajaksi. Sitten horsmat siiwilöidään pois ja liemi pannaan uudestaan pataan. Joukkoon pannaan wihtrilliä 50 gr kutakin lankakiloa kohden ja sen jälkeen langat, joita kiehutetaan 30 minuutin aika. Langat otetaan tämän jälestä padasta ja wäännetään kuiwumaan. Koettataapa nyt, "Pellerwon" lukijat, tätäkin helppoa wärjäämistapaa!

- I. P:nen.

Ostwaldin vesivärilaatikko...

Otavainen 9, 1924

Ostwaldin vesivärilaatikko on ainoa vesivärikokoelma, joka on kokoonpantu tieteellisten perusteiden mukaan. Laatikko sisältää kahdeksan pääväriä: keltainen, oranssi, punainen, orvokki, merensini, jäänisini, merenvihreä, lehtivihreä. Nämä päävärit ovat niin kirkkaan puhtaat, että luonnossa vain harvoin näkee niiden vertaa. Sen vuoksi värilaatikossa on lisäksi puhdas musta, vihertävän-musta tai ruskehtavanmusta ja peittovalkea sekä tushia. Värit ovat tieteellisellä tarkkuudella yhtä pitkien välimatkojen päästä värikehällä (spektrissä). Milloin väliväriä halutaan, on aina sekoitettava vain kahta vierekkäistä väriä keskenään; täten saadaan väliväritkin mahdollisimman puhtaina. Kun sitten tahdotaan sameampia värejä, niin täten saatuun oikeaan väriarvoon sekoitetaan mainittuja lisävärejä. Mutta Ostwaldin värien erikoinen läpikuultavuus tekee mahdolliseksi aivan uudenkin tekniikan: kuva laveerataan ensin tushilla ja peitetään sitten väreillä. Laatikossa oleva tushi on aivan neutraalisen harmaa vedellä sekoitettuna, joten sen päälle maalattu väri säilyttää väriarvonsa täysin muuttumattomana. Toiselta puolen väri on niin läpikuultavaa, että tushilaveerauksen hienoimmatkin yksityiskohdatnäkyvät läpi, ja siten saadaan oikeat varjostukset ja samennukset. Näitten värien suuri läpikuultavuus tekee ne erittäin sopiviksi valokuvien ja diapositiivien värittämiseen, värilyhtyjen ja ikkunakoristeiden maalaamiseen joko paperille tai kankaalle. Jos näillä väreillä maalatun paperin tekee läpikuultavaksi muutamalla öljypisaralla,niin suu aivan loistavia ikkunamaalaiiksia. Lapsille nämä värit tuottavatiloayksiväristen sanomalehti- tai kirjankuvion värittämisessä mitä kirkkaimpiin väreihin. Taiteilijalle ne tarjoavut helposti hallittavan välineistön, jonka avulla niitä nopeimmin kiinnittää skitsikirjaansa lentävät mielikuvansa. Yksi ainoa epäkohta näillä väreillä on: tekniikka ei ole vielä kyennyt luomaan värejä joilla kaikkien muiden hyvien ominaisuuksien ohella olisi ehdoton valonkestävyys — ne vaalenevat aikaa myöten.

Kun vielä mainitsemme, että Ostwaldin värilaatikko on varsin huokea, peltirasiassa 7 mk. pahvikotelossa 5:50, ja että ne ovat sangen näkyisät — tehtaan ilmoituksen mukaan riittää yhden laatikon sisältö 6 neliömetrin pinta-alalle — niin uskomme näiden värien saavuttavan suuren suosion sekä amatöörien että taiteilijain keskuudessa.

S. O. K:n osastoilta. Laboratorio. S. O. K:n kotivärit.

Osuuskauppalehti 3, 16.2.1922

Osuuskauppalehden viime numerossa ollut S. O. K:n kotivärejä käsittelevä kirjoitus kaipaa parissa kohdassaan hieman täydennystä. Kun siinä m. m. sanotaan, että "S. O. K:n laboratoriosaa suoritetut — — tarkastukset — — pussiväreistä — — ovat osoittaneet etteivät läheskään kaikki pussivärit kotivärjäystä varten sovellu samalla kertaa villan, silkin, puuvillan, pellavan ja puolivillan värjäykseen, kuten pussin kyljessä olevassa tekstissä vakuutetaan, vaan saattavat antaa eri lanka- ja kangaslaaduille aivan eri värivivahduksen, riippuen eri kuitulajien erilaisesta rakenteesta", niin tämä esitys saattaa suppeudessaan helposti aiheuttaa väärinkäsityksen, minkä johdosta pari selittävää sanaa on paikallaan.

S. O. K:n laboratorion toimittamissa väritutkimuksissa on tosiaan havaittu, etteivät kaupassa tavattavat pussivärit useimmissa tapauksissa sovellu samalla kertaa villan, silkin, puuvillan, pellavan, keinosilkin ja puolivillan värjäämiseen, vaikka kaikkien pussivärien käyttöohjeissa niin vakuutetaan. Tämä riippuu tietysti siitä mitä väriaineita pussiväreihin on käytetty, siis väriaineen valinnasta. Muutamat väriaineet värjäävät yksinomaan animalisia (eläin-) kuituja, toiset taas ainoastaan vegetabilisia (kasvi-) kuituja. Eri kuitulajit suhtautuvat siis väriaineisiin eri tavalla riippuen kuitujen erilaisesta rakenteesta, luonteesta ja ominaisuuksista. Muutamat pussivärit värjäsivät kyllä tyydyttävästi puuvillaa, mutta villasta huuhtoutui väri pois kylmällä vedellää käsiteltynä, joten värjättävä esine jäi kokonaan tai melkein kokonaan värittömäksi. Toiset värit taas värjäsivät villan tyydyttävästi, mutta puuvilla huuhtoutui värittömäksi. Juuri pussivärien tällaista suhtautumista eri kuitulajeihin, t. s. animalisiin ja vegetabilisin kuituihin, laboratorio tarkoittaa sillä, etteivät pussivärit sovellu "samalla kertaa" villan ja puuvillan värjäykseen. Ne värit, jotka eivät värjää villaa vaikka värjäävätkin puuvillaa, eivät siis värjää villaa siinäkään tapauksessa ettei puuvillaa ole samaan aikaan väriliemessä lainkaan mukana. Ja samoin päinvastoin.

Laboratorion värjäyskokeet ovat siis osoittaneet, ettei kyseellisten pussivärien vika ole ainoastaan siinä, että eri kuitulajit saavat värjättäessä eri värivivahduksen, vaan itse asiassa siinä, että joku kuitulaji jääkokonaan tai melkein kokonaan värittömäksi. On kyllä olemassa sellaisiakin väriaineita, jotka värjäävät tyydyttävästi sekä animalisia että vegetabilisia kuituja, ja usein muodostetaankin väriainesekoituksia, jotka tähän pystyvät. Mutta tällöin, siis käytettäessä sellaista väriainetta tai väriainesekoitusta, joka todellakin soveltuu eri kuitulajien värjäämiseen, nämä kuitenkin usein saavat eri värivivahduksen. Tämä "virhe" esiintyy siis sellaisissa kankaissa, joissa on — kuten esim. puolivillaisissa — sekä animalisia että vegetabilisia kuituja. Mutta tämä värivivahdusten eroavaisuus voidaan saada hyvinkin vähäiseksi valitsemalla sopivia väriaineita ja useissa tapauksissa se onkin ehdoin tahdoin tavoiteltua, senvuoksi että se saattaa tehdä varsin miellyttävän vaikutuksen.

Ylläolevasta täydennyksestä käynee nyt itsestään selville, minkävuoksi S. O. K:n koti väripakkaamon värit on luokiteltu "villaväreihin", "puolivillaväreihin" ja tulevaisuudessa mahdollisesti kauppaan laskettaviin "puuvillaväreihin".

Det nya färgsinnet.

Nya Pressen 70, 23.3.1912

Under titel "Tidsskifte" har i bokform utgifvits de åtta föredrag, som af presidenten för Teosofiska samfundet Annie Besant hölls i London på våren 1909. Af dessa föredrag gällde det tredje "de nya dörrar, som öppna sig i religion, vetenskap och konst." Af intresse år att taga del af den berömda förednagarinnans åsikter om det nya färgsinne, som för närvarande håller på ajtt utvecklas hos många yngre konstnärer. Hon säger:

"Också i fråga om konsten skola dessa nya sinnen, hvarom föredragarinnan tidigare ordat, blifvä byggmästarne för den nya konsten, gifvarne af de nya idealerna. Tecken framträda särskildt i målarnes värld på nya förmögenheter, som utbildas, på ny färgprakt och ny förbindelse mellan känsla och färg. En målarskola håller på att växa upp, representanter för denna ha vi en och annan i England, åtminstone: en i Belgien och åtskilliga i Ungern. Jag såg deras taflor för blott tre, fyra dagar sedan, ett nytt bruk aff färger i syfte af återgifva sinnets högre känslorförnimmelser. Målaren framställer nya härliga skönhetsformer i nya strålande färger, de högre tankar och känslor, som särskildt framträda under en religiös sinnesstämning. Det fanns en tafla i deni sal, där vi höllo vår internationella kongress, som från den bortre ändan syntes såsom om det omöjligt kunde vara endast ett måleri på tätt lärtt. När man på ett visst afstånd såg på taflan, föreföll det att duken var genomskinlig och alt bakom måleriet fanns ett ljus, som skinade genom färgerna. Något af denna egenskap finnes i Mortimer Mempes taflor, som han målade i Japan. Det visar sig så starkt att jag antager att besökare af någon af hans utställningar knappast kunde tro annat än alt ett ljus var doldt bakom taflan, så märkvärdig var den glans, som syntes skina igenom. Men då man talade med denna stora kolorist, fann man att han ser färger på ett mycket olika sätt mot andra. Åtminstone förstod jag att han gör det på ett mycket olika sätt mot hvad jag gör det normalt. Då jag talade om de färger han såg, förstod jag, emedan jag i någon mån utvecklat den högre synen, att han såg astrala färger och icke fysiska och att hans försök att fästa dem på duken frambragte de märkvärdiga resultat alla förundrade sig öfver.

Många konstnärer finnas, som utvecklat sig längs denna linje och famla efter nya färgmöjligheter såväl som efter nya ideal, som de söka afbilda. Man skall i de mera moderna taflorna al konstnärer tillhörande denna skola, som nu är så liten, men som äger löfte om framtiden, finna att målarne söka efter nya skönhetsformer, att de söka öfverföra någon af de högre visioner, som tillhör materiella världar, finare och tunnare än vår egen. De söka att från idealet hämta ned stora tankar, som de för tiden blott på ett ofullkomligt sätt omkläda i form och färg, men hvari det finnes löfte om framtidens konst, som skall hämtas från högre världar, där en större natur skall framställa sig för människan, däri nya färger och nya konturmöjligheter skola finnas i alla riktningar. Det mänskliga geniet skäll där få en vidsträcktare tummelplats så att en vidare värld och vidsträcktare förmåga skola stå till målarnes förfogande".

Så långt föredragarinnan. Hvad säga våra färgentusiaster och våra konstkritiker härom?

Auringon vasamat.

Nuori voima 11-12, 1915

Näkymättömät nuolet, jotka kohtaavat maata ja sytyttävät taivaalle revontulten loimut.

Kaikki tiedämme, että auringosta lähtee valoja lämpösäteitä, mutta ani harvoin ajattelemme, mitä muuta ihmeellistä aurinko saa aikaan valaistessaan ja lämmittäessään maailmaa. Auringon valoaallot tekevät kasvien viheriät lehdet kykeneviksi muodostamaan tärkkelyshiukkasia, jotka ovat niin tärkeänä osana useissa viljelyskasveissamme ja hedelmissä. Aurinko vielä lisäksi ruskettaa kasvomme, aurinko tummentaa valokuvauslevyn ja tekee mahdolliseksi kuvan muodostumisen.

Olemme tunteneet kaikki nuo auringon ominaisuudet jo kauan aikaa, mutta vasta aivan äskettäin olemme päässeet selville eräästä sen ihmeellisyydestä. Olemme huomanneet auringon ampuvan maahan hiukkasnuolia, jotka ovat pieniä, että keijukaisen niin viinellinen tai mehiläisen kukkaron täysi niitä riittäisi siroteltavaksi yli laajan Suomen maan. Koska nuo vasamat ovat niin vähäisiä, emme tietystikään voi tuntea niitä emmekä myöskään nähdäparhaimmillakaan mikroskoopeilla. Miten sitten olemme päässeet selville niidenolemassaolosta? Mistä tiedämme, että niitä tosiaankin auringosta lähtee? Niin, me keksimme ne samalla tavoin kuin saimme selville, että maa pyörii — yksinkertaisesti käyttämällä aivojamme.

Moni pieni havainto johti tähänsuureen tulokseen; sitä tietä käy aina maailmassa kaiken keksiminen.

William Crookes (lue Kruks), etevä englantilainen tiedemies, otti suuren sähkölampun kuvun kaltaisen lasiputken ja tyhjensi sen ilmasta. Hän antoi sitten sähkövirran kulkea putken lävitse ja huomasi putken silloin täyttyvän pienistä hiukkasista, jotka tavattoman nopeasti syöksyivät tyhjän tilan läpi, kuumentaen lasin niin, että putki hehkui kauniin vihreänä jasinisenä. Ei saattanut olla mitään epäilystä noiden hiukkasten olemassaolosta — niitä ei voitu nähdä, mutta niiden vaikutus voitiin havaita. Ne eivät saattaneet ainoastaan lasia hehkumaan, vaan vieläpä ne iskivät niin tuimasti, että niiden avulla oli mahdollistakuumentaa platinakappale valkean hehkuvaksi ja sulattaa lasia ja mustentaa timantteja, aivan niinkuin takomalla voidaan saada rautakuumaksi. Ja jos jokukevyt esine asetettiin lasiputkeen, niin nuo pienet hiukkaset päällepäätteeksi vielä siirsivät sen mukanaan putken toiseen päähän!

Pian ryhtyivät monet viisaat miehet, jotka tutkivat tällaisia asioita, myöskin tutkimaan noita pieniä ihmeellisiä hiukkasia, ja he huomasivat, että ne kulkivat tuhansien kilometrien nopeudella sekunnissa, että ne sisälsivät sähköä ja että magneetti saattoi vetää niitä puoleensa. Tietysti piti noille pienille hiukkasille keksittämän nimikin, ja niitä alettiin sanoa elektroneiksi.

Sellaisia siis olivat ne pienet vasamat, jotka Crookes keksi. Mutta eräs parisilainen tiedemies Curie ja hänen vaimonsa huomasivat, että eräästä radiumnimisestä metallista lähti melkein samanlaisia vähäisiä nuolia. Niinkuin lasiputkessa syntyvät hiukkaset, niin olivat nekin niin pieniä, ettei niitä voitu nähdä, mutta niillä oli sellainen vauhti ja voima, että niiden vaikutus voitiin selvästi havaita. Kun ne kohtasivat valokuvauslevyä, mustensivat ne sen samalla tavoin kuin auringon valo. Kun ne saivat vaikuttaa keltaiseen fosforiin, muuttivat ne sen punaiseksi fosforiksi. Kun jalokivi asetettiin niiden läheisyyteen, saattoivat ne sen hehkumaan. Kun ne tapasivat kemiallista ainetta, jota nimitetään sinkkisulfidiksi, niin ne saivat sen leimuilemaan.

Ja vaikka nämä ihmeelliset elektronit eivät juuri surmanneet ihmistä, niin ne kuitenkin kykenivät haavottamaan häntä. Eräällä kuuluisalla ranskalaisella professorilla oli hitunen radiumia taskussaan, ja nuo pienet vasamat pääsivät iskemään hänen ihoonsa synnyttäen kipeän haavan, joka kesti kauan parantua. Kokeeksi Curie pani hitusen radiumia pahvilaatikkoon ja sitoi laatikon kiinni hihaansa. Hänen käsivarteensa syntyi siitä rohtuma, joka vasta kolmen kuukauden kuluttua oli täysin terve. Pienet eläimet kuten hiiret ja toukat herpaantuivat, kun radiumin annettiin niihin vaikuttaa, noiden hiukkasten, joissa oli tarpeeksi sähköä saamaan aikaan suurta vahinkoa.

Vielä on lisäksi huomattu, että noita näkymättömiä salamanuolia ei lähde metalleista ja erikoisesti kuumasta hiilestä. Tiedämme, että auringon kirkkaan valon synnyttävät kuumat, hehkuvat hiilipilvet, jotkaloistavat kuin hiili sähkölampussa, ja koska näin on asian laita, on myöskin varmaa, että auringon hehkuvasta hiilestä lähtee miljoonia ja miljoona kertaa miljoonia pieniä elektroneja.

Mutta aurinko on neljäntoista miljoonan penikulman päässä, niin että näillä ihmeellisillä elektroneilla olisi hirvittävän pitkä matka maahan. Me emme voi ampua nuolta, emme parhaimmankaan pyssyn luotia kuin joitakuita kilometrejä, ja vaikka elektronit kulkevat tuhansia kilometrejä sekunnissa, niin eiväthän ne toki kuitenkaan lentäne sellaista valtaista matkaa kuin neljäätoista miljoonaa penikulmaa — matkaa, johon menisi yötä päivää 90 kilometrin nopeudella tunnissa kiitävältä pikajunalta lähes kaksisataa vuotta. Voivatko nuo vasamat tulla niin suurten etäisyyksien takaa? Me emme tietystikään voi nähdä emmekä tuntea niitä, mutta ilmaisevatko ne meille millään tavoin, että ne saapuvat maahan? Kyllä ne ilmaisevat.

Kun ammumme luodin ilmaan, niin painovoima pakottaa sen palaamaan — se putoaa takaisin maahan. Niinpä siis näiden auringon pienien vasamainkin hyvin todennäköisesti pitäisi pudota auringon vetovoiman vaikutuksesta takaisin aurinkoon. Ne mahdollisesti kohoaisivat jonkun matkaa ylöspäin, laskeutuakseen sitten taas alas kuin suihkukaivon vesipisarat.

Mutta auringossa on jotain, mitä ei maassa ole, valoaaltoja. Nämä aallot, jotka leviävät avaruuteen auringosta, tuovat muassaan maahan nuo pikku vasamat. Meidän ei tule ajatella, että valoaallot painaisivat varsin voimakkaasti hiukkasia, mutta niiden paine on kuitenkin riittävän voimakas siirtämään hienon hienoja hiukkasia auringosta maanpallolle niinkuin tuuli puhaltaa savua tai sumua edeltään. Komeetan pyrstöä pidetään miltei kaikkea muuta ainetta keveämpänä. Tuo pyrstö on varsin pitkä — parisen sataa miljoonaa kilometriä, mutta sillä on tuskin minkäänlaista painoa, ja kun pyrstötähti lähenee aurinkoa, niin valoaallot painavat sen pyrstöä sivulle, jotta se taipuu auringosta poispäin niinkuin tuuli puhaltaisi siihen. Auringon ympärillä näkemämme sädekehän muodostavat kevyet kaasut, jotka tuo samainen valon säteilypaine pakottaa jonkinlaisena ulkokuorena ympäröimään aurinkoa.

On sen tähden varsin todennäköistä, että vasamat, joita auringon kuuma hiiliaines lähettää, valon paineen avulla kantautuvat maahan. Mutta mitenkä tiedämme, että ne todella saapuvat maan pinnalle?

Jos otaksumme näiden vasamahiukkasten kohtaavan maata, niin ensimmäiseksi niiden tietysti silloin täytyisi osua maapalloa ympäröivään ilmakehään siihen ilmamereen, missä maa pyörii. Meteoriitit, jotka ovat vain suuria kiviä, syöksähtävät joskus ilman läpi tykinluotien tavoin ja kiitävät niin nopeaan, että kitka saa ne punatai valkohehkuisiksi, ja me näemme niiden salamain lailla tähdenlentoina leimahtavan. Mutta vaikka nuo auringon pienen pienet vasamat kulkisivatkin ilman halki, niin ne ovat kooltaan liian vähäisiä edes silloin näkyäkseen, ja tuntuu miltei mahdottomalta, että ne yleensä millään tavoin voisivat päästä silmin nähtäviksi. Ja kuitenkin me voimme havaita ne yhtä selvästi kuin radiumhiukkaset, kun ne kohtaavat sinkkisulfidia, ja yhtä selvästi kuin lasiputken hiukkaset näkyvät kohdatessaan lasia ja värittäessään sen vihreäksi ja siniseksi. Me näemme ne eräänä maailman kaikkein komeimpana ilmiönä — karkeloivana pohjanpalona, revontulina, jotka täyttävät taivaan ihanin vihrein ja punasinervin loimuin. Nuo auringon liekehtivän hiilen synnyttämät näkymättömät vasamat kiitävät sata neljäkymmentä miljoonaa kilometriä kohdaten ilmakehää ja täyttäen sen sädehtivällä vihreällä ja sinipunervalla loisteella. Kannatti todellakin tehdä matkaa neljätoista miljoonaa penikulmaa valmistamaan niin upeaa näkyä kuin revontulet ovat.

On miltei epäämättömän varmaa, että revontulet syntyvät tällä tavoin, ja me tiedämme, miksi värit ovat juuri sellaisia kuin ne ovat. Ilmassa, jota hengitämme, on määrättyjä kaasuja, happea, typpeä ja hiilidioksidia; mutta ilmakehän yläosissa, joita hiukkaset kohtaavat, on kevyempiä kaasuja, joilla on omituiset nimet kryptoni, ksenoni ja neoni, ja todennäköisesti juuri nämä kaasut synnyttävät noita kauniita värejä elektronien niitä kohdatessa.

Me voimme laboratoriossa valmistaa pienoisrevontulia. Jos otamme noita kummallisen nimisiä kaasuja, täytämme niillä lasiputken ja annamme sähkö virran kulkea putken läpi, jotta syntyisi elektroneja, niin — ihme ja kumma! -— putki alkaa hehkua kauniin vihreän ja sinipunervan värisenä kuin itse pohjanpalot. Me saimme aikaan pienet revontulet lasiputkessa; suuri aurinko synnyttää valtaisia revontulimeriä, jotka ovat niin suuria kuin Suomi; mutta molempien — sekä pienten että isojen — synty on aivan sama. Kun luoti osuu kelloon, se värähtää ja saa aikaan äänen, ja jonkun verran samalla tavoin värähtävät pienet kaasuhiukkaset synnyttäen värejä, kun auringon vasamat niitä kohtaavat.

Kun auringon loimut leimahtavat tavallista suurempina, niin ilmestyy aurinkoon tavallista useampia auringonpilkkuja, ja niihin aikoihin huomaamme aina erikoisen kirkkaita pohjanpaloja, koska hiili, tavallista enemmän kuumentuen, aivan erityisellä voimalla sinkoaa pieniä vasamoitaan.

Vieläpä ovat nuo hiukkaset toisellakin tavalla sangen mielenkiintoisia ja ihmeellisiä. Ne lähtevät auringosta suoraviivaisesti, eivätkä ne kuitenkaan syöksy suoraan ja tasaisesti vasten koko maan pintaa, vaan näyttävät pääasiallisesti vetäytyvän napoihin, synnyttäen napaseuduilla revontulia. Mistä sitten johtuu, että hiukkaset suuntautuvat juuri napoja kohden? Syy on varsin merkillinen. Kuten tiedämme on maa suuri magneetti, ja samalla tavoin kuin kompassineulan molemmat kärjet näyttävät pohjoista ja etelää, niin myöskin kääntyvät nuo sähköhiukkaset alkuperäisestä suunnastaan pohjoisja etelänavan vetäminä.

Tällainen on ihmeellinen tositaru auringon vasamahiukkasista ja suurenmoisista revontulista, jotka pohjoisessa valaisevat pitkiä talviöitämme ja kuin taikavoimalla muuttavat synkeän pimeyden satumaiseksi ihanaksi väriloisteeksi.

Method of dying white cloth green, called Saxon green.

Select Essays on Commerce, Agriculture, Mines, Fisheries and other Useful Subjects.
Printed for D. Wilson, and T. Durham, at Plato's Head, in the Strand. Lontoo, 1756

The ordinary greens, stained blue in a woad vat, and afterwards yellow, in a bath of dyer's woad, are seldom uniform, almost always dull, and require several days labour to finish them intirely.

The green, dyed according to the new process, of which the Saxons are believed to be the inventors, is, without comparison, more fresh and lively; and, in four and twenty hours, one may dye several pieces of cloth, first blue, and then green, in the same copper. Altho' this green is not so solid, when tried instantaneously, as the common green; nevertheless, it resists as much as these, both the action of the air, and the rays of the sun; and its lustre hath obtained it the preserence over them, in England, Germany, and the Northern countries.

The first Saxon greens imported into the kingdom were purchased immediately, and the public, astonished at their liveliness, was desirous that they should be imitated in France. Their desire was complied with, as soon as it was possible to learn the basis of the process; and those who were charged with the execution have succeeded so much to their wish, that the last cloth which they dyed are, at least, as pretty as the finest greens brought from Saxony.

The foundation of this green is a blue, extracted from indigo by the acid of vitriol: it is covered with a yellow, extracted from real yellow woad, from dyer's weed, or from any other in gredient, which gives a yellow of a good tint: but the success of the process depends upon the choice of the acid, known in trade by the appellation of oil of vitriol; and also upon the equal distribution of the same acid, when it is incorporated with the blue of indigo in the copper, where the cloth is to be dyed first a lively mining blue, and afterwards a yellow, which is to be changed into a green.

If the oil of vitriol is weakened by a too great quantity of aqueous particles, it doth not attack the best indigo, or, at least, extracts from it but an ugly grey.

If the indigo blue, extracted by a concentrated, or very acid oil of vitriol, is not equally distributed in the bath of the copper; as this liquor is much heavier than water, it is precipitated to the bottom by its own gravity: in this case, the cloth dipt in the bath imbibes the blue unequally, and appears variously shaded. It takes indeed the green colour in the bath of yellow; but that green is also differently shaded.

In publishing the process of a Saxon green, we thought proper to begin with informing dyers with the method of preventing these defects. The common oil of vitriol, which is bought of druggists, or brought from Hamburgh or Holland, must be concentrated by distillation. But this operation is difficult for a dyer, who is not supposed capable of conducting a distillation by a retort. Now it is required to have the oil of vitriol with the fewest aqueous particles possible; these may be expelled by a sand-fire, strong enough to make them evaporate into smoke or vapour. When the oil of vitriol ceases to smoke with the same degree of heat, it is a sure sign that it is concentrated, or acid enough to extract the blue colour from indigo, and consequently to make what is called in the process the composition. This evaporation is performed in a glass pot without a funnel, better than in any other vessel: where that is wanting, a well-burnt stone pot may be used, provided it is not porous; or, finally, an earthen pot well varnished, which, however, is not so proper for that operation, as either those of stone or of glass.

This vessel, of glass, of stone, or of varnished earth, is to be placed upon an iron pan, half, or two thirds, full of fine sand, which ought to be well dried before.

This iron pan must be put upon a stove, with a grate, and an ash-pan under it, and the bed of sand must be gradually heated with a charcoal fire, that the glass, stone, or earthen pot may likewise be heated by degrees, and not be in danger of cracking, which would certainly be the case, if it was warmed too quickly.

As soon as the oil of vitriol emits no more aqueous vapours, the acid begins to evaporate: it is easily judged if the vapour is acid by holding a piece of blue paper stretched over it: if the paper becomes red almost instantaneously, the liquor is sufficiently evaporated: allow it then to cool, till it be lukewarm, by taking the pot off the hot sand, and placing it upon straw at a small distance from the stone, that the contiguous air may be dry: for, was it placed in a moist air, the oil of vitriol would re-imbibe the aqueous humidity, which it lost by evaporation.

This liquor, being thus cooled, so as to be hardly luke warm, must be poured upon the quantity of indigo, which shall be afterward prescribed.

The indigo, however, must be beforehand reduced to a powder, and put into a glass or stone vessel, which should be well stopt with a cork, with wax round it, left the oil of vitriol, after dissolving the indigo, which is then called the composition of blue, should re-attract the moisture of the air.

In fine, if you would be absolutely certain that the oil of vitriol is concentrated enough not to fail in forming this composition, you have only to pour two ounces of it upon forty or fifty grains of pulverized indigo, put into a vial, and to mix them well by shaking the vial: in an hour's time, the liquor which floats above the sediment, should be of a fine dirk blue: if it is only grey, the oil of vitriol is not enough concentrated.

Process for dying a piece of cloth, twenty ells long, into a Saxon green.

...

Dissolve in a sufficient quantity of river-water, which breaks soap persectly well, three pounds and a half of Roman allum, and two pounds of the powder of white tartar: boil the cloth in it half an hour, or, five and thirty minutes at most: take it out and expose it to the air to cool, but do not wash it.

Refresh the bath of this boiler with twenty or five and twenty buckets full of water, and throw in, at two disferent times, the composition of blue, designed for the cloth. If the oil of vitriol has concentrated, or has stood the proof which we shewed above, it is sufficient to take a pound and an half, and pour it lukewarm upon two ounces and an half of fine powder of indigo. You must wait till the dissolution is made, and the liquor becomes a fine dark blue: but if this composition of blue has been made some days before, so much the the better; For then you may take one pound ten ounces, or a little more, and pour the half of it into a pretty large stone pot, or into a bucket, proper for the use, into which there must be put before, ten or twelve pints of the refreshed bath from the boiler. The whole must be well jumbled, in order to diffuse the composition of blue. You must likewise have a straining bag of cloth, steep it well in the bath of the boiler, open it, and pour into it that half of the composition, which is already mixt. By this means you will preserve the straining-bag, which, without this precaution, would have been burnt by the oil of vitriol, if it had been poured in as much concentrated as at first.

Put the straining-tag over the whole extent of the bath, that it may imbibe the blue equally: palliate likewise the bath, that the distribution of the colouring particles may be more equal: when the cloth is cooled, let it down into the cauldron, and keep it there five or fix minutes without boiling, turning it rapidly, and agitating the bath with a pole of white woad. Then take out the cloth, raising it only upon the turn.

Put the straining-bag again into the same bath, and throw in the other half of the composition of blue, after it has been dissolved as the former half, in ten or twelve pints of water taken from the boiler. Pass the straining-bag over the bath, as formerly, palliate it strongly, let down the cloth, and turn it three or four times very quickly, in continuing to agitate the bath with the stick: in fine, in order to make the colour even, boil the bath of blue very gently, and turn the cloth in it slowly for seven or eight minutes. Take it out stained blue, and let it cool.

Empty this boiler of three-fourths of its contents, and as many buckets full as you take out of the blue bath, pour in the like number of the yellow bath, described below.

In order to make the yellow bath, you must heat gradually another boiler, into which must be put a sufficient quantity of pure river-water, with a bag of new coarse cloth, containing from ten to twelve pounds of real yellow woad (not fustic) cut into chips.

When this bath has been heated by degrees till it boil, you must let it boil two full hours.

Yellow woad, cut into chips, succeeds better than when it is ground; in this case, eight pounds are sufficient for a piece of cloth of twenty ells; but there is a great risque of using it adulterated.

After you have poured into the first boiler when the blue was made, the quantity of the yellow bath, prescribed above, or even a greater number of buckets full, according to the shade of green required; the blue cloths, which ought to be sufficiently cooled, must be let down into this new bath, when very hot; and stirred about till you have the shade of green you want: then take out the cloth, cool it by exposing it to the air, wash it, lay the nap, dry it on the tenterhooks, brush it, as scarlet is brushed, and afterwards press it, but in this operation, let it be as cool as possible.

If you have several pieces of blue cloth to be dyed green successively, you must take from the bath, which dyed the preceding piece blue, as many buckets full as are to be added from the yellow bath to dye the blue cloth into a green; which will amount to twenty buckets full, or thereabouts, to be taken out, and twenty to be supplied; by these means the shades of green are rendered more equal and uniform.

The Saxon green of that cloth, which hath been first dyed blue in a bath composed of allum and white tartar, is much more solid than of that which is stained blue in a new bath of plain water, without these salts; but it has not so good a lustre. However, as it resists the rays of the sun for twelve days, it may be reputed a very good tint. Being made by means of an acid, it must not be proved by soap, which is prescribed for the ordinary greens made in the blue vat.

In order to prove it, you should boil it for five minutes in a quart of water, with two drachms of Roman allum, as scarlet is tried, what is also dyed with an acid: if it preserves its colour, it may be reckoned a very good tint, although by this operation it loses much more than in the rays of the sun.

Färgindustriens framsteg.

Mercator 50, 10.12.1926

Av dr E. Frankland Armstrong.
(Verkställande direktör i British Dyestuffs Corporation, Ltd.).

I anledning av dr Armstrongs artikel må erinras om att den utveckling han skildrar ur teknisk-kommersiell synpunkt även föranledt väldiga finansiella kombinationer. Så har nyligen den tyska färgtrusten tillkommit med ett kapital på 640 miljoner rmk, och den stora brittiska motsvarigheten, vars ledare dr Armstrong är, har i dagarna uppgått i en ännu större trust, den brittiska-kemiska trusten, Imperial Chemical Industries, som har ett aktiekapital av 65 miljoner pund, Englands största bolag.

Hållbarare och klarare färger! Det är vad konsumenterna begära när klara färger komma mera på modet för att ersätta den sista generationens mörkare kläder, tapeter och möbler. Kemisterna i färgfabrikerna ha icke utan framgång efterkommit denna begäran. Aldrig var uppfinningsrikedomen större eller utvecklingen säkrare, vare sig det gällde att upptäcka nya färger eller att överföra dem på materialet. Den verkan som numera åstadkommes både vid färgning och tryckning är rent av underbar, och om allmänheten mera ville fråga efter huru de åstadkommas i stället för att taga resultaten som en naturlig sak; skulle den vida mera uppskatta de vackra tillverkningar som förhöja kvinnornas charme.

Sedan textilindustrien fått ett nytt material i konstsilket, både viskos- och celanestypen, och man börjat tillverka blandade vävnader i vilka konstsilke ingår, har en hel mängd nya problem uppställts för färgkemisten och färgaren. Då dessa material till först både uppfunnits och tillverkats i England, har detta varit ett speciellt brittiskt verksamhetsfält, och det är glädjande att kunna konstatera mycket märkbara framsteg i upptäckten av särskilda färger för deras behandling — ingen som betraktar.de färgade varorna i butikerna kan undgå att beundra de uppnådda resultaten.

Färgaren skall färga silke, bomull, ull och konslsilke bland textilvaror för att ej nämna läder, pälsvaror, papper Och många andra ämnen. Varje textilfiber har en olika mottaglighet för färgämnen — följaktligen finnas många hundra olika färgämnen. Många av dem färga endast ett slags textilfibrer, andra som kallas föreningsfärger (union dyes), kunna färga mera än ett slags fibrer. Det är t. ex. möjligt att blanda en röd och en blå färg i samma färgbad och däri doppa garn av ull, bomull och silke, men därvid finna att ett färgas rödt, ett annat blått, medan ett tredje inte tagit åt sig någon färg. Det är genom att begagna sig av sådana egenheter som färgaren uppnår sina resultat.

Som känt voro de första anilinfärgerna i motsats till de naturliga färgämnena från djur- och växtvärlden, med vilka de först användes jämsides för att snart undantränga dan, något flyktiga till sin karaktär, och fastän oavbrutna och tillfredsställande framsteg gjordes för att övervinna denna bristfällighet, var antalet verkligt äkta färger för alla ändamål begränsat. Den förnämsta av dem var indigo, som en lång tid var den viktigaste av de naturliga färgerna, fastän den naturliga indigofärgen numera är nästan fullständigt utträngd av den syntetiska produkten, som för övrigt till följd av produktion i stor skala tillverkas för en kostnad som gör den till ett av de billigaste färgämnena. Indigo är den första bland de s. k. fatfärgerna, vilka fått sitt namn av det speciella sätt på vilket de anbringas på fibrerna. Färgämnet bibringas först en färglös form, varmed det material soai skall färgas blir grundligt genomdränkt. Därefter utsattes materialet för luftens inverkan eller doppas i ett oxiderande bad med det resultat att färgen åter bildas inuti fibrerna som en jämnt fördelad, mycket hållbar färg. Under några år voro indigo och några av dess nära derivat ensamma i denna serie, och först när en tysk kemist, dr Bohn, lyckades med sina försök, blev en my serie fatfärger känd, vilka framställts av antracen, en av de sällsyntare beståndsdelarna i stenkolstjära. Dessa antracen- eller antrakvinonfärger skilja sig kemiskt fullständigt från indigo, men de appliceras på samma sätt och de kännetecknas särskilt genom sin hållbarhet. Det är glädjande att Storbritannien har tagit en framstående del i upptäckten och utvecklingen av detta slags färger, i det att en efter kriget där grundad fabrik specialiserat sig på denna grupp av färgämnen.

Idén att framställa färgen in situ inuti fibern har utvecklats i andra riktningar med lovande resultat konsten har följaktligen blivit mer och mer en exakt vetenskap, och ett intimt tekniskt samarbete mellan färgfabrikanten och färgkonsumenten är av nöden. Ur denna synpunkt hade det kanske varit fördelaktigt om det förnyade försöket efter kriget att grunda en färgproducerande industri i England, finansierad av och tillhörig färgkorlsumenterna, hade haft framgång, i stället för att energien splittras på ett antal mindre, konkurrerande firmor.

Anilinfärgindustrien, som grundats i Storbritannien, överflyttade senare till Tyskland och blomstrade där av orsaker som vi ej här kunna ingå på, så att denna industri år 1914 nästan blev ett världsmonopol, varav likväl en väsentlig del innehades av de schweiziska färgfabrikanterna. Världskriget lärde oss att de olika ländernas stora textilindustrier icke kunde vara fullständigt beroende av i utlandet tillverkade färger och framför allt att färgindustrien var kärnan i den organiska kemiska industrien och lika mycket ett försvars- och anfallsvapen under krigstid som armén och flottan; därför blev det nödvändigt i inånga kinder att improvisera en sådan industri och att bibehålla den i fredstid.

Svårigheterna voro många; ingen annan industri är så full av tekniska problem av den mest invecklade natur, och någon tid måste förgå innan framgång kan vinnas; men fastän knappt tio år förgått, kan man i dag säga, att Storbritannien, Frankrike och Förenta staterna alla äga förgindustrier av solid karaktär, i stånd att tillfredsställa större delen av (leras respektiva textilindustriers behov, och alla försöka de sända sina produkter till världsmarknaden beredda att konkurrera med tyska och schweiziska produkter. Konkurrensen har aldrig varit skarpare på färgmarknaden — vilket är axbetydelse för konsumenten, fastän det gör industriens finansiella utveckling otillfredsställande och i längden kan hämma dess framsteg. Skyddsåtgärder ha blivit nödvändiga i alla länder för att skydda den nya industrien. Förenta staterna och Frankrike ha för detta ändamål anlitat tariffer och Storbritannien har inför ett skyddssystem som förutsätter licens. Några marknader, såsom Kina och Indien, äro fria för alla, och där är den internationella konkurrensen naturligtvis störst.

I Storbritannien ha betydliga resultat uppnåtts — år 1914 var färgindustrien där i sin begynnelse — och brittiska kemister ha, för det mesta utan att tidigare vara tränade på området, nödgats ej blott återupptäcka huru den stora mängden existe rande färger skola framställas och huru en tillfredsställande kvalitet skall uppnås, utan även hålla sig underrättade om färgarens behov genom oavbruten forskning. En sådan erfarenhet är fruktbringande, och de första forskningsårens skörd mognar först nu, men de som äro mest kompetenta att bedöma saken hysa den största optimism i fråga om den färgproducerande industriens framtida utveckling.