Äänten ja värien keskinäisestä suhteesta.

Savo 12, 15.1.1928

Otsikolla "Värillisen kuulemisen salaisuus" selostaa ranskalainen tutkija E. Fromaigeot Parisissa ilmestyvässä lehdessä "Comocdia" tieteen viimeisiä saavutuksia tässä kysymyksessä. Tähänastiset tietomme tällä alalla ovat rajoittuneet tilapäisiin huomautuksiin ja havaintoihin, jotka ovat tahtoneet yhdistää värejä musikaalisiin säveliin, sekä kokoihin, joissa musikaalisia esityksiä on yritetty säestää monivärisillä valoilla tai esitetty näitä valoja ja värejä itsekseen ilman musikaalista säestystä. Nyt ovat taiteilijat ja tiedemiehet päättäneet ryhtyä yhteistoimintaan ja äskettäin on pidetty Saksassa tätä tarkoittava ensimmäinen konferenssi. Sen koollekutsujana oli seura, joka on ottanut tehtäväkseen tutkia tämän omituisen kaksoisaistivaikutelman lakeja. Fromaigeot kirjoittaa:

Uudet tutkimukset äänen ja värin keskinäisestä suhteesta, jotka ovat aloitetut Saksassa, näyttävät tekevän tästä kysymyksestä tieteellisen ja taiteellisen problemin, joka ansaitsee huomiota. Tähän saakka ovat eräät tutkijat, noudattaen newtonilaista teoriaa puhtaasti tieteellisellä tavalla, yrittäneet aikaansaada täydellisen sopusoinnun näiden molempien aistien välillä, välittämättä vähänkään taiteellisista arvoista. Toiset sitävastoin ovat, luottaen kokonaan intuitsioniin, työskennelleet puhtaasti subjektivisella pohjalla, yrittämättä laisinkaan perustaa tutkimuksiaan mihinkään tieteelliseen teoriaan.

Uusin esimerkki viimeksimainitulta alalta on venäläinen säveltäjä Skrjabin. Tämä nerokas mies tajusi, mitä voitaisiin aikaansaada yhdistämällä nämä kaksi taidetta. Mutta hän näki tässä kahden taiteen yhtymässä ainoastaan ensimmäisen yrityksen yhteen ainoaan yleistäneeseen, joka samalla kertaa tyydyttäisi kaikkia aisteja. Kaikki taiteet merkitsisi hänelle ainoastaan keinoa, kuten hän sanoi, "ekstaasin" aikaansaamiseksi, ja niiden käyttö oli sikäli hyödyllistä mikäli sen kautta tämä päämäärä saavutettiin. Hän ei hetkeäkään uneksinut sellaista, että säveltaide ja värit olisi asetettava samalle tasolle; viimeksimainittujen tarkoituksena oli ainoastaan korostaa sävelten vaikutusta. Sävelten ja värien yhdistelmä herätti hänessä aistikiihoitusta, jollaisen yhtä hyvin voisi aikaansaada joku "tuoksujen sinfonia". Jokaisen nuotin piti saada oma väripilkkuusa, jokaisen soinnun oma valoaaltonsa. Hän määräsi "Prometeuksensa" esitettäväksi suuressa valkoisessa salissa, jonka katossa oli korkea kupooli, mutta ei mitään rakennnustaiteellisia koristuksia. Tästä kupoolista vyöryivat valovirtoina alas välkehtien värit. Värit edustivat seuraavia säveliä; duuri: do-punaista, sol-oranssia, re-keltaista, la-vihreää, mi ja si-valeansinistä, fa-voimakasta tummansineä sekä mollisäveleet: re-sinipunaista, la-purppuraa, mi ja si-hopeakimalteista ja fa-tummanpunaista. Tällä lavoin hän teki silminnähtävästi mysterionäytelmänsä säestykseen, jota hän ei kuitenkaan milloinkaan saanut loppuunsuoritetuksi, samoin kahden pianokappaleen säestykset, joissa orkesterisoitinnuksen tilalle oli asetettu väriesitykset.

Skrjabin ei milloinkaan saanut tilaisuutta johtaa Prometeuksensa väriesitystä saadakseen selville, vastasiko aikaansaatu värivaikutelma hänen tarkoituksiansa. Teoksen ensimmäinen esitys tapahtui New Yorkissa v. 1916, vuosi jälkeen hänen kuolemaansa. Mutta katselija-kuuntelijain arvostelun mukaan eivät ilmaan singotut valokeilat kyenneet herättämään taiteellista vaikutelmaa.

Unkarilainen A. Laszlo on yrittänyt v. 1925 ilmestyneessä teoksessaan "Värillisen valon musiikki" antaa yhtenäisen ja täydellisen esityksen tästä kysymyksestä. Hänen teoriansa pääkohdat ovat näin kuuluvat:

"Värimusiikki on kahden taiteen yhdistelmä, johon tekijä makunsa mukaan liittää määrätyn annoksen kumpaakin taidetta. Tämäntapainen yhdistelmä on tietenkin mielivaltainen ja vain taiteellisesti tajuttava. Yritys asettaa tällainen kokeilu tieteelliselle perustalle on erehdys. Koska musiikin perusaines, sävel, voidaan soinnuttaa ja orkestroida monella eri tavalla, minkään tavan olematta väärän, olisi mieletöntä liittää musiikkiin uusi aines, väri, joidenkin määrättyjen sääntöjen mukaisesti."

Laszlo on yrittänyt luoda harmoniamenetelmän, jossa värejä käytöllään samalla tavoin kuin kontrapunktiikassa ääniä, ottaen samalla huomioon, että silmä on hitaampi tajuamaan värivaihteluja kuin korva äänen muutoksia. Hän on myös laatinut monimutkaisen "värisoitinnuksen." Mutta hän tunnustaa lopuksi, että kaikki tämä on "epämääräist " ja että hän ei kykene luomaan minkäänlaista väriasteikkoa.

Laszlo on laatinut teoriojensa esittämistä varten erityisen heijastinkoneen sekä säveltänyt joukon värisävellyksia. Hänen teoksensa on ajatasjukas, mutta se ei tarjoa mitään kiinteää perustaa johdonmukaiselle arvostelulle. Skrjabin esim. näkee duurin do-sävelen punaisena Laszlo keltaisena, Petschig (eräs toinen teoritekko hopeanharmaana, Dorken vaaleansinisenä. Näiden kahden elementin, äänen ja värin, yhdistelmä kuulijan tajunnassa riippuu usein nuoruudenmuistojen aiheuttamasta itse tiedottomasta ideayhdistelmästä seikasta, jolla ei ole mitään taiteellista merkitystä.

Äskettäin Hampurissa avattu uusi värimusiikikoulu näyttää saavuttavan tyydyttävämpiä tuloksia sekä tieteellisessä että taiteellisessa suhteessa. Siitä hetkestä, jolloin näemme värin tai kuulemme äänen siihen hetkeen saakka, jolloin nämä kaksi sekoittuvat toisiinsa tajunnassamme, kuluu pitkä aika. Uusi koulukunta ja sen perustaja tri Anschütz yrittävät nyt ratkaista kysymystä, mitä tällä välin tapahtuu. Miten on mahdollista. että meidän aivoissamme on olemassa mitään yhteyttä äänen ja värin välillä? Minkälainen on niiden henkilöiden sielullinen rakenne, jotka musiikkia kuullessaan samalla selvästi näkevät värejä? Mihin perustuu eri henkilöiden erilainen näkemys? Nämä ovat suuria ja monimutkaisia kysymyksiä, joiden ratkaiseminen kuuluu psykofysiologian ja psykiatrian alaan.

Tri Anschütz on julkaissut tutkimuksistaan suuren joukon lentolehtisiä ja kirjoja. Hän on osoittanut, että hyvin monet henkilöt liittävät musikaalisen äänen enemmän tai vähemmän selvästi johonkin värivivahdukseen. Harvemmin näkevät he kokonaisen värisarjan soittoa kuullessaan. Tri Anschütz mainitsee erittäin mielenkiintoisena esimerkkinä tällaisesta "värikuulemisesta" Dorken-nimisen urkurin, joka 13-vuotinasta lähtien on ollut sokeana. Tämä mies on sokeudestaan huolimatta säilyttänyt värimuistinsa hyvin voimakkaana. Jokainen sävelasteikon sävel merkitsee hänelle tarkoin määriteltyä värivivahdusta. Joisainen inhimillinen ääni synnyttää värillisen äänen, milloin mieleisen, milloin epämieluisan, jokaisella tuoksulla on värinsä. Jokainen voimakas aistimus, väsymys, hammaskipu, kuuma kylpy j.n.e. herättää hänessä väriaistumuksen. Tämä herkkyys ei ole hänessä mitään sairaalloista.

Saadakseen tilastollisia tietoja on tro Anschütz radion välityksellä vedonnut saksalaisiin tutkijoihin ja saanut noin 150 vastausta. Monet professorit ovat auttaneet häntä toimeenpanemalla tiedusteluja oppilaittensa keskuudessa. Näin koottu aineisto osoittaa, että n.s. synesthesia eri värikuuleminen ei ole niin harvinaista kuin on luultu eikä välttämättömästi epänormaalista. Tri Anschütz jakaa värikuulemisen "analyyttiseen" kuulemiseen jolloin jokainen ääni näkyy erillisenä värinä ja "synteettiseen" kuulemiseen, jolloin värit näkyvät liikkuvina värikuvioina, esitettävän sävellyksen yhteydessä. Viimeksimainittuun ryhmään kuuluu kolmenlaisia henkilöitä. Ensiksi ne, jotka soittoa kuullessaan näkevät kirkkaita, väikkyviä värejä liikkuvalla pinnalla tai liikkuvina nauhamaisina viivoina. Toiseksi henkilöt, jotka soittoa tai myöskin äkillisiä ääniä kuullessaan näkevät heikosti väritettyjen pintojen hitaasti liikkuen irtautuvan tummasta taustasta. Kolmanteen luokkaan kuuluvat henkilöt näkevät kuvia, värillisiä tai värittömiä, mutta yleensä vasta levon hetkellä kuulemisen jälkeen, usein juuri ennen nukkumaan menoa. Samat kuvat esiintyvät aina saman kappaleen kuulemisen jälkeen.

Tilastoista johdetut ensimmäiset lait ovat jokseenkin epämääräisiä. Musikaalista sävelasteikkoa, ylä- ja alaäänineen, vastaavat väriasteikot seuraavan yleensä auringon spektrin värijärjestystä, minkä lisäiisi tulee musta ja valkoinen väri. Tavallisimmin noudatettu värijärjestys on seuraava: musta, ruskea, sininen, sinipunainen, punainen, vihreä, keltainen, valkoinen. Yiärekisterissä on värejä tiheämmässä kuin ala rekisterissä. Kun yiimeksimainitussa väri vastaa yhdeksättä intervallin, vastaa se ylärekisterissä ainoastaan viidettä. Eräs tutkija on ilmaissut tämän matemaattisesti, jos sävelasteikon jokaista säveltä vastaa jokin väri, vastaavat ne säveleet, jotka ovat tonaalisesti kauimpana toisistaan, n.s. komplementti- eli täydennysvärejä. Esim. valkoinen mi vastaa mustaa mollin si-ääntä, keltainen mollin la-sinipunaista mollin mi-ääntä.

Tri Anschütz on perustanut kaikkien tämän alan kysymysten käsittelemistä varten erityisen seuran, jonka ensimmäinen kongressi on pidetty Hampurissa. Vaikka tämä kokous ei kyennyt ratkaisemaan kysymystä, onnistui se kuitenkin määrittelemään seuran toiminnan laajuuden ja sille esitettiin paljon uutta tieteellistä aineistoa.