31.5.19
30.5.19
Paints of the Ancients.
Manufacturer and Builder 3, 1870
A certain class of persons, little acquainted with the details of the industrial achievements of the present day, and the history of their slow development, are much inclined to extel the accomplishments of the ancients in different arts and sciences, asserting even that they knew the uses of steam, electricity, etc.; also that many of their technological manipulations are totally unknown at the present day. Some have gone so far as to write treatises on the so-called "lost arts" of the ancients.
This strange misapprehension results from one-sided education, in which too much attention is paid to the past, and too little to the present. It is fostered, more-over, by a peculiar disposition of the mind, disposing it to veneration for what is old. Persons thus prejudiced by nature and training, take a hint or suggestion of some classic author for a statement of an existing state of things. They forget that mere suggesting or speculating is not discovering nor inventing. Much less is it the practical execution and application of an invention.
Much has been said and printed about the manificent colors of the ancients. It has been asserted that we can not equal them. Let us see what foundation there is for this assertion, which rests on ground about as reasonable as the other rash statements of a similar nature.
Landerer, a German chemist, has latelly occupied himself with investigating the colors used by ancients on statues, monuments, bas-reliefs, and vases, in the city of Atherns, in Greece. He found that what had remained of the coloring matter on these objects was so hard that only with difficulty it could be scratched off by means of an iron tool. Analysis showed that the paints were partially metallic and partially earthy. The painters of the Ionic scholl, however, used also vegetable substances to obtain bright colors.
Red. The red colors proved to be the natural vermilion, or cinnabar. Artificial vermilion has a much brighter red color, but was only invented by Kallias four hundred years before the birth of Christ. Probably the natural cinnabar used before that time was obtained from the Laurian silver mines, in Attica. It was mixed with red earth, to brighten the color. A reddish silicate of alumina and iron was extensively used, very similar, according to the description fo Landerer, to the material of the same ingredients now produced at Berlin, in Connecticut, and extensively employed in this country as a red paint. The burnt ochre was another red, made by Kidias in the year 368 before Christ, by burning the yellow ochre from Sinope and Cappadocia. Red-lead, or minium, was obtained by burning natural litharge, (oxide of lead.) This litharge is still found near the harbor of Bulkan on the island of Zea. It was called miltos - a name possibly also applied to cinnabar. In the Laurian silver works, a lead oxide was obtained which could be easily converted by burning into red-lead. This is the usual red paint found on antique vases.
Besides these mineral red, the ancients employed the root of the madder, and the red of the purpura shellfish, as well as the so-called "dragon's blood" from the East-Indies, which we now know to be a dried vegetable juice. These colors, which by nature are not permanent, were put on the marble by means of either a fine hydraulic cement, or a wax-varnish.
Yellow. The ancients ad no bright yellow at all. Our chrome, cadmium, and zinc yellows were entirely unknown to them. Their principal yellow was the yellow ochre. To make it brighter, they mixed it with pigments, as, for instance, white-lead. A yellow oxide of lead, identical with the mineral chrysitis, was also used, and is still found in the Laurian mines. Aristotle speaks of orpiment, in his time called sandaraca, and now known to be suplhide of arsenic. This is, however, now no more found in any remnant of old Grecian workmanship.
Green. The only greens known to the ancients appear to have been compounds of copper, partly artificial and partly natural. Powdered malachite, a beautiful green natural carbonate of copper, was brough from the island of Cyprus, where copper (cuprum) is abundant. This island being dedicated to the goddess Venus, copper was supposed to be the metal of love; and hence the absurd rule to introduce compounds of copper into philters or love potions. These ingredients would be inert in very small doses, and in larger ones would cause vomiting.
A silicous compound of copper was also found to be the green color applied to some funeral monuments.
Blue. This was, like the green, always a compound of copper; either the powdered lazulite, a blue natural carbonate of copper, or the beautiful ceruleum, which was the best color they had, and was artificially produced by fusing together copper, nitre and sand.
Black. This is found to have been either ivoryblack or a very fine charcoal. Ancient writers corroborate this conclusion by saying that Apelles produced beautiful shaded tones by means of burnt ivory. Asphaltum was also used; it was dissolved in spirits of turpentine, and constitutes the black varnish on vases.
White. White-lead was known, but appears to have been little used: most whites are found to have been the earth of Mylos, which is a white silicious clay. According to classic authors, white-lead was extensively used by the Greek Indies as a cosmetic, for which purpose it was made up in small cakes or bars.
Gilding. Plutarch mentions that heavy gold-leaf was attached to the Corinthian bronze by means of mercury, and subsequent pressure and friction; but the gilding investigated by Landerer was found to be attached to the marbles and vases simply by means of white of egg, or of gum arabic. It is doubtful whether te Greeks were acquainted with the gum sarcocoliæ, which was used by the Egyptians for the same purpose.
Encaustic painting was more frequently practived. The Greeks had three styles of it. They burnt only hte outlines on ivory, with hot irons, as we nowadays often see it done on wood, with shadows and all; or they brought the wax-colors on the surface with appropriate dies and peas, and melted them in by heat; or they painted with brushes, having previously liquefied the paint mixed with wax or resin, with some solvent or by eat. The latter method appears to have been in use to paint whips and boats with a variety of figures.
A certain class of persons, little acquainted with the details of the industrial achievements of the present day, and the history of their slow development, are much inclined to extel the accomplishments of the ancients in different arts and sciences, asserting even that they knew the uses of steam, electricity, etc.; also that many of their technological manipulations are totally unknown at the present day. Some have gone so far as to write treatises on the so-called "lost arts" of the ancients.
This strange misapprehension results from one-sided education, in which too much attention is paid to the past, and too little to the present. It is fostered, more-over, by a peculiar disposition of the mind, disposing it to veneration for what is old. Persons thus prejudiced by nature and training, take a hint or suggestion of some classic author for a statement of an existing state of things. They forget that mere suggesting or speculating is not discovering nor inventing. Much less is it the practical execution and application of an invention.
Much has been said and printed about the manificent colors of the ancients. It has been asserted that we can not equal them. Let us see what foundation there is for this assertion, which rests on ground about as reasonable as the other rash statements of a similar nature.
Landerer, a German chemist, has latelly occupied himself with investigating the colors used by ancients on statues, monuments, bas-reliefs, and vases, in the city of Atherns, in Greece. He found that what had remained of the coloring matter on these objects was so hard that only with difficulty it could be scratched off by means of an iron tool. Analysis showed that the paints were partially metallic and partially earthy. The painters of the Ionic scholl, however, used also vegetable substances to obtain bright colors.
Red. The red colors proved to be the natural vermilion, or cinnabar. Artificial vermilion has a much brighter red color, but was only invented by Kallias four hundred years before the birth of Christ. Probably the natural cinnabar used before that time was obtained from the Laurian silver mines, in Attica. It was mixed with red earth, to brighten the color. A reddish silicate of alumina and iron was extensively used, very similar, according to the description fo Landerer, to the material of the same ingredients now produced at Berlin, in Connecticut, and extensively employed in this country as a red paint. The burnt ochre was another red, made by Kidias in the year 368 before Christ, by burning the yellow ochre from Sinope and Cappadocia. Red-lead, or minium, was obtained by burning natural litharge, (oxide of lead.) This litharge is still found near the harbor of Bulkan on the island of Zea. It was called miltos - a name possibly also applied to cinnabar. In the Laurian silver works, a lead oxide was obtained which could be easily converted by burning into red-lead. This is the usual red paint found on antique vases.
Besides these mineral red, the ancients employed the root of the madder, and the red of the purpura shellfish, as well as the so-called "dragon's blood" from the East-Indies, which we now know to be a dried vegetable juice. These colors, which by nature are not permanent, were put on the marble by means of either a fine hydraulic cement, or a wax-varnish.
Yellow. The ancients ad no bright yellow at all. Our chrome, cadmium, and zinc yellows were entirely unknown to them. Their principal yellow was the yellow ochre. To make it brighter, they mixed it with pigments, as, for instance, white-lead. A yellow oxide of lead, identical with the mineral chrysitis, was also used, and is still found in the Laurian mines. Aristotle speaks of orpiment, in his time called sandaraca, and now known to be suplhide of arsenic. This is, however, now no more found in any remnant of old Grecian workmanship.
Green. The only greens known to the ancients appear to have been compounds of copper, partly artificial and partly natural. Powdered malachite, a beautiful green natural carbonate of copper, was brough from the island of Cyprus, where copper (cuprum) is abundant. This island being dedicated to the goddess Venus, copper was supposed to be the metal of love; and hence the absurd rule to introduce compounds of copper into philters or love potions. These ingredients would be inert in very small doses, and in larger ones would cause vomiting.
A silicous compound of copper was also found to be the green color applied to some funeral monuments.
Blue. This was, like the green, always a compound of copper; either the powdered lazulite, a blue natural carbonate of copper, or the beautiful ceruleum, which was the best color they had, and was artificially produced by fusing together copper, nitre and sand.
Black. This is found to have been either ivoryblack or a very fine charcoal. Ancient writers corroborate this conclusion by saying that Apelles produced beautiful shaded tones by means of burnt ivory. Asphaltum was also used; it was dissolved in spirits of turpentine, and constitutes the black varnish on vases.
White. White-lead was known, but appears to have been little used: most whites are found to have been the earth of Mylos, which is a white silicious clay. According to classic authors, white-lead was extensively used by the Greek Indies as a cosmetic, for which purpose it was made up in small cakes or bars.
Gilding. Plutarch mentions that heavy gold-leaf was attached to the Corinthian bronze by means of mercury, and subsequent pressure and friction; but the gilding investigated by Landerer was found to be attached to the marbles and vases simply by means of white of egg, or of gum arabic. It is doubtful whether te Greeks were acquainted with the gum sarcocoliæ, which was used by the Egyptians for the same purpose.
Encaustic painting was more frequently practived. The Greeks had three styles of it. They burnt only hte outlines on ivory, with hot irons, as we nowadays often see it done on wood, with shadows and all; or they brought the wax-colors on the surface with appropriate dies and peas, and melted them in by heat; or they painted with brushes, having previously liquefied the paint mixed with wax or resin, with some solvent or by eat. The latter method appears to have been in use to paint whips and boats with a variety of figures.
29.5.19
Onkamon keltamulta ja Kannusjärven kehityshistoria
Suomen geologinen komissioni
Geoteknillisiä tiedonantoja N:o 31
Kirjoittanut Matti Sauramo
Helsinki 1921
Valtioneuvoston kirjapaino
1) Anvisning på Malm- ock Bergarter uti Stor-Furstendömet Finland av Carl Otto Bremer, Andra delen, Åbo 1925.
2) H. J. Holmberg, Materialier till Finlands geognosi 1859, s. 221.Keltamultaa, keltaista rautaokraa, on tavattu suuremmissa määrissä verraten harvassa paikassa, ja niistäkin ovat tietomme sangen vähäisiä. Huomatuin lienee tässä Tohmajärven pitäjä Karjalassa. Siellä ovat asukkaat varsinkin entisinä aikoina ottaneet keltamultaa useasta paikasta, käyttäen sitä väriaineena joko tai punamullaksi poltettuna. Tämän kotiteollisuuden tuotteita on omalla paikkakunnalla käytetty kuitenkin vain poikkeustapauksissa, niinkuin näkyy harmaista, maalaamattomista taloista, vaan ne ovat viedyt muualle. Siitä tietävät mainita eräät vanhat, kivennäisvaroja käsittelevät teokset. Niinpä kerrotaan Carl Otto Bremerin v. 1825 julkaisemassa Tietoja S uomen Suurruhtinaskunnan malmeista ja vuorilajeista1 toisen osan siv. l7l senraavaa: "Onganen eli Ongamon punamulta, jota talonpojat polttavat rautaoksidista, myydään Sortavalan kauppiaille, jotka kulettavat Pietariin, josta suuri osa menee laivoilla Niznijnovgorodin markkinoille". Siv. 172 jatketaan: "Ilomantsiin vievän maantien varrella olevan Lippilammen verotilan maalla on Kannusjärvi-niminen laskettu järvi. Kahden laskuojan varrelta saadaan täälläkin rautaoksidia, jota rahvas puristaa kokkareiksi ja polttaa uunissa sekä senjälkeen sotkee punaväriksi, jonka he myyvät. Nykyään kuluu sitä saatavan vain niukasti." Niinikään mainitsee Holmberg Lippilammen keitamultapaikan tiedonannossaan2, jonka hän on saanut F. Steinheilin muistiinpanoista.
Bremerin teoksessa mainittu punamullan poltto lienee loppunut verraten pian, mutta itse raaka-aine esiintymä ei silti unohtunut. Sitä käytti myöhemmin Pitkärannan ruukki puna- ja keltavärin valmistukseen ja viimeksi on v. 1919 eräs turkulainen yhtiö perustanut tarkotuksessa tehtaan Kannusjärven rannalle. Siinä valmistetaan paraillaan punamultaa, joka tosin ei ole joutunut ainakaan vielä maailman markkinoille, mutta on levinnyt lyhyessä ajassa jo kautta koko oman maan.
Kun Geologinen komissioni on viime vuosina entistä tarmokkaammin alkanut etsiä malmeja maastamme, kiintyi huomio näihin Kannusjärven keltamultaesiintymiin. Koska sellaisten on huomattu muodostuvan kiisumalmien rapautuessa, esim. Outokummulla ja Otravaarassa, oli samallainen muodostumistapa mahdollinen myös Kannusjärvellä. Asiasta päätettiin ottaa selko, koettamalla mistä keltamullan aines on kotoisin. Tutkimukset, jotka tämän kirjoittaja, näyttävät tyydyttävälla tavaila vastauksen tähän kysymykseen, vaikka käykin toiseen suuntain kuin oli odotettu. Siitä huolimatta lienee paikallaan itse keltamultaesiintymän tähden saattaa nämä tulokset julkisuuteen, koska maamme tämänluontoisista muodostumista ei ole olemassa ainoatakaan yksityiskohtaista esitystä, kun taas tietomme samallaisissa paikoissa tavattavista suo- ja järvimalmeista ovat paljon paremmat. Tämä johtuu tietenkin etupäässä siitä, että mainitut malmit ovat saaneet suuremman käytännöllisen merkityksensä vuoksi enemmän huomiota puoleensa kuin keltamulta, mutta varmalta näyttää myöskin, että itse luonnossa suo- ja järvimalmien muodostuminen on paljon yleisempi raudan suostumistapa kuin se, jossa syntyy keltamultaa. Kävisi varmaan teoretiselta kannalta mielenkiintoiseksi selvitellä niitä erilaisia olosuhteita ja edellytyksiä, jotka ovat ratkaisevia mainittujen erilaisten raudan saostumistulosten muodostumisessa. Siihen ei tässä kuitenkaan paljoa puututa, vaan rajoitutaan edellämainittuun tutkimuksen alkuperäiseen tarkoitukseen ja keltamullan esiintymisen geologisen puolen selvittelyyn.
Seudun yleinen luonne.
Kannusjärvi, jonka ympärillä olevia keltamultaesiintymia tutkimukset koskevat, on Tohmajärven pitäjän koilliskolkassa, Kiihtelysvaaran rajoilla. Lähimmältä, Tikkalan rautatiepysäkiltä on sinne matkaa linnuntietä itää kohti noin 6 km ja kärrytietä noin 8 km (katso karttaa). Seutu saa leimansa ja luonteensa mahtavista vierinkiviharjuista ja -kankaista, jotka kuuluvat toiseen Salpausselkää ja siitä länttä ja luodetta kohti lähteviin pitkittäisharjuihin. Kannusjärven kohdalla on vierinkivisoraa yli 4 km leveydeltä ja tienoilla, 6-7 km. Tämän irtonaisen maalajin alta pistäytyy kiilleliusketta oleva vuoriperä näkyviin vain muutamissa paikoissa Salpausselän läntisellä rinteellä, esim. Riihiahon talojen kohdalla ja etelämpänä Perivaaralla ja sen itäpuolella Ala-Simolan taloon saakka. Pohjoisempana näyttää vuoriperä olevan koko syvällä ja koko se määrä, 40-50 m, minkä tämä seutu on itä- ja eteläpuolelta alkavia tasaisia suomaita ylempänä, johtuu ja hiekkakasaumista. Pinnanmuodoista on vallitsevana toisinaan tasaiset kankaat, toisinaan taas hyvinkin jyrkkerinteiset harjanteet, joiden välillä on syviä kuoppia. Kuoppien pohjalla on joko suoturvetta tai lampia. Itse suuri Kannusjärvikin on käsitettävä harjukuopaksi, sillä sen altaan reunoilla ja nähtävästi myös pohjalla on vain vierinkivisoraa. Alueen geologiset ja topografiset piirteet käyvät parhaiten selville mukana kartasta siv. 7, jolle maanlajien ohella on piirretty myös korkeuskäyrät, venäläisen topografikartan mukaan. Korkeuskäyrien välinen korkeuserotus on 8 sašenia (= 17,086 m), jotenka ne tuovat esiin vain pinnanmuodostuksen suuret piirteet, mutta niistä ei saa aavistustakaan siitä harjujen ja kumpujen, notkojen ja kuoppien eksyttävästä labyrintistä, mikä on luonteenomaista varsinkin Kannusjärven ja Rauanjärven välisille asumattomille saloille, jotka kasvavat milloin juhlallisinta hongikkoa milloin sellaisia tiheikköjä, että on työläs niiden lävitse tunkeutua.
Keltamulta.
Keltamullan esiintymispaikat ovat merkityt mukanaseuraavalle kartalle. Niinkuin siitä käy selville, tavataan sitä useissa eri kohdissa Kannusjärven ympärillä olevissa notkoissa ja lammissa; Sen länsipuolella on muutamia pieniä esiintymiä vähän kauvempanakin. Seuraavassa lyhyt esitys kustakin löytöpaikasta.
1. Lahdenpohjanluhta kartan eteläreunalla. Tämä harjuplatoossa oleva syvennys on vetelää, hyllyvää suota, jossa kasvaa pääasiallisesti putkilokasveja, ja jota käytetään ainakin rannoiltaan niittynä, kuten nimikin osottaa. Keskikohdalla on pieni umpeen kasvava lampi, joka saa vettä ympärillä olevista lukuisista lähteistä ja josta lähtee puro Kannusjärveen. Keltamultaa on tavattu tämän luhdan molemmin puolin puroa. Se on osittain turpeen päällä ohuena, muutaman cm vahvuisena kerroksena, osittain turpeen alla. Puron pohjoiseen kääntyvän mutkan kohdalla ohuen peitteen matalien suolampien ja hetteiden pohjalla.
2. Heinäselänluhta on edellisen kaltainen heinää kasvava hyllyvä suo. Keltamultaa tavataan lahden koillisosassa suoturpeen ja mudan alla, hiekkapohjalla, alkaen kankaan laidasta luhdan keskiosaa kohti 5-6 m syvyyteen saakka. Keltamultakerroksen vahvuus vaihtelee 10-50 cm. Tämän luhtaniityn kaakkoisnurkalla on myöskin kuivalla muutamien kymmenien metrien leveydeltä ja 5-10 cm vahvalti ohuen sammalpeitteen alla.
3. Kannusjärven koillispuolella on kaksi keltamultapaikkaa, jotka edelliseen verraten ovat paljon suuremmat ja tärkeämmät. Toinen näistä Kokkoselkään pohjoisesta tulevan puron suupuolella ja purosta etelään päin ulottuvassa notkossa, toinen taas Kokkoselän itäpuolella olevien lampien läheisyydessä. Edellisessä paikassa on keltamullan esiintyminen samantapainen kuin heinäselänluhdan kaakkoispuolella. Täälläkin tavataan sitä pääasiassa kuivalla maalla. Parhaissa nousee sen vahvuus lähemmä 20 cm. Keltamultakerros jatkuu kankaalta notkoon päin turpeen ja suomudan alle. Tämä keltaesiintymä on huomattava siitä syystä, että Pitkärannan perustama tehdaslaitos on ollut juuri mainitun puron varrella. Tehtaaseen on otettu läheiseltä suolta. Tältä samalta paikalta on nähtävästikin kotoisin myös punamulta, joka alussa esittämäni kertomuksen mukaan on vaeltanut Sortavalaan ja Venäjälle saakka. Siihen viittaavat keltamultapaikan itäpuolella, harjun rinteellä olevat kiviuunien jäännökset (katso karttaa). Ne ovat nykyisin pyöreitä tai pitkähköjä vierinkiviröykkiöitä, mutta ne ovat aikoinaan olleet juuri niitä kiviuuneja, joissa keltaa poltettiin punamullaksi.
Jälkimäinen keltamultapaikka antaa tehdaslaitokselle suurimman osan sen tarvitsemasta raaka-aineesta. Se lienee parhain Kannusjärven ympärillä olevista esiintymistä ja on myöskin tutkittu tarkemmin kuin muut. Kuten kartalta näkyy, on keltamultaa täällä kahden pienenpuoleisen lammen, Pitkäluhdanlammen ja Majalammen ympärillä. Lampien laskuojaa on nyt tehdasta laitettaessa perattu, jotenka vedenpinta on ylemmässä, Pitkänluhdanlammessa laskenut noin 80 cm. Täten se on tullut lähelle Kannusjärven pintaa. Muutenkin jo pian umpeenkasvavien lampien kohtaloa on täten joudutettu. Lampien altaat ovat, kuten muutkin täkäläiset syvennykset, harjukuoppia. Läntinen rinne on verraten matala ja loiva, nousten vain lähemmä l0 m, itäinen sensijaan nousee melko jyrkästi ja korkealle, kuten kartan korkeuskäyristä voi päättää. Näiden kuoppien rinteillä on keltamultaa tavattavissa sekä nykyisen vedenpinnan yläpuolella että alapuolella, lampien pohjalla. Kuivalla maalla muodostaa se yleensä ohuen, vain 10-15 cm, harvoin vahvemman kerroksen, joka reunaa lampia ja luhtaa 10-25 m levyisenä vyönä, ollen loivemmilla paikoilla leveämpi ja jyrkemmillä kapeampi tai puuttuen kokonaan. Missään ei se ulotu 3-4 m korkeammalle lampien vedenpinnasta. Kerroksen pohjana on aina havaittu olevan valkeata hiekkaa tai pientä kivikkoa; päällä on taas tavallisimmin ohut sammalpeite. Pitkänluhdanlammen entisen rannan kohdalla on keltamullan päällä 10-30 cm vahvuinen hiekkakerros. Hiekka on epäilemättä rantamuodostus siltä ajalta, jolloin lampi ei vielä ollut vesikasvien täyttämä siinä kuin nykyisin eikä myöskään oltu laskettu tuota ennenmainittua 80 cm.
1) Poraukset on täällä ja aikaisemmin mainitussa Heinäselän luhdassa tehnyt punamultatehtaan työnjohtaja Karhunen.Lammen pinnan alla olevia keltamultakerroksia tutkittiin porauksilla.1 Seuraavassa on esitetty muutamia näin saatuja profiileja Pitkänluhdan luoteisosasta, jonka yläpinta on lammen tasossa.
I. 1 m rannasta keskustaa kohti.
Nykyaikaista turvetta ... 10 cm
Valkeata järvenrantahiekkaa ... 20 "
Keltamultaa ... 25"
Turpeen, malmin ja hiekan sekaista keltamultaa ... 20 "
Sen alla vaalea hiekka.
II. 5 m rannasta.
Nykyaikaista turvetta ... 50 "
Tummanharmaata mutaa ... 150 "
Keltamultaa ... 30"
Sen alla hiekka.
III. 8 m rannasta.
Nykyaikaista turvetta ... 50 "
Mutaa ... 375 "
Keltamultaa ... 15 "
Sen alla hiekka.
Niinkuin profiileista näkyy, jatkuu keltamultakerros keskeymättä pitkin lammen (suon) pohjaa, ja se on joka paikassa välittömästi pohjahiekalla. Itse keltamultakerros on vahvimmillaan, 40-50 cm, suon laidassa ja ohenee siitä vähitellen keskustaa kohti. Kerros muuttuu ylöspäin mentäessä ilman jyrkkää rajaa mudaksi, joka muodostaa suurimman osan lampea täyttävästä turpeesta. Sen laatua ei ole tarkemmin tutkittu. Ylinnä oleva ½m vahvuinen turvekerros on aivan vähän mädäntynyttä, sisältäen jätteitä pääasiassa putkilokasveista. Nykyisin suon pinnalla ja lammin partaalla kasvavista kasveista ovat yleisimmät: Carex rostrata, Equisetum fluviatilis, Phragmites, Comarum, Menyanthes, Nymphaea alvam Potamogeton natans ja Scirpus lacustris sekä sammalkasveista eräät Amblystegium- lajit. Sphagnum-lajeja ei tavattu.
[Kuva 1. Keltamullan nostaminen koillisrannalla olevalta suolta.]
Pitkänluhdan on keltamullan esiintyminen edellisestä jonkunverran poikkeava. Keltamulta on täälläkin suorastaan hiekalla, mutta sen peitteenä ei olekaan muta ja turve eikä sammal, vaan suomalmikerros, joka on paikoin lähes 1 m vahvuinen. Aivan jyrkkää rajaa ei niiden välillä huomaa, vaan hienojakoinen keltamulta muuttuu vähitellen kokkareiksi ja siitä selväksi suomalmiksi. Muutamin paikoin muodostavat ne vuorokerroksiakin keskenään. Kaiken päällä on ohut turvekerros, joka lammen veden ja yläpuolella taas ohuempi.
4. Runsaasti tavataan keltamultaa vielä Ruukinlammen koillispuolella olevassa suosssa ja siihen rajoittuvalla rannalla. Kuivalla maalla oleva ei eroa esiintymisessään edellä kerrotuista, suossa oleva sensijaan ei ole turpeen alla, vaan päinvastoin turvekerroksen yläosassa. Se sisältää aina kasvijäännöksiä paikoin vähemmän, paikoin enemmän, muuttuen vähitellen puhtaaksi turpeeksi. Juuri keltamultaesiintymän kohdalla valuttavat suuret lähteet runsaasti vettä suon pinnalle. Sivulla ll oleva kuva on otettu juuri tästä keltamultaesiintymästä, näyttäen mitenkä sitä nostetaan suon pintaosaan kaivetusta kuopasta, jota pumppuamalla pidetään vedestä kuivana.
Edellä mainitut ovat keltamullan esiintymispaikoista huomattavimmat. Näiden lisäksi on sitä tähän mennessä vähin erin tavattu muuallakin näiden samojen järvien rannoilla, mutta ne ovat niin vähäpätöisiä, etteivät ne kaipaa erikoista mainintaa. Kartalle on näistä merkitty muutamia Laskulammen etelä- ja lounaispuolella olevia.
Keltamullan laatu ja kokoomus. Keltamullan laatua ja kemiallista kokoomusta on tarkemmin tutkittu vain Pitkänluhdan löytöpaikalta otetusta. Kuivalla maalla on se täällä kaikkialla jokseenkin samanlaista, väriltään vaaleankeltaista. Veden pinnan ja turpeen alla oleva on niinikään keltaista lähempänä rantaa, mutta kauvempana on se vihertävää ja muuttuu vasta ilman yhteydessä jonkun aikaa oltuaan keltaiseksi. Niinkuin jo mainittiin ei keltamullan ja sen päällä olevan mudan välilla ole jyrkkaä rajaa, vaan keltamulta yläosassaan myöskin mutaa, joka ylöspäin tulee vallitsevaksi. Mudan lisäksi on keltamullassa myös, varsinkin reunamilla, sammalia ja muidenkin kasvien jäännöksiä, jotka toisinaan vuorottelevat keltamullan kanssa ohuina kerroksina. Pitkänluhdan keltamullan päällä oleva suomalmi on muodottomina, pienempinä ja suurempina lohkareina ja murenevina paloina, sisältäen niinikään kasvien jäännöksiä. Puhdas keltamulta on erinomaisen hienorakeista, muuttuen sormien välissä hierottaessa tomumaiseksi.
Keltamullan kemiallinen kokoomus on seuraava:
Fe2O3 ... 35,32%
SiO2 ... 16,20%
SO3 ... 1,10%
H2O ... l7,70%
Orgaanisia aineita (element. anal.) ... 2,13%
Liukenematonta (hiekkaa) ... 26,30%
Summa 98,05%
Mainitusta suomalmista otettu näyte sisälsi:
Fe2O3 ... 60,70%
SiO2 ... 4,45%
SO3 ... 3,25%
H2O ... 22,70%
Orgaanisia aineita (element. anal.) ... 2,59%
Liukenematonta (hiekkaa) ... 5,10%
Summa 98,80%
Käytännön kannalta on molemmissa muodostamissa tärkein luonnollisesti rauta, josta keltamultan arvo värinä ja malmin arvo raudan valmistamista varten riippuu. Niinkuin analyyseistä näkyy sisältää keltamulta rautaoksidia vähän yli kolmanneksen painostaan, muina aineina on, paitsi hiekkaa ja vettä, etupäässä piihappoa. Suomalmi on koko rautarikasta. Rikkimäärä on harvinaisen suuri, varsinkin malmissa. Se on otettava huomioon, kun tulee kysymys näiden rautasaostumien muodostumisesta.
Ennenkuin kuitenkaan käyn selvittelemään, mistä keltamullassa ja malmissa oleva rauta sekä muut ainekset ovat kotoisin ja mitenkä niiden saostuminen on tapahtunut, käsittelen erästä puolta näiden muodostumien geologisessa esiintymisessä, joka ei voi olla huomiota puoleensa vetämättä ja jolla on ratkaiseva merkitys edellä mainitun kysymyksen selvitteyssä. Tarkotan sitä omituisuutta, että keltamultaa ja myöskin suomalmia tavataan yhtaikaa sekä kuivalla kangasmaalla että pohjaveden pinnan alapuolella, joko suorastaan järvien pohjalla tai suossa, ja kummassakin tapauksessa kokoumukseltaan aivan samallaisena. Kysymys tulee sitä mielenkiintoisemmaksi kun muistetaan, että keltamultaa esiintyy vain 3-4 m korkeuteen saakka Kannusjärven ja sen läheisyydessä olevien lampien veden pinnasta laskettuna. Nämä tosiasiat vievät lähemmäksi kysymyksen ratkaisua. Niiden johdosta herää ajatus, olisiko täällä tapahtunut samalla järven lasku, järven, jonka vedenpinta on ollut nykyistään koko joukon korkeammalla ja jonka rannoille olisi muodostunut keltamultaa juuri sinne, missä sitä nyt tavataan tuosta järvestä jälellä olevissa lammissa ja suorastaan kuivalla maalla.
On olemassa luotettavia todistuksia, että todella on näin tapahtunut. Perimätieto, historialliset asiakirjat ja ennenkaikkea tuon muinaisen järven jättämät pettämättömät merkit ovat sellaisia. Näiden perusteella on täysinselvitettavissä, millainen tuo aikaisempi Suur-Kannusjärvi on ollut, minnekkä sen vesi on virrannut ja mitenkä sen laskeminen on tapahtunut. Sen historia on aivan tyypillinen verrattuna maamme muihin järvenlaskuihin, ja sentähden lienee paikallaan esittää se tässä pääpiirteissään, koska siitä ei aikaisemmin ole julkaistu tarkempaa esitystä.
Kannusjärven kehistyshistoria.
Paikkakunnan asukkaat, varsinkin vanhempi polvi, tietävät kertoa, että Kannusjärvi on aikoinaan ollut paljon suurempi ja sen vedenpinta nykyistään korkeammalla, mutta että se sittemmin on tullut vahingossa lasketuksi. Tarkkoja ja ristiriidattomia nämä kertomukset eivät nykyisen polven keskuudessa enää ole. Laskemisen kuuluu suorittaneen eräs yksinäistä kalastajaelamää viettänyt mies, kaivamalla pienen ojan Sahisärkkaan Kannusjärven ja Pölläkän välillä. Vesi oli alkanut virrata sitä pitkin odottamattoman rajusti, katkaisten harjun ja kuivaten suuren osan Kannusjärveä. Laskemisen ajasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta monista merkeistä se on tapahtunut 17:n sataluvun lopussa tai l8:n alussa. Vanha lasku-uoma on muistitiedon mukaan ollut järven pohjoispäässä, josta sen vesi juoksi Rauanjärveen.
[Kuva 2. V. 1829-30 tehty maanmittauskartta Kannusjärven ympäristöstä.]
Historiallisisla tiedoista viitattakoon vaan jo aikaisemmin mainittuun Bremerin tiedonantoon punamullan valmistamista Kannusjärven rannalla. Paljon tärkeämpi on kuitenkin järven ympäristöstä v. 1829-30 tehty tiluskartta, josta ylempänä oleva esittää pienennetyn jäljennöksen. Tässä kiinnitettäköön järven ympärillä oleviin pilkutettuihin rajaviivoihin, jotka rajoittavat kullekin tilukselle jaettuja eriluontoisia maita. Karttaselityksistä on luettavissa, että järven ympärillä olevat maat ovat poikenneet selvästi ja määrätyllä tavalla ulompana olevista. Niinpä ovat numerot 2, 3, 4, 5, 6, 7, 117, 118, 842, 843, 844, 845, 846 selityksen mukaan vesijättöä tai järvenpohjaa (tillandning eller sjöbotten) ja ll, 175, I75 ja 178 kangasta (mo), erotukseksi paremmasta metsämaasta (skogsräntemark), jota on näiden ulkopuolella. Nuo mainitut alueet ovat selvästi entisen Kannusjärven pohjaa. Siihen viittaavat eräät näiden nykyiset nimetkin. Heinäselän luhta, Lahdenpohjan luhta, samoin Laskulampi. Erotus järvenpohjamaan ja ulompana olevan kangasmaan välillä on vielä nytkin näkyvissä. Laskulammen etelä- ja itäpuolella on irtonaista hiekkaa, jossa ei metsä vieläkään ole ottanut viihtyäkseen. Entisen järven alueella kasvava metsä eroaa huomattavasti ylempänä olevasta, siitä puuttuu m. m. suuret palaneet tervaskannot, joita muualla on runsaasti, todistuksena siitä että kulovalkea on polttanut Kannusjärven ympärillä olleen metsän.
Tuon vanhan kartan avulla käy mahdolliseksi hahmoitella entisen Suur-Kannusjärven muoto niin hyvin, ettei paljoa poikkea todellisuudesta. Järvi nimittäin on aivan tarkalleen kartoitettavissa niiden rautamuodostusten mukaan, jotka ovat Kannusjärven vmpärillä nähtävissä. Ne ovat harvinaisen - voipa sanoa teoreettisen - selvät ja kauniit, mikä käy ilmi siitäkin, että geologisiin harjaantumattomat paikkakunnan asukkaat ymmärtävät niiden merkityksen. Melkein kaikkialla on rantaviiva helposti seurattavissa, useimmiten erosioterassina, paikoin taas rantavallina, niinkuin kartalla s. 7 on esitetty. Kaikkialla ei ranta kuitenkaan ole tutkittu. Esim. pohjoisessa, Polvilammen itäpuolella, on se piirretty topografikartan mukaan, jonka 102:n m:n korkeuskäyrää seuraa. Verrattaessa näin entisen Kannusjärven kuvaa äskeiseen tiluskartan esittämään, huomaa heti, että ne suurin piirtein ovat samallaiset, poiketen toisistaan vain yksityiskohdissaan.
[Kuva 3. Profiileja entisen Kannusjärven rantamuodostumista ja nykyisestä lasku-uomasta.]
Rantamuodostumista on erosioterassi yleisin. Riippuen rannan kaltevuudesta on milloin matalampi milloin taas korkeampi. Erikoisen suuri on esim. Kannusjärven itäpuolella, kartalla merkityn viivan B-B:n kohdalla, josta on tehty profiili (katso kuva 3). Tavallisimmin on terassi vain ½-l m korkea, kuten näkyy esim. profiilista E-E, F-F, G-G ja D-D. Viimeksimainittu paikka on ollut kapea, Sahisärkän harjusta vedenpinnan yläpuolelle kohoava saareke. Sen nimi on vieläkin Särkkäsaari. Nykyisen Laskulammen eteläpuolella on ollut vieläkin pienempi saari. Siitä on otettu kuva 4 seuraavalle sivulle. Harvinaista ei ole tavata huuhdottuja kivikkoja entisen rannan edustalla sellaisissa paikoissa, missä karkeampi sora on ulottunut juuri vedenpinnan tasoon.
Entisen rannan ollessa loivaa, asettuu terassin sijalle rantavalli, niinkuin asian laita on nykyäänkin. Seuraavalla sivulla oleva kuva 5 on otettu eräästä rantavallista profiiliviivan A-A:n kohdalta lounaaseen päin katsottaessa. Itse profiilin kohdalla on vallin ohella myös rantaan syöpynyt pieni terassi, kuten taulukolla olevasta piirroksesta voi nähdä.
[Kuva 4. Pieni entisen Kannusjärven saari nykyisen Laskulammen eteläpuolella. Valok. tekijä]
[Kuva 5. Entisen Kannusjärven ranta Kokkoselän länsipuolella. Valok. tekijä.]
1) Saman luvun ilmoittaa saaneensa I. Leiviskä syksyllä 1920 ilmestyneessä teoksessaan Der Salpausselkä, Fennia 41, s. 205, jossa hän nrainitsee tästä vanhan Kannusjärven terassista.Rantamerkkien asemasta voidaan nähdä, että vedenpinta on ollut 6.7 m1 nykyisen Kannusjärven ja l0.5 m Laskulammen pintaa korkeammalla. Järven vedet ovat silloin juosseet pohjoisesta, Polvilammen kohdalta, Rauanjärveen. Topografikartan mukaan on Rauanjärvi 99.9 m m. p. y. ja entisen Kannusjärven korkeus on ollut noin l0l m (terassin korkeutta ei ole tarkalleen sovitettu topografikartan kiintopisteeseen), jotenka järvien välinen korkeuserotus on ollut toista metriä. Nykyään on mainittu Polvilampi noin 1 m verran alempana terrassia ja sen vesi laskee etelään Kannusjärveen, mutta vähäsen myös länteen päin Rauanjärveen. Sinne vievä puro on syvän, kaukalomaisen altaan pohjalla, ja se paljon leveämpi ja suurempi kuin mitä nykyinen siinä virtaava vesimäärä tarvitsisi. Ruokoa (Phragmites) kasvavat umpilammet tekevät sen kuolleen näköiseksi.
Tämän entisen uomansa on Kannusjärvi hylännyt itselleen länsipuolella järveä paljon suoremman ja lyhyemmän läpi Sahisärkän. Ennen murtautumista oli Kannusjärvi yli 10 m Pölläkkää korkeammalla ja välillä oli vain mainittu harju, joka on niin kapea, että töintuskin polku sen laella saa tilansa. Miten houkuttelevaa olikaan järven laskuyritys! Eikä ole ollenkaan syytä epäillä, ettei se olisi tapahtunut aikaisemmin kerrotulla tavalla. Kerran alkuun päästyään on vesi helposti katkaissut harjun, joka tällä kohtaa ei ole karkeata ainesta, leikaten siihen uuden uoman aina Pölläkän pinnan tasalle. Itse murtautumispaikka on selvästi nähtävissä jyrkkine, suorine soraseinineen. Kasvullisuus ei ole vielä ottanut siinä muodostuakseen kuin harjun muilla rinteillä. Leikkaus näkyy taulukolla s. 15 C-C.
Sama Sahisärkän harju on vedenpinnan äkkiä laskiessa katkennut myös muualta, nimittäin nykyisestä Ruukinlammesta lähtevän ja siihen tulevan puron kohdalta sekä nykyisen Siikapuron eteläpuolelta, lähellä varsinaista Kannusjärveä katso karttaa). Näissä paikoissa on nykyistään suuremman, juoksevan veden kuluttama korkea erosiotörmä.
Entisen Suur-Kannusjärven pinta-ala oli n. 480 ha. Laskun jälkeen jäi siitä jälelle l3 veden täyttämää allasta, joista suurimmat ovat Kannusjärvi, Kokkoselkä, Ruukinlampi ja Laskulampi. Kun niiden yhteinen pinta-ala on lähemmä 155 ha, muodostavat ne vain vajaan ½:n järven entisestä suuruudesta.
Keltamullan muodostuminen.
Siirtyessämme tämän jälkeen tarkastelemaan keltamultaesiintymien asemaa tähän entiseen Suur-Kannusjärveen nähden, voi heti huomata, että keltamultapaikat jäävät poikkeuksetta vanhan rantaviivan sisäpuolelle. Rautaoksidisaostumia on muodostunut tuon entisen järven rannoilla aina 3-4 m syvyydestä alkaen 12 m saakka. 4-7 m syvyyteen syntynyt keltamulta jäi järven laskun jälkeen kuivalle maalle, syvemmälle kerrostunut on yhä edelleen järven ja lampien pinnan alapuolella. Se muta, mikä on keltamullan päällä esim. Heinäselänluhdassa ja Pitkässäluhdassa ja muodostunut osaksi yhtaikaa keltamullan kanssa, mutta pääasiassa kuitenkin sen jälkeen. Nykyaikainen, mudan päälle oleva ohut turvekerros on syntynyt nähtävästi vasta järven laskun jälkeen.
Huomautettakoon tämän lisäksi vielä, että vanhat punamullan polttouunitkin ovat entisen rantaviivan sisäpuolella, mikä todistaa, että niissä on alettu polttaa keltamultaa vasta sen jälkeen, kun sitä tavattiin kuivalla maalla entisen järven pohjalla.
Mistä ouat keltamullan ainekset kotoisin? Saadaksemme vastauksen tähän kysymykseen, joka on koko tutkimuksen alkukohta, otettakoon huomioon seuraavat seikat. Järveen ei ole keltamullan muodostuessa, eli ennen järven laskua, tullut vesiä mistään kauvempaa, koska järven yrnpäristö on joka puolella alempana. Nykyisin on asian laita melkein sama. Vain pieni Polvijärvi tuo pohjoisesta vettä Kannusjärveen, mutta Suur-Kannusjärven aikana virtasi siinä päinvastaiseen suuntaan. Kannusjärvi sai siis, suoranaista sadetta lukuunottamatta, nyt ja vielä enemmän entiseen aikaan altaansa täyttymään vain pohjavedestä, ja senkin aivan lähimmästä ympäristöstänsä. Vesirikkaat lähteet ovatkin täällä hyvin yleisiä. Alusta on kokonaan harjuainesta, sillä niinkuin jo tämän kirjoituksen alussa mainittiin, ei vuoriperä tule täällä näkyviin. Tämän soran läpi suodattuu järveen tuleva pohjavesi ja juuri harjumaterialista ovat niinollen myös huuhdotut ne kemialliset ainekset, jotka järven pohjalle ovat laskeutuneet ja yhä edelleenkin kerrostuvat. Sieltä on myös haettavissa keltamullan ainekset.
Pohjavedeessä olevien rautayhdistysten saostuminen järvien ja soitten pohjalle malmina on vallan yleistä meidän ilmanalassamne. Ne ovat varsin ominaisia seuduille, joissa sora ja hiekkamaalajit ovat vallitsevina. kuten esim. suurimmassa osassa Karjalaa. Ei ole tässä syytä ottaa esille, mitenkä näitten muodostuminen selitetään. Näitä eri teorioja on selitetty esim. Geoteknillisten tiedonantojen 20:ssä numerossa: "Järvimalmit eräissä Pusulan, Pyhäjärven, Lopen, Someroniemen ja Tammelan järvissä", tehnyt B. Aarnio. Mainittakoon vain erikoisesti tämän tapauksen varalta, ettei seudun vuoriperälla ole suoranaista vaikutusta näiden raudanpitoisten muodostumien syntyyn, mutta kylläkin välillinen, sillä irtainten maalajien laatu riippuun myös alla olevasta vuoriperästä.
Puheena oleva Kannusjärven rautaoksidisaostuma, sekä järvimalmi että ennenkaikkea keltamulta ei tee poikkeusta yleisestä säännöstä. Mainituissa muodostumissa oleva rautaoksidi on huuhtoutunut järven ympärillä olevista sora- ja hiekkamääristä pohjaveden mukana järveen ja saostunut sen pohjalle. Kaikesta sorasta saa vesi aina rautaoksidia mukaansa ja erikoisesti sisältää tämän seudun irtonaiset maalajit sellaisia vuorilajeja, joissa on raudanpitoisia mineraaleja. Seudun vuoriperään kuuluva biotiittiliuske, joka lisäksi pieniä pyriittirakeita ja suorastaan kapeita rikkikiisusuoniakin, on täällä verraten yleinen vuorilaji sorassa. Tikkalan pysäkin luona olevassa esim. on tällaisia vuorilajeja l0-15 %:iin kivien koko lukumäärästä. Sellaiset lohkareet ovat varsinkin maanpinnalla hyvin rapautuneita, ruosteen ruskeita ja murenevat helposti. On luonnollista, että näistä muodostuneet rautaoksidimäärät joutuvat sadeveden huuhtomina pohjaveteen ja sen mukana lopulta soihin ja järviin, joissa ainakin osa laskeutuu pohjalle. Liuskeissa olevista sulfideista on nähtävästi myös oleva runsas rikkimäärä kotoisin.
Raudanpitoista pohjavettä tihkuu järveen luonnollisesti kaikkialla, pitkin rantamia, mutta erikoisen runsaasti juuri lähteissä, joista järven ympäristö, kuten aikaisemmin mainittiin, on erikoisen rikas. Olisi siis odotettavissa, että keltamultaa olisi etupäässä lähteiden ympärillä. Niin onkin asian laita. Kaikki keltamultapaikat ovat lähellä runsasvetisiä lähteitä. Nämä lähteet ovat varmaan olleet olemassa entisenkin Kannusjärven aikana samoilla paikoilla, vaikka ovatkin siirtyneet järven ja pohjaveden laskiessa jonkun verran alemmaksi, niinkuin on mahdollista todeta useassa paikassa, esim. Heinäselänluhdan rannoilla.
Saadakseni selkoa pohjaveden raudanpitoisuudesta, olen ottanut näytteitä muutamista lähdevesistä, joista tehtiin analyysi. Tulos oli seuraava:
Lahdenpohjaluhdan länsirannalla olevan lähteen vesi sisälsi:
Fe2O3 1:ssä litrassa .... 0.1278 g
Pitkänluhdan itäpuolella olevan lähteen vesi:
Fe2O3 l:ssä litrassa .... 0.063 g
Tutkitut lähteet olivat jo silmin nähden hyvin ruosteenpitoisia, mikä saa selityksensä niistä juoksevan huomattavan suurista rautamääristä. Niiden suuruus käy paraiten selville vertaamalla analyysituloksia muualla tehtyihin havaintoihin, esim. yllämainitun B. Aarnion oleviin. Niinpä pohjavesi Heinäjärvestä Fe2O3 1:ssä litrassa 0.00479 g (siv.27), Saloveden vesi 0.0024 g, Pohjavesi Vahermasta 0.00479 g, (siv. 32). Niiden paikkojen lähellä mistä tutkittu vesi oli otettu, esiintyy järvimalmia.
Sekä äsken mainittujen että kaikkien muiden Kannusjärven ymparillä olevien lähteiden läheisyyteen kerrostuu vielä tänäpäivänä keltamultaa, ja juuri entisten muodostumien kohdalle. Jo aikaisemmin mainittiin, että Ruukinlammen keltamulta on suorastaan turpeen sisässä ja päällä ja että juuri tällä kohdalla on rannalla runsasvetisiä lähteitä, jotka valuttavat vettä suolle. Ei voi otaksua muuta kuin että keltamulta on saostunut ja saostuu yhä vieläkin juuri näiden lähteiden kulettamista rautaliuoksista. Näin syntyy keltamultaa paraillaan Pitkänluhdan itärannalla turpeen pinnalle. Heinäselänluhdan eteläranta on myös täynnä hetteitä, joiden pohja on nykyään laskeutuvan keltamullan peittämä.
1) Vert. B. Aarnio: Maanlaatumuodostuminen s. 7, Suomen Maamittariyhdistyksen aikakauskirjassa 1915.Viitattakoon edelleen muutamiin tosiasioihin, jotka valaisevat rautahydroksidin saostumista. Tältä kannalta on keltamullan geologinen esiintymistapa tärkeä. Kuten jo mainittiin on tämä entisen Kannusjärven pinnan alapuolella oleva rautahydroksidisaostuma kaikkialla samallaista, oli se nykyään kuivalla maalla tai siitä edelleen keskeymättä jatkuvana kerroksena nykyisten lampien ja järvien vedenpinnan alapuolella. Tästä nakyy, ettei sen muodostuminen ole riippuvainen järven ja pohjaveden pinnan laskeutumisesta; järven lasku on vain tuonut päivän valoon sen, mitä vedenpinnan alla on hiljaisuudessa ja pitkien aikojen kuluessa tapahtunut. Se ei siis ole mikään maanlaatumuodostuma jossakin erikoisen rikkaassa raudanpitoisissa sorakerroksissa, jotka pohjaveden alentamisen jälkeen olisivat joutuneet podsoloitumisen alaiseksi. Jos näin olisi asian laita, täytyisi keltamultaa olla myös itse harjuaineksessa harjun sisässä. Ettei sitä siellä ole, näkyy useista kaivauksista, joita on tehty keltamultaa etsittäessä ja luotaessa Pitkänluhdanlammen ja Majalammen laskuojia. Tämän otaksuman mahdottomuus käy lisäksi selville itse keltamullan kemiallisesta kokoomuksesta. Siinä on kemiallisesti saostunutta Fe2O3 ja. SiO2 yhteensä 5l %, vettä 17 %, orgaanisia aineita 2 % ja vain 26 % liukenematonta kvartsi- ja maasäöpähiekkaa, joka on siihen nähtävästi huuhtoutunut rannalta niinkuin mutaan ja turpeeseenkin. Näin ollen siinä ei ole lainkaan sitä maalajia, joka olisi ollut ainesten varsinaisena perustana, niinkuin on luonnollisesti asianlaita siellä, missä tällainen rikastuminen määrättyyn horisonttiin tapahtuu. Näin ollen olisi keltamullan muodostuminen aivan samanlainen ilmiö kuin järvimalminkin, mikäli on kysymys rautaoksidin alkuperästä ja kulkeutumista saostumispaikalle. Voidaan vain kysyä, miksi Kannusjärvellä on tästä pohjaveden tuomasta rautaoksidista saostunut keltamultaa ja vain poikkeuksellisen vähän järvimalmia. Asian selittämiseksi tyydyn vain muutamiin viittauksiin. Ensiksikin ei keltamullan ja malmin välinen erotus ole ulkonaisesti jyrkkä. Ne vaihettuvat vähitellen toisikseen ja paikka paikoin vuorottelevatkin keskenään. Edelleen ei täällä oleva malmi ole lasimaista, vaan ainoastaan verraten helposti murenevina himmeän ruskeina kokkareina. Siinä rautahydroksidigeeli ei ole siis ainakaan silminnähtävästi vanhentunut. Mikä tässä ja vielä enemmän hienojakoisessa keltamullassaon estänyt kiteytymisen, ei ole tässä selvitetty. Mahdollisesti keltamullassa oleva silisiumdioksidi1 ja ehkä myös verraten rungas mätänemättömien organisten aineiden määrä ovat olleet ehkäisevinä tekijöinä.
Keltamullan muodostumisnopeus sekä nykyään että aikaisemmin on jokseenkin tarkkaan laskettavissa. Niillä paikoilla, missä sitä on alkanut syntyä vasta järven laskun jälkeen, mikä lähteiden siirtymisestä ja pohjan laadusta on helposti todettavissa, tekee kaikkialla sen havainnon, että keltamullan muodostaminen tapahtuu sangen hitaasti. Niinä n. 125:nä vuotena, mikä järven laskusta kulunut, on muodostunut vain muutaman mm, korkeintaan yhden cm vahvuinen kerros. Samoin löytää sieltä, mistä 70-80 vuotta keltamulta otettiin tyystin pois, (vedenpinnan alla) vain ohuen rautahydroksidikelmun hiekan ja kasvijäännösten pinnalla.
2) I. Leiviskän mukaan on Murtojärven harjuplatoo n. 129 m m. p. 7. I Leiviskä: Der Salpausselkä, Fennia 41, N:o 3, s. 278.Nyt tiedetään myös, minkä ajan kuluessa nuo vanhemmat Kannusjärven varsinaiset keltamultamuodostumat ovat syntyneet. Järven ikä on nimittäin jokseenkin tarkkaan laskettavissa kronologsten savitutkimusten perusteella. Niiden mukaan on jääkauden muinainen jääkauden aikuinen mannerjäätikkö sulanut lahes l0 000 vuotta sitten. Tämän Salpausselkävaiheen aikana oli merenpinta Tohmajärven pohjoisosissa n. 129 m. yläpuolella nykyistä merenpintaa.2 Kannusjärven allas ei silloin vielä ollut irtaantunut järveksi, sillä sen kynnys on noin 95 m m. p. y. Se muodostui kuitenkin verrattain pian, sillä kohoaminen on jäätikön sulamisaikana ollut nykyistään paljon nopeampi, noin 4-6 m vuosisadassa.
Käymättä maan kohoamista koskevia asioita tässä sen tarkemmin pohtimaan, ei ole paljoa erehdytty, kun otetaan entisen Kannusjärven iäksi 9 000 vuotta. Se aika on siis ehtinyt kulua niiden keltamultamuodostumien syntymisessä, jotka parhaimmilla paikoilla ovat vain ½m vahvuiset. Tästä voi helposti laskea, että rautahydroksidin saostuminen keltamullan muodossa on tapahtunut yhtä hitaasti entiseen aikaan kuin nykyäänkin. Se onkin aivan luonnollista, jos otaksutaan aikaisemmin esitetyn keltamullan muodostumistavan pääasiassa vastaavan todellisuutta.
Edellisen lisäksi voidaan tehdä muitakin laskelmia, jotka valaisevat tässä esille tulleita seikkoja. Niinpä on erikoisten olosuhteiden vuoksi mahdollista osapuilleen arvioida se rautaoksidimäärä, joka pohjaveden mukana tulee Kannusjärveen, kun tiedetään siihen tuleva vesimäärä ja otetaan huomioon edellämainitut analyysit. Kuten jo aikaisemmin mainittiin, on Kannusjärven vesi melkein yksinomaan pohjavettä, ja sen suuruus on jotenkin sama, mikä järvestä laskee Siikapuroa myöten pois. Kesällä 1920 tehdyn laskun mukaan virtaa siitä vuoden kuluessa noin 7 775 000 000 l. Jos pohjaveden rautaoksidinpitoisuuden otaksuttaisiin olevan noin0.05 g l kohti, sisältäisi mainittu vesimäärä sitä 388 750 kg. Saatua lukua tarkastettaessa täytyy ottaa huomioon, ettei kaiken pohjaveden tarvitse olla niin raudasta rikasta kuin parin lähdevesianalyysin perusteella on otaksuttu, sekä toiseksi ja ennenkaikkea se, että suurin osa rautaoksidista virtaa veden mukana pois, pohjalle laskeutumatta.
Kun siis ei ole toivoa keltamullan nopeasta uudistumisesta, eivätkä entisetkään muodostumat ole kovin suuria, ei tätä raaka-ainetta käyttävä teollisuus ole pitkäikäinen. Nykyisen valmistuksen perusteella, joka 25-30 tynnyriin punamultaa vuorokaudessa, voi sanoa, että tähän löydetyt varastot ovat kulutetut muutaman vuoden kuluessa.
Tohmajärven pitäjän pohjois-osassa tavataan keltaamultaa vähin muuallakin, mutta niiden suuruudesta ei ole tietoa. Mainittakoon tässä vain Kannusjärven keltamullan vertauskohdaksi, että samantapaisia muodostumia on paikoissa, joissa ei voi olettaa veden niitä koskaan postglasialisen meren jälkeen peittäneen eivätkä ne siis ole voineet syntyä esitetyllä tavalla. Niinpä esim. Tikkalan kylässä, Juvosen talon eteläpuolella, Salpausselän korkeimmilla kohdilla, eräässä kuivassa harjukuopassa, on punamullan tapaista muodostumaa. Se tulee kuopan pohjalla ja osaksi seinämillekin näkyviin sammal- ja ohuen humus- sekä vaalean hiekkapeitteen alta 5-10 cm vahvuisena kerroksena harjuhiekan päällä. Väri on ruskeanpunainen. Kemiallinen analyysi näytti siinä olevan Fe2O3 8% jälkiä SO3:stä ja suurimman osan hiekkaa. Se on selvästi maaperämuodostuma, joka on syntynyt siten, että rautahydroksidi on saostunut määrättyyn hiekkahorisonttiin sen päällä olevasta hiekasta ja todennäköisesti myös ylempänä olevan jyrkän harjukuopan rinteestä.
1) Kongl. Vetenskaps Academiens Handlingar, år 1742, Vol. III s. 16. "Rön om Trädrötter till fin jordart förwandlade i ett gult jordhwarf eller Ochra" af Daniel Tilas.Eräs toinen Suomessa tehty keltamultalöytö on mielenkiintoinen takia, että näyttää olevan täysin analoginen Kannusjärven esiintymän kanssa. Se on mainittu Ruotsin Kuninkaallisen Tiedeakademian Toimituksissa v:lta 1742. Löydön on tehnyt Daniel Tilas1 Sahalahden pitäjässä Längelmänveden rannalla. Keltamulta, joka kuvauksesta päättäen on samallaista kuin Kannusjärvellä ja jota Sahalahdella on käytetty säämiskän värjäykseen, oli tavattavissa kuivalla maalla silloisen ja erään vanhemman, pari kyynärää ylempänä olevan rantaviivan väliliä. Längelmänvesi on näet, kuten Tilaskin mainitsee, ollut aikoinaan korkeammalla, silloinkuin se laski Kangasalan kirkonkylässä olevan Sarsankosken kautta Roineeseen, mutta sen pinta laskeutui, kun järvi 16:sataluvulla mursi itselleen uuden lasku-uoman Pälkäneveteen (Näin syntynyt Iharinkoski kuivui taas puolestaan, kun Längelmänvesi v. 1830 murtautui Kaivannon kannaksen kautta uudelleen Roineeseen.) Tuo Tilasin löytämä keltamulta on selvästikin laskeutunut tuon aikaisemman ja korkeimmalle ulottuneen Längelmänveden rannalle ja tullut näkyviin järven laskun jälkeen kuten Kannusjärvellä.
2) E. G. Palmén: Äldre och nyare sjöfällningar i Finland, 84. Fennia 26, N:o 7.On olemassa suoranainen havainto siitä, että keltamultaa on löydetty heti lasketun järven pohjalta. Höytiäisen laskun jälkeen nähtiin nimittäin juuri äsken veden alta ilmestyneellä maalla paikoin ruskeata, vellimäistä rautahydroksidia, paikoin oikeata keltamultaa.2 Ne olivat siis täällä valmiina muodostumina ja tulivat näkyviin vedenpinnan laskiessa.
3) A. W. Cronquist: Om ockerlager vid Stråsjö i Jerfsö och Färila socknar, Helsingland. Heol. Fören. Förhandl. Bd. 18, 1886, s. 214-220.Mikäli tunnetaan, ovat muualla tavatut puhaat keltamuodostumat yleensä samantapaisia kuin Kannusjärvellä. Ruotsissa esim. Sträsjö järven suuri keltamultaesiintymä Jerfsön ja Färilan pitäjissä Helsinglannissa,3 on suurien harjujen keskessä. Samanluontoisissa paikoissa voi niitä olla meilläkin muualla kuin edellämainituissa paikoissa, jossa ne järven laskun kautta ovat tulleet päivänvaloon. Varsinkin Karjalassa ja Savossa voi järvien rannoilta ja luhtaniittyjen pohjilta löytyä sellaisia, kun vaan ryhdytään tarkemmin hakemaan.
Geoteknillisiä tiedonantoja N:o 31
Kirjoittanut Matti Sauramo
Helsinki 1921
Valtioneuvoston kirjapaino
1) Anvisning på Malm- ock Bergarter uti Stor-Furstendömet Finland av Carl Otto Bremer, Andra delen, Åbo 1925.
2) H. J. Holmberg, Materialier till Finlands geognosi 1859, s. 221.Keltamultaa, keltaista rautaokraa, on tavattu suuremmissa määrissä verraten harvassa paikassa, ja niistäkin ovat tietomme sangen vähäisiä. Huomatuin lienee tässä Tohmajärven pitäjä Karjalassa. Siellä ovat asukkaat varsinkin entisinä aikoina ottaneet keltamultaa useasta paikasta, käyttäen sitä väriaineena joko tai punamullaksi poltettuna. Tämän kotiteollisuuden tuotteita on omalla paikkakunnalla käytetty kuitenkin vain poikkeustapauksissa, niinkuin näkyy harmaista, maalaamattomista taloista, vaan ne ovat viedyt muualle. Siitä tietävät mainita eräät vanhat, kivennäisvaroja käsittelevät teokset. Niinpä kerrotaan Carl Otto Bremerin v. 1825 julkaisemassa Tietoja S uomen Suurruhtinaskunnan malmeista ja vuorilajeista1 toisen osan siv. l7l senraavaa: "Onganen eli Ongamon punamulta, jota talonpojat polttavat rautaoksidista, myydään Sortavalan kauppiaille, jotka kulettavat Pietariin, josta suuri osa menee laivoilla Niznijnovgorodin markkinoille". Siv. 172 jatketaan: "Ilomantsiin vievän maantien varrella olevan Lippilammen verotilan maalla on Kannusjärvi-niminen laskettu järvi. Kahden laskuojan varrelta saadaan täälläkin rautaoksidia, jota rahvas puristaa kokkareiksi ja polttaa uunissa sekä senjälkeen sotkee punaväriksi, jonka he myyvät. Nykyään kuluu sitä saatavan vain niukasti." Niinikään mainitsee Holmberg Lippilammen keitamultapaikan tiedonannossaan2, jonka hän on saanut F. Steinheilin muistiinpanoista.
Bremerin teoksessa mainittu punamullan poltto lienee loppunut verraten pian, mutta itse raaka-aine esiintymä ei silti unohtunut. Sitä käytti myöhemmin Pitkärannan ruukki puna- ja keltavärin valmistukseen ja viimeksi on v. 1919 eräs turkulainen yhtiö perustanut tarkotuksessa tehtaan Kannusjärven rannalle. Siinä valmistetaan paraillaan punamultaa, joka tosin ei ole joutunut ainakaan vielä maailman markkinoille, mutta on levinnyt lyhyessä ajassa jo kautta koko oman maan.
Kun Geologinen komissioni on viime vuosina entistä tarmokkaammin alkanut etsiä malmeja maastamme, kiintyi huomio näihin Kannusjärven keltamultaesiintymiin. Koska sellaisten on huomattu muodostuvan kiisumalmien rapautuessa, esim. Outokummulla ja Otravaarassa, oli samallainen muodostumistapa mahdollinen myös Kannusjärvellä. Asiasta päätettiin ottaa selko, koettamalla mistä keltamullan aines on kotoisin. Tutkimukset, jotka tämän kirjoittaja, näyttävät tyydyttävälla tavaila vastauksen tähän kysymykseen, vaikka käykin toiseen suuntain kuin oli odotettu. Siitä huolimatta lienee paikallaan itse keltamultaesiintymän tähden saattaa nämä tulokset julkisuuteen, koska maamme tämänluontoisista muodostumista ei ole olemassa ainoatakaan yksityiskohtaista esitystä, kun taas tietomme samallaisissa paikoissa tavattavista suo- ja järvimalmeista ovat paljon paremmat. Tämä johtuu tietenkin etupäässä siitä, että mainitut malmit ovat saaneet suuremman käytännöllisen merkityksensä vuoksi enemmän huomiota puoleensa kuin keltamulta, mutta varmalta näyttää myöskin, että itse luonnossa suo- ja järvimalmien muodostuminen on paljon yleisempi raudan suostumistapa kuin se, jossa syntyy keltamultaa. Kävisi varmaan teoretiselta kannalta mielenkiintoiseksi selvitellä niitä erilaisia olosuhteita ja edellytyksiä, jotka ovat ratkaisevia mainittujen erilaisten raudan saostumistulosten muodostumisessa. Siihen ei tässä kuitenkaan paljoa puututa, vaan rajoitutaan edellämainittuun tutkimuksen alkuperäiseen tarkoitukseen ja keltamullan esiintymisen geologisen puolen selvittelyyn.
Seudun yleinen luonne.
Kannusjärvi, jonka ympärillä olevia keltamultaesiintymia tutkimukset koskevat, on Tohmajärven pitäjän koilliskolkassa, Kiihtelysvaaran rajoilla. Lähimmältä, Tikkalan rautatiepysäkiltä on sinne matkaa linnuntietä itää kohti noin 6 km ja kärrytietä noin 8 km (katso karttaa). Seutu saa leimansa ja luonteensa mahtavista vierinkiviharjuista ja -kankaista, jotka kuuluvat toiseen Salpausselkää ja siitä länttä ja luodetta kohti lähteviin pitkittäisharjuihin. Kannusjärven kohdalla on vierinkivisoraa yli 4 km leveydeltä ja tienoilla, 6-7 km. Tämän irtonaisen maalajin alta pistäytyy kiilleliusketta oleva vuoriperä näkyviin vain muutamissa paikoissa Salpausselän läntisellä rinteellä, esim. Riihiahon talojen kohdalla ja etelämpänä Perivaaralla ja sen itäpuolella Ala-Simolan taloon saakka. Pohjoisempana näyttää vuoriperä olevan koko syvällä ja koko se määrä, 40-50 m, minkä tämä seutu on itä- ja eteläpuolelta alkavia tasaisia suomaita ylempänä, johtuu ja hiekkakasaumista. Pinnanmuodoista on vallitsevana toisinaan tasaiset kankaat, toisinaan taas hyvinkin jyrkkerinteiset harjanteet, joiden välillä on syviä kuoppia. Kuoppien pohjalla on joko suoturvetta tai lampia. Itse suuri Kannusjärvikin on käsitettävä harjukuopaksi, sillä sen altaan reunoilla ja nähtävästi myös pohjalla on vain vierinkivisoraa. Alueen geologiset ja topografiset piirteet käyvät parhaiten selville mukana kartasta siv. 7, jolle maanlajien ohella on piirretty myös korkeuskäyrät, venäläisen topografikartan mukaan. Korkeuskäyrien välinen korkeuserotus on 8 sašenia (= 17,086 m), jotenka ne tuovat esiin vain pinnanmuodostuksen suuret piirteet, mutta niistä ei saa aavistustakaan siitä harjujen ja kumpujen, notkojen ja kuoppien eksyttävästä labyrintistä, mikä on luonteenomaista varsinkin Kannusjärven ja Rauanjärven välisille asumattomille saloille, jotka kasvavat milloin juhlallisinta hongikkoa milloin sellaisia tiheikköjä, että on työläs niiden lävitse tunkeutua.
Keltamulta.
Keltamullan esiintymispaikat ovat merkityt mukanaseuraavalle kartalle. Niinkuin siitä käy selville, tavataan sitä useissa eri kohdissa Kannusjärven ympärillä olevissa notkoissa ja lammissa; Sen länsipuolella on muutamia pieniä esiintymiä vähän kauvempanakin. Seuraavassa lyhyt esitys kustakin löytöpaikasta.
1. Lahdenpohjanluhta kartan eteläreunalla. Tämä harjuplatoossa oleva syvennys on vetelää, hyllyvää suota, jossa kasvaa pääasiallisesti putkilokasveja, ja jota käytetään ainakin rannoiltaan niittynä, kuten nimikin osottaa. Keskikohdalla on pieni umpeen kasvava lampi, joka saa vettä ympärillä olevista lukuisista lähteistä ja josta lähtee puro Kannusjärveen. Keltamultaa on tavattu tämän luhdan molemmin puolin puroa. Se on osittain turpeen päällä ohuena, muutaman cm vahvuisena kerroksena, osittain turpeen alla. Puron pohjoiseen kääntyvän mutkan kohdalla ohuen peitteen matalien suolampien ja hetteiden pohjalla.
2. Heinäselänluhta on edellisen kaltainen heinää kasvava hyllyvä suo. Keltamultaa tavataan lahden koillisosassa suoturpeen ja mudan alla, hiekkapohjalla, alkaen kankaan laidasta luhdan keskiosaa kohti 5-6 m syvyyteen saakka. Keltamultakerroksen vahvuus vaihtelee 10-50 cm. Tämän luhtaniityn kaakkoisnurkalla on myöskin kuivalla muutamien kymmenien metrien leveydeltä ja 5-10 cm vahvalti ohuen sammalpeitteen alla.
3. Kannusjärven koillispuolella on kaksi keltamultapaikkaa, jotka edelliseen verraten ovat paljon suuremmat ja tärkeämmät. Toinen näistä Kokkoselkään pohjoisesta tulevan puron suupuolella ja purosta etelään päin ulottuvassa notkossa, toinen taas Kokkoselän itäpuolella olevien lampien läheisyydessä. Edellisessä paikassa on keltamullan esiintyminen samantapainen kuin heinäselänluhdan kaakkoispuolella. Täälläkin tavataan sitä pääasiassa kuivalla maalla. Parhaissa nousee sen vahvuus lähemmä 20 cm. Keltamultakerros jatkuu kankaalta notkoon päin turpeen ja suomudan alle. Tämä keltaesiintymä on huomattava siitä syystä, että Pitkärannan perustama tehdaslaitos on ollut juuri mainitun puron varrella. Tehtaaseen on otettu läheiseltä suolta. Tältä samalta paikalta on nähtävästikin kotoisin myös punamulta, joka alussa esittämäni kertomuksen mukaan on vaeltanut Sortavalaan ja Venäjälle saakka. Siihen viittaavat keltamultapaikan itäpuolella, harjun rinteellä olevat kiviuunien jäännökset (katso karttaa). Ne ovat nykyisin pyöreitä tai pitkähköjä vierinkiviröykkiöitä, mutta ne ovat aikoinaan olleet juuri niitä kiviuuneja, joissa keltaa poltettiin punamullaksi.
Jälkimäinen keltamultapaikka antaa tehdaslaitokselle suurimman osan sen tarvitsemasta raaka-aineesta. Se lienee parhain Kannusjärven ympärillä olevista esiintymistä ja on myöskin tutkittu tarkemmin kuin muut. Kuten kartalta näkyy, on keltamultaa täällä kahden pienenpuoleisen lammen, Pitkäluhdanlammen ja Majalammen ympärillä. Lampien laskuojaa on nyt tehdasta laitettaessa perattu, jotenka vedenpinta on ylemmässä, Pitkänluhdanlammessa laskenut noin 80 cm. Täten se on tullut lähelle Kannusjärven pintaa. Muutenkin jo pian umpeenkasvavien lampien kohtaloa on täten joudutettu. Lampien altaat ovat, kuten muutkin täkäläiset syvennykset, harjukuoppia. Läntinen rinne on verraten matala ja loiva, nousten vain lähemmä l0 m, itäinen sensijaan nousee melko jyrkästi ja korkealle, kuten kartan korkeuskäyristä voi päättää. Näiden kuoppien rinteillä on keltamultaa tavattavissa sekä nykyisen vedenpinnan yläpuolella että alapuolella, lampien pohjalla. Kuivalla maalla muodostaa se yleensä ohuen, vain 10-15 cm, harvoin vahvemman kerroksen, joka reunaa lampia ja luhtaa 10-25 m levyisenä vyönä, ollen loivemmilla paikoilla leveämpi ja jyrkemmillä kapeampi tai puuttuen kokonaan. Missään ei se ulotu 3-4 m korkeammalle lampien vedenpinnasta. Kerroksen pohjana on aina havaittu olevan valkeata hiekkaa tai pientä kivikkoa; päällä on taas tavallisimmin ohut sammalpeite. Pitkänluhdanlammen entisen rannan kohdalla on keltamullan päällä 10-30 cm vahvuinen hiekkakerros. Hiekka on epäilemättä rantamuodostus siltä ajalta, jolloin lampi ei vielä ollut vesikasvien täyttämä siinä kuin nykyisin eikä myöskään oltu laskettu tuota ennenmainittua 80 cm.
1) Poraukset on täällä ja aikaisemmin mainitussa Heinäselän luhdassa tehnyt punamultatehtaan työnjohtaja Karhunen.Lammen pinnan alla olevia keltamultakerroksia tutkittiin porauksilla.1 Seuraavassa on esitetty muutamia näin saatuja profiileja Pitkänluhdan luoteisosasta, jonka yläpinta on lammen tasossa.
I. 1 m rannasta keskustaa kohti.
Nykyaikaista turvetta ... 10 cm
Valkeata järvenrantahiekkaa ... 20 "
Keltamultaa ... 25"
Turpeen, malmin ja hiekan sekaista keltamultaa ... 20 "
Sen alla vaalea hiekka.
II. 5 m rannasta.
Nykyaikaista turvetta ... 50 "
Tummanharmaata mutaa ... 150 "
Keltamultaa ... 30"
Sen alla hiekka.
III. 8 m rannasta.
Nykyaikaista turvetta ... 50 "
Mutaa ... 375 "
Keltamultaa ... 15 "
Sen alla hiekka.
Niinkuin profiileista näkyy, jatkuu keltamultakerros keskeymättä pitkin lammen (suon) pohjaa, ja se on joka paikassa välittömästi pohjahiekalla. Itse keltamultakerros on vahvimmillaan, 40-50 cm, suon laidassa ja ohenee siitä vähitellen keskustaa kohti. Kerros muuttuu ylöspäin mentäessä ilman jyrkkää rajaa mudaksi, joka muodostaa suurimman osan lampea täyttävästä turpeesta. Sen laatua ei ole tarkemmin tutkittu. Ylinnä oleva ½m vahvuinen turvekerros on aivan vähän mädäntynyttä, sisältäen jätteitä pääasiassa putkilokasveista. Nykyisin suon pinnalla ja lammin partaalla kasvavista kasveista ovat yleisimmät: Carex rostrata, Equisetum fluviatilis, Phragmites, Comarum, Menyanthes, Nymphaea alvam Potamogeton natans ja Scirpus lacustris sekä sammalkasveista eräät Amblystegium- lajit. Sphagnum-lajeja ei tavattu.
[Kuva 1. Keltamullan nostaminen koillisrannalla olevalta suolta.]
Pitkänluhdan on keltamullan esiintyminen edellisestä jonkunverran poikkeava. Keltamulta on täälläkin suorastaan hiekalla, mutta sen peitteenä ei olekaan muta ja turve eikä sammal, vaan suomalmikerros, joka on paikoin lähes 1 m vahvuinen. Aivan jyrkkää rajaa ei niiden välillä huomaa, vaan hienojakoinen keltamulta muuttuu vähitellen kokkareiksi ja siitä selväksi suomalmiksi. Muutamin paikoin muodostavat ne vuorokerroksiakin keskenään. Kaiken päällä on ohut turvekerros, joka lammen veden ja yläpuolella taas ohuempi.
4. Runsaasti tavataan keltamultaa vielä Ruukinlammen koillispuolella olevassa suosssa ja siihen rajoittuvalla rannalla. Kuivalla maalla oleva ei eroa esiintymisessään edellä kerrotuista, suossa oleva sensijaan ei ole turpeen alla, vaan päinvastoin turvekerroksen yläosassa. Se sisältää aina kasvijäännöksiä paikoin vähemmän, paikoin enemmän, muuttuen vähitellen puhtaaksi turpeeksi. Juuri keltamultaesiintymän kohdalla valuttavat suuret lähteet runsaasti vettä suon pinnalle. Sivulla ll oleva kuva on otettu juuri tästä keltamultaesiintymästä, näyttäen mitenkä sitä nostetaan suon pintaosaan kaivetusta kuopasta, jota pumppuamalla pidetään vedestä kuivana.
Edellä mainitut ovat keltamullan esiintymispaikoista huomattavimmat. Näiden lisäksi on sitä tähän mennessä vähin erin tavattu muuallakin näiden samojen järvien rannoilla, mutta ne ovat niin vähäpätöisiä, etteivät ne kaipaa erikoista mainintaa. Kartalle on näistä merkitty muutamia Laskulammen etelä- ja lounaispuolella olevia.
Keltamullan laatu ja kokoomus. Keltamullan laatua ja kemiallista kokoomusta on tarkemmin tutkittu vain Pitkänluhdan löytöpaikalta otetusta. Kuivalla maalla on se täällä kaikkialla jokseenkin samanlaista, väriltään vaaleankeltaista. Veden pinnan ja turpeen alla oleva on niinikään keltaista lähempänä rantaa, mutta kauvempana on se vihertävää ja muuttuu vasta ilman yhteydessä jonkun aikaa oltuaan keltaiseksi. Niinkuin jo mainittiin ei keltamullan ja sen päällä olevan mudan välilla ole jyrkkaä rajaa, vaan keltamulta yläosassaan myöskin mutaa, joka ylöspäin tulee vallitsevaksi. Mudan lisäksi on keltamullassa myös, varsinkin reunamilla, sammalia ja muidenkin kasvien jäännöksiä, jotka toisinaan vuorottelevat keltamullan kanssa ohuina kerroksina. Pitkänluhdan keltamullan päällä oleva suomalmi on muodottomina, pienempinä ja suurempina lohkareina ja murenevina paloina, sisältäen niinikään kasvien jäännöksiä. Puhdas keltamulta on erinomaisen hienorakeista, muuttuen sormien välissä hierottaessa tomumaiseksi.
Keltamullan kemiallinen kokoomus on seuraava:
Fe2O3 ... 35,32%
SiO2 ... 16,20%
SO3 ... 1,10%
H2O ... l7,70%
Orgaanisia aineita (element. anal.) ... 2,13%
Liukenematonta (hiekkaa) ... 26,30%
Summa 98,05%
Mainitusta suomalmista otettu näyte sisälsi:
Fe2O3 ... 60,70%
SiO2 ... 4,45%
SO3 ... 3,25%
H2O ... 22,70%
Orgaanisia aineita (element. anal.) ... 2,59%
Liukenematonta (hiekkaa) ... 5,10%
Summa 98,80%
Käytännön kannalta on molemmissa muodostamissa tärkein luonnollisesti rauta, josta keltamultan arvo värinä ja malmin arvo raudan valmistamista varten riippuu. Niinkuin analyyseistä näkyy sisältää keltamulta rautaoksidia vähän yli kolmanneksen painostaan, muina aineina on, paitsi hiekkaa ja vettä, etupäässä piihappoa. Suomalmi on koko rautarikasta. Rikkimäärä on harvinaisen suuri, varsinkin malmissa. Se on otettava huomioon, kun tulee kysymys näiden rautasaostumien muodostumisesta.
Ennenkuin kuitenkaan käyn selvittelemään, mistä keltamullassa ja malmissa oleva rauta sekä muut ainekset ovat kotoisin ja mitenkä niiden saostuminen on tapahtunut, käsittelen erästä puolta näiden muodostumien geologisessa esiintymisessä, joka ei voi olla huomiota puoleensa vetämättä ja jolla on ratkaiseva merkitys edellä mainitun kysymyksen selvitteyssä. Tarkotan sitä omituisuutta, että keltamultaa ja myöskin suomalmia tavataan yhtaikaa sekä kuivalla kangasmaalla että pohjaveden pinnan alapuolella, joko suorastaan järvien pohjalla tai suossa, ja kummassakin tapauksessa kokoumukseltaan aivan samallaisena. Kysymys tulee sitä mielenkiintoisemmaksi kun muistetaan, että keltamultaa esiintyy vain 3-4 m korkeuteen saakka Kannusjärven ja sen läheisyydessä olevien lampien veden pinnasta laskettuna. Nämä tosiasiat vievät lähemmäksi kysymyksen ratkaisua. Niiden johdosta herää ajatus, olisiko täällä tapahtunut samalla järven lasku, järven, jonka vedenpinta on ollut nykyistään koko joukon korkeammalla ja jonka rannoille olisi muodostunut keltamultaa juuri sinne, missä sitä nyt tavataan tuosta järvestä jälellä olevissa lammissa ja suorastaan kuivalla maalla.
On olemassa luotettavia todistuksia, että todella on näin tapahtunut. Perimätieto, historialliset asiakirjat ja ennenkaikkea tuon muinaisen järven jättämät pettämättömät merkit ovat sellaisia. Näiden perusteella on täysinselvitettavissä, millainen tuo aikaisempi Suur-Kannusjärvi on ollut, minnekkä sen vesi on virrannut ja mitenkä sen laskeminen on tapahtunut. Sen historia on aivan tyypillinen verrattuna maamme muihin järvenlaskuihin, ja sentähden lienee paikallaan esittää se tässä pääpiirteissään, koska siitä ei aikaisemmin ole julkaistu tarkempaa esitystä.
Kannusjärven kehistyshistoria.
Paikkakunnan asukkaat, varsinkin vanhempi polvi, tietävät kertoa, että Kannusjärvi on aikoinaan ollut paljon suurempi ja sen vedenpinta nykyistään korkeammalla, mutta että se sittemmin on tullut vahingossa lasketuksi. Tarkkoja ja ristiriidattomia nämä kertomukset eivät nykyisen polven keskuudessa enää ole. Laskemisen kuuluu suorittaneen eräs yksinäistä kalastajaelamää viettänyt mies, kaivamalla pienen ojan Sahisärkkaan Kannusjärven ja Pölläkän välillä. Vesi oli alkanut virrata sitä pitkin odottamattoman rajusti, katkaisten harjun ja kuivaten suuren osan Kannusjärveä. Laskemisen ajasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta monista merkeistä se on tapahtunut 17:n sataluvun lopussa tai l8:n alussa. Vanha lasku-uoma on muistitiedon mukaan ollut järven pohjoispäässä, josta sen vesi juoksi Rauanjärveen.
[Kuva 2. V. 1829-30 tehty maanmittauskartta Kannusjärven ympäristöstä.]
Historiallisisla tiedoista viitattakoon vaan jo aikaisemmin mainittuun Bremerin tiedonantoon punamullan valmistamista Kannusjärven rannalla. Paljon tärkeämpi on kuitenkin järven ympäristöstä v. 1829-30 tehty tiluskartta, josta ylempänä oleva esittää pienennetyn jäljennöksen. Tässä kiinnitettäköön järven ympärillä oleviin pilkutettuihin rajaviivoihin, jotka rajoittavat kullekin tilukselle jaettuja eriluontoisia maita. Karttaselityksistä on luettavissa, että järven ympärillä olevat maat ovat poikenneet selvästi ja määrätyllä tavalla ulompana olevista. Niinpä ovat numerot 2, 3, 4, 5, 6, 7, 117, 118, 842, 843, 844, 845, 846 selityksen mukaan vesijättöä tai järvenpohjaa (tillandning eller sjöbotten) ja ll, 175, I75 ja 178 kangasta (mo), erotukseksi paremmasta metsämaasta (skogsräntemark), jota on näiden ulkopuolella. Nuo mainitut alueet ovat selvästi entisen Kannusjärven pohjaa. Siihen viittaavat eräät näiden nykyiset nimetkin. Heinäselän luhta, Lahdenpohjan luhta, samoin Laskulampi. Erotus järvenpohjamaan ja ulompana olevan kangasmaan välillä on vielä nytkin näkyvissä. Laskulammen etelä- ja itäpuolella on irtonaista hiekkaa, jossa ei metsä vieläkään ole ottanut viihtyäkseen. Entisen järven alueella kasvava metsä eroaa huomattavasti ylempänä olevasta, siitä puuttuu m. m. suuret palaneet tervaskannot, joita muualla on runsaasti, todistuksena siitä että kulovalkea on polttanut Kannusjärven ympärillä olleen metsän.
Tuon vanhan kartan avulla käy mahdolliseksi hahmoitella entisen Suur-Kannusjärven muoto niin hyvin, ettei paljoa poikkea todellisuudesta. Järvi nimittäin on aivan tarkalleen kartoitettavissa niiden rautamuodostusten mukaan, jotka ovat Kannusjärven vmpärillä nähtävissä. Ne ovat harvinaisen - voipa sanoa teoreettisen - selvät ja kauniit, mikä käy ilmi siitäkin, että geologisiin harjaantumattomat paikkakunnan asukkaat ymmärtävät niiden merkityksen. Melkein kaikkialla on rantaviiva helposti seurattavissa, useimmiten erosioterassina, paikoin taas rantavallina, niinkuin kartalla s. 7 on esitetty. Kaikkialla ei ranta kuitenkaan ole tutkittu. Esim. pohjoisessa, Polvilammen itäpuolella, on se piirretty topografikartan mukaan, jonka 102:n m:n korkeuskäyrää seuraa. Verrattaessa näin entisen Kannusjärven kuvaa äskeiseen tiluskartan esittämään, huomaa heti, että ne suurin piirtein ovat samallaiset, poiketen toisistaan vain yksityiskohdissaan.
[Kuva 3. Profiileja entisen Kannusjärven rantamuodostumista ja nykyisestä lasku-uomasta.]
Rantamuodostumista on erosioterassi yleisin. Riippuen rannan kaltevuudesta on milloin matalampi milloin taas korkeampi. Erikoisen suuri on esim. Kannusjärven itäpuolella, kartalla merkityn viivan B-B:n kohdalla, josta on tehty profiili (katso kuva 3). Tavallisimmin on terassi vain ½-l m korkea, kuten näkyy esim. profiilista E-E, F-F, G-G ja D-D. Viimeksimainittu paikka on ollut kapea, Sahisärkän harjusta vedenpinnan yläpuolelle kohoava saareke. Sen nimi on vieläkin Särkkäsaari. Nykyisen Laskulammen eteläpuolella on ollut vieläkin pienempi saari. Siitä on otettu kuva 4 seuraavalle sivulle. Harvinaista ei ole tavata huuhdottuja kivikkoja entisen rannan edustalla sellaisissa paikoissa, missä karkeampi sora on ulottunut juuri vedenpinnan tasoon.
Entisen rannan ollessa loivaa, asettuu terassin sijalle rantavalli, niinkuin asian laita on nykyäänkin. Seuraavalla sivulla oleva kuva 5 on otettu eräästä rantavallista profiiliviivan A-A:n kohdalta lounaaseen päin katsottaessa. Itse profiilin kohdalla on vallin ohella myös rantaan syöpynyt pieni terassi, kuten taulukolla olevasta piirroksesta voi nähdä.
[Kuva 4. Pieni entisen Kannusjärven saari nykyisen Laskulammen eteläpuolella. Valok. tekijä]
[Kuva 5. Entisen Kannusjärven ranta Kokkoselän länsipuolella. Valok. tekijä.]
1) Saman luvun ilmoittaa saaneensa I. Leiviskä syksyllä 1920 ilmestyneessä teoksessaan Der Salpausselkä, Fennia 41, s. 205, jossa hän nrainitsee tästä vanhan Kannusjärven terassista.Rantamerkkien asemasta voidaan nähdä, että vedenpinta on ollut 6.7 m1 nykyisen Kannusjärven ja l0.5 m Laskulammen pintaa korkeammalla. Järven vedet ovat silloin juosseet pohjoisesta, Polvilammen kohdalta, Rauanjärveen. Topografikartan mukaan on Rauanjärvi 99.9 m m. p. y. ja entisen Kannusjärven korkeus on ollut noin l0l m (terassin korkeutta ei ole tarkalleen sovitettu topografikartan kiintopisteeseen), jotenka järvien välinen korkeuserotus on ollut toista metriä. Nykyään on mainittu Polvilampi noin 1 m verran alempana terrassia ja sen vesi laskee etelään Kannusjärveen, mutta vähäsen myös länteen päin Rauanjärveen. Sinne vievä puro on syvän, kaukalomaisen altaan pohjalla, ja se paljon leveämpi ja suurempi kuin mitä nykyinen siinä virtaava vesimäärä tarvitsisi. Ruokoa (Phragmites) kasvavat umpilammet tekevät sen kuolleen näköiseksi.
Tämän entisen uomansa on Kannusjärvi hylännyt itselleen länsipuolella järveä paljon suoremman ja lyhyemmän läpi Sahisärkän. Ennen murtautumista oli Kannusjärvi yli 10 m Pölläkkää korkeammalla ja välillä oli vain mainittu harju, joka on niin kapea, että töintuskin polku sen laella saa tilansa. Miten houkuttelevaa olikaan järven laskuyritys! Eikä ole ollenkaan syytä epäillä, ettei se olisi tapahtunut aikaisemmin kerrotulla tavalla. Kerran alkuun päästyään on vesi helposti katkaissut harjun, joka tällä kohtaa ei ole karkeata ainesta, leikaten siihen uuden uoman aina Pölläkän pinnan tasalle. Itse murtautumispaikka on selvästi nähtävissä jyrkkine, suorine soraseinineen. Kasvullisuus ei ole vielä ottanut siinä muodostuakseen kuin harjun muilla rinteillä. Leikkaus näkyy taulukolla s. 15 C-C.
Sama Sahisärkän harju on vedenpinnan äkkiä laskiessa katkennut myös muualta, nimittäin nykyisestä Ruukinlammesta lähtevän ja siihen tulevan puron kohdalta sekä nykyisen Siikapuron eteläpuolelta, lähellä varsinaista Kannusjärveä katso karttaa). Näissä paikoissa on nykyistään suuremman, juoksevan veden kuluttama korkea erosiotörmä.
Entisen Suur-Kannusjärven pinta-ala oli n. 480 ha. Laskun jälkeen jäi siitä jälelle l3 veden täyttämää allasta, joista suurimmat ovat Kannusjärvi, Kokkoselkä, Ruukinlampi ja Laskulampi. Kun niiden yhteinen pinta-ala on lähemmä 155 ha, muodostavat ne vain vajaan ½:n järven entisestä suuruudesta.
Keltamullan muodostuminen.
Siirtyessämme tämän jälkeen tarkastelemaan keltamultaesiintymien asemaa tähän entiseen Suur-Kannusjärveen nähden, voi heti huomata, että keltamultapaikat jäävät poikkeuksetta vanhan rantaviivan sisäpuolelle. Rautaoksidisaostumia on muodostunut tuon entisen järven rannoilla aina 3-4 m syvyydestä alkaen 12 m saakka. 4-7 m syvyyteen syntynyt keltamulta jäi järven laskun jälkeen kuivalle maalle, syvemmälle kerrostunut on yhä edelleen järven ja lampien pinnan alapuolella. Se muta, mikä on keltamullan päällä esim. Heinäselänluhdassa ja Pitkässäluhdassa ja muodostunut osaksi yhtaikaa keltamullan kanssa, mutta pääasiassa kuitenkin sen jälkeen. Nykyaikainen, mudan päälle oleva ohut turvekerros on syntynyt nähtävästi vasta järven laskun jälkeen.
Huomautettakoon tämän lisäksi vielä, että vanhat punamullan polttouunitkin ovat entisen rantaviivan sisäpuolella, mikä todistaa, että niissä on alettu polttaa keltamultaa vasta sen jälkeen, kun sitä tavattiin kuivalla maalla entisen järven pohjalla.
Mistä ouat keltamullan ainekset kotoisin? Saadaksemme vastauksen tähän kysymykseen, joka on koko tutkimuksen alkukohta, otettakoon huomioon seuraavat seikat. Järveen ei ole keltamullan muodostuessa, eli ennen järven laskua, tullut vesiä mistään kauvempaa, koska järven yrnpäristö on joka puolella alempana. Nykyisin on asian laita melkein sama. Vain pieni Polvijärvi tuo pohjoisesta vettä Kannusjärveen, mutta Suur-Kannusjärven aikana virtasi siinä päinvastaiseen suuntaan. Kannusjärvi sai siis, suoranaista sadetta lukuunottamatta, nyt ja vielä enemmän entiseen aikaan altaansa täyttymään vain pohjavedestä, ja senkin aivan lähimmästä ympäristöstänsä. Vesirikkaat lähteet ovatkin täällä hyvin yleisiä. Alusta on kokonaan harjuainesta, sillä niinkuin jo tämän kirjoituksen alussa mainittiin, ei vuoriperä tule täällä näkyviin. Tämän soran läpi suodattuu järveen tuleva pohjavesi ja juuri harjumaterialista ovat niinollen myös huuhdotut ne kemialliset ainekset, jotka järven pohjalle ovat laskeutuneet ja yhä edelleenkin kerrostuvat. Sieltä on myös haettavissa keltamullan ainekset.
Pohjavedeessä olevien rautayhdistysten saostuminen järvien ja soitten pohjalle malmina on vallan yleistä meidän ilmanalassamne. Ne ovat varsin ominaisia seuduille, joissa sora ja hiekkamaalajit ovat vallitsevina. kuten esim. suurimmassa osassa Karjalaa. Ei ole tässä syytä ottaa esille, mitenkä näitten muodostuminen selitetään. Näitä eri teorioja on selitetty esim. Geoteknillisten tiedonantojen 20:ssä numerossa: "Järvimalmit eräissä Pusulan, Pyhäjärven, Lopen, Someroniemen ja Tammelan järvissä", tehnyt B. Aarnio. Mainittakoon vain erikoisesti tämän tapauksen varalta, ettei seudun vuoriperälla ole suoranaista vaikutusta näiden raudanpitoisten muodostumien syntyyn, mutta kylläkin välillinen, sillä irtainten maalajien laatu riippuun myös alla olevasta vuoriperästä.
Puheena oleva Kannusjärven rautaoksidisaostuma, sekä järvimalmi että ennenkaikkea keltamulta ei tee poikkeusta yleisestä säännöstä. Mainituissa muodostumissa oleva rautaoksidi on huuhtoutunut järven ympärillä olevista sora- ja hiekkamääristä pohjaveden mukana järveen ja saostunut sen pohjalle. Kaikesta sorasta saa vesi aina rautaoksidia mukaansa ja erikoisesti sisältää tämän seudun irtonaiset maalajit sellaisia vuorilajeja, joissa on raudanpitoisia mineraaleja. Seudun vuoriperään kuuluva biotiittiliuske, joka lisäksi pieniä pyriittirakeita ja suorastaan kapeita rikkikiisusuoniakin, on täällä verraten yleinen vuorilaji sorassa. Tikkalan pysäkin luona olevassa esim. on tällaisia vuorilajeja l0-15 %:iin kivien koko lukumäärästä. Sellaiset lohkareet ovat varsinkin maanpinnalla hyvin rapautuneita, ruosteen ruskeita ja murenevat helposti. On luonnollista, että näistä muodostuneet rautaoksidimäärät joutuvat sadeveden huuhtomina pohjaveteen ja sen mukana lopulta soihin ja järviin, joissa ainakin osa laskeutuu pohjalle. Liuskeissa olevista sulfideista on nähtävästi myös oleva runsas rikkimäärä kotoisin.
Raudanpitoista pohjavettä tihkuu järveen luonnollisesti kaikkialla, pitkin rantamia, mutta erikoisen runsaasti juuri lähteissä, joista järven ympäristö, kuten aikaisemmin mainittiin, on erikoisen rikas. Olisi siis odotettavissa, että keltamultaa olisi etupäässä lähteiden ympärillä. Niin onkin asian laita. Kaikki keltamultapaikat ovat lähellä runsasvetisiä lähteitä. Nämä lähteet ovat varmaan olleet olemassa entisenkin Kannusjärven aikana samoilla paikoilla, vaikka ovatkin siirtyneet järven ja pohjaveden laskiessa jonkun verran alemmaksi, niinkuin on mahdollista todeta useassa paikassa, esim. Heinäselänluhdan rannoilla.
Saadakseni selkoa pohjaveden raudanpitoisuudesta, olen ottanut näytteitä muutamista lähdevesistä, joista tehtiin analyysi. Tulos oli seuraava:
Lahdenpohjaluhdan länsirannalla olevan lähteen vesi sisälsi:
Fe2O3 1:ssä litrassa .... 0.1278 g
Pitkänluhdan itäpuolella olevan lähteen vesi:
Fe2O3 l:ssä litrassa .... 0.063 g
Tutkitut lähteet olivat jo silmin nähden hyvin ruosteenpitoisia, mikä saa selityksensä niistä juoksevan huomattavan suurista rautamääristä. Niiden suuruus käy paraiten selville vertaamalla analyysituloksia muualla tehtyihin havaintoihin, esim. yllämainitun B. Aarnion oleviin. Niinpä pohjavesi Heinäjärvestä Fe2O3 1:ssä litrassa 0.00479 g (siv.27), Saloveden vesi 0.0024 g, Pohjavesi Vahermasta 0.00479 g, (siv. 32). Niiden paikkojen lähellä mistä tutkittu vesi oli otettu, esiintyy järvimalmia.
Sekä äsken mainittujen että kaikkien muiden Kannusjärven ymparillä olevien lähteiden läheisyyteen kerrostuu vielä tänäpäivänä keltamultaa, ja juuri entisten muodostumien kohdalle. Jo aikaisemmin mainittiin, että Ruukinlammen keltamulta on suorastaan turpeen sisässä ja päällä ja että juuri tällä kohdalla on rannalla runsasvetisiä lähteitä, jotka valuttavat vettä suolle. Ei voi otaksua muuta kuin että keltamulta on saostunut ja saostuu yhä vieläkin juuri näiden lähteiden kulettamista rautaliuoksista. Näin syntyy keltamultaa paraillaan Pitkänluhdan itärannalla turpeen pinnalle. Heinäselänluhdan eteläranta on myös täynnä hetteitä, joiden pohja on nykyään laskeutuvan keltamullan peittämä.
1) Vert. B. Aarnio: Maanlaatumuodostuminen s. 7, Suomen Maamittariyhdistyksen aikakauskirjassa 1915.Viitattakoon edelleen muutamiin tosiasioihin, jotka valaisevat rautahydroksidin saostumista. Tältä kannalta on keltamullan geologinen esiintymistapa tärkeä. Kuten jo mainittiin on tämä entisen Kannusjärven pinnan alapuolella oleva rautahydroksidisaostuma kaikkialla samallaista, oli se nykyään kuivalla maalla tai siitä edelleen keskeymättä jatkuvana kerroksena nykyisten lampien ja järvien vedenpinnan alapuolella. Tästä nakyy, ettei sen muodostuminen ole riippuvainen järven ja pohjaveden pinnan laskeutumisesta; järven lasku on vain tuonut päivän valoon sen, mitä vedenpinnan alla on hiljaisuudessa ja pitkien aikojen kuluessa tapahtunut. Se ei siis ole mikään maanlaatumuodostuma jossakin erikoisen rikkaassa raudanpitoisissa sorakerroksissa, jotka pohjaveden alentamisen jälkeen olisivat joutuneet podsoloitumisen alaiseksi. Jos näin olisi asian laita, täytyisi keltamultaa olla myös itse harjuaineksessa harjun sisässä. Ettei sitä siellä ole, näkyy useista kaivauksista, joita on tehty keltamultaa etsittäessä ja luotaessa Pitkänluhdanlammen ja Majalammen laskuojia. Tämän otaksuman mahdottomuus käy lisäksi selville itse keltamullan kemiallisesta kokoomuksesta. Siinä on kemiallisesti saostunutta Fe2O3 ja. SiO2 yhteensä 5l %, vettä 17 %, orgaanisia aineita 2 % ja vain 26 % liukenematonta kvartsi- ja maasäöpähiekkaa, joka on siihen nähtävästi huuhtoutunut rannalta niinkuin mutaan ja turpeeseenkin. Näin ollen siinä ei ole lainkaan sitä maalajia, joka olisi ollut ainesten varsinaisena perustana, niinkuin on luonnollisesti asianlaita siellä, missä tällainen rikastuminen määrättyyn horisonttiin tapahtuu. Näin ollen olisi keltamullan muodostuminen aivan samanlainen ilmiö kuin järvimalminkin, mikäli on kysymys rautaoksidin alkuperästä ja kulkeutumista saostumispaikalle. Voidaan vain kysyä, miksi Kannusjärvellä on tästä pohjaveden tuomasta rautaoksidista saostunut keltamultaa ja vain poikkeuksellisen vähän järvimalmia. Asian selittämiseksi tyydyn vain muutamiin viittauksiin. Ensiksikin ei keltamullan ja malmin välinen erotus ole ulkonaisesti jyrkkä. Ne vaihettuvat vähitellen toisikseen ja paikka paikoin vuorottelevatkin keskenään. Edelleen ei täällä oleva malmi ole lasimaista, vaan ainoastaan verraten helposti murenevina himmeän ruskeina kokkareina. Siinä rautahydroksidigeeli ei ole siis ainakaan silminnähtävästi vanhentunut. Mikä tässä ja vielä enemmän hienojakoisessa keltamullassaon estänyt kiteytymisen, ei ole tässä selvitetty. Mahdollisesti keltamullassa oleva silisiumdioksidi1 ja ehkä myös verraten rungas mätänemättömien organisten aineiden määrä ovat olleet ehkäisevinä tekijöinä.
Keltamullan muodostumisnopeus sekä nykyään että aikaisemmin on jokseenkin tarkkaan laskettavissa. Niillä paikoilla, missä sitä on alkanut syntyä vasta järven laskun jälkeen, mikä lähteiden siirtymisestä ja pohjan laadusta on helposti todettavissa, tekee kaikkialla sen havainnon, että keltamullan muodostaminen tapahtuu sangen hitaasti. Niinä n. 125:nä vuotena, mikä järven laskusta kulunut, on muodostunut vain muutaman mm, korkeintaan yhden cm vahvuinen kerros. Samoin löytää sieltä, mistä 70-80 vuotta keltamulta otettiin tyystin pois, (vedenpinnan alla) vain ohuen rautahydroksidikelmun hiekan ja kasvijäännösten pinnalla.
2) I. Leiviskän mukaan on Murtojärven harjuplatoo n. 129 m m. p. 7. I Leiviskä: Der Salpausselkä, Fennia 41, N:o 3, s. 278.Nyt tiedetään myös, minkä ajan kuluessa nuo vanhemmat Kannusjärven varsinaiset keltamultamuodostumat ovat syntyneet. Järven ikä on nimittäin jokseenkin tarkkaan laskettavissa kronologsten savitutkimusten perusteella. Niiden mukaan on jääkauden muinainen jääkauden aikuinen mannerjäätikkö sulanut lahes l0 000 vuotta sitten. Tämän Salpausselkävaiheen aikana oli merenpinta Tohmajärven pohjoisosissa n. 129 m. yläpuolella nykyistä merenpintaa.2 Kannusjärven allas ei silloin vielä ollut irtaantunut järveksi, sillä sen kynnys on noin 95 m m. p. y. Se muodostui kuitenkin verrattain pian, sillä kohoaminen on jäätikön sulamisaikana ollut nykyistään paljon nopeampi, noin 4-6 m vuosisadassa.
Käymättä maan kohoamista koskevia asioita tässä sen tarkemmin pohtimaan, ei ole paljoa erehdytty, kun otetaan entisen Kannusjärven iäksi 9 000 vuotta. Se aika on siis ehtinyt kulua niiden keltamultamuodostumien syntymisessä, jotka parhaimmilla paikoilla ovat vain ½m vahvuiset. Tästä voi helposti laskea, että rautahydroksidin saostuminen keltamullan muodossa on tapahtunut yhtä hitaasti entiseen aikaan kuin nykyäänkin. Se onkin aivan luonnollista, jos otaksutaan aikaisemmin esitetyn keltamullan muodostumistavan pääasiassa vastaavan todellisuutta.
Edellisen lisäksi voidaan tehdä muitakin laskelmia, jotka valaisevat tässä esille tulleita seikkoja. Niinpä on erikoisten olosuhteiden vuoksi mahdollista osapuilleen arvioida se rautaoksidimäärä, joka pohjaveden mukana tulee Kannusjärveen, kun tiedetään siihen tuleva vesimäärä ja otetaan huomioon edellämainitut analyysit. Kuten jo aikaisemmin mainittiin, on Kannusjärven vesi melkein yksinomaan pohjavettä, ja sen suuruus on jotenkin sama, mikä järvestä laskee Siikapuroa myöten pois. Kesällä 1920 tehdyn laskun mukaan virtaa siitä vuoden kuluessa noin 7 775 000 000 l. Jos pohjaveden rautaoksidinpitoisuuden otaksuttaisiin olevan noin0.05 g l kohti, sisältäisi mainittu vesimäärä sitä 388 750 kg. Saatua lukua tarkastettaessa täytyy ottaa huomioon, ettei kaiken pohjaveden tarvitse olla niin raudasta rikasta kuin parin lähdevesianalyysin perusteella on otaksuttu, sekä toiseksi ja ennenkaikkea se, että suurin osa rautaoksidista virtaa veden mukana pois, pohjalle laskeutumatta.
Kun siis ei ole toivoa keltamullan nopeasta uudistumisesta, eivätkä entisetkään muodostumat ole kovin suuria, ei tätä raaka-ainetta käyttävä teollisuus ole pitkäikäinen. Nykyisen valmistuksen perusteella, joka 25-30 tynnyriin punamultaa vuorokaudessa, voi sanoa, että tähän löydetyt varastot ovat kulutetut muutaman vuoden kuluessa.
Tohmajärven pitäjän pohjois-osassa tavataan keltaamultaa vähin muuallakin, mutta niiden suuruudesta ei ole tietoa. Mainittakoon tässä vain Kannusjärven keltamullan vertauskohdaksi, että samantapaisia muodostumia on paikoissa, joissa ei voi olettaa veden niitä koskaan postglasialisen meren jälkeen peittäneen eivätkä ne siis ole voineet syntyä esitetyllä tavalla. Niinpä esim. Tikkalan kylässä, Juvosen talon eteläpuolella, Salpausselän korkeimmilla kohdilla, eräässä kuivassa harjukuopassa, on punamullan tapaista muodostumaa. Se tulee kuopan pohjalla ja osaksi seinämillekin näkyviin sammal- ja ohuen humus- sekä vaalean hiekkapeitteen alta 5-10 cm vahvuisena kerroksena harjuhiekan päällä. Väri on ruskeanpunainen. Kemiallinen analyysi näytti siinä olevan Fe2O3 8% jälkiä SO3:stä ja suurimman osan hiekkaa. Se on selvästi maaperämuodostuma, joka on syntynyt siten, että rautahydroksidi on saostunut määrättyyn hiekkahorisonttiin sen päällä olevasta hiekasta ja todennäköisesti myös ylempänä olevan jyrkän harjukuopan rinteestä.
1) Kongl. Vetenskaps Academiens Handlingar, år 1742, Vol. III s. 16. "Rön om Trädrötter till fin jordart förwandlade i ett gult jordhwarf eller Ochra" af Daniel Tilas.Eräs toinen Suomessa tehty keltamultalöytö on mielenkiintoinen takia, että näyttää olevan täysin analoginen Kannusjärven esiintymän kanssa. Se on mainittu Ruotsin Kuninkaallisen Tiedeakademian Toimituksissa v:lta 1742. Löydön on tehnyt Daniel Tilas1 Sahalahden pitäjässä Längelmänveden rannalla. Keltamulta, joka kuvauksesta päättäen on samallaista kuin Kannusjärvellä ja jota Sahalahdella on käytetty säämiskän värjäykseen, oli tavattavissa kuivalla maalla silloisen ja erään vanhemman, pari kyynärää ylempänä olevan rantaviivan väliliä. Längelmänvesi on näet, kuten Tilaskin mainitsee, ollut aikoinaan korkeammalla, silloinkuin se laski Kangasalan kirkonkylässä olevan Sarsankosken kautta Roineeseen, mutta sen pinta laskeutui, kun järvi 16:sataluvulla mursi itselleen uuden lasku-uoman Pälkäneveteen (Näin syntynyt Iharinkoski kuivui taas puolestaan, kun Längelmänvesi v. 1830 murtautui Kaivannon kannaksen kautta uudelleen Roineeseen.) Tuo Tilasin löytämä keltamulta on selvästikin laskeutunut tuon aikaisemman ja korkeimmalle ulottuneen Längelmänveden rannalle ja tullut näkyviin järven laskun jälkeen kuten Kannusjärvellä.
2) E. G. Palmén: Äldre och nyare sjöfällningar i Finland, 84. Fennia 26, N:o 7.On olemassa suoranainen havainto siitä, että keltamultaa on löydetty heti lasketun järven pohjalta. Höytiäisen laskun jälkeen nähtiin nimittäin juuri äsken veden alta ilmestyneellä maalla paikoin ruskeata, vellimäistä rautahydroksidia, paikoin oikeata keltamultaa.2 Ne olivat siis täällä valmiina muodostumina ja tulivat näkyviin vedenpinnan laskiessa.
3) A. W. Cronquist: Om ockerlager vid Stråsjö i Jerfsö och Färila socknar, Helsingland. Heol. Fören. Förhandl. Bd. 18, 1886, s. 214-220.Mikäli tunnetaan, ovat muualla tavatut puhaat keltamuodostumat yleensä samantapaisia kuin Kannusjärvellä. Ruotsissa esim. Sträsjö järven suuri keltamultaesiintymä Jerfsön ja Färilan pitäjissä Helsinglannissa,3 on suurien harjujen keskessä. Samanluontoisissa paikoissa voi niitä olla meilläkin muualla kuin edellämainituissa paikoissa, jossa ne järven laskun kautta ovat tulleet päivänvaloon. Varsinkin Karjalassa ja Savossa voi järvien rannoilta ja luhtaniittyjen pohjilta löytyä sellaisia, kun vaan ryhdytään tarkemmin hakemaan.
28.5.19
Photographing in Natural Colors.
The Manufacturer and Builder 10, 1878
We see the report of this process, above described, announced by some of our contemporaries as an attempt at making photographs in natural colors, but it is no such thing; it is simply an application of photography to the printing of chromos. Photographing in natural colors is quite another problem, and consists in the finding of a compound which will produce chemically the same colour as the object possesses, so that red, green or blue in the picture. Many attempts have been made in this direction, but in vain, and as far as we can judge from our present knowledge in this respect, the solution of this problem is hopeless.
We see the report of this process, above described, announced by some of our contemporaries as an attempt at making photographs in natural colors, but it is no such thing; it is simply an application of photography to the printing of chromos. Photographing in natural colors is quite another problem, and consists in the finding of a compound which will produce chemically the same colour as the object possesses, so that red, green or blue in the picture. Many attempts have been made in this direction, but in vain, and as far as we can judge from our present knowledge in this respect, the solution of this problem is hopeless.
26.5.19
The Art of Painting. To Enamel Picture Glasses with Gold. Bronzing on glass. Transparent painting on cambric.
The Scientific American 35, 22.5.1847
(Continued from No. 34.)
To Enamel Picture Glasses with Gold.
The glass must be first washed perfectly clean and dried; then moisten it by breathing on it, or wet it with the tongue, and immediately lay on a leaf of gold, and brush it down smooth. When this is dry, draw any letters or flowers on the gold with Brunswick blacking, (a solution of gum asphalum with spirits turpentine) and when dry, the superfluous gold may be brushed off with cotton, leaving the figures entire. Afterward the whole may be covered with blacking, or painted in any color, while the gold figures will appear to advantage on the opposite side of the glass.
This work may be elegantly shaded by scratching through the gold with a steel instrument, in the end of which many sharp points are formed, previous to laying on the blacking.
Oil paints of any kind may be substituted in the place of the blacking, but will not dry so quick. Silver leaf may be managed in the same manner; but if coloring is required on the silver, the coloring laquers must be spread on the parts requiring it, before the silver is applied. Splendid ornaments may be produced in this way, by first drawing the outlines as described in painting on glass: and having judiciously applied the laquers, the leaf—gold or silver—may be laid over the whole as above described. Then if any fine black lines or deep shading is required, it may be effected by scratching through the leaf with a pointed instrument, and finished by a full coat of blacking over the whole: it being understood, of course, that the ornament is to appear from the opposite side of the glass.
Bronzing on glass.
For this purpose the glass may be sized with a very thin coat of dilute copal varnish, and when the varnish is nearly dry, the bronze may be applied through stencils, as described in ornamental bronzing: but if the bronzed figures are to be colored, the outlines of the figures must be first drawn, and the several points stained with laquers, before the glass is sized for the bronze. After the bronze is applied, the figures may be painted with opaque or body paints, and a final coat laid over the whole. If any fine lines of bronze are required in the finishing, the paint may be scratched through with a point as before described, and these lines being slightly sized, the bronze may be applied to the lines without a stencil. The most beautiful figured borders may be formed by means of stencils finely cut for that purpose, the bronze' being applied through the apertures: and such border figures may be further beautified by having fine line figures drawn with a point through the bronze, prior to the final coat of black, by Which the work is finished. The practitioner will find in this branch, a field for an infinite variety of beautiful fancy work, which will afford both amusement and utility.
Transparent painting on cambric.
This art is extensively practised in painting screens and window shades. The cambric or muslin is prepared by being stretched on frames of convenient size, being secured by tacks at the edges, and sized with a mixture of fine flour paste, white glue and white bar soap, in the proportion of one pound of flour to four ounces of glue and five ounces of soap. The soap must be of the white or transparent kind, and serves to soften the other ingredients and render the cloth pliable and elastic. The flour is first made into paste, and while hot, the soap is added, with a few drops of essence of cinnamon, essence of lemon or lavender, to prevent unpleasant perfumes. The glue is to be dissolved by itself, and then the whole is mixed together, and diluted with water till it will work freely with a common paint brush, while cold. A thin sizing is spread on the work side of the cambric: and if the sizing is well proportioned and applied, it will be nearly invisible when dry. A coat of pure linseed oil, diluted with an equal quantity of spirits of turpentine, may be applied to the whole surface, or only such parts of it as are intended to receive the coloring; it must be applied quickly and uniformly, that the transparency may be equal in all parts; and if a little copal varnish be mixed with the oil it will be the better. The frame, with the cambric, must be placed between the artist and the principal light, that the lights and shades may be seen distinctly during the process of painting. The colors used in this branch, generally consist of Ivory Black, Prussian Blue, Ultramarine, Paris Green, Crystals of Verdigris, Gamboge or Turmeric, Lake, Umber, and Burnt Umber, Terra de Sienna and Burnt Terra de Sienna, and Gum-asphaltum or Brunswick Blacking. (The Turmeric is prepared by steeping it in alcohol, and straining off the liquor, which may be then mixed with oil or varnish.) These colors are ground in oil, diluted with spirits of turpentine, to which may be added a little drying japan or white vitriol, to hasten the drying of the colors. An outline of the design is drawn with a hair pencil with dilute umber or ivory black; after which the colors are applied, more or less dilute, as more or less transparency is required. In general, the brightest colors should be applied first, and afterward the darker shades or colors. The operator will find it requisite to turn the workside to the light occasionally, to see whether the opaque surface of the coloring and shading corresponds with the transparent view; for it is the peculiar property of good work of this kind, to appear equally well in a transparent or opaque view. In regulating the shades for the purpose, it is sometimes requisite to mix white lead with the colors, which increases the shade in the transparency, while it reduces it in the opaque. Stencils, in sets made to match, are used with advantage in this branch, especially in the formation of borders and scroll embellishments The colors must be applied with soft brushes, and laid smoothly; and if any part ieceives too dark a coloring, the only remedy is to scrape off the paint from such parts before it is dry. The best designs for window shades, consist of landscape views, and should be always designed to accommodate the form and position of the ground on which they are drawn. Wall regard to the rules of coloring and shading landscape views, we must refer the reader to our next number.
(To be continued.)
(Continued from No. 34.)
To Enamel Picture Glasses with Gold.
The glass must be first washed perfectly clean and dried; then moisten it by breathing on it, or wet it with the tongue, and immediately lay on a leaf of gold, and brush it down smooth. When this is dry, draw any letters or flowers on the gold with Brunswick blacking, (a solution of gum asphalum with spirits turpentine) and when dry, the superfluous gold may be brushed off with cotton, leaving the figures entire. Afterward the whole may be covered with blacking, or painted in any color, while the gold figures will appear to advantage on the opposite side of the glass.
This work may be elegantly shaded by scratching through the gold with a steel instrument, in the end of which many sharp points are formed, previous to laying on the blacking.
Oil paints of any kind may be substituted in the place of the blacking, but will not dry so quick. Silver leaf may be managed in the same manner; but if coloring is required on the silver, the coloring laquers must be spread on the parts requiring it, before the silver is applied. Splendid ornaments may be produced in this way, by first drawing the outlines as described in painting on glass: and having judiciously applied the laquers, the leaf—gold or silver—may be laid over the whole as above described. Then if any fine black lines or deep shading is required, it may be effected by scratching through the leaf with a pointed instrument, and finished by a full coat of blacking over the whole: it being understood, of course, that the ornament is to appear from the opposite side of the glass.
Bronzing on glass.
For this purpose the glass may be sized with a very thin coat of dilute copal varnish, and when the varnish is nearly dry, the bronze may be applied through stencils, as described in ornamental bronzing: but if the bronzed figures are to be colored, the outlines of the figures must be first drawn, and the several points stained with laquers, before the glass is sized for the bronze. After the bronze is applied, the figures may be painted with opaque or body paints, and a final coat laid over the whole. If any fine lines of bronze are required in the finishing, the paint may be scratched through with a point as before described, and these lines being slightly sized, the bronze may be applied to the lines without a stencil. The most beautiful figured borders may be formed by means of stencils finely cut for that purpose, the bronze' being applied through the apertures: and such border figures may be further beautified by having fine line figures drawn with a point through the bronze, prior to the final coat of black, by Which the work is finished. The practitioner will find in this branch, a field for an infinite variety of beautiful fancy work, which will afford both amusement and utility.
Transparent painting on cambric.
This art is extensively practised in painting screens and window shades. The cambric or muslin is prepared by being stretched on frames of convenient size, being secured by tacks at the edges, and sized with a mixture of fine flour paste, white glue and white bar soap, in the proportion of one pound of flour to four ounces of glue and five ounces of soap. The soap must be of the white or transparent kind, and serves to soften the other ingredients and render the cloth pliable and elastic. The flour is first made into paste, and while hot, the soap is added, with a few drops of essence of cinnamon, essence of lemon or lavender, to prevent unpleasant perfumes. The glue is to be dissolved by itself, and then the whole is mixed together, and diluted with water till it will work freely with a common paint brush, while cold. A thin sizing is spread on the work side of the cambric: and if the sizing is well proportioned and applied, it will be nearly invisible when dry. A coat of pure linseed oil, diluted with an equal quantity of spirits of turpentine, may be applied to the whole surface, or only such parts of it as are intended to receive the coloring; it must be applied quickly and uniformly, that the transparency may be equal in all parts; and if a little copal varnish be mixed with the oil it will be the better. The frame, with the cambric, must be placed between the artist and the principal light, that the lights and shades may be seen distinctly during the process of painting. The colors used in this branch, generally consist of Ivory Black, Prussian Blue, Ultramarine, Paris Green, Crystals of Verdigris, Gamboge or Turmeric, Lake, Umber, and Burnt Umber, Terra de Sienna and Burnt Terra de Sienna, and Gum-asphaltum or Brunswick Blacking. (The Turmeric is prepared by steeping it in alcohol, and straining off the liquor, which may be then mixed with oil or varnish.) These colors are ground in oil, diluted with spirits of turpentine, to which may be added a little drying japan or white vitriol, to hasten the drying of the colors. An outline of the design is drawn with a hair pencil with dilute umber or ivory black; after which the colors are applied, more or less dilute, as more or less transparency is required. In general, the brightest colors should be applied first, and afterward the darker shades or colors. The operator will find it requisite to turn the workside to the light occasionally, to see whether the opaque surface of the coloring and shading corresponds with the transparent view; for it is the peculiar property of good work of this kind, to appear equally well in a transparent or opaque view. In regulating the shades for the purpose, it is sometimes requisite to mix white lead with the colors, which increases the shade in the transparency, while it reduces it in the opaque. Stencils, in sets made to match, are used with advantage in this branch, especially in the formation of borders and scroll embellishments The colors must be applied with soft brushes, and laid smoothly; and if any part ieceives too dark a coloring, the only remedy is to scrape off the paint from such parts before it is dry. The best designs for window shades, consist of landscape views, and should be always designed to accommodate the form and position of the ground on which they are drawn. Wall regard to the rules of coloring and shading landscape views, we must refer the reader to our next number.
(To be continued.)
Silvering and Gilding by Powdered Tin.
The Scientific American 33, 6.5.1848
For the Scientifis American.
A quantity of pure tin is melted and poured into a box, which is then violently shaken, the metal assumes when cold the form of a very fine gray powder. This is sifted to separate any coarse particles, and is mixed with melted glue. When it is to be applied it should be reduced by the addition of water to the consistence of thin cream and is laid on with a soft brush like paint. It appears when dry like a coat of gray water color, but when its gone over with an agate burnisher, it exhibits a bright surface of polished tin. If the glue is too strong the burnisher has no effect, and if too weak the tin crumbles off under the burnisher A coating of white or gold colored oil varnish or lacquer, is immediately laid over it, according as it may be intended to imitate silvering or gilding. This kind of gild ing is often used for covering wood, leather, iron or other articles in constant wear. It is very ornamental and resists the effects the weather.
For the Scientifis American.
A quantity of pure tin is melted and poured into a box, which is then violently shaken, the metal assumes when cold the form of a very fine gray powder. This is sifted to separate any coarse particles, and is mixed with melted glue. When it is to be applied it should be reduced by the addition of water to the consistence of thin cream and is laid on with a soft brush like paint. It appears when dry like a coat of gray water color, but when its gone over with an agate burnisher, it exhibits a bright surface of polished tin. If the glue is too strong the burnisher has no effect, and if too weak the tin crumbles off under the burnisher A coating of white or gold colored oil varnish or lacquer, is immediately laid over it, according as it may be intended to imitate silvering or gilding. This kind of gild ing is often used for covering wood, leather, iron or other articles in constant wear. It is very ornamental and resists the effects the weather.
Värjäyskojeet.
Kutoma- ja paperiteollisuus 2, 1914
(Jatkoa edelliseen nuomeroon)
Värjäyskojeista, jotka eritoten kotimaassaan Saksassa ovat saaneet varsin suuren käytön ovat Görlitzissä olevan Edvard Esser & C:o automatiset värjäyskojeet. Kyseessä oleva kutomakonetehdas valmistaa niitä kahta tarkoitusta varten. Toisella värjätään löysää villaa, puuvillaa, lumppuja, j. n. e. Toinen on lankavärjäyskoje. Kuvamme 1 esittää edellistä niistä.
Kojeessa on puuhaude, jossa on kaksinkertainen pohja. Ylempi on sinkitystä kuparista ja lävellinen. Keskellä haudetta on lävellinen sylinteri, jonka keskellä kulkee pystysuora akseli pronssipotkurineen. Akseli saa erikoisesta käyntihihnasta pyöriviin liikkeen. Käyttäminen on siten järjestetty, että potkuria voidaan pyörittää niin myötä kuin vastapäivään. Potkurin ja sen akselin käyttölaitteet voi helposti irroittaa ja nostaa ylös silloin kuin värihaudetta täytetään. Värihaude peitetään erikoisella kannella, jonka aikaansaamaa puristusta värjättävään tavaraan nähden voidaan vipulaitteella järjestää. Potkurin tarkoituksena kojeessa on saada väriliuos hauteessa liikkeeseen. Riippuen potkurin pyörinnän sunnnasta kulkee liuos joko ylhäältä alaspäin tai päin vastoin. Täten juoksee väriliuos eri suunnissa kuituaineen läpi. Potkurin toiminta korvaa siis yleisemmin värjäyskojeissa käytetyn pumppulaitteen, jonka työlapa usein on varsin oikullinen.
Värihaudetta kuumennetaan höyryputkella kaksinkertaisen pohjan välissä. Kun hauteen peittää tiivis kansi, saadaan kuumuus väriliemessä tasaisemmaksi ja höyryn käyttö vähemmäksi. Yksinkertaisuutensa vuoksi voi yksi mies hoitaa neljää kojetta samalla kertaa.
Kaikki metalliosat ovat kojeessa sinkittyä kuparia. Jos kojetta käytetään rikkivärien värjäämiseen ovat samat osat rautaa. Tehdas valmistaa kojeita, joilla voi värjätä 250 kiloa löysää puuvillaa tai villaa viidellä kertaa.
***
Saman tehtaan lankavärjäyskojetta esittää kuva 2. Periaatteena kojeessa on se, ettei lanka ole värjättäessä pudistuksessa eikä myöskään ole liiallisessa liikkeessä. Välttämällä puristusta saadaan väriliuos helpommin kulkemaan lankojien läpi. Värjäys tulee sentähden tasaisempaa. Lankojen ollessa liiallisessa liikkeessä, silloin kuin ovat villaa, syntyy helposti vanua ja langat tulevat pörhöisiä ja rumia. Kuten kuvassa näkyy, pannaan langat kepeillä pystysuoraan asentoon erikoiseen laatikkoon, joka upotetaan värihauteeseen. Tämä on puinen laatikko, joka on kaksi osainen. Laatikon pohjalla on vaakasuorassa asennossa pyörivä potkuri, jonka liikkeen voi automatisesti muuttaa päinvastaiseksi. Täten saadaan kojeessa väriliuos liikkeeseen potkurin imemisvaikutuksesta. Kuhuinkin värikojeen osaan pannaan laatikko lankoilleen. Kun laatikot vipulaitoksen avulla helposti voidaan nostaa ylös värihauteesta käy lankojen värjääminen mallin mukaiseksi varsin huokeaksi toimittaa.
Värilaatikon voi sulkea kannella. Värjäytyminen tapahtuu sentähden umpinaisessa astiassa. Täten säästyy höyryä ja väriliuoksella on tasainen lämpimyys kantta koko kojeen.
On itsestänsä selvää, että kojeella säästyy paljon työtä. Henkilökunta vähenee ¾:lla värjäyskojetta käytettäessä. Suurimmalla kojeella voi värjätä 100 kiloa lankoja yhdellä kertaa.
Kojeen yksinkertaisuus käynee selville esittämästämme kuvasta. Joskin siinä ei esiinny erikoista ammetta, johon väriliuos voidaan pumpata mielelleen käytettäväksi, seuraa itsestään, että tämän varsin helposti voi kojeen yhteyteen järjestää.
(Jatkoa edelliseen nuomeroon)
Värjäyskojeista, jotka eritoten kotimaassaan Saksassa ovat saaneet varsin suuren käytön ovat Görlitzissä olevan Edvard Esser & C:o automatiset värjäyskojeet. Kyseessä oleva kutomakonetehdas valmistaa niitä kahta tarkoitusta varten. Toisella värjätään löysää villaa, puuvillaa, lumppuja, j. n. e. Toinen on lankavärjäyskoje. Kuvamme 1 esittää edellistä niistä.
Kojeessa on puuhaude, jossa on kaksinkertainen pohja. Ylempi on sinkitystä kuparista ja lävellinen. Keskellä haudetta on lävellinen sylinteri, jonka keskellä kulkee pystysuora akseli pronssipotkurineen. Akseli saa erikoisesta käyntihihnasta pyöriviin liikkeen. Käyttäminen on siten järjestetty, että potkuria voidaan pyörittää niin myötä kuin vastapäivään. Potkurin ja sen akselin käyttölaitteet voi helposti irroittaa ja nostaa ylös silloin kuin värihaudetta täytetään. Värihaude peitetään erikoisella kannella, jonka aikaansaamaa puristusta värjättävään tavaraan nähden voidaan vipulaitteella järjestää. Potkurin tarkoituksena kojeessa on saada väriliuos hauteessa liikkeeseen. Riippuen potkurin pyörinnän sunnnasta kulkee liuos joko ylhäältä alaspäin tai päin vastoin. Täten juoksee väriliuos eri suunnissa kuituaineen läpi. Potkurin toiminta korvaa siis yleisemmin värjäyskojeissa käytetyn pumppulaitteen, jonka työlapa usein on varsin oikullinen.
Värihaudetta kuumennetaan höyryputkella kaksinkertaisen pohjan välissä. Kun hauteen peittää tiivis kansi, saadaan kuumuus väriliemessä tasaisemmaksi ja höyryn käyttö vähemmäksi. Yksinkertaisuutensa vuoksi voi yksi mies hoitaa neljää kojetta samalla kertaa.
Kaikki metalliosat ovat kojeessa sinkittyä kuparia. Jos kojetta käytetään rikkivärien värjäämiseen ovat samat osat rautaa. Tehdas valmistaa kojeita, joilla voi värjätä 250 kiloa löysää puuvillaa tai villaa viidellä kertaa.
***
Saman tehtaan lankavärjäyskojetta esittää kuva 2. Periaatteena kojeessa on se, ettei lanka ole värjättäessä pudistuksessa eikä myöskään ole liiallisessa liikkeessä. Välttämällä puristusta saadaan väriliuos helpommin kulkemaan lankojien läpi. Värjäys tulee sentähden tasaisempaa. Lankojen ollessa liiallisessa liikkeessä, silloin kuin ovat villaa, syntyy helposti vanua ja langat tulevat pörhöisiä ja rumia. Kuten kuvassa näkyy, pannaan langat kepeillä pystysuoraan asentoon erikoiseen laatikkoon, joka upotetaan värihauteeseen. Tämä on puinen laatikko, joka on kaksi osainen. Laatikon pohjalla on vaakasuorassa asennossa pyörivä potkuri, jonka liikkeen voi automatisesti muuttaa päinvastaiseksi. Täten saadaan kojeessa väriliuos liikkeeseen potkurin imemisvaikutuksesta. Kuhuinkin värikojeen osaan pannaan laatikko lankoilleen. Kun laatikot vipulaitoksen avulla helposti voidaan nostaa ylös värihauteesta käy lankojen värjääminen mallin mukaiseksi varsin huokeaksi toimittaa.
Värilaatikon voi sulkea kannella. Värjäytyminen tapahtuu sentähden umpinaisessa astiassa. Täten säästyy höyryä ja väriliuoksella on tasainen lämpimyys kantta koko kojeen.
On itsestänsä selvää, että kojeella säästyy paljon työtä. Henkilökunta vähenee ¾:lla värjäyskojetta käytettäessä. Suurimmalla kojeella voi värjätä 100 kiloa lankoja yhdellä kertaa.
Kojeen yksinkertaisuus käynee selville esittämästämme kuvasta. Joskin siinä ei esiinny erikoista ammetta, johon väriliuos voidaan pumpata mielelleen käytettäväksi, seuraa itsestään, että tämän varsin helposti voi kojeen yhteyteen järjestää.
25.5.19
Red Sealing Wax
The Scientific American 9, 27.8.1864
Res sealing wax of good quality is made by carefully fusing a mixture of 48 parts of shellac, 19 of Venice turpentine, and one of Peru balsam, to which 32 parts of finely levigated cinnabar and some sulphate of lime are afterwards added. In the cheaper kinds red lead is substituted for the vermilion, and there is much common rosin, which causes the wax to run int othis drops when melted. Black sealing wax is made of 60 parts of shellac, 10 of Venice turpentine, and 8 of finely levigated ivory-black.
Res sealing wax of good quality is made by carefully fusing a mixture of 48 parts of shellac, 19 of Venice turpentine, and one of Peru balsam, to which 32 parts of finely levigated cinnabar and some sulphate of lime are afterwards added. In the cheaper kinds red lead is substituted for the vermilion, and there is much common rosin, which causes the wax to run int othis drops when melted. Black sealing wax is made of 60 parts of shellac, 10 of Venice turpentine, and 8 of finely levigated ivory-black.
24.5.19
Ammatillisia pikkutietoja. Värinanto ja värinhiertäminen
Kirjapainotaito 9, 1917
Värinanto ja värinhiertäminen painaessa ovat läheisessä yhteydessä keskenään. Laite, joka ottaa väriä väritelasta on kai nykyään kaikissa koneissa ja varsinkin uudemmissa tehty siten, että se määräajoin voi tapahtua joko pidemmin tai lyhemmin väliajoin. Hienoa kuvapainoa varten aiotuilla koneilla on suuri säätämiskyky. Joka tapauksessa tuetaan värikoneistoa, katsoen sen hajoittamismahdollisuuteen, kun väritelasta annetaan ottaa väriä pienemmissä erissä eli siis useammin. Väri hajoittuu paremmin ja tulee hyvin hiertyneenä kehilölle ja esiintyy vedoksessa tasaisena, joka vahvavärisissä töissä on tärkeätä.
Värinanto ja värinhiertäminen painaessa ovat läheisessä yhteydessä keskenään. Laite, joka ottaa väriä väritelasta on kai nykyään kaikissa koneissa ja varsinkin uudemmissa tehty siten, että se määräajoin voi tapahtua joko pidemmin tai lyhemmin väliajoin. Hienoa kuvapainoa varten aiotuilla koneilla on suuri säätämiskyky. Joka tapauksessa tuetaan värikoneistoa, katsoen sen hajoittamismahdollisuuteen, kun väritelasta annetaan ottaa väriä pienemmissä erissä eli siis useammin. Väri hajoittuu paremmin ja tulee hyvin hiertyneenä kehilölle ja esiintyy vedoksessa tasaisena, joka vahvavärisissä töissä on tärkeätä.
23.5.19
Suomalaista kirjapainomustetta.
Jokamiehen viikkolehti 44, 5.11.1910
Maahamme tuodaan vuosittain kymmenien tuhansien markkojen arvosta kirjapainomustetta pääasiallisesti Saksasta ja osittain Ruotsistakin. Viime aikoina on kuitenkin alettu täälläkin kokeilla tämän tavaran valmistamisessa ja aivan tuonnottain sai tämän kirjoittaja milteipä sattumalta ja yllätyksenä kuulla, että Jokamiehen Viikkolehtikin on toisinaan Painettu kotimaisella painomusteella. Suomen Väri- ja Vernissatehdas osakeyhtiö on tehtaassaan jo pitkät ajat toimeenpannut perusteellisia kokeita tällä alalla ja havaittuaan, että menestymisen mahdollisuuksia on olemassa, on se hankkinut sitä varten Saksasta taitavan ammattimiehen valmistusta johtamaan.
Tämä seikka antoi allekirjoittaneelle syytä tiedustella tähän saakka saavutettuja tuloksia. Valmistajani puolelta ilmoitettiin, että on jo päästy niin pitkälle, että valmistus el enää ole mitään kokeilemista, vaan kykenee tuote nyt jo kilpailemaan laatuunsa nähden parhaampiinluettavien ulkomaalaisten kanssa, puhumattakaan hinnasta, joka on paljon halvempi, koska päästään maksamasta suurta tullia, sekä muista eduista, joista huomattavin on se, ettei kirjapainojen tarvitse hankkia suuria määriä kerralla, koska väriä aina on saatavissa ja voidaan sitä tilaajille lähettää pienemmissä määrissä kuin ulkomaalaisilta tehtailta tilattaessa. Nämä edut allekirjoittanut hyvin ymmärsi.
Olipa syytä kääntyä Jokamiehen Viikkolehden painajankin puoleen, koska hiin on puolestaan ammatttmies värinkäyttäjän alalla. Hän puolestaan vakuutti, että mainitun tehtaan väri on täysin yhtä kyvää kuin ulkomaalainenkin ja todistukseksi siitä lupasi hän painaa lehden tämän numeron sanotulla värillä, jotta lukijat itse voivat tulla asiasta vakuutetuksi. Samalla hän mainitsi, että sanomalehdet sanoin kyllä puhuvat kotimaisen teollisuuden kannattamisesta, mutta että ne itse periaatteessa hyvin vähän opetustaan toteuttavat. Niinpä esimerkiksi muutamat Helsingin suurista sanomalehdistä ovat laiminlyöneet koetellakin tehtaan sanomalehtiväriä, vaikka sitä on sitävarten niille lähetetty.
Kotimaista teollisuutta on tietenkin kannatettava ja luulisihan kuuluvan sanomalehtienkin velvollisuuksiin toteuttaa käytännössä tätä periaatetta.
- Neekeri.
Maahamme tuodaan vuosittain kymmenien tuhansien markkojen arvosta kirjapainomustetta pääasiallisesti Saksasta ja osittain Ruotsistakin. Viime aikoina on kuitenkin alettu täälläkin kokeilla tämän tavaran valmistamisessa ja aivan tuonnottain sai tämän kirjoittaja milteipä sattumalta ja yllätyksenä kuulla, että Jokamiehen Viikkolehtikin on toisinaan Painettu kotimaisella painomusteella. Suomen Väri- ja Vernissatehdas osakeyhtiö on tehtaassaan jo pitkät ajat toimeenpannut perusteellisia kokeita tällä alalla ja havaittuaan, että menestymisen mahdollisuuksia on olemassa, on se hankkinut sitä varten Saksasta taitavan ammattimiehen valmistusta johtamaan.
Tämä seikka antoi allekirjoittaneelle syytä tiedustella tähän saakka saavutettuja tuloksia. Valmistajani puolelta ilmoitettiin, että on jo päästy niin pitkälle, että valmistus el enää ole mitään kokeilemista, vaan kykenee tuote nyt jo kilpailemaan laatuunsa nähden parhaampiinluettavien ulkomaalaisten kanssa, puhumattakaan hinnasta, joka on paljon halvempi, koska päästään maksamasta suurta tullia, sekä muista eduista, joista huomattavin on se, ettei kirjapainojen tarvitse hankkia suuria määriä kerralla, koska väriä aina on saatavissa ja voidaan sitä tilaajille lähettää pienemmissä määrissä kuin ulkomaalaisilta tehtailta tilattaessa. Nämä edut allekirjoittanut hyvin ymmärsi.
Olipa syytä kääntyä Jokamiehen Viikkolehden painajankin puoleen, koska hiin on puolestaan ammatttmies värinkäyttäjän alalla. Hän puolestaan vakuutti, että mainitun tehtaan väri on täysin yhtä kyvää kuin ulkomaalainenkin ja todistukseksi siitä lupasi hän painaa lehden tämän numeron sanotulla värillä, jotta lukijat itse voivat tulla asiasta vakuutetuksi. Samalla hän mainitsi, että sanomalehdet sanoin kyllä puhuvat kotimaisen teollisuuden kannattamisesta, mutta että ne itse periaatteessa hyvin vähän opetustaan toteuttavat. Niinpä esimerkiksi muutamat Helsingin suurista sanomalehdistä ovat laiminlyöneet koetellakin tehtaan sanomalehtiväriä, vaikka sitä on sitävarten niille lähetetty.
Kotimaista teollisuutta on tietenkin kannatettava ja luulisihan kuuluvan sanomalehtienkin velvollisuuksiin toteuttaa käytännössä tätä periaatetta.
- Neekeri.
22.5.19
Lippuasia ja yksimielisyys.
Uusi Suometar 15.1.1918
(julkaistu myös Ilkka 9, 22.1.1918, saatesanoilla "U. S:ssä kirjoittaa nimimerkki K. A. P. seuraavat sattuvat ajatukset, joihin saatamme täydellisesti yhtyä:")
Lippuasia näyttää nyt joutuneen sille kohdalle, että siinä pian tulee jokin päätös tehtäväksi. Se tapa, millä tätä asiaa on viime aikoina käsitelty, kuvaa erinomaisesti meidän olojamme yleisesti ja osottaa, kuinka suuri merkitys sillä seikalla on, että pääkaupunkimme on syrjässä maan keskuksesta. Maamme varsinainen suomalainen kansa on tuskin ehtinyt saada tietoonsa asian, kun samalla jo helsinkiläiset ajavat sen perille aivan valmiina, aivan kuin olisi luonnollisin asia maailmassa, että koko Suomen kansa kaikkia kerroksia myöten hyväksyisi heti sen, minkä joku helsinkiläinen yhtvmä suunnittelee ja valmistelee.
Tällä kertaa on lippiiasian valmistelu käynyt näin. Senaatti asetti komitean, johon valittiin yksinomaan sellaisia henkilöitä, joiden tiedettiin varmasti puoltavan punakeltaisia värejä. Tuskin oli tämän komitean asettamisesta ollut uutinen sanomalehdissä, niin jo alkoi ilmestyä kauppojen ikkunoihin Helsingissä, ja vähitellen myös maaseudulla, komitean mallin mukaisia lippuja, joita ylistettiin ruotsalaisissa ja osaksi nuorsuomalaisissa sanomalehdissä erittäin onnistuneiksi. Samaan aikaan pidettiin myös huoli Tukholmassa ja Köpenhaminassa tämän lipun tunnetuksi tekemisestä ja vedettiin nämä varis laivojenkin tankoon ia kutsuttiin niitä sekä kotona että ulkomailla meidän väreiksemme. Ja sosialisteja oli myös valmistettava. Tähän ryhtyi herra K. G. (Kustavi Grotenfelt) erityisellä kirjoituksella Työmiehessä, selittäen, että lipun tietysti täytyy olla punainen ja keltainen, "se kuvaa vallankumousta ja taistelua". Se on vain "pikkumainen itsepäisyys", joka on saattanut osan Suomen kansasta pitämään kiinni sinivalkoisesta lipusta. Siis varsin ovelasti kirjoitettu lukijakunnan maun mukaan, samalla kun sama kirjoittaja epäilemättä toisessa lehdessä kirjoittaa kauniin sanoin tasaisen kehityksen puolesta.
Mutta mitä ovat ne tehneet, jotka aina tähän asti ovat tottuneet vetämään tankoonsa sinivalkoisen lipun? He ovat vaan odottaneet, mitä tästä tuleman pitää, ja tämänkin lehden toimitus vasta viime sunnuntaina sanoi sanottavansa asiassa. Tämä au tehty tietysti siinä tarkoituksessa, ettei syntyisi ikävää riitaa, joka hajottaisi kansamme juuri nyt, kun yksimielisyyttä tarvittaisiin enemmän kuin koskaan. Mutta onko tälle sovinnollisuudelle pantu minkäänlaista arvoa? Ei suinkaan, vaan päinvastoin. Kun senaatti muutteli komitean ehdotusta edes sen verran, että siinä oli kapeita sinisiä ja valkeita viivoja, niin jo kiiruhdettiin tätäkin vastustamaan, ja viime sunnuntaina nähtiin isänmaallisessa juhlassamme kansallisteatteri koristettuna yksinomaan punakeltaisilla väreillä, vaikka juhlatoimikunnassa oli sellaisiakin, jotka omistavat sinivalkoiset värit kansallisiksi väreiksemme. Miksi ei edes tällaisessa juhlassa tyydytetty molempia vaatimuksia, kun kerran tiedettiin, että suuri osa yleisöstä olisi suonut kummankin väriyhdistelmän olevan edustettuna? Sentähden tietysti, että ruotsalaisemme vaativat ehdottomasti edellisiä ja nuorsuomalaisemme "sovinnon vuoksi" seurasivat heidän jälkiään. Selitetään kyllä ja uskommekin sen, että syy on myös siinä, että punakeltaisten värien puoltajat pitävät niitä kauniimpina ja heraldisesti oikeampina. Mutta tiedetäänhän toisaalta, että nuo heraldiset periaatteet ontuvat monessa suhteessa niin täällä kuin muuallakin, ja että kauneuskysymys on makuasia, josta ei päästä pitkälle kiistelemällä. Ja tiedetäänhän myös. eitä koko herra v. Hansenin keksintö ja ehdotus syntyi siihen aikaan, jolloin ruotsinmielisissä heräsi se oppi, että he eivät ole suomalaisia, vaan "ruotsinmaalaisia" ja sittemmin "ruotsalaisia", ja että silloin juuri saatiin tälle ehdotukselle kannattajia osaksi suomalaisissakin piireissä sentähden, että nuorsuomalaisten suhde ruotsinmielisiin oli hyvin läheinen. Sen jälestä kyllä moni nuorsuomalainen palautui takaisin sinivalkoisen kannattajaksi, kunnes nyt taas on tämän uuden ehdotuksen johdosta saatu käymään kiivas taistelu entisen lippumme häpäisemiseksi. Eräät arkkitehdit - niiden joukossa suomalaisnimisiäkin - sanovat, että he tosin "kunnioittavat esi-isiensä työtä ja taisteluita", mutta haluavat sittekin ratkaista kysymyksen "vanhasta ajatustavasta riippumatta". Käsitämme kyllä, että nuoremmassa polvessa on niitä, jotka eivät ole samoilla siteillä kuin vanhempi polvi kiinni siinä sivistystaistelussa, mikä meillä on taisteltu itsenäisen kansallishengen elvyttämiseksi. Mutta huomatkoon myös tämä nuoriso, että suuri osa Suomen kansaa ei voi sallia, että kansallismieliset nuoret yhdessä ruotsinmielistemme kanssa loukkaavat meidän tunteitamme ja sitä käsitystä, mikä meillä on tässä isänmaallisessa asiassa. Ei isänmaallinen lippu ole mikään vanha vaate, mikä voidaan heittää pois milloin tahansa, vaan se on meillä puolisataisvuotinen muistomerkki siitä koko kansamme herätystyöstä, josta voivat iloita sekä ruotsinmieliset että suomenmieliset.
Muistettakoon myös, että me suomenmieliset alkuaan pidimme kiinni yksinomaan sinivalkoisista väreistä historiallisten ja kansallisten traditsioonien nojalla. Kun nyt suurten historiallisten tapausten johdosta olemme taipuvaisia välittävään ehdotukseen ja sovinnollisuuteen, niin älköön helsinkiläisvys taas pilatko näin syntymäisillään olevaa yhteistunnetta. Sillä jos nyt kaikin keinoin koetetaan saada yleistä mielipidettä käännetyksi punakeltaisen puolelle ja ehkäpä eduskunnan enemmistökin saadaan äänestämään tämän puolesta, niin ei siitä sillekään tule yleistä Suomen lippua. Tänä päivänä on nim. vielä suurimmassa osassa Suomen koteja olemassa sinivalkoinen lippu, ja sitä ei niistä hävitetä äkkinäisten päätösten kautta, joihin ovat vaikuttaneet suureksi osaksi ne tilapäiset tuulet, joita pääkaupungissa kulloinkin puhaltaa. Kun kerran suomenmieliset taipuvat hyväksymään leijonalipun valtioHpuksemme, niin kohtuullinen on tosiaankin se vaatimus, että kaikki yksimielisesti hyväksyvät kauppa- ja kansallislipuksi sellaisen yhdistelmän, jossa pääväreinä esiintyvät sininen ja valkoinen väri, mutta johon näkyvästi myös ovat yhdistettyinä punainen ja keltainen. Tarkemman ehdotuksen tekeminen kuuluu eduskunnalle. Mutta joka tällaista sovinnollisuutta ei ota käsittääkseen, hän on ehdottomasti leimattava riidanhaluiseksi puoluemieheksi, joka ei voi luopua ontista mieliteoistaan silloinkaan, kun isänmaan yhteinen onni vaatisi sovinnollista ja sovittavaa mielialaa.
- K. A. P.
(julkaistu myös Ilkka 9, 22.1.1918, saatesanoilla "U. S:ssä kirjoittaa nimimerkki K. A. P. seuraavat sattuvat ajatukset, joihin saatamme täydellisesti yhtyä:")
Lippuasia näyttää nyt joutuneen sille kohdalle, että siinä pian tulee jokin päätös tehtäväksi. Se tapa, millä tätä asiaa on viime aikoina käsitelty, kuvaa erinomaisesti meidän olojamme yleisesti ja osottaa, kuinka suuri merkitys sillä seikalla on, että pääkaupunkimme on syrjässä maan keskuksesta. Maamme varsinainen suomalainen kansa on tuskin ehtinyt saada tietoonsa asian, kun samalla jo helsinkiläiset ajavat sen perille aivan valmiina, aivan kuin olisi luonnollisin asia maailmassa, että koko Suomen kansa kaikkia kerroksia myöten hyväksyisi heti sen, minkä joku helsinkiläinen yhtvmä suunnittelee ja valmistelee.
Tällä kertaa on lippiiasian valmistelu käynyt näin. Senaatti asetti komitean, johon valittiin yksinomaan sellaisia henkilöitä, joiden tiedettiin varmasti puoltavan punakeltaisia värejä. Tuskin oli tämän komitean asettamisesta ollut uutinen sanomalehdissä, niin jo alkoi ilmestyä kauppojen ikkunoihin Helsingissä, ja vähitellen myös maaseudulla, komitean mallin mukaisia lippuja, joita ylistettiin ruotsalaisissa ja osaksi nuorsuomalaisissa sanomalehdissä erittäin onnistuneiksi. Samaan aikaan pidettiin myös huoli Tukholmassa ja Köpenhaminassa tämän lipun tunnetuksi tekemisestä ja vedettiin nämä varis laivojenkin tankoon ia kutsuttiin niitä sekä kotona että ulkomailla meidän väreiksemme. Ja sosialisteja oli myös valmistettava. Tähän ryhtyi herra K. G. (Kustavi Grotenfelt) erityisellä kirjoituksella Työmiehessä, selittäen, että lipun tietysti täytyy olla punainen ja keltainen, "se kuvaa vallankumousta ja taistelua". Se on vain "pikkumainen itsepäisyys", joka on saattanut osan Suomen kansasta pitämään kiinni sinivalkoisesta lipusta. Siis varsin ovelasti kirjoitettu lukijakunnan maun mukaan, samalla kun sama kirjoittaja epäilemättä toisessa lehdessä kirjoittaa kauniin sanoin tasaisen kehityksen puolesta.
Mutta mitä ovat ne tehneet, jotka aina tähän asti ovat tottuneet vetämään tankoonsa sinivalkoisen lipun? He ovat vaan odottaneet, mitä tästä tuleman pitää, ja tämänkin lehden toimitus vasta viime sunnuntaina sanoi sanottavansa asiassa. Tämä au tehty tietysti siinä tarkoituksessa, ettei syntyisi ikävää riitaa, joka hajottaisi kansamme juuri nyt, kun yksimielisyyttä tarvittaisiin enemmän kuin koskaan. Mutta onko tälle sovinnollisuudelle pantu minkäänlaista arvoa? Ei suinkaan, vaan päinvastoin. Kun senaatti muutteli komitean ehdotusta edes sen verran, että siinä oli kapeita sinisiä ja valkeita viivoja, niin jo kiiruhdettiin tätäkin vastustamaan, ja viime sunnuntaina nähtiin isänmaallisessa juhlassamme kansallisteatteri koristettuna yksinomaan punakeltaisilla väreillä, vaikka juhlatoimikunnassa oli sellaisiakin, jotka omistavat sinivalkoiset värit kansallisiksi väreiksemme. Miksi ei edes tällaisessa juhlassa tyydytetty molempia vaatimuksia, kun kerran tiedettiin, että suuri osa yleisöstä olisi suonut kummankin väriyhdistelmän olevan edustettuna? Sentähden tietysti, että ruotsalaisemme vaativat ehdottomasti edellisiä ja nuorsuomalaisemme "sovinnon vuoksi" seurasivat heidän jälkiään. Selitetään kyllä ja uskommekin sen, että syy on myös siinä, että punakeltaisten värien puoltajat pitävät niitä kauniimpina ja heraldisesti oikeampina. Mutta tiedetäänhän toisaalta, että nuo heraldiset periaatteet ontuvat monessa suhteessa niin täällä kuin muuallakin, ja että kauneuskysymys on makuasia, josta ei päästä pitkälle kiistelemällä. Ja tiedetäänhän myös. eitä koko herra v. Hansenin keksintö ja ehdotus syntyi siihen aikaan, jolloin ruotsinmielisissä heräsi se oppi, että he eivät ole suomalaisia, vaan "ruotsinmaalaisia" ja sittemmin "ruotsalaisia", ja että silloin juuri saatiin tälle ehdotukselle kannattajia osaksi suomalaisissakin piireissä sentähden, että nuorsuomalaisten suhde ruotsinmielisiin oli hyvin läheinen. Sen jälestä kyllä moni nuorsuomalainen palautui takaisin sinivalkoisen kannattajaksi, kunnes nyt taas on tämän uuden ehdotuksen johdosta saatu käymään kiivas taistelu entisen lippumme häpäisemiseksi. Eräät arkkitehdit - niiden joukossa suomalaisnimisiäkin - sanovat, että he tosin "kunnioittavat esi-isiensä työtä ja taisteluita", mutta haluavat sittekin ratkaista kysymyksen "vanhasta ajatustavasta riippumatta". Käsitämme kyllä, että nuoremmassa polvessa on niitä, jotka eivät ole samoilla siteillä kuin vanhempi polvi kiinni siinä sivistystaistelussa, mikä meillä on taisteltu itsenäisen kansallishengen elvyttämiseksi. Mutta huomatkoon myös tämä nuoriso, että suuri osa Suomen kansaa ei voi sallia, että kansallismieliset nuoret yhdessä ruotsinmielistemme kanssa loukkaavat meidän tunteitamme ja sitä käsitystä, mikä meillä on tässä isänmaallisessa asiassa. Ei isänmaallinen lippu ole mikään vanha vaate, mikä voidaan heittää pois milloin tahansa, vaan se on meillä puolisataisvuotinen muistomerkki siitä koko kansamme herätystyöstä, josta voivat iloita sekä ruotsinmieliset että suomenmieliset.
Muistettakoon myös, että me suomenmieliset alkuaan pidimme kiinni yksinomaan sinivalkoisista väreistä historiallisten ja kansallisten traditsioonien nojalla. Kun nyt suurten historiallisten tapausten johdosta olemme taipuvaisia välittävään ehdotukseen ja sovinnollisuuteen, niin älköön helsinkiläisvys taas pilatko näin syntymäisillään olevaa yhteistunnetta. Sillä jos nyt kaikin keinoin koetetaan saada yleistä mielipidettä käännetyksi punakeltaisen puolelle ja ehkäpä eduskunnan enemmistökin saadaan äänestämään tämän puolesta, niin ei siitä sillekään tule yleistä Suomen lippua. Tänä päivänä on nim. vielä suurimmassa osassa Suomen koteja olemassa sinivalkoinen lippu, ja sitä ei niistä hävitetä äkkinäisten päätösten kautta, joihin ovat vaikuttaneet suureksi osaksi ne tilapäiset tuulet, joita pääkaupungissa kulloinkin puhaltaa. Kun kerran suomenmieliset taipuvat hyväksymään leijonalipun valtioHpuksemme, niin kohtuullinen on tosiaankin se vaatimus, että kaikki yksimielisesti hyväksyvät kauppa- ja kansallislipuksi sellaisen yhdistelmän, jossa pääväreinä esiintyvät sininen ja valkoinen väri, mutta johon näkyvästi myös ovat yhdistettyinä punainen ja keltainen. Tarkemman ehdotuksen tekeminen kuuluu eduskunnalle. Mutta joka tällaista sovinnollisuutta ei ota käsittääkseen, hän on ehdottomasti leimattava riidanhaluiseksi puoluemieheksi, joka ei voi luopua ontista mieliteoistaan silloinkaan, kun isänmaan yhteinen onni vaatisi sovinnollista ja sovittavaa mielialaa.
- K. A. P.
21.5.19
Ornamental Glass.
Manufacturer and Builder 3, 1876
Continued from page 12.
A mode of transfer, similar to that employed in the manufacture of pottery, has been tried on glass, patented, but after all abandoned. The transparency, instead of the opacity of the material, requires the use of a much larger quantity of color; and as this can not be confined at the edges, it renders them ragged and uneven, giving the whole design an exceedingly poor and weak effect.
The most succesful results with transfers have been obtained by what is technically known as "stopping out." The colored ink employed is composed of materials which will not adhere to the glass when heated. The transfer is first made on the glass, and the enamel laid on afterward; when burnt, the ink color is removed, and being under the enamel, has prevented it from adhering to those places covered by the transfer. Stencilling however has so much the advantage over transfer, both in rapidity and certainty, that it is the only method pursued at present by the majority of manufacturers. The price of this glass does not much exceed that of plain glass, and is now very generally used.
There are three variations in the method of executing these patterns, which are worthy of notice. The first, "flocking," consists in grinding the whole of one side of the glass, and ornamenting the other side in the usual manner; the contrast between the ground and the pattern is much lessened by this treatment, but for some situations a considerable advantage is obtained by having a completely screened glass which can not be seen through. The second, "double mat," is similar to flocking, except that instead of grinding, a coat of enamel laid on the reverse side, and the bright lights and fibers are taken out of this second ground, and a very beautiful damask-like appearance is thus obtained. The third variation is in the use of a colored instead of a white enamel; when this method is employed conjointly with the double mat, the ground being tinted and the ornaments white, a peculiarly fine effect is produced; but when this conjoined method is still further assisted by painting and staining, it affords by far the most chaste and baeutiful decoration that can be applied for domestic purposes.
Continued from page 12.
A mode of transfer, similar to that employed in the manufacture of pottery, has been tried on glass, patented, but after all abandoned. The transparency, instead of the opacity of the material, requires the use of a much larger quantity of color; and as this can not be confined at the edges, it renders them ragged and uneven, giving the whole design an exceedingly poor and weak effect.
The most succesful results with transfers have been obtained by what is technically known as "stopping out." The colored ink employed is composed of materials which will not adhere to the glass when heated. The transfer is first made on the glass, and the enamel laid on afterward; when burnt, the ink color is removed, and being under the enamel, has prevented it from adhering to those places covered by the transfer. Stencilling however has so much the advantage over transfer, both in rapidity and certainty, that it is the only method pursued at present by the majority of manufacturers. The price of this glass does not much exceed that of plain glass, and is now very generally used.
There are three variations in the method of executing these patterns, which are worthy of notice. The first, "flocking," consists in grinding the whole of one side of the glass, and ornamenting the other side in the usual manner; the contrast between the ground and the pattern is much lessened by this treatment, but for some situations a considerable advantage is obtained by having a completely screened glass which can not be seen through. The second, "double mat," is similar to flocking, except that instead of grinding, a coat of enamel laid on the reverse side, and the bright lights and fibers are taken out of this second ground, and a very beautiful damask-like appearance is thus obtained. The third variation is in the use of a colored instead of a white enamel; when this method is employed conjointly with the double mat, the ground being tinted and the ornaments white, a peculiarly fine effect is produced; but when this conjoined method is still further assisted by painting and staining, it affords by far the most chaste and baeutiful decoration that can be applied for domestic purposes.
20.5.19
Paint for Walls
Manufacturer and Builder 8, 1890
One of the useful practical suggestions of the Wiener Bauindustrie Zeitung is that an excellent paint for wal[l] may be made by dissolving, with the aid of a moderate heat, one part of paraffine in two or three parts of heavy oil of creosote. The solution should be thick when cold, but not solid. In use, the can containing it dhouls be set in warm water, so that the paint may be liquid, and flow freely from the brush, and the wall should not be too cold. For brick walls exposed to dampness, or liable to become soaked by driwing rains, this forms a useful application, either on the inside or the outside.
One of the useful practical suggestions of the Wiener Bauindustrie Zeitung is that an excellent paint for wal[l] may be made by dissolving, with the aid of a moderate heat, one part of paraffine in two or three parts of heavy oil of creosote. The solution should be thick when cold, but not solid. In use, the can containing it dhouls be set in warm water, so that the paint may be liquid, and flow freely from the brush, and the wall should not be too cold. For brick walls exposed to dampness, or liable to become soaked by driwing rains, this forms a useful application, either on the inside or the outside.
19.5.19
F. Wayland Fellowes: Yellow - The Secret of Color-Beauty.
New Englander and Yale review 239, 1890
The important position rightfully belonging to the pigment warm yellow on the palette of the artist is not invariably conceded, nor has it always been correctly appreciated. In the popular mind there even exists a, prejudice against this color that is not only unwarranted but is unjust. Because to be "bilious" is to be yellow, it is by no means a sequitur that all yellow refers to bile! Only one who habitually mixes color on the palette can estimate the boundless influence and power of this tonemaster. Skill, of course, is needed for its finished use. If, however, its employment were entirely easy, there would be in art circles less respectful mention of those who have mastered its difficulties.
This same color — warm yellow — must always tone and temper the outer walls of our homes. Without such supervision these walls will certainly fail to enjoy the sanction of color-law and therefore be truly agreeable. In every case where an exterior house-tone is more than usually pleasing it will surely be found that yellow contributed the special suceees to the combination and in large measure supplied the effect that was admirable. It gives to color the studio-named quality of "life" — that is to say, its attraction, and its charm.
But over an extensive view, when a clear-sighted look is taken, nature herself plainly repeats what color-experience has already learned, that without yellow our autumn landscape would no longer blaze, and thus shorn of its crowning glory would lose its fire and cease to dazzle.
As an easy instance we will consider the fros-tpainted maple leaf, in autumn so gorgeous with scarlet and orange. The fact is generally known that scarlet is composed of red and yellow, with red predominant; while orange is made from the same colors, but with yellow predominant. If we take the yellow from scarlet there remains a cold, purplish red but when the yellow is taken from orange, scarcely anything survives — perhaps a trifle of dull, cold red; and, in the case of our maple leaf, possibly some feeble traces of green. But since green is made up of blue and yellow, if the yellow is again removed, there remains of our leaf, just now resplendent, only some dingy cold red, shivering beside a still colder blue.
And, of course, if the color loss on this leaf be repeated on other thousands of million leaves, the dismal eclipse of our October forest — both gloomy and forlorn — would not be difficult to imagine!
There could be small inspiration to poet or painter in so dreary a landscape where nothing livelier than a dirge would seem to be in order. It has plainly been seen then, that the elimination of only one color has managed to destroy the brilliance of the whole scene, and has mainly ruined nature's very best autumn pageant.
It is not necessary to have been a student of color to know that the eye is fitted to estimate with exactness every shade of color just as the ear is designed and prepared to discriminate every tone of sound.
It is desirable that we should know also that warmth in color tone is the quality that closely resembles the nature of sweetness in musical tone.
It is not to be disputed that this same warmth becomes the vital essence of color beauty. And the statement is capable of proof whether the case in question is made by nature or composed by art. The color-loving eye looks for this warmth with an eagerness that inexperience can not imagine; and, when found, experience only can realise from its correct use the gratification not only possible, but logical and natural.
When cold tones become intrinsically enjoyable or seem to be complete in themselves, the unusual circumstance is sure to be explained by some close-at-hand plethora of warm tints. Color-law, then and the, needs such neutralizing power, and plainly asks for the color balance only supplied by tone reaction.
As was the case in the loss of warmth in the landscape of which we spoke, so it also follows that a picture whose tone is distinctly cold can never be wholly successful. No matter how admirable its intellectual vigor, nor how great its artistic powers, the ensemble will certainly not satisfy the eye, and therefore be wholly enjoyable. The lack of an important something will be plainly sensible.
It may be asserted that a due proportion of yellow is indispensable to pleasing effect on every canvas. It is the typical warm tone. Without the wholesome warmth which it supplies, even our genial friend red, its sympathetic comrade, takes on hue more or less livid.
The preponderance of cold tones will always be hurtful to a picture on any subject, but when a canvas is designed to represent living flesh, such lack of balance, according to color-law, produces a ghastly effect that is truly melancholy. Healthy blood, quickbounding under the skin, can never be correctly imitated by assorted shades of cold purple. There is a glow of warm color plainly evident in real flesh. The glow, through all white race complexions, is common to the powerful man and to the delicate woman. To supply this mellow brilliance is the special province of warm yellow. Without the supplement of its fine-tone solidity every tint of red, grey, and green must be cold and unattractive. Even the violet tinge that characterizes the human eye, as well as the green shades that are always to be found — only more or less pronounced — about the mouth corners, are fairly loaded with yellow. Without warm yellow these delicate local tones can never be truthfully imitated. The reader may examine his own hand, and if taught to look properly and see what positively exists there, he will at once be convinced. He will conclusively satisfy himself that the warm color peculiar to all "white" races is due to the abundant presence of yellow.
If these lines should come under notice of color students who are conscious of an unwelcome disposition to use livid reds and cold yellows, they may find consolation in knowing that they have abundant company in error. So strong at one time was the writer's own inclination in this unfortunate direction that his eyes were supposed to be defective and to see color irregularly.
In order to correct this fault when painting flesh, "lakes" of every kind were forbidden on the palette. The one "blue" allowed was diluted with white, and no reds unmixed with yellow were to be used. The primal excess of warmth, as might have been expected, by degrees subsided, more accurate sight was acquired, with the natural consequence of more correct color balance.
Them are those who are aware of their need of this color cure who will gladly make use of this simple prescription. But there are others now floundering where the writer once found himself, and perhaps too thoroughly ill to be conscious of their malady. Their cases are more serious and a radical cure is less hopeful.
One word more! The pigment white is not a primary, nor even a binary color, and in the strict sense may not be a color at all, but it certainly is an indispensable ingredient in mixed tones almost everywhere and almost always. It forms part of every "fine" tone, and by nature has an inherent, and peculiar power to soften, harmonize, and brighten.
Yellow supplies warmth and transparence, white adds sunlight and brilliance. Yellow largely furnishes to the wave, white — to the wave, sparkle.
Without the presence of white in combination, the indispensable reproduction of sky reflections would be impossible. And the same may be said of any variety of pictorial "atmosphere," which is only another word for the same thing — that is to say sky reflections.
There is no doubt that if painters were unable to draw at sight upon the unlimited resources of white pigment, the existing artist-palette would promptly be bankrupt.
In an assortment of colors, the warm reds, yellows, and greens enrich.
The blues, purples, and other cold colors supply tone reaction and neutralize excessive warmth.
The blacks strengthen.
But in spite of not being a color at all white invariably animates and brightens, and when allowed to assert itself individually supplies what may be called the gayety of every combination of color.
- F. Wayland Fellowes.
The important position rightfully belonging to the pigment warm yellow on the palette of the artist is not invariably conceded, nor has it always been correctly appreciated. In the popular mind there even exists a, prejudice against this color that is not only unwarranted but is unjust. Because to be "bilious" is to be yellow, it is by no means a sequitur that all yellow refers to bile! Only one who habitually mixes color on the palette can estimate the boundless influence and power of this tonemaster. Skill, of course, is needed for its finished use. If, however, its employment were entirely easy, there would be in art circles less respectful mention of those who have mastered its difficulties.
This same color — warm yellow — must always tone and temper the outer walls of our homes. Without such supervision these walls will certainly fail to enjoy the sanction of color-law and therefore be truly agreeable. In every case where an exterior house-tone is more than usually pleasing it will surely be found that yellow contributed the special suceees to the combination and in large measure supplied the effect that was admirable. It gives to color the studio-named quality of "life" — that is to say, its attraction, and its charm.
But over an extensive view, when a clear-sighted look is taken, nature herself plainly repeats what color-experience has already learned, that without yellow our autumn landscape would no longer blaze, and thus shorn of its crowning glory would lose its fire and cease to dazzle.
As an easy instance we will consider the fros-tpainted maple leaf, in autumn so gorgeous with scarlet and orange. The fact is generally known that scarlet is composed of red and yellow, with red predominant; while orange is made from the same colors, but with yellow predominant. If we take the yellow from scarlet there remains a cold, purplish red but when the yellow is taken from orange, scarcely anything survives — perhaps a trifle of dull, cold red; and, in the case of our maple leaf, possibly some feeble traces of green. But since green is made up of blue and yellow, if the yellow is again removed, there remains of our leaf, just now resplendent, only some dingy cold red, shivering beside a still colder blue.
And, of course, if the color loss on this leaf be repeated on other thousands of million leaves, the dismal eclipse of our October forest — both gloomy and forlorn — would not be difficult to imagine!
There could be small inspiration to poet or painter in so dreary a landscape where nothing livelier than a dirge would seem to be in order. It has plainly been seen then, that the elimination of only one color has managed to destroy the brilliance of the whole scene, and has mainly ruined nature's very best autumn pageant.
It is not necessary to have been a student of color to know that the eye is fitted to estimate with exactness every shade of color just as the ear is designed and prepared to discriminate every tone of sound.
It is desirable that we should know also that warmth in color tone is the quality that closely resembles the nature of sweetness in musical tone.
It is not to be disputed that this same warmth becomes the vital essence of color beauty. And the statement is capable of proof whether the case in question is made by nature or composed by art. The color-loving eye looks for this warmth with an eagerness that inexperience can not imagine; and, when found, experience only can realise from its correct use the gratification not only possible, but logical and natural.
When cold tones become intrinsically enjoyable or seem to be complete in themselves, the unusual circumstance is sure to be explained by some close-at-hand plethora of warm tints. Color-law, then and the, needs such neutralizing power, and plainly asks for the color balance only supplied by tone reaction.
As was the case in the loss of warmth in the landscape of which we spoke, so it also follows that a picture whose tone is distinctly cold can never be wholly successful. No matter how admirable its intellectual vigor, nor how great its artistic powers, the ensemble will certainly not satisfy the eye, and therefore be wholly enjoyable. The lack of an important something will be plainly sensible.
It may be asserted that a due proportion of yellow is indispensable to pleasing effect on every canvas. It is the typical warm tone. Without the wholesome warmth which it supplies, even our genial friend red, its sympathetic comrade, takes on hue more or less livid.
The preponderance of cold tones will always be hurtful to a picture on any subject, but when a canvas is designed to represent living flesh, such lack of balance, according to color-law, produces a ghastly effect that is truly melancholy. Healthy blood, quickbounding under the skin, can never be correctly imitated by assorted shades of cold purple. There is a glow of warm color plainly evident in real flesh. The glow, through all white race complexions, is common to the powerful man and to the delicate woman. To supply this mellow brilliance is the special province of warm yellow. Without the supplement of its fine-tone solidity every tint of red, grey, and green must be cold and unattractive. Even the violet tinge that characterizes the human eye, as well as the green shades that are always to be found — only more or less pronounced — about the mouth corners, are fairly loaded with yellow. Without warm yellow these delicate local tones can never be truthfully imitated. The reader may examine his own hand, and if taught to look properly and see what positively exists there, he will at once be convinced. He will conclusively satisfy himself that the warm color peculiar to all "white" races is due to the abundant presence of yellow.
If these lines should come under notice of color students who are conscious of an unwelcome disposition to use livid reds and cold yellows, they may find consolation in knowing that they have abundant company in error. So strong at one time was the writer's own inclination in this unfortunate direction that his eyes were supposed to be defective and to see color irregularly.
In order to correct this fault when painting flesh, "lakes" of every kind were forbidden on the palette. The one "blue" allowed was diluted with white, and no reds unmixed with yellow were to be used. The primal excess of warmth, as might have been expected, by degrees subsided, more accurate sight was acquired, with the natural consequence of more correct color balance.
Them are those who are aware of their need of this color cure who will gladly make use of this simple prescription. But there are others now floundering where the writer once found himself, and perhaps too thoroughly ill to be conscious of their malady. Their cases are more serious and a radical cure is less hopeful.
One word more! The pigment white is not a primary, nor even a binary color, and in the strict sense may not be a color at all, but it certainly is an indispensable ingredient in mixed tones almost everywhere and almost always. It forms part of every "fine" tone, and by nature has an inherent, and peculiar power to soften, harmonize, and brighten.
Yellow supplies warmth and transparence, white adds sunlight and brilliance. Yellow largely furnishes to the wave, white — to the wave, sparkle.
Without the presence of white in combination, the indispensable reproduction of sky reflections would be impossible. And the same may be said of any variety of pictorial "atmosphere," which is only another word for the same thing — that is to say sky reflections.
There is no doubt that if painters were unable to draw at sight upon the unlimited resources of white pigment, the existing artist-palette would promptly be bankrupt.
In an assortment of colors, the warm reds, yellows, and greens enrich.
The blues, purples, and other cold colors supply tone reaction and neutralize excessive warmth.
The blacks strengthen.
But in spite of not being a color at all white invariably animates and brightens, and when allowed to assert itself individually supplies what may be called the gayety of every combination of color.
- F. Wayland Fellowes.
Huoneiden puhdistamisesta kalkitsemalla.
Pellervo 8, 1902
Samoin kuin ihminen koettaa walmistaa itsellensä puhtaita ja terweellisiä asuntoja woidakseen niissä hywin olla turwattuna kaikkia häntä uhkaawia tautia wastaan, wiihtyäksensä niissä ja säilyttääksensä niin ruuwiilliset kuin henkisetkin woimansa pirteänä niin myöhäiseen ikään saakka kuin mahdollista, niin on hänen welwollisuutensa niin terweydellisistä syistä kuin taloudellisen kannattawaisuudenkin tähden järjestää kotieläintensä olopaikat niiden hywinwointia ja tarkoitusta wastaawiksi. Yhtenä tähän kuuluwista tärkeimmistä seikoista on ehdottomasti pidettäwä huoneiden puhdistaminen kalkitsemalla.
Ennen aikaan oli tapana kalkita ihmisasunnoissakin wähintäin joka toinen wuosi seinät, wälikatot ja tulisijat. Se tapahtui silloin, kun nuot wäritetyt tapettipaperit eiwät wielä olleet niin tunnetut ja niin joka maakaupasta saatawana, kuin ne nyt owat. — Onkohan eduksi, että kalkitseminen on waihdettu paperoimiseen? — Jos vertaamme näiden kahden eri tawan tuottamia etuja tawallisissa maalaisasunnoissa toisiinsa, niin täytyy ehdottomasti pitää kalkitsemista parempana. Sillä paitsi sitä, että pareroiminen tulee paljoa kalliimmaksi kuin kysymyksessä olewa toinen tapa, niin eiwät paperit myöskään maamiehen kodissa wälttämättömien töiden ja toimien takia aina ole tarpeeksi kestäwätkään. Ne repeilewät helposti, käywät rumiksi ja halkeamiin kasaantuu pölyä ja likaa, puhumattakaan siitä, että näiden kautta paperien alle peittyneet hyönteiset ("syöpäläiset") pääsewät ulos, kun wiat eiwät heti tule paikatuiksi. Muutoinkin paperissa löytäwät pikku huokoiset owat tyyssijoina tomulle ja niihin imeytyy wuosien kuluessa kaikellaisia haisewia kaasuja, joita asuinhuoneissa, warsinkin makuusuojissa aina löytyy paljon. Sentähden olisiwat ne wuosittain perin pohjin puhdistettawat, mutta kun ne sitä eiwät kestä, täytyy ne ennen pitkää kokonaan uudistaa. Se tulee kuitenkin liian kalliiksi maamiehelle, jonka hywin toimeen tullakseen pitää wähentää suoranaisia rahallisia menojansa mahdollisuuden mukaan. Jos wielä otamme lukuun sen, että halpahintaisissa seinäpapereissa usein on wäreihin sekotettuna myrkyllisiä aineita, jotka wähitellen asukkaiden aawistawatta tulewat heidän terweyttään kalwamaan, niin tuskinpa woimme puolustaa niiden käyttämistä tawallisissa maalaisasunnoissa. Toinen on asian laita, jos joku katsoo itsellään löytywän waroja niin paljon, että hän woi huoneensa seinät werhota paksulla pahwilla ja waalata sen öljymaalilla, jolloin puhdistaminen helposti woidaan toimittaa pesewällä saippuawedellä.
Kalkitsemisella taas on edelliseen nähden monta sellaista hywää puolta, että maamiehen kannattaisi sitä aiwan yleisesti käyttää. Se on ensinnäkin niin halpahintainen ja siksi helposti suoritettu työ, etta köyhinkin torppari sen aiwan hywin saattaa tehdä, jos hänellä wain on jonkun werran hywää tahtoa ja puhtaudenaistia. Asuinhuoneidenkin seinät saadaan wuosittain kalkitsemalla erittäin siroiksi ja puhtaiksi, jos ne sitä warten owat sileiksi weistetyt ja saumatut tahi myös saumat ynnä raot sahajauhopuurolla täytetyt. Kalkki on wäkewä ja tehokas puhdistusaine, warsinkin n. k. sammuttawattomana kalkkina, jonkalaista walitettawasti harwemmin on saatawana. Mutta onpa se sammutettunakin wielä jotenkin woimakas ja lipiämäinen waikutukseltaan. Sellaisena saamme sen tawallisesti kaupoista, ja kelpaa se tähän tarkoitukseen, kunhan waan ei ole sitä ylen määrin wedellä laimennettu. Sitä pelkääwät home ja muukin likaisuus, jopa nuot tautien synnyttäjät bakteeritkin, joita kaikkia woimme siis kalkitsemisella suuressa wäärin häwittää. Halpuutensa tähden woimme kalkitsemisen uudistaa hywinkin usein, mikäli tarwe waatii, eiwätkä sentähden lika ainekset koskaan pääse tawattowiin asti karttumaan samalla, kuin hyönteistenkin sikiytymistä saatamme ehkäistä. — Sanalla sanoen, kalkki on erinowainen puhdistusaine. Kalkilla walkaistu huone on terweellinen asua, se pysyy waloisana — ja wieraskin sisään astuessaan huomaa kohta talonwäen puhtaudenkäsityksen; se wiehättää häntä.
Millä tawalla kalkitseminen toimitetaan, on kyllä jotenkin yleensä tunnettua. Mutta asia on otettu puheeksi, jotta maamies ottaisi sen käyttämisen wähitellen yhdeksi tärkeimmistä kesätehtäwistänsä. Sen se aiwan warmaan ansaitseekin. — Tässä wiittaamme yksinkertaisempiin menettelytapoihin.
Ennen kalkitsewista owat luonnollisesti kaikki paikat tomutettawat witsoilla, wastoilla tai harjoilla, likaisimmat paikat pestään sitä paitsi myöskin suopa- tai soodawedellä. Kalkkimaali walwistetaan parhaiten kuten jo mainittiin, wedestä ja sammuttamattowasta kalkista ja tämän puutteessa sammutetusta kalkista. Maali tehdään niin sakeaksi, että sillä siwelty jälki kuiwuneena käy walkeaksi ja etta se hywin juoksee siweltimessä. Nämät sekoitukset sopiwat niin hywin luonnollisen kiwimuurin walkaisemiseksi kuin myös rapatulle tai rappaamattowalle tiilimuurille ja puuseinillekin. Joskus käytetään kalkin sekaan hiukan rautawihtrilliä, jota saadaan tawallisista kaupoista ja joka tekee seoksen wähän kestäwämmäksi, waan myös samalla hiukan kellahtawaksi. — Moni walwistaa tämän maalin kuoritusta (kurnaali) maidosta, weden asewasta, jolloin se tulee wähän enemmän liimamaiseksi. Mutta paitsi sitä, etta kalkkiwäri silloin käy kalliimmaksi, näyttää se wähemmin sopiwan sellaisten huoneitten maalaamiseen, joissa helposti syntyy kosteutta, kuten nawetoissa, meijereissä, talleissa, kellareissa j. n. e., sillä kuoritun maidon aineiksista saa home hywää rawintoa, ja kun lämpöä ja kosteutta on tarpeeksi, lewiäwät honesienet warsin nopeasti joka paikkaan sekä pilaawat siten walkean wärin likaisen harmaaksi ja saastuttawat huoneen ilman pahanhajuiseksi. Sentähden on ainoastaan kuiwailmaisia huoneita walkaistessa kalkilla (tai liidulla) sopiwaa, waan ei suinkaan wälttämätön käyttää joko kuorittua maitoa tai wähän liimaa (paljo liima tekee maalin kuiwaneena murenewaksi). — Kalkkimaalin siwelemiseksi owat isot jouhi- tai harjasiweltimet parhaat, waan halwemmaksi tulewat tawalliset muurarin siweltimet.
Huolellinen eläintenhoitaja koettaa kyllä joka päiwä waalia elukoitansa puhtaudella edistäen siten niitten wiihtywäisyyttä sekä tuottaen monipuolista etua omistajalle ja warsinkin niille, jotka karjan tuotteita nauttiwat. Nawetoissa, joihin hämähäkin werkkoa, pölyä ja kaikellaista muuta likaisuutta tarttuu kuukausi kuukaudelta ehkäpä wuosikausiakin, saawat eläimet helposti hengenwaarallisia tauteja ja monellaisia wammoja, joita puhtaasti ja hywin hoidetuissa karjoissa aniharwoin sattuu. Juuri sellaisista nawetoista lähtewät usein taudinsiemenet sekä ihmisiin että eläimiin.
Ennenkuin tämä kesä siis loppuu, kalkittakoon kaikki nawetat ja maitohuoneet puhtaiksi wanhasta saastasta. Älköön köyhinkään torppari ajatelko, että hänellä muka on niin ja niin huonot ja yksinkertaiset olot, että mitäpäs hänen maksaisi waiwaa ruweta tuollaisiin puuhiin. Ei suinkaan — waan nyt kun mejeriliike on saatawa wauhtiinsa ja sieltä kautta maamiehelle päätulot, niin on huoneiden puhdistaminen kalkitsemalla helpoimpia keinoja edistääksemme puhtaan maidon hankkimista meijereihin. Mejeri taas, jolla on puhdas maito, on aina warmimmin tilaisuudessa waksamaan parhaat hinnat osakkailleen.
***
Olemmeko koskaan kuulleet kenenkään saawan nuhteita liiasta puhtauden pidosta? Sielläkin, jossa luulemme täyden puhtauden wallitsewan, löytyy aina jonkun werran likaisuutta.
E. v. K.
Samoin kuin ihminen koettaa walmistaa itsellensä puhtaita ja terweellisiä asuntoja woidakseen niissä hywin olla turwattuna kaikkia häntä uhkaawia tautia wastaan, wiihtyäksensä niissä ja säilyttääksensä niin ruuwiilliset kuin henkisetkin woimansa pirteänä niin myöhäiseen ikään saakka kuin mahdollista, niin on hänen welwollisuutensa niin terweydellisistä syistä kuin taloudellisen kannattawaisuudenkin tähden järjestää kotieläintensä olopaikat niiden hywinwointia ja tarkoitusta wastaawiksi. Yhtenä tähän kuuluwista tärkeimmistä seikoista on ehdottomasti pidettäwä huoneiden puhdistaminen kalkitsemalla.
Ennen aikaan oli tapana kalkita ihmisasunnoissakin wähintäin joka toinen wuosi seinät, wälikatot ja tulisijat. Se tapahtui silloin, kun nuot wäritetyt tapettipaperit eiwät wielä olleet niin tunnetut ja niin joka maakaupasta saatawana, kuin ne nyt owat. — Onkohan eduksi, että kalkitseminen on waihdettu paperoimiseen? — Jos vertaamme näiden kahden eri tawan tuottamia etuja tawallisissa maalaisasunnoissa toisiinsa, niin täytyy ehdottomasti pitää kalkitsemista parempana. Sillä paitsi sitä, että pareroiminen tulee paljoa kalliimmaksi kuin kysymyksessä olewa toinen tapa, niin eiwät paperit myöskään maamiehen kodissa wälttämättömien töiden ja toimien takia aina ole tarpeeksi kestäwätkään. Ne repeilewät helposti, käywät rumiksi ja halkeamiin kasaantuu pölyä ja likaa, puhumattakaan siitä, että näiden kautta paperien alle peittyneet hyönteiset ("syöpäläiset") pääsewät ulos, kun wiat eiwät heti tule paikatuiksi. Muutoinkin paperissa löytäwät pikku huokoiset owat tyyssijoina tomulle ja niihin imeytyy wuosien kuluessa kaikellaisia haisewia kaasuja, joita asuinhuoneissa, warsinkin makuusuojissa aina löytyy paljon. Sentähden olisiwat ne wuosittain perin pohjin puhdistettawat, mutta kun ne sitä eiwät kestä, täytyy ne ennen pitkää kokonaan uudistaa. Se tulee kuitenkin liian kalliiksi maamiehelle, jonka hywin toimeen tullakseen pitää wähentää suoranaisia rahallisia menojansa mahdollisuuden mukaan. Jos wielä otamme lukuun sen, että halpahintaisissa seinäpapereissa usein on wäreihin sekotettuna myrkyllisiä aineita, jotka wähitellen asukkaiden aawistawatta tulewat heidän terweyttään kalwamaan, niin tuskinpa woimme puolustaa niiden käyttämistä tawallisissa maalaisasunnoissa. Toinen on asian laita, jos joku katsoo itsellään löytywän waroja niin paljon, että hän woi huoneensa seinät werhota paksulla pahwilla ja waalata sen öljymaalilla, jolloin puhdistaminen helposti woidaan toimittaa pesewällä saippuawedellä.
Kalkitsemisella taas on edelliseen nähden monta sellaista hywää puolta, että maamiehen kannattaisi sitä aiwan yleisesti käyttää. Se on ensinnäkin niin halpahintainen ja siksi helposti suoritettu työ, etta köyhinkin torppari sen aiwan hywin saattaa tehdä, jos hänellä wain on jonkun werran hywää tahtoa ja puhtaudenaistia. Asuinhuoneidenkin seinät saadaan wuosittain kalkitsemalla erittäin siroiksi ja puhtaiksi, jos ne sitä warten owat sileiksi weistetyt ja saumatut tahi myös saumat ynnä raot sahajauhopuurolla täytetyt. Kalkki on wäkewä ja tehokas puhdistusaine, warsinkin n. k. sammuttawattomana kalkkina, jonkalaista walitettawasti harwemmin on saatawana. Mutta onpa se sammutettunakin wielä jotenkin woimakas ja lipiämäinen waikutukseltaan. Sellaisena saamme sen tawallisesti kaupoista, ja kelpaa se tähän tarkoitukseen, kunhan waan ei ole sitä ylen määrin wedellä laimennettu. Sitä pelkääwät home ja muukin likaisuus, jopa nuot tautien synnyttäjät bakteeritkin, joita kaikkia woimme siis kalkitsemisella suuressa wäärin häwittää. Halpuutensa tähden woimme kalkitsemisen uudistaa hywinkin usein, mikäli tarwe waatii, eiwätkä sentähden lika ainekset koskaan pääse tawattowiin asti karttumaan samalla, kuin hyönteistenkin sikiytymistä saatamme ehkäistä. — Sanalla sanoen, kalkki on erinowainen puhdistusaine. Kalkilla walkaistu huone on terweellinen asua, se pysyy waloisana — ja wieraskin sisään astuessaan huomaa kohta talonwäen puhtaudenkäsityksen; se wiehättää häntä.
Millä tawalla kalkitseminen toimitetaan, on kyllä jotenkin yleensä tunnettua. Mutta asia on otettu puheeksi, jotta maamies ottaisi sen käyttämisen wähitellen yhdeksi tärkeimmistä kesätehtäwistänsä. Sen se aiwan warmaan ansaitseekin. — Tässä wiittaamme yksinkertaisempiin menettelytapoihin.
Ennen kalkitsewista owat luonnollisesti kaikki paikat tomutettawat witsoilla, wastoilla tai harjoilla, likaisimmat paikat pestään sitä paitsi myöskin suopa- tai soodawedellä. Kalkkimaali walwistetaan parhaiten kuten jo mainittiin, wedestä ja sammuttamattowasta kalkista ja tämän puutteessa sammutetusta kalkista. Maali tehdään niin sakeaksi, että sillä siwelty jälki kuiwuneena käy walkeaksi ja etta se hywin juoksee siweltimessä. Nämät sekoitukset sopiwat niin hywin luonnollisen kiwimuurin walkaisemiseksi kuin myös rapatulle tai rappaamattowalle tiilimuurille ja puuseinillekin. Joskus käytetään kalkin sekaan hiukan rautawihtrilliä, jota saadaan tawallisista kaupoista ja joka tekee seoksen wähän kestäwämmäksi, waan myös samalla hiukan kellahtawaksi. — Moni walwistaa tämän maalin kuoritusta (kurnaali) maidosta, weden asewasta, jolloin se tulee wähän enemmän liimamaiseksi. Mutta paitsi sitä, etta kalkkiwäri silloin käy kalliimmaksi, näyttää se wähemmin sopiwan sellaisten huoneitten maalaamiseen, joissa helposti syntyy kosteutta, kuten nawetoissa, meijereissä, talleissa, kellareissa j. n. e., sillä kuoritun maidon aineiksista saa home hywää rawintoa, ja kun lämpöä ja kosteutta on tarpeeksi, lewiäwät honesienet warsin nopeasti joka paikkaan sekä pilaawat siten walkean wärin likaisen harmaaksi ja saastuttawat huoneen ilman pahanhajuiseksi. Sentähden on ainoastaan kuiwailmaisia huoneita walkaistessa kalkilla (tai liidulla) sopiwaa, waan ei suinkaan wälttämätön käyttää joko kuorittua maitoa tai wähän liimaa (paljo liima tekee maalin kuiwaneena murenewaksi). — Kalkkimaalin siwelemiseksi owat isot jouhi- tai harjasiweltimet parhaat, waan halwemmaksi tulewat tawalliset muurarin siweltimet.
Huolellinen eläintenhoitaja koettaa kyllä joka päiwä waalia elukoitansa puhtaudella edistäen siten niitten wiihtywäisyyttä sekä tuottaen monipuolista etua omistajalle ja warsinkin niille, jotka karjan tuotteita nauttiwat. Nawetoissa, joihin hämähäkin werkkoa, pölyä ja kaikellaista muuta likaisuutta tarttuu kuukausi kuukaudelta ehkäpä wuosikausiakin, saawat eläimet helposti hengenwaarallisia tauteja ja monellaisia wammoja, joita puhtaasti ja hywin hoidetuissa karjoissa aniharwoin sattuu. Juuri sellaisista nawetoista lähtewät usein taudinsiemenet sekä ihmisiin että eläimiin.
Ennenkuin tämä kesä siis loppuu, kalkittakoon kaikki nawetat ja maitohuoneet puhtaiksi wanhasta saastasta. Älköön köyhinkään torppari ajatelko, että hänellä muka on niin ja niin huonot ja yksinkertaiset olot, että mitäpäs hänen maksaisi waiwaa ruweta tuollaisiin puuhiin. Ei suinkaan — waan nyt kun mejeriliike on saatawa wauhtiinsa ja sieltä kautta maamiehelle päätulot, niin on huoneiden puhdistaminen kalkitsemalla helpoimpia keinoja edistääksemme puhtaan maidon hankkimista meijereihin. Mejeri taas, jolla on puhdas maito, on aina warmimmin tilaisuudessa waksamaan parhaat hinnat osakkailleen.
***
Olemmeko koskaan kuulleet kenenkään saawan nuhteita liiasta puhtauden pidosta? Sielläkin, jossa luulemme täyden puhtauden wallitsewan, löytyy aina jonkun werran likaisuutta.
E. v. K.
18.5.19
A Peculiar Ink-Plant.
The Living age 1422, 2.9.1871
The "Pall Mall Gazette" states that there is in New Granada a plant, Coryaria thymifolia, which might be dangerous to our ink manufacturers if it could be acclimatised in Europe. It is known under the name of the ink plant. Its juice, called chanchi, can be used in writing without any previous preparation. The letters traced with it are a reddish colour at first, but turn to a deep black in a few hours. This juice also spoils steel pens less than common ink. The qualities of the plant seem to have been discovered under the Spanish administration. Some writings, intended for the mother country, were wet through with sea-water on the voyage; while the papers written with common ink were almost illegible, those with the juice of that plant were quite unscathed. Orders were given in consequence that this vegetable ink was to be used for all public documents.
The "Pall Mall Gazette" states that there is in New Granada a plant, Coryaria thymifolia, which might be dangerous to our ink manufacturers if it could be acclimatised in Europe. It is known under the name of the ink plant. Its juice, called chanchi, can be used in writing without any previous preparation. The letters traced with it are a reddish colour at first, but turn to a deep black in a few hours. This juice also spoils steel pens less than common ink. The qualities of the plant seem to have been discovered under the Spanish administration. Some writings, intended for the mother country, were wet through with sea-water on the voyage; while the papers written with common ink were almost illegible, those with the juice of that plant were quite unscathed. Orders were given in consequence that this vegetable ink was to be used for all public documents.
17.5.19
Chromos Produced in Photography.
The Manufacturer and Builder 10, 1878
The Court photographer of Vienna has made some practical attempts to prepare the plates for chromo-printing by means of photography. His process is said to depend upon analyzing light into the primary colors, taking a photograph by each, and then cmbining the result in the printing. A plate is first chemically prepared so as to receive only the yellow tints of the object to be depicted, and a negative of this plate is put under the press, the cylinder of which is covered with yellow paint, so that in this impression nothing but the yellow parts of the object are printed off. A similar process is then adopted with the other two colors, and after three separate impressions the picture is complete.
The Court photographer of Vienna has made some practical attempts to prepare the plates for chromo-printing by means of photography. His process is said to depend upon analyzing light into the primary colors, taking a photograph by each, and then cmbining the result in the printing. A plate is first chemically prepared so as to receive only the yellow tints of the object to be depicted, and a negative of this plate is put under the press, the cylinder of which is covered with yellow paint, so that in this impression nothing but the yellow parts of the object are printed off. A similar process is then adopted with the other two colors, and after three separate impressions the picture is complete.
16.5.19
(Mainos) Maalarimestari Akseli Järvi suosittelee Titanvalkoista.
Aamulehti 171, 27.7.1924
Akseli Järvi
Maalarimestari
Helsinki
Suomen Maalarityönantajainliiton edustajana on allekirjoittanut ottanut osaa Norjan maalarimestariyhdistyksen kongressiin ja maalarien näyttelyssä Kristianiassa tämän vuoden huhtikuun aikana, jolloin minä, niinhyvin Norjassa kuin matkoilla Ruotsissa ja Tanskassa, olen maalarimestarikumppaneiltani saanut tietää että Titanvalkoista on laajalti suurella menestyksellä käytetty sekä uiko- että sisämaalauksissa ja on se suureksi osaksi sivuuttanut lyijy- sekä sinkkivalkoisen. Käydessäni maalarimestariyhdistyksien koelaitoksilla Köpenhaminassa ja Tukholmassa, missä on tehty perinpohjaisia koemaalauksia Titanvalkoisella on osoittautunut, että tämä väri niinhyvin kestävyydessä kuin peittämiskyvyssäkin voittaa kaikki tähän asti käytetyt valkoiset värit. Ylläolevan sekä oman kokemukseni nojalla voin täten parhaiten suositella Titanvalkoista arvoisille maalarimestarikumppaneilleni. Helsingissä 20 p:nä toukokuuta 1924.
- Akseli Järvi
Maalarimestari.
Akseli Järvi
Maalarimestari
Helsinki
Suomen Maalarityönantajainliiton edustajana on allekirjoittanut ottanut osaa Norjan maalarimestariyhdistyksen kongressiin ja maalarien näyttelyssä Kristianiassa tämän vuoden huhtikuun aikana, jolloin minä, niinhyvin Norjassa kuin matkoilla Ruotsissa ja Tanskassa, olen maalarimestarikumppaneiltani saanut tietää että Titanvalkoista on laajalti suurella menestyksellä käytetty sekä uiko- että sisämaalauksissa ja on se suureksi osaksi sivuuttanut lyijy- sekä sinkkivalkoisen. Käydessäni maalarimestariyhdistyksien koelaitoksilla Köpenhaminassa ja Tukholmassa, missä on tehty perinpohjaisia koemaalauksia Titanvalkoisella on osoittautunut, että tämä väri niinhyvin kestävyydessä kuin peittämiskyvyssäkin voittaa kaikki tähän asti käytetyt valkoiset värit. Ylläolevan sekä oman kokemukseni nojalla voin täten parhaiten suositella Titanvalkoista arvoisille maalarimestarikumppaneilleni. Helsingissä 20 p:nä toukokuuta 1924.
- Akseli Järvi
Maalarimestari.
15.5.19
Recipes for Earthen-Ware Glazing.
Manufacturer and Builder 6, 1869
White glazing:
four parts of massicot, two oftin-ashes, three of fragments of crystal glass, and one half part of sea-salt. This mixture is melted in earthen-ware vessels, and thereafter the liquid mass may be made use of.
Yellow glazing:
Take equal parts of massicot, red lead, and sulphuret of antimony. The mixture must be calcined and powdered, two parts of pure sand and one half part of salt are then mixed with it, and the whole melted.
Green glazing:
Two parts of sand, three of massicot, one of salt, and copper scales according to the desired shade; the mixture is melted as directed above.
Blue glazing:
White river-sand and massicot in equal parts, adn one third part of blue smalt.
Violet glazing:
One part of massicot, three of sand, one of smalt, and one eight part of black oxide of manganese.
Black glazing:
Two parts of black oxide of manganese, ne of smalt, one and a half of burnt quartz, and one and half part of massicot.
Brown glazing:
One part of fragments of green-bottle glass, one of manganese, and two parts of lead-glass.
White glazing:
four parts of massicot, two oftin-ashes, three of fragments of crystal glass, and one half part of sea-salt. This mixture is melted in earthen-ware vessels, and thereafter the liquid mass may be made use of.
Yellow glazing:
Take equal parts of massicot, red lead, and sulphuret of antimony. The mixture must be calcined and powdered, two parts of pure sand and one half part of salt are then mixed with it, and the whole melted.
Green glazing:
Two parts of sand, three of massicot, one of salt, and copper scales according to the desired shade; the mixture is melted as directed above.
Blue glazing:
White river-sand and massicot in equal parts, adn one third part of blue smalt.
Violet glazing:
One part of massicot, three of sand, one of smalt, and one eight part of black oxide of manganese.
Black glazing:
Two parts of black oxide of manganese, ne of smalt, one and a half of burnt quartz, and one and half part of massicot.
Brown glazing:
One part of fragments of green-bottle glass, one of manganese, and two parts of lead-glass.
14.5.19
3971. White Lacquer for Leather. 3972. Colored Lacquer for Foil. 3977. Ink for Etching on Glass.
The Manufacturer and Builder 9, 1887
3971. White Lacquer for Leather.
I would ask the favor of directions for preparing a white lacquer or enamel for leather that will not discolor. - B. F. W., Philadelphia.
Answer. The following receipt for a composition of this kind we take from the "Techno-Chemical Receipt Book": Precipitated carbonate of baryta is rubbed up with very light linseed-oil varnish, and the compound is applied to the leather. On this is laid a second coat prepared from carbonate of baryta and white copal varnish. When dry, the lacquer is pumiced with elutriated pumice stone and a piece of felt, and finally polished with elutriated bone-ash. It is stated that the white color of this lacquer is not affected in the least by sulphurous fumes, which will rapidly darken white lead.
3972. Colored Lacquer for Foil.
I notice that certain kinds of tinware and the pewter that is put over the corks of wine and liquor bottles, is made to look like brass. Can you tell me how it is done? - JAPANNED, New York.
Answer. There are a dozen different yellow or gold lacquers that may be used for imparting to tin or lead foil a gold or brass coloration. Any dealer in varnishes and lacquers will be able to furnish this orrespondent with a lacquer of the right color on demand. A very simple mode of doing the work himself, would be to heat some saffron in about five times its weight of distilled water, and as soon as it has about the right color, pour off the clear liquid and mix with it a little clear gum arable or isinglass solution. This liquor can then be applied with a brush, and when quite dry should be given a coat of clear lacquer.
3977. Ink for Etching on Glass.
If not too much trouble, I would like a formula for preparing a writing fluid for etching on glass directly. I believe there is an ink of this kind in the market, called "Diamond" ink, but I do not know where it can be obtained. - M. B. L., Big Bend, Ind.
Answer. An ink, or writing fluid, that can be used for etching directly on glass, may be made by the use of the the following ingredients, which are kept separate until the ink is required for use: A solution of ammonium fluoride, some sulphate of baryta, and sulphuric acid. When required, a portion of the sulphate of baryta is moistened with the fluoride solution, a few drops of the sulphuric, acid are stirred into the mixture, and the thin fluid paste is at once applied to the glass with a pen, with which the desired characters are written. The etching will be found to be sufficiently legible after the ink has remained on the glass for about an hour, when it is washed off. This preparation will corrode steel pens, but otherwise is free from objection. We do not know what the composition of "Diamond" ink is, nor where it is to be had.
3971. White Lacquer for Leather.
I would ask the favor of directions for preparing a white lacquer or enamel for leather that will not discolor. - B. F. W., Philadelphia.
Answer. The following receipt for a composition of this kind we take from the "Techno-Chemical Receipt Book": Precipitated carbonate of baryta is rubbed up with very light linseed-oil varnish, and the compound is applied to the leather. On this is laid a second coat prepared from carbonate of baryta and white copal varnish. When dry, the lacquer is pumiced with elutriated pumice stone and a piece of felt, and finally polished with elutriated bone-ash. It is stated that the white color of this lacquer is not affected in the least by sulphurous fumes, which will rapidly darken white lead.
3972. Colored Lacquer for Foil.
I notice that certain kinds of tinware and the pewter that is put over the corks of wine and liquor bottles, is made to look like brass. Can you tell me how it is done? - JAPANNED, New York.
Answer. There are a dozen different yellow or gold lacquers that may be used for imparting to tin or lead foil a gold or brass coloration. Any dealer in varnishes and lacquers will be able to furnish this orrespondent with a lacquer of the right color on demand. A very simple mode of doing the work himself, would be to heat some saffron in about five times its weight of distilled water, and as soon as it has about the right color, pour off the clear liquid and mix with it a little clear gum arable or isinglass solution. This liquor can then be applied with a brush, and when quite dry should be given a coat of clear lacquer.
3977. Ink for Etching on Glass.
If not too much trouble, I would like a formula for preparing a writing fluid for etching on glass directly. I believe there is an ink of this kind in the market, called "Diamond" ink, but I do not know where it can be obtained. - M. B. L., Big Bend, Ind.
Answer. An ink, or writing fluid, that can be used for etching directly on glass, may be made by the use of the the following ingredients, which are kept separate until the ink is required for use: A solution of ammonium fluoride, some sulphate of baryta, and sulphuric acid. When required, a portion of the sulphate of baryta is moistened with the fluoride solution, a few drops of the sulphuric, acid are stirred into the mixture, and the thin fluid paste is at once applied to the glass with a pen, with which the desired characters are written. The etching will be found to be sufficiently legible after the ink has remained on the glass for about an hour, when it is washed off. This preparation will corrode steel pens, but otherwise is free from objection. We do not know what the composition of "Diamond" ink is, nor where it is to be had.