Geoteknillisiä tiedonantoja N:o 31
Kirjoittanut Matti Sauramo
Helsinki 1921
Valtioneuvoston kirjapaino
1) Anvisning på Malm- ock Bergarter uti Stor-Furstendömet Finland av Carl Otto Bremer, Andra delen, Åbo 1925.
2) H. J. Holmberg, Materialier till Finlands geognosi 1859, s. 221.Keltamultaa, keltaista rautaokraa, on tavattu suuremmissa määrissä verraten harvassa paikassa, ja niistäkin ovat tietomme sangen vähäisiä. Huomatuin lienee tässä Tohmajärven pitäjä Karjalassa. Siellä ovat asukkaat varsinkin entisinä aikoina ottaneet keltamultaa useasta paikasta, käyttäen sitä väriaineena joko tai punamullaksi poltettuna. Tämän kotiteollisuuden tuotteita on omalla paikkakunnalla käytetty kuitenkin vain poikkeustapauksissa, niinkuin näkyy harmaista, maalaamattomista taloista, vaan ne ovat viedyt muualle. Siitä tietävät mainita eräät vanhat, kivennäisvaroja käsittelevät teokset. Niinpä kerrotaan Carl Otto Bremerin v. 1825 julkaisemassa Tietoja S uomen Suurruhtinaskunnan malmeista ja vuorilajeista1 toisen osan siv. l7l senraavaa: "Onganen eli Ongamon punamulta, jota talonpojat polttavat rautaoksidista, myydään Sortavalan kauppiaille, jotka kulettavat Pietariin, josta suuri osa menee laivoilla Niznijnovgorodin markkinoille". Siv. 172 jatketaan: "Ilomantsiin vievän maantien varrella olevan Lippilammen verotilan maalla on Kannusjärvi-niminen laskettu järvi. Kahden laskuojan varrelta saadaan täälläkin rautaoksidia, jota rahvas puristaa kokkareiksi ja polttaa uunissa sekä senjälkeen sotkee punaväriksi, jonka he myyvät. Nykyään kuluu sitä saatavan vain niukasti." Niinikään mainitsee Holmberg Lippilammen keitamultapaikan tiedonannossaan2, jonka hän on saanut F. Steinheilin muistiinpanoista.
Bremerin teoksessa mainittu punamullan poltto lienee loppunut verraten pian, mutta itse raaka-aine esiintymä ei silti unohtunut. Sitä käytti myöhemmin Pitkärannan ruukki puna- ja keltavärin valmistukseen ja viimeksi on v. 1919 eräs turkulainen yhtiö perustanut tarkotuksessa tehtaan Kannusjärven rannalle. Siinä valmistetaan paraillaan punamultaa, joka tosin ei ole joutunut ainakaan vielä maailman markkinoille, mutta on levinnyt lyhyessä ajassa jo kautta koko oman maan.
Kun Geologinen komissioni on viime vuosina entistä tarmokkaammin alkanut etsiä malmeja maastamme, kiintyi huomio näihin Kannusjärven keltamultaesiintymiin. Koska sellaisten on huomattu muodostuvan kiisumalmien rapautuessa, esim. Outokummulla ja Otravaarassa, oli samallainen muodostumistapa mahdollinen myös Kannusjärvellä. Asiasta päätettiin ottaa selko, koettamalla mistä keltamullan aines on kotoisin. Tutkimukset, jotka tämän kirjoittaja, näyttävät tyydyttävälla tavaila vastauksen tähän kysymykseen, vaikka käykin toiseen suuntain kuin oli odotettu. Siitä huolimatta lienee paikallaan itse keltamultaesiintymän tähden saattaa nämä tulokset julkisuuteen, koska maamme tämänluontoisista muodostumista ei ole olemassa ainoatakaan yksityiskohtaista esitystä, kun taas tietomme samallaisissa paikoissa tavattavista suo- ja järvimalmeista ovat paljon paremmat. Tämä johtuu tietenkin etupäässä siitä, että mainitut malmit ovat saaneet suuremman käytännöllisen merkityksensä vuoksi enemmän huomiota puoleensa kuin keltamulta, mutta varmalta näyttää myöskin, että itse luonnossa suo- ja järvimalmien muodostuminen on paljon yleisempi raudan suostumistapa kuin se, jossa syntyy keltamultaa. Kävisi varmaan teoretiselta kannalta mielenkiintoiseksi selvitellä niitä erilaisia olosuhteita ja edellytyksiä, jotka ovat ratkaisevia mainittujen erilaisten raudan saostumistulosten muodostumisessa. Siihen ei tässä kuitenkaan paljoa puututa, vaan rajoitutaan edellämainittuun tutkimuksen alkuperäiseen tarkoitukseen ja keltamullan esiintymisen geologisen puolen selvittelyyn.
Seudun yleinen luonne.
Kannusjärvi, jonka ympärillä olevia keltamultaesiintymia tutkimukset koskevat, on Tohmajärven pitäjän koilliskolkassa, Kiihtelysvaaran rajoilla. Lähimmältä, Tikkalan rautatiepysäkiltä on sinne matkaa linnuntietä itää kohti noin 6 km ja kärrytietä noin 8 km (katso karttaa). Seutu saa leimansa ja luonteensa mahtavista vierinkiviharjuista ja -kankaista, jotka kuuluvat toiseen Salpausselkää ja siitä länttä ja luodetta kohti lähteviin pitkittäisharjuihin. Kannusjärven kohdalla on vierinkivisoraa yli 4 km leveydeltä ja tienoilla, 6-7 km. Tämän irtonaisen maalajin alta pistäytyy kiilleliusketta oleva vuoriperä näkyviin vain muutamissa paikoissa Salpausselän läntisellä rinteellä, esim. Riihiahon talojen kohdalla ja etelämpänä Perivaaralla ja sen itäpuolella Ala-Simolan taloon saakka. Pohjoisempana näyttää vuoriperä olevan koko syvällä ja koko se määrä, 40-50 m, minkä tämä seutu on itä- ja eteläpuolelta alkavia tasaisia suomaita ylempänä, johtuu ja hiekkakasaumista. Pinnanmuodoista on vallitsevana toisinaan tasaiset kankaat, toisinaan taas hyvinkin jyrkkerinteiset harjanteet, joiden välillä on syviä kuoppia. Kuoppien pohjalla on joko suoturvetta tai lampia. Itse suuri Kannusjärvikin on käsitettävä harjukuopaksi, sillä sen altaan reunoilla ja nähtävästi myös pohjalla on vain vierinkivisoraa. Alueen geologiset ja topografiset piirteet käyvät parhaiten selville mukana kartasta siv. 7, jolle maanlajien ohella on piirretty myös korkeuskäyrät, venäläisen topografikartan mukaan. Korkeuskäyrien välinen korkeuserotus on 8 sašenia (= 17,086 m), jotenka ne tuovat esiin vain pinnanmuodostuksen suuret piirteet, mutta niistä ei saa aavistustakaan siitä harjujen ja kumpujen, notkojen ja kuoppien eksyttävästä labyrintistä, mikä on luonteenomaista varsinkin Kannusjärven ja Rauanjärven välisille asumattomille saloille, jotka kasvavat milloin juhlallisinta hongikkoa milloin sellaisia tiheikköjä, että on työläs niiden lävitse tunkeutua.
Keltamulta.
Keltamullan esiintymispaikat ovat merkityt mukanaseuraavalle kartalle. Niinkuin siitä käy selville, tavataan sitä useissa eri kohdissa Kannusjärven ympärillä olevissa notkoissa ja lammissa; Sen länsipuolella on muutamia pieniä esiintymiä vähän kauvempanakin. Seuraavassa lyhyt esitys kustakin löytöpaikasta.
1. Lahdenpohjanluhta kartan eteläreunalla. Tämä harjuplatoossa oleva syvennys on vetelää, hyllyvää suota, jossa kasvaa pääasiallisesti putkilokasveja, ja jota käytetään ainakin rannoiltaan niittynä, kuten nimikin osottaa. Keskikohdalla on pieni umpeen kasvava lampi, joka saa vettä ympärillä olevista lukuisista lähteistä ja josta lähtee puro Kannusjärveen. Keltamultaa on tavattu tämän luhdan molemmin puolin puroa. Se on osittain turpeen päällä ohuena, muutaman cm vahvuisena kerroksena, osittain turpeen alla. Puron pohjoiseen kääntyvän mutkan kohdalla ohuen peitteen matalien suolampien ja hetteiden pohjalla.
2. Heinäselänluhta on edellisen kaltainen heinää kasvava hyllyvä suo. Keltamultaa tavataan lahden koillisosassa suoturpeen ja mudan alla, hiekkapohjalla, alkaen kankaan laidasta luhdan keskiosaa kohti 5-6 m syvyyteen saakka. Keltamultakerroksen vahvuus vaihtelee 10-50 cm. Tämän luhtaniityn kaakkoisnurkalla on myöskin kuivalla muutamien kymmenien metrien leveydeltä ja 5-10 cm vahvalti ohuen sammalpeitteen alla.
3. Kannusjärven koillispuolella on kaksi keltamultapaikkaa, jotka edelliseen verraten ovat paljon suuremmat ja tärkeämmät. Toinen näistä Kokkoselkään pohjoisesta tulevan puron suupuolella ja purosta etelään päin ulottuvassa notkossa, toinen taas Kokkoselän itäpuolella olevien lampien läheisyydessä. Edellisessä paikassa on keltamullan esiintyminen samantapainen kuin heinäselänluhdan kaakkoispuolella. Täälläkin tavataan sitä pääasiassa kuivalla maalla. Parhaissa nousee sen vahvuus lähemmä 20 cm. Keltamultakerros jatkuu kankaalta notkoon päin turpeen ja suomudan alle. Tämä keltaesiintymä on huomattava siitä syystä, että Pitkärannan perustama tehdaslaitos on ollut juuri mainitun puron varrella. Tehtaaseen on otettu läheiseltä suolta. Tältä samalta paikalta on nähtävästikin kotoisin myös punamulta, joka alussa esittämäni kertomuksen mukaan on vaeltanut Sortavalaan ja Venäjälle saakka. Siihen viittaavat keltamultapaikan itäpuolella, harjun rinteellä olevat kiviuunien jäännökset (katso karttaa). Ne ovat nykyisin pyöreitä tai pitkähköjä vierinkiviröykkiöitä, mutta ne ovat aikoinaan olleet juuri niitä kiviuuneja, joissa keltaa poltettiin punamullaksi.
Jälkimäinen keltamultapaikka antaa tehdaslaitokselle suurimman osan sen tarvitsemasta raaka-aineesta. Se lienee parhain Kannusjärven ympärillä olevista esiintymistä ja on myöskin tutkittu tarkemmin kuin muut. Kuten kartalta näkyy, on keltamultaa täällä kahden pienenpuoleisen lammen, Pitkäluhdanlammen ja Majalammen ympärillä. Lampien laskuojaa on nyt tehdasta laitettaessa perattu, jotenka vedenpinta on ylemmässä, Pitkänluhdanlammessa laskenut noin 80 cm. Täten se on tullut lähelle Kannusjärven pintaa. Muutenkin jo pian umpeenkasvavien lampien kohtaloa on täten joudutettu. Lampien altaat ovat, kuten muutkin täkäläiset syvennykset, harjukuoppia. Läntinen rinne on verraten matala ja loiva, nousten vain lähemmä l0 m, itäinen sensijaan nousee melko jyrkästi ja korkealle, kuten kartan korkeuskäyristä voi päättää. Näiden kuoppien rinteillä on keltamultaa tavattavissa sekä nykyisen vedenpinnan yläpuolella että alapuolella, lampien pohjalla. Kuivalla maalla muodostaa se yleensä ohuen, vain 10-15 cm, harvoin vahvemman kerroksen, joka reunaa lampia ja luhtaa 10-25 m levyisenä vyönä, ollen loivemmilla paikoilla leveämpi ja jyrkemmillä kapeampi tai puuttuen kokonaan. Missään ei se ulotu 3-4 m korkeammalle lampien vedenpinnasta. Kerroksen pohjana on aina havaittu olevan valkeata hiekkaa tai pientä kivikkoa; päällä on taas tavallisimmin ohut sammalpeite. Pitkänluhdanlammen entisen rannan kohdalla on keltamullan päällä 10-30 cm vahvuinen hiekkakerros. Hiekka on epäilemättä rantamuodostus siltä ajalta, jolloin lampi ei vielä ollut vesikasvien täyttämä siinä kuin nykyisin eikä myöskään oltu laskettu tuota ennenmainittua 80 cm.
1) Poraukset on täällä ja aikaisemmin mainitussa Heinäselän luhdassa tehnyt punamultatehtaan työnjohtaja Karhunen.Lammen pinnan alla olevia keltamultakerroksia tutkittiin porauksilla.1 Seuraavassa on esitetty muutamia näin saatuja profiileja Pitkänluhdan luoteisosasta, jonka yläpinta on lammen tasossa.
I. 1 m rannasta keskustaa kohti.
Nykyaikaista turvetta ... 10 cm
Valkeata järvenrantahiekkaa ... 20 "
Keltamultaa ... 25"
Turpeen, malmin ja hiekan sekaista keltamultaa ... 20 "
Sen alla vaalea hiekka.
II. 5 m rannasta.
Nykyaikaista turvetta ... 50 "
Tummanharmaata mutaa ... 150 "
Keltamultaa ... 30"
Sen alla hiekka.
III. 8 m rannasta.
Nykyaikaista turvetta ... 50 "
Mutaa ... 375 "
Keltamultaa ... 15 "
Sen alla hiekka.
Niinkuin profiileista näkyy, jatkuu keltamultakerros keskeymättä pitkin lammen (suon) pohjaa, ja se on joka paikassa välittömästi pohjahiekalla. Itse keltamultakerros on vahvimmillaan, 40-50 cm, suon laidassa ja ohenee siitä vähitellen keskustaa kohti. Kerros muuttuu ylöspäin mentäessä ilman jyrkkää rajaa mudaksi, joka muodostaa suurimman osan lampea täyttävästä turpeesta. Sen laatua ei ole tarkemmin tutkittu. Ylinnä oleva ½m vahvuinen turvekerros on aivan vähän mädäntynyttä, sisältäen jätteitä pääasiassa putkilokasveista. Nykyisin suon pinnalla ja lammin partaalla kasvavista kasveista ovat yleisimmät: Carex rostrata, Equisetum fluviatilis, Phragmites, Comarum, Menyanthes, Nymphaea alvam Potamogeton natans ja Scirpus lacustris sekä sammalkasveista eräät Amblystegium- lajit. Sphagnum-lajeja ei tavattu.
[Kuva 1. Keltamullan nostaminen koillisrannalla olevalta suolta.]
Pitkänluhdan on keltamullan esiintyminen edellisestä jonkunverran poikkeava. Keltamulta on täälläkin suorastaan hiekalla, mutta sen peitteenä ei olekaan muta ja turve eikä sammal, vaan suomalmikerros, joka on paikoin lähes 1 m vahvuinen. Aivan jyrkkää rajaa ei niiden välillä huomaa, vaan hienojakoinen keltamulta muuttuu vähitellen kokkareiksi ja siitä selväksi suomalmiksi. Muutamin paikoin muodostavat ne vuorokerroksiakin keskenään. Kaiken päällä on ohut turvekerros, joka lammen veden ja yläpuolella taas ohuempi.
4. Runsaasti tavataan keltamultaa vielä Ruukinlammen koillispuolella olevassa suosssa ja siihen rajoittuvalla rannalla. Kuivalla maalla oleva ei eroa esiintymisessään edellä kerrotuista, suossa oleva sensijaan ei ole turpeen alla, vaan päinvastoin turvekerroksen yläosassa. Se sisältää aina kasvijäännöksiä paikoin vähemmän, paikoin enemmän, muuttuen vähitellen puhtaaksi turpeeksi. Juuri keltamultaesiintymän kohdalla valuttavat suuret lähteet runsaasti vettä suon pinnalle. Sivulla ll oleva kuva on otettu juuri tästä keltamultaesiintymästä, näyttäen mitenkä sitä nostetaan suon pintaosaan kaivetusta kuopasta, jota pumppuamalla pidetään vedestä kuivana.
Edellä mainitut ovat keltamullan esiintymispaikoista huomattavimmat. Näiden lisäksi on sitä tähän mennessä vähin erin tavattu muuallakin näiden samojen järvien rannoilla, mutta ne ovat niin vähäpätöisiä, etteivät ne kaipaa erikoista mainintaa. Kartalle on näistä merkitty muutamia Laskulammen etelä- ja lounaispuolella olevia.
Keltamullan laatu ja kokoomus. Keltamullan laatua ja kemiallista kokoomusta on tarkemmin tutkittu vain Pitkänluhdan löytöpaikalta otetusta. Kuivalla maalla on se täällä kaikkialla jokseenkin samanlaista, väriltään vaaleankeltaista. Veden pinnan ja turpeen alla oleva on niinikään keltaista lähempänä rantaa, mutta kauvempana on se vihertävää ja muuttuu vasta ilman yhteydessä jonkun aikaa oltuaan keltaiseksi. Niinkuin jo mainittiin ei keltamullan ja sen päällä olevan mudan välilla ole jyrkkaä rajaa, vaan keltamulta yläosassaan myöskin mutaa, joka ylöspäin tulee vallitsevaksi. Mudan lisäksi on keltamullassa myös, varsinkin reunamilla, sammalia ja muidenkin kasvien jäännöksiä, jotka toisinaan vuorottelevat keltamullan kanssa ohuina kerroksina. Pitkänluhdan keltamullan päällä oleva suomalmi on muodottomina, pienempinä ja suurempina lohkareina ja murenevina paloina, sisältäen niinikään kasvien jäännöksiä. Puhdas keltamulta on erinomaisen hienorakeista, muuttuen sormien välissä hierottaessa tomumaiseksi.
Keltamullan kemiallinen kokoomus on seuraava:
Fe2O3 ... 35,32%
SiO2 ... 16,20%
SO3 ... 1,10%
H2O ... l7,70%
Orgaanisia aineita (element. anal.) ... 2,13%
Liukenematonta (hiekkaa) ... 26,30%
Summa 98,05%
Mainitusta suomalmista otettu näyte sisälsi:
Fe2O3 ... 60,70%
SiO2 ... 4,45%
SO3 ... 3,25%
H2O ... 22,70%
Orgaanisia aineita (element. anal.) ... 2,59%
Liukenematonta (hiekkaa) ... 5,10%
Summa 98,80%
Käytännön kannalta on molemmissa muodostamissa tärkein luonnollisesti rauta, josta keltamultan arvo värinä ja malmin arvo raudan valmistamista varten riippuu. Niinkuin analyyseistä näkyy sisältää keltamulta rautaoksidia vähän yli kolmanneksen painostaan, muina aineina on, paitsi hiekkaa ja vettä, etupäässä piihappoa. Suomalmi on koko rautarikasta. Rikkimäärä on harvinaisen suuri, varsinkin malmissa. Se on otettava huomioon, kun tulee kysymys näiden rautasaostumien muodostumisesta.
Ennenkuin kuitenkaan käyn selvittelemään, mistä keltamullassa ja malmissa oleva rauta sekä muut ainekset ovat kotoisin ja mitenkä niiden saostuminen on tapahtunut, käsittelen erästä puolta näiden muodostumien geologisessa esiintymisessä, joka ei voi olla huomiota puoleensa vetämättä ja jolla on ratkaiseva merkitys edellä mainitun kysymyksen selvitteyssä. Tarkotan sitä omituisuutta, että keltamultaa ja myöskin suomalmia tavataan yhtaikaa sekä kuivalla kangasmaalla että pohjaveden pinnan alapuolella, joko suorastaan järvien pohjalla tai suossa, ja kummassakin tapauksessa kokoumukseltaan aivan samallaisena. Kysymys tulee sitä mielenkiintoisemmaksi kun muistetaan, että keltamultaa esiintyy vain 3-4 m korkeuteen saakka Kannusjärven ja sen läheisyydessä olevien lampien veden pinnasta laskettuna. Nämä tosiasiat vievät lähemmäksi kysymyksen ratkaisua. Niiden johdosta herää ajatus, olisiko täällä tapahtunut samalla järven lasku, järven, jonka vedenpinta on ollut nykyistään koko joukon korkeammalla ja jonka rannoille olisi muodostunut keltamultaa juuri sinne, missä sitä nyt tavataan tuosta järvestä jälellä olevissa lammissa ja suorastaan kuivalla maalla.
On olemassa luotettavia todistuksia, että todella on näin tapahtunut. Perimätieto, historialliset asiakirjat ja ennenkaikkea tuon muinaisen järven jättämät pettämättömät merkit ovat sellaisia. Näiden perusteella on täysinselvitettavissä, millainen tuo aikaisempi Suur-Kannusjärvi on ollut, minnekkä sen vesi on virrannut ja mitenkä sen laskeminen on tapahtunut. Sen historia on aivan tyypillinen verrattuna maamme muihin järvenlaskuihin, ja sentähden lienee paikallaan esittää se tässä pääpiirteissään, koska siitä ei aikaisemmin ole julkaistu tarkempaa esitystä.
Kannusjärven kehistyshistoria.
Paikkakunnan asukkaat, varsinkin vanhempi polvi, tietävät kertoa, että Kannusjärvi on aikoinaan ollut paljon suurempi ja sen vedenpinta nykyistään korkeammalla, mutta että se sittemmin on tullut vahingossa lasketuksi. Tarkkoja ja ristiriidattomia nämä kertomukset eivät nykyisen polven keskuudessa enää ole. Laskemisen kuuluu suorittaneen eräs yksinäistä kalastajaelamää viettänyt mies, kaivamalla pienen ojan Sahisärkkaan Kannusjärven ja Pölläkän välillä. Vesi oli alkanut virrata sitä pitkin odottamattoman rajusti, katkaisten harjun ja kuivaten suuren osan Kannusjärveä. Laskemisen ajasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta monista merkeistä se on tapahtunut 17:n sataluvun lopussa tai l8:n alussa. Vanha lasku-uoma on muistitiedon mukaan ollut järven pohjoispäässä, josta sen vesi juoksi Rauanjärveen.
[Kuva 2. V. 1829-30 tehty maanmittauskartta Kannusjärven ympäristöstä.]
Historiallisisla tiedoista viitattakoon vaan jo aikaisemmin mainittuun Bremerin tiedonantoon punamullan valmistamista Kannusjärven rannalla. Paljon tärkeämpi on kuitenkin järven ympäristöstä v. 1829-30 tehty tiluskartta, josta ylempänä oleva esittää pienennetyn jäljennöksen. Tässä kiinnitettäköön järven ympärillä oleviin pilkutettuihin rajaviivoihin, jotka rajoittavat kullekin tilukselle jaettuja eriluontoisia maita. Karttaselityksistä on luettavissa, että järven ympärillä olevat maat ovat poikenneet selvästi ja määrätyllä tavalla ulompana olevista. Niinpä ovat numerot 2, 3, 4, 5, 6, 7, 117, 118, 842, 843, 844, 845, 846 selityksen mukaan vesijättöä tai järvenpohjaa (tillandning eller sjöbotten) ja ll, 175, I75 ja 178 kangasta (mo), erotukseksi paremmasta metsämaasta (skogsräntemark), jota on näiden ulkopuolella. Nuo mainitut alueet ovat selvästi entisen Kannusjärven pohjaa. Siihen viittaavat eräät näiden nykyiset nimetkin. Heinäselän luhta, Lahdenpohjan luhta, samoin Laskulampi. Erotus järvenpohjamaan ja ulompana olevan kangasmaan välillä on vielä nytkin näkyvissä. Laskulammen etelä- ja itäpuolella on irtonaista hiekkaa, jossa ei metsä vieläkään ole ottanut viihtyäkseen. Entisen järven alueella kasvava metsä eroaa huomattavasti ylempänä olevasta, siitä puuttuu m. m. suuret palaneet tervaskannot, joita muualla on runsaasti, todistuksena siitä että kulovalkea on polttanut Kannusjärven ympärillä olleen metsän.
Tuon vanhan kartan avulla käy mahdolliseksi hahmoitella entisen Suur-Kannusjärven muoto niin hyvin, ettei paljoa poikkea todellisuudesta. Järvi nimittäin on aivan tarkalleen kartoitettavissa niiden rautamuodostusten mukaan, jotka ovat Kannusjärven vmpärillä nähtävissä. Ne ovat harvinaisen - voipa sanoa teoreettisen - selvät ja kauniit, mikä käy ilmi siitäkin, että geologisiin harjaantumattomat paikkakunnan asukkaat ymmärtävät niiden merkityksen. Melkein kaikkialla on rantaviiva helposti seurattavissa, useimmiten erosioterassina, paikoin taas rantavallina, niinkuin kartalla s. 7 on esitetty. Kaikkialla ei ranta kuitenkaan ole tutkittu. Esim. pohjoisessa, Polvilammen itäpuolella, on se piirretty topografikartan mukaan, jonka 102:n m:n korkeuskäyrää seuraa. Verrattaessa näin entisen Kannusjärven kuvaa äskeiseen tiluskartan esittämään, huomaa heti, että ne suurin piirtein ovat samallaiset, poiketen toisistaan vain yksityiskohdissaan.
[Kuva 3. Profiileja entisen Kannusjärven rantamuodostumista ja nykyisestä lasku-uomasta.]
Rantamuodostumista on erosioterassi yleisin. Riippuen rannan kaltevuudesta on milloin matalampi milloin taas korkeampi. Erikoisen suuri on esim. Kannusjärven itäpuolella, kartalla merkityn viivan B-B:n kohdalla, josta on tehty profiili (katso kuva 3). Tavallisimmin on terassi vain ½-l m korkea, kuten näkyy esim. profiilista E-E, F-F, G-G ja D-D. Viimeksimainittu paikka on ollut kapea, Sahisärkän harjusta vedenpinnan yläpuolelle kohoava saareke. Sen nimi on vieläkin Särkkäsaari. Nykyisen Laskulammen eteläpuolella on ollut vieläkin pienempi saari. Siitä on otettu kuva 4 seuraavalle sivulle. Harvinaista ei ole tavata huuhdottuja kivikkoja entisen rannan edustalla sellaisissa paikoissa, missä karkeampi sora on ulottunut juuri vedenpinnan tasoon.
Entisen rannan ollessa loivaa, asettuu terassin sijalle rantavalli, niinkuin asian laita on nykyäänkin. Seuraavalla sivulla oleva kuva 5 on otettu eräästä rantavallista profiiliviivan A-A:n kohdalta lounaaseen päin katsottaessa. Itse profiilin kohdalla on vallin ohella myös rantaan syöpynyt pieni terassi, kuten taulukolla olevasta piirroksesta voi nähdä.
[Kuva 4. Pieni entisen Kannusjärven saari nykyisen Laskulammen eteläpuolella. Valok. tekijä]
[Kuva 5. Entisen Kannusjärven ranta Kokkoselän länsipuolella. Valok. tekijä.]
1) Saman luvun ilmoittaa saaneensa I. Leiviskä syksyllä 1920 ilmestyneessä teoksessaan Der Salpausselkä, Fennia 41, s. 205, jossa hän nrainitsee tästä vanhan Kannusjärven terassista.Rantamerkkien asemasta voidaan nähdä, että vedenpinta on ollut 6.7 m1 nykyisen Kannusjärven ja l0.5 m Laskulammen pintaa korkeammalla. Järven vedet ovat silloin juosseet pohjoisesta, Polvilammen kohdalta, Rauanjärveen. Topografikartan mukaan on Rauanjärvi 99.9 m m. p. y. ja entisen Kannusjärven korkeus on ollut noin l0l m (terassin korkeutta ei ole tarkalleen sovitettu topografikartan kiintopisteeseen), jotenka järvien välinen korkeuserotus on ollut toista metriä. Nykyään on mainittu Polvilampi noin 1 m verran alempana terrassia ja sen vesi laskee etelään Kannusjärveen, mutta vähäsen myös länteen päin Rauanjärveen. Sinne vievä puro on syvän, kaukalomaisen altaan pohjalla, ja se paljon leveämpi ja suurempi kuin mitä nykyinen siinä virtaava vesimäärä tarvitsisi. Ruokoa (Phragmites) kasvavat umpilammet tekevät sen kuolleen näköiseksi.
Tämän entisen uomansa on Kannusjärvi hylännyt itselleen länsipuolella järveä paljon suoremman ja lyhyemmän läpi Sahisärkän. Ennen murtautumista oli Kannusjärvi yli 10 m Pölläkkää korkeammalla ja välillä oli vain mainittu harju, joka on niin kapea, että töintuskin polku sen laella saa tilansa. Miten houkuttelevaa olikaan järven laskuyritys! Eikä ole ollenkaan syytä epäillä, ettei se olisi tapahtunut aikaisemmin kerrotulla tavalla. Kerran alkuun päästyään on vesi helposti katkaissut harjun, joka tällä kohtaa ei ole karkeata ainesta, leikaten siihen uuden uoman aina Pölläkän pinnan tasalle. Itse murtautumispaikka on selvästi nähtävissä jyrkkine, suorine soraseinineen. Kasvullisuus ei ole vielä ottanut siinä muodostuakseen kuin harjun muilla rinteillä. Leikkaus näkyy taulukolla s. 15 C-C.
Sama Sahisärkän harju on vedenpinnan äkkiä laskiessa katkennut myös muualta, nimittäin nykyisestä Ruukinlammesta lähtevän ja siihen tulevan puron kohdalta sekä nykyisen Siikapuron eteläpuolelta, lähellä varsinaista Kannusjärveä katso karttaa). Näissä paikoissa on nykyistään suuremman, juoksevan veden kuluttama korkea erosiotörmä.
Entisen Suur-Kannusjärven pinta-ala oli n. 480 ha. Laskun jälkeen jäi siitä jälelle l3 veden täyttämää allasta, joista suurimmat ovat Kannusjärvi, Kokkoselkä, Ruukinlampi ja Laskulampi. Kun niiden yhteinen pinta-ala on lähemmä 155 ha, muodostavat ne vain vajaan ½:n järven entisestä suuruudesta.
Keltamullan muodostuminen.
Siirtyessämme tämän jälkeen tarkastelemaan keltamultaesiintymien asemaa tähän entiseen Suur-Kannusjärveen nähden, voi heti huomata, että keltamultapaikat jäävät poikkeuksetta vanhan rantaviivan sisäpuolelle. Rautaoksidisaostumia on muodostunut tuon entisen järven rannoilla aina 3-4 m syvyydestä alkaen 12 m saakka. 4-7 m syvyyteen syntynyt keltamulta jäi järven laskun jälkeen kuivalle maalle, syvemmälle kerrostunut on yhä edelleen järven ja lampien pinnan alapuolella. Se muta, mikä on keltamullan päällä esim. Heinäselänluhdassa ja Pitkässäluhdassa ja muodostunut osaksi yhtaikaa keltamullan kanssa, mutta pääasiassa kuitenkin sen jälkeen. Nykyaikainen, mudan päälle oleva ohut turvekerros on syntynyt nähtävästi vasta järven laskun jälkeen.
Huomautettakoon tämän lisäksi vielä, että vanhat punamullan polttouunitkin ovat entisen rantaviivan sisäpuolella, mikä todistaa, että niissä on alettu polttaa keltamultaa vasta sen jälkeen, kun sitä tavattiin kuivalla maalla entisen järven pohjalla.
Mistä ouat keltamullan ainekset kotoisin? Saadaksemme vastauksen tähän kysymykseen, joka on koko tutkimuksen alkukohta, otettakoon huomioon seuraavat seikat. Järveen ei ole keltamullan muodostuessa, eli ennen järven laskua, tullut vesiä mistään kauvempaa, koska järven yrnpäristö on joka puolella alempana. Nykyisin on asian laita melkein sama. Vain pieni Polvijärvi tuo pohjoisesta vettä Kannusjärveen, mutta Suur-Kannusjärven aikana virtasi siinä päinvastaiseen suuntaan. Kannusjärvi sai siis, suoranaista sadetta lukuunottamatta, nyt ja vielä enemmän entiseen aikaan altaansa täyttymään vain pohjavedestä, ja senkin aivan lähimmästä ympäristöstänsä. Vesirikkaat lähteet ovatkin täällä hyvin yleisiä. Alusta on kokonaan harjuainesta, sillä niinkuin jo tämän kirjoituksen alussa mainittiin, ei vuoriperä tule täällä näkyviin. Tämän soran läpi suodattuu järveen tuleva pohjavesi ja juuri harjumaterialista ovat niinollen myös huuhdotut ne kemialliset ainekset, jotka järven pohjalle ovat laskeutuneet ja yhä edelleenkin kerrostuvat. Sieltä on myös haettavissa keltamullan ainekset.
Pohjavedeessä olevien rautayhdistysten saostuminen järvien ja soitten pohjalle malmina on vallan yleistä meidän ilmanalassamne. Ne ovat varsin ominaisia seuduille, joissa sora ja hiekkamaalajit ovat vallitsevina. kuten esim. suurimmassa osassa Karjalaa. Ei ole tässä syytä ottaa esille, mitenkä näitten muodostuminen selitetään. Näitä eri teorioja on selitetty esim. Geoteknillisten tiedonantojen 20:ssä numerossa: "Järvimalmit eräissä Pusulan, Pyhäjärven, Lopen, Someroniemen ja Tammelan järvissä", tehnyt B. Aarnio. Mainittakoon vain erikoisesti tämän tapauksen varalta, ettei seudun vuoriperälla ole suoranaista vaikutusta näiden raudanpitoisten muodostumien syntyyn, mutta kylläkin välillinen, sillä irtainten maalajien laatu riippuun myös alla olevasta vuoriperästä.
Puheena oleva Kannusjärven rautaoksidisaostuma, sekä järvimalmi että ennenkaikkea keltamulta ei tee poikkeusta yleisestä säännöstä. Mainituissa muodostumissa oleva rautaoksidi on huuhtoutunut järven ympärillä olevista sora- ja hiekkamääristä pohjaveden mukana järveen ja saostunut sen pohjalle. Kaikesta sorasta saa vesi aina rautaoksidia mukaansa ja erikoisesti sisältää tämän seudun irtonaiset maalajit sellaisia vuorilajeja, joissa on raudanpitoisia mineraaleja. Seudun vuoriperään kuuluva biotiittiliuske, joka lisäksi pieniä pyriittirakeita ja suorastaan kapeita rikkikiisusuoniakin, on täällä verraten yleinen vuorilaji sorassa. Tikkalan pysäkin luona olevassa esim. on tällaisia vuorilajeja l0-15 %:iin kivien koko lukumäärästä. Sellaiset lohkareet ovat varsinkin maanpinnalla hyvin rapautuneita, ruosteen ruskeita ja murenevat helposti. On luonnollista, että näistä muodostuneet rautaoksidimäärät joutuvat sadeveden huuhtomina pohjaveteen ja sen mukana lopulta soihin ja järviin, joissa ainakin osa laskeutuu pohjalle. Liuskeissa olevista sulfideista on nähtävästi myös oleva runsas rikkimäärä kotoisin.
Raudanpitoista pohjavettä tihkuu järveen luonnollisesti kaikkialla, pitkin rantamia, mutta erikoisen runsaasti juuri lähteissä, joista järven ympäristö, kuten aikaisemmin mainittiin, on erikoisen rikas. Olisi siis odotettavissa, että keltamultaa olisi etupäässä lähteiden ympärillä. Niin onkin asian laita. Kaikki keltamultapaikat ovat lähellä runsasvetisiä lähteitä. Nämä lähteet ovat varmaan olleet olemassa entisenkin Kannusjärven aikana samoilla paikoilla, vaikka ovatkin siirtyneet järven ja pohjaveden laskiessa jonkun verran alemmaksi, niinkuin on mahdollista todeta useassa paikassa, esim. Heinäselänluhdan rannoilla.
Saadakseni selkoa pohjaveden raudanpitoisuudesta, olen ottanut näytteitä muutamista lähdevesistä, joista tehtiin analyysi. Tulos oli seuraava:
Lahdenpohjaluhdan länsirannalla olevan lähteen vesi sisälsi:
Fe2O3 1:ssä litrassa .... 0.1278 g
Pitkänluhdan itäpuolella olevan lähteen vesi:
Fe2O3 l:ssä litrassa .... 0.063 g
Tutkitut lähteet olivat jo silmin nähden hyvin ruosteenpitoisia, mikä saa selityksensä niistä juoksevan huomattavan suurista rautamääristä. Niiden suuruus käy paraiten selville vertaamalla analyysituloksia muualla tehtyihin havaintoihin, esim. yllämainitun B. Aarnion oleviin. Niinpä pohjavesi Heinäjärvestä Fe2O3 1:ssä litrassa 0.00479 g (siv.27), Saloveden vesi 0.0024 g, Pohjavesi Vahermasta 0.00479 g, (siv. 32). Niiden paikkojen lähellä mistä tutkittu vesi oli otettu, esiintyy järvimalmia.
Sekä äsken mainittujen että kaikkien muiden Kannusjärven ymparillä olevien lähteiden läheisyyteen kerrostuu vielä tänäpäivänä keltamultaa, ja juuri entisten muodostumien kohdalle. Jo aikaisemmin mainittiin, että Ruukinlammen keltamulta on suorastaan turpeen sisässä ja päällä ja että juuri tällä kohdalla on rannalla runsasvetisiä lähteitä, jotka valuttavat vettä suolle. Ei voi otaksua muuta kuin että keltamulta on saostunut ja saostuu yhä vieläkin juuri näiden lähteiden kulettamista rautaliuoksista. Näin syntyy keltamultaa paraillaan Pitkänluhdan itärannalla turpeen pinnalle. Heinäselänluhdan eteläranta on myös täynnä hetteitä, joiden pohja on nykyään laskeutuvan keltamullan peittämä.
1) Vert. B. Aarnio: Maanlaatumuodostuminen s. 7, Suomen Maamittariyhdistyksen aikakauskirjassa 1915.Viitattakoon edelleen muutamiin tosiasioihin, jotka valaisevat rautahydroksidin saostumista. Tältä kannalta on keltamullan geologinen esiintymistapa tärkeä. Kuten jo mainittiin on tämä entisen Kannusjärven pinnan alapuolella oleva rautahydroksidisaostuma kaikkialla samallaista, oli se nykyään kuivalla maalla tai siitä edelleen keskeymättä jatkuvana kerroksena nykyisten lampien ja järvien vedenpinnan alapuolella. Tästä nakyy, ettei sen muodostuminen ole riippuvainen järven ja pohjaveden pinnan laskeutumisesta; järven lasku on vain tuonut päivän valoon sen, mitä vedenpinnan alla on hiljaisuudessa ja pitkien aikojen kuluessa tapahtunut. Se ei siis ole mikään maanlaatumuodostuma jossakin erikoisen rikkaassa raudanpitoisissa sorakerroksissa, jotka pohjaveden alentamisen jälkeen olisivat joutuneet podsoloitumisen alaiseksi. Jos näin olisi asian laita, täytyisi keltamultaa olla myös itse harjuaineksessa harjun sisässä. Ettei sitä siellä ole, näkyy useista kaivauksista, joita on tehty keltamultaa etsittäessä ja luotaessa Pitkänluhdanlammen ja Majalammen laskuojia. Tämän otaksuman mahdottomuus käy lisäksi selville itse keltamullan kemiallisesta kokoomuksesta. Siinä on kemiallisesti saostunutta Fe2O3 ja. SiO2 yhteensä 5l %, vettä 17 %, orgaanisia aineita 2 % ja vain 26 % liukenematonta kvartsi- ja maasäöpähiekkaa, joka on siihen nähtävästi huuhtoutunut rannalta niinkuin mutaan ja turpeeseenkin. Näin ollen siinä ei ole lainkaan sitä maalajia, joka olisi ollut ainesten varsinaisena perustana, niinkuin on luonnollisesti asianlaita siellä, missä tällainen rikastuminen määrättyyn horisonttiin tapahtuu. Näin ollen olisi keltamullan muodostuminen aivan samanlainen ilmiö kuin järvimalminkin, mikäli on kysymys rautaoksidin alkuperästä ja kulkeutumista saostumispaikalle. Voidaan vain kysyä, miksi Kannusjärvellä on tästä pohjaveden tuomasta rautaoksidista saostunut keltamultaa ja vain poikkeuksellisen vähän järvimalmia. Asian selittämiseksi tyydyn vain muutamiin viittauksiin. Ensiksikin ei keltamullan ja malmin välinen erotus ole ulkonaisesti jyrkkä. Ne vaihettuvat vähitellen toisikseen ja paikka paikoin vuorottelevatkin keskenään. Edelleen ei täällä oleva malmi ole lasimaista, vaan ainoastaan verraten helposti murenevina himmeän ruskeina kokkareina. Siinä rautahydroksidigeeli ei ole siis ainakaan silminnähtävästi vanhentunut. Mikä tässä ja vielä enemmän hienojakoisessa keltamullassaon estänyt kiteytymisen, ei ole tässä selvitetty. Mahdollisesti keltamullassa oleva silisiumdioksidi1 ja ehkä myös verraten rungas mätänemättömien organisten aineiden määrä ovat olleet ehkäisevinä tekijöinä.
Keltamullan muodostumisnopeus sekä nykyään että aikaisemmin on jokseenkin tarkkaan laskettavissa. Niillä paikoilla, missä sitä on alkanut syntyä vasta järven laskun jälkeen, mikä lähteiden siirtymisestä ja pohjan laadusta on helposti todettavissa, tekee kaikkialla sen havainnon, että keltamullan muodostaminen tapahtuu sangen hitaasti. Niinä n. 125:nä vuotena, mikä järven laskusta kulunut, on muodostunut vain muutaman mm, korkeintaan yhden cm vahvuinen kerros. Samoin löytää sieltä, mistä 70-80 vuotta keltamulta otettiin tyystin pois, (vedenpinnan alla) vain ohuen rautahydroksidikelmun hiekan ja kasvijäännösten pinnalla.
2) I. Leiviskän mukaan on Murtojärven harjuplatoo n. 129 m m. p. 7. I Leiviskä: Der Salpausselkä, Fennia 41, N:o 3, s. 278.Nyt tiedetään myös, minkä ajan kuluessa nuo vanhemmat Kannusjärven varsinaiset keltamultamuodostumat ovat syntyneet. Järven ikä on nimittäin jokseenkin tarkkaan laskettavissa kronologsten savitutkimusten perusteella. Niiden mukaan on jääkauden muinainen jääkauden aikuinen mannerjäätikkö sulanut lahes l0 000 vuotta sitten. Tämän Salpausselkävaiheen aikana oli merenpinta Tohmajärven pohjoisosissa n. 129 m. yläpuolella nykyistä merenpintaa.2 Kannusjärven allas ei silloin vielä ollut irtaantunut järveksi, sillä sen kynnys on noin 95 m m. p. y. Se muodostui kuitenkin verrattain pian, sillä kohoaminen on jäätikön sulamisaikana ollut nykyistään paljon nopeampi, noin 4-6 m vuosisadassa.
Käymättä maan kohoamista koskevia asioita tässä sen tarkemmin pohtimaan, ei ole paljoa erehdytty, kun otetaan entisen Kannusjärven iäksi 9 000 vuotta. Se aika on siis ehtinyt kulua niiden keltamultamuodostumien syntymisessä, jotka parhaimmilla paikoilla ovat vain ½m vahvuiset. Tästä voi helposti laskea, että rautahydroksidin saostuminen keltamullan muodossa on tapahtunut yhtä hitaasti entiseen aikaan kuin nykyäänkin. Se onkin aivan luonnollista, jos otaksutaan aikaisemmin esitetyn keltamullan muodostumistavan pääasiassa vastaavan todellisuutta.
Edellisen lisäksi voidaan tehdä muitakin laskelmia, jotka valaisevat tässä esille tulleita seikkoja. Niinpä on erikoisten olosuhteiden vuoksi mahdollista osapuilleen arvioida se rautaoksidimäärä, joka pohjaveden mukana tulee Kannusjärveen, kun tiedetään siihen tuleva vesimäärä ja otetaan huomioon edellämainitut analyysit. Kuten jo aikaisemmin mainittiin, on Kannusjärven vesi melkein yksinomaan pohjavettä, ja sen suuruus on jotenkin sama, mikä järvestä laskee Siikapuroa myöten pois. Kesällä 1920 tehdyn laskun mukaan virtaa siitä vuoden kuluessa noin 7 775 000 000 l. Jos pohjaveden rautaoksidinpitoisuuden otaksuttaisiin olevan noin0.05 g l kohti, sisältäisi mainittu vesimäärä sitä 388 750 kg. Saatua lukua tarkastettaessa täytyy ottaa huomioon, ettei kaiken pohjaveden tarvitse olla niin raudasta rikasta kuin parin lähdevesianalyysin perusteella on otaksuttu, sekä toiseksi ja ennenkaikkea se, että suurin osa rautaoksidista virtaa veden mukana pois, pohjalle laskeutumatta.
Kun siis ei ole toivoa keltamullan nopeasta uudistumisesta, eivätkä entisetkään muodostumat ole kovin suuria, ei tätä raaka-ainetta käyttävä teollisuus ole pitkäikäinen. Nykyisen valmistuksen perusteella, joka 25-30 tynnyriin punamultaa vuorokaudessa, voi sanoa, että tähän löydetyt varastot ovat kulutetut muutaman vuoden kuluessa.
Tohmajärven pitäjän pohjois-osassa tavataan keltaamultaa vähin muuallakin, mutta niiden suuruudesta ei ole tietoa. Mainittakoon tässä vain Kannusjärven keltamullan vertauskohdaksi, että samantapaisia muodostumia on paikoissa, joissa ei voi olettaa veden niitä koskaan postglasialisen meren jälkeen peittäneen eivätkä ne siis ole voineet syntyä esitetyllä tavalla. Niinpä esim. Tikkalan kylässä, Juvosen talon eteläpuolella, Salpausselän korkeimmilla kohdilla, eräässä kuivassa harjukuopassa, on punamullan tapaista muodostumaa. Se tulee kuopan pohjalla ja osaksi seinämillekin näkyviin sammal- ja ohuen humus- sekä vaalean hiekkapeitteen alta 5-10 cm vahvuisena kerroksena harjuhiekan päällä. Väri on ruskeanpunainen. Kemiallinen analyysi näytti siinä olevan Fe2O3 8% jälkiä SO3:stä ja suurimman osan hiekkaa. Se on selvästi maaperämuodostuma, joka on syntynyt siten, että rautahydroksidi on saostunut määrättyyn hiekkahorisonttiin sen päällä olevasta hiekasta ja todennäköisesti myös ylempänä olevan jyrkän harjukuopan rinteestä.
1) Kongl. Vetenskaps Academiens Handlingar, år 1742, Vol. III s. 16. "Rön om Trädrötter till fin jordart förwandlade i ett gult jordhwarf eller Ochra" af Daniel Tilas.Eräs toinen Suomessa tehty keltamultalöytö on mielenkiintoinen takia, että näyttää olevan täysin analoginen Kannusjärven esiintymän kanssa. Se on mainittu Ruotsin Kuninkaallisen Tiedeakademian Toimituksissa v:lta 1742. Löydön on tehnyt Daniel Tilas1 Sahalahden pitäjässä Längelmänveden rannalla. Keltamulta, joka kuvauksesta päättäen on samallaista kuin Kannusjärvellä ja jota Sahalahdella on käytetty säämiskän värjäykseen, oli tavattavissa kuivalla maalla silloisen ja erään vanhemman, pari kyynärää ylempänä olevan rantaviivan väliliä. Längelmänvesi on näet, kuten Tilaskin mainitsee, ollut aikoinaan korkeammalla, silloinkuin se laski Kangasalan kirkonkylässä olevan Sarsankosken kautta Roineeseen, mutta sen pinta laskeutui, kun järvi 16:sataluvulla mursi itselleen uuden lasku-uoman Pälkäneveteen (Näin syntynyt Iharinkoski kuivui taas puolestaan, kun Längelmänvesi v. 1830 murtautui Kaivannon kannaksen kautta uudelleen Roineeseen.) Tuo Tilasin löytämä keltamulta on selvästikin laskeutunut tuon aikaisemman ja korkeimmalle ulottuneen Längelmänveden rannalle ja tullut näkyviin järven laskun jälkeen kuten Kannusjärvellä.
2) E. G. Palmén: Äldre och nyare sjöfällningar i Finland, 84. Fennia 26, N:o 7.On olemassa suoranainen havainto siitä, että keltamultaa on löydetty heti lasketun järven pohjalta. Höytiäisen laskun jälkeen nähtiin nimittäin juuri äsken veden alta ilmestyneellä maalla paikoin ruskeata, vellimäistä rautahydroksidia, paikoin oikeata keltamultaa.2 Ne olivat siis täällä valmiina muodostumina ja tulivat näkyviin vedenpinnan laskiessa.
3) A. W. Cronquist: Om ockerlager vid Stråsjö i Jerfsö och Färila socknar, Helsingland. Heol. Fören. Förhandl. Bd. 18, 1886, s. 214-220.Mikäli tunnetaan, ovat muualla tavatut puhaat keltamuodostumat yleensä samantapaisia kuin Kannusjärvellä. Ruotsissa esim. Sträsjö järven suuri keltamultaesiintymä Jerfsön ja Färilan pitäjissä Helsinglannissa,3 on suurien harjujen keskessä. Samanluontoisissa paikoissa voi niitä olla meilläkin muualla kuin edellämainituissa paikoissa, jossa ne järven laskun kautta ovat tulleet päivänvaloon. Varsinkin Karjalassa ja Savossa voi järvien rannoilta ja luhtaniittyjen pohjilta löytyä sellaisia, kun vaan ryhdytään tarkemmin hakemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti