Hiusten wärjääminen.

Etelä-Suomi 127, 11.11.1919

Kuinka suuri olikaan yleinen hämmästys, kun wähää ennen sotaa nähtiin muutamia naisia, joilla oli wärjätyt hiukset. Kaikki oliwat uteliaita näkemään tätä uutta muotia, kaikkien silmät suuntautuiwat sinisiin, wihreisiin tai punaisiin tukkalaitteisiin. Naurettiin tai suututtiin, mutta kuitenkin ajatteli moni nuori kaunis tyttö: "Kuka tietää, tämä tapa ei ehkä olekaan ruma, se on omituinen, ehkä wärjätty tutka pukisi minuakin!"

Isuäidit huokasiwat: Ah, miten nuoret naiset nykyaikana owat hupsuja. Ennen maailmassa eiwät he olleet niin hulluja kuin nyt!

Mutta nuo wanhat tädit oliwat aiwan harhaluulossa, kun he kuwitteliwat, että kiemailutaito oli nykyaikainen pahe. Joko oliwat he unohtaneet oman nuoruutensa tai eiwät he tienneet, että juuri wuosisatoja sitten, jolloin nainen oli miehen orja, tunsi hän paljon suurempaa tarwetta kuin nyt salata puutteitaan ja tuoda esiin etujaan.

Jo ikiwanhoina aikoina on nainen, kuten tiedämme, pitänyt kauneuttaan paraimpana aseenaan ja hän ei ole säästänyt mitään keinoa kohottaakseen sitä keinotekoisesti; niitten joukossa ei hiusten wärjääminen suinkaan ollut wähimmin käytettyjä. Hywin loistamia wärejäktäytettiin herättämään mieltymystä ja kiinnittämään huomiota ja hiusten wärjäämisen tarkoitus oli saawuttaa yhtäläisyys kauniin, loistawan kukan kanssa.

Tästä syystä ja miellyttääkseen herraansa ja waltiastansa alkoiwat naiset jo 25 wuosisataa sitten käyttää wärjättyä tukkaa ja irtotukkaa.

On löydetty egyptiläisiä muumioita Seostciin ajoilta, joilla on hywin taidokkaasti tehtyjä mustia ja sinisiä peruukkeja. Wärit walmistetnin kaswien mehusta. Muutamia huwittawia hiuswärireseptejä löydetään jo papyruslehdellä, joka juontaa alkunsa wuodelta 1550 ennen Kristuksen syntymää. Ne on kirjoittanut joku egyptiläinen lääkäri ja ne on löytänyt ja kääntänyt muinaistutkija Ebers.

Sen ajan muotinaiset woiteliwat tukkansa, wärjäsiwät sen siniseksi ja antoiwat sen pudota alas kaulalle ja olkapäille pienissä hienoissa palmikoissa, joiden päihin he ripustiwat sawikuulia. Niitten käsittelyyn tarwittiin useita tunteja. He kampasiwat myös silloin tällöin joka kymmenes tai kahdestoista päiwä, usein wain kerran kuukaudessa. Yksinkertaistuttaakseen työtä, solmiwat he omat hiuksensa niskaan ja pitiwät sen päällä peruukkia, jotka oliwat helpommat käsitellä.

Egyptiläiset antoiwat parturin ajella päänsä kaljuksi ja ulos mennessään paniwat he päähänsä peruukin, joka oli walmistettu palmikoiduista kaswissyistä tai jouhista, suojellakseen itseään auringonsäteitä wastaan.

Medialaislen ja kaldealaisten kesken näyttää wallinneen sama tapa. Ja kuitenkin eiwät nämä tukkalaitteet ole ensimäistä peruukkeja, joita on pidetty päässä, sillä peruukkien käyttö on ikiwanhoista ajoista asti tunnettu. Alkuaan oliwat ne eläinten nahkoja ja muistuttiwat turkislakkia. Sen tarkoitus oli suojella wanhusten kaljua päätä kylmyydeltä, ja wasta pitkien, pitkien aitojen perästä tuli peruukista koristeluesine.

W. 672 kielsi Konstantinopolin kirkolliskokous tekotukan käytön ja tästä ajasta alkaen lakkasi myöskin sellaisen käyttäminen. Wasta muutamien wuosisatojen jälteen tuli se uudelleen käytäntöön. 14:llä ja 15:llä wuosisadalla käski muoti käyttää tekotukkaa. Kuningattarella ja howinaisilla oli kähertäjänsä, jotka wärjäsiwät heidän tukkansa lipeällä tai wenetsialaisten tawan mukaan pähkinäkeitoksella ja saframilla. Renenssanssitaulut ikuistawat sen waalean kauneusihanteen, jota ennen kaikkea Roitiselli ja Rafael suosiwat.

W. 1605 kielsi eräs kirkolliskokous miehiä laittamasta naisten tukkia, mutta eräs toinen kumosi kiellon ja se tapahtui silloin kuin kuuluisa hiusten kähertäjä Champagne eli, jonka Puolan kuningatar Maria Conzaga kutsui Warsowaan, jotta hänen kaunis tukkansa pääsisi täyteen arwoonsa.

Ludw'g XIV käytti waltawaa peruukkia salatak'een winon epämuodostuneen olkapäänsä ja ollakseen hänen majesteetilleen mieliksi, alkoiwat myös kaikki howimiehet täyttää suuria peruukkeja: harmaita, wiolettia, kastanjanruskeita tai mustia. Binette, kuninkaan peruukkimestari, myi mestariteoksiaan uskomattoman korkeasta hinnasta. Peruukit painoiwat 2 kiloa ja hiukset, joista ne walmistettiin, tuotettiin Flandernista.

Tällöin tapahtui ensi kerran egyptiläisten jälkeen, että annettiin ajella pää paljaaksi peruukin käyttämistä warten; ennen oliwat wain tukankaswultaan heikot henkilöt pitäneet peruukkia. Peruukkien walmistamiseen käytettiin jouhia, wuohenwilloja ja liinaa setä hamppua.

Ludwig XIV perusti Ranskassa w. 1656 200 jäsentä käsittämän peruukintekijöiden ammattikunnan, jonka jäsenillä oli etuoikeus kantaa miekkaa ja yksinoikeus tukkukauppaan, joita ei saanut myydä muualla kuin ammattikunnan omissa huoneustoissa.

Ludw'g XV:n aikana oli tapana pitää wain omaa tukkaansa, mutta sen puuteroimisia waadittiin. Jauhoja tarwittiin puuterin walmistukseen niin paljon, että jauhojen hinta siitä syystä nousi.

Meidän siwistyneellä ajallamme otetaan tiede awuksi, jotta woitaisiin tyydyttää turhamaisuutta tekemättä tukalle wahinkoa. Wärejä, jotka sisältämät lyiiyä, rikkiä, kupnria ja rautaa, ei saa käyttää. Aiwan waaraton wariaine on Henna, jota jo wuosisatoja takaperin on täytetty hiusten wärjäämiseen mustaksi. Kaunista waaleata wäriä saadaan walmistetuksi waarattomasta superoxisita. Saksassa on wiimeisinä wuosina annettu patentteja hiuswäreille, jotka ammattimiehet, luotettawat kemistit omat todistaneet waarattomiksi, mutta näitä wärejä on wain luonnollisia hiuswärejä: mustaa, ruskeata ja waaleata.

Luulisi woiwansa epäillä sitä, että naiset wasta tulisiwat käyttämään sinisiä, wihreitä ja punasinerwiä hiuswärejä, mutta muodin oikut owat aawistamattomat, ja saa olla walmistautunut minkälaisiin wallattomuuksiin tahansa kysymyksen ollessa hiuswäreistä.

Sanduddin Tehdas Osakeyhtiö.

Kotimainen työ 2, 1916

Tapetti-, lakka-, väri-, vernissa- ja teknokemialliset tehtaat Malmilla.

Sanduddin Tapettitehdas Osakeyhtiö alotti toimintansa jo 1887, jolloin kuitenkin työskenneltiin vain yksinkertaisempien paperitapettien valmistuksen alalla. V. 1896 perustettiin tapettitehtaan yhteyteen väritehdas omaa tapettiväritarvetta varten. Siihen saakka oli kaikki tarvittavat värit pitänyt tuottaa ulkomailta. Seuraavana vuonna laajennettiin tämä osasto täydelliseksi väritehtaaksi, jossa alettiin valmistaa kaikenlaisia kemiallisia maaliaineita. Samana vuonna perustettiin myöskin erikoinen osasto pellavaöljyvernissan sekä kupali- jaspriilakkojen ynnä pulituurin valmistamista varten.

Syksyllä v. 1910 turmeli tulipalo tehtaan kokonaisuudessaan, jonka vuoksi yhtiö päätti tarkoitukseen soveltuvalle ja liikesuhteisiin nähden soveliaalle tontille rakennuttaa uuden, ajanmukaisen tehdaslaitoksen voidakseen tehdä mahdolliseksi tuotannon jatkuvan laajentamisen. Kun ei tarkoitukseen sopivaa, tarpeeksi suurta rakennustonttia saatu Helsingin kaupungin alueelta, osti yhtiö syksyllä 1910 noin 18,000 m² suuruisentehdasalueen Malmin aseman lähistöltä. Seuraavana kevännä alotettiin sitten tämän uuden tehdaslaitoksen rakennustyöt, joita seusaavina kuukausina suoritettiin miltei amerikalaisella nopeudella, niin että jo lokakuussa samana vuonna saatiin tapettien valmistus tässä tehdaslaitoksessa käyntiin. Keväällä v. 1912 valmistui tämä kivestä ja rautabetonista rakennettu suuri tehdaslaitos kokonaisuudessaan, saaden samalla oman rautatieraiteensa.


[Sanduddin Tehdas-Oy:n uudet tehdasrakennukset Malmilla. (S. H.)]

Tapettitehdas on sijoitettu laitoksen päärakennuksen avaraan, kattovalolla varustettuun, noin 3,600 m² suuruiseen painosaliin, jossa on 16 uusinta mallia olevaa tapetti-, paino- ja apukonetta. Kukin tapettikone, joista jokainen käy erikoisen sähkömoottorin voimalla, voi päivittäin valmistaa noin 10,000 rullaa tapettia. Samaan yhteyteen on sijoitettu vielä automaattisia kuivaus- ja rullakoneita. Tähän työsaliin liittyy myöskin toinen, samassa kerroksessa sijaitseva, noin 2,500 m² suuruinen, kattovalaistuksella varustettu työsali, jossa ovat rullanleikkaus- ja gauffrage-koneet, ja joka on yhteydessä kirjansitomon, varaston ja pakkaussalien kanssa. Aikaisemmin rajoittui tapettien tuotanto vain yksinkertaisempien paperitapettien valmistukseen, mutta nykyään valmistetaan tehtaassa sekä yksinkertaisempia halvimpia, että kalleimpia loistotapetteja, jotka kykenevät tyydyttämään korkeimmatkin vaatimukset. Seurauksena tästä on ollut, että ulkomaisten tapettien menekki maassamme on tämän tehdaslaitoksen olemassaolon aikana supistunut jokseenkin vähiin, Sanduddin tehtaan tuotannon vuosi vuodelta huomattavasti kohotessa. Tämän vuoden kuluessa on tehtaalle rakennettu erikoinen piirustushuone, jossa omat piirtäjät laativat uusia malli- ja koriste-ehdotuksia. Samoin on järjestetty täydellinen työpaja kaikkien tarpeellisten tapettipainovalssien valmistusta varten, laitteitten, jotka ennen poikkeuksetta tuotiin ulkomailta. Sanan täydessä H merkityksessä voidaan siis Sanduddin tapettiteollisuutta sanoa puhtaasti kotimaiseksi.

Väritehtaaseen, joka myöskin on sijoitettu päärakennuksen yhteen erikoisosastoon, kuuluu paitsi nykyaikaisia vaatimuksia vastaavaa laboratoriota, avaroita värienseostamissaleja, kuivaushuone ylikuumennetulla ilmalla tapahtuvaa kuivausta varten, erikoinentyösali värien jatkuvalle valmistukselle kollerkäytävissä, desindegraattoreissa ja sihtikoneissa. Tämä uusimpien väritekniikan vaatimusten mukaan järjestetty osasto on suorastaan mallilaitos alallaan.

Paitsi tapettien valmistukseen käytettäviä värejä, valmistetaan tässä osastossa myöskin erilaisia kemiallisia maalarin värilajeja, litografisiin töihin, kirja- ja kivipainoihin käytettäviä värejä sekä emalji-, caseini-, merkkaus- ja petsivärejä. Erikoista tunnustusta ovat saaneet liikkeen rekisteröimät värimerkit "Sanduddit" (caseini ja kylmävesivärit) ja "Japanit" (japanilaismalliset emaljivärit). Erinomaisen valossakestäväisyytensä ja hienoutensa vuoksi ovat Sanduddin värit, halpahintaisiin ulkomaisiin paljottaisvalmistajiin verraten, saaneet ammattimiesten yksimielisen hyväksymisen.


[Tapettisali valmistuskoneineen. (S. H.)]

Kupaalilakka- ja vernissatehdas on verrattain suuren tulenarkuuden vuoksi, uudessa tehdasrakennuksessa sijoitettu erikoiseen sivustarakennukseen, johon on järjestetty myöskin nykyaikaisen tekniikan vaatimuksia vastaava kupaalisulattamo. Tämän lisäksi on näitten tuotteitten valmistustapa kokonaisuudessaan uudistettu englantilaiseen malliin sekä automaattiseen lämmöntasoitukseen että suodatinpuristimien kautta tapahtuvaan puhdistukseenkin nähden, joitten avulla tavaran laatu saadaan taatusti tasaiseksi. Tässä osastossa valmistetaan kaikkia kaupassa kysyttyjä kupaali-, permanto-, huonekalu-, vene- ja vaunulakkoja sekä litograafi-, kivi- ja kirjapainovernissoja, jotka ovat tunnustetut parhaita ulkomaalaisia laatuja täysin vastaaviksi. Näistä yhtiö on näinä päivinä julkaissut laajan, seikkaperäiten hintaluettelon erityistietoineen eri lakkojen ominaisuuksista ja käyttämisestä. Tehtaan pellavaöljyvernissa on myöskin yhä edelleen pysynyt suosittuna ja haluttuna. Tämän osaston yhteydessä valmistetaan myöskin kupaalispriivernissaa sekä spriilakkaa ja pulituuria, jotka jo entuudestaan ovat hyviksitunnettuja ja haluttuja.

Teknokemiallisessa tehtaassa, joka on uusin osasto tässä suuressa tehdaslaitoksessa, valmistetaan suuressa määrin erinäisiä puhdistusaineita (tunnettuja ovat liikkeen rekisteröimät "Suomi"-jauhe, "Suomi"-vaha ja "Suomi"-pumaada) permantovahaa, kenkävahaa, apretuuria, huokostäytettä (puuseppätehtaita varten) linoleumikittiä, erilaisia liimavalmisteita y. m.

Tehtaan tuotteet tunnetaan Metallikonttorin tavaramerkistä, jota liike on oikeutettu käyttämään. Tuotteistaan on tehdas laatinut havainnollisia näyte- ja väritaulukoita, mallikokoelmia sekä näitä selostavia julkaisuja.

Monipuolisen tuotantonsa, tuotteittensa laadun ja tuotantokykyisyytensä puolesta on Sanduddin TehdasOsakeyhtiö maamme huomattavimpia tehdaslaitoksia. Tätä todistaa myöskin varsin voimakkaasti se hyvä maine, jonka tehtaan tuotteet ovat kaikkialla maassamme saavuttanut. Tämän lisäksi ovat tehtaan tuotteet saaneet tunnustusta myöskin monessa muussa maassa tullen palkituiksi paitsi Suomessa, Parisissa, Lontoossa, Lyypekissä ja Nischni-Nowgorodissa.


[Näytesali.]

Tehdasta aijotaan edelleenkin laajentaa ja koneitten lukua lisätä. Tapettiosastolle on jo tilattu kolme uutta konetta, jotka nykyisten kuljetusvaikeuksien vuoksi eivät kuitenkaan vielä ole saapuneet. Teknokemialliselle osastolle rakennetaan ensi kesänä oma rakennuksensa, koska nykyinen on osottautunut ahtaaksi yhä lisääntyvään tuotannon määrään katsoen.

Koko sotatilan aikana on tehdas, kaikista vaikeuksista huolimatta, saanut niin paljon raaka-aineita, että on voinut jatkuvasti valmistaa kaikkia alaan kuuluvia tavaroita. Tästä tietysti on ollut se etu, ettei näitten tavaroitten puutetta ole sanottavimmin ollut, vaikka ulkomainen tuonti onkin ollut seisauksissa. Kun tehtaalla on aikomuksena laajentaa ja monipuolistuttaa tuotantoansa, on hyvin luultavaa, että ulkomainen tuonti puheenaolevan teollisuuden alalla vastaisuudessa supistuu entistä vähempään. Tämä taas luonnollisesti on suuri voitto kotimaisen teollisuuden edistykselle ja koko kotimaisen työn asialle.

Yhtiön johtokuntaan kuuluvat konsuli Karl Stockmann puheenjohtajana sekä luutnantti Artur Grönqvist, hovineuvos A. Forström ja insinööri Valter Grönqvist jäseninä, joista viimeksimainittu on samalla liikkeen toimitusjohtajana. Työntekijäin lukumäärä on noin 120 henkeä.

- S. L.

Mitä kaikki eivät tiedä. Musta silkkivaate puhdistetaan...

Kodin kuvasto 13, 19.8.1911

Musta silkkivaate puhdistetaan parhaiten siten, että sitä hangataan hyvin villasella kankaanpalasella ja sitten levitetään kangas pöydälle ja hangataan uudestaan lämpimään, hyvin siivilöittyyn kahviin kastetulla sienellä. Tämä toimitetaan kankaan oikealla puolella. Hiukan kuivettuaan silitetään vaate nurjalta puolelta.

Kultavärillä painaminen.

Kirjapainotaito 4, 1912

Sikäli kuin tilapäistöitä yhä yleisemmin on ruvettu painamaan monivärisinä, on kultapronssikin tullut enemmän käytäntöön. Niissä liikkeissä, joissa löytyy pronsseerauskone, on pronssin käsittely kylläkin yksinkertaista. Mutta jos pronsseeraus on tehtävä käsin, on se epäterveellistä, aikaa vievää, useita henkilöitä vaativaa ja hyvin kallista työtä, etenkin jos painos on suurenlainen. Väritehtaat ovatsenvuoksi vuosikymmeniä kokeilleet keksiäkseen sellaisen värin, jota voisi käyttää pronssin asemesta. Jokaisessa ammattilehtien mukanalevittämässään näytteessä ovat he väittäneetvihdoinkin keksineensä viisasten kiven. Kokemus on kumminkin osoittanut, että on ollut kysymys vaan pienestä edistysaskeleesta toivottuun suuntaan, ja että asian lopullinen ratkaisu vielä viipyi. Hopeaväri oli helpommin keksitty, siihen kun voitiin käyttää aluminiumia, joka varsin hyvin soveltuu painamistarkoitukseen. Kultavärejä löytyy kumminkin nyt jo jokaisella väritehtaalla kaupan, jonka vuoksi lienee paikallaan selostaa minkälaiseen kokemukseen niiden käytössä on tultu. Suuria kirjaimia ja suurempia pintoja on helpompi painaa kuin hienopiirteisiä koristeita ja pieniä kirjaimia. Jo kehilöä koneeseen sulkiessa on otettava huomioon kultavärin haitallinen ominaisuus tarttua kehilöön ja täyttää se. Kultaväri kasaantuu helposti teloille muodostaen niille paksun kerroksen; näistä se tietysti helposti laskeutuu kehilöille täyttäen koristeet, pienet kirjaimet ym. Tämän voi johonkin määrin välttää sulkemalla kehilöön molemmin puolin ladelmaa esim. ciceron paksuiset viivat, jotka ulottuvat jonkun matkaa ladelman etu-ja takapuolelle. Tällöin eivät telat pääse heti ensimmäiseksi koskettamaan ladelmaan, vaan viivat johtavat ne tasaisesti ladelman yli. Telat saavat koskettaa ainoastaan kevyesti kehilöön, jonka vuoksi ne ovat asetettavat mahdollisimman korkealle. Edullisinta on painaa hyvin vähällä värinannolla. Silloin tällöin ruiskutetaan teloille muutamia pisaroita tärpättiä; se tekee värin nuorteammaksi ja pysyttää sen kiillon. Siitä huolimatta ei voi välttää, että teloille kerääntyy liiaksi väriä. Sitä täytyy sen vuoksi aina tarpeen mukaan väriveitsellä poistaa terästelasta. Jos väri jo pöntössä olisi liian kuivaa, täytyy sitä ennen koneeseen panoa ohentaa tärpätillä, sillä jota ohempaa kultaväri on, sitä helpommin sillä voi painaa. Kehilö on paikattava jonkun toisen värin ollessa koneessa, sillä kultavärillä voi helposti erehtyä. Sivellylle paperille riittää yhteen kertaan painaminen, mutta tavalliselle liimatulle paperille ja kartongille täytyy tehdä esipainos. Esipainos ei saa kuivua täydellisesti, vaan painetaan kultapainos heti jälestä tahi viimeistään 10 tunnin kuluttua. Kohdistuksen täytyy tietysti olla erittäin tarkka, jonka vuoksi ladelmat, joissa löytyy ¼ ja 1/8-petiitin viivoja eivät ole soveliaita tähän tarkoitukseen. Jos tällainen painos suoritetaan hyvin, on se melkein pronsseeratun veroinen.

Viime aikoina kauppaan ilmestynyt "Dukat"-kultaväri on kieltämättä varsin suuri edistysaskel tällä alalla. Tämä eroaa muista sellaisista väreistä nimittäin siinä, että painajan täytyy itsensä ennen painamista valmistaa väri. Erittäin hienoon pronssipulveriin hierotaan kivellä tinktuuria, jota löytyy erilaista paperin jatyön laadun mukaan, kunnes saadaan tavallisen vähän juoksevan värin vahvuus. Värin hieronta koneessa tapahtuu kuten tavallisesti. Se on hyvin antoisata ja helposti hiertyvää, sitä on helppo pestä teloilta ja kehilöiltä ja se ei pahasti täytä kehilöä. Sen käyttämiseen tarvitaan kumminkin tietysti jonkun verran tottumusta. Hyvin käytännöllinen ja paljon edullisempi kuin prosseeraus on tämä väri esipainosta käyttäen karkeille papereille painaessa. Tällaisiin papereihin tarttuu pronssi kyllä hyvin, mutta ylijäämää on niistä melkein mahdoton poistaa, jonka vuoksi näille papereille on mikäli mahdollista vältetty pronsseemasta. Dukatvärillä voidaan sitävastoin kaikkein karkeimmallekin kartongille saada loistava painos. Tärkeätä on myöskin että tämä väri käytännössä on suhteellisesti huokeahintaista, eikä, kuten pronssi, ole tekijöille epäterveellistä.

Kaikista etuisuuksistaan huolimatta on Dukatvärillä myöskin varjopuolensa. — Tähän saakka ei sillä ole onnistuttu painamaan tavallisella värillä painetulle esipainokselle, vaan tarvitaan siihen erikoinen väri. Dukat-väriä tilattaessa on varovaisinta aluksi lähettää tehtaalle näyte siitä paperista, jolle sillä aiotaan painaa. Värin mukana lähettää tehdas tavallisesti käyttöohjeen.

Kuuvalo ja kukat.

Jokamiehen viikkolehti 44, 5.11.1910

Muuan ranskalainen kasvitieteilijä on ottanut kokeillakseen vaikuttaako kuuvalo mitenkään kukkien väriin. Päästäkseen selville tästä asiasta teki hän seuraavan yksinkertaisen kokeen. Hän otti kolme tearuusua puoliksi puhjenneille nuppuineen. Yhden niistä istutti hän päiväpaisteeseen, toisen sellaiseen paikkaan, ettei auringon tai kuun säteet päässeet siihen välittömästi vaikuttamaan, ja kolmannen asetti hän päiviksi pimeään, mutta öiksi kuuvaloon. Vajaan kuukauden kuluttua kukki päiväpaisteeseen istutettu ruusu ja sen kukat olivat aivan muiden tearuusujen kukkien kaltaiset; toinen oli melkein loppuun kukkinut, mutta jälellä olevat kukat olivat kalpeankellertäviä ja likaisen harmahtavin. Kolmannen ruusun kukat olivat merkillisen kauniita, ne olivat väreiltään paljon kauniimpia kuin auringonpaisteessa kukkineen ruusun. Tästä ainoasta kokeestaan ei mainittu kasvitieteilijä vielä tahdo tehdä mitään varsinaisia johtopäätöksiä, mutta luulee hän kuitenkin keksineensä uuden keinon kukkien värin muuttamiseen. Hän aikoo vastaisuudessa jatkaa kokeitaan keksintönsä mukaisella järjestelmällä.

Vihannesten muotiväri.

Iltalehti 84, 9.4.1924

Tunnettuahan on, että sekä villit että sivistyneet kansat mielellään maalaavat itseään. Väri-ilo ei ole mikään vaarallinen ilmiö, päinvastoin on se viatonta ja vaaratonta, kunhan se vain pysyy viisauden rajoissa, mutta nyt sitä käytetään elintarpeissa ja silloin se menee liian pitkälle, jopa tulee hengenvaaralliseksikin.

Pari vuotta sitten käytettiin suolalihassa jotain väriainetta, kosia tämän tuli olla kauniin punaista. Se kiellettiin jonkun ajan kuluttua. Nyt on kasviksien vuoro.

Ihmiset ovat kyllästyneet siihen yksinkertaiseen väriin, jonka luonto on antimilleen määrännyt. Tahdotaan jotain erikoista sekä silmiä että makuaistia kiihoiltavia värejä, aivan kuin nykyajan maalarien väriorgiat. Ja tämän takia säilyketehtaissa parannetaan luontoa ja väritetään kasvikset, jotta ne saisivat muotivärin.

Tässä on kysymys ranskalaisista herneistä. - Ranskahan määrää niinhyvin naisten kuin nyt tässä tapauksessa vihannestenkin muodin. Näillä herneillä tulee olla kirkkaan vihreä väri, joka saadaan, kun väriin lisätään kuparia. Tutkimuksissa on käynyt selville, että tällä tavalla värjätyt herneet ovat sisältäneet aina 17,6 milligrammaa kuparia 100 grammaa vihanneksia kohti, joka suuressa määrin ylittää laissa sallitun 10 milligramman väriainemäärän.

Terveydenhoitolautakunta on Ruotsissa ilmoittanut yhden tällaisen tapauksen, jolloin vihreät herneet (harloot verts) ovat sisältäneet edellämainitun korkean prosentin. Ruotsalaiset tehtaat käyttävät myöskin väriaineita, mutta ainoastaan sallitun prosentin ja mieluummin alle sen. Tavallisesti on nimilapussa ilmoitettu, ovatko vihannekset värjättyjä. Ravintolayleisö etenkin pitää värjätystä tavarasta. Vaikka se tietää, että herneet ovat luonnottoman väriset, vaatii se kuitenkin, muodin takia, tuota kirkasta vihreätä väriä herneissä. Mihin kerran on tottunut, siitä on vaikea luopua, vaikka se joskus olisikin terveydelle vahingollista. Ainoa keino tässä suhteessa olisi se, että vaaditaan nimilapussa. mainittavaksi milloin ja missä määrin on käytetty väriainetta. Tällä tavalla ehkäistäisiin värjätyn tavaran nauttiminen, sillä onneksi löytyy vielä ihmisiä joille terveys on muotia kalliimpi.

The China-Clay Industry of Cornwall and Devon.

The Living age 1770, 18.5.1878

From the Popular Science Review.

By J. H. Collings, F. G. S., secretary of the Royal Institution of Cornwall.

* Notwithstanding the apparent opacity of the water from suspended particles of clay and mica. I have seen trout eight or nine inches long taken from these streams.Travellers by the Great Western Railway in the west of England, after crossing the great Albert Brisge at Saltash, passing over the tree-tops in the deep valleys about Likeard, and leaving the deserted copper mines of St. Blazey and Par on their right hand, usually observe truckloads of peculiar white substances occupying the disings, and are especially struck with the whiteness of the streams crossed by the railway - which closely resemble rivers of milk.*

Naturally they begin to ask what it means, and the writer has often been amused by the gravity with which some fellow-traveller, who seems to think it disgraceful to confess ignorance on any subject whatever, vaguely talks of lime, or more boldly of chalk. Perhaps some native happens to be present, who politely assures him that he is in error - that neither chalk nor lime are present in any form - and that the peculiar whiteness is caused by a refuse product from the china-blacy works in the vicinity. This of course settles the question usually; but if the original querist happens to be inquisitive or persistent, he soon finds that the native in most cases is entirely ignorant of the methods of working, the extent of the works, and the uses of the product, and if this is true of the intelligent native, still more it is of the genral public. Out of Cornwall it is a rare chance to find either commercial men, or even scientific geologists, who have any knowledge whatever of the peculiar industry which characterizes many parts of Cornwall and Devon, and especially the centre of Cornwall. Yet this industry is interesting in itself, employs a large number of men, and supplies every year more than two hundred thousand tons of the dazzling white clay, which never fails to attract the attention of tourists.

The object of the present paper is to describe the salient features of this industry. Most people know that "china" was first brought by the Portuguese from China - hence the name. It was called by them porzellano, because it was supposed to be fabricated from sea shells; hence the term "porcelain;" but no real knowledge was obtained of the materials used until the publication of the reports of the Jesuit father D'Entrecolles, in 1712, and of Count Réaumur, in 1729. These reports led to the establishment of the manufactories at Dresden, Sevres, and Plymouth - the last-named having been established in 1733. Up to 1745, the fine porcelain materials used in the Plymouth works were imported; but soon after that time, Mr. Cookworthy, the founder of the works, discvered "kaolin" (which he calls growan clay, now called china clay), and the "petuntze" (called by him growan or moorstone, and now known as china stone), similar to or identical with that used by the Chinese, in several parts of Cornwall in great abundance. In conjunction with Lord Camelford, he took out a patent for the use of these materials in 1768. How these materials are used in the manufacture of porcelain, earthenware, and more recently in manu other British manufactures, forms no part of the subject of the present paper - this is limited to a description of the modes of occurence and of preparation of the china clay and china stone.

* In a paper read before the Royal Geological Society of Cornwall in 1876, I have given my reasons for believing that the decomposition has been produced in situ by fluids circulating within the fissures, joints, and shrinkage cracks of the granite - now occupied by the solid matter of the veins referred to above - and not as commonly stated in geological works by carbonic acid acting from above.China clay is prepared by washing a peculiarly white decomposed granite, which occurs very largely in the granite dristrict, north of St. Austell, as well as in many other parts of Cornwall - and also in Devon. This natural china clay rock, which has been elsewhere called "carclazyte," is simply a granite composed of white or pale smoky quartz, white mica (lepidolite), sometimes a little greenish-yellow gilbertite, and white felspar, in which the latter is partly or completely metamorphosed into kaolin. This modification of granite occurs in areas of irregular form, generally much elongated in one direction, and extending to an unknown depth. It is in the west of England universally associated with quartzose and schorlaceous veins - evidently of later origin than the rock itself - which sometimes also contain oxide of tin. The greatest extension of the decomposed granite coincides with the "run" or "bearing" of the veins, and is more complete as the vein is followed downwards in depth.*

Many of the so-called "deposits" of clay extend for a distance of a quarter of a mile, half a mile, or even more, in the direction of the viens, while their breadth may be only a few inches, and seldom exceeds a few fathoms. It is true that very wide masses of china clay are wrought in many places, but these are invariably associated with a group of paraller veins.

* This covering closely resembles some glacial deposits; but neither organic remains, nor scratched stones, nor stones of foreign origin have been found in it, to my knowledge, although many acres have been removed in teh various clay works.

** The term "clay" is applied indiscriminately in Cornwall in the decomposed granite rock, and to the true clay washed out of it.

*** The holes are - except the top one - temporarily covered with pieces of board nailed over them. The whole contrivance is called a "button-hole lavander."The granite rock is usually covered by a layer, from four to thirty feet thick, of brown or yellow sandy earth, ofter full of angular pieces of hard granite, schorl rock, tourmaline schist, with sometimes a little tin ore, etc. This layer is called by the workmen "overburden," and it must be removed before the clay can ge got at.* The process of working is usually as followes: let us suppose that a patch or band of suitable decomposed granite, called by the workmen a "bed of clay," has been discovered in a hillside. The first thing to be done is to drive an "adit-level" horizontally right into the hill beneath the bed of clay, the position and extent of which has been more or less accurately determined by systematic "pitting" through the overburden. This adit-level is a sort of tunnel - from six to nine feet high, and from three to six feet wide. While this level is being driven, a large piece of the overburden is removed so as to expose a considerable are of the bed of clay.** A vertical opening or shaft is then made from the inner end of the adit, to the surface of the uncovered clay bed - partl by digging downrards from above ("sinking", partly by digging upwards from below ("putting up a rise"). A square wooden pipe, having holes at regular distances of a few feet in one of its sides, is then placed in the vertical opening, so as to keep open a communication with the level below;*** the remainder of the shaft is then either filled in or kept open for the removal of the coarse sand or stones produced in working; and the regular washing of clay may be proceeded with. Of course the arrangements for obtaining the clay vary very much in different works. These different arrangements were described by the author in the "Journal of the Society of Arts," 1875.

Granite, as is generally known, consists mainly of three distinct minerals, quartz, felspar, and mica. IN the decomposed granite it is the felspar only which is decomposed, or converted into kaolin: but this renders the whole mass so soft that a pick or shovel may be readily driven into it to a considerable depth. The mode of working is to break up a portion with a pic to a depth of several feet, in a kind of slope, around the mouth of the pipe or launder which passes down into the adit below. This is called a "stope." A stream of water is then made to flow over the broken lumps, which are kept well stirred up y a workman, called a "washer," whose duty it is to keep breaking and stirring them up. The water, clear at first, speedily becomes white and milky by washingout the soft decomposed felspar, and runs down to the bottom of the stope, carrying with it the quartz grains and flakes of mica. The quartz and the coarser mica flakes, called "sand" by the workmen, settle in a shallow pit, called sandpit, wfrom whence they are constantly shovelled out by a man placed there for that purpose - while the stream of clay water, carrying with it many minute flakes of white mica, passes on down the vertical launder and through the adit-level to be further treated.

* Occasionally these pits are left filled with day water, and uodtsturised for several weeks, when the intense blueuess of the water equals that of some Alpine lakes, and is due to the same cause — the suspension of some minute particles of solid matter. The stream of clay water, if thick, contains usually about two per cent. of clay, and perhaps one-half per cent. of mica in suspension. This is made to flow slowly through a succession of narrow channels, called "drags " and "micas." in which the fine mica and a little clay are gradually deposited, while the bulk of the clay passes on with the water, and falls into a circular pit from twenty to thirty feet in diameter, and eight or ten feet deep, lined usually with granite blocks. Here It gradually settles to the bottom, while the clear water passes off at a little depression in the rim of the pit, and may either be pumped up to be used over again, or allowed to flow into the nearest river. This effluent water is often clear enough to drink.*

Once or twice a day it becomes necessary to clean ant the long channels, called "drags" and "micas," in which case the fine mica and clay, which has settled at the bottom, is washed out into the nearest watercourse by a strearnoi water, and this it is which fouls the streams.

In some works, as at the celebrated Cardale mine, worked as an open quarry for tin for four centuries, not only is the mica washed away in this manner, but the large quantity of sand produced is also washed away at night, and has very large accumulations of sand have collected in the valleys below St. Austell, St. Blazey, and elsewhere.

The clay having settled in the pits to a consistency somewhat thicker titan cream, is in old-fashioned works run out into shallow excavations called " pans." These are about two feet deep —the clay is put into them during the winter months, and is allowed to remain until nearly dry, when it is cut out in square blocks and piled up under sheds, or in the open air, till completely dry. By this mode of working a good deal of loss is experienced, as every block of clay is more or less injured at the surface by exposure for months to the vicissitudes of the weather, the invasions of sheep, cattle, and geese - which latter abound on the moors - and the mischief of stone-throwing boys. When thoroughly dry, therefore, every block has to be separately scraped before it is in a fit state to be sold.

The scraping operation is a peculiar and somewhat ghastly sight to those who see it for the first time. Gangs of tali women, white-aproned — every vestige of complexion hidden with white clay—stand at tables scraping the blocks all day long, with a little three-cornered scraper like a miniature Dutch hoe, and often dismally singing hymns which sound like dirges.

The advantage of air-drying is that no expense is incurred for fuel — the disad-vantage is the loss incurred by scraping, the expense of scraping, and the large area required for the drying-pans.

Its more modern works the air-drying is mostly replaced by kiln-drying. Long kilns are built of fire-clay tiles covering brickwork flues from sixty to one hundred or even one hundred and fifty feet long. The clay from the circular pits is first run into large tanks, where it remains for a month or two, till pretty stiff. It is then taken into the kiln or "dry" on tramwaggons, and dried by throwing it upon the hot tiles. When dry it is cut up into convenient-sized blocks and piled up ready for market. On the whole, the smaller amount of waste in kiln-dried clay, and the saving of expense for scraping, more than makes up for the expense of fuel, and few modern works are without kilns for drying.

The preparation of the china stone for the market is a much more simple operation. China stone is also a kind of granite, which is, however, only partially decomposed, but it is only valuable when it happens to be free from mica and all other minerals except the quartz and partially decomposed felspar. It occurs chiefly in the parishes of St. Stephens, St. Dennis, and Breage, and is often associated with china clay. The rock is simply quarried down, and the joints dressed over where discolored with oxide of iron, when it is at once ready for shipment, chiefly to Runcorn. From Runcorn it is sent to the potteries, where it is used with china clay in the manufacture of porcelain and earthenware.

It is not only in the potteries, however, that china clay is used. As stated above, more than two hundred thousand tons per annum are now exported from the two western counties, the value of which at the present exceptionally low prices may average, perhaps, 1l. per ton at the shipping port. Of this large quantity probably little more than one-third is used in the English potteries. Fully as much is used by the piper-makers of the United Kingdom, and probably twenty thousand tons are used by makers of alum and sulphate of alumina, and at least as much by "bleachers" of calico and yarn. Many thousands of tons are shipped to the Continent for all the above purposes, and also for the manufacture of ultramarine. So cheap and convenient an article is also no doubt used to a considerable extent by adulterators and sophisticators of various kinds, but it probably only needs to be more widely known to be used legitimately for many purposes to which hitherto it has not been applied.

We have spoken above of the "sand" of the "mica." Nowadays much of the fine mica is re-washed and sold as an inferior "mica clay" for making inferior kinds of paper and pasteboard, but the bulk of it must still be regarded as a waste product. The sand is also largely a waste product, and as there are from three to eight tons of sand yielded for each ton of clay, large accumulations exist at most of the principal works. Of late years some of this — mixed with refuse clay— has been made into excellent fire bricks, for which there is a considerable demand, especially for the copper-smelting furnaces of Chili and Mexico; but there are still millions of tons available when a proper use can be discovered.

Very good building-bricks have also been made from the discolored clay and mica, but the heavy cost of carriage usually prevents the use of building-bricks at great distances from the place of manufacture, so that, although there is a fair local demand. millions of tons of material are still available for any suitable purpose which may be hereafter discovered.

Some of the sand is very coarse, some very fine — but in all cases it consists mainly of angular fragments of quartz, admirably adapted from their extreme sharpness for mixing with cement or lime for making concrete blocks, or with asphalt for pavements.

The coarser varieties also make excellent gravel walks, as the small quantities of clay and mica usually present serve to bind the grains together under foot to form a firm roadway.

The following analyses, selected from the writer's paper read to the Royal Geological Society of Cornwall in 1876, fairly represent the composition of average specimens of the materials described above.

[TABLE IS MISSING / TAULUKKO PUUTTUU]

All the older writers speak of "talc," " talcose granite," proto,,rine," etc., as being abundant in Cornwall and elsewhere. Even Mr. J. A. Phillips, writing in 1875, says: In some districts mica is replaced by a talc-like mineral, and the granite rock itself passes into protogine." What there may be elsewhere I am unable to see, but there is certainly nothing of the kind known at present in Cornwall. From the whole of the granite districts of Cornwall and Devon talc seems to be entirely absent, and magnesia generally is an extremely scarce substance.

The number of china-clay works at present in operation in Cornwall and West Devon is little short of two hundred, and of course the conditions of working vary considerably in different localities and under different conditions. In some, a little washing only is done during the winter months by means of a small natural stream of water, the total annual produce being only a few hundred tons; in others, valuable machinery and extensive buildings enable the proprietors to turn out nine Or ten thousand tons in the same time; but in the main the description given above as fairly describes the occurrence and preparation of china clay and china stone as is possible within the limits of such an article as the present.

The trade at present is much depressed — mainly, I believe, owing to the slackness on the port of those (potters, paper-makers, bleachers, and others) who use clay; but partly, perhaps, owing to the over-production of a few years since. In consequence of this the prices have fallen more than thirty per cent. during the last five years, and the quantities produced have also shown a considerable falling off. With the general revival of English trade - whenever that may take place - no doubt this branch will also revive.

Miten kukkia värjätään.

Kodin kuvasto 4, 17.2.1912

Keksintö eräiden kemiallisten aineiden avulla saada kukkien värit muuttumaan, ei suinkaan ole uusi, vaan on se jo kauvan ollut tunnettu. Punaiset hortensiat muuttuvat raudan avulla sinisiksi. Valkoisista ruusuista saapi teearuusun värisiä siten, että veteen liuvotetaan pikriinihappoa (8—10 grammaa). Kun liuvos on jäähtynyt, pannaan ruusut varsineen siihen ja noin tunnin kuluttua on niissä teearuusun väri. Vaaleanpunaiset ruusut tulevat tummanpunaisiksi alunan ja safreniinin sekoituksesta, kun taasen safreniinin ja kurkuivren sekoitus tuottaa helakanpunaisen värin. Kieloja, tulppaaneja y. m. kukkia voipi värjätä samalla tavalla. On huomattava, että sekä itse kukan että sen varren täytyy koskettaa liuvokseen, jotta väriaine kukan suonien ja tiehyeitten kautta pääsisi itse kukkakupuun. — Eri kukat tarvitsevat eri pitkän ajan muuttuakseen.

Vinterhatten ännu en gång på tapeten.

Hufvudstadsbladet 278, 14.10.1929



[VI. Kvällskoaffyr med écharpe i guldnät och Malinetyll. (Jane Blanchot.)]


[VII. Hatt i mjuk randig sammet, hennafärgad. En rosett i nacken av slät sammet i samma färg har skarpa öglor, som sta ut mot sidorna. (Le Monnier.)]

I den underbara och underliga rötmånad eller rättare indiansommar, som vi nu uppleva, är det icke lätt att säga vilka modeller, som bli de tongivande för vintersäsongen. Ännu uppträder dampubliken i lätta kläder, och modehusens uppvisningar äro så varierande, att man knappt vet in eller ut. De tyckas vilja vara beredda för alla eventualiteter.

När säsongen kommer på allvar, det vill säga efter den 1 och 2 november. Alla själars dag och Alla helgons dag, kommer slutmatchen att äga rum mellan, den halvlänga och hellånga kjolen. Dä först får man se vilken som definitivt utgår som segrare. Men eftersom den nordiska vintern börjar någon manad tidigare än den i Frankrike, och alla utländska köpare välja ut sitt vinterförråd i augusti månad, hava de damer, som hemma skriva om modet, och det är icke få, till regel att med bestämdhet fastslå i september modets helhetslinjer liksom detaljer, ehuru ingen i modets högkvarter Paris kan kategoriskt uttala sig därom.

En hel del veta vi dock.

Vi veta att eftermiddagsklänningen avsevärt förlängts och att kvällsklänningen i ojämn linje gärna går ända ner till golvet. Om släpet kommer upp, veta vi dock ej. Vi veta att midjan, där det sig göra låter, markeras på sin rätta plats. Att kjolvidden är enorm! Och att sålunda den kvinnliga silhuetten blivit en annan. Vi måste vara kvinnliga och värdiga, åtminstone efter klockan fyra på dagen, vilket egentligen icke riktigt tilltalar oss.

Vad färgerna beträffar vets vi att svart och vitt komma att användas i stor utsträckning. Dessutom djupa toner och schatteringar av rött. De grella förekomma mest i sportdräkter. "Mörk dalia" är en färg, som Patou lanserar. Den kallas i andra hus plommonfärg. En blågredelin färg. I allmänhet kan man säga, att de skarpa röda färgerna fått vika för de djupa, ädla, som likna dem, vilka pressas ur den mörka druvan, och av de gröna, de som ha buteljglasets milda, tunga glans. (Jag hoppas att jag ej kommit in på olaga mark genom dessa allusioner på vinbuteljen.) Vidare ser man gult i alla skiftningar, opalfärgen och hennafärgen, som jag omnämnde i mitt sista brev. Denna vill jag dock avråda de damer att begagna, vilka hos damfrisören komma i nära kontakt med denna färg.


[I. Liten hatt i guldgult, sniljartat tyg. Rosetten fram är inkrusterad på brättet men lös på kullen. (Lewis.)]


[II. Stor hatt i Bordeaux-färgad filt och gros-grain. Kullen är i filt. Brättet i gros-grain, försedd med stickningar samt invikt på höger sida. (Molyneux.)]


[III. Marinblå filthatt, uppvikt fram och nerdragen i sidorna. Obs.! Den vänstra längre än den högra. (Agnés.)]

Vinterns förmiddagstyger äro tweed och kasha. Eftermiddagstyger sammet och kreppsatin. Kvällstyger chiffonsammet, krepp Georgettc. chiffon, spets, lame.

Vad hattmodet beträffar, har det redan hunnit stadga sig. Ty ingen fransyska med aktning för sig själv uppträder så här års med sommarens eller vårens hatt, oavsett hettan. En utsökt hattflora har därför spruckit ut i alla skyltfönster.

Vad färgerna angår följa de naturligtvis de som förekomma i tygerna. Vitt användes dock endast som garnityr, förstas. Beige har fått maka åt sig för de gulbruna tonerna.

Materialet är filt, vanlig filt. eller den något ulliga "feutre taupé". Sammansättningar av slät och ullig filt förekomma mycket. Sammet är likaså mycket modernt. Till en svart klänning kan man bära en ljus hatt, men till en kulört toalett bör hatten helst vara i samma färg som denna liksom väskan. De stora tygväskoma i kappans material äro trevliga och rymma allt vad som behövs, puder, portmonnä, näsduk, adressbok etc. men jag är rädd att de snart bli omoderna.

Dagens hatt är förtjusande, verkligen klädsam och stilig. Följer huvudformen, men är nägot draperad så att all hårdhet faller bort. Morsk och utmanande på ena sidan, mjuk och ljuvt kvinnlig på den andra. Den hjälper den sköna att på bästa sätt behandla sin "sweet dog", som det heter på amerikanska och avser den äkta mannen eller beundraren, som traskar i hennes spår. En praktisk Eva skaffar sig kanske två "sweet dogs", så krävande som modet nu är på olika hattar till olika dräkter, olika väskor, skor, underkläder. Dock gäller väl detta mest filmdivorna.

- Rapide.



[IV. Hatt i guldbrun filt. Vecken inramade av gans i guld och brunt. (Maison Marthe.)]


[V. Svart sammetscapeline garnerad med turkosfärgade sammetsband. (Agnes.)]

Porsliini ja sen historia.

Kotoa ja kaukaa 4, 20.4.1917

I.

Vasta 200 vuotta on porsliinin valmistus ollut tunnettua Europassa. Tämän verraten lyhyen ajan kuluessa on porsliini kumminkin ehtinyt vahata siksi huomattavan sijan meidän jokapäiväisten tarvetavaroittemme joukossa, että tuskin mikään muu aine vetää sille tässä suhteessa vertoja. Ja vaikkapa eivät läheskään kaikki porsliiniesineitten nimellä kulkevat olekaan varsinaista, oikeata porsliinia, vaan ainoastaan sen jäljittelyjä tai väärennyksiä, osoittavat jo nämä jäljittelytkin, miten arvokkaan aseman porsliini on saavuttanut inhimillisessä taloudessa. Jos lisäksi ottaa huomioon, mitenkä tavattoman tärkeää ja loistavaa osaa porsliini on jo ammoisista ajoista näytellyt taideteollisuuden historiassa, mitenkä se on ollut ja on yhä vieläkin yksi inhimillisen kulttuurin ja taideaistin kaikkein hienoimpia ja ilmehikkäimpiä ilmaisuvälineitä, ei luulisi lyhyen katsauksen porsliiniteollisuuden historiaan olevan vailla mielenkiintoa.

Porsliini kuuluu sekä aineensa että valmistustapansa puolesta siihen taideteollisuuden haaraan, jota sanotaan keramiikaksi, savenvalutaidoksi. Kuten jo nimikin siis ilmaisee, käyttää se työaineenaan joko luonnollista tai keinotekoisesti sekoitettua savea. Kun tämä saviaines on rapautumisen kautta syntynyt sangen erilaisista kivilajeista, saattaa se myöskin kemialliselta kokoomukseltaan vaihdella sangen suuressa määrin. Yhtenä ainesosana on siinä kumminkin aina vesi, ja tämä n. s. hydraattivesi saadaan siitä poistetuksi vasta kovan kuumuuden avulla, polttamalla. Polttaessa saavat savitavarat myöskin lopullisen muotonsa ja suuremman tai pienemmän kiinteytensä. Tämän mukaan ne jaetaankin kahteen suureen pääryhmään: huokoisiin ja tiiviihin. Huokoinen keraaminen tuote laskee lävitseen nesteitä, sen murtopinta on maan näköinen, se ei tee lasiin mitään naarmua ja helähtää kumeasti tai heikosti; tiivis sitävastoin on vedenpitävä, sen murtopinta on hienorakeinen ja kiinteä, se jättää lasiin naarmun ja antaa kirkkaan helähtävän ääneen. Edelliseen ryhmään kuuluvat tavalliset savenvalajaastiat, terrakotta-esineet ja fajanssitavarat, joita jokapäiväisessä kielenkäytännössä useinkuulee sanottavan porsliiniksi; jälkimäiseen varsinaiset kiviastiat ja porsliini. Porsliiniakin on kahta eri laatua: kova eli aitoporsliini (pâte dure) ja pehmeä eli valeporsliini (pâte tendre).

Aitoporsliinin erottaa kaikista muista keraamisista aineista valkea porsliinisavi, kaoliini (kiinank. kao-ling). Se sisältää n. 46 % piihappoa, 40 % tavallista savea ja 14 % vettä sekä on kokoonpantu pienen pienistä kuusisivuisista, sulamattomista liuskeista. Toisena tärkeänä osana keinotekoisesti sekoitetussa porsliiniaineessa on muuan maasalpälaji (kiinank. petuntse). Maasälpä, joka sulaakorkeassa lämpömäärässä lasimaiseksi aineeksi, yhdistää toisiinsa sulamattomat kaoliinihiukkaset. Nämä kaksi ainesta, kaoliini ja maasälpä, antavat aitoporsliinille sen pääominaisuudet: kaoliini sen lujuuden ja kiinteyden ja maasälpä sen kuulakan läpikuultavuuden. Riippuen kaoliinin kemiallisesta kokoomuksesta sekoitetaan eri porsliinitehtaissa raaka-aineeseen vielä useita muitakin aineksia, kuten kvartsia, kipsiä y. m.

Kun kaoliini on kaivettu maasta, puhdistetaan se ensin suurissa vesialtaissa, jolloin kaikki raskaammat kiviainekset siitä eroittuvat ja jäljelle jää puhdas kaoliini muta. Siitä poistetaan liika vesi puristamalla ja sekoitetaan sitten hienoksi jauhetun maasälvän, kvartsin y. m. ainesten kanssa. Erityistenkoneitten avulla näin saatu taikinamainen seos vielä vahvasti "vaivataan", minkä jälkeen se viedään varastokellareihin kuukaus-, jopa vuosikausiksi kemiallisesti kypsymään. Vasta sitten se on valmista tarkoitukseensa: joko sorvattavaksi astioiksi pyT-örivalla pöydällä tai muotteihin valettavaksi.

Ilmassa kuivatut esineet viedään sitten uuniin kevyesti poltettaviksi. Sen jälkeen ne kastetaan juoksevaan lasitusaineeseen ja poltetaan uudelleen siksi kovassa kuumuudessa, että lasitus ja varsinainen porsliinirunko sulautuvat täydelleen yhteen. Ennemmin käytettiin polttoaineena puita, nyt tapahtuu kuumentaminen hiilestä saadun kaasuliekin avulla, joka ulkoapäin johdetaan uuneihin. Uunit ovat siten järjestetyt, että toiset saavat samalla aikaa jäähtyä, kun toisia lämmitetään, joten polttaminen voi keskeyttämättä tapahtua. Itse polttoaika on 14-40 tuntia riippuen porsliinin laadusta. 500 asteen kuumuudessa alkaa se hehkua, 800 asteisena se käy tummanpunaiseksi, vaalenee vähitellen lämpömäärän kohotessa ja kun on päästy 1400-1500 asteeseen hehkuu se aivan kirkkaan valkeana. Silloin siinä tapahtuu myöskin lopullinen eri ainesten sulautuminen. Jäähtyminen vuorostaan kestää 3-4 päivää. Näin on tavara viimeinkin valmista lajiteltavaksi ja kaupattavaksi.

Lasituksen alkuperäisenä tarkoituksena on tehdä huokoisten keraamisten tuotteitten pinta sekä vedenpitäväksi että muutenkin lujemmaksi. Porsliini ei siis oikeastaan kaipaisi lasitusta, mutta jo ammoisista ajoista on sitäkin alettu lasittaa, koska siten on saatu erinomainen keino sen koristamiseksi. Lasitus, kuten nimikin jo osoittaa, on oikeastaan lasia; sitä käytetään kahdenlaista: joko täysin vesikirkasta, läpinäkyvää tai ohuempaa ja paksumpaa läpinäkymätöntä ja tavallisesti värjättyä lasitusta. Vain poikkeustapauksissa - plastillisissa pienoiskuvissa y. m. s. - tavataan lasittamatonta, n. s. biskviittiporsliinia. Läpinäkyvä lasitus sisältää useimmiten lyijyä tai maasälpää,läpinäkymätön niinikään tavallisesti lyijyä sekä väriaineena jotain metallioksiidia.

Lukuunottamatta lasitusta koristetaan porsliiniesineitä joko veistokuvin tai maalauksin tai käytetään näitä molempia koristelutapoja yhdessä. Plastillinen koristelu aikaansaadaan enimmäkseen muottien avulla, joskus myöskin - kuten ku kat - vapaasti käsin muovailemalla. Porsliinimaalausta on kahta eri lajia: lasituksenalainen ja lasituksenpäällinen. Lasituksenalainen maalaus suoritetaan n. s. kovantulenväreillä suoraan kevyesti poltetulle porsliinirungolle, jonka jälkeen esine kastetaan juoksevaan lasitukseen ja poltetaan. Kovassa kuumuudessa sulavat värit - siitä nimi kovantulenvärit - ja lasitus yhteen porsliinin kanssa, ne saavat erittäin syvän ja pehmeän kiillon ja ovat täydellisesti kaikkea kulumista vastaan suojattuja. Mutta vain harvat värit kestävät sellaista kuumuutta, jota vaaditaan lasituksen sulamiseen, siksipä onkin lasituksenalainen väriasteikko jotenkin rajoitettu. Lasituksenpäällinen on sitävastoin sangen runsas, sopivasti yhdistelemällä saattaa saada-aina parisen sataa eri värivivahdusta. Maalaus suoritetaan valmiiksi lasitetulle ja poltetulle porsliiniesineelle, joka sitten vain heikosti poltetaan n. s. muffeliuunissa. Tämän vuoksi lasituksenpäällisiä värejä sanotaankin heikontulen eli muffeliväreiksi. Itse valmistustavasta seuraa, että muffelivärit verraten höllästi kiintyivät lasitukseen; ne jäävät siitä syystä kovemmiksi ja himmeämmiksi ja ovat alttiina kulumiselle. Yksinkertaisemman tekniikkansa vuoksi on lasituksenpäällinen porsliinimaalaus saanut paljon harjoittajia taiteenharrastajani, dilettantien piirissä. Itse maalaaminen - niin lasituksenalainen kuin sen päällinenkin - muistuttaa suuresti vesivärien käyttelyä: hienoksi jauhetut ja tärpätillä sekoitetut värit vedetään pienillä siveltimillä joko porsliinille tai lasitukselle. Edellinen tapa kysyy paljon suurempaa ja varmempaa taitoa, koska lasittamaton porsliini ahnaasti imee värin ja kaikki korjailu siis on mahdotonta, lasituksenpäällisessä maalauksessa sitävastoin voi tärpätillä helposti poistaa lasitukselta kaikki virheellisyydet.

Värivaikutuksen rikastuttamiseksi ja suuremman loiston saavuttamiseksi käytetään porsliinikoristelussa myöskin kultausta. Kultajauhetta käsitellään aivan samoin kuin muitakin porsliinivärejä, polton jälkeen hangataan sitten kullatut kohdat agaattikivellä y. m. keinoin kiiltäviksi. Myöskin saattaa käyttää rikkipalsamiin sekoitettua juoksevaa n. s. kiiltokultaa, joka ei kaipaa mitään erikoista kiillottamista, mutta sillä on se vika, että se hyvin helposti kuluu.

Porsliinimaalaus vaatii harjoittajaltaan suurta kärsivällisyyttä, sillä onhan se, jos mikään, tavattoman tarkkaa pienoismaalausta, sekä lisäksi melkoista harjaantumista myöskin värikäyttelyyn nähden, koska useimmat värit polttaessa muuttuvat - toiset enemmän toiset vähemmän -, jopa joskus palavat aivan pilalle, "syövät toisensa", joutuessaan jonkun sopimattoman värin yhteyteen. Luotuamme täten katsauksen tärkeimpiin porsliininvalmistusta ja sen taiteellista koristamista koskeviin seikkoihin siirrymme seuraamaan pääpiirteitä tämän sangen merkittävän taideteollisuushaaran historiassa.

Porsliinin keksintö ja valmistus on kotoisin Kiinasta. Sieltä se joutui ensin Japaniin ja sitten myöhemmin portugalilaisten ja hollantilaisten kauppiaitten välityksellä Europpaan. Mutta huolimatta siitä, että kiinalainen porsliini jo 300 vuotta on ollut länsimaissa tunnettuna, ovat meidän tietomme siitä sangen niukkoja ja horjuvia. Osaksi se johtuu siitä, että kiinalaisten omiin kirjallisiin lähteihin ei ole täysin luottamista, osaksi siitäkin, että he ovat laajassa mitassa ja suurella taidolla alkaneet väärentää ja jäljitellä vanhoja porsliiniesineitä, niin että usein on sangen vaikea, jopa mahdotonkin päästä selville siitä, onko joku teos alkuperäinen tuote vai taitavasti suoritettu jäljennös. Tiettävästi ensimäinen muukalainen, joka mainitsee kiinalaista porsliinia, on muuan arapialainen kauppias Soliman. Pariisin kansalliskirjastossa säilytetyssä kirjeessään v:lta 851 hän kertoo Kiinassa nähneensä läpikuultavia, hienosta savesta valmistettuja astioita, jotka epäilemättä olivat porsliinia. Sillä näihin aikoihin joutuivat ensimäiset esineet arapialaisten ja juutalaisten kauppiaitten mukana Europpaan, missä niitä pidettiin siksi suuressa arvossa, että niiden palasiakin puolijalokivillä kehystettiin kullalla ja hopealla.

Kiinalainen nimitys porsliinilla on ja-o, porsliiminimeä (porcellana) käyttää ensimäisenä Marco Polo v. 1298, tarkoittaen sillä kumminkin pientä Kiinassa vaihtorahana käytettyä kaurisimpukkaa. Mutta kun kauan aikaa - aina 18-vuosisadalle saakka - luultiin, että tämän, pientä porsasta {porcella) muistuttavan simpukan kuoresta saatiin porsliinin raaka-aine, on otaksuttu porsliinin saaneen nimensä porsaasta. Useimmissa europpalaisissa kielissä on tämä sana käytännössä, vain englanninkieli käyttää porsliinista sen alkuperää muistuttavaa china (Kiina) nimitystä.

Kiinan vanhimmat keraamiset tuotteet eivät ole oikeastaan porsliinia vaan kiviastioita. Sellaisia ovat tahmeilla värillisillä, mutta läpikuultamattomilla lasituksilla koristetut erinomaisen jalomuotoiset vaasit ja vadit, joista varsinkin vihreitä, jade-kiveä jäljitteleviä pidettiin erittäin suuressa arvossa. Niihin kuuluu oikeastaan myöskin n. s. seladon-porsliini: joko korkokuvioin tai kaiverretuin koristein ja vihrein lasituksin somistetut esineet, joita- 1600- ja 1700-luvulla keräiltiin innokkaasti varsinkin Ranskassa. Myöskin muuan kiinalaiselle porsliinille erikoinen lasitus n. s. särelasitus (craquelé) lienee kiviastia-kaudelta peräisin. Tämä lasituksen säreily johtui savirungon ja lasituksen erilaisesta laajentumisesta ja oli siis alkujaan virheellisyys, mutta pian alettiin tällaista säreverkkoa käyttää taiteellisena koristeluvälineenä, jasen tehokkuutta lisättiin hieromalla säreihin erilaisia värejä.

Varsinaisen porsliinin kukoistuskausi Kiinassa alkaa Ming-suvun hallitessa (1368-1644). Kingtetshinin kaupungin lähellä tavattiin erittäin runsaita kaoliinikerroksia ja pian muodostui tästä kaupungista koko Kiinan porsliiniteollisuuclen keskus, jossa lasketaan olleen n. 3,000 porsliiniuunia ja lähemmä miljoona etupäässä porsliinin valmistuksella elävää asukasta. Huomattavin tilaaja oli keisarillinen hovi, jonka tarpeeksi - säilyneiden tietojen mukaan - valmistettiin vuosittain kymmeniä - jopa satoja-tuhansia erilaisia porsliiniesiueitä. Itse valmistus, jota aikaisemmin oli harjoitettu kotiteollisuutena, järjestettiin tehdasmaisen joukkotuotaunon kannalle ja otettiin valtion yksinoikeudeksi.

Huomattavin Ming-ajan taiteellinen ilmiö on läpikuultavan lasituksen alaisen sinisen värin käyttäminen koristeluvälineenä. Onko tämä sinivalkea porsliini suorastaan kiinalaista keksintöä vaiko muualta (Persiasta) saatujen vaikutelmien synnyttämää, ei liene aivan varmaa, mutta kaikissa tapauksissa se kehittyi Kiinassa sekä teknillisessä että taiteellisessa suhteessa saavuttamattoman korkealle. Lasituksenalaisen sinikoristelun rinnalla alettiin käyttää myöskin lasituksen päällistä kiille- ja muffelivärimaalausta. Näitä värejä tunnettiin aluksi vain kolme, nimittäin keltainen, punasinervä ja tummanruskea, mutta myöhemmin keksittiin niiden lisäksi vielä punainen ja vihreä, joten syntyivät kuulut ou-tsai-jao s. o. viisiväriporsliinit. Varsinkin vihreästä muodostui erikoisesti suosittu, jonkinlainen johtava väri, ja sen mukaan on ruvettu sillä koristettuja esineitä sanomaan vihreäksi perheeksi (famille verte). Samaten puhutaan myöskin samaan aikaan mustan ja keltaisen perheen porsliineista. Ming-ajan lopulla (1567-1644) on kiinalaisessa porsliinitaiteessa huomattavissa selviä rappeutumisen oireita: muodot kömpelöityvät, aine huononee ja värikoristelu käy räikeäksi ja mauttomaksi.

Seuraavien hallitsijoitten, varsinkin Tshing-sukuun kuuluvien Kanghin, Jungtshingin ja Kienlungin aikana (1662- 1796) nousee se kumminkin uuteen, entistä ihanampaan kukoistukseen. Muodot käyvät taas rohkeiksi ja vaihteleviksi, aine puhtaan valkoiseksi ja aiheihin nähden rikastuu koristelu tavattomasti. Aikaisemmin yksinomaan käytettyjen kukkien ohella aletaan maalata kokonaisia maisemia ja myöskin mitä vaihtelevimpia eläin- ja henkilösommitelmia, joko suorastaan elämästä tai satujen ja jumalaistarujen maailmasta. Aluksi ovat vihreän perheen värit vieläkin määräviä, mutta v:n 1690 vaiheilla opitaan kullasta valmistamaan erinomaisen kaunista purppuranpunaista väriä ja tämä muuttaa pian koko väriasteikon loistavammaksi ja lämpöisemmäksi. Näin syntyvät ruusuperheen (famille rose), rokoko-ajalla niin halutut porsliinivalmisteet. Myöskin lasitusten alalla osoittaa Kanghi-aika huomattavaa taiteellista edistystä. Kuten edellä on viitattu, käyttivät kiinalaiset jo varhain tahmeita värillisiä lasituksia. Tähän koloristisesti niin vaikuttavaan koristeluun palattiin taas uudelleen, ja sen tehokkuutta lisättiin keksimällä sekä uusia loistavia värejä että myöskin vivahdusrikkaita väriyhtymiä. Yksityisistä väreistä ansaitsee erikoisesti kaunis, syvä rubiininpunainen sang-de-boeuf (häränveri) mainitsemista. Monivivahteiset flambé-lasitukset ovat joko ohuempia toistensa läpi kuultavia tai paksumpia toistensa yli epätasaisesti valuvia lasituksia. Väriaineena on kaikissa käytetty samaa metallihappeumaa - kuparioksiidia -,jolla on se ominaisuus, että se vaihtaa väriään eri suuren lämpömäärän mukaan kirkkaasta vihreästä aina loistavaan punaiseen saakka. Täten saatiin aikaan erinomaisen kauniita väriyhtymiä ja vivahduksia. Tällaisten flambé-lasitusten taiteellista vaikuttavaisuutta kohotti vielä aikaisemmin mainittu craquelé (säreverkko) koristelu.

Kanghi-ajan lopulla on kumminkin taas huomattavissa melkoista rappeutumista, joka osaltaan lie yhä kasvavan europpalaisen kysynnän aiheuttamaa. Porsliini muuttuu Kiinassa yhä suuremmassa määrin vientitavaraksi, jopa tapahtuu sen koristelu usein Europasta lähetettyjen piirustusten mukaan. Muodot menettävät alkuperäisen sulavuutensa ja yksinkertaisuutensa muuttuen teennäisiksi ja etsityiksi, koristelu käy ylenpalttisen runsaaksi ja väreistä anastavat ruusunpunainen ja kulta kaikkia muita hallitsevan aseman. Tällaisen vientiporsliinin pääpaikaksi tuli Kanton, jossa Kingtetshinistä tuotu valkea porsliini koristettiin.

19-vuosisadalla ei Kiina ole kyennyt tuottamaan porsliinin alalla enää muuta kuin joko vanhojen mestarituotteittensa jäljittelyjä tai taiteellisesti aivan aliarvoista tusinatavara[a] europpalaisia kauppahuoneita varten. Sen kerran niin loistava ja hallitseva asema porsliiniteollisuuden alalla näyttää olevan menetetty ainiaaksi.

Huolimatta siitä, että kiinalainen porsliini sekä muodoiltaan että koristelultaan näyttää europpalaisin silmin katsottuna omituiselta, jopa joskus meidän kauneuskäsitteittemme vastaiseltakin, edustaa se kumminkin yleensä sangen korkealle kehittynyttä taiteellista tasoa. Ja kun hiukan perehtyy kiinalaisen porsliinin historiaan, oppii sen eriskummaisuuksia myöskin ymmärtämään. Mitä muotoihin tulee, ovat ne yleensä raskaampia ja kömpelömpiä kuin esim., muinaiskreikkalaiset solakat vaasit, kiinalaisten astioitten ääriviivat kaartuvat paljon voimakkaammin ulospäin. Mutta tämä saa selityksensä siitä, että astian ulkosivun tulee tarjota mahdollisimman paljon tilaa maalaukselliselle koristelulle. Tällä alalla kohtaa meitä aluksi myöskin aivan uusi maailma: kummallisia kasveja, eläimiä ja henkilöitä. Europpalainen luulee niitä yksinomaan koristeaiheiksi, mutta kiinalaiselle ne ovat melkein kaikki maagillisia eduskuvia, symbooleja. Niinpä louhikäärme merkitsee valtaa ja onnea ja siis myöskin keisaria, omituinen Fongvang-lintu keisarinnan persoonaa, kauris, jänis, kilpikonna, petäjä, bambu pitkää ikää, sieni kuolemattomuutta j. n. e. Siksi niitä niin yleisesti juuri käytetäänkin, yleisemmin kuin monia muita ehkä koristeellisesti kiitollisempiakin aiheita.

Kiinalaisten porsliinimaalaajien taiteellinen etevyys ilmenee varsinkin sommittelussa, se liittyy ja mukautuu harmoonisesti koristettavaan porsliinipintaan säilyttäen aina oikean suhteen itse maalauksen ja valkean pohjan välillä. Ja olkoonpa aihe mikä tahansa, aina käsitellään sitä puhtaasti dekoratiivisena pintamaalauksena, ei milloinkaan naturalistista luonnonmukaisuutta tavottelevana. Tämä koskee yhtä hyvin alkuperäistä kiinalaista maalauksellista tyyliä, jossa koristelu vapaasti leviää käsiteltävän pinnan yli, kuin myöskin länsi-Aasiasta tullutta arkkitehtoonista, jonka mukaan esine jaetaan useihin toisistaan erotettuihin geometrisen säännöllisiin kuvapintoihin.

Taatusti vanhat kiinalaiset porsliiniesineet ovat keräilijäin kesken erittäin haluttua tavaraa, ja suoritetaan niistä yleensä sangen korkeita hintoja. Niinpä myytiin esim. Brysselissä v. 1897 kaksi vatia vihreätä perhettä 19,000 markasta; Lontoossa maksettiin samaan aikaan kahdesta samallaisesta astiasta 12-vuosisadalta yli 32,000 mk. ja yhdestä ainoasta Naukingmaljakasta n. 11,000 mk. Nuoremmat teokset sitävastoin ovat melkoisen paljon huokeampia ja nykyaikaisia, vanhojen tuotteitten jäljennöksiä saattaa ostaa kauniitakin muutamalla kymmenellä markalla. -

Niin kukoistavalla kannalla kuin taideteollisuus onkin Japanissa, ei porsliininvalmistuksella ole siellä kumminkaan ollut koskaan sellaista hallitsevaa ja keskeistä asemaa kuin Kiinassa. Keraamisten tuotteitten joukossa on kiviastioilla ehdoton etusija. Porsliini on alunpitäen kiinalaista lainatavaraa ja kiinalainen vaikutus on painanut siihen myöskin selvän leimansa. Osaksi tämä japanilaisen porsliinin itsenäisyyden puute johtunee siitä, että sen valmistuksessa on kauppanäkökohdilla ollut alunpitäen sangen määräävä merkitys: olihan kiinalainen porsliini erittäin haluttua Europassa ja tämän oivaltaen japanilaiset keskittivät etupäässä porsliiniteollisuutensa vientitavaran valmistamiseen. Sen pääpaikaksi muodostui Hlsenin maakunta Kiusiun saarella. V. 1520 alkoi näet muuan japanilainen Gorodaiju Shonsui Kiinasta palattuaan harjoittaa siellä oppimaansa porsliinin valmistusta, ja v. 1592 siirtyi saman maakunnan Arita-nimiseen kaupunkiin korealainen porsliininvalaja Risanpei. Kun vielä hiukan myöhemmin muuan Imarin kaupungista kotoisin oleva hiseniläinen oli oppinut maalaamisen muffeliväreillä, olivat japanilaiset saavuttaneet kaikki ne tiedot ja taidot, joita uutta teollisuutta varten tarvittiin. Paras hisen-, arita- eli imariporsliini, jolla nimellä japanilainen porsliini tavallisesti tunnetaan, varattiin muukalaisilta suljettua kotimaata varten ja tuli se Europassa tunnetuksi vasta v. 1854:n jälkeen, jolloin Japanin satamat avattiin europpalaisille laivoille. Mutta sen ohessa valmistettiin suuret joukot aliarvoisempaa vientiporsliinia, jonka kauppa oli varsinkin hollantilaisten käsissä. Tuotiinpa 17-vuosisadalla, jolloin Kingtetshinin tehkeräitaat olivat 50 vuotta sodan vuoksi seisauksissa, kiinalainen porsliini melkein yksinomaan Japanista Europpaan.

Taiteellisessa suhteessa ei japanilainen porsliini saata kumminkaan kilpailla kiinalaisen kanssa. Sen koristelu on yleensä karkeampaa ja usein liian runsasta eikä värikäsittelykään osoita sitä hillittyä hienostuneisuutta, joka on esim. japanilaisille lakkateoksille ominaista. Kumminkin ilmenee parhaitten japanilaistenkin tuotteitten kukka-, lintu- ja maisemakoristelussa sama tunnelman keveys ja välittömyys, joka on yleensä japanilaisen taiteen tunnusmerkkejä. Juuri tämä koristelutapa: erilaisten kukkien ja lintujen sirotteleminen sinne tänne valkealle porsliinipinnalle, lienee ollut n. s. saksilaisen (meisseniläisen) tyylin alkuperäisenä lähtökohtana ja esikuvana. -


II.

Kuten edellä on jo useaan kertaan viitattu keräiltiin kiinalaista porsliinia uuden ajan alussa Europassa sangen innokkaasti, ja niin kallisarvoisena sitä pidettiin, että yksinpä särkyneitten esineitten palasetkin säilytettiin. Ja särkymisen estämiseksi kehystettiin tavarat usein kullalla ja hopealla. Porsliiniastiat olivat siihen aikaan yksinomaan ylellisyystavaroita, koruesineitä, joilla ei ollut mitään käytännöllistä merkitystä. Niitä hankkivat tikkaat ja mahtavat vain loisto- ja keräiillyhalunsa tyydyttämiseksi, voidakseen omistaa sellaisia harvinaisuuksia, joihin vain valittujen varat riittivät. Niinpä tuotti Saksin vaaliruhtinas August Väkevä laivanlastittain, miljoonien markkojen edestä kiinalaisia ja japanilaisia porsliinitavaroita, joista osa vielä nyt on Dresdenin runsaissa kokoelmissa nähtävänä. Näin ollen on aivan luonnollista, että Europassa jo varhain koetettiin päästä porsliininvalmistuksen perille, vaikkakin turhaan, sillä ovelat itä-aasialaisct osasivat visusti varjella ammattisalaisuuttaan. Kun ponnistukset eivät johtaneet toivottuihin tuloksiin, pyrittiin porsliinia ainakin ulkonaisesti jäljittelemään ja näin syntyi erikoinen taideteollisuuden haara, joka varsinkin Hollannissa kehittyi melkoisen korkealle. Se oli fajanssiteollisuus ja sen keskuspaikaksi muodostui Delftin kaupunki. Delftiläinen fajanssi, joka koristelussaan ja ulkonäössään jäljitteli mahdollisimman tarkasti kiinalaista porsliinia, hallitsi Europan markkinoita 17-vuosisadan lopulla ja 18-vuosis. alussa, kunnes se sai väistyä syrjään varsinaisen, oikean porsliinin tieltä.

Sen keksiminen on tavallaan 18-vuosisadalla vallinneen kullantekokiihkon ansiota. Muuan berliiniläinen apteekkioppilas Johan Gottfried Böttger (1682--1719) oli alkanut harrastaa innokkaasti alkemistisia kokeiluja ja saavutti pian sellaisen kullantekijän maineen, että hän v. 1701 katsoi parhaaksi paeta sitä Wittenhergiin, Saksin vaaliruhtinaan alueelle. Kun karkulaista vaadittiin luovutettavaksi takaisin Preussiin, pisti August Väkevä, joka hänkin oli kyllä kullan tarpeessa, miehen telkien taakse valmistamaan hänelle tuota haluttua metallia. Vuosia kumminkin kului ilman toivottua tulosta, mutta sen sijaan keksi. Böttger v. 1707 punaisen kiviastia-saven kokoonpanon ja vihdoin v. 1709 oikean, aitoporsliinin valmistuksen. Pienen Meisseliin kaupungin läheltä tavattiin runsaita kaoliinikerroksia, ja kun raaka-aine ja valmistustapa täten olivat tiedossa, syntyi tehdas kuin itsestään. Sen perusti August Väkevä aluksi Albreehtsburgin linnaan ja Böttgeristä tuli tietenkin sen ensimäinen johtaja. Näin sai Europan eusiinäinen, kuulu Meisseliin porsliinitehdas alkunsa.

Tehtaan varhaisimmat tuotteet liittyivät muodoiltaan jotenkin uskollisesti punaisiin kiinalaismallisiin kiviastioihin ja noudattivat niitä koristeluunkin nähden osaksi esikuvinaan. Värejä, lukuunottamatta kultaa ja mustaa, ei vielä käytetty. Mutta asiat muuttuivat täydellisesti Böttgerin kuoleman jälkeen. V. 1720 tuli maalaaja Gregor Herold Wienistä Meisseniin ja saatuaan parin vuoden aikana osoittaa, niihin hän kykeni, nimitettiin hänet v. 1723 tehtaan johtajaksi. Vaali oli osunut oikeaan: Herald kohotti lyhyessä ajassa tehtaan valmistuskyvyn monenkertaiseksi ja - mikä vielä tärkeämpää - sen tuotteet taiteellisessa suhteessa niin korkealle tasolle, että mikään myöhempi aika ei ole voinut sitä saavuttaa ja että ne suorastaan muuttuivat tyylillisesti määrääviksi esikuviksi Europassa. Meissenin teoksia kysyttiin kaikkialla, yhtähyvin Pariisissa kuin Konstantinopolissakin. Etusijassa tuli tehtaan suorittaa hovin tilaukset, jotka eivät olleet niinkään vähäisiä. August Väkevälle lasketaan vv. 1725-1733 valmistetun lähes 200,000 mk:n edestä porsliiniesineitä. - Herold otti koristelussa pääasiallisesti lasituksenpäällisen (muffeliväri)- maalaustavan käytäntöön liittyen aluksi jotenkin tarkasti kiinalaisiin ja japanilaisiin esikuviin. Myöhemmin hän yhä enemmän vapautui niiden orjallisesta jäljittelemisestä kehittäen kumminkin niiden pohjalla erityisen rokoko-ajalle ominaisen ja kovin suositun kiinalaismallisen tyylin (chinoiserie). Aivan uranuurtavan merkityksen saavutti Herold kumminkin naturalistisella hajakukkakoristelulla, joka Meissenissä kehitettiin mitä suurimpaan taiteelliseen täydellisyyteen, ja joka siitä asti on pysynyt mainitun tehtaan tunnusmerkillisenä ja kunniakkaana taiteellisena perintönä. Kultaa käytettiin niinikään runsaasti joko kukkia ja muita sommitelmia ympäröiviksi siroiksi kehyksiksi tai astiöitten reunoja kiertäviksi ornamenttikoristeiksi. Esineiden muodot sitävastoin eivät aluksi sanottavasti vaihdelleet, vasta sitten kun tehtaan palvelukseen v. 1733 siirtyi toinen taiteilija, kuvanveistäjä Johann Joakim Kändler, alettiin esineiden plastilliseenkin puoleen maalauksellisen rinnalla kiinnittää huomiota. Niihin tuli enemmän eloa ja liikettä, ääriviivat vilkastuivat ja korkokuvat sekä pienoisveistokset antoivat niille rokokon oikean leikkivän kevyen leiman. Aivan uuden alan porsliinille avasivat Kändlerin tavattoman sirot henkilömuovailut, pystykuvat, jotka esittivät sen ajan ihmisia: hoviherroja ja -naisia, paimenia ja paimenettaria, ammattilaisia y. m. värikkäissä puvuissa tai myös kin Olympon iloisia jumalia tai lopuksi mitä vaihtelevampia ryhmiä, lemmenkohtauksin y. m. s. ajan yleiseen kevyeen tapaan. Watteaun, Boucher'n, Fragonardin y. m. ajan muotitaiteilijan hilpeä elämänkäsitys ilmenenee erityisesti juuri sen ajan porsliineissakin, sekä niiden maalauksellisessa että plastillisessa koristelussa, ja se seikka epäilemättä edisti suuresti niiden leviämistä. Sillä ne olivat vielä etupäässä koru- eivätkä tarve-esineitä, niitä hankittiin ja keräiltiin yksinomaan niiden kauneuden eikä niiden hyödyn vuoksi.

Heroldin ja Kändlerin aika oli Meissentehtaan varsinainen kultakausi; kun heidän voimansa herpoutuivat, alkoi sen loisto vähitellen himmetä. Seitsenvuotinen sota (1756-1763) vaikutti häiritsevästi sen tuotantoon, ja 1780-luvulta lähtien aina 18-sataluvun ensimäiselle vuosikymmenelle saakka, jolloin sen ylimpänä johtajana oli kreivi Camillo Marcolini painaa uusi, jäykkä empire-tyyli sen tuotteihin leimansa. Rokoko-ajan kevyet, sirot muodot ja hilpeät, leikkivät värit saavat väistyä perintämuistojen joukkoon. Vasta meidän aikamme on ne uudelleen henkiin herättänyt.

Lisäksi oli Meissen saanut vähitellen myöskin vaarallisia kilpailijoita muualla Europassa. Vaikkakin työmiehiä ja varsinkin porsliinin kokoonpanon tuntevia "arkanisteja" vartioitiin kuin vankeja ja karkausyritykset rangaistiin ankarasti, ei salaisuutta voitu kumminkaan ajan pitkään säilyttää tehtaan yksityisomaisuutena. Monet ruhtinaat, joille Meissenin menestys ei suonut päivän rauhaa eikä yön lepoa, koettivat loistavin houkutuksin saada porsliinitaitureita palvelukseensa. Ja vähitellen se heille onnistuikin. Niinpä perustettiin porsliinitehdas Wieniin 1719, Berliiniin 1750, Miineheniin (Niimphenburg) 1754, Pietariin 1765 ja Kööpenhaminaan 1775, vain muutamia huomattavimpia mainitaksemme. Ranskassa ja Englannissa valmistettiin 18-vuosisadan alussa pehmeämpää kaoliinitonta valeporsliiuia (pâte tendre), kunnes näidenkin maitten kuuluisimmat laitokset, kuten ranskalaiset Vincennés'in ja Sevres'in ja englantilaiset Liverpoolin ja Plymouthin tehtaat, vuosisadan keskimailla oppivat myöskin aitoporsliinin (pâte dure) valmistuksen. Siitä huolimatta on valeporsliinilla ollut varsinkin Knglannissa myöhemminkin, sangen huomattava asema.

Tila ei salli lähemmin kosketella edellämainittuja tehtaita ja niiden tuotantoa eikä se ole tällaisessa yleispiirteisessä katsauksessa välttämätöntäkään, sillä sekä teknillisessä että taiteellisessa suhteessa oli Meissen kautta koko 18-vuosisadan niiden ilmeisenä ja määräävänä esikuvana. Vasta myöhemmin ne ovat sekä valmistustapojen että tyylin alalla saavuttaneet itsenäisyyttä ja taiteellista alkuperäisyyttä.

18. vuosisadan loppu ja 19. alku tietää murroskautta porsliinin historiassa; se sai kestää ankaraa taistelua olemassaolonsa puolesta varsinkin kahta kilpailijaa: fajanssia ja etenkin englantilaisen Wedgwoodin keksimiä kiviastioita vastaan, jotka uutuuden voimalla tunkeutuivat mannermaalle. Ja kuten joon edellä huomautettu, eivät myöskään vallitseva jäykkä empiiri- ja sitä seuraava kylmä uusklassillinen tyyli olleet porsliinille lainkaan suotuisia. Porsliinin tuli mikäli mahdollista jäljitellä marmoria, siksi siitä hävisi melkein tyystin kaikki värillinen koristelu, vain kulta antoi jonkun verran eloa kalsean valkealle pinnalle. Ja samalla kangistuivat myöskin muodot, suoraviivaisuus alkoi voittaa yhä enemmän alaa. Unohdettiin se seikka, että poxsliiniastia on alkujaan ja aineensa luonnon mukaan savenvalajan tuote, siis pyörivällä pöydällä muovailtu pyöreä tai pitkulainen esine. Pienoisveistosten alalla rajoituttiin yksinomaan valkeihin biskviittiporsliinisiin antiikkisten taideteosten jäljennöksiin, jotka taiteelliselta arvoltaan eivät olleet juuri nykyaikaisia huokeita kipsivalelmia etevämpiä. Tätä taiteellista rappiotilaa kesti hyvän matkaa aina 19.vuosisadan toiselle puoliskolle saakka. Se oli etsimisen ja hapuilemisen aikaa, elettiin entisten tyylikausien lainoilla ja jouduttiin lopulta täydelliseen tyylittömyyteen. Ja kun porsliinin oli vähitellen onnistunut päästä todelliseksi käytännölliseksi tarvetavaraksi ja sen valmistaminen muuttunut tehdasmaiseksi joukkotuotannoksi, jossa huokeus oli sangen tärkeänä tekijänä, hävisi taiteellisuus siitä tykkenään. Koristelu, joka ennen oli suoritettu käsin maalaamalla, toimitettiin mekaanisesti painamalla.

Uusi, täydellisen elpymisen aika koitti porsliinille vasta 1880-luvulla. Sama virkeä ja eloisa liike, joka keväisen voiman lailla teki uudistavaa työtään maalaustaiteessa ja taideteollisuudessa, sai myöskin porsliinitaiteen pian valtoihinsa. Omituista kyllä, tuli alkusysäys taaskin samalta taholta, mistä porsliininharrastus pari miespolvea aikaisemmin oli saapunut Europpaan: itä-Aasiasta. Tällä kerralla se oli kumminkin japanilaisten ansiota. Wienin ja Pariisin maailmannäyttelyissä vv. 1873 ja 1878 saivat europpalaiset ensi kertaa tutustua japanilaisen taideteollisuuden tuotteihin, ja niiden taiteellinen koristelu vaikutti heihin voimakkaasti kuin ilmestys. Japanilainen taideteollisuus avasi europpalaisten silmät näkemään, miten pinta on taiteellisesti koristettava ja miten ympäröivä kotoinen luonto tarjoo aitävarten ehtymättömästi mitä kiitollisimpia ja tehokkaimpia aiheita. Ja erikoisesti vanhat japanilaiset teejuhlamenoissa käytetyt kiviastiat osoittivat, miten vaihtelevia ja kauniita värivaikutuksia voi saada vain pelkkien lasitusten avulla aikaan. Sovellettuina porsliinin alalle opittiin täten kaksi taiteellisesti toisistaan eroavaa, mutta yhtä arvokasta koristelutapaa, nimittäin naturalis-maalauksellinen ja kemiallis-koloristinen. Kumpikin suunta on yhä edelleenkin vallalla europpalaisen porsliinitaiteen alalla.

Ensimäinen teollisuuslaitos, joka maalauksellisessa koristelussa rupesi seuraamaan japanilaisten tarjoamia esikuvia, oli Kööpenhaminan kuninkaallinen porsliinitehdas, joka 1880-luvulla oli joutunut yksityisen Aluminia-nimisen osakeyhtiön haltuun. Sen kaupallis-teknillinen johtaja Philipp Schou oli taiteelliseksi apuni irhekseen saanut etevän maalaajan Arnold Kroghin, joka pian osasi hankkia erinomaisilla luomillaan Kööpenhaminan tehtaalle maailmanmaineen ja suorastaan uranuurtavan merkityksen. Krogh otti käytäntöön lasituksenalaiset kovantulenvärit; aiheita hän sai runsaasti Tanskan luonnosta sekä maan ja sitä ympäröivän meren kasvi- ja eläinkunnasta. Taiteellinen käsittely nojautuu siis aina luontoon, mutta sittenkään ei siinä pyritä varsinaiseen naturalistiseen todenmukaisuuteen, ei unohdeta pintakoristelun johtavia periaatteita. Eikä lasituksenalaisten värien rajoitettu asteikko salli myöskään mitään illusoorista luonnon jäljittelyä, hillityt värisävyt - vihreä, violetti, sininen, ruskea ja punainen - antavat vain kuin aavistuksen luonnon monista voimakkaista väriyhtymistä. Mutta juuri tässä väriasteikon näennäisessä köyhyydessä piileekin sen suurin teho: taiteellisen vaikutuksen eheys ja sopusointuisuus. Kovassa kuumuudessa sulavat värit itse porsliininrungon ja niiden päällisen lasituksen kanssa yhteen läpikuultavan ilmakkaaksi, sametinpehmeäksi ja tunnelmalliseksi kokonaisuudeksi. Samaa voi sanoa myöskin tanskalaisista, erinomaisen ilmehikkäistä eläinveistoksista. Arnold Krogh on kasvattanut Tanskassa joukon sangen eteviä porsliinitaiteilijoita, jotka työskentelevät joko Kuninkaallisen porsliinitehtaan tai erään toisen etevän, Bing & Gröndahl-nimisen toiminimen palveluksessa.

Kööpenhaminalaisten viittomaa tietä alkoivat pian astua monet muut Europan tunnetuimmista porsliinitehtaista. Niin teki ruotsalainen Rörstrandin jo v. 1726 perustettu tehdas, joka Alf Wallanderista on saanut erittäin taitavan taiteellisen johtajan, samaten myöskin Meissenin, Berliinin ja Sevres'in vanhat kuulut laitokset, joiden työpajoista on parin viime vuosikymmenen kuluessa tämän uuden tyylin tuotteita runsaasti virrannut maailman markkinoille.

Kiinalaisten ja japanilaisten värillisiä, tahmeasti toistensa yli vuotavia lasituksia alkoi 1880-luvulla ensimäisenä Europassa jäljitellä ranskalainen kuvanveistäjä Jean Carriés, käyttäen niitä kumminkin yksinomaan kiviastioiden koristeluun. Porsliinin alalla ryhtyi niillä ensin kokeilemaan Berliinin tehdas, ja sen esimerkkiä ovat sitten seuranneet Meissenin, Sevres'iu ja myöskin Kööpenhaminan porsliinitehtaat. Lasitukset värjätään edeltäkäsin, vedetään sitten joko ohuempina tai paksumpina läikkinä ja viiruina jo poltetulle porsliiniastialle, joka työnnetään uudelleen uuniin. Kuu lasitukset ovat kemialliselta kokoomukseltaan sellaisia, että ne sulavat erilaisissa lämpömäärissä, alkavat toiset sulaa aikaisemmin ja valuvat hiljalleen alaspäin peittäen vähitellen koko astian pinnan. Toiset, jotka vaativat suurempaa kuumuutta, eivät sitävastoin ehdi niin pitkälle. Näin syntyy erinomaisen kauniita ja vaihtelevia värivaikutuksia. Myöskin kiinalaisten läikehtiviä (flambé) jasäreileviä (craquelé) lasituksia osataan Europassa valmistaa sangen taitavasti. Ja onpa lasitustekniikan alalla päästy jo oppi-isiä pitemmällekin. Kööpenhaminan tehdas on alkanut käyttää kemistinsä V. Engelhardtin keksimiä n. s. kristallisoituja lasituksia, joissa siellä täällä värillisen lasituksen keskellä on pienempiä tai suurempia tähtimäisiä kimmeltäviä kristalleja. Tämänkin taidon ovat muutkin tehtaat vähitellen omistaneet; nykyaikana paljastuvat ammattisalaisuudet paljon nopeammin kuin ennen.

On luonnollista, että kaikki tavalla tai toisella taiteellisemmin koristetut porsliinitavarat ovat ainutlaatuisia - niitä valmistetaan vain kappaleittain - ja siis suuremmassa tai vähemmässä määrin koru- t. s. ylellisyysesineitä, joiden käytännöllinen hyötyarvo on sangen pieni ja joita vain varakkaitten kannattaa hankkia kotiensa kaunistukseksi. Mutta porsliini on nykyaikana käynyt myöskin sangen tärkeäksi tarvetavaraksi, jota ilman me tuskin enää tulisimme toimeen. Tällekin alalle ovat kauneuden ja taiteellisuuden vaatimukset ulotettavat, jos porsliinin tulee olla meille muuta kuin mitä se oli 18. vuosisadalla: vain pelkkää, loistavata silmänlumetta. Vasta sitten, kun se tyydyttää yhtä aikaa meidän käytännöllisiä tarpeitamme ja meidän kauneudellisia harrastuksiauune, on se oikeata, nykyaikaisen hengen läpitunkemaa ja elähyttymää taideteollisuutta ja vasta sitten se on myöskin Europassa saavuttanut sen hallitsevan aseman ja merkityksen, joka sillä ammoisista ajoista on ollut sen oikeassa kotimaassa Kiinassa, muuttunut todelliseksi arvossapidetyksi ja kansanomaiseksi hyötytaiteeksi.

- Fredr. J. Lindström.

Väreistä. Keltaiset värit.

Maalarien viesti 3, 1916

Suom. Sv. L— n.

Keltaisista väreistä on vanha hyvin tunnettu Keltamulta (keltaokra) asetettava kunniasijalle.

Okria eli maavärejä, on, kuten tiedämme, sekä keltaisia, että myös ruskeita ja punaisia, riippuen siitä, että maassa olevat rautaoksiidit värjäävät okramullan, eli maan.

Keltaisissa ja ruskeissa okrissa ovat nämä oksiidit yhdistyneet vedyn kanssa, joten näitä okria, kemiallisella kielellä, kutsutaan Rautaoksiidihydraateiksi, kun punaisia okria sitävastoin nimitetään rautaoksiideiksi.

Okria sisältävä maa on pääasiassa savensekaista, mutta sisältää senlisäksi luonnollisesti suuremmissa tai vähemmissä määrin yhtä ja toista muutakin; vaan nämät epäpuhtaat ainekset poistetaan tavalla tai toisella, enimmäkseen polttamalla, jolloin määrättyjä aineita jätetään jälelle, ja ne juuri antavat eri okralajeille niiden vaihtelevat värivivahdukset.

Okramultaa saadaan melkein kaikista maista ja seuduista mailmassa, joten voi olla mahdollista, että sitä löytyisi meidänkin maassamme, vaikka siihen ei ole tietteellistä huomiota kiinnitetty.

Okria valmistetaan ainoastaan huolellisella seulomisella ja pesulla.

Jotta väristä saadaan kaikki vesi poistetuksi lämmitetään, ainakin keltaiset hydraattiokrat, 90 ja 95 asteen C kuumuudessa ennenkuin ne jauhetaan hienoksi.

Tavallista keltaokraa väärennetään harvoin, tietenkin sentakia, että sen raaka-aine on siksi halpaa, ettei kannata, mutta huomattavasti vähemmän esiintyviä väririkkaampia laatuja korvataan sitävastoin nykyään, kun useiden vanhojen okrakaivosten multavarastot ovat alkaneet vähentyä, substituuttiväreillä, jotka sisältävät enempi tavallisia okria, lisättyinä turmerinilla eli yhtä haihtuvilla, elimellisillä väriaineilla.

Sellaiset väärennykset voidaan kuitenkin helposti keksiä. Koeteltavan okran läpitse suodatetaan spriillä sekoitettua ammoniakkia. Jos neste ei värjäänny kulkiessaan okran ja suodattimen läpi, on väriaine väärentämätöntä, vaan päinvastaisessa tapauksessa ollaan tekemisissä väärennetyn tavaran kanssa.

Viime vuosina on myöskin, jotta saataisiin rikkaampia värivivahduksia, ruvettu sekoittamaan okraa lyijykromaatilla, eli toisin sanoen kromikeltaisella.

Keltaisissa okrissa esiintyy, kuten sanottu, monia värivivahduksia; voimakkaan keltaisenruskeasta aina loistavaan sitruunankeltaiseen Cyperokraan saakka.

Kelta-okra tunnettiin ja sitä käytettiin jo vanhojen egyptiläisten, roomalaisten ja kreikkalaisten aikana. Pompeijin raunioista on esim. löydetty keltaokralla täytettyjä saviruukkuja, joiden sisältö on ollut mitä parhainta laatua.

Okravärit ovat muuttumattomia ja kestäviä, joskin ne ajan kuluessa, öljyn vaikutuksesta, tulevat enemmän tai vähemmän läpikuultaviksi ja senkautta toisinaan näyttävät tummentuneen.

Usein tavataan okrakaivoksista suurempia tai pienempiä okramääriä, jotka sisältävät erittäin kauniita ja kirkkaita värejä.

Keinottelevat väritehtailijat ostavat sellaiset varastot heti, ja myyvät korkeisiin hintoihin, mutta kun varasto on loppuunmyyty seuraa sitä melkein aina väärennetty enemmän tai vähemmän arvoton substituuttiväri, joka kuitenkin menee sen entisen oikean värin nimessä ja luonnollisesti samasta korkeasta hinnasta.

Tästä seuraa myös se ehdoton mahdottomuus voida varmuudella laskea saavansa okraväriä, jolla on aivan sama värivivahdus kuin sillä mitä on ennen käyttänyt.

Saa pitä hyvänään kun saa sellaista okraa, joka on mahdollisimman paljon yhtäläistä ennen käytetyn kanssa, tai sitten täytyy turvautua vähemmän luotettaviin keinotekoisiin substituuttiväreihin.

Keltaokrista tulemme sitten Kadmiumkeltaseen, väri, jota saadaan kadmiummetallista. Sen valmistustavan voimme tässä sivuuttaa, mainitsemalla ainoastaan, että sitä valmistetaan kadmiumsulfiidista, toisin sanoen kadmium- ja rikkiyhdistelmästä. Näiden kahden aineen suhteet ovat, tai oikeammin pitäisi olla, 112 osaa kadmiumia ja 82 osaa rikkiä. Väriaineen luonnollinen väri on hyvin samanlainen kuin keskitumman appelsiinin.

Kuitenkin löytyy, paitsi tätä normaaliväriä, myös melkein punaista kadmiumia, samoin kuin hyvin vaaleankeltaista, sekä näiden välillä vaihtelevia värivivahduksia.

Kadmium saa sitä tummemman värin mitä hienommaksi se hienonnetaan, s.t.s. mitä tiviimmäksi ja raskaammaksi se tulee. Vaaleammat lajit ovat sentakia verrattain kevyempiä.

Eriskummallista on, että eriväriset hienonnetut kadmiumnäytteet, jos ne jonkun ajan saavat olla koskemattomina, vähitellen muuttuvat kaikki samanvärisiksi, s.t.s. vaaleammat lajit tummenevat ja tummemmat vaalenevat, kunnes ne kaikki ovat saaneet saman värivivahduksen.

Se on juuri se värivivahdus, jota me kadmiumista puhuttaessa kutsumme sen normaaliväriksi.

Yllämainittu eriskummallinen muutos ei ole kemiallista vaan puhtaasti fyysillistä luonnetta oleva, ja otaksuttavasti on siihen syynä tavalla tai toisella tapahtuvat molekyyliset muutokset väriaineessa.

Vaaleammat kadmiunlajit ovat harvoin puhtaita, ne sisältävät yleensä valkoisia värejä ja- tulikivikukkaa, ja kun viimemainittu aine sisältää vapaata rikkiä, on varsin vaarallista ilman luotettavia takeita käyttää sellaisia vaaleita kadmiumjauheita.

Kadmium vahingoittaa kiihkeästi sellaisia värejä, jotka sisältävät raskaita metalleja. Smaragdiviheriä (Verte-Emeraude) esim. pilaantuu varsin pian kadmiumin vaikutuksesta.

Nämät kaksi väriä ovat itse asiassa ehdottomasti sovittamattomat toisiinsa nähden. Myöskin sinoberi, kromkeltanen ja neapelinkeltanen ovat alttiita kadmiumin hävitykselle, joskin vähemmässä määrässä.

Puhtaat kadmiumvärit ovat täysin pysyväisiä, mutta kuten sanottu, esiintyy väärennyksiä, lukuunottamatta edellämainittuja lisäkkeitä, sekoitetaan kadmiumia myös Indian keltasella, Barium- ja Strontiumkromaateilla sekä sekalaisilla lyijy-yhdistelmillä.

Kadmiumväreihin kuuluu myös Kadmiumpunainen ja Oranssikadmium, Aurorakeltanen y.m.

Kadmium kuivaa hitaasti, jonkatakia maalattaessa sillä on käytettävä kuivikkeita.

Vielä huonommin kuivaa kuitenkin seuraava listallamme oleva keltanen väri:

Kobolttikeltanen, jota myös kutsutaan Aureoliniksi, ja joka on sekotus koboltista ja kaliumista. Kobolttikeltanen on puhtaan ja kirkkaan väristä ja on, sekotettuna niinhyvin veteen kuin öljyyn, jokseenkin läpikuultavaa. Paitsi sitä, että se kuivaa hitaasti, on sillä myös se huono ominaisuus, että se muuttaa väriään kuivamisen kestäessä, jos kuivamista ei kiirehditä vaikuttavien kuivikkeiden avulla. Mutta kerran kuivattuaan kestää se kaikissa ilmoissa.

Akvarellivärinä on kobolttikeltasella suuri arvo kestäväisyytensä perusteella sekä kauniin läpikuultavuutensa takia.

Huomautettava on, että kobolttikeltanen sekotettuna visseihin orgaanisiin väreihin jouduttaa näiden häviämistä.

Kuten seuraavassa tulemme näkemään, antaa kobolttimetalli joukon värejä eri värivivahduksin, keltaisesta viheriään, sinisestä violettiin ja purpurasta ruusunpunaiseen.

Edelleen on keltaisten värien joukossa eräs, jota kutsutaan Lemonkeltaiseksi eli Keltaiseksi Ultramariniksi.

Tätä väriä saadaan neutraalisen kaliumkromaatin ja bariumkloriidin sekotetusta liuoksesta.

Kuten karkki muutkin värit, joihin bariumia, muodossa tai toisessa, sisältyy osavoimana, on myöskin tämä -väri, käytännöllisesti katsoen, ehdottomasti pysyväinen.

Lemonkeltaista voidaan sekoittaa melkein kaikkien kestävien värien kanssa, ilman että se itse kärsii tai tuottaa muille väreille mitään vahinkoa.

Lemonkeltaisen tavallisimmin esiintyessä kaupassa on kuitenkin tavallisesti kaliumkromaatti korvattu strontiumkromaatilla, ja joskaan viimemainittua ei voida sanoa erittäin vahingolliseksi, niin esiintyy värissä muita väärennyksiä, jotka ovat suuressa määrin vahingollisia. Sellaisia väärennyksiä on yleensä saatu aikaan vaalean Kromin avulla.

Eräs vanha väri, jota ennenaikaan hyvin ahkeraan käytettiin, mutta joka nykyään ja täydellä oikeudella katsotaan vähemmän luotettavaksi, on keltainen väriaine Kummigutta.

Kummiguttaa (eli Gambogea) valmistetaan eräänlaisesta kummipihkasta jota saadaan Intiasta, Ceylonilta, Siamista ja Birmasta, josta viimemainitusta maasta tulee paras tuotanto.

Väri valmistetaan kahdesta aineesta: veteen liukenevasta kummista ja alkoholiin liukenevasta pihkasta, joka sisältää varsinaisen väriaineen, jonka takia kummiaine, väriä öljyväriksi valmistettaessa, erinäisillä keinoilla poistetaan.

Akvarellivärinä kummiguttaa sitävastoin käytetään lähes luonnollisessa tilassaan.

Vesivärinä on kummigutta hyvin epäluotettavaa. Se mustuu ammoniakkihöyryissä ja vaalenee hyvin nopeasti vahvassa valossa. Öljyssä se on huomattavasti parempaa, mutta kuitenkin on siihen sekoitettava jotakin vernissaa kun sitä käytetään maalauksessa. Jos yksinomaan öljyä käytetään tällä värillä maalattaessa, muuttuu ja haihtuu se huomattavasti.

Kummigutta ei tunnetusti vaikuta mitään toisiin väreihin, paitsi mahdollisesti jonkunverran lyijyvalkoseen.

Väriä käyttivät huomattavalla kiintymyksellä vanhemmat hollantilaiset mestarit(taiteilijat).

Toinen, samoin elimillinen ja varsin erikoinen keltainen on Intian keltainen.

Tämän värin raaka-aine saadaan Bengalista. Sitä valmistetaan sellaisten lehmien virtsasta, joita on ruokittu yksinomaan mangopuun lehdillä. Värin raaka-aine esiintyy suurina palloina eli kokkareina, joiden haju suoraansanoen, tuntuu epämiellyttävältä pitkän matkan päähän.

Kemiallisesti katsoen muodostaa värin elimellisestä haposta epäpuhdas magnesiumisuola. Värinä se on erinomaista, ei ainoastaan puhtaan ja syvän värinsä vuoksi, vaan myöskin sentakia, että se sekotettuna niinhyvin veteen kuin öljyyn, on katsottava täysin kestäväksi.

Akvarellivärinä vaalenee se kuitenkin vähitellen, jos se asetetaan auringonvaloon.

Öljyvärinä on se sekoitettava unikkoöljyyn.

Intian keltainen ei vahingoita toisia pysyviä värejä sitä niihin sekoitettaessa; ei myös vahingoitu itse, eikä myös ole arka rikkiyhdistelmien vaikutuksille. Kun väri on melkoisen kallista, väärennetään sitä usein lyijykromaatilla. Sellainen väärennys keksitään kuitenkin varsin helposti, jos kostutetaan väriainetta aminoniakkisulfiidilla. Jos väriaine silloin muuttuu tummanruskeaksi, on se lyijykromaatilla väärennettyä.

Meillä on edelleen pari vanhaa väriä, joita nimitetään Marskeltaiseksi ja Marsoranssiksi, jotka molemmat valmistetaan keinotekoisista okrista, joita saadaan rautasuoloista ja alunasta.

Asettamalla esiinsaatu väriaine eri kuumuusasteiden vaikutuksen alaiseksi, saadaan erilaisia värivivahduksia. Keltaisiin kuuluvat, kuten sanottu marskeltainen ja marsoranssi, mutta paitsi näitä värejä saadaan samoista okrista myös Marspunaista ja Marsviolettia.

Kaikki marsvärit ovat, jos ne ovat hyvin valmistettuja, täysin kestäviä.

Puhukaamme nyt eräästä toisesta vanhasta tuttavasta, paljon varsinkin ennen aikaan käytetystä Neapelinkeltaisesta, jolla nimellä sekalaiset eri väriaineet esiintyvät.

Ne värivalmisteet, joita nykyään enin esiintyy markkinoilla, ovat suurimmalta osaltaan erinomaisia keinotekoisia jäljennöksiä alkuperäisestä väriaineesta, mutta niiden huonot ominaisuudet on niinpaljon kuin mahdollista poistettu.

Nämät jäljennökset ovat kadmiumin ja sinkkivalkoisen sekoituksia. Oikeata Neapelinkeltaista voidaan tosin vielä saada, mutta tämä oikea väri, joka valmistetaan emäksisestä lyijyantimoniaatista, on varsin altis visseille kaasuille, erittäinkin rikkivedylle, jonkatakia keinotekoinen väri, joka voidaan katsoa täysin kestäväksi, joka suhteessa on asetettava etusijalle.

Keltaiset värit, joita on valmistettu antimonyhdistelmistä, ovat esiintyneet jo kauvan ajassa taaksepäin. Niinpä on sellaisia värikerroksia löydetty esim. babylonialaisista tiilistä, joiden voidaan sanoa olevan ainakin 2,500 vuotta vanhoja.

Keltainen lakka on myös sellainen väri, jonka ehdottomasti täydymme asettaa "mustalle listalle", useammasta syystä. Se kuivaa huonosti ja on suuressa määrin haihtuvainen ja muuttuvainen. On osoittautunut, että se, akvarellivärinä, on niin lyhyessä ajassa kuin kahdessa vuodessa kadottanut ei vähempää kuin yhdeksän kymmenettäosaa alkuperäisestä värivoimastaan. Öljyvärinä se on jonkunverran kestävämpää, mutta joka tapauksessa on maalarien vältettävä sen käyttämistä. Kysymyksessä olevaa väriä valmistetaan monella tavalla ja kaikenlaisista valmisteista, mutta tavallisim[min] kuitenkin pohjoisamerikkalaisen tammen kaarnasta. Ennenaikaan saatiin sitä melkein yksinomaan sekalaisten kaarnakasvien hedelmistä.

Lakkavärejä on, kuten tiedämme, koko joukko eri värivivahduksia, mutta ne ovat, varsin harvoilla poikkeuksilla, enemmän tai vähemmän epäluotettavia.

Suuren syntisen keltaisten värien joukossa tapaamme jo ennemmin vähemmän edulliseksi mainitussa valmisteessa Kromkeltaisessa, joka sisältää neutraalista lyijykromaattia. Erisuuruisilla lyijyoksiidimäärillä sekoitettuna saa väri vaihtelevat väriasteikkonsa, vaaleankeltaisesta oranssipunaiseen.

*) Tämä neuvo on tarkoitettu taidemaalareille, ammattimaalauksessa ei se ole tarpeen.Vesi- ja temperaväreinä on valmiste ehdottomasti tuomittava; öljyvärissä voidaan sitä visseillä edellytyksillä mahdollisesti käyttää, mutta siinä tapauksessa on siihen maalattaessa sekoitettava luotettavaa, kovaksi kuivavaa värnissaa.*)

**) Nimittäin taidemaalauksessa.Kromkeltaisella on kirjaimellisesti hävittävä vaikutus kaikkiin elimillisiin väreihin ja sentakia on viisainta olla tykkänään sitä käyttämättä.**)

Eräs toisinto kromkeltaisesta, valmistettu bariumkromaatista, sanotaan kuitenkin olevan luotettavampi.

Monia muita keltaisia värejä kuin edellämainitut esiintyy kyllä kaupassa, mutta niiden käytännöllinen merkitys ei uskoaksemme ole sen suurempi kuin että me huoletta voimme ne sivuuttaa ja sirtyä punaisiin väreihin, joista seuraavassa.