Uusia värejä

Kutoma- ja paperiteollisuus 3, 1909

Väritehdas Kolle & C:o 0.-Y. Biebrichissä on äskettäin laskenut kauppaan pari uutta rikkiväriä, jotka värjäävät puuvillan siniseksi. Toinen on nimeltään Thiomarineblan B ja U. Edelliseen nähden saa 1% vaalean ja 6% tumman värisävyn. Thiomarineblan merkit vaativat tummiin sävyihin 11% väriä. Kummatkin käsitellään bisulfitia sisältävällä jälkihauteella.

Varoitus.

Kutoma- ja paperiteollisuus 4, 1909

Suuret saksalaiset väritehtaat eivät jätä mitään keinoa käyttämättä saadakseen tuotteilleen mahdollisimman suuren menekin ja jakaakseen osakkeen omistajilleen mahdollisimman korkeita osinkoja. Heidän vierasvaraisuutensa ja uhrautuvaisuutensa ei tiedä rajoja silloin kuin on kyseessä raivata uusia kauppaoloja. Tietenkään ei tästä ole mitään muuta sivullisen sanottavaa kuin että näin teollista yritystä yleensä on hoidettavakin ja myönnettävähän sitäpaitsi on, että juuri saksalaisen väriteollisuuden kautta kemia tieteenä on suurimmat voitoistaan saavuttanut. Heidänhän kunniaksi pääasiassa jää, että värjääminen ja värien käyttö yleensä on saanut tieteellisen pohjan ja tullut jokaisen oikeudeksi eikä vaan joidenkuiden harvojen kuten entiseen hyvään aikaan oli asian laita. Mutta kaikella hyvällä on usein myöskin varjopuolensa ja niin taliakin. Saadakseen tuotteensa tutuksi ovat näet väritehtaat perustaneet tehtaisiinsa n. s. koevärjämöjä, joihin kentahansa on tervetullut, joka vaan haluaa heidän tuotteisiinsa tutustua. Ja erikoisesti he niistä, jotka ovat jonkun heidän "kundinsa" palveluksessa tai muuten näiden suosittelemia, saavat väritehtaiden koevärjämöissä varsin sydämellisen vastaanoton. Niinkuin todellisuudessa ansaitsevatkin. Ja seurauksena on, että väritehtaiden koevärjämöt ovat aina täynnä ja eritoten niiden tehtaiden, jotka näille harjoittelijoilleen maksavat palkkaa. Kaikkien maiden kansallisuuksia on niissä tavattavissa. Miehiä, joilla on tieteellinen pohja, sellaisia, jotka ovat käyneet ammattikoulua ja jo ovat olleet jonkun aikaa käytännössä ja lopuksi sellaisia, jotka ovat tulleet kaikkia alkutietoja vailla näihin koevärjämöihin siinä luulossa, että he kurssin suoritettuaan ovat valmiita värjäreltä vieläpä mestareitakin. Ja ikävä mainita, näitä viimemainittuja ei ole vähän, onpa heidän joukossaan ollut suomalaisiakin. Ja miks'ei sillä ei niinkään vähäinen ole se summa, jonka me vuotuisesti saamme verona saksalaisille väreistä maksaa.

Olemme ottaneet tämän asian puheeksi sentähden, että kun meillä Suomessa nyt on varsinainen värjäysammattikoulu, jossa saa sen tieteellisen pohjan, jonka nykyajan värjäystekniikka tekijältään vaatii, ei ole käytettävä saksalaisten väritehtaiden vierasvaraisuutta hyväksi ja luultava, että näiden koevärjämöissä valmistetaan valmiita värjäreitä ja väritekniikkoja ilman minkäänlaisia alkutietoja. Sellainen luulo on aivan väärä, sillä niissä voi todella oppia vaan se, joka jo tuntee värjäys taidon perustan, vaan se, jolle tämä on tuntematon, on siellä saatu oppi enemmän vahingoksi kuin hyödyksi. Sillä järjestelmällistä opetusta luonnontieteellis-matematisella pohjalla ei siellä anneta ja sitä nykyajan värjäystaito ensi sijalla edellyttää.

Ylläesitetty tosiasia on ollut monasti varsin vilkkaan keskustelun alaisena ulkomaisien ammattilehtien palstoilla ja olemme pitäneet velvollisuutenamme huomauttaa siitä niitä, jotka aikovat värjäysaloille meidän maassa. Ja sitä suuremmalla syyllä kuin on sattunut tapauksia, että tehtaisiimme on otettu mestareiksi henkilöitä, joilla ei ole muita edellytyksiä siihen kuin vaan väritehtaiden koevärjämöissä ja käytännössä saadut kokemukset. He voivat onnistua toimessaan, muuten jokapäiväiseksi kokeiluksi se aina jää ja eikä niinkään harvinaista ole, että tehtaan lopulta on turvauduttava jonkun väritehtaan väriteknikon apuun tai annettava johto kokonaan ulkolaisen käsiin. Sellainen ei vie teollisuuttamme eteenpäin, sillä miltä kannalta asiaa tarkastaneekin se kuitenkin lopputulokseksi joutuu, että tietopuolinen oppi käsi kädessä käytännön kanssa lopulta vie meidänkin maamme teollisuuden niihin saavutuksiin, joita muualla jo on aikaan saatu.

Väritehtaiden koevärjämöt ovat vaan käytännöllistä kouluutusta. Niihin on siis mentävä tietopuolinen oppi mukanaan tai on se poikkeustapauksessa hankittava tämän jälkeen. Mutta se luulo mielestä poistettakoon, että väritehtaiden koevärjämöt ovat jonkinlaisia ammattikouluja tietopuolistakin opetusta varten. Sellaisia ne eivät ole, eikä niitä ole sellaisiksi tarkoitettukaan. Vaan ammattikouluutuksen kautta saadaan se tietopuolinen opetus, joka pystyy nykyaikaisen värjäystaidon ongelmoista hallitsemaan. Käytännöllinen kouluutus, tapahtuipa se minkä väritehtaan koevärjämössä tahansa, ei siihen riitä.

Pieniä uutisia: Paranitranili punasen...

Kutoma- ja paperiteollisuus 11, 1909

Paranitranili punasen kuuluu saavan hieromista ja pesoa kestävämmäksi, jos värjäyksen käsittelee liuoksessa joka on saatu liuottamalla 0,2 gr fenolia eli karbolihappoa litraan vettä. Punasen pitäisi samalla tulla entistään kauniimmaksi. Liemeen voipi myöskin liuottaa karbolihapon ohella vähäsen saippuaa.

Kloria kestävää mustaa kyyppiväreillä.

Kutoma- ja paperiteollisuus 11, 1909

Paitsi anilinimustaa löytyy vaan hyvin harvoja mustia värejä, jotka kestävät edes jossain määrin kloria. Rikkivärit eivät tee sitä lainkaan. Mutta sitä merkillisintä on, että äskettäin ilmestyneet kyyppivärit kuten indanthren, algol-, ciba- ja thioindigovärit yleensä kestävät hyvin klorin vaikutusta; muutamat niistä kyllä muuttuvat, mutta jäävät silti värillisiksi. Sellaisia on esim. indanthrengrün B. Se näet muuttuu viheriästä harmaaksi ja lopulta mustaksi jos sitä klorissa käsitellään. Tätä sen merkillistä ominaisuutta voipi käyttää hyväkseen kloriakestävän mustan värjäyksen aikaan saamiseksi. Värjääminen sillä toimitetaan seuraavasti. Noin 20 kiloa puuvillaa kohden käytetään noin 350 à 400 litraa vettä johon kahdessa osassa on sekotettu väriseos, joka on tehty 35 à 40% indanthrengrün B, 20 cm³ natronlipeää 30° Bé sekä 4 gr hydrosulfiti BAS-T Pulver litralle lientä. Haude lämmitetään 53 à 60° ja käsitellään siinä puuvillaa 3/4 tuntia. Tämän jälkeen pestään puuvillaa hyvästi ja hapotetaan rikkihappovedellä (1 à 1 ½ gr rikkihappoa litralle vettä). Kun tämä on tapahtunut, joutuu puuvilla suoraan ½° Bé väkevään klorikalkki hauteeseen 20 minuutiksi. Virutetaan puhtaalla vedellä ja saippuoidaan. Jota kauemmin värjäystä kloritaan ja mitä väkevämpää klorihaude on, sitä mustempi värjäys saadaan. Jos mustan on oltava hyvin syvän päällystetään se anilinimustalla. Tämä tehdään kahdella liemellä.

I. 1½ cm³ anilinioljyä 1 litraan liuosta 4 cm³ suolahappoa 1 litraan liuosta lämpö 20° C.
II. 4 kr. kromihappoista nationia 1 litr. liuosta.

Puuvillaa käsitellään aluksi 10 minuutin aikana liemessä I ja kun liemi on saanut valua pois liemessä II. Tästä se joutuu uudelleen liemeen I ja sieltä liemeen II. Tämän jälkeen huuhdellaan puuvilla hyvästi 50° C lämpimässä vedessä, jossa on 5 cm³ rikkihappoa litralle vettä sekä lopuksi aivan puhtaalla vedellä. Kun tämä on tapahtunut käsitellään puuvillaa 20 minuuttia kuumassa saippuahauteessa joka on tehty 3 gr Marseille saippuaa ja kuivataan viruttamatta.

Saatu musta värjäys kestää erinomaisesti kloria ja voidaan näinollen käyttää sellaisiin kankaisiin, jotka valkean ohella sisältävät mustaa ja tulevat vai kaistaviksi.

Miten turkinpunaöljyä on valmistettava.

Kutoma- ja paperiteollisuus 2, 22.2.1910

Turkinpunaöljyllä on nykyään suuri käyttö. Sitä ei käytetä ainoastaan turkinpunaa valmistettaessa, vaan vaikuttaa se missä värihauteessa tahansa väreihin elvyttävästi ja tekee värjäykset syviksi ja itse aineksen pehmeäksi. Se on niitä harvoja rasva-aineita, jotka liukenevat sellaisenaan veteen. Sekotettuina kemiallisiin tuotteisiin sellaisiin kuin tetraklorihiili käy se kaupassa nimellä tetrapoli, monopolisaippua y. m. ja on saanut suuren käytön pesoaineena.

Turkinöljy valmistetaan siten, että risiniöljyyn vähin erin ja hyvin hämmentäen sekotetaan väkevää rikkihappoa. Tavallisesti riittää 10 kiloa risiniöljyä kohden 31h kiloa rikkihappoa. Seos ei saa nousta 40° C lämpimämmäksi. Jos niin tapahtuu, alkaa seoksesta nousta rikkidioksidikäryä, jonka tuntee hajustaan. Tällöin on seosta heti jäähdytettävä. 24 tunnin jälkeen, jolla ajalla seosta tuon tuostakin on hyvästi hämmennetty, sekotetaan siirappimaiseen massaan kolmasti keittosuolaliuosta, joka on tehty 2 kilosta keittosuolaa 20 kiloon vettä. Tällöin irtautuu öljystä vapaa rikkihappo ja glycerini. Kun öljy on tällä liuoksella kolmasti pesty, annetaan sen olla levossa jälleen 24 tuntia. Saatu öljy liuotetaan 4,75 litraan vettä, jossa on 1,27 kiloa kiteistä soodaa ja 0,50 litraa salmiakkia. Tällöin neutralisoituu happo öljyssä kokonaan.

Ei ole lainkaan saman tekevää mitä neutralisoivaa ainetta kulloinkin käytetään. Jos siinä on natronlipeää, käy öljy paksuksi ja sitkeäksi, joka liukenee huonosti ja vaikuttaa väreihin niitä muuttavasti. Aivan päinvastoin on ammoniakin laita. Mutta kun se on edellisistä kalliimpaa käytetään kaupassa käyvissä turkinöljyissä sitä vaan ½ ja loput natronlipeää. Sellainen öljy on vielä hyvin paksua ja miellyttää ostajaa. Mutta eritoten hyvää se ei ole. Pelkästään ammoniakilla ja natronlipeällä neutralisoidessa öljyjen välillä ominaisuuksiinsa nähden on äsken mainitsemamme öljy, joka on tehty soodalla ja ammoniakilla.

Muuten on eri tavalla valmistetuilla turkinöljyillä eri käyttönsä. Viimestelyyn sopii ammoniakilla valmistettu turkinöljy paraiten, koska se on vaarattomin.

Turkinpunaan taasen se, joka on neutralisoitu natronlipeällä tai soodalla.

Tämä jälkimäinen tekee esim. jääpunasen eli paranitranilinin paljon sinisemmäksi siis turkinpunaa jäljittelevämmäksi kuin ammoniakilla valmistettu. Turkinöljy on siis valmistettava niitä olosuhteita silmällä pitäen, joihin sitä tullaan käyttämään.

Väripainoksesta kirjapainon pikapainimissa. 12. Irispainos. 13. Congrev-painos. 14. Bronssipainos.

Kirjapainolehti 9, 30.9.1890

Alexander Waldow'ilta.
(Jatkoa 8:een n:roon).

12. Irispainos.

Irispainoksella tarkoitetaan sellaista moniväripainosta kun yhdellä telalla ja yhdellä painamisella syntyy useita toisesta toiseen uppoavia värejä, ikään kuin sateenkaaressa. Tämä painotapa vaatii edellä kaikkea telojen erinomaista puhtautta sekä värien parhainta hiertämistä ja jakamista painettavan suuruuden mukaan.

Seuraavaista tapaa noudatetaan käsipaininta käytettäessä painamiseen. Telanakselin pyörimäpaikalle telustassa (valsställning) asetetaan alaspäin tähdätty puikko tai kannatoin naula sekä väripöytään pari kuumaista puuliuskaa taikka rautakiskoa; puikot juoksevat sitte kiskojen kuurnissa ja pitävät telan vakavana asemallaan värien hiertämisessä. Samallaiset kiskot asetetaan myöskin kehystään ladelman viereen, jolla taas tarkoitetaan estää telan syrjäytymistä oikealle paikalle. Täten määrätty väri telalla rullattaessa tulee tasaisesti toinen toiseensa uppoavia värejä yhdellä telarullauksella.

Jos mainitulla tavalla tehdyt laitokset ovat väripöydässä ja kehystässä, sekä lyijykynällä eri värien leveysala viivalla pöytään pöydälle merkitty, niin levitetään värilastalla ne hyvin jauhetut värit väriyli, että seuraava väri aina vähän menee vedetyn viivan joten toisen värin syrjä yhdistyy toiseen. Tämä värien levitys tapahtuu myöskin sillä lailla, että vasen syrjä on vähän vahvempi oikeata syrjää, taikka vasempaan a-syrjään pannaan enempi väriä kuin oikeanpuoliseen b-syrjään, jotta b-syrjä tulee näyttämään vaaleammalta. Tiiliä tavalla saavutetaan värien tasaisempi uppoaminen toisiinsa.

|a -b|a -b|a -b|

Irispainoksen aikaansaaminen pikapainimella on melkein helpompi kuin käsipainimella. Tässä menetellään seuraavalla tavalla: Noin 1 ciceron paksuisisa messinkipölkkejä leveine jalkoineen asetetaan värikastiin siten, että se kahden polkimen välille jääpä aukeama vastaa sitä leveyttä, joka kullekin värille tulee olemaan. Kun nyt pikapainimon suuri värisilinteri kuitenki liikkuu kahtialle, tulee sen liike supistua niin ettei sille anneta 1 lciceroa laveampaa liikevaltaa.

Ne hyvin jauhetut värit pannaan nyt niihin nyt niihin väripölkeillä muodostettuihin säiliöihin värikastissa ja terat hierotaan sitten varovasti väreihin. Värisilinterin 1 ciceron liikkeestä kahtialle päin sekoittuvat "pohja"-värit ja jättävät, jos telat on puhaat, erittäin sievän ja tarkan painoksen. Ymmärrettävä on että myöskin kaikkien hierretelojen syrjäliikkeet ovat supisyettavat.

13. Congrev-painos.

Omituista on Congrev-painos, jonka keksijä, englantilainen William Congreve, vuonna 1828 saatti julkisuuteen.

Tämä tarkoittaa moniväripainosta, joka soveltuu ihan varmaan toinen toiseensa (ei päällekkäin), esim. etiketit, joissa kaiverrettu reuna piirittää kirjaimilla varustetun laatan. Kukin tämän etiketin kaksi niinikään oman laattansa, tehdyt siten että reunalaatta, jonka tulee olla varustettu tarkalla keskustan leikkauksella, piirittää sisäisen kirjalaatan. Seuraava kuva selvittää tämän.

[Ei kuvaa]

Jos nämät laatat eroitetaan toisistaan, rullataan ne eri väreihin hierotuilla teloilla ja yhdistetään uudestaan toisiinsa, niin voidaan yhdellä painamisella saada kaksiväripainoinon kappale.

Että täten meneteltyä, useamman laatan asettamisella, saatetaan painaa monta väriä kerralla, voipi lukija helposti käsittää.

14. Bronssipainos.

Bronssilla taikka värillisillä väreilläpainaessa, joita ei jauheta vaan käytetään jauhona kuten bronssikin, tulee erityisille bronssi- tai jauhoväreille myöskin käyttää erilaisia värejä painamisessa, esim. kultabronssille otetaan chromkeltaa, tai valko-ockraa, vaskibronssille vaaleata karmiinilakkaa tai jotakin sen näköistä, viheriäiselle chromkeltaisen ja pariisinsinisen seosta, hopealle harmaata tai valeata siniväriä, violetille karmiinilakan ja milorisinisen seosta j. n. e. Kaikki värit, joita käytetään, jauhetaan vaaleiksi; kullalle esim. saatetaan antaa punertava kiuhde, josväripainokseen käytetään karmiinilakkaa kuten vaskeenkin.

Bronssitukseen soveltuu paraiten joko pehmeä sivellin, jonka harjakset eivät ole tuumaa pidemmät, taikka vaddia; varota tulee ett'ei bronssituksessa paineta ylen kosteoita värejä, joten puhdas paperi keveästi likaantuu. Erittäinkin tulee huomata paperin kuivuus, sillä vähinkin kosteuden oire vaikuttaa painoksen kauneuteen bronssin tarttuessa yleensä paperinpinnalle. Paitsi sivellintä ja vaddiakäytetään kernaasti myöskin jäniksen käpälää, bronsitusharjaa, bronssituslaitosta, taikkapa joteskin kallista ia erityisliikkeessä sopivaa bronssituskonetta.

(Jatk.)

Piirteitä nykyajan piirustusopetuksesta. II. Nykyajan piirustusopetuksen periaatteita. 5. Väriaistin kehittäminen.

Kansakoulun lehti 15, 1.8.1905

Lehtisiä matkapäiväkirjastani opintomatkalta syyslukaudella 1904.
Kirj. A. Kohonen.

II.
Nykyajan piirustusopetuksen periaatteita.

[---]

5. Väriaistin kehittäminen.
Väritys edistää muodon selvää tajuamista. "Meidän ensimäiset muodon mielikuvat syntyvät todennäköisesti esineitten eri väreistä, joiden kautta ne kohoavat taustalta tai muista esineistä," (Walter Crane: Linie und Form.) Kuu me tarkastamme tuon erivärisen alan tai esineen ympärystä, niin me löydämme sen rajaviivan. Jos piirustusopetus tahtoo kehittää oppilaitaan selvään muodontajuntaan, niin värien tulee olla siinä tärkeänä apukeinona. Tulee kehittää selviä värin mielikuvia, sillä ne tukevat voimakkaasti muodontajuntaa. Muoto ja väri kuuluvat niin läheisesti toisiinsa, että toista on miltei mahdoton ajatella ilman toista.

Edelleen on huomattava, että lapsilla on erinomainen into varten käyttämiseen. Tämä lasten into ja harrastus on saatettava piirustusopetuksen palvelukseen, edistämään sen tarkoituksen saavuttamista.

Ihmisen luontainen mieltymys väreihin on kaiketi selityksenä siihen, että ihminen on kaikkina aikoina pyrkinyt väreillä kaunistamaan esineitään ja tekemään niitä kaikin puolin miellyttävän näköisiksi. Tästäpä johtuu värien monenmoinen käyttäminen koristetarkoituksiin. Jos koulu siis pitää huolta väriaistin oikeasta kehittämisestä, niin se samalla varustaa oppilaitaan heidän vastaiseen elämäänsä, sillä kaikilla elämän aloillahan tarvitaan kehittynyttä väriaistia, ja monen monessa ammatissa se on aivan välttämätön.

*) Vertaa A. Kohonen: Piirustuksen opetus kansakoulussa.Vielä tärkeämpi on se seikka, että väri on oivallinen väline kaunetunteen kehittämiseen. Kauniita värisovitelmia katselemalla ja niitä itse sommittelemalla lapsen kauneusaisti kasvaa ja hän saapi ikäänkuin mittakaavan muiden samantapaisten suhteitten oikeaan arvosteluun. Kaunetunteen kehittäminen on ylen tärkeä; taidekaunis on kuitenkin alkuasteena siveellisesti kauniiseen. On otettava myös huomioon, mitenkä syvän vaikutuksen väri tekee ihmisen mielialaan. Ei ainoastaan eräät väriyhdistykset, vaan vieläpä yksityisetkin värit vaikuttavat erityisellä tavalla meidän mielialaamme. Niinpä sininen synnyttää ikävöimistä, punainen kiihoittaa, viheriä sitävastoin rauhoittaa. *) "Väri on lumoojatar, joka loitsii hyvää ja huonoa, riemua ja päivänpaistetta, surua ja synkkyyttä, Se ei milloinkaan salli kohdella itseään välinpitämättömästi. Se työntää pois luotaan ja vetää puoleensa, luopi iloisuutta ja miellyttäväisyyttä, kohottaa mieltymyksen ihastukseksi, mutta muuttaa myöskin vastenmielisyyden kauhistukseksi ja hirmuksi." (J. V. Faleke.) Viitattakoon myöskin siihen vertauskuvalliseen merkitykseen, joka miltei ylt'yleensä väreille annetaan.

(Mainos) Muste-leipiä.

Kansakoulun lehti 15, 1.8.1905


Kirjoitus- ja kopiomuste, 10 leipää sisältävä lasiputki à 75 p. Väriltään sinistä, juoksee helposti kynästä, ja mustuu pian ja kopioi hyvin.

Punaista kirjoitusmustetta, 10 leipää sisältävä lasiputki à 1 mk.

Koulumustetta, 100 musteleipää sisältävän laatikon hinta 6 m. 50 p.

Jokainen leipä antaa yhden pullon mustetta à 30 gram.

Nämä musteleivät ovat saaneet palkinnon "MENTION HONORABLE" maailmannäyttelyssä Parisissa 1900.

Keinokemiallinen tehdas Viitasaarella.
Hj. Drake.

Pestävä munanvalkuais maalaus.

Käsiteollisuus 2, 1912

Erotetaan munan valkuainen keltuaisesta ja hämmennetään sitä voimakkaasti puhtaalla tylpällä siveltimellä tahi tikulla, jotta kuoriaines erottuisi siitä, sitten annetaan seista ja siivilöidään. Värit sekotetaan puhdistettuun munanvalkuaiseen ja sillä maalataan. Kun maalaus on valmis ja kuiva, pidetään sitä kiehuvan vesikattilan kuumissa höyryissä, jolloin munavalkonen juustotkin ja maalaus ei lähde pesemällä eikä hankaamalla. Varsinkin on puuvillakankaan kestävyys suuri. Villakankaalla emme ole sitä huomanneet aivan niin hyväksi, kuitenkin voidaan tällaista maalausta käyttää villavaatteellakin, joka ei ole sateelle ja tuulille niin alttiina, kuin laivainliput, esim. sisähuoneiden koristeihin, lippuihin ja senlaatuisiin esineihin. Tällä maalauksella on se etu, ettei se tule niin kovaksi ja hauraaksi kuin öljyväri. Alusvaatteiden merkitsemiseen on sitä myöskin hyvä käyttää. Jos villavaatteet kyllästytetään alunavedellä, niin tulee maalaus luultavasti vieläkin kestävämpää. Tällä tavalla painoivat Elsassilaiset yksinään pitkät ajat pestäviä karttuuneja, kunnes kemia paljasti salaisuuden ja levitti sen laajemmalle.

Paras tapa tehdä henkistä työtä. V. Oppikaamme kivien ja pilvien väreistä.

Nuori voima 13, 1912

Jos taidenäyttelyssä, jossa on paljon yleisöä katselemassa seinille ripustettuja maalauksia, hetkeksi pysähdyt kuuntelemaan katselijain näkemistään toisilleen lausumia arvosteluja, havaitset huomautusten -  erittäin kun on kysymyksessä maisemataulut - enimmäkseen koskevan värejä. Heillä on niiden suhteen paljon muistutettavaa. - Rantakivet ovat väriltään aivan luonnottomia, missä tuollaisia näkisit! -  Vesi on liiaksi kirkkaan sinistä! - Tuommoista  iltaruskoa ei näe missään! Tämäntapaiset huomautukset ovat hyvin tavallisia ja ne aiheuttavat toisissa katselijoissa joko mykkää hyväksymistä tai hiljaista mutta intensiivistä väittelyä.

Kuka on oikeassa: taiteilija vaiko arvostelija. Varmaankin toisella kertaa toinen, toisella toinen - mutta epäilemättä useimmiten sentään taiteilija, sillä hän, jos hän kerran on todellinen taiteilija (jommoisia eivät olekaikki siveltimen käyttäjät), on oppinut paremmin värejä havaitsemaan ja tajuamaan kuin hänen arvostelijansa, joka pitää vallan luonnollista luonnottomana siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän ole tullut sitä havainneeksi. Ennenkuin hän lähti arvostelemaan maalausta, olisi hänen pitänyt sopivalla tavalla kehittää väriaistiansa ja värikäsitystänsä. Siinä on hänellä luonto parhaana oppimestarina.

Me ihailemme kukkien väriloistoa puutarhan penkereillä, pelloilla ja niityillä. Mutta kivien ja pilvienkin värit tarjoavat meille runsaasti iloa ja hiljaista nautintoa. Kivissä värit tosin käyvät selvemmin näkyviin vasta kun ne ovat sileiksi hiotut, samoin kuin puukin vasta kiillotettuna täysin näyttää värinsä; mutta hiomattominakin tai esim. veden hiomina on kivillä oma omituinen, usein erittäin vaikuttava värinsä.

Sen, joka tutkimustensa tai käytännöllisen toimensa tähden tulee paljon käsittelemään kiviä, ei pitäisi jättääitseään sitä viehätystä vaille, minkä niiden värit tuottavat. Myöhemmin hän saa ihailla esim. matkoilla kivien mitä ihaninta ja taiteellisinta vaikutusta rakennuksissa, erittäinkin italialaisissa, joissa kaunisvärinen marmori suuresti kohottaa niiden taiteellista tehoa, niinikään koristeissa, joissa värikäs kivi lainaa harvinaisen voiman ja iloisuuden yksivärisen kullan ja hopean koristeellisille muodoille. Varsinkin viime aikoina on kultasepän ammatti kohonnut ilahuttavassa määrässä; sekä valmistettujen esineiden muodoissa että värisommittelussa tulee näkyviin entistä suurempi taiteellisuus.

Jalokivissä värien leikki on suurenmoisin ja vaikuttavin. Jokin runoilija on  nimittänyt niitä "kivettyneeksi valoksi". Niissä saa ihailla kiven kirkkautta ja vaihtelevia värivivahduksia.

Mutta siitä ilosta pääsevät vain harvat osallisiksi. Sen sijaan saattaa jokainen tarkastaa värien hohtoa ja vaihtelua niissä kivissä, jotka vaatimattomina ovat rannan hiekkasärkällä tai jotka reunustavat hänen polkuansa taikka jotka hänen astuessaan säteilevät hänen jalkainsa alla. Ne eivät ole samanlaisia värinsäkään puolesta, kun niitä lähemmin katselee, ja monella tavalla ne viehättävät silmää.

Entä pilvet? Niiden vaihteleva kauneus on monesti ollut runoilijan ja taiteilijan huomion esineenä. Jo vanhat renessansin ajan mestarit olivat havainneet pilvien salaisen voiman maalauksellisessa esityksessä, niinkuin näkee monista heidän tauluistaan. Antaakseen katsojan mielikuvitukselle vapaampaa toimintatilaa he mielellään maalasivat pilviryhmiä maisemaa reunustamaan. Rafaelin sikstiniläisessä jumalanäidin kuvassa enkelikuoro katoo pilviin ilmestyäkseen sieltä uudelleen. Myöhemmässä maisemamaalauksessa on pilviä kuvattu erityisellä rakkaudella erilaisissa ryhmissä ja eri valaistuksessa - ne antavat maisemalle väritystä.

Tämän pilvien vaikutuksen maiseman väritykseen javalosuhteisiin saattaa kuka hyvänsä havaita, kun sitä vain alkaa tarkata.

Laajaa maisemaa katsellessa huomaa pian, kuinka monissa vivahduksissa metsän vihreä koskettaa silmää. Se riippuu valosuhteista. Tarkemmin katsoessa huomaa myös, mikä ero on olemassa maiseman värien ja ilman värien välillä. Jälkimäiset näyttävät maiseman väreihin verrattuina paljoa läpikuultavammilta, kirkkaammilta ja puhtaammilta. Maisemaa ihaillessa pitäisi tarkata näitä tasottavia väriyhtyrniä ja eri päivinä ja eri vuorokauden aikoina niiden keskinäisiä suhteita. Yksinäisillä kävelymatkoilla, varsinkin ikäpuolella päivää, jolloin metsät, vuoret ja vedet alkavat hämärtyä, ja jolloin eroavaisuus maiseman ja "taivaan" värien  välillä käy selvemmin näkyviin, on luonnon tarkkaajan ja ihailijan sopiva tehdä näitä havaintoja: "taivaan" värien suurempi iloisuus ilmaantuu silloin selvemmin.

Maiseman värit saavat suurempaa eloisuutta niiden kuvastuessa tyyneen, kirkkaaseen veteen, joen tai järven kuvastinpintaan. Katseltaessa kesäillan suussa tuollaiseen tyynenä  lepäävään veteen syntyy omituinen tunnelma: taivas, hohtava ja väriloistoinen, sekä yllä että alla; kullanhohtoiset iltapilvet korkealla taivaalla ja huimaavassa syvyydessä; edessä hämärtyvä metsä. Tämä näky saa ihmisen vaikenemaan -  luonnon salaperäinen suuruus ja kauneus kiehtoo hänet valtoihinsa.

Ken näin avoimin katsein ja kauneudenjanoisin mielin on tarkannut luonnon värileikkejä eri vuoden ja vuorokauden aikoina, ihaillut pilvien värivaihteluja ja niiden vaikutusta maisemain luonteeseen, hänen on helpompi ymmärtää suurta taidetta, kun se meille esittää ja kuvaa luonnon moninaistakauneutta. Tämmöistä kouluutusta tarvitaan esim. saksalaisen Boecklinin aavistelevien maisemien täydelliseen ymmärtämiseen. Muutoin ne tunnelmat, jotka asuvat sellaisissa vaikuttavissa maalauksissa kuin Kuolleiden saari, Huvila meren rannalla, Kevään herääminen, Metsän hiljaisuus ja Uivat lapset, jäävät heräämättä. Tosin siihen vaaditaan vielä muutakin: hiljaista sisäistä syventymistä kuuntelemaan sielumme salaisimpiakin ääniä, niitä, jotka enimmäkseen pakenevat jokapäiväistä elämää - mutta yllä kuvailtu luonnon tarkkaaminen on omansa terottamaan korvaamme juuri näille äänille.

Pilvien merkitys Boecklinin tauluissa on yleisesti tunnettu: sininen ilma, niin syvän sininen, että sellaista saattaa nähdä vain etelä-Italiassa ja Sisiliassa, ja siinä uimassa mahtavia, yhteenpuristuneita valkeita pilviryhmiä. Ne lisäävät maalauksien niille omituista tunnelmaa.

Kaikesta näkee, että mestari on tehnyt tarkkoja huomioita pilvien muodoista ja väreistä, ja että hän erikoisesti rakastaa eräitä määrättyjä pilviryhmityksiä. Niin hän on oppinut ne myös kankaalle kuvaamaan. Hänen esimerkkiään seuratkoon jokainen luonnon ja taiteen ystävä!

O. M—e.

Coloring Sulphur.

Manufacturer and builder 12, 1872

As a green color may be obtained by mixing blue with yellow, some ultramarine may be mixed with the melted yellow sulphur, so as to produce a green color; therefore we advise to try this, or cobalt blue, or any other mineral color which will stand the heat of the melted sulphur. Perhaps sesquioxide of chromium, which is a very constant dark green, may do; try, also, Prussian blue. For red we should try red sulphuret of antimony, or the so-called American vermilion, which is a red chromate of lead. However, the sulphur may discolor this, as it has great affinity for lead. The best advice we can give to you is to try; that is what every chemist has to do, in order to solve new problems. Only the experienced chemist may save time, by knowing what will not satisdy the conditions, and what perhaps may.

To Make Pale Mahogany Darker.

Manufacturer and builder 12, 1872

The old way of darkening pale mahogany is to cover it with a wash of lime water, or milk of lime. This method is, however, open to the objection that some pores will become filled up with solid lime, and show, afterwards, white lines and white points, very difficult to remove. Other alkalies, like potash and soda, are not open to this objection, and will darken some kinds of wood more or less; a solution of bichromate of potash, in water, will also darken wood, but when the wood contains tannic or gallic acid, it will be blackened more or less. The best method is, perhaps, simply a stain made of a decoction of logwood in water, a tincture of dragon'sblood in alcohol, alkanet root in turpentine or oil; we often have used, with great success, burnt sienna, or Van Dyke brown, finely ground in linseed oil, and rubbed in with a flannel; the sienna gives a richer red-brown, the Van Dyke brown a darker brown. The latter method may be used to stain any kind of wood, and is in many cases preferable over stains put on by watery decoctions of dyewoods.

Making Potash From Ashes.

Manufacturer and builder 12, 1872

There is no secret at all in this proceeding. The ashes are simply leeched - that means, they are placed in long cylinders, provided with small perforations below, and water percolated through them, which water will then dissolve out all what is soluble. In order to concentrate this solution, or lye, as it is called, the same water may be consentively passed through different portions of ashes, taking, however, care not to reject any which has not been submitted to the action of a fresh quantity of water. The succeeding treatment of the lye is evaporation by the heat, when the soluble salts, chiefly carbonate of potash, will remain. To change this into caustic potash, the solution is treated with quicklime, which will combine with the carbonic acid of the potash, forming an insoluble carbonate of lime, while the solluble potash remains in solution, and is then afterwards obtained by evaporation of the water by heat. There are some practical peculiarities to be observed, especially if this process is to be executed on a large scale and paying basis; htis, however, would require a separate treatise to describe it all. Coal ashes contain little or no potash, while different kinds of wood differ considerably in this respect, especially when grown in different kinds of soil, as the wood, of course, must take all the potash from the soil on which it grows.

Test Papers of Litmus.

Manufacturer and builder 12, 1872

- Boil your litmus in water, and dip pieces of white filtering paper in the decoction, this gives the blue test paper for acids; then add vinegar or acetic acid to the decoction till it begins to be red, and dip other filtering paper, and you have the red test paper for alkalies.

(Värejä - mainos)

Sanomia Turusta 14, 4.4.1862


Nisujauhoja Suomen nisuista, sangen hywiä, halwalla hinnalla Halisten kauppamakasiissa.
Riigan pellawansiemeniä, laakerimarjoja, Lyneburgin woisuoloja;
Wärejä, niinkuin wuorisinistä, Berlinin-sinistä, karmosinilakkaa, kruomikeltaa, fernbokkaa, indigoa, keisarinwihriää, mengeliä, kiwiäiswihriää, mönjää, uutta-wihriää, sinkkiwalkoa
helpolla hintaa myypi
P. J. Sibelius
entisessä Kingelinin talossa.

Tapettia ja niiden reunuksia (mainos)

Sanomia Turusta 14, 4.4.1862


Tapettia ja niiden reunuksia, hywä warasto kauniimpia Franskan tapaisia, isommissa ja wähemmissä joukoissa, helpolla hintaa kauppias Alftanin talossa Uudenmaan kadun warrella.
G. Rieks.

Tilus- ja maalajien erottamisesta ja nimityksestä sekä karttain värityksestä ja selityksestä. (Väritystä koskeva osuus).

Suomen maamittari-yhdistyksen aikakauskirja 4, 1911

E. A. Piponius.

[---]

Mitä sitten maalajien osottamiseen I. kuvaamiseen kartalla tulee, niin siinä suhteessa ei vielä myöskään ole saavutettu yksimielisyyttä ja yhdenmukaisuutta eri maiden välillä.

Vanhempia tällaisia maalajikarttoja ovat geologiset maalajikartat, joilla eri maalajit on kuvattu 1. osotettu geologisen syntyperänsä mukaan, joka taas agronomisessa suhteessa ei ole riittävä, sillä maa- ja metsätalouden harjoittaminen vaatii maan tuotantokykyä osottavia karttoja.

Sellaisissa seuduissa ja maissa, joissa geologiset muodostukset ovat yksitoikkoisia, voivat tällaiset geologistenkin näkökohtien mukaan tehdyt agrogeologiset kartat olla suuresta merkityksestä maanviljelykselle ja metsänhoidolle, kuten esim. Preussin agrogeologiset kartat.

Ranskan ja Unkarin geologisella pohjalla valmistetut maalajikartat tarkoittavat myöskin maan tuotantokyvyn osottamista.

Venäjän maalajien yleiskartat perustuvat jo ilmastopiireihin ja ottavat siis huomioon maalajien syntyyn vaikuttavat prosessit.

Amerikassa on maa jaettu 14 alueeseen, orografisten ja geologisten y. m. näkökohtien mukaan ja kukin alue sitten pienempiin maalajipiireihin.

Viimeksi on Kopecky valmistanut Welvarnin piiristä Böhmissä erinomaisen agronomisen maalajikartan, jossa on otettu huomioon geologinen muodostus, jankon ja ruokamullan maanlaatu ja hyvyys 1. tuotantokyky sekä topografia. Tämä kartta jo läheneiksee täydellisiä agronomisia maalajikarttoja, joista on suurta hyötyä maanviljelijöille.

Jos sitten edellä tehtyjen huomautusten jälkeen koetamme selvittää missä määrin maanjakokartoilla olisi tarpeellista ja mahdollista kuvata ja osottaa maalajeja yksityiskohtaisemmin, niin on ensiksi myönnettävä, että maalajien kuvaaminen
jakokartoille helpottaisi suuresti talolle jaettavien tilusten kokoomista maalajien puolesta talon maataloutta tyydyttävällä tavalla, yleissilmäys olisi siten parempi kuin jos laajoista asiakirjoista täytyisi katsoa eri kuvioiden maanlaatua, sillä maanlaadut meidän täytyy kuitenkin tietää tasapuolisen jaon tekemistä varten, ja toiseksi voisi tällaisista jakokartoista helposti täydennettyinä vielä jälkeen jaonkin olla hyötyä maa- ja metsätaloussuunnitelmia laatiessa.

Maalajien yksityiskohtainen kuvaus jakokartoille, joille täytyy ennen kaikkea tiluslajit kuvata, käy muiden värien ja merkkien tähden kuitenkin sangen hankalaksi, ja erittäin paljon työtä ja vaivaa kysyväksi, kuten edellä mainittu Kopeckyn maalajikartta ratkaisevasti osottaa. Näin ollen täytyisi tehdä aivan erikoisia maalajikarttoja samoin kuin nyt tehdään geologisia karttoja. Mutta suurta hyötyä olisi jo siitäkin, jos voisimme maanjakokartoilla kuvata maalajien pääryhmätkin, jotka jo osaksi nykyäänkin teemme esim. mutasuot, rahkasuot, louheikot ja kankaat.

Voimme siis kaikki savijankkoiset tilukset I. savimaat piirittää kartalla esim. helposti toisten värien joukosta ja aitakin tuntuvalla sinoperipunaisella 1. tiilinvärisellä reunalla. Kepeiden ja jäykkien savien erottaminen toisistaan voi ehkä käydä jo vaikeaksi.

Hiekkamaista olisivat kangashietikot erotettavat moreenihiekkamaista ja väritettävä ruskeahkolla reunalla, esim. sepialla ja muut moreenihiekkamaat, joita on kaikista enemmän, jätettävä värittämättä.

Jos soramaat merkitsemme harmaalla pilkutuksella, niin voisimme selvyyden vuoksi noudattaakin geologista jaoitusta ja eroittaa kaikki vierinhiekkamuodostukset ruskeahkolla reunavärillä ja jättää moreenimaat värittämättä. Savensekaisten hietamaiden erottaminen voinee käydä työlääksi käytännössä.

Soramaat voisi siis merkitä harmaalla pilkutuksella.

Louheikot ja kivikot voisi värittää niinkuin nykyäänkin.

Mutamaat ja rahkasuot väritetään, kuten nykyäänkin.

Multamaat voimme jättää erittäin värittämällä, sillä ne sisältyvät ruokamultakerrokseen, jonka paksuuden merkitseminen kartalle vihreillä numeroilla on erikoisesta tärkeydestä ja ratkaisevasta merkityksestä tiluksen tuotantokykyä arvosteltaessa ja määrätessä.

Maan kaltevuussuhteista voi jonkun verran arvata lämpöjä kosteussuhteet, jonka tähden kaltevuus olisi merkittävä esim. nuolella ja asteilla sopiviin paikkoihin.

Tehtyämme näin edellä selvää maalajien luokituksista, nimityksistä ja kartoituksista, olisi vielä selvitettävä tiluslajien erottaminen, nimitys ja kartoitus, josta jo tässä aikakauskirjassakin on paljon kirjoitettu ja asiaa kokouksissa pohdittu. Viittaamme siis alussa mainittuihin julkaisuihin tässä aikakauskirjassa ja teemme seuraavassa vain lyhyesti selvää kannastamme.

Viljelyksien erottamisen, nimitykset ja värityksen voimme toistaiseksi pitää ennallaan, vaikka tosin pelloksi jo luetaan kaikki auran alle otettu maa ja niityiksi ainoastaan luonnonniityt, sillä siten helpotetaan jakoa ja vältetään paremmin yksipuolisuutta palstojen sijoituksessa.

Mitä metsämaiden jaotteluun viljelyskelpoisiin ja varsinaisiin metsämaihin tulee, niin ehdotamme edelleenkin tällaisen jaottelun pidettäväksi, vaikkei raja olekaan agraarisessa suhteessa tarkka ja vaikka tällaista jaottelua epätarkkuutensa vuoksi on kiivaasti moitittu, sillä tällainen jaottelu on jakoteknillisessä suhteessa tarpeen, yleissilmäyksen saamiseksi ja jaettavan tilusmassan hallitsemiseksi suuremmissa jaoissa, joissa maamittari ei voi palstoja suunnitellessaan kaikkia kuvioita lähemmin tutkia laajoista asiakirjoista eikä jyväluku suinkaan aina osota viljelyskelpoisuutta eikä maalajien ryhmäväritys sitä myöskään aina osota, sillä ilman tällaista jaottelua kartalla voi jako tulla yksipuoliseksi. On aina muistettava, että jakokartat ovat ensi sijassa välineitä jaon toimittamiseen ja vasta toisessa sijassa käytettävä agronomisiin tarkoituksiin. Jaottelun viljelyskelpoisiin ja varsinaisiin metsämaihin teemme siis kannattavaisuusperusteiden mukaan, jotka aikain kuluessa ja maanviljelystaidon kehittyessä muuttuvat, kuten soiden viljelys parhaiten todistaa. Tällaisella jaottelulla on myöskin merkitystä asutus- ja tilastollisessa suhteessa.

Kun nyt kuivat vieläpä alavatkin savi- ja hiekkapohjaiset viljelykseen edulliset metsämaat raivataan pääasiallisesti pelloiksi, niin voimme nimittää tällaisia metsämaita peltomaiksi ja värittää keltaisella reunalla; silloin häviäisi tarpeettomana kokonaan pois viljelyskelpoisten kaskimaiden täysipunainen väri ja kangasmaiden harmaja rantu.

Viljelyskelpoisten suomaiden väritys saisi jäädä ennalleen. Suomaiksi ei kuitenkaan saisi yleensä merkitä keväällä ja syksyllä vetisiä sangen ohutmutaisia alavia maita, joissa mutakerros on vain n. 20 cm. ja jotka jo vähillä sarkaojilla voi kuivattaa. Tällaiset viljelyskelpoiset alavat maat voi huoletta merkitä alaviksi peltomaiksi.

Varsinaisten metsämaiden erotteleminen ja väritys jäisi melkein ennalleen; kuitenkaan ei ohutmutaisia alavia maita ja notkelmia saisi värittää soiksi, vaan kuten nykyäänkin alavat maat tummanvihreällä reunavärillä ja kaskimaat jätettävä värittämättä, sillä kaskimaat ovat maalaadultaan moreenikankaita ja kaskiviljelys kadottanut merkityksensä Savossa ja Karjalassakin.

Kun tilastollisessa suhteessa olisi tärkeätä tietää suomaiden ala, niin olisi mielestäni selityksissä kuivat maat ja suomaat erotettavat aikaisemman vanhan tavan mukaan eri ryhmiin.

Yksipuolisen metsämaiden jaon välttämiseksi on myöskin jakoteknillisessä suhteessa tärkeätä että metsän päälaatu osotetaan huolellisesti metsämerkeillä kartalla edelleenkin.

Edellä esitetyn mukaan ryhmittyisivät tilukset siis seuraavasti.

I. Tontit ja viljelykset.
1. Tontti. Pihamaa punaisella, kivirakennukset tummanpunaisella ja puurakennukset ruskeanpunaisella.
2. Pelto, hedelmäpuutarha ja kyökkikasvitarha väritetään keltaisella.
3. Niitty ja puistikko väritetään viheriällä.
4. Suoviljelys väritetään vaalean vihreällä pohjalla ja tummanvihreällä reunalla.

II. Viljelyskelpoisia metsämaita.
1. Peltomaa väritetään keltaisella reunalla.
2. Mutasuo, korpi, rinnesuo ja notkosuo väritetään vihreällä pohjavärillä ja tummanvihreällä reunalla ja viivoituksella.
3. Rahkasuo, neva ja räme väritetään vihreällä reunalla ja ruskealla viivoituksella.

III. Varsinaisia metsämaita.
1. Kangas, nummi, lentohietikko, rantahiekka ja kaskimaa jätetään värittämättä.
2. Mutasuo, korpi, rinnesuo ja notkosuo väritetään tummanvihreällä reunalla ja viivoituksella.
3. Alava kangas, alhoja notkelma väritetään tummanvihreällä reunalla.
4. Rahkasuo, neva jaräme väritetään ruskealla reunalla ja viivoituksella.
5. Somerlkko väritetään harmaalla pilkutuksella.
6. Kivikko ja louheikko väritetään harmaalla reunalla ja pilkutuksella.
7. Kallio väritetään harmaalla.
8. Tiet väritetään ruskealla.

IV. Vedet.
1. Järvet, joet ja purot väritetään sinisellä reunavärillä.

Punainen valo rokkotautisten hoidossa.

Suomen terveydenhoito-lehti 9, 1894

Kirj. T. H:nen.

*) Katso kirjoitusta "Isosta rokosta" S. T. hoitolehden 6:ssa numerossa tältä vuodelta.Noin vuosi sitten julkaisi tanskalainen lääkäri t:ri Finsen kertomuksen kokeistansa hoitaa isoa rokkoa potevia huoneessa, jonka ikkunat olivat tehdyt punaisesta lasista tai peitetyt paksuilla punaisilla verhoilla, niin että ainoastaan punaiset valon säteet pääsivät huoneesen. Ne tulokset, joita hän ja hänen jälkeensä useat muut lääkärit ovat saavuttaneet, ovat herättäneet paljon huomiota, sillä kaikki tämän hoitokeinon käyttäjät ovat yksimielisesti kiittäneet sen vaikutusta hyvin edulliseksi. Rokot eivät näin hoidetuissa potilaissa kehity samalla tavoin kuin muutoin isossa rokossa, vaan kuivuvat ennen kuin märkimisvaihe*) alkaa; sen kautta jää myöskin tuo potilaalle niin vaarallinen märkimiskuume kokonaan pois. Koska useimmat rokkosairaat kuolevat juuri märkimisvaiheessa, supistuu tällä hoidolla kuolevaisuus hyvin vähäiseksi ; ne jotka kuolevat, ovat joko tulleet liian myöhään tämän  hoidon alaisiksi, niin ettei märkimistä enää voi estää, tai on heidän tautinsa erittäin vaikeaa laatua, niin että kuolema yllättää heidät jo taudin alkupuolella. Eokonarpia ei näin hoidetuille sairaille jää ensinkään, tahi vaan harvoja ja vähäisiä. Jos päivänvalo hetkeksikään pääsee vaikuttamaan sairaasen on koko hoito hukkaan mennyt, ja rokot kehittyvät tavallisessa järjestyksessä.

Tästä käy siis selville, että valo vaikuttaa vahingollisesti rokkotautiseen.

Valon vaikutuksesta elävään elimistöön ollaan viime aikoihin asti ylipäänsä oltu hyvin vähän selvillä. Tiedämme, että ihminen ja useimmat eläimet, välttämättömästi tarvitsevat jonkun määrän valoa oikein viihtyäkseen ja terveinä pysyäkseen. Pimeitä asuntoja pidetään, syystä kyllä, epäterveellisinä; kaivostyömiehet esim., jotka enimmät aikansa elävät maanalaisissa kaivoksissa, käyvät pian kalpeiksi ja kuihtuneen näköisiksi. Mutta toiselta puolen tiedetään, että kovin kova valo voi vaikuttaa vahingollisesti terveesenkin ruumiisen. Yleisesti tunnettu on n. k. "päivän polttama" - ihon tulehdus, joka usein syntyy keväällä, kun joku tavallisesti vaatteiden peitossa oleva ruumiinosa, kuten niska tai käsivarret, on ollut kauan aikaa päivän paahteessa. Että tähän ei auringon lämpö ole syynä, se on kokeilla saatu selville; jos esim. värjää ihon mustaksi ei mitään tulehdusta synny, vaikka musta iho kuumenee auringon paisteessa vielä enemmän kuin vaalea. Tämmöisen valon synnyttämän tulehduksen jälkeen muuttuu iho ruskeammaksi, "päivettyy", ja ruskea väri taas suojaa sitä liiallisen valon vaikutukselta. Pohjoisnapa-retkeilijöitä ja korkeille lumen peittämille vuorille nousijoita vaivaa myöskin usein liikanainen, joka taholta lumesta heijastava valo. Silmät veristyvät ja käyvät valonaroiksi, kasvot, kaula ja kädet turvottuvat, käyvät punottaviksi ja arastaviksi. Erittäin selvästi on liian kirkkaan valon vahingollisuus nähty muutamissa tehtaissa, joissa metalleja juotetaan yhteen tavattoman voimakkaitten sähkövirtojen avulla. Siinä syntyy äärettömän kirkas valo, joka on niin tuskallinen työmiehille, että useimmat hylkäävät tämän työn ja mieluummin tyytyvät huonompiin palkkoihin muissa tehtaissa. Eräs lääkäri, joka kokeeksi kerran oli läsnä tämmöisessä metallien juottamisessa, tunsi sen jälkeen seuraavia häiriöitä: ensin rupesi silmät ja nenä vuotamaan vettä, vähän myöhemmin alkoi kasvoja ja kaulaa polttaa kuin tulessa; silmät kävivät valonaroiksi, niin että hän tuskin saattoi pitää niitä auki. Illalla olivat kasvot tiilen-punaisina, kovasti turvoksissa, silmät veristyneet ja turvoksissa, koko yön kovia tuskia. Seuraavana aamuna ihon turvotus yhä lisääntyi, se oli tulipunainen, kuuma, kuiva ja arastava. Ainoastaan ne osat, joihin valo oli käynyt, olivat kipeät. Saman päivän illalla alkoivat vaivat vähentyä ja parin päivän perästä oli hän terve. Hän vakuuttaa ettei lämpö voinut olla syynä tähän ihon tulehdukseen, sillä kuumuus tehtaassa oli ollut varsin vähäinen.

Kokeiden kautta on todistettu että ainoastaan valon siniset säteet voivat tällä tavalla vaikuttaa ihoon. Siniset valon säteet ovat myöskin kemiallisesti voimakkaimmin vaikuttavia, mutta lämmittävät hyvin heikosti. Punaisella valolla sitävastoin, joka sisältää kaikki valon lämpösäteet, ei ole mitään vaikutusta ihoon eikä ylipäänsä eläviin olentoihin, samoin kuin se esim. valokuvauslevyynkään ei tee mitään jälkeä. Tästä käsitämme, minkätähden punainen valo on rokkotaudissa edullinen, se kun ei ärsytä ihoa, joka tämmöisessä ihottuma-taudissa tietysti on arka kaikille vahingollisille vaikutuksille. Kun valo terveesen ihoon voi vaikuttaa niin ankarasti, kuten ylläkerrottu, niin mitä sitte sairaasen.

Luultavaa on, arvelee t:ri Pinsen, että tämä hoitotapa muissakin ihottumataudeissa olisi edullinen. Syytä olisi siis koettaa sitä esim. tuhkarokossa ja tulirokossa. Omituista on että muutamissa maissa tämän tapainen hoitotapa näkyy olevan vanhastaan tunnettu  kansankeino isossa rokossa. Niinpä mainitaan muutamin paikoin Ranskassa jo 18 vuosisadalla olleen tapana peittää rokkosairaat punaisella vaatteella ja pitää vuoteen edessä punaisia verhoja. Rumaaniasta kerrotaan, että siellä on vanha tapa peittää rokkotautisen kasvot punaisella vaatteella koska muka punainen väri vetää rokot pikemmin esiin. Samoin kerrotaan Tonkinista, että siellä on tapana pitää rokkosairasta pienissä komeroissa, jotka tarkoin suljetaan punaisilla verhoilla - siis aivan sama hoitokeino, jonka nyt tohtori Pinssen on keksinyt, perustuen tieteellisiin tutkimuksiin.

Uudet markka-setelit

Tapio 23, 6.6.1863

Uudet markka-setelit ilmestyiwät yhteiseen liikkeesen tällä wiikolla. Täällä on hywin oudosteltu ja kummasteltu näitä uusi-muotisia seteliä, jotka owat paremmin tawaran päällekirjoitusten eli etikettien, kuin arwo-paperien näköisiä, niin että onkin syytä peljätä tältä puolen ensimältä wäärinkäytöksiä yksinkertaisemmassa ja lukea osaamattomassa rahwaassa. Waikia lienee näitä wääristellä eli mukailla; mutta muuten owat moniaat kuwat näissä oikein suututtawia. Niin esim. on 12 markan setelissä kuwailtu katu-poika koukkupäine sauwoineen, nostaen hattuansa ja ollen niin pelon-alaisena, kuin mitä pahan tekiä, jota paraillaan hosuttaisiin pieksämään. Toisessa päässä taas on kerjäläis-waimo pussi olalla hywin wakaisena ja alakuloisena. Mitä merkitsee nämä tämmöiset waltion arwo-paperissa? Onko Suomalaiset paljaita konnan-kurisia katu-poikia ja kerjäläisiä? Saksalaisiako, wai omia suomalaisia toimi-miehiämmekö saanemme kiittää tämmöisistä pilkallisista kuwista? Entäs sitte 100 markan setelissä kuin taas on mies piippu-nysinensä ja waimo sukan neuleinensa. Nämäkö ne sitte owat olewinaan suomalaisten paraita käsi-töitä? - Olkoot määräämiä kenen hywänsä; mutta huonosti onnistuneita owat nämä osoittelemiset, ja moni muu paikka muistutuksen sietäwä näissä seteleissä, niin kuin esim. sekin, että musta wäri näissä on kowin irtonaista, niin että käsiin tarttuu. Tämä musta ei kuitenkaan ole samaa, millä ulkomaan sanomia näinä aikoina niin paljon mustataan. Se toki ei näy lähtewän kynsin eikä hampain.

Huomautus kauppiaille myrkyllisten aineksien kaupassapitämisestä.

Waasan Lehti 55, 11.7.1888

Myrkyllisten aineiden myymisestä sisältää keis. aset. wiime helmikuun 14 p:ltä määräyksiä, joiden muk. maahan paljon käytännössä tarwittawia ja kaupassa yleisesti löytywiä tawaroita on suljettu pois tawallisten kauppatawarain joukosta. Niinpä owat melkein kaikki maalarin ja wärjärin ammateissa käytettäwät tarweaineet siirretyt myrkyllisten aineiden luetteloon, joka asetuksessa on merkitty kirjaimella B. Näiden aineiden myymiseen, jonka pitää tapahtuman erityisessä huoneessa, saawat kuitenkin luwan kaikki kauppiaat, jos he sitä hakewatläänin kuwernööriltä, joka hakemuksen johdosta kuulustelee asianomaista kunnallishallitusta ja, jos niin tarpeelliseksi katsoo, poliisiwiranomaista. Sittenkuin hakija asianmukaisesti on saanut luwan tulee hänen, ennenkuin liikkeensä aloittaa, tehdä siitä ilmoitus, kaupungissa  maistraatille tahi järjestysoikeudelle ja maalla kihlakunnan kruununwoudille, jonka jälkeensanottu oikeus on saawutettu. Mikään erityinen weron maksu ei tätä oikeutta seuraa; mutta asetuksen rikkomisesta on säädetty sakkoja 10-500  markkaan.

Mutta koska monetkaan kauppiaat warsinkaan maalla tuskin tuntewat wielä koko  asetusta, waikka se astui woimaan jo tämän wuoden toukokuun 1 p.nä, waan omat jatkaneet kauppaansa kaikellaisilla n. s. myrkkysisältöisillä maali- ja wäri-aineksilla samaan tapaan kuin ennenkin joutuen siten syylliseksi lainrikokseen, niin olemme katsoneet tarpeelliseksi huomauttaa asianomaisia tästä kysymyksestä ja kehoittaa itsekunkin paremmaksi wakuudeksi hankkimaan itselleen kappaleen G. W.Edlund'in pientä asetuskotousta nimeltä: "Keis. Majest. Arm. Asetus Rohdoskaupasta sekä myrkkyjen j. n. ep. myymisestä, joka wihkonen sisältää täydellisen asetuksen koko asiasta ja maksaa kirjakaupoissa aiuoastaan 25 p.

(Ilmoitus: Wärjärioppiin otetaan)

Waasan Lehti 70, 1.9.1888

Raitis ja säännöllinen 17 a 18-wuotias nuorukainen (mieluimmin maalta), jolla on taipumusta painuriammattiin, otetaan wärjärioppiin luonani.
N. Lindström

Om trädarbetens betsning.

Tidning för landtbrukare och näringsidkare 4, 2.2.1849

Träflag af i sig sjelf mörk färg såsom walnöt, päron och körsbär behöfwa endast att en enda gång betsas med en  lösning of surt chromsyradt kali för alt erhålla ett utseende af palissnder- eller mahogniträ. Trä of ljusare färg såsom ask och lönn, måste deremot för att erhålla en dylik färg underkastas 2:ne betsningar. Första betsan beredes i det man kokar 1 del katechu med 4 del kolsyradt natron (sodo) i watten tills allt är löst. Allt efter som man önskar färgen mörkare  eller ljusare utspädes eller inkokas lösningen. I denna wätska lägges faneren 8 dagar under betsans ofta skeende  uppwärmning. Derefter läggas de i en lösning of surt chromsyradt kali, då på kemist wäg en wacker rödbrun färg uppstår. Man kan ock för att endast gifwa desso träslag en walnötträdslik färg undwara katechu betsan och lägga faneren 8 dagar ott genomdränkas i en lösning of surt chromsyrodt kali; hwarunder lösningen icke behöftver  uppwärmas. Användes lösningen utspädd uppstår, allt efter dest större eller mindre utspädning, en färg pä träet  dragande i från walnöt i grönt, ljusgult eller mörkgult.

Will mon förändra dessa färgnyancer i rödt eller rödbrunt så upplöser man det andra betsningsmedlet katechu i polituren, som beredes genom upplösning af 1 del katechu och 4 del. schellack i sprit; eller ock kan man, efter träets  afslipning med olja eller watten, med en badswamp doppas i en lösning of katechu i sprit eller watten öfwerfara träet, en eller flere gånger allt som man will hafwa färgen mörkare eller ljusare och derefter pålägga polituren. Dock är det bemärka att efter afslipning med olja träet blott ofullkomligt låter färga sig. Ask är ett wackert träslag, men låter, ej wäl polera sig efter färgning på detta fått, om ej dess porer först fyllas. Detta sker genom begagnandet af en massa, som  erhålles om en lösning af 1 del katechu stås till en lösning of 2 del. gummiarabikum. Den uppkomna geleelika massan instrykes i porerna och efter torkning afskafwes den, så att ytan blir glott, hwarefter den afslipas med olja och slutligen behandlas med politur. Det ifrågawarande fittet skadar på intet sätt färgen.

(Popul. Bauzeitung 1848.)

Auringosta.

Uuden Suomettaren juttu-tupa 43, 1899

(Jatko viime numeroon.)

Palatkaamme nyt Herscheliin. Hänen jättiläisputkessansa näkyvät pilkut selvästi ammottavina reikinä auringon kuoressa. Suuremmassa pilkussa voi muutoin eroittaa kaksi osaa nim. sydämen jo niin kutsutun puolivarjon, tieteellisellä nimellä penumbra. Sydän on aina musta, kun taas puolivarjo harmahtavalla värillänsä muistuttaa suuresti kuohuvan kosken äyrästä, usein myöskin luikertelevia tulipuroja, jotka alkujuoksussaan lähenevät vähitellen toisiansa ja viimein katoavat samaan mustaan suvantoon. Parhaan kuvan pilkuista voimme saada, jos ajattelemme sitä huimaavan myrskyn pyörteeksi. Herschelin mukaan syntyy pilkku siten, että pimeästä auringon keskustasta purkautui tulivirtoja. Tämä tutkija otaksui aurinkoa ympäröivän kolme erilaista kerrosta, joista ulkopuolisinta hän nimitti fotosfeeriksi; tämän ja pimeän kuoren välillä oli sitten kolmas kerros. Fotosfeeri säteilee lämpöä jo valoa ja välikerroksen tehtävänä on suojella varsinaista pintaa sen liian kuumalta hehkunnaita. Pilkkujen selitys käypi nyt vallan huokeaksi; aukko repeääpi sisuskuoreen, jonka kautta tuliset ainekset purkautuvat esiin ja näiden raivatessa itsellensä tietä auringon ylempiin kerroksiin paljastuu samalla tuo välikerros, jonka Herschel otaksui vastakohdaksi fotosfeerille nim. jäätyneemmäksi kerrokseksi. Tämä olisi siis tuo puolivarjo, joka aina ympäröipi auringon pilkkua.

Herschel'in opin nojalla ei mikään meitä estä olettamasta aurinkoa asutuksi taivaan-kappaleeksi. Jäähtynyt kuori, jossa pinta-alaan katsoen verraten harvastaan tapahtuu purkauksia, alati muuttumaton ilmanala, lämpö ja valo, jonka liiallista vaikutusta välikerros ehkäisee - tekevät auringosta eloperäiselle elämälle varsin suotuisan maailman.

Eikä tämä oivallinen tiedemies epäile auringon asukkaita onnellisimmiksi olennoiksi mitä Luojan kädestä on lähtenyt, lausuupa muun muassa: Tokkopa edes kuoleman myrkkykään virtailee auringon asukasten suonissa.

Herschel meni tässä liiallisuuksiin. Oppi auringon asuttavaisuudesta tuli pian kumotuksi; sen kumosi se, joka ulkomuotonsa puolesta näyttää vähäpätöisimmältä, vaan jolla siitä huolimatta on suunnaton merkitys tähtitieteen historiassa. Tämä ase on muudan kolmi-särmiön muotoon hiottu kiikas lasikappale, jolla voimme tutkia valon ominaisuuksia.

Jos pimeään huoneesen laskemme auringon valoa pienen reijiin kautta, jonka kohdalle olemme asettaneet tuollaisen lasisärmiön eli prisman, niin syntyy heti huoneen seinälle värikuva, joka on aivan samannäköinen, värit samanlaisessa järjestyksessä kuin sateenkaaressakin. Jo ensi silmäyksellä selvenee tässä meille, että auringon valo ei alkuperäisin ole valkeata,vaan että se on sekoitus useammasta, oikeastaan lukemattomista eri väreistä, jotka tässä kuvassa ovat asettuneet rinnatusten jo aivan huomaamatta sulautuvat toinen toisiinsa. Erotamme selvästi päävärit: punaisen, tulipunaisen, keltaisen, viheriän, sinisen, indigo-sinisen jo sinipunervan; useampia emme voi nähdä.

Uudempi tutkimus tietää kuitenkin, että löytyy värejä vielä ulkopuolella tämän äärimmäisen sinipunervavärin. Mistä syystä sitten emme voi nähdä useampia kuin nämät seitsemän? Valo on samoinkuin äänikin, joka korvaamme sattuu, värinää, aaltoliikettä; ääni, joka väräjää hitaammin kuin 32 kertaa sekunnissa, ei tapaa korvomme kuulohermoja, samoin sellainen,
jonka värähdysten luku on suurempi kuin 360,000 kertaa sekunnissa. Niinikään on valon laita.

Rautakanki, joka rupeaa hehkumaan punaiselta, väräjää 450 billioonaa kertaa sekunnissa; sellaisen valoaallon pituus on 1/15,000 centim. Taas valo, joka väräjää nopeommin kuin 700 billioonaa kertoa sekunnissa, ei voi synnyttää valon tunnetta näköhermossamme. Tiede todistaa kuitenkin, että on olemassa viimeksi mainittua valoa tahi niinkuin sitä kutsutaan äärimmäisiä sinipunervia säteitä, joidenka vaikusta vaan herkkä valokuvauslevy tuntee. Luonnossa löytyy siis näkymätöntäkin valoa. Äskettäin on, kuten useimmat meistä tietävät, professori Röntgen paljastanut uuden lajin valoa,
jota hän nimittää "X säteiksi" joilla näyttää olevan sellainen ominaisuus, että kulkevat sekä elollisten että elottomain aineiden lävitse.

Mutta ei ainoastansa auringon valo muodosta tällaista kuvaa kulkiessaan prisman lävitse, kynttilän, kaasuliekin, sulatetun metallin, heijastettu valo (niinkuin kuun jokiertotähden) antaa, pieniä poikkeuksia lukuunottamatta, samallaisen spektrumin. Kaukaisista kiintotähdistä, pyrstötähdistä ja himmeistä usvapilkuista lähtevä valo taittuu niinikään prismassa, vaikka niiden spektri muodostuukin toisenlaiseksikuin auringon.

Sateenkaaressa ja taivaanrannan ruskossa ovat valontoittajino ilmassa löytyvät vesikaasuhiukkaset.

Prismalasi sellaisenaan ei kuitenkaan riitä meille selittämään muuta kuin mitä värejä auringon spektri sisältää. Vasta yhdistettynä koneesen, joka suurentaa spektrikuvon, näyttää se meille varsinaisen hyötynsä. Konetta, jolla tutkitaan spektriä, kutsutaan spektroskoopiksi. Baijerilainen Frauenhofer rupesi v. 1815 huolellisesti tutkimaan auringon spektriä. Asetellessansa prismalasia eri asentoihin huomasi hän, että spektrissä näkyi hienoja mustia viivoja, jotka poikkiteloin leikkasivat sekä noita heleämpiä että tummempia paikkoja siinä. Hän merkitsi kahdeksan tällaista viivaa, ensimäisen punaisen värin alkupuolella, toisen saman koskipaikoilla, kolmannen ja neljännen tulipunaisen alkupäässä ja lopulla, viidennen viheriässä, kuudennen sinisessä, seitsemännen indigo-sinisessä ja kahdeksannen sinipunervan värin loppupäässä. Nämät nyt ovat huomattavimmat viivat auringon spektrissä. Tarkemmin tutkiessa tätä spektriä näkee, että siinä on useampiakin viivoja kuin nämät mainitsemamme kahdeksan, sanoisimmepa auringon spektri on täynnänsä tällaisia sekä paksumpia että aivan hienoja poikittaisia viivoja, jotka paikoin ovat harvemmassa, paikoin taas ovat ryhmittyneet tiheämpään. Frauenhofer luki 600 viivaa; Brewster myöhemmin 2000 ja nykyisin lasketaan niitä löytyvän yli viiden tuhannen. Niin hienoja ja tuskin näkyviä kun useimmat niistä ovatkin, on niillä kaikilla aina samat määrätyt paikkansa spektrissä.

Pian kävi selville mitä nämät viivat oikeastaan olivat. Jos laskemme palavasta kaasusta, kynttilästä, tahi sulatetusta metallista säteilevää valoa spektroskooppiin, niin muodostuu myöskin spektri, vaon eroaa tämä keinotekoinen auringon spektristä värien lukumäärän ja jaon suhteen, kuin myös, mikä on vielä tärkeämpää, kullakin liekillä on tosin mustat viivansa kuten auringon spektrissäkin, vaan ovat nämät viivat sekä harvalukuisemmat että eri spektreissä eri tavalla järjestyneet s. o. jokaisen aineen spektrillä on aina omat muuttumattomat viivansa.

Ettei selityksemme spektroskopiasta venyisi liian pitkäksi, mainitkaamme tässä vaan, että eräiden metallikaasujen säteet, kulkiessaan toisten hehkuvain kaasujen lävitse, sammuvat edellisestä valosta ne säteet, jotko värinsä puolesta ovat yhteisiä kummallekin kaasulle. Jos esim. laskemme n. k. Drummondin kalkkiliekin säteitä hehkuvan natriumiliekin lävitse ja katselemme millainen spektri tästä yhteensulamisesta muodostuu, niin emme enää näe viimemainitun keltaista viivaa, vaan leveämmän mustan juovan sillä paikalla, missä keltaisen juovan olisi pitänyt löytymän.

Spektraali analyysin säännöt ovot lyhykäisyydessä seuraavat:

1. Kiinteät jo juoksevassa tilassa olevat kappaleet synnyttävät hehkuessaan yhtäjaksoisen spektrin, s. o. värinauhan, jossa ei ole poikittaisia mustia viivoja.

2. Kaasumaiset aineet synnyttävät katkonaisen spektrin s. o. sellaisen, jossa ei ole varsinaista pohjaväriä, vaan sen sijaan loistavia viivoja, useasti myöskin leveämpiä valovöitä.

3. Jos valo kiinteästä tahi juoksevasta kappaleesta kulkee hehkuvan kaasun läpitse, sammuttaa viimeinmainittu seinä ne säteet, joita se itse säteilee. Näin syntyy spektri, jossa poikittaisin näkyy mustia viivoja sillä paikalla, missä kaasun valoisat viivat pitäisi löytymän.

Näihin perustuen päätämme nyt, että himmeämmät viivat auringon spektrissä todistavat että aurinkoa ympäröi hehkuva kaasumainen ilmakehä, jo että tässä ilmakehässä on aineita, joista jokaisen tuntee viivastansa ja asemastansa spektrissä.

Jos nyt tämä selitys pitää paikkansa, täytyy sen osan auringon ilmakehästä, joka luopi nämät himmeät viivat spektriin, synnyttää valoisaviivaisen spektrin, jos voisimme erittää sen valon varsinaisen auringon pinnan valosta. Tällainen tilaisuus sottuu täydellisessä auringon pimennyksessä. Koska tuo sammuttava kerros ei ole varsin korkea, noin 1000 kilometriä, kestää vain hetkinen, pari kolme sekuntia, jolloin voidaan nähdä spektriä valoisana. Professori Young Amerikassa oli ensimmäinen, joka  huomasi tämän seikan kokonaispimennyksessä v. 1870 Sisiliassa.

Ihmeellinen ase on tosiaankin tuo vähäpätöinen lasisarmiö tiedemiehen kädessä. Sen välityksellä tunkee hän ei ainoastansa auringon, vaan kaukaisten kiintotähtienkin salaisuuksiin. Hämärät sumukot äärettömyyden taustalla, pimeässä avaruudessa uiskeutelevot pyrstötähdet, tyynivaloisat kiertotähdet avaavattämän koneen avulla meille salaituutensa. Auringon spektrissä tunnemme monta sellaista viivaa, joilla on vastaavat paikkansa maapallomme aineiden spektreissä. Niinpä löytyy siiuä 460 hehkuvan rautakaasun  linjaa, 188 titaanin, 75 kalsiumin, 57 mangaanin, 33 nikkelin j. n. e. niin että nykyisin tiedämme auringon ilmakehässä hehkuvan aineita sellaisia kuin raudan, titaanin, kalsiumin, manganin, nikkelin, kobolttin, kromin, natriumin, bariumin, magnesiumin ja mahdollisesti myöskin kuparin; sitä vastoin ei vielä tähän asti tunneta kultaa, hopeata, platinaa, elohopeata, anttimoonia ja arseniikkia auringossa. Vetykaasua näkyy auringon ilmakehä runsaasti sisältävän; happea arvattavasti, vaikka se linja, joko spektrissä näkyykin hyvin, voi olla maapallomme ilmakehässä löytyvän hapen muodostama.

Spektroali-analyyssi todistaa siis vallan selvästi, että aurinko on taivaankappale, jossa lämpö määrä on niin korkea, että kovimpienkin aineiden täytyy sen vaikutuksesta pysyä joko pelkässä kaasun tahi mahdollisesti sulassa tilassa. Niinpä  Herschellin oppi auringon asuttavaisuudesta kumoutuu tässä.

(Jatk.)

Sorgo and Imphee, the Chinese and African Sugar Canes. Part I. Origin and Subsequent History of the Chinese Sugar Cane. (Osia)

A Treatise Upon Their origin, varieties and culture;their value as a crop;and the manufacture of of sugar, syrup, alcohol, wines, beer, ceder, vinegar, starch and dye-stuffs;with a paper by Leonard Wray, ESE., of Caffraria, and a description of his patented process fro crystallizing the juice of the imphee.
To which are added, copious translations of valuable French pamphlets.
By Henry S. Olcott.
Fully Illustrated with Drawings of the best Machinery.

New York:
A. O. Moore, Agricultural Book Publisher, (Late O. M. Saxton & Co.)
No. 140 Fulton Street.
1857.

[---]

Chapter I. Japanese Accounts of the Sorgho.
"The treatises on agriculture, and various other works, in the Chinese and Egyptian department of the Imperial Library, contain several chapters exclusively upon the sorghos;but their authors do not seem to have divided the varieties in such a manner as to make them correspond with those which we recognize in Europe. Besides the common Chinese and Japanese names, Sorgho is attached successively to other graminea which should not be, according to our system, embraced in this species. The Japanese, who, in respect to Agriculture, are eminently more advanced than all other people, even than the Chinese themselves, cultivate the sorgho to extract from it sugar and alcohol; but in the works which we possess, no mention is made of the coloring principle which is extracted from its seed. However, it is probable that it is not unknown to them, and that if we had at Paris a richer collection of Japanese books, we would find in them valuable and interesting investigations on this head. We must remember, however, that the Chinese and Japanese synonyms of the Holcus saccharatus are not yet clearly established by botanists and orientalists. Nevertheless it seems certain that under the name of Kibi the Japanese designate several species of the sorgho; that the Holcus sorghum corresponds to [?] (Tsi) of the Chinese, and that [?] (Chu) is probably a Holcus saccharatus.

[---]

Chapter II. Pulling out the Tufts, etc. - Ripening.
It has been observed by Mr. "Wray, as quoted by the French authors, that it is the practice among the Zulu Kaffirs to pull out the panicles on the stalk, at the time that they are appearing, for the purpose of concentrating the juices and obtaining more sugar; but upon this subject, Dr. Sicard says, that in taking off the panicle of the seed, when it commences to show itself, we win arrive at an effect contrary to what is desired. He says, that he had some canes of which the stalk was broken, at different periods of its development, and that he had remarked, that according to the color of the seed, that is to say, according to the more or less continued progress of the process of ripening, the internodes the nearest to the upper portion of the plant, were more or less sweet. Thus, he says, the colors most removed from that of the ripe seed coincided with the greater quantity of sugar in the internodes nearest the panicle; but the more the plants approached the term of maturity, the more did the saccharine matter travel downwards in the stalk. In ripening, the Chinese sugar-cane takes on a yellowish tint, striped in places with red. Some of them continue to preserve an apple-green color, marked likewise with red. These colors generally indicate the term of maturity;if the red passes into carmine the cane is too ripe, and cultivators should notice this thing, in connection with the color of the seeds. At the commencement of our experience with this new plant, it is well to mention the fact, that it is subject to different maladies, some of which attack the root, and some the pith of the stalk. Dr. Sicard has made, upon this point, extensive investigations, and at page 65 of his book says, "The roots, especially the upper ones, those which we have called secondary, take on sometimes a deep violet color. If you cut these roots thus degenerated, they present in the interior the appearance of a purplish red color, which continues even as far as the radicles. The plants which have these roots, languish, take on a chlorotic tint, and end by their dying, or  producing insignificant panicles;they contain scarcely any sugar. If we express the juice from these canes, and allow it to stand for a while, there will be found at the bottom of the vessel a considerable portion of fecula, with a reddish tint, which subsequently passes into a violet tint by contact with the air. There is developed, sometimes, on the plant, much before its maturity, reddish points. If we cut into this part of the cane, it will be found to be passing from a red into a violet;having no more sweet juice, but a species of vinegar, of a very disagreeable flavor, (which is due to the ferments which are developed from the juice under the influence of the air). We have found, likewise, the larvae of insects in the interior of the cane. Unfortunately they were lost before I could experiment upon them. We are in possession of a stalk which had received a bruise at the middle of one of its internodes. This wound, which only seemed to the naked eye a simple dot or point, controlled the violet color in all the internodes which had acquired the defects above indicated;but what is most remarkable is, that the principal nodes did not participate in any way in this alteration. This same coloring was observed upon all the canes injured by hailstones."

[---]

The Coloring matters in the seed.
The coloring matter in the hulls is so easily separated, and carried with the fluids of the animal body, that the flesh, and even the minute cellular structure of the bones of poultry, fed upon sorgho seed, becomes actually dyed purple. Mr. Wray says, he has seen in Count Beauregard's poultry-yard, the droppings of chickens fed on the seeds, that could at once be distinguished, by their purplish hue, from those of the other inmates of the yard. I have been shown, by that gentleman, a piece of pigeon's dung that had, by accident, been packed in a case of his sorgho seed-heads, and been received in this country, direct, from Hyeres, which was as purple as a mulberry stain. Of course it will be understood, that this coloring matter is entirely without taste, and no injury is done to the fowl. In fact, it may become a fashionable thing to pay extra for purple broiled chicken.


[---] 72

Soil.
The soil of Cuba has two marked characteristics of color, depending upon the locality where each is found: the one, and most striking, is of a deep red or Spanish brown hue, which pigment it much resembles, soiling every thing which it touches of a ruddy tint the legs of the horses and cattle, as well as the clothes of the cultivators;the other soil is a rich black mould or humus, evidently the remains of old swamp or morass. This latter is to be found chiefly in the valleys and level tracts, while the other occupies more elevated ground. The island is evidently of coral formation, upheaved by some convulsion of nature from the depths of the ocean; and the red land, as it is called in contradistinction to the black land, seems to consist of decomposed coral rock, mixed with vegetable carbon and a metallic oxide, probably iron, which gives it the appearance referred to. Cubans do not show preference for either soil, but in my opinion, the black soil grows better sugar, the canes being in every way superior.

Although the soil of the island is wonderfully fertile, producing, without apparent diminution, crop after crop of sugar, without other manure than the cane trash left on the ground, yet even on "the ever faithful island" this exhausting process cannot and does not go on for ever. This is evidenced by the fact that the older plantations are no longer what they were in the memory of those still living;they are beginning to wear out;, the canes are becoming short, thin, and sparse; and in a few years will no doubt cease to yield sugar at all, unless the proper remedy of manure be applied. But as an evidence of the wonderful fecundity of these estates, it may be interesting to know that some of them are over one hundred years old.

Sorgo and Imphee, the Chinese and African Sugar Canes. Chapter VIII. Paper - Vinegar - Starch - Dye Stuffs - Cerosie or Wax.

A Treatise Upon Their origin, varieties and culture;their value as a crop;and the manufacture of of sugar, syrup, alcohol, wines, beer, ceder, vinegar, starch and dye-stuffs;with a paper by Leonard Wray, ESE., of Caffraria, and a description of his patented process fro crystallizing the juice of the imphee.
To which are added, copious translations of valuable French pamphlets.
By Henry S. Olcott.
Fully Illustrated with Drawings of the best Machinery.

New York:
A. O. Moore, Agricultural Book Publisher, (Late O. M. Saxton & Co.)
No. 140 Fulton Street.
1857.

Vinegar

Like all other saccharine juices, the sap of the sorgho,  raw, and the wines and cider made from it, will rapidly  pass into the acetous fermentation. As soon as the cut  end of the stalk is exposed to the atmosphere, the oxygen  attacks it, and the fermentation commences. I have  found the sap of stalks which had lain in stack on our  place for two months, to be as acid as the best vinegar,  and although I have had no personal experience in vinegar manufacture, I still should not be afraid to testify,  with no other facts corroborative, that the sorgho is a  vinegar-producing plant.

The Count Moigneric, says Dr. Turrel in the Imperial  Society's Bulletin, of September, 1856, made vinegar by  watering the bagasse, already crushed, with fresh juice  of the sorgho. He obtained the acetous fermentation  and a perfect vinegar.

Mr. D. Jay Browne, in his remarks before the United  States Agricultural Society, said that he believed fifteen  hundred gallons of vinegar could be made per acre from  the sorgho. He had a specimen at his house in Washington, and pronounced it very good.

Lacoste says likewise at page fortyfour of his book,  "that the juice of the sugar sorgho submitted to the acetous fermentation, will produce vinegar of excellent  quality; and it will also be profitable to submit to this transformation the weaker alcohols arising from the final distillations."

The methods for the production of vinegar are so  simple, as to be familiar with almost every one of my  readers, and it will, consequently, be useless to occupy  much space in detailing them at length. I would simply  recommend that the practice usually employed in treating  the juice of apples, of the sugar maple, and the various  other saccharine fluids commonly employed for the manufacture of vinegar, be applied to the juices of the sorgho  and imphee as they come from the mill.

Sicard says that he has been in the custom of making  vinegar of the knots of the cane stalks, and of adding to  them such canes as were more or less spoiled. His process is extremely simple, and is as follows:
"Bruise the pieces in the mill, put them in contact with  a sufficient quantity of water to cover them a few inches,  let them ferment then all alone until the liquid has acquired the qualities desired for good vinegar. It is indispensable to draw this vinegar off once or twice, with a  view to removing from it all foreign substances." He  says that his vinegar is of a yellowish white color, and of  a very agreeable acidity. He has sometimes allowed the  knots to ferment before covering them with water, and in  this way has obtained a vinegar very deeply colored.  For the purpose of making vinegar, he has likewise made  use of the cider or piquette of the sorgho, by adding to it  a slight quantity of tartaric acid. He says vinegar can  likewise be obtained by putting into a barrel the residue  of canes from which the juice has been extracted for the  manufacture either of sugar or alcohol. In this case he left them without disturbance until they had acquired a  heat, of which he was made sensible by putting the hand  in the mess; he then added to it water, and let it ferment  as before mentioned.


Starch of the seed.

The consumption of starch in the United States, at all times large, has recently increased, owing to causes,  among which may be enumerated the present universally  prevalent custom of our females wearing stiff skirts; and  much more starch is eaten than formerly, prepared in  various forms for the table, such as starch, farina, tapioca,  &c. The seed, deprived of its envelope, has been submitted to numerous experiments by Mr. Wray, Count  Beauregard, Dr. Sicard and others, chemists and amateurs,  and has been found to yield forty-five per cent, of pure  starch of very excellent quality. In fact, it only needs for a  person to cut in two a fully matured seed, to be convinced  of the possibility of causing starch manufacturers to be  considerably interested in this plant, when the area under  cultivation shall be such as to bring down the prices of  the seed to a moderate rate. On taking off the outside  envelope of the seed, the one in which is contained a  very deep purple dye tint, we see adhering to the starchy  matter, another of a clear brown color, and somewhat  unctuous to the touch. So intimately is it a part of the  composition of the seed proper, that we anticipate an impossibility to separate it, except by the process applied to  barley, which is known as pearling, and in this way the  desired result will be easily attained. What will be a  cheap and expeditious method for removing the seed hulls, we cannot at present say. If it can be shown that the hulls, are valuable for the dyes which they will yield, ingenuity at once will be stimulated to produce a hulling machine; and if, as we think very probable, it shall be found the starch of the seed can be readily made use of, then again the same causes in operation will demand such a machine. But, at present, Dr. Sicard has made his experiments, as I have made my own with the hulls, by rubbing the seeds together in such a manner as to cause the hulls to separate of their own accord. Dr. Sicard made an experiment with about 175 Ibs. of the seed to determine the proportions of coarse bran, middlings, and fine flour, and obtained thirty-three pounds of each of the two former, and about ninety-five pounds of the latter. The coarse bran and middlings were both of a violet tint, arising from the coloring matter impregnating the outer lining of the hull. The fine flour itself offered to the eye an appearance of violet slightly bordering upon a rose color, and even after having been passed through a silken sieve, was still of a very pale rose color. To assure himself that the coloring matter which thus tinted the fine flour was merely contained in the outside covering of the seed, he undertook very minute experiments, completely removing all the hull and the two successive interior coatings before passing the seed through the mill, and even made use of chemical agents to remove the color. The result, it is true, was the production of a starch of very brilliant whiteness, but his experiments proved to my mind that the production of pure white starch will be a matter of considerable difficulty . It will have a pale rose color, which may, or may not, militate against its general introduction. He made from the starch at different times bread and cakes, and in the different cases varied success, some being palatable and others not. The flour of the sorgho is of an inferior quality as compared with wheat flour, and others of the finer grains, and any mixture of that with wheat flour is a fraud upon the stomach, giving a quantity of inferior aliment with an accompaning bribe of a better one, as quack physicians will make palatable to their patients nauseous pills by surrounding them with a coating of sugar. In speaking, however, of starch and the various forms of food to be made from the Chinese Sugar Cane. I would not be understood as embracing in the same category those which the imphee may furnish, for, because of the absence of any coloring matter from its hull, the peculiar plumpness of the seed, and the large quantity of starch found to be present, I have reason to believe that it will indeed be a valuable acquisition, and its culture be duly undertaken with this simple object in view. Be that as it may, we cannot alter the composition of the starch, nor of the other components of the sugar. Whither tinted rose color, or as white as the driven snow, it still will have its own unchanging proportions of carbon, oxygen, and hydrogen, which will represent a certain nutritive value, and for animals it cannot but prove, as indeed experience has already proved it to be, a very excellent fodder crop.

Madinier says, at page 10, that the seed contains 10 to 12 per cent, of nitrogenous matter gluten and about 60 per cent, of starch, which would make it, so far as the proportions of nitrogen are concerned, to resemble our common corn; but where he obtained his analysis, I am not informed. He says that the real use of the sorgho is not for bread-making, but it should be eaten on the farm in the form of broth and soups for the laborer, or to be boiled up in quantities and given for fattening pigs and cattle.



Dye Stuffs

Previous to the receipt of the pamphlets from Messrs. Hedges, Free, & Co., which were sent to them by his  Excellency our Minister at Paris, I had seen in my researches after the facts collated by French experimenters  and published in the French journals, occasional mention  of the experiments of Dr. Sicard of Marseilles, in procuring from the hulls of the seed a tint for dyeing;but  not the slightest clue was given as to how the dye was  produced. Thinking it an interesting aspect of the  sorgho culture, I was anxious to duplicate, if possible, his success; and to this end made various laboratory  experiments with alcohol, sulphuric ether, the various  acids, boiling the hulls in a retort with oxalic acid,  muriate of tin, alum, dilate acids, and plain water, and  obtained a number of tints of greater or less brilliancy.  Of these one was a deep purple, obtained by simply  boiling the hulls in pure water for about fifteen minutes;  another, a beautiful rose colored fluid, was made by  boiling the hulls of another sample (received from  France) in very dilute sulphuric acid, a few drops of the  acid to a pint of water being sufficient. And, by dropping  into the pure water in which the hulls were being boiled a few drops of nitric, muriatic, or acetic acids, as the case  might be, I obtained different shades of red. I inserted  in the liquid strips of cotton and silk fabrics, and .set  them with alum. In one case, I took a piece of white  ribbon, and by boiling it in the tinted solution for a few  moments, obtained a very deep color. In another case,  in a weaker solution, a ribbon was colored pink. Being  entirely unacquainted with the principles of dyeing, of  course my experiments were but imperfect, and were  useful only as proving the fact, that in the hulls was actually contained a tint, which might be very easily  separated. They led me to believe that, under proper  circumstances, this dye could be extracted and made into  pigments with profit.

In Dr. Sicard's " Monograph of the Chinese Sugar  Cane," he has introduced a specimen of twenty-one colors obtained by him from the seed, and for which he has  received letters patent. They range through all tints,  from a light buff to a very deep purple, but do not, of  course, present the brilliancy which they do when reproduced on different fabrics. "In fact," as he says himself  in his Postscript, " it would be difficult, by these specimens, to give the slightest idea of the beauty of the tints  which may be obtained on silk, woollen, or cotton  stuff. The first substance has especially a very great  affinity for the coloring matters obtained from the plant  which has occupied our attention;but if silk has more affinity for all the colors in general, there are others  which show remarkable beauty on woollen and cotton  stuffs. The coloring principles which we have obtained  are to the number of nine, entirely independent from each other, and capable of giving colored salts perfectly  crystallized. By combining our coloring principles with  different chemical substances, there are obtained not only  a number of known colors, but, furthermore, tints on the  stuffs which are unknown in France, and like which we  have no specimens except the beautiful embroideries  which we receive from China. We sincerely hope that  the Government, comprehending all the importance of  these discoveries, shall publish the results obtained. It  is impossible that a plant which, in the hands of a single  individual, has given results so extraordinary and so  varied, should not be called to play a great part in all  branches of industry."

I translate as follows the account of his curious researches:" The hulls which envelope the seeds  of the sorgho are tinted with a reddish brown so  deeply that they appear black. The tint is due to a  complex coloring matter condensed in this part of the  seed, but which also exists in the radicular fibers at their  origin, and in the young suckers. This coloring matter  is insoluble in cold water. Boiling water dissolves it,  with a red violet color. Alcohol, even cold, takes it from  the hulls, and becomes colored with a deep red. Ether  dissolves it, and takes on a bright red tint. A boiling  solution of alum takes on a reddish lilac color. Concentrated sulphuric acid dissolves it with a deep reddish  color; chlorohydric acid with a reddish orange color;  the alkalies with a brown. 

"The acid solutions in water, caused to precipitate a  substance of a deep reddish brown tint. Alkaline solutions precipitated by acids brown flakes, which redden  upon repeated washings. The supernatant fluids are  yellow. The alcoholic tincture evaporated, gives crystalline scales, which seem black when viewed in a mass, and that a fatty substance renders brilliant; the liquor and the waters from the washings are of a yellow color.

"Tincture of ether gives, likewise, by evaporation and an addition of water, a red precipitate, upon which floats a yellow liquor.

"There are, then, in the hulls of the sorgho, two coloring principles; the one red, slightly soluble in water, and soluble in alcohol, ether, the acids, and alkalies; the other, yellow, very soluble in water, and in the  other solvents, which is not precipitable from its solutions like the red matter.

"The red matter, which we may call purpurholcine, presents itself under the form of a reddish violet powder, so deep in color that it appears black; it has no smell; its taste (very weak) is a little bitter and astringent. Heated in a closed tube it does not volatilize, but gives empyreumatic vapors, which condense themselves into yellow oily drops. In presence of potashed lime it gives, under the influence of heat, alkaline vapors. It is then an azotized substance, and of which we will, further on, determine the atomic composition. The purpurholcine is but little soluble in water, but dissolves readily in boiling water, in alcohol, cold and warm, and in ether, with a reddish color:sulphuric acid and chlorohydric acid dissolve it with an orange color. Potash, ammonia, lime water, and the water of baryta, communicate to it an intense color; alum, a red violet. It is not soluble in fixed oils; it can be prepared by several processes. First, treat the seeds with concentrated sulphuric acid; allow them to remain in contact with it one or two days; then it is mixed in a large quantity of water; the whole is thrown upon a filter and washed until the liquor is no longer acid; the carbon which remains upon the filter, mixed with the color ing 'matter, is treated by warm alcohol, and gives a tint, which it is only necessary to distill, and add to it water, to obtain the purpurholcine, in brilliant scales, tinged with a little fatty matter. The liquid retains the yellow substances, and a little of the purpurholcine.

"Second: The seeds can be treated directly by alcohol and operated with, as above given for the alcoholic tincture; ether conduces to the same effect.

"Third: We can furthermore employ a solution of potash; it makes a brown magma, which is to be filtered; and in the liquor put with care some chlorohydric acid;brown flakes are precipitated, upon which will float a yellow liquid. These are to be separated, washed well, redissolved in alcohol, and the latter gives, by evaporation, the purpurholcine.

"Uses:This coloring matter can be used for dyeing. By varying the dissolvents and the mordants, are obtained, upon cotton, woolen, and especially upon silk stuffs, beautiful tints, which vary as much as can be desired in the browns, the grays, the reds, the oranges, and lilacs. Our conviction, in this respect, is based upon dyeing experiments, on a small scale.

"The yellow matter, which we shall call xantholcine, is  very soluble in water, either cold or warm. Soluble in acids, which cause it to become an orange yellow; the alkalies preserve its colors. It forms with, different metallic oxides, red and orange lakes.

"The stuffs, with the use of mordants, take on various tints of yellow and of orange, brown, and rose color. It is obtained at the same time as the red matter, and remains in solution in the different liquids where the purpurholcine is precipitated; but it is not pure, and is mixed with the red matter. The best process to isolate it, is to make use of potash. It can be purified, by making use of the process indicated by Kullmann, for the yellow matter of the madder which this chemist has named Xanthine. Thus the seeds of the sorgho contain two coloring matters, which applied to dyeing, can replace madder and give all the shades which are obtained from the roots of this plant. The purpurholcine differs from the red matters of the madder by its non-volatility. The Xantholcine seems identical with the Xanthine."

Dr. Sicard's process having been made public, has  created considerable interest in the city of Lyons among  the large silk manufacturers, and experiments are being  made to test the value of his coloring matters, the result  of which will settle the question as to its practical utility.




Cerosie;Or the Vegetable Wax on the Stalks of the Sorgho

In a previous place, I mentioned that as the plant approaches maturity, a white efflorescence makes its appearance upon the outside of the stalks, accumulating, in the greatest proportion, under the footstalks of the  leaves. This vegetable wax cerosie, the French call it is similar in its composition to the wax produced by bees; it is, however, dry, hard, and may be pulverized; fusible at 90, and if mixed with purified tallow, and made into candles, burns with a clear brilliant light. It is employed for this purpose by the inhabitants of the north of China. Mr. Hardy, the Director of the Government Nursery in Algiers, makes a calculation as to its value per acre, by which he shows a net profit of thirty-six dollars, to be added to the other profits given by the cultivation of the sorgho; but I do not see how we can, for a moment, adopt these views as applicable to our conditions of climate and prices of labor. In Algiers, Mr. Hardy could secure the service of Arab boys and women at a very low price; and in China; the labor of a man is remunerated with only a few cents per day;but in our country, we cannot hire a laborer for less than a dollar a day. It seems to me that, taking into consideration the fact that the cerosie is not secreted by the stalks so abundantly as it is in Algiers, we cannot spare the laborers from more important duties, to go over the field and carefully scrape the wax from the outside of the stalks. To obtain a small quantity, to illustrate my lectures before the Legislatures last winter, I employed one of our pupils, for nearly half a day, and the little success that he met with, convinced me at the time, that any calculations of its becoming an important commercial commodity in our own country, were futile, unless, perhaps, by either steaming the stalks in a vat after they were cut, or by the use of some machinery, the wax could be removed more expeditiously, and in greater quantity than it was in this instance.

Any one of my readers can satisfy himself that it is indeed a wax, and burns exactly like wax candles, by collecting a small quantity of it into a heap and setting fire to it with a match. The flame is very white and beautful, so long as it lasts.

Professor Gray, at page 60, section 86 of his " Botanical Text-Book," supposes from the fact that bees produce wax from sugar, and that the wax of the sugar cane sometimes passes into sugar, that the vegetable wax found in plants is formed of sugar, or similar products. The Ceroxylum Andicola, or Wax-bearing Palm, is an instance of the considerable secretion of wax by a vegetable. Mr. Hardy has been attacked in various French journals for his unwise championship of this novel product; but with a persistence either the result of constitutional proclivity, or because warranted by the facts which he has actually arrived at in his Algerian experience, he writes to Count Gasparin that he desires his investigations to be remembered, and his assertions to be put on record for future reference, that he is more convinced than ever that the wax of the sorgho will indeed be one of its most valuable products.



Sorgho Paper

In the books of M. Duret and Dr. Sicard are pasted specimens of paper, respectively obtained by them from the pulpy sorgho stalks, of which that in Dr. Sicard's book is, I think, the best. It presents the appearance and texture, to a great extent, of fine parchment, and is naturally sized, so that it is pleasant to write upon. It is quite strong, and for that reason suitable for wrapping paper. Of it he says, excusing himself for its unfinished quality, "I think it better to give this product in all its primitive purity, rather than to color it. Its composition presents doubtless defects, which explain themselves easily when it is remembered that this paper has been made by a person entirely unacquainted with paper-making, in want of all objects necessary for this industry, and aided simply by my little son; it will be understood by the result obtained, how much can be obtained under proper conditions from this plant."

Duret gives the process for making paper from corn stalks, as follows: " One hundred and twenty-five pounds of pulp of the stalk, which is yet moist, and from which the saccharine matter has been separated, are put in a copper, with about fifteen pounds of quick lime and a sufficient quantity of water to form of it a sort of clear paste. The mixture is moistened from time to time, and after several days of contact the pulp is triturated in a cylinder mill, as is the custom with common rags. After having reduced into paste the residue of the stalks, as we have just explained, it was mixed with twelve and a half pounds of paste of coarse rags; and the mixture was then submitted to a new trituration. This one hundred and twenty-five pounds of the stalk mixed with twelve and a half pounds of coarse rags have yielded sixty-three pounds of wrapping paper, well sized.

M. Hudelist thinks that, with fifty per cent, of common paste, he could have obtained a paper very strong and very well sized, by giving no more care to the trituration than in working on rags.

M. Felix Yospette has also made paper with the stalks of corn by a process analogous to the preceding; but in place of ten per cent, of the pulp of rags, used in the experiment made by M. Hudelist, he made use of twenty per cent., and has obtained, with but little trouble, the same proportion of paper. If, in the place of using his corn pulp moist, that is to say, immediately after it had been pressed, he had let it dry before turning it unto paper, it would have been necessary to boil it to resoften it, and submit it afterwards, as we have above mentioned, to the successive action of lime water and of the cylinder. The paper made by M. Yospette is pliant, close in texture, very solid, of a pale shade, and made without  other odor than that of the stalk from which it was made; it is naturally sized, for, in writing on it, it is impenetrable to common ink.

The quire of twenty-five sheets weighs one pound six ounces; consequently the ream, which has twenty quires, gives a weight equal to twenty-seven pounds. The pulp of the stalks loses by desiccation nearly two thirds of its weight. Twenty pounds of this pulp, very dry, produced twenty pounds twelve ounces of manufactured paper. There would then be an advantage in making cornstalk paper with the moist pulp, which would be impossible in a large manufacture, where the mass of matter to be worked up should be dried in order that it might be manufactured as it was wanted. For the military service, cartridges have been made with this stalk paper, and it has been proved that it resists humidity more, and is less combustible than that which is usually employed for the same purpose.

As yet, of course, no experiments have been made in making paper from the sorgho stalks in this country, but from the specimens in the books of Dr. Sicard and M. Duret, I think it possible that our manufacturers will apply themselves to experiments in this respect, and doubtless improve upon the results of the French investigators.

Thus, through all its different aspects, have we traced this wonderful plant; which, although so lately introduced, has created such very general interest with those who have had any experience in its cultivation. It now only remains for me to present the result of my labors to the American farmers and planters, and to express the wish that the Chinese Sugar Cane may realize the flattering promise which it now gives, and prove itself worthy of adoption into the list of our most valued economical plants.

Pienempiä teknillisiä uutisia ja neuvoja. Hyvää mustetta.

Suomen Teollisuuslehti 2, 1893

Hyvää mustetta, jolla voi kirjoittaa lasille, posliinille ja metallille ja joka ei helposti vedessä liukene, saadaan sekoittamalla 10 osaa valkaistua shellakkaa, 5 osaa veneetsialaista tärpättiä, 15 osaa tärpättiöljyä ja 5 osaa kimröökkiä. Molempien hartsien liukenemista tärpättiöljyyn helpoittaa lämmittäminen vesikylvyssä, jonka jälkeen väriaine siihen sekoitetaan niin kauvan kun seos vielä on lämmintä.

Pienempiä teknillisiä uutisia ja neuvoja. Saappaiden kiillotuskeino.

Suomen Teollisuuslehti 2, 1893

Sekoitetaan 20 osaan vettä 1 osa booraksia ja 3 osaa hyvää rubiinishellahkoa ja kuumennetaan seosta samalla yhä hämmentäen. Kun kaikki on liuennut kaadetaan kirkas neste pois, liuvotetaan 1-2 osaa tanniinimustaa 5 osaan vettä ja sekoitetaan tämä nesteeseen. Tanniinimustan sijasta voi ottaa aniliinimustaakin, mutta ensimainittu on kuitenkin parempaa, sillä se ei ainoastaan ole melkoista halvempaa ja värjää hyvin, vaan on siinä parkkiainettakin, joka nahalle hyvin soveltuu.

Ennen musteella kiilloitetuista kengistä kaikki muste huolellisesti pesemällä poistetaan, ja vielä kostea nahka sivellään eläinrasvalla, parhaiten hevosen ihralla, ja kun tämä jotenkin on kuivanut, sivellään päälle edellä mainittu kiillotus-aine mahdollisimman yhtätasaisesti. Jos nahka pitemmän aikaisen käyttämisen jälkeen alkaa tulla kovaksi, kostutetaan se uudelleen ja rasvataan, ja taas kiillotetaan.

Pakkohuutokauppa (Wärjärimestari Allen)

Savonlinna 21, 24.5.1879

Koska tänään Maistraatin edessä tapahtuneessa pakkohuutokaupassa, jossa ostettawaksi tarjottiin wärjärimestari Johan Allenin ja waimonsa Mathilda Allenin omattawa läntinen puoli taloa ja talonasemaa N:o 18 tämän kaupungin wanhemman  osaston kolman nessa korttelissa Kaupunginlääkärin Frithiof Gahmbergin weljenlasten ja holhottawien taloon ja talon asemaan kiinnitetystä saamisesta, tekewä kaksituhatta kaksisataa markkaa kuuden koron kanssa, luettu wiime wuoden Marraskuun 28 päiwästä, ei tehty keleollista tarjomusta, niin myydään sama talo ja talonasema uudestaan julkisen nosto- ja lasku-pakkohuutokaupan kautta Maistraatin istunnossa täällä Maanantaina ensitulewan Kesäkuun 16 päiwänä kello 11 e. p. p. sanotun welan suorittamiseksi;jota kuulutetaan. Sawonlinnan Raatihuoneella, Toukokuun 14 päiwänä 1879.
Maistraatin puolesta:
Hugo Ferd. Forss.

Signs and Symbols

Scribners monthly 5, 1879

Frank B. Mayer



Until recently we affected to despise the Middle Ages;but a nearer view of that shadowy time gives us vistas of light and color, of graceful and quaint forms, of a people quick to see the beautiful and prompt to put their wits to work in expressing it. No little of this activity was absorbed in carving, forging and limning, and it was during this period that symbols and signboards, vanes and weather-cocks, figureheads and door-knockers, were in their glory;they were indeed the peculiar offspring of the age of feudalism. Then the houses and castles of the nobles were always open to the traveler, and the prominent feature of the family crest or armorial bearings above the door bore fruit of suggestion in such names as the "Blue Boar," the "Red Lion," or the "White Rose."

When the hostelry replaced the hall, the carved scutcheon of the castle was probably represented by a banner bearing the arms or crest of the lord of the manor, which in its turn, suggested the more permanently suspended board or enseigne. From a family crest, or some such rude device as the "Vintner's Bush," or the "Cakes and Ale," business rivalry sought advertisement in more conspicuous signs, which, as they grew in size and beauty, required for their support, the elaborate iron-work in which the mediæval artist reveled. They were carved and gilded, and often sustained in a massime frame-work united marvels of the skill of painter, gilder, smith and joiner, and in their redundant ornament became verily triumphal arches in honor of Bacchus. The tradesman, from the simple exposure of the tools of his craft or the best of his wares, emulated the inn-keeper, and each jutted beyond the other his claim to notive;until the useful and picturesque sign became an intolerable nuisance of a mere commonplace;no longer a landmark to the stranger, or the pride of the citizen. At the word of the law, its creaking music ceased. So departed in the Old World historic and commemorative signs;heraldic and emblematic signs;signs of monsters, of birds and fowls, fishes and insects, flowers, trees, and herbs;signs biblical and religious;signs of saints and martys;emblems of diginites, trades and professions, humorous and comic, even pictorial puns and rebuses. For a while after the projecting or hanging signs were forbidden, similar ones were placed against the front of the house, and many carved in stone;some of these, particularly on the continent of Europe, were truly works of art. The lingering love of art or old associations has preserved or reproduced many of the old devices, but with the general knowledge of reading they are no longer a necessity.



Convivial England has always clung to its old inns, and one may yet feel a genial glow at the mention of mine host of the "Garter," the "Boar's Head in Eastcheap," the "Markis o'Granby," or the "May-pole Inn." Nor has there been lack of effort to celebrate them by pen and pencil;so that in the pages of novelists and poets, the American people have become tolerably familiar with their appearance and their customs.



* The writer acknowledges receipt from an unknown friend of the sketch for the lower sign.

With old American inns our people can hardly be said to be acquainted, - still less with those whose symbolism was most interesting. New England - whether on a ccount of Puritanism we cannot say - seems to have little to show in this line. Preserved in the historic collection at the "Old South Church" in Boston is a colonial sign in which the generous punch-bowl asserts its independent swing. Nor could this "old continental" have been a solitary example, if we believe the European travelers of thise days, who speak of the "insatiable thirst of their fellow-passengers of the stage-coach, who never saw a sign-board but they must halt the coach to refresh themselves with 'grog'." That these signs were sometimes turned to more spiritual use is evident from a chap-boook of the time of Wesley and Whitfield, in which we read that "Sign-boards are spiritualized with an intent that when a person walks along the street, instead of having his mind fill'd with vanity and their thoughts amus'd with the trifiling things that continually present themselves, they may be able to think of something profitable." In the old "Middle States," they took a wider range. Our American Vasari, Dunlap, in acknowledging "that many a good painter has condescended, and many a oen been glad, to paint a sign," records that in Philadephia the signs have been remarkable for the skill with which they are designed and executed, and in support thereof cites the testimony of the artist Neagle as that of "an excellent artist and judicious man" in his appreciation of the merits of the signs of Matthew Pratt. "I have seen the works of Pratt," says, Neagle "portraits, and other subjects, and I remember many signs for public-houses (now all gone) painted by his hand, and I assure you they were by far the best signs I ever saw. They were of a higher character than signs generally, well colored and well composed, the works of an artist descended from a much higher department. A notably fine piece of work was a game-cock in a barn-yard, which for many years graced a beer house in Spruce street. In the sign of the Federal Convention of 1788, - first raised at the corner of Fourth and Chestnut streets, - Pratt gave excellent portraits of the distinguished men assembled on that occasion, and day after day the streets were filled with crowds occupied in identifying likenesses. The sign must have been painted soon after the adoption of the Federal Constitution, and I remember many a time gazing as a boy at the assembed patriots, especially at the venerable and xonspicuous head of Dr. Franklin." Other signs by this artist were a "Neptune" for Lebanon Garderns, an admirable "Fox Chase" with a sunrise landscape, in Arch street, a drover's scene, and others, most of them with verses at bottom composed by himself. Pratt's signs were broad in effect and were loaded with color, and his style and touch were free from "niggling." "I remember them well," says Neagle, "for it was in a great measure they which stirred a spirit in me for art whenever I saw them, which was frequently." Pratt, who was born in Philadephia in 1734, was a school-mate of Charles Wilson Peale and of Benjamin West, "at Videl's school up the alley, back of Holland's hatter's shop." At ten yars of age he wrote twelve different hand-writings and painted a number of marine pieces. As the friend of West and in company with the latter's father, he conducted the betrothed of Benjamin to London, where he became a student and member of his family. He assisted West in painting the whole royal family, and aided Peale in forming the first museum in Philadelphia. He was devotedly attached to his profession, but, feeling that the legitimate path of limner could not support his increasing family, he painted at intervals a number of signs. "Gallagher," says Dunlap, "in 1800, in Philadelphia, painted portraits, scenes, and signs, but his taste for lounging exceeded his devotion to art, and he met the fate of idlers." Not so a more noted name and a truly American genius, William S. Mount, born at Setauket, L. I., 1807, an orphan, and a hard-working farmer's boy, unti lthe age of seventeen, at which age an elder brother took him as an apprentice to sign-painting. IN 1827, however, he returned to the fields and the farm, and under congenial influences painted some charming pictures of rural life and humor. Many of our artists have owed their first lessons either to coach or sign painting, and had the age permitted their development in the wider and higher field of decorative art, they would no doubt have proved a distinguished in that line as at the easel.



It was a pupil of a noted decorator of fire-engines that Charles L- Elliot with his fellow-pupil, the late Colonel Thorpe, received his first instructions in art. "This artis was John Quidor, whose shop was in Pearl street, between Elm and Centre, - a large-framed man, with unusually large projecting eyes. He enjoyed a great reputation as a painter of 'backs' of fire-engibnes, when firemen were especially noted for their frequent fights, and their engines for their decorative display. Quidor also tried his hand at figure subjects."



Philadelphia was not alone in the number of quality of her signs;for among the old towns of Pennsylvania, the German attachment to old ways is shown ithe maintenance of the tavern signs, and in Maryland with its English traditions, we recall creditable works of art, where all the operations of the cooper's shop or the forge were faithfully depicted, and particularly the flattering risks of the lottery. We remember with pleasure the old inns of Baltimore, where signs of the "Golden Horse," the "White Swan," the "Black Bear," the "Open Hand," the "Seven Stars," the Wheatfield Inn," the "Three Tuns," the "General Wayne," the "May-pole Inn," the "Rising Sun," the "Bull's Head," the "Beehive," and the "Golden Lamb," hung amids groups of immense Conestoga wagons, - great terrestrial arks, drawn by six or eight horse teams, the link between the pack-horses and mules of colobial days and the railroads of our time. In the town, these land-ships crowded the streets, and their horses fed from throughs sustained on the wagon-poles. With the old signs, to the youthful eye such wonders of art, we associate the life of the old turnpike roads:the stage-coach with its lively horses, and the bugle-notes of the driver as he approached the post-office or the inn;the turnpike gate with its over-hanging roof and turn-stile for the wayfarer and its keeper, often a rural character;and the long wagon strains with the emigrants to the "Western Country," as all beyond the Alleghanies was then called. Immense hers of cattle passed along these roads to Eastern markets, following the lead of a clanking chain, and the road was alive with horsemen and footmen, - the itinerant preacher, the returning drover or farmer, the pedler and the traveling tinker. Of the inns where these people tarried we recall on the great stage route from Philadelphia to Baltimore, the sign of the "Red Lion," a relic of English loyalty, and the "Heart in Hand," expressing a welcome. In "Baltimore-town," at that time, the Wheatfield Inn (now transformed, as others have been by false pride, into the name and dignity of a "hotel") presented as a sign a luxuriant growth of ripened grain invaded by hungry rats;the "Three Tuns" spoke of unlimited joviality, and the "General Wayne" exhibited, suspended from its iron frame, a full lenght of "Mad Anthony" in his Continental uniform. This sign, the last of its kind, still hangs in mid-air, faded out of countenance amid street cars and locomotives. Of more pretentious inns, the resort of poeple of quality, there was the "Globe," with its elaborate sign-board, a golden hemisphere hanging from iron work above its wide door. The "Indian Queen" was noted as "the best kept house of its day, and having accommodations for two hundred guests with bells in every room;" thence rode forth General Jackson in company with the Indian chief Blackhawk, to see and be seen by the town. The "Seven Stars" sparkled in a blue sky, and the "Fountain Inn," with its refreshing sign, was a substantial caravansary after the style of the galleried inns of England, but little modified in plan from "Ye Tabard in Southwark," whence Chaucer's friends set out to Canterbury, or from those inns in whose court-yards Shakspere's fellow-comedians acted in Good Queen Bess's time, amusing our forefathers of summer afternoons with quaint jokes and comic parts. It was built around a court having a refreshing fountain in the center, access to the bedrooms being afforded by a shady galleries on each story. Here Washington tarried on his way North from Virginia, and here this little anecdote still clings to its memory:After the fatigues of a day passed in the interchange of official courtesies and a review of the tropps, the General had retired to his room to seek a much-needed repose, when he was drawn to the door by a gentle tap. Opening it he met the awe-struck gaze of two little boys.



"What can I do for you, my little men?" said Washington.

"We want to see General Washington," one replied.

"I am the General," he said, leading them graciously in;and, while he chatted with them familiarly, he observed that none wore a cockade in his hat, but not that of a Federalist. Calling a servant, he sent for ribbon, pins, and scissors, and quietly fashioned a cockade, which he pinned to the hat of the other boy, saying:

"That, my boy, is the Federal cockade, the cockade of the Union;weat it for my sake."

The boy, who lived to be a distinguished jurist, always preserved the treasure.

The origin of Odd-fellowship in America is closely connected with a Baltimore inn. At the "Seven Stars," on the 26th of April, 1819, the first American lodge of Odd-fellows was instituted - by the assembly of the required number of five of the order who had previously been initiated in England - under the name of Washington Lodge, No. 1. Thomas Wildey, to whom a monument is erected in Broadway, Baltimore, as the father of Odd-fellowship in America, was elected Noble Grand. At the "Three Loggerheads," a dismal out-of-the-way tavern, near the docks, and much frequented by sailors and wharf loungers, the organization grew into importance, and received the first warrant ever granted to a lodge in the United States from the order in Mother Country. Here the grand lodges of Maryland and of the United States were instituted, and held their first sessions. Its sign, swung from a projecting beam, represented upon each side two extremely ugly faces with the legend above them "We three loggerheads be." The social character of the lodge at the "Logger-heads" is described by a passer-by, who, one summer night, was attracted beneath the open windows by the sounds of mirth. A large room in the second story was well lighted and pretty well filled;a noisy commotion was prevailing, but by three vigorous blows of a mallet orderly silence was produced. All at once, a deep-toned tenor voice sang "Old King Cole," with all the original variations. The coval imitations of the four-and-twenty fiddlers, fifers and drummers, were loudly given amid thunders of applause. A soliloquy from "Richard III.," in imitation of a great actor of the day, followed. This was also well received. Ther was then a hubbub of internal commotion which lasted until stopped by the loud-sounding mallet. A sweet, soft voice then executed "The Poor Little Sweep." Entering the tavern, the stranger demanded:"What is the charge to your free-and-easy?" To which mine host indignantly replied, "There's no free-and-heasy 'ere, it's the hoddfellows' lodge hover 'ead."

The American sign-painter has usually been inspired by national feeling rather than popular humor or local renown, hence the "spread eagles" that have taken flight, alas! to be replaced by the "National" or the "Union" hotel. The heads of Washington and Franklin, with a few of the earlier presidents, remain, but strange to say, that prototype of the Yankee nation, not the Father but the Uncle of his country, the ubiquitous Uncle Sam, has yet to be honored in this class of out-of-door art. We offer his typical portrait in the national bird, that
"Emblem of Freedom, stern, haughty, and high,
The gray forest eacgle, the king of the sky."



In old Annapolis, as in other colonial capitals and provincial sea-ports, loyalty to the crown and love of the sea suggested the choice of such names as the "Duke of Cumberland," the "King's Head," the "Ship and the Topsail-sheet-block." A famous inn in Williamnsburgh was the "Raleigh Tavern," and the Old Dominion must have had many a noted sign-board.

In vain we look in modern New York for relics of the signs of the Knickerbockers. Except the "Crowing Rooster," who served so often as the Dutch weathercock, few traditions exist of the sign-boards, with quaint devices and odd verses, which must have guided the Nieuw Amsterdammers to their beloved schnapps. Only the oldest New Yorkers remember the "Uncle Toby";the "Pewter Mug," the retreat of the old Democracy of Tammany;the "Bull's Head" in the Bowery, or even the "River God" of the Manhattan Water-works. One of the most inviting, perhaps, was an old New York coffee-house, which bore for sign a sirloin streak with the appropriate Shakesperean motto, "If 'twere done when 'tis done, then 'twere well 'twere done quickly."



From signs proper we turn to trade symbols, and recall the "Golden Spectacles," the Mortar and Pestle" or the "Galen's Head," the "Dangling Key," the "Bell," the "Awl," the "Fish," the "Gun," the "Three Gilt Balls" of "my uncle," the barber's pole and brass basin, and notably the tobacco manikins. The old warehouses with steep-tiled roofs, and doermerdoors with overhanging blocks for hoisting;the low counting-rooms with dingy rows of musty ledgers, tall desks, and a wood fire, with rows of leathern buckets hanging from the beams, were the background to the trader's sign, as the inns were to the more conspicuous sign-board. America may claim as peculiarly her own the manikins of the taobacco vender. So conspicuous were these wooden pieces that it is not to be wondered at that a foreigner arriving in this country asked if these were the statues of our great men. Before these objects became an article of wholesale manufacture, the skill and humor of the ship-carver alternated between land and sea, and his amphibious art begot a varied progeny of figure-heads and "tobacco-boys." As one of the family, we present the time-honored remains of one of the oldest of the boys. He is a jolly darky of the olden time, and must have seen the American troops march by after their triumphant repulse of the British from Baltimore in 1814. As a veteran, he has lately been placed on the retired list, and, withdrawn from the wind and weather, he enjoys an honored repose in the interior of the shop he has guarded since his infancy.



The three yses of the weed were represented by the smiking Dutchman, the Highlander with his "mull" of snuff, and Jack Tar with his quid;and these, with the aboriginal American, the son of Africa, and the turbaned Turk, were formerly the chief favorites;but recent ingenuity has devised many more including "Punch" and his companion "Judy," the "Girl of the Period," the "Fast Young Man," and others. "Vulcan Lighting His Pipe" and "Sir Walter Raleigh" were favorites in Old England, the latter's merits as a commander being merged in his celebrity as the giver to the workd of the great narcotic. A sign-board in London proclaimed that
"Great Britain to great Raleigh owes
The plant and country where it grows,"
under which some one wrote grimly,
"To George and North Old England owes
The loss of country where Tobacco grows."

In Holland, curiously enough, the "Dairy Maid" became the sign, par excellence, of tobacco shops;the process of sucking or inhaling the smoke having, by a rather remote association, carried back the Dutchman's mind to tender years of innocence and milk diet. "Troost for Zuigelingen" (consolation for sucklings) is still seen as a tobacco-motto, and one from a sign in Holland may be translated:
"Tobacco is a wondrous weed, 'tis easy to explain,
Since people who were long since weaned begin to suck again."



And here we may balance our books with Old England, to whom for the many sign-board devices she has given us we have returned the "Indian King and Queen," "Jim Crow," "Uncle Tom," and the "Red Rover," all popular signs of London. "Jim Crow" and "Captain Jinks" are almost the only instances of the hero of a song being promoted to the sign-board. "Uncle Tom" or "Uncle Tom's Cabin" is to be found everywhere, not only in England but on the Continent. The title of Cooper's novel seems to have taken hold of the popular fancy to an astonishing degree, not only as a publican's sign, but also for facehorses, ships, and locomotive engines. The "Indian King" is due to a visit to London, in 1710, of four Indian kings from America "who had audiences of Queen Anne and were a good deal talked about." Publicans have a strange fancy for Indian kings, chiefs, and queens, thus bearing out Triculo's assertion of the nation at large:"When they weill not give a doit to relieve a lame beggar, they will lay out ten to see a dead Indian." Ther is a sculptured sign of an Indian chief at Shoreditch having all the appearence of an old ship's figure-head, and in Dolphin Lane, Boston, Lincolnshire, there used to be a sign intended for the "Three Kings of Cologne," but by the vulgar called the "Three Merry Devils." Eventually, by a strange metamorphosis, it became a quaintly dressed female called the "Indian Queen." The "Black Boy" seems to have been a tobacconist's sign from the first;for in Ben Jonson's "Bartholomew Fair" we find:"I thought he would have run mad o' the Black Boy in Bucklersbury, that takes the scurvy roguy tobacco there." In Jews's row or Royal Hospital row, Chelsea, a sign which greatly mystifies the maimed old heroes is "The Show-shoes." It is the sign of a house of old standing, and was set up during the excitement of the American war of Independence, when snow-shoes formed part of the equipment of the troops sent out to figgt the battles of King George against "Mr. Washington and his rebels."

The "Brood Hen and Chickens," and old English rural sign, the prevalence of which may be accounted for the kindred love for the barley-corn is the human and gallinaceous tribes, is probably the origin of the "Blue Hen and Chickens," so famous in our Revolution as the sobriquet of Delaware.

A new claimant to sign-board honors in our day, the only sovereign who in our republic asserts his pregorateive of popular homage is his majesty "King Gambrinus," liege lord of lager-beer. His origin is mythical, and probably, like Old King Cole, of fabulous existence. But with the universal consecration or the sign-board to Bacchus, it would be unfair to neglect the mention of the Holly-tree Inns, established in the interests of temperance and economy, and setting as admirable an example in their interior conduct as in the adoption of the old-fashioned sign-board.

We owe to Messrs. Jacob Larwood and John Camden Hotten, the London antiquaries from whom we have occasionally quoted, a most interesting book in their "History of Sign-boards," which calls up many a picture of the olden time. There is a peculiar pleasure in pondering over these old houses and picturing them to ourselves as again inhabited by the busy tenants of former years;in meeting the great names of history in the hours of relaxations;in calling up the scenes which must often have been witnessed in the haunt of the pleasureseeker:the tavern, with is noisy company;the coffee-house, with its politicians and smart beaux;and, on the other hand, the quiet, unpretending shop of the ancient book-seller, filled with the monuments of departed minds. America offers no such extensive store of interest as the older lands of Europe, but the field is not altogether barren, and it is to be hoped that much more will yet find record concerning our old inns, shops, and taverns.