Vaasa 63, 12.6.1909
Etelä-Pohjanmaan Kotiteollisuusyhdistys on Suomen Käsityönystäwien awustuksella toimeenpannut wikkoa kestäwän kotiwärjäyskurssin Seinäjoella, käyttäen wäriaineina pääasiassa meidän metsissämme kaswawia kasweja. Osanottajina on ollut Seinäjoelta, Ilmajoelta ja Nurmosta yhteensä 26 tytärtä ja emäntää, joista 20 oli kurssissa koko ajan. Opettajattarina owat olleet rouwa A. Hellén ja neiti Wäistö.
Wiime lauantai-illaksi oli kurssin osanottajat kutsuneet opettajansa ja muitakin paikkakunnan asianharrastajia henkilöitä illanwiettoon kunnallistalolle, mikä tällä kertaa oli aistikkaasti kasweilla y. m. koristettu. Aluksi saatiin kuulla mandoliinin, wiulun ja kitaran yhteissoittoa. Sitten kurssilaisista neiti G. Sallmén, walituin sanoin puhui kurssin opettajille, selittäen samalla, mitä wiiden padan ääressä 2 wiikon aikana uutteruudella ja hywällä johdolla on aikaan saatu. Esityksestä jo asiaan perehtymätönkin huomasi, ettei puheena olewa kurssi niinkään wähäpätönen ole ollut, kun ehkä jotkut owat luulleet. Uusia — eli sopisi sanoa wanhoja jo menneitten sukupolwien osaksi käyttämiä wäriaineita ja wärjäystapaa tarkemmin selwittämään oli asetettu näyttämöltä esitetty kuwa-arwotus. Jokaisella arwotuksessa olewalla tytöllä oli runsas walikoima kurssissa wärjättyjä lankoja ja kullakin lisäksi eri wäriaineita. Wuoron jälkeen sitten kerrottiin kädessä olewasta wäriaineesta ja sen käyttämisestä. Erityisemmin painostettiin sitä tawua sanassa, joka oli osana kuwa-arwotusta muodostawasta lauseesta. Wieraat saiwat sitten muodostaa lauseen ja tulihan wihdoin selwille että "kotiwärit kaunihimmat". Niin ja todellakin — kauniita oliwat kurssissa wärjätyt langat. Näin pääasiassa kaswiwäreillä toimitettu wärjäys pitäisi oleman niin kestäwää, ettei sitä aurinko eikä muu haalistuta. Ei näkynyt kenenkään kurssilaisen käsissä wärjärin merkkiä. Nähtäwänä oli lankoja 39 eri wärjäyksestä, jotka oli ehditty toimittaa. Suullisten ja kirjallisten neuwojen kautta woiwat "ulosoppineet" nyt walmistaa kaikkiaan 253 wärisekotusta ja niillä wärjätä. Neuwoista tulee karwalangan osalle 35 sekotusta, willalangan 121 ja pumpulilangan osalle 58 sekotusta. Monet kurssin käyneistä aikowat tästä lähtien kotona wärjätä ne langat, joista sitten kankaita walmistetaan. Ehkäpä jollakin on jo wäriaineiksi koottuna lepänkuoria, mäkikanerwia ja koiwunlehtiä y.m. Lopuksi neiti Wäistö lyhyessä puheessaan terotti mieliin kuwa-arwotuksessa esilletullutta lausetta. Loppuosa illasta kului soittoa kuullessa, wirwokkeita nauttiessa, laulellessa ja leikkiessä.
6.12.10
Recent Foreign Inventions. Concentrating the Coloring Matter of Fresh or Spent Madder.
Scientific American 26, 8.3.1856
E. J. Hughes, of Manchester, patentee.
This inventor takes a fibrous or porous substance, such as cotton, wool, or sponge, and steeps it in a mordant calculated to combine with the coloring madder, &c.- When the material is thoroughly saturated, he subjects it to the action of the necessary processes to remove the acid and thoroughly precipitate the mordant on the material, as is usually done in calico printing. He then puts the material thus prepared into water with the madder or any preparations thereof. he heats the water, and leaves it a sufficient time to allow all the coloring matter to combine with the mordant fixed on the material, after which he exposes the material to the action of a strong acid, such as sulphuric, muriatic, &c., either slightly or much diluted, for a sufficient length of time to dissolve or decompose the mordant, and carbonize or dissolve the fibroud or porous material. When this is accomplished he puts it on a filter and washes and neutralizes it until the acid is removed. The residue is then the concentrated coloring matter he wishes to obtain.
For the delicate pinks on fine muslins this is a good plan of obtaining a refined extract of madder color; but for common purposes, the process appears to be a very expensive one.
E. J. Hughes, of Manchester, patentee.
This inventor takes a fibrous or porous substance, such as cotton, wool, or sponge, and steeps it in a mordant calculated to combine with the coloring madder, &c.- When the material is thoroughly saturated, he subjects it to the action of the necessary processes to remove the acid and thoroughly precipitate the mordant on the material, as is usually done in calico printing. He then puts the material thus prepared into water with the madder or any preparations thereof. he heats the water, and leaves it a sufficient time to allow all the coloring matter to combine with the mordant fixed on the material, after which he exposes the material to the action of a strong acid, such as sulphuric, muriatic, &c., either slightly or much diluted, for a sufficient length of time to dissolve or decompose the mordant, and carbonize or dissolve the fibroud or porous material. When this is accomplished he puts it on a filter and washes and neutralizes it until the acid is removed. The residue is then the concentrated coloring matter he wishes to obtain.
For the delicate pinks on fine muslins this is a good plan of obtaining a refined extract of madder color; but for common purposes, the process appears to be a very expensive one.
Alder Flowers, Oak Bark, Swamp Maple, and Tartar in Dyeing Colors.
Scientific American 26, 8.3.1856
(For the Scientific American.)
Messes. Editors - In your paper of the 2d of February you state "that Piesse Dupierre, of Paris, has obtained a patent for the employment of alder flowers to form a substitute for cream of tartar in dyeing black and other colors."
That alder flowers and the bark of alder are valuable materials in dyeing black is nothing new, for between the years 1796 to 1805 I used many tuns of them in black dyeing. When a supply could not be obtained I used white oak saw-dust, which I found to produce a still better effect. Any material containing gallic acid and tanning principle can be used to advantage in black dyeing. In this country, during the last English war, I used our swamp maple bark with better effect than alder. Three pounds of ground maple bark s equal to one pound of nut-gall.
Cream of tartar is used in a given range of bright colors, such as scarlet, orange, aurora, yellows, crimson, purple, violet, &c., for the purpose of imparting to them great brilliancy. It is used with either muriate or nitro-muriate of tin. The nitric and muriatic acids having a greater affinity for potash then the tartaric combines with it, liberates the tartaric acid, which combines with tin, forming in the liquor a tartrite of tin, which gives great brilliancy to coloring matters. How the gallic acid and tanning principle, both possessing powerful saddening qualities, and precipitating tin instead of combining with it, can be used in place of the tartaric, is to me very unaccountable. It is well known by experienced dyers that cream of tartar is never used in black dyeing, as it operates as a check on saddening. Both the gallic and tartaric acids are triple compounds of the same elements, hydrogen, carbon, and oxygen, but varying materially in their proportions, tartaric containing forty per cent. less hydrogen, twenty less carbon, and sixty per cent. more oxygen. Perhaps M. Pierre Dupierre may have some cheap magic process by which he can change the components of the gallic into the tartaric.
Wm. Partridge.
Binghamton, N. Y., Feb. 18, 1856.
(For the Scientific American.)
Messes. Editors - In your paper of the 2d of February you state "that Piesse Dupierre, of Paris, has obtained a patent for the employment of alder flowers to form a substitute for cream of tartar in dyeing black and other colors."
That alder flowers and the bark of alder are valuable materials in dyeing black is nothing new, for between the years 1796 to 1805 I used many tuns of them in black dyeing. When a supply could not be obtained I used white oak saw-dust, which I found to produce a still better effect. Any material containing gallic acid and tanning principle can be used to advantage in black dyeing. In this country, during the last English war, I used our swamp maple bark with better effect than alder. Three pounds of ground maple bark s equal to one pound of nut-gall.
Cream of tartar is used in a given range of bright colors, such as scarlet, orange, aurora, yellows, crimson, purple, violet, &c., for the purpose of imparting to them great brilliancy. It is used with either muriate or nitro-muriate of tin. The nitric and muriatic acids having a greater affinity for potash then the tartaric combines with it, liberates the tartaric acid, which combines with tin, forming in the liquor a tartrite of tin, which gives great brilliancy to coloring matters. How the gallic acid and tanning principle, both possessing powerful saddening qualities, and precipitating tin instead of combining with it, can be used in place of the tartaric, is to me very unaccountable. It is well known by experienced dyers that cream of tartar is never used in black dyeing, as it operates as a check on saddening. Both the gallic and tartaric acids are triple compounds of the same elements, hydrogen, carbon, and oxygen, but varying materially in their proportions, tartaric containing forty per cent. less hydrogen, twenty less carbon, and sixty per cent. more oxygen. Perhaps M. Pierre Dupierre may have some cheap magic process by which he can change the components of the gallic into the tartaric.
Wm. Partridge.
Binghamton, N. Y., Feb. 18, 1856.
Tekniskt. Brunering af jagtgevär.
Wiborg 30, 12.3.1860
Efter Karl Lintner i Kaufbenern.
Vanligen nyttjas härtill antimonchlorid (Butyrum antimonii). I stället för denna apoteksvara har Lintner med bästa framgång användt zinkchlorit, som kostar obetydligt, och hvar jägare kan bereda sjelf. Man löser zink i utspädd saltsyra, och när fräsningen (utvecklingen af vätgas) upphört, värmer man glaskolfven, hvari lösningen skett, tills denna kokar. Lösningen bör vara mättad, eller så zinkhaltig, att något zink till slut finnes oupplöst; skulle det sista zinkstycket lösa sig vid kokningen, tillågges ett nytt, tills intet vidare löses. Lösningen silas varm, och inkokas tills en uttagen droppe stelnar vid afsvalnandet. Af den sålunda koncentrerade zinkchloriden, uppvärmd så alt den är flytande, blandas 3 delar med 2 delar bomolja och sammansqvalpas dermed i en korkad flaska, tills blandningen svalnat, då den lemnar ett slags emulsion eller såpa. Flaskan hålles fortfarande väl korkad, emedan zinkchloriden annars insuger fuktighet ur luften och derigenom försvagas.
Den ur stocken löstagna bösspipan rengöres väl med varm såplut och varmt vatten, från allt fett, värmes, läppes i mynningen med en kork och i fänghålet med en vaxad koppartråd, och öfverstrykes derefter med chloridblandningen, medelst en fin linnelapp. Pipan ställes sedan i solskenet eller bredvid en varm kakelugn ett dygn. Den aftorkas sedan med eu mjuk borste, och öfverstrykes på nytt. Samma förfarande upprepas, till dess att pipans färg, som i början skiftar i grönt, blir röd, och slutligen brun. Härtill åtgå stundom 5 eller 6 dagar, i mån af luftvärmen.
Når färgen blifvit sådan som man önskar, afsköljes pipan, först med varmt regnvatten, derefter med svag lut, och slutligen på nytt med regnvatten. Brunsvatten, eller annat s. k. bårdt vatten, förorsakar lätt fläckar. Efter torkningen poleras pipan med en ren och sandfri kork eller mjuk trä, uppvärmes, och öfverstrykes med en fernissa af gummilack och sprit, hvartill man satt litet drakblod, för alt få fernissa mörkare.
Efter Karl Lintner i Kaufbenern.
Vanligen nyttjas härtill antimonchlorid (Butyrum antimonii). I stället för denna apoteksvara har Lintner med bästa framgång användt zinkchlorit, som kostar obetydligt, och hvar jägare kan bereda sjelf. Man löser zink i utspädd saltsyra, och när fräsningen (utvecklingen af vätgas) upphört, värmer man glaskolfven, hvari lösningen skett, tills denna kokar. Lösningen bör vara mättad, eller så zinkhaltig, att något zink till slut finnes oupplöst; skulle det sista zinkstycket lösa sig vid kokningen, tillågges ett nytt, tills intet vidare löses. Lösningen silas varm, och inkokas tills en uttagen droppe stelnar vid afsvalnandet. Af den sålunda koncentrerade zinkchloriden, uppvärmd så alt den är flytande, blandas 3 delar med 2 delar bomolja och sammansqvalpas dermed i en korkad flaska, tills blandningen svalnat, då den lemnar ett slags emulsion eller såpa. Flaskan hålles fortfarande väl korkad, emedan zinkchloriden annars insuger fuktighet ur luften och derigenom försvagas.
Den ur stocken löstagna bösspipan rengöres väl med varm såplut och varmt vatten, från allt fett, värmes, läppes i mynningen med en kork och i fänghålet med en vaxad koppartråd, och öfverstrykes derefter med chloridblandningen, medelst en fin linnelapp. Pipan ställes sedan i solskenet eller bredvid en varm kakelugn ett dygn. Den aftorkas sedan med eu mjuk borste, och öfverstrykes på nytt. Samma förfarande upprepas, till dess att pipans färg, som i början skiftar i grönt, blir röd, och slutligen brun. Härtill åtgå stundom 5 eller 6 dagar, i mån af luftvärmen.
Når färgen blifvit sådan som man önskar, afsköljes pipan, först med varmt regnvatten, derefter med svag lut, och slutligen på nytt med regnvatten. Brunsvatten, eller annat s. k. bårdt vatten, förorsakar lätt fläckar. Efter torkningen poleras pipan med en ren och sandfri kork eller mjuk trä, uppvärmes, och öfverstrykes med en fernissa af gummilack och sprit, hvartill man satt litet drakblod, för alt få fernissa mörkare.
The Art of Dyeing. - No. 30.
Scientific American 45, 21.7.1855
Fast Black on Woolen Goods - If woolen goods are first dyed a light reddish color with camwood, and then finished in a blue vat, the most durable color known is obtained. Boil the goods in camwood - two pounds of dyestuff to the ten of goods - for one hour, without any mordant, then wash them, and finish with an inidgo woad vat. This, by some dyers, is believed to be the best method of dyeing fast black on woolen goods. The oldest plan has been to dye the blue color first on the goods, then to dye a black on the top, in the manner described in article 29, with the addition of some madder to the logwood, and abuot one handfull of sumac to each ten pounds of wool.
Camwood Black. - Boil ten pounds of woollen goods for one hour in two pounds of camwood and one of fustic, then lift them, an introduce eight ounces of copperas, and boil for twenty minutes. Take them out of this, air them for fifteen minutes, and then wash them. after this they are boiled in a clean liquor with four pounds of logwood for one hour, and then lifted. Four ounces of copperas are then introduced into the kettle, and the goods boiled for half an hour longer, after which they are lifted, washed, and dried. Some dyers use one pounds of madder and one of camwood, with a handfull of sumac, instead of using camwood altogether.
Chrome Black. - Within fifteen years the bichromate of potash has come into extensive use in dyeing black colors on white woolen goods. Prepare the goods - 10 lbs. - by boiling them for one hour in six ounces of the bichromate of potash, three ounces of alum, and two of red tartar (argol.) They are then lifted, aired, and rinsed in two clean waters. Into a clean kettle, five pounds of logwood and half a pound of camwood are introduced, and the goods boiled in this for an hour and a half, when they are lifted, washed, and dried. This is a blöue black, and has not that depth of shade belonging to the other processes. By avoiding the use of alum and tartar in the mordant, and giving some fustic and more logwood, jet black is produced.
The use of sumac must be carefully attended to in woolen dyeing. Excepting for blacks and drabs, it should never be employed, and for these colors only a very limited quantity. Some dyers have supposed that because sumac and copperas make a black solution in water, that the same results can be obtained by the use of these substances on woolen dyeing, but this is a mistake. - Woolen goods boiled in sumac assume a rusty brown color, and are so altered in their nature by the tannin of the sumac, as to repel every effort to dye them a good black. Excepting in very minute quantities, sumac should never be used even in black woolen dyeing, as it is liable to injure the goods in appearance. it is often necessary to give weight for weight of logwood and goods for a good full black, and about one-fourth of the weight of fustic, to throw the color on the het shade. Some dyers use too much blue vitriol (sulphate of copper) in dyeing black on woolen goods; and out farmers' wives, when dyeing wool a black for home-made cloths, make the same mistake. Wool dyed black with a preparation of blue vitriol soon becomes rusty, and fades when exposed to sunlight and the atmosphere. This is owing to this salt of copper parting so easily with its oxygen. copperas of a dark dirty green color, free from peroxyd, is the best quality for use. In dyeing black on woolen goods, one ounce of it to the pound, with one-fourth of an ounce of blue vitriol, are about the proper quantities for the mordant. Verdigris is recommended by some dyers; but it is found in but few dyeshops; its use is far more limited now than it was fifty years since. Nut galls, hickory bark, and the rinds of walnuts are used in dyeing black on wool, but should in no instance be so used unless on the top of logwood; or with logwood when the goods have received and indigo bottom in a vat. None but the finest quality of black goods receive a dip in the woad vat, as this makes the color expensive. Almost all blackwoolen goods - broadcloths, narrow cloths, merino twills, delaines, &c. - are now dyed with the bichromate of potash preparation or mordant, and finished in a logwood and fustic liquor.
Fast Black on Woolen Goods - If woolen goods are first dyed a light reddish color with camwood, and then finished in a blue vat, the most durable color known is obtained. Boil the goods in camwood - two pounds of dyestuff to the ten of goods - for one hour, without any mordant, then wash them, and finish with an inidgo woad vat. This, by some dyers, is believed to be the best method of dyeing fast black on woolen goods. The oldest plan has been to dye the blue color first on the goods, then to dye a black on the top, in the manner described in article 29, with the addition of some madder to the logwood, and abuot one handfull of sumac to each ten pounds of wool.
Camwood Black. - Boil ten pounds of woollen goods for one hour in two pounds of camwood and one of fustic, then lift them, an introduce eight ounces of copperas, and boil for twenty minutes. Take them out of this, air them for fifteen minutes, and then wash them. after this they are boiled in a clean liquor with four pounds of logwood for one hour, and then lifted. Four ounces of copperas are then introduced into the kettle, and the goods boiled for half an hour longer, after which they are lifted, washed, and dried. Some dyers use one pounds of madder and one of camwood, with a handfull of sumac, instead of using camwood altogether.
Chrome Black. - Within fifteen years the bichromate of potash has come into extensive use in dyeing black colors on white woolen goods. Prepare the goods - 10 lbs. - by boiling them for one hour in six ounces of the bichromate of potash, three ounces of alum, and two of red tartar (argol.) They are then lifted, aired, and rinsed in two clean waters. Into a clean kettle, five pounds of logwood and half a pound of camwood are introduced, and the goods boiled in this for an hour and a half, when they are lifted, washed, and dried. This is a blöue black, and has not that depth of shade belonging to the other processes. By avoiding the use of alum and tartar in the mordant, and giving some fustic and more logwood, jet black is produced.
The use of sumac must be carefully attended to in woolen dyeing. Excepting for blacks and drabs, it should never be employed, and for these colors only a very limited quantity. Some dyers have supposed that because sumac and copperas make a black solution in water, that the same results can be obtained by the use of these substances on woolen dyeing, but this is a mistake. - Woolen goods boiled in sumac assume a rusty brown color, and are so altered in their nature by the tannin of the sumac, as to repel every effort to dye them a good black. Excepting in very minute quantities, sumac should never be used even in black woolen dyeing, as it is liable to injure the goods in appearance. it is often necessary to give weight for weight of logwood and goods for a good full black, and about one-fourth of the weight of fustic, to throw the color on the het shade. Some dyers use too much blue vitriol (sulphate of copper) in dyeing black on woolen goods; and out farmers' wives, when dyeing wool a black for home-made cloths, make the same mistake. Wool dyed black with a preparation of blue vitriol soon becomes rusty, and fades when exposed to sunlight and the atmosphere. This is owing to this salt of copper parting so easily with its oxygen. copperas of a dark dirty green color, free from peroxyd, is the best quality for use. In dyeing black on woolen goods, one ounce of it to the pound, with one-fourth of an ounce of blue vitriol, are about the proper quantities for the mordant. Verdigris is recommended by some dyers; but it is found in but few dyeshops; its use is far more limited now than it was fifty years since. Nut galls, hickory bark, and the rinds of walnuts are used in dyeing black on wool, but should in no instance be so used unless on the top of logwood; or with logwood when the goods have received and indigo bottom in a vat. None but the finest quality of black goods receive a dip in the woad vat, as this makes the color expensive. Almost all blackwoolen goods - broadcloths, narrow cloths, merino twills, delaines, &c. - are now dyed with the bichromate of potash preparation or mordant, and finished in a logwood and fustic liquor.
30.11.10
Aineesta ja sen ominaisuuksista.
Wiipurin Uutiset 281, 2.12.1888
(Jatkoa 280 numeroon.)
Sentähdenpä ajatellaankin, että aine on rakennettu äärettömän pienistä osista, jotka pysywät yhteydessä niiden wälillä wallitsewan wetowoiman kautta. Ainehiukkasten wälillä wallitsewa wetowoima ei kumminkaan woi waikuttaa pitkien matkojen päähän. Kun kappaletta lämmitetään ja ainehiukkaset yhä erkanewat kauemmaksi toisistaan, muuttuu aine ensin sulaan eli juoksemaan ja sitte kaasumaiseen tilaan. Sulassa tilassa olewan aineen hiukkaset owat jo hywin löyhästi kiinnitettyinä toisiinsa; pienikin ulkonainen woima saattaa niitä kulkemaan edestakaisin. Kun aine on joutunut kaasumaiseen tilaan, niinkuin esimerkiksi ilma, silloin se ikäänkuin kokonaan hajoaa; sen pienimmät osat eriäwät toisistaan ja liikkuwat erityisinä osina edes-takaisin. Kuinka löyhä rakennus kussakin aineessa on, sitä wähemmällä lämmöllä saa sen kowasta sulaan ja kaasumaiseen tilaan. Me mainitsimme äsken ilmaa, että se on kaasumaisessa tilassa kaikkialla missä sitä löytyy. Kun toiset aineet tarwitsewat tuhansia asteita kuumaa ennenkuin ne edes sulawat, on ilma jo tawallisessa lämmössä kaasumainen. Mutta ilmakin on kowasti puristamalla yhteen ja kylmäämällä saatu juoksewaksi. Eri aineet waatimat erisuuria lämpömääriä, muuttuessaan mainittuihin kolmeen olomuotoon, mutta kaikki aineet woiwat kumminkin näissä eri olomuodoissa olla.
Kun siwumennen olemme maininneet aineen rakennuksesta, sopii meidän sen yhteydessä myöskin puhua muutama sana aineen wäreistä. Me tiedämme kuinka eri kappaleilla on erilaisia wäriä. Nämä wärit ei ole mitään ominaista itse aineella, waan ne riippuwat kokonaan siitä walosta, joka kappaleesen sattuu. Aina sen mukaan, kuinka ne pienet ainehiukkaset, joista kappale on rakennettu, owat sioitetut keskenään, woi aine laskea waloa läpitsensä, tai imeä sen itseensä tahi mielii heijastaa pois walon pinnaltaan joko kokonaan tai ainakin osaksi. Jos walo heijastuu kokonaanpois kappaleesta, näyttää se walkealta; jos walo imeytyy kappaleesen, näyttää se mustalta; jos se kulkee esineen läpi, on esine läpikuultawa eli läpinäkywä, niinkuin esim. lasi. Mutta jos me murennamme lasin hienoksi jauhoksi, menettää se läpinäkywäisyytensä, josta näemme selwään, että wäri riippuu aineen rakenteesta, sillä aiwan sama aine tässä tapauksessa saa eri wärin. Jos esineitä tarkastetaan punaisessa, sinisessä tai ruohonpäisessä walossa, saawat samat kappaleet eri wäriä. Wäri on siis aiwan satunnaista aineelle. Itse aine sinällään, on wäritön. Niinpä owat kaikki aineet pimeässä mustia, jonkatähden niitä ei ollenkaan näe.
Puhuessamme aineen jakoisuudesta, olemme muutamalla sanalla tulleet koskettaneeksi aineen rakennusta, lämpöä ja kappalten wäriä. Palatkaamme wielä takaisin aineen jakoisuuteen. Millimetrin pituus ei ole paljoa suurempi luin
täyskaswaneen ihmisen kynnen paksuus. Sellaisia säikeitä, joista silkkilangat owat kehrätyt, san panna sata wieretysten, ennenkuin niistä tulee millimetrin lewyinen wyöhyke. Platina-metallin on wenytetty niin hienoihin rihmoihin, että mitä millimetrin leweydelle mahtuu toista tuhatta. Koira haistaa jäniksen jäle siljällä kalliollakin; syy tähän on se, että jäniksen jaloista jää joka askeleelle hienoa tomua, jonka koira tuntee seuratessaan jälkiä myöten. Jos jossakin huoneessa on myskiä, lewittää se hajunsa ympäri huonetta, myskistä lähtee pieniä myskihiukkasia, jotka näkymättömänä höyrynä lewiäwät ympäri huonetta. Waikka haju huoneessa on niin wahwa, ei tarkimmallakaan punnituksella kumminkaan woi näyttää että itse myski olisi wähennyt. Ainetta on siis ainoastaan hiukan haihtunut myskikotelosta, mutta tämä hiukkakin on kumminkin woinut lewitä ympäri koko suuren huoneen. Siitä jo woimme arwata, kuinka äärettömän hienossa tilassa se osa myskistä on, joka hajunsa kautta tunnetaan löytywän huoneessa. Mikroskoopin awulla on woitu huomata, että yhdessä ainoassa kuutiotuumassa kiilto-schifferiä, joka on eräs kiwilaji, löytyy noin 40,000 miljoonaa infussooni-eläwien ruumiita.
(Jatkoa 280 numeroon.)
Sentähdenpä ajatellaankin, että aine on rakennettu äärettömän pienistä osista, jotka pysywät yhteydessä niiden wälillä wallitsewan wetowoiman kautta. Ainehiukkasten wälillä wallitsewa wetowoima ei kumminkaan woi waikuttaa pitkien matkojen päähän. Kun kappaletta lämmitetään ja ainehiukkaset yhä erkanewat kauemmaksi toisistaan, muuttuu aine ensin sulaan eli juoksemaan ja sitte kaasumaiseen tilaan. Sulassa tilassa olewan aineen hiukkaset owat jo hywin löyhästi kiinnitettyinä toisiinsa; pienikin ulkonainen woima saattaa niitä kulkemaan edestakaisin. Kun aine on joutunut kaasumaiseen tilaan, niinkuin esimerkiksi ilma, silloin se ikäänkuin kokonaan hajoaa; sen pienimmät osat eriäwät toisistaan ja liikkuwat erityisinä osina edes-takaisin. Kuinka löyhä rakennus kussakin aineessa on, sitä wähemmällä lämmöllä saa sen kowasta sulaan ja kaasumaiseen tilaan. Me mainitsimme äsken ilmaa, että se on kaasumaisessa tilassa kaikkialla missä sitä löytyy. Kun toiset aineet tarwitsewat tuhansia asteita kuumaa ennenkuin ne edes sulawat, on ilma jo tawallisessa lämmössä kaasumainen. Mutta ilmakin on kowasti puristamalla yhteen ja kylmäämällä saatu juoksewaksi. Eri aineet waatimat erisuuria lämpömääriä, muuttuessaan mainittuihin kolmeen olomuotoon, mutta kaikki aineet woiwat kumminkin näissä eri olomuodoissa olla.
Kun siwumennen olemme maininneet aineen rakennuksesta, sopii meidän sen yhteydessä myöskin puhua muutama sana aineen wäreistä. Me tiedämme kuinka eri kappaleilla on erilaisia wäriä. Nämä wärit ei ole mitään ominaista itse aineella, waan ne riippuwat kokonaan siitä walosta, joka kappaleesen sattuu. Aina sen mukaan, kuinka ne pienet ainehiukkaset, joista kappale on rakennettu, owat sioitetut keskenään, woi aine laskea waloa läpitsensä, tai imeä sen itseensä tahi mielii heijastaa pois walon pinnaltaan joko kokonaan tai ainakin osaksi. Jos walo heijastuu kokonaanpois kappaleesta, näyttää se walkealta; jos walo imeytyy kappaleesen, näyttää se mustalta; jos se kulkee esineen läpi, on esine läpikuultawa eli läpinäkywä, niinkuin esim. lasi. Mutta jos me murennamme lasin hienoksi jauhoksi, menettää se läpinäkywäisyytensä, josta näemme selwään, että wäri riippuu aineen rakenteesta, sillä aiwan sama aine tässä tapauksessa saa eri wärin. Jos esineitä tarkastetaan punaisessa, sinisessä tai ruohonpäisessä walossa, saawat samat kappaleet eri wäriä. Wäri on siis aiwan satunnaista aineelle. Itse aine sinällään, on wäritön. Niinpä owat kaikki aineet pimeässä mustia, jonkatähden niitä ei ollenkaan näe.
Puhuessamme aineen jakoisuudesta, olemme muutamalla sanalla tulleet koskettaneeksi aineen rakennusta, lämpöä ja kappalten wäriä. Palatkaamme wielä takaisin aineen jakoisuuteen. Millimetrin pituus ei ole paljoa suurempi luin
täyskaswaneen ihmisen kynnen paksuus. Sellaisia säikeitä, joista silkkilangat owat kehrätyt, san panna sata wieretysten, ennenkuin niistä tulee millimetrin lewyinen wyöhyke. Platina-metallin on wenytetty niin hienoihin rihmoihin, että mitä millimetrin leweydelle mahtuu toista tuhatta. Koira haistaa jäniksen jäle siljällä kalliollakin; syy tähän on se, että jäniksen jaloista jää joka askeleelle hienoa tomua, jonka koira tuntee seuratessaan jälkiä myöten. Jos jossakin huoneessa on myskiä, lewittää se hajunsa ympäri huonetta, myskistä lähtee pieniä myskihiukkasia, jotka näkymättömänä höyrynä lewiäwät ympäri huonetta. Waikka haju huoneessa on niin wahwa, ei tarkimmallakaan punnituksella kumminkaan woi näyttää että itse myski olisi wähennyt. Ainetta on siis ainoastaan hiukan haihtunut myskikotelosta, mutta tämä hiukkakin on kumminkin woinut lewitä ympäri koko suuren huoneen. Siitä jo woimme arwata, kuinka äärettömän hienossa tilassa se osa myskistä on, joka hajunsa kautta tunnetaan löytywän huoneessa. Mikroskoopin awulla on woitu huomata, että yhdessä ainoassa kuutiotuumassa kiilto-schifferiä, joka on eräs kiwilaji, löytyy noin 40,000 miljoonaa infussooni-eläwien ruumiita.
The Art of Dyeing - No. 16.
Scientific American 31, 14.4.1855
Purple on Wool. - The process of woolen dyeing differs from the silk process n a very simple but very important point, viz., in boiling the former, whereas silk is never boiled. This is the grand and leading distinction between silk and woolen dyeing.
Common purple is dyed on woolen goods with logwood, muriate of tin, alum, and tartar - all oiled together in a clean copper kettle. About four pounds of logwood will dye ten pounds of wool; this requires six ounces of tartar, six of the muriate of tin, and three of alum. The logwoods for purples sould be boiled and left to settle for a few days, in a large cask before it is used. Dyers generally keep a large cask of boiled logwood always on hand. Two such casks should be kept in every dye-house, so as to fill up one and allow its contents to be settling while the other is being used. A brownish color is ectracted from chip logwood, which injures the peculiar shade of purple. When the alum and tartar are dissolved in the kettle, the logwood liquor is put in, and suffered to boil for five minutes, when the goods are then entered and boiled for three-fourths of an hour, then lifted, washed and dried.
Cochnineal Purple. This color is imparted to wool by dyeing it first a light red as described on page 146, then washing and bluing on the top with cudbear in a clean boiler, at a scalding hat - about two ounces of cudbear to the pound of goods. Urine or liquid ammonia is used in the boiler to extract the cudbear color, and impart it to the goods. This is a very rich and beautiful color.
Various shades of puce and lavender are dyed on wool, by dyeing the goods a cochineal red or pink, and bluing on the top with suplhate of indigo (chemic) in a clean vessel.
Ruby. - This color may be dyed on wool with cudbear and ammonia. Two pounds of cudbear and a gill of aqua ammonia, will dye ten pounds of wool.
Wine Color, Chrome. - By preparing woollen goods by boiling them in the bichromate of potash - two ounces to the pound of goods - then finishing in a clean kettle with half a pound of cudbear, and a very little logwood liquor, a good wine color will be produced.
The same process for dyeing wool will dye woolen yarn, worsted, cloth, and every fabric made of wool. Some authors on dyeing divide these kinds of goods into classes, and give different receipts (prescribing different substances.) This is all nonsense. The same stuffs will dye the same colors on all, but not with the same uantity of them, in this consists the difference. Wool requires about one-sixth more dye-stuffs than yarn, and nearly one half more than fine cloth. coarse wool requires about one-fourth more dye stuffs than fine wool.
Purple, puce, ruby, &c., can be dyed on goods having a red lac base, as well as on those with a cochineal red base.
Peachwood Purple. - This color is dyed with peachwood, logwood, and alum. About half a pound of peachwood, two ounces of logwood, and one of alum, will dye a pound of wool. These are all boiled together, (goods and stuffs) for an hour. The old plan was to prepare the goods in an alum mordant first, then to dye in a clean kettle. This color can be blued down to a wine shade, with urine, in warm water.
Claret Color. - This is a deep purple inclining to a brownish shade. It is dyed by giving the goods about double the quantity of logwood, as the common purple, and adding one pound of peachwood for every ten pounds of goods.
Camwood Claret. - This color is dyed with camwood, by using about ten pounds of the camwood, to ten pounds of wool, and half a pound of logwood. It is darkened to the shade desired (after the goods have been boiled for an hour and lifted) wth the sulphate of iron. Great care is required in the use of the iron, as the goods are liable to be spotted. To make the iron (usually called saddening) work level, a little sumac is added to the camwood, and the froth skimmed off the boiler, before the goods are entered. This color will stand exposure to the sun. None of the spirit clarets do this. The beautiful wine colored broadcloth which has been noticed to become of a greenish color by exposure, on the shoulders of gentleman's coats, is dyed by the process described above for common purple. No mordant is used for camwood claret. Every shade of claret can be dyed with redwood, logwood, and alum, at one dip. The redwood may be common hypernic or Brazil wood. It is difficult to give the exact weight of dyestuffs for a particular shade of color because there is such a difference in the quality of dye stuffs, and in the quality of goods, all of which make a great difference to the dyer. All that can be said on this head, is to tell what stuffs, and about the quantities that will dye a certain color, and by using less or more these stuffs, so will the shades be lighter or darker.
Purple on Wool. - The process of woolen dyeing differs from the silk process n a very simple but very important point, viz., in boiling the former, whereas silk is never boiled. This is the grand and leading distinction between silk and woolen dyeing.
Common purple is dyed on woolen goods with logwood, muriate of tin, alum, and tartar - all oiled together in a clean copper kettle. About four pounds of logwood will dye ten pounds of wool; this requires six ounces of tartar, six of the muriate of tin, and three of alum. The logwoods for purples sould be boiled and left to settle for a few days, in a large cask before it is used. Dyers generally keep a large cask of boiled logwood always on hand. Two such casks should be kept in every dye-house, so as to fill up one and allow its contents to be settling while the other is being used. A brownish color is ectracted from chip logwood, which injures the peculiar shade of purple. When the alum and tartar are dissolved in the kettle, the logwood liquor is put in, and suffered to boil for five minutes, when the goods are then entered and boiled for three-fourths of an hour, then lifted, washed and dried.
Cochnineal Purple. This color is imparted to wool by dyeing it first a light red as described on page 146, then washing and bluing on the top with cudbear in a clean boiler, at a scalding hat - about two ounces of cudbear to the pound of goods. Urine or liquid ammonia is used in the boiler to extract the cudbear color, and impart it to the goods. This is a very rich and beautiful color.
Various shades of puce and lavender are dyed on wool, by dyeing the goods a cochineal red or pink, and bluing on the top with suplhate of indigo (chemic) in a clean vessel.
Ruby. - This color may be dyed on wool with cudbear and ammonia. Two pounds of cudbear and a gill of aqua ammonia, will dye ten pounds of wool.
Wine Color, Chrome. - By preparing woollen goods by boiling them in the bichromate of potash - two ounces to the pound of goods - then finishing in a clean kettle with half a pound of cudbear, and a very little logwood liquor, a good wine color will be produced.
The same process for dyeing wool will dye woolen yarn, worsted, cloth, and every fabric made of wool. Some authors on dyeing divide these kinds of goods into classes, and give different receipts (prescribing different substances.) This is all nonsense. The same stuffs will dye the same colors on all, but not with the same uantity of them, in this consists the difference. Wool requires about one-sixth more dye-stuffs than yarn, and nearly one half more than fine cloth. coarse wool requires about one-fourth more dye stuffs than fine wool.
Purple, puce, ruby, &c., can be dyed on goods having a red lac base, as well as on those with a cochineal red base.
Peachwood Purple. - This color is dyed with peachwood, logwood, and alum. About half a pound of peachwood, two ounces of logwood, and one of alum, will dye a pound of wool. These are all boiled together, (goods and stuffs) for an hour. The old plan was to prepare the goods in an alum mordant first, then to dye in a clean kettle. This color can be blued down to a wine shade, with urine, in warm water.
Claret Color. - This is a deep purple inclining to a brownish shade. It is dyed by giving the goods about double the quantity of logwood, as the common purple, and adding one pound of peachwood for every ten pounds of goods.
Camwood Claret. - This color is dyed with camwood, by using about ten pounds of the camwood, to ten pounds of wool, and half a pound of logwood. It is darkened to the shade desired (after the goods have been boiled for an hour and lifted) wth the sulphate of iron. Great care is required in the use of the iron, as the goods are liable to be spotted. To make the iron (usually called saddening) work level, a little sumac is added to the camwood, and the froth skimmed off the boiler, before the goods are entered. This color will stand exposure to the sun. None of the spirit clarets do this. The beautiful wine colored broadcloth which has been noticed to become of a greenish color by exposure, on the shoulders of gentleman's coats, is dyed by the process described above for common purple. No mordant is used for camwood claret. Every shade of claret can be dyed with redwood, logwood, and alum, at one dip. The redwood may be common hypernic or Brazil wood. It is difficult to give the exact weight of dyestuffs for a particular shade of color because there is such a difference in the quality of dye stuffs, and in the quality of goods, all of which make a great difference to the dyer. All that can be said on this head, is to tell what stuffs, and about the quantities that will dye a certain color, and by using less or more these stuffs, so will the shades be lighter or darker.
Strödda Underrättelser.
Åbo Allmänna Tidning 118, 6.10.1812
I Erfurt är under tillsyn och ledning af Hof Rådet och Professoren Trommsdorff, en Fabrik inrättad för Indigo-tillwerkning i stort af Weide. Flera förnyade rön och försök hafwa gifwit det utslag att ju friskare Weidebladen tagas, dess mera Indigo gifwa de. Af 100 skålpund färska blad erhöllos inom 10 minuter 20 lod bästa Indigo, som, utom fullkomlig duglighet till färgning på ylle, silke, linne och bomull, äfwen kan anwändas till målarefärg.
I Erfurt är under tillsyn och ledning af Hof Rådet och Professoren Trommsdorff, en Fabrik inrättad för Indigo-tillwerkning i stort af Weide. Flera förnyade rön och försök hafwa gifwit det utslag att ju friskare Weidebladen tagas, dess mera Indigo gifwa de. Af 100 skålpund färska blad erhöllos inom 10 minuter 20 lod bästa Indigo, som, utom fullkomlig duglighet till färgning på ylle, silke, linne och bomull, äfwen kan anwändas till målarefärg.
Science and Art. Varnishes.
Scientific American 16, 30.12.1854
Having received a number of letters recently, inquiring how to make different kinds of varnishes, we present the following, to save time in replying to each separately.
Different substances are employed for making varnish, the object being to produce a liquid easily applied to the surface of cloth, paper, or metal, which, when dry, will protect it with a fine skin. Gums and resins are the substances employed for making varnish; they are dissolved wither in turpentine, alcohol, or oil, in a close stone-ware, glass, or metal vessel, exposed to a low heat, as the case may require, or cold. The alcohol or turpentine dissolves the gum or resin, and holds them in solution, and after the application of the varnish - this mixture being mechanical - the moisture of the liquid evaporates, and the gum adheres to the article to which it is applied.
White Spirit Varnish. - Sandarach, 250 parts; mastic in tears, 61; elemi resin, 32; turpentine 64; alcohol, of 85 per cent., 1000 parts; by measure.
The turpentine is to be added after the redins are dissolved. This is a brilliant varnish, but not so hard as to bear polishing.
Varnish for Certain Parts of Carriages.
- Sandarach, 190 parts; pale shellac, 95; rosin, 125; turpentine, 190; alcohol at 85 per cent., 1000 parts; by measure.
Varnish for Cabinet-Makers - Pale shellac, 750 parts; mastic, 64; alcohol, of 90 per cent., 1000 parts; by measure. The solution is made in the cold, wiuth the aid of frequent stirring. It is always muddy, and is employed without being filtered.
With the same resins and proff spirit a varnish is made for the bookbinders to do over their morocco lether.
For fixing engravings or lithographs upon wood, a varnish called mordant is used in France, which differs from others chiefly in containing more Venice turpentine, to make it sticky; it consists of - sandarch, 250 parts; mastic in tears, 64; rosin, 125; Venice turpentine, 250; alcohol, 1000 parts, by measure.
Copal varnish - Hard copal, 300 parts; drying linseed or nut oil, from 125 to 250 parts; oil of turpentine, 500; these three substances are to be put into three separate vessels; the copal is to be fused by a somewhat sudden application of heat; the drying oil is to be heated to a temperature a little under ebullition, and is to be added by small portions at a time to the melted copal. - When this combination is made, adn the heat a little abated, the spirits of turpentine, likewise previously jeated is to be introduced by degrees; some of the volatile oil will be dissipated at first; but more being added, the union will take place. Great care must be taken to prevent the turpentine vapor from catching fire, which might occasion serious accidents to the operator. When the varnish is made, and has cooled down to about the 130th degree of Fah., it may be strained through a filter, to separate the impurities and undissolved copal.
Almost all varnish-makers think it indispensable to combine the drying oil with the copal, before adding the oil of turpentine; but in this they are mistaken. Boiling oil of turpentine combines very readily with fused copal; and, in some cases, it would probably be preferable to commence the oparation with it, adding it in successive small quantities. Indeed, the whitest copal varnish can only be made in this way; for if the drying oil have been heated to nearly its boiling point, it becomes colored, and darkens the varnish.
This varnish improves in clearness by keeping. Its consistence may be varied by varying the proportions of the ingredients within moderate limits. Good varnish, applied in summer, should become so dry in 24 hours that the dust will not stick to it, nor receive an impression from the fingers. To render it sufficiently dry and hard for polishing, it must be subjected for several days to the heat of a stove.
Having received a number of letters recently, inquiring how to make different kinds of varnishes, we present the following, to save time in replying to each separately.
Different substances are employed for making varnish, the object being to produce a liquid easily applied to the surface of cloth, paper, or metal, which, when dry, will protect it with a fine skin. Gums and resins are the substances employed for making varnish; they are dissolved wither in turpentine, alcohol, or oil, in a close stone-ware, glass, or metal vessel, exposed to a low heat, as the case may require, or cold. The alcohol or turpentine dissolves the gum or resin, and holds them in solution, and after the application of the varnish - this mixture being mechanical - the moisture of the liquid evaporates, and the gum adheres to the article to which it is applied.
White Spirit Varnish. - Sandarach, 250 parts; mastic in tears, 61; elemi resin, 32; turpentine 64; alcohol, of 85 per cent., 1000 parts; by measure.
The turpentine is to be added after the redins are dissolved. This is a brilliant varnish, but not so hard as to bear polishing.
Varnish for Certain Parts of Carriages.
- Sandarach, 190 parts; pale shellac, 95; rosin, 125; turpentine, 190; alcohol at 85 per cent., 1000 parts; by measure.
Varnish for Cabinet-Makers - Pale shellac, 750 parts; mastic, 64; alcohol, of 90 per cent., 1000 parts; by measure. The solution is made in the cold, wiuth the aid of frequent stirring. It is always muddy, and is employed without being filtered.
With the same resins and proff spirit a varnish is made for the bookbinders to do over their morocco lether.
For fixing engravings or lithographs upon wood, a varnish called mordant is used in France, which differs from others chiefly in containing more Venice turpentine, to make it sticky; it consists of - sandarch, 250 parts; mastic in tears, 64; rosin, 125; Venice turpentine, 250; alcohol, 1000 parts, by measure.
Copal varnish - Hard copal, 300 parts; drying linseed or nut oil, from 125 to 250 parts; oil of turpentine, 500; these three substances are to be put into three separate vessels; the copal is to be fused by a somewhat sudden application of heat; the drying oil is to be heated to a temperature a little under ebullition, and is to be added by small portions at a time to the melted copal. - When this combination is made, adn the heat a little abated, the spirits of turpentine, likewise previously jeated is to be introduced by degrees; some of the volatile oil will be dissipated at first; but more being added, the union will take place. Great care must be taken to prevent the turpentine vapor from catching fire, which might occasion serious accidents to the operator. When the varnish is made, and has cooled down to about the 130th degree of Fah., it may be strained through a filter, to separate the impurities and undissolved copal.
Almost all varnish-makers think it indispensable to combine the drying oil with the copal, before adding the oil of turpentine; but in this they are mistaken. Boiling oil of turpentine combines very readily with fused copal; and, in some cases, it would probably be preferable to commence the oparation with it, adding it in successive small quantities. Indeed, the whitest copal varnish can only be made in this way; for if the drying oil have been heated to nearly its boiling point, it becomes colored, and darkens the varnish.
This varnish improves in clearness by keeping. Its consistence may be varied by varying the proportions of the ingredients within moderate limits. Good varnish, applied in summer, should become so dry in 24 hours that the dust will not stick to it, nor receive an impression from the fingers. To render it sufficiently dry and hard for polishing, it must be subjected for several days to the heat of a stove.
The Art of Dyeing - No. 1
Scientific American 16, 30.12.1854
Every nation - the most savage and civilized - have been acquainted with this art, in some measure, from the remotest ages of antiquity. Tyre was famous for coloring purple, and ancient India for cotton prints. - Among the modern nations, France, Germany, and Britain maintain a superior claim to an acquaintance with dyeing. The nature of this art consists in imparting to fabrics various colors, by the application of certain substances to them, in water baths. The art is a chemical one entirely; but little known to the professors of chemistry, as its secrets have been confined to the practical workman. It shall be out endeavor to reveal these in plain tems, so that all may understand them. We will conduct the subject in chapters relating to classes of colors, and will first commence with the primary colors, and will take "yellow" or the luminous ray first.
Yellow on Cotton. - All cotton yarn must be first boiled in clean water before it is dyed. It is first made up in bundles of ten pounds each, by tying a strong thread loosely round each hank, and strapping each bundle with two of its own hanks, to keep all from being entanglend when boiling. In some large dye shops, there are boilers which will hold 2000 pounds, or 200 ten pound bundles. These bundles are boiled for about three hours, until all the air is expelled from the minute cells of the cotton. The water is then run off, and the bundles put on straight sticks, about one inch in diameter and two feet long - six sticks for each ten pounds. The yarn is wrung on arms, called pegs, and scutched out evenly by the workmen. It requires practice to do this, and could no more be taught by words than blacksmithing.
Yellow can be dyed with various substances; the most common on cotton at the present time, is produced by the bi-chromate of potash and the acetate or nitrate of lead. To dye ten pounds of cotton yarn a good yellow, dissolve three ounces of the bi-chromate of potash in a small clean dish, and nine ounces of the acetate of lead in another, and then place about ten common pailsfull of clean milk-warm water into each of two separate tubs, and into each of two separate tubs, and into one pour the dissolved acetate of lead, and enter the yarn, giving each hank five turns, one after another, - over the pins, and then wring and scutch them out. Pour now the dissolved bi-chromate of potash into the other clean tub of water, and give the leaded yarn five like turns in this, when it will assume a beautiful yellow color. After every dip the yarn is aired in a frame, and is lastly run through the tub of acetate of lead, washed, wrung or pressed, and is ready to be dried. Any depth of shade can be produced by giving a number of dips to the yarn, wringing and airing after each dip. It is always best to give two dips to every shade, in order to make the color level. If the yarn was not finished out of the lead solution, it would dry in reddish spots.
Straw Colors are produced on cotton yarn by first bleaching the yarn, washing it well, and treating it as for yellow, only giving less dye stuff. One ounce of the bichromate of potash will dye ten pounds of yarn this shade. Three ounces of the acetate of lead are required as a mordant for every ounce of the bi-chromate of potash that is used as a dye. The nitrate of lead is employed for deep shades of yellow; it gives the yarn a rich reddish tint; the acetate of lead produced a lemon tinted yellow. If some dissolved sulphate of zinc is employed (about one ounce to the ten pounds of yarn,) in a clean tub of water, after the last leading, and the cotton run through this, giving five turns, the color is rendered more permanent.
Every nation - the most savage and civilized - have been acquainted with this art, in some measure, from the remotest ages of antiquity. Tyre was famous for coloring purple, and ancient India for cotton prints. - Among the modern nations, France, Germany, and Britain maintain a superior claim to an acquaintance with dyeing. The nature of this art consists in imparting to fabrics various colors, by the application of certain substances to them, in water baths. The art is a chemical one entirely; but little known to the professors of chemistry, as its secrets have been confined to the practical workman. It shall be out endeavor to reveal these in plain tems, so that all may understand them. We will conduct the subject in chapters relating to classes of colors, and will first commence with the primary colors, and will take "yellow" or the luminous ray first.
Yellow on Cotton. - All cotton yarn must be first boiled in clean water before it is dyed. It is first made up in bundles of ten pounds each, by tying a strong thread loosely round each hank, and strapping each bundle with two of its own hanks, to keep all from being entanglend when boiling. In some large dye shops, there are boilers which will hold 2000 pounds, or 200 ten pound bundles. These bundles are boiled for about three hours, until all the air is expelled from the minute cells of the cotton. The water is then run off, and the bundles put on straight sticks, about one inch in diameter and two feet long - six sticks for each ten pounds. The yarn is wrung on arms, called pegs, and scutched out evenly by the workmen. It requires practice to do this, and could no more be taught by words than blacksmithing.
Yellow can be dyed with various substances; the most common on cotton at the present time, is produced by the bi-chromate of potash and the acetate or nitrate of lead. To dye ten pounds of cotton yarn a good yellow, dissolve three ounces of the bi-chromate of potash in a small clean dish, and nine ounces of the acetate of lead in another, and then place about ten common pailsfull of clean milk-warm water into each of two separate tubs, and into each of two separate tubs, and into one pour the dissolved acetate of lead, and enter the yarn, giving each hank five turns, one after another, - over the pins, and then wring and scutch them out. Pour now the dissolved bi-chromate of potash into the other clean tub of water, and give the leaded yarn five like turns in this, when it will assume a beautiful yellow color. After every dip the yarn is aired in a frame, and is lastly run through the tub of acetate of lead, washed, wrung or pressed, and is ready to be dried. Any depth of shade can be produced by giving a number of dips to the yarn, wringing and airing after each dip. It is always best to give two dips to every shade, in order to make the color level. If the yarn was not finished out of the lead solution, it would dry in reddish spots.
Straw Colors are produced on cotton yarn by first bleaching the yarn, washing it well, and treating it as for yellow, only giving less dye stuff. One ounce of the bichromate of potash will dye ten pounds of yarn this shade. Three ounces of the acetate of lead are required as a mordant for every ounce of the bi-chromate of potash that is used as a dye. The nitrate of lead is employed for deep shades of yellow; it gives the yarn a rich reddish tint; the acetate of lead produced a lemon tinted yellow. If some dissolved sulphate of zinc is employed (about one ounce to the ten pounds of yarn,) in a clean tub of water, after the last leading, and the cotton run through this, giving five turns, the color is rendered more permanent.
Vähän emalivärien käytöstä.
Tampereen Kirjapaino-Oy, 1935.
Emalivärien käyttö oli vielä parikymmentä vuotta sittenverrattain harvinaista, kun sen sijaan meidän aikanamme tuskin muita värejä sisämaalauksiin käytetäänkään, ja ulkomaalauksissakin emalivärit voittavat alaa minkä ehtivät. Seuraavassa annamme pari hyvää neuvoa, joita seuraamalla emaliväreillä saadaan aikaan paras tulos:
1) Tarkatkaa, että pohjamaalaus on huolellisesti suoritettu, parhaita aineita käyttäen, ja sileäksi hiottu hiekkapaperilla. JAPONICA EMALIPOHJAVÄRI kuivuu kovaksi, helposti hiottavaksi ja sileäksi pinnaksi, tarjoten emalivärille mahdollisimman parhaan pohjan.
2) Muistakaa, että kaksi ohutta sivelyä antaa paljon paremman tuloksen kuin yksi paksu, ja varjelkaa kosteata pintaa pölyltä. Ilmassa liitelevät pölyhiukkaset tarttuvat tuoreeseen väriin ja pilaavat huolellisimmankin työn.
3) Antakaa maalatun esineen kuivua kuivassa huonelämmössä. Kosteassa ja kylmässä huoneessa kuivuessaan eivät emalivärin hyvät ominaisuudet pääse oikeuksiinsa.
Mutta ennen kaikkea, KÄYTTÄKÄÄ KIHO EMALIVÄREJÄ. Niillä saadaan luumaisen sitkeä ja kestävä pinta ja ovat ne sen tähden saaneet nimen "JUOKSEVA NORSUNLUU". KIHO EMALIVÄRIT valmistetaan tieteen viimeisiä saavutuksia noudattaen, suuri valikoima eri vivahduksia, joten jokainen voi valita värisävyn makunsa mukaan. KIHOLLA KAIKKI TYÖT ONNISTUVAT.
KIHO EMALIVÄREJÄ valmistaa väritehdas D. WINTER & Co. O.Y., Epilä, joka pyydettäessä lähettää värikartan ilmaiseksi.
[---]
D. WINTER & Co. O.Y:n väri- ja lakkatehdas perustettiin vuonna 1892 Tampereen Tapettitehdas O.Y:n väriosastona nimenomaan tyydyttämään tapettitehtaan väritarpeet. Pian tämän osaston toiminta kuitenkin pääsi suuntautumaan ulkopuoliseenkin värien myyntiin ja niinpä se v.. 1907 muodostettiin itsenäiseksi väritehtaaksi. V. 1909 tämäkin tehdas muutti Epilään, tapettitehtaan välittömään naapuruuteen rakennettuihin tehdassuojiin. Kun tulipalo v. 1926 osittain hävitti nämä rakennukset ja kun tehtaan tuotteiden kasvanut kysyntä edellytti suurempia tiloja, uusittiin väritehdas entistään suurempana tehdasrakennusryhmänä ja hankittiin siihen samalla uudet ajanmukaiset koneet ja laitteet. Winterin väritehdas onkin tämän uudistuksen jälkeen miellyttävän uudenaikainen, valkoisa tehdaslaitos, jonka ulkopoliseenkin järjestelyyn ja viihtyisyyteen on pantu suurta huolta.
Winterin väri- ja lakkatehtaan tuotanto on vuosien mittaan laajentunut käsittämään yhä moninaisempia tämän tärkeän tuotantoalan puolia. Se valmistaa erilaisia öljyvärejä, emalivärejä, nitroselluloosavärejä ja -lakkoja, vesivärejä ja painovärejä, pellavaöljyvernissaa, värisaippuoita ja kiillotusvahaa. Yhä enemmän ja enemmän ovat vielä joku aika sitten miltei yksinomaan markkinoita hallussaan pitäneet ulkolaiset tuotteet saaneet väistettyä suomalaisten väri- ja lakkavalmisteiden tieltä. Tässä kotimaisen tuotannon sitkeässä ja määrätietoisessa toiminnassa on Winterin väritehdas ollut huomattavalta osalta mukana.
Suomen väriteollisuus on viime vuosina keskittynyt m.m. siten, että Winterin tehtaat ovat ottaneet haltuunsa ja tuotantolaitoksiinsa liittäneet useita muita kotimaisia väritehtaita.
D. Winter & Co. Osakeyhtiön tuotteista mainittakoon:
POMO 4 tunnin lakka, LEIJONA. Sää-lakka. JAPON, DEWECO ja E.B. öljylakat.
DECO Nitroselluloosalakat ja -emalivärit.
DECO Autoemali.
KUKKO Pellavaöljyvernissa.
KIHO, JAPONICA 4 tunnin ja tavall., sekä VITI emalivärit.
LINEUM ja HAKA lattiaemalit.
SIVELIT Ulkoseinäväri ja SUJU Sisäseinäväri N:o 270.
GALVANO Peltikattoväri.
GALENAMÖNJÄ.
KOLORI ja AKVAROL vesivärit.
WINTERIN KIILLOITUSVAHA punaisissa rasioissa.
y.m. y.m.
Emalivärien käyttö oli vielä parikymmentä vuotta sittenverrattain harvinaista, kun sen sijaan meidän aikanamme tuskin muita värejä sisämaalauksiin käytetäänkään, ja ulkomaalauksissakin emalivärit voittavat alaa minkä ehtivät. Seuraavassa annamme pari hyvää neuvoa, joita seuraamalla emaliväreillä saadaan aikaan paras tulos:
1) Tarkatkaa, että pohjamaalaus on huolellisesti suoritettu, parhaita aineita käyttäen, ja sileäksi hiottu hiekkapaperilla. JAPONICA EMALIPOHJAVÄRI kuivuu kovaksi, helposti hiottavaksi ja sileäksi pinnaksi, tarjoten emalivärille mahdollisimman parhaan pohjan.
2) Muistakaa, että kaksi ohutta sivelyä antaa paljon paremman tuloksen kuin yksi paksu, ja varjelkaa kosteata pintaa pölyltä. Ilmassa liitelevät pölyhiukkaset tarttuvat tuoreeseen väriin ja pilaavat huolellisimmankin työn.
3) Antakaa maalatun esineen kuivua kuivassa huonelämmössä. Kosteassa ja kylmässä huoneessa kuivuessaan eivät emalivärin hyvät ominaisuudet pääse oikeuksiinsa.
Mutta ennen kaikkea, KÄYTTÄKÄÄ KIHO EMALIVÄREJÄ. Niillä saadaan luumaisen sitkeä ja kestävä pinta ja ovat ne sen tähden saaneet nimen "JUOKSEVA NORSUNLUU". KIHO EMALIVÄRIT valmistetaan tieteen viimeisiä saavutuksia noudattaen, suuri valikoima eri vivahduksia, joten jokainen voi valita värisävyn makunsa mukaan. KIHOLLA KAIKKI TYÖT ONNISTUVAT.
KIHO EMALIVÄREJÄ valmistaa väritehdas D. WINTER & Co. O.Y., Epilä, joka pyydettäessä lähettää värikartan ilmaiseksi.
[---]
D. WINTER & Co. O.Y:n väri- ja lakkatehdas perustettiin vuonna 1892 Tampereen Tapettitehdas O.Y:n väriosastona nimenomaan tyydyttämään tapettitehtaan väritarpeet. Pian tämän osaston toiminta kuitenkin pääsi suuntautumaan ulkopuoliseenkin värien myyntiin ja niinpä se v.. 1907 muodostettiin itsenäiseksi väritehtaaksi. V. 1909 tämäkin tehdas muutti Epilään, tapettitehtaan välittömään naapuruuteen rakennettuihin tehdassuojiin. Kun tulipalo v. 1926 osittain hävitti nämä rakennukset ja kun tehtaan tuotteiden kasvanut kysyntä edellytti suurempia tiloja, uusittiin väritehdas entistään suurempana tehdasrakennusryhmänä ja hankittiin siihen samalla uudet ajanmukaiset koneet ja laitteet. Winterin väritehdas onkin tämän uudistuksen jälkeen miellyttävän uudenaikainen, valkoisa tehdaslaitos, jonka ulkopoliseenkin järjestelyyn ja viihtyisyyteen on pantu suurta huolta.
Winterin väri- ja lakkatehtaan tuotanto on vuosien mittaan laajentunut käsittämään yhä moninaisempia tämän tärkeän tuotantoalan puolia. Se valmistaa erilaisia öljyvärejä, emalivärejä, nitroselluloosavärejä ja -lakkoja, vesivärejä ja painovärejä, pellavaöljyvernissaa, värisaippuoita ja kiillotusvahaa. Yhä enemmän ja enemmän ovat vielä joku aika sitten miltei yksinomaan markkinoita hallussaan pitäneet ulkolaiset tuotteet saaneet väistettyä suomalaisten väri- ja lakkavalmisteiden tieltä. Tässä kotimaisen tuotannon sitkeässä ja määrätietoisessa toiminnassa on Winterin väritehdas ollut huomattavalta osalta mukana.
Suomen väriteollisuus on viime vuosina keskittynyt m.m. siten, että Winterin tehtaat ovat ottaneet haltuunsa ja tuotantolaitoksiinsa liittäneet useita muita kotimaisia väritehtaita.
D. Winter & Co. Osakeyhtiön tuotteista mainittakoon:
POMO 4 tunnin lakka, LEIJONA. Sää-lakka. JAPON, DEWECO ja E.B. öljylakat.
DECO Nitroselluloosalakat ja -emalivärit.
DECO Autoemali.
KUKKO Pellavaöljyvernissa.
KIHO, JAPONICA 4 tunnin ja tavall., sekä VITI emalivärit.
LINEUM ja HAKA lattiaemalit.
SIVELIT Ulkoseinäväri ja SUJU Sisäseinäväri N:o 270.
GALVANO Peltikattoväri.
GALENAMÖNJÄ.
KOLORI ja AKVAROL vesivärit.
WINTERIN KIILLOITUSVAHA punaisissa rasioissa.
y.m. y.m.
Writing Fluids.
Scientific American 19, 21.1.1854
(Abstract of a Lecture on the "Chemistry of Writing Fluids," delivered before Bacon's Cincinnati Mercantile College, by Prof. Chas. W. Wright, and reported expressly for the Scientific American.)
Intensity, fluidity, permanence of color, and absence of corrosive properties, are the desirable qualities in a writing fluid, and can only be accomplished by proper manifestations and a strict attention to the purity of the ingredients and in its preparation.
Black Ink is the medium commonly used for the purpose of expressing thoughts and words permanently upon plane surfaces,a s paper, parchment, &c., and is the one that we shall first consider in a chemical point of view.
The bases of black inks are the two salts of iron, known to chemists as the tannate of iron, and the gallate of iron, both of which are invariably found in black ink which contains vegetable astringents, as nut-galls, oak bark, &c. The iron salt should be wholly, or in parts peroxidized, as the proto salts of that metal have no colorizing effect upon tannic and gallic acids the best being a mixture of the protosulphate and persulphate of iron, which can be obtained by exposing green vitriol or copperas to the atmosphere for some time.
If the iron be in the condition of a per salt the ink is intensely black when first written with, but does not retain its depth of color and is easily erased from paper. This is the case with the Japan ink which is made of copperas that has been highly peroxidized by roasting. When the proto and persulphate of iron are both employed in the preparation of ink, it is not of a deep black color when first written with, but speedily becomes so on exposure to the atmosphere, and this is the condition of the iron to be preferred as it is partly in solution and sinks into the substance of the paper, and is removed with difficulty. Ink prepared from nut galls, oak bark, and some other astringents is, when first made, of a bluish black color, while that in which catechu, kino, or green tea are used has a greenish tinge when first written with. Arnold's writing fluid which has such an extensive sale in this country, can be imitated by employeing iron in the state of the protosulphate in place of a mixture of the two sulphates and coloring the solution with sulphate of indigo or soluble Prussian blue, and if a greenish tinge be desirable, it can be given by the addition of some yellow coloring matter to the solution of Prussian blue, or indigo. Ink prepared in this manner, soon loses its blue or greenish color, when the writing is exposed to the air, and, when well made, forms a beautiful flowing black ink.
Sugar and gum are used for thickening writing fluids and it is a little singular that two substances should be accidentally selected for this purpose that are identical in chemical composition, sugar and starch each having twelve equivalents of carbon, and hydrogen and oxygen in the proportion to form water, thus C.12 H.11, O11.
When sugar is used, the ink flows more easily from the pen, but is liable to be transformed into vinegar, which will corrode steel-pens. Gum is not so liable to become sour, and has the additional advantage of forming a varnish as it were, over the surface of the writing when it becomes dry, and in this manner renders it less liable to be removed by mechanical means. Great care must be exercised in the use of gum, particularly when steel-pens are in use, as they require an easy flowin ink, and too great a quantity of that substance will render it thick and totally unfit for writing with.
Mouldiness is counteracted by the addition of a small quantity of the oil of cloves, creosote, or corrosive sublimate, the latter in small amount is probably more efficient than all others but it should be remembered that it is a deadly poison.
All inks containing tannic or gallic acids, can be bleached or removed by means of oxalic, citric, or phosphoric acids, or by any of the bleaching salts of chlorine; and ink-stains and iron mould can be removed in the same manner. faded writing can be restored by the use of a decoction of galls, or a muriatic acidulated solution of the yellow prussiate of potash.
Blue Ink is generally made by dissolving sulphate of indigo, or basic Prussian blue in water and thickening the solution with a little gum. Common Prussian blue is rendered soluble in water by the addition of muriatic or oxalic acids. Booth and Morfit give the following recipe for making soluble Prussian blue. "Dissolve in a solution of iodide of potassium, as much more iodine as it contains, and pour this solution into one of yellow prussiateof potash containing as much of the solid prussiate, as the whole amount of iodine. Soluble Prussian blue precipitates and iodide of potassium remains in solution. After filtering, the precipitate is dissolved in water, and forms a blue ink containing no free acid and therefore adapted to steelpens. If the soluble blue be added to common black ink, (from galls), the result is a black ink which cannot be removed from paper without destroying it."
The next lecture will be devoted to indelible inks and paper.
(Abstract of a Lecture on the "Chemistry of Writing Fluids," delivered before Bacon's Cincinnati Mercantile College, by Prof. Chas. W. Wright, and reported expressly for the Scientific American.)
Intensity, fluidity, permanence of color, and absence of corrosive properties, are the desirable qualities in a writing fluid, and can only be accomplished by proper manifestations and a strict attention to the purity of the ingredients and in its preparation.
Black Ink is the medium commonly used for the purpose of expressing thoughts and words permanently upon plane surfaces,a s paper, parchment, &c., and is the one that we shall first consider in a chemical point of view.
The bases of black inks are the two salts of iron, known to chemists as the tannate of iron, and the gallate of iron, both of which are invariably found in black ink which contains vegetable astringents, as nut-galls, oak bark, &c. The iron salt should be wholly, or in parts peroxidized, as the proto salts of that metal have no colorizing effect upon tannic and gallic acids the best being a mixture of the protosulphate and persulphate of iron, which can be obtained by exposing green vitriol or copperas to the atmosphere for some time.
If the iron be in the condition of a per salt the ink is intensely black when first written with, but does not retain its depth of color and is easily erased from paper. This is the case with the Japan ink which is made of copperas that has been highly peroxidized by roasting. When the proto and persulphate of iron are both employed in the preparation of ink, it is not of a deep black color when first written with, but speedily becomes so on exposure to the atmosphere, and this is the condition of the iron to be preferred as it is partly in solution and sinks into the substance of the paper, and is removed with difficulty. Ink prepared from nut galls, oak bark, and some other astringents is, when first made, of a bluish black color, while that in which catechu, kino, or green tea are used has a greenish tinge when first written with. Arnold's writing fluid which has such an extensive sale in this country, can be imitated by employeing iron in the state of the protosulphate in place of a mixture of the two sulphates and coloring the solution with sulphate of indigo or soluble Prussian blue, and if a greenish tinge be desirable, it can be given by the addition of some yellow coloring matter to the solution of Prussian blue, or indigo. Ink prepared in this manner, soon loses its blue or greenish color, when the writing is exposed to the air, and, when well made, forms a beautiful flowing black ink.
Sugar and gum are used for thickening writing fluids and it is a little singular that two substances should be accidentally selected for this purpose that are identical in chemical composition, sugar and starch each having twelve equivalents of carbon, and hydrogen and oxygen in the proportion to form water, thus C.12 H.11, O11.
When sugar is used, the ink flows more easily from the pen, but is liable to be transformed into vinegar, which will corrode steel-pens. Gum is not so liable to become sour, and has the additional advantage of forming a varnish as it were, over the surface of the writing when it becomes dry, and in this manner renders it less liable to be removed by mechanical means. Great care must be exercised in the use of gum, particularly when steel-pens are in use, as they require an easy flowin ink, and too great a quantity of that substance will render it thick and totally unfit for writing with.
Mouldiness is counteracted by the addition of a small quantity of the oil of cloves, creosote, or corrosive sublimate, the latter in small amount is probably more efficient than all others but it should be remembered that it is a deadly poison.
All inks containing tannic or gallic acids, can be bleached or removed by means of oxalic, citric, or phosphoric acids, or by any of the bleaching salts of chlorine; and ink-stains and iron mould can be removed in the same manner. faded writing can be restored by the use of a decoction of galls, or a muriatic acidulated solution of the yellow prussiate of potash.
Blue Ink is generally made by dissolving sulphate of indigo, or basic Prussian blue in water and thickening the solution with a little gum. Common Prussian blue is rendered soluble in water by the addition of muriatic or oxalic acids. Booth and Morfit give the following recipe for making soluble Prussian blue. "Dissolve in a solution of iodide of potassium, as much more iodine as it contains, and pour this solution into one of yellow prussiateof potash containing as much of the solid prussiate, as the whole amount of iodine. Soluble Prussian blue precipitates and iodide of potassium remains in solution. After filtering, the precipitate is dissolved in water, and forms a blue ink containing no free acid and therefore adapted to steelpens. If the soluble blue be added to common black ink, (from galls), the result is a black ink which cannot be removed from paper without destroying it."
The next lecture will be devoted to indelible inks and paper.
Tekniskt. Om Anstrykning och färger dertill.
Wiborg 55, 13.7.1855
(Forts. och slut fr. N:o 54.)
II Eld afhållande anstrykningar. Ehuru man, såsom redan blifvit nämnt, icke eger medel, att göra brännbara ämnen såsom träd, tapeter, theater kulisser och dylikt till rakt oförbränneliga, så hafva dock följande anstrykningar den stora, ganska värdefulla nyttan att högst svårt antändas, icke utbryta i laga, utan endast af stark hetta förkolas, och fortplanta således en vådeld mycket långsamt, hvarunder menniskohjelp vanligen hinner anskaffas. Att göra en brännbar kropp till oförbrännelig, ur någonting som vi ännu icke känna, men att göra samma kropp till långsamt, till svart förbrännelig, redan detta är en ganska fördelaktig sak.
Det enklaste och billigaste medel att skydda träd, t. ex. smidjor, invändigt för lätt antändning är, att uti kokande hett vatten till 20 # vanlig lera, blanda 1½ # mjöl klister och 1 # pottaska så att det blir som en tjock välling, hvarmed tak och väggar invändigt anstrykas i flera repriser, till 2 à 3 liniers tjocklek.
Till yttre anstrykning emot eld berömmesmycket följande, nägot sammansatta men dock icke kostsamma, blandning.
Släckt kalk 24 delar, fet lera (sandfri) 1 del, pulveriserad gips 1 del, finaste sand 2 delar, tegelmjöl 4 delar, hammarslagg (från smidjor) 3 delar, (inhugget nöthär 4 delar, och dertill erforderlig mängd frisk oxblod, att blandningen blir som en tjock välling.
Träd virket, (t. ex. ett brädtak, ju äldre dess bättre, en stock eller brädvägg) som härmed skall öfverdragis, betfrykes förstmed god tjock tjära och öfversällas strävt derefter med skarp ren mursand. Sedan denna torkat och den lösa sanden afsopats, bestrykes föremålet med förestående blodblandning i flera repriser, tills den blir minst ½ tum tjock, allt under inpregnering med sand, som efter hvarje anstrykning genast påsällas lagom tjockt. Sedan allt detta torkat, öfverdrages anstrykningen ännu 2 linier tjockt med en tjock blandning liknande tunnt murbruk och bestående af kalk, sand, hammarslagg och oxblod. Om denna föreskrift ordentligen följes, tro vi att den möjligast fullkomligt uppfyller sin bestämmelse och borde kunna utan betänkande icke blott tillåtas, men anbefallas att användas pä brudtak, så i stöder som pä landet, likasom pä papperstak, fast papperet här år blott en öfverflödig kostnad.
Till anstrykning inom hus, uti eldfarliga anställer, såsom fosforsticks verkstäder, ferniss kokerier, kemiska laboratorier, snickare och svarfvare verkstäder, folk- och hällslugor, med ett ord, uti alla sådana rum der ej vatten och vattenångor förekomma, är följande blandning en ypperlig anstrykning emot eldfarlighet; (uti ett tunnt trädkärl, utvändigt bestruket med denna blandning, skall man kunna koka vatten). Den består af lika delar drag- eller snickar lim och hvit alun, upplöst uti ättika.
Likasom alun hur, verka ock många andra salter, som derföre likaledes kunna användas för att till en del betaga träd dess anländbarhet. Om dessa salt substantier skola göra sin behöriga verkan, böra de ock intränga någorlunda djupt i trädets porer, hvartill en ytlig påstrykning icke gör tillfyllest, utan bör trädet ordentligen indränkas eller blötas uti saltlösningen; om det låter sig göra, är det ännu bättre att kola trädets yta tillnägra liniers djup och sä indränka detsamma med hvad saltlösning man för ändamålet bestämt. Om trädet ännu hårdt omgifves med tunnare linne eller bomullstyg, väl genomdränkt med samma saltlösning, så är det ännu bättre skyddadt för brand. De lösningar hvaraf man, sålunda begagnade, sett den bästa nyttan äro af fosforsyrad och bornxsyrad ammoniak, kaustik kali och natron.
Samma medel som bogagnas att skydda träd för eldfängdhet, kunna äfven begagnas på linne och bomulls väfnader. Gay-Lassac fann att sådana salter som först vid hög temperatur äro smältbara och efterlemna vid deras upphettande en jordartad substans (sådant är fallet med alun, jernvictriol, zinkvictriol, glauberfsalt, svafelsyradt kali m. f.) äro mindre användbara; mycket lämpligare för värt ändamäl fann han sådana salter vara som lått smälta redan vid svag hetta, och derföre öfverdraga tyget eller vafven med en sorts glasur, skorpa, som motstår elden; sådant salt ar borax. Flyktiga salter såsom svafvelsyrad ammoniak och salmiak äro befunna verksamma på väf. Alldra bäst är, då af båda sorterna blandas, såsom fosforsyrad och boraxsyrad ammoniak med lika mycket salmiak. Lösningen måste vara koncentrerad och tyget väl genomdränkas med densamma i flera repriser. Papper kan på samma sätt som väf behandlas, men blir i alla fall af föga nytta.
Vattenglas. Det nyaste, och i stort sannolikt det med största fördelar, användbara medel attskydda träd och tygeremot antändning är utan tvifvel det af professor Fuchs i München uppfunna vattenglaset, nemligen en förening af kieseljord med kali, som till detta ändamål, beredes på följande sätt: 10 delar god, från digestivsalt möjligast renad, pottaska (eller i dess ställe soda), 15 delar kiesel eller qvarts och 1 del kol, pulveriscras och sammanblandas väl, samt inläggas uti en eldfast degel, blandningen sättes på stark eld och hålles sex timmar uti smältning, tills allt blir en likformig glasartad massa, som med en jernslef uttages från degeln och får kallna. Efter kalnandet pulveriseras massan och upplöses i dess fyra- eller femfaldiga vigt hett vatten. Denna upplösning åstadkommes blott utikokande hett vatten; man inblandar dit glaspulvret i små portioner, under jemn omröring uti den kokande vatten grytan tills rätta proportionen är inblandad; kokningen underhålles derefter ännu 3 à 4 timmar tills intet vidare af pulvret upplöses och vätskan fått utseende af en tunn sirap. Sedan vätskan fått kallna och det osmälta satt sig till botten, afhålles den flytande vattenglas-lösningen, som nu ar färdig till begagnande.
Om den till glasberedningen använda pottaskan var orenad af främmande salter, eller innehåller glaset en betydande mängd svafvellefver, (som igenkännes af dess lukt, sa mäste glasmassan, före dess upplösning i vatten, ligga pulveriserad under ofta omblandning, 4 à 5 veckor att vädras (afdunsta) uti fria luften och derefter flera gänger tvättas i alldeles kallt vatten samt först efter denna rening smältas, som redan beskrifvet är uti kokande hett vatten. Glas-solulionen är något klibbig och grumlig; den liter utspäda sig med rent vatten , och bildar, anstruken på träd och andra brännbara ämnen, ett fernissartadt öfverdrag, som fort torkar, af luftens omvexlingar icke förändras och uti kallt vatten är ytterst svart lösligt, samt emotstår eldens åverkan till den grad att det ganska väl bevarar de dermed anstrukna föremålen för antändning. Då trädvirke eller dylikt härmed skall bevaras måste anstrykningen upprepas 5 à 6 gänger, och i synnerhet första gången icke vara för mycket koncentrerad utan mera tunn, samt då väl med penseln inarbetas uti alla föndjupningar och springor. Sin största nytta såsom emot eld skyddande medel erhåller denna vattenglaslösning när den blandas med någon jordart; härtill lämpar sig bäst ben-aska eller en blandning af torr pulveriserad lera och krita. Vill man med denna glaslösning skydda väfnader (tyger) så är det icke nog att de dermed utvändigt anstrykas utan de måste ligga och blötas uti lösningen, eller genom valsning uti dem inpressas, så att de blifva fullkomligen genomdränkta deraf. Sedan de torkat kunna de öfvermålas efter behag, och är denna behandling mycket att recommenderas för theater kulisser, ridåer, paravaner, lärft tapeter, rullgardiner, eldskärmar, lakerade borddukar, golfmattor i närheten af eldstäder, brandsegel, brandbeklädnader m. m.
(Forts. och slut fr. N:o 54.)
II Eld afhållande anstrykningar. Ehuru man, såsom redan blifvit nämnt, icke eger medel, att göra brännbara ämnen såsom träd, tapeter, theater kulisser och dylikt till rakt oförbränneliga, så hafva dock följande anstrykningar den stora, ganska värdefulla nyttan att högst svårt antändas, icke utbryta i laga, utan endast af stark hetta förkolas, och fortplanta således en vådeld mycket långsamt, hvarunder menniskohjelp vanligen hinner anskaffas. Att göra en brännbar kropp till oförbrännelig, ur någonting som vi ännu icke känna, men att göra samma kropp till långsamt, till svart förbrännelig, redan detta är en ganska fördelaktig sak.
Det enklaste och billigaste medel att skydda träd, t. ex. smidjor, invändigt för lätt antändning är, att uti kokande hett vatten till 20 # vanlig lera, blanda 1½ # mjöl klister och 1 # pottaska så att det blir som en tjock välling, hvarmed tak och väggar invändigt anstrykas i flera repriser, till 2 à 3 liniers tjocklek.
Till yttre anstrykning emot eld berömmesmycket följande, nägot sammansatta men dock icke kostsamma, blandning.
Släckt kalk 24 delar, fet lera (sandfri) 1 del, pulveriserad gips 1 del, finaste sand 2 delar, tegelmjöl 4 delar, hammarslagg (från smidjor) 3 delar, (inhugget nöthär 4 delar, och dertill erforderlig mängd frisk oxblod, att blandningen blir som en tjock välling.
Träd virket, (t. ex. ett brädtak, ju äldre dess bättre, en stock eller brädvägg) som härmed skall öfverdragis, betfrykes förstmed god tjock tjära och öfversällas strävt derefter med skarp ren mursand. Sedan denna torkat och den lösa sanden afsopats, bestrykes föremålet med förestående blodblandning i flera repriser, tills den blir minst ½ tum tjock, allt under inpregnering med sand, som efter hvarje anstrykning genast påsällas lagom tjockt. Sedan allt detta torkat, öfverdrages anstrykningen ännu 2 linier tjockt med en tjock blandning liknande tunnt murbruk och bestående af kalk, sand, hammarslagg och oxblod. Om denna föreskrift ordentligen följes, tro vi att den möjligast fullkomligt uppfyller sin bestämmelse och borde kunna utan betänkande icke blott tillåtas, men anbefallas att användas pä brudtak, så i stöder som pä landet, likasom pä papperstak, fast papperet här år blott en öfverflödig kostnad.
Till anstrykning inom hus, uti eldfarliga anställer, såsom fosforsticks verkstäder, ferniss kokerier, kemiska laboratorier, snickare och svarfvare verkstäder, folk- och hällslugor, med ett ord, uti alla sådana rum der ej vatten och vattenångor förekomma, är följande blandning en ypperlig anstrykning emot eldfarlighet; (uti ett tunnt trädkärl, utvändigt bestruket med denna blandning, skall man kunna koka vatten). Den består af lika delar drag- eller snickar lim och hvit alun, upplöst uti ättika.
Likasom alun hur, verka ock många andra salter, som derföre likaledes kunna användas för att till en del betaga träd dess anländbarhet. Om dessa salt substantier skola göra sin behöriga verkan, böra de ock intränga någorlunda djupt i trädets porer, hvartill en ytlig påstrykning icke gör tillfyllest, utan bör trädet ordentligen indränkas eller blötas uti saltlösningen; om det låter sig göra, är det ännu bättre att kola trädets yta tillnägra liniers djup och sä indränka detsamma med hvad saltlösning man för ändamålet bestämt. Om trädet ännu hårdt omgifves med tunnare linne eller bomullstyg, väl genomdränkt med samma saltlösning, så är det ännu bättre skyddadt för brand. De lösningar hvaraf man, sålunda begagnade, sett den bästa nyttan äro af fosforsyrad och bornxsyrad ammoniak, kaustik kali och natron.
Samma medel som bogagnas att skydda träd för eldfängdhet, kunna äfven begagnas på linne och bomulls väfnader. Gay-Lassac fann att sådana salter som först vid hög temperatur äro smältbara och efterlemna vid deras upphettande en jordartad substans (sådant är fallet med alun, jernvictriol, zinkvictriol, glauberfsalt, svafelsyradt kali m. f.) äro mindre användbara; mycket lämpligare för värt ändamäl fann han sådana salter vara som lått smälta redan vid svag hetta, och derföre öfverdraga tyget eller vafven med en sorts glasur, skorpa, som motstår elden; sådant salt ar borax. Flyktiga salter såsom svafvelsyrad ammoniak och salmiak äro befunna verksamma på väf. Alldra bäst är, då af båda sorterna blandas, såsom fosforsyrad och boraxsyrad ammoniak med lika mycket salmiak. Lösningen måste vara koncentrerad och tyget väl genomdränkas med densamma i flera repriser. Papper kan på samma sätt som väf behandlas, men blir i alla fall af föga nytta.
Vattenglas. Det nyaste, och i stort sannolikt det med största fördelar, användbara medel attskydda träd och tygeremot antändning är utan tvifvel det af professor Fuchs i München uppfunna vattenglaset, nemligen en förening af kieseljord med kali, som till detta ändamål, beredes på följande sätt: 10 delar god, från digestivsalt möjligast renad, pottaska (eller i dess ställe soda), 15 delar kiesel eller qvarts och 1 del kol, pulveriscras och sammanblandas väl, samt inläggas uti en eldfast degel, blandningen sättes på stark eld och hålles sex timmar uti smältning, tills allt blir en likformig glasartad massa, som med en jernslef uttages från degeln och får kallna. Efter kalnandet pulveriseras massan och upplöses i dess fyra- eller femfaldiga vigt hett vatten. Denna upplösning åstadkommes blott utikokande hett vatten; man inblandar dit glaspulvret i små portioner, under jemn omröring uti den kokande vatten grytan tills rätta proportionen är inblandad; kokningen underhålles derefter ännu 3 à 4 timmar tills intet vidare af pulvret upplöses och vätskan fått utseende af en tunn sirap. Sedan vätskan fått kallna och det osmälta satt sig till botten, afhålles den flytande vattenglas-lösningen, som nu ar färdig till begagnande.
Om den till glasberedningen använda pottaskan var orenad af främmande salter, eller innehåller glaset en betydande mängd svafvellefver, (som igenkännes af dess lukt, sa mäste glasmassan, före dess upplösning i vatten, ligga pulveriserad under ofta omblandning, 4 à 5 veckor att vädras (afdunsta) uti fria luften och derefter flera gänger tvättas i alldeles kallt vatten samt först efter denna rening smältas, som redan beskrifvet är uti kokande hett vatten. Glas-solulionen är något klibbig och grumlig; den liter utspäda sig med rent vatten , och bildar, anstruken på träd och andra brännbara ämnen, ett fernissartadt öfverdrag, som fort torkar, af luftens omvexlingar icke förändras och uti kallt vatten är ytterst svart lösligt, samt emotstår eldens åverkan till den grad att det ganska väl bevarar de dermed anstrukna föremålen för antändning. Då trädvirke eller dylikt härmed skall bevaras måste anstrykningen upprepas 5 à 6 gänger, och i synnerhet första gången icke vara för mycket koncentrerad utan mera tunn, samt då väl med penseln inarbetas uti alla föndjupningar och springor. Sin största nytta såsom emot eld skyddande medel erhåller denna vattenglaslösning när den blandas med någon jordart; härtill lämpar sig bäst ben-aska eller en blandning af torr pulveriserad lera och krita. Vill man med denna glaslösning skydda väfnader (tyger) så är det icke nog att de dermed utvändigt anstrykas utan de måste ligga och blötas uti lösningen, eller genom valsning uti dem inpressas, så att de blifva fullkomligen genomdränkta deraf. Sedan de torkat kunna de öfvermålas efter behag, och är denna behandling mycket att recommenderas för theater kulisser, ridåer, paravaner, lärft tapeter, rullgardiner, eldskärmar, lakerade borddukar, golfmattor i närheten af eldstäder, brandsegel, brandbeklädnader m. m.
Tekniskt. Om Anstrykning och färger dertill.
Wiborg 53, 6.7.1855
(Forts. fr. N:o 50.)
Hvit oljefärg: blyhvitt 128 delar, kopparrök i del och blysocker 1 del, sammanrifves med god, ljus linolja.
Grå- och pärlfärg: af samma hvita färg med tillsatts af litet pariserblått.
Gul oljefärg: gul ockra 16 delar, bränd umbra 1 del, blyhvitt 24 à 30 delar, kopparrök 1 del och blysocker 1 del.
Grön oljefärg: gul ockra 16 delar, pariserblått 3 defar, blyhvitt 12 delar zinkvictriol 2 delar och blysocker 1 del.
B) Anstrykning med tjära och terpentin. Såväl träd som stenkolstjärans begagnande till diverse anstrykningar, är sä allmänt känd att den här icke behöfver vidare beskrifvas; i mänga fall tro vi dock att dess gamla popularitet skaffat den ett större förtroende än den förtjenar för sin varaktighets skull till takstrykningar m. m.; här anse vi oljefärgen eller mineral saltlösningar för mycket förmånligare.
En anstrykning på båtar, pontoner, vattenhjul m. m. af mycken varaktighet, men något dyr, skall bli af följande blandning: 5 # kautschuk (gummi elasticum) skares eller klippes i smala rimsor och öfvergjutes uti en gry ta med 4½ kanna terpentinolja samt ställes på sakta koleld (högst 60° R.) tills att är smalt och upplöst; smältningen påskyndas genom oftare omröring med en trädspade. Till lösningen blandas sluteligen omkring 4½ kanna trädtjara, och anstrykes varmt på väl torrt träd eller tyg.
Anstrykning af tjära, emot rost på jernplåtstak, gallerverk, ledstänger m. m. Till hvarje # upphettad stenkolstjära tages 2 lod Asphalt (jordbeck), 3 lod svafvelsyradt bly och pulveriserad graphit (blyertz) 2 lod; anstrykes varmt.
Torkande anstrykning af tjära, på fuktiga stenväggar och murar uti uthus, källaren m. m.: 6 kannor trädtjära och 1 # fetteller olja, sammankokas ungefar ½ timmes tid, dertill lagges en linstött och siktad blandning af 2 delar släckt kalk och 1 del pulveriseradt glas, tills man får en massa, liknande tjock välling eller tunnt plåster, som genast, så snart den år färdig och så het som möjligt, anstrykes med en murslef eller dylikt, ½ tum tjockt och mycket noggrannt, på den fuktiga väggen, som naturligen böra vara så ren och aftorkad, frän salpeter &c., som möjligt; om väggen uppvärmes, som uti det föregående är sagt, är de så mycket bättre. Anstrykningen bör ske flinkt, emedan massan mycket fort hårdnar och då ej mera kan upplösas. Det är blott med stor mödakittct kan afspjelkas sedan det engång fått torka. Den härmed bestrukna väggen kan såsom vanligt rappas med kalkbruk.
C) Anstrykning med tran till uthus byggnaders tak, der eld ej handteras, göres af 14 kannor trän sammankokadt med 3 # smält harts och 1 # finstött svafvel (svafvelblomma). Blandningen hålles het tills allt hunnit sammanblandas och är en god och billig anstrykning der tillgång på trän finnes.
D) Anstrykning med blod: koagulerad blod afsöndrar en gulaktig vätska, som kallas blodvatten, och kan i många fall tjena såsom bindemedel för jordfärger t. ex. med krita, gula och röda ockror, bolus &c. men med metalliska färgstofter, såsom blyhvitt, mönja, cinober m. m. duger blodluten ej, emedan den af dem coagulerar.
E) Med Mjölk. Mjölkfärgen, som är en af vara både till varaktighet och pris, bästa inhemska anstrykningsfärger, så utom som inom hus, tyckes ännu hos oss vara mindre känd än den förtjenar. Uti ett 1850 inom landet utkommet arbete i landthushållningen finnes en uppgift att tillreda mjölkfärg på följande sätt: "till 2 större pulveriserade galläpplen som kokas i ett hälft stop bränvin, sättes så mycket upplöst lim, att det vid vispning fradgar. Detta vispas åter i tio kannor spenmjölk jemte tio skalp, fin krita, om färgen skall blifva hvit, i annat fall tillsättes färgämnen af annan couleur". Hvartill allt detta besvär med galläppel, bränvin, lim, fradga och spenvarm mjölk? Detta kunna åtminstone vi icke förklara. Det är icke smöret utan ostämnet i mjölken som har den bindande egenskapen. Vill man således slösa, så må man begagna söt oskummad mjölk; men i alla afseenden är det förmånligare att låta mjölken stå och ysta sig, göra smör af gräddan och endast begagna det i den återstående, skummade mjölken befinteliga ostämnet till anstrykningsfärg. Att här tillblanda lim, tro vi mera skadar än gagnar, åtminstone uti strykning utomhus; nyttigare är då linoljan dertill. Den blandning vi funnit ganska användbar har bestått af följande proportion: till hvarje kanna skummad mjölk, söt eller sur kan vara likgiltigt, tages ½ # hvit siktad kalk, 3 # fintmalen, hvit krita och 1 jungfru linolja, allt detta omblandas ofta under anstrykningen, som sker med vanlig stor pensel, 2 à 3 gånger, efter som man vill hafva färgen stark till.
Med en kanna mjölk eller ofvannämnde sats, kan en yta af 24 qvadrat alnar ojemn trädvägg anstrykas en gång och således omkring 8 à 9 qvadrat aln 3 gånger. Ett enklare och dock både emot luft och väta stående preparat fås af sur mjölk (filbunka) som först blifvit befriad från grädda och öfverflödig vassla, på följande sätt: rörväl om mjölken och blanda sedan uti densamma lika mycket god siktad släckt kalk som der finnes mjölk, sammanrör båda delarna utan några vidare tillsatser och använd färgen omedelbart efter beredningen. Genom obetydlig tillsatts af litet i vatten fin rifven mörk ockra, får anstrykningen färg af sten; anstrykningen sker 2 à 3 gånger.
Uti rum på landet, der inre taken oftast äro af spontade bräder och öfverstruknn med hvit limfärg, bestående af limvatten och krita eller kalk, är mjölkfärgen vida att föredragas, emedan den, vid temperatur förändringar i rummet ej afspjelker, som fallet oftast är med limfärgen; utom det obehagliga för ögat, förorsakas af denna spjelkning mycket dam och osnygghet uti rummet. Den mindre bemedlade och allmogen kan mest öfverallt bruka mjölkfärg, der den rikare låter måla med olja, som ofta dock icke blir så vackert som med mjölk.
Sluteligen må vi ännu upptaga Hochheimers recept till varaktig, vacker och icke dyr anstrykning på trädhus. "Man tager 6 delar osläckt kalk och 1 del fint sönderstötta kol, och så mycket sur mjölk, att blandningen blifver lagom tjock till anstrykning. Detta gifver en skön ljusgrå färg, som länge motstår väderlekens åverkan och förvarar trädet". I stället för och med kol, kunna andra fasta jordfärger tillblandas, såsom röd och gul ockra; detta är tvifvelsutan den starkaste mjölkblandning; der osläckt kalk utan dryga kostnader kan fås påstrykes den i flera omganger tjockare, så blir det tillika något skyddande mot eld.
(Forts.)
(Forts. fr. N:o 50.)
Hvit oljefärg: blyhvitt 128 delar, kopparrök i del och blysocker 1 del, sammanrifves med god, ljus linolja.
Grå- och pärlfärg: af samma hvita färg med tillsatts af litet pariserblått.
Gul oljefärg: gul ockra 16 delar, bränd umbra 1 del, blyhvitt 24 à 30 delar, kopparrök 1 del och blysocker 1 del.
Grön oljefärg: gul ockra 16 delar, pariserblått 3 defar, blyhvitt 12 delar zinkvictriol 2 delar och blysocker 1 del.
B) Anstrykning med tjära och terpentin. Såväl träd som stenkolstjärans begagnande till diverse anstrykningar, är sä allmänt känd att den här icke behöfver vidare beskrifvas; i mänga fall tro vi dock att dess gamla popularitet skaffat den ett större förtroende än den förtjenar för sin varaktighets skull till takstrykningar m. m.; här anse vi oljefärgen eller mineral saltlösningar för mycket förmånligare.
En anstrykning på båtar, pontoner, vattenhjul m. m. af mycken varaktighet, men något dyr, skall bli af följande blandning: 5 # kautschuk (gummi elasticum) skares eller klippes i smala rimsor och öfvergjutes uti en gry ta med 4½ kanna terpentinolja samt ställes på sakta koleld (högst 60° R.) tills att är smalt och upplöst; smältningen påskyndas genom oftare omröring med en trädspade. Till lösningen blandas sluteligen omkring 4½ kanna trädtjara, och anstrykes varmt på väl torrt träd eller tyg.
Anstrykning af tjära, emot rost på jernplåtstak, gallerverk, ledstänger m. m. Till hvarje # upphettad stenkolstjära tages 2 lod Asphalt (jordbeck), 3 lod svafvelsyradt bly och pulveriserad graphit (blyertz) 2 lod; anstrykes varmt.
Torkande anstrykning af tjära, på fuktiga stenväggar och murar uti uthus, källaren m. m.: 6 kannor trädtjära och 1 # fetteller olja, sammankokas ungefar ½ timmes tid, dertill lagges en linstött och siktad blandning af 2 delar släckt kalk och 1 del pulveriseradt glas, tills man får en massa, liknande tjock välling eller tunnt plåster, som genast, så snart den år färdig och så het som möjligt, anstrykes med en murslef eller dylikt, ½ tum tjockt och mycket noggrannt, på den fuktiga väggen, som naturligen böra vara så ren och aftorkad, frän salpeter &c., som möjligt; om väggen uppvärmes, som uti det föregående är sagt, är de så mycket bättre. Anstrykningen bör ske flinkt, emedan massan mycket fort hårdnar och då ej mera kan upplösas. Det är blott med stor mödakittct kan afspjelkas sedan det engång fått torka. Den härmed bestrukna väggen kan såsom vanligt rappas med kalkbruk.
C) Anstrykning med tran till uthus byggnaders tak, der eld ej handteras, göres af 14 kannor trän sammankokadt med 3 # smält harts och 1 # finstött svafvel (svafvelblomma). Blandningen hålles het tills allt hunnit sammanblandas och är en god och billig anstrykning der tillgång på trän finnes.
D) Anstrykning med blod: koagulerad blod afsöndrar en gulaktig vätska, som kallas blodvatten, och kan i många fall tjena såsom bindemedel för jordfärger t. ex. med krita, gula och röda ockror, bolus &c. men med metalliska färgstofter, såsom blyhvitt, mönja, cinober m. m. duger blodluten ej, emedan den af dem coagulerar.
E) Med Mjölk. Mjölkfärgen, som är en af vara både till varaktighet och pris, bästa inhemska anstrykningsfärger, så utom som inom hus, tyckes ännu hos oss vara mindre känd än den förtjenar. Uti ett 1850 inom landet utkommet arbete i landthushållningen finnes en uppgift att tillreda mjölkfärg på följande sätt: "till 2 större pulveriserade galläpplen som kokas i ett hälft stop bränvin, sättes så mycket upplöst lim, att det vid vispning fradgar. Detta vispas åter i tio kannor spenmjölk jemte tio skalp, fin krita, om färgen skall blifva hvit, i annat fall tillsättes färgämnen af annan couleur". Hvartill allt detta besvär med galläppel, bränvin, lim, fradga och spenvarm mjölk? Detta kunna åtminstone vi icke förklara. Det är icke smöret utan ostämnet i mjölken som har den bindande egenskapen. Vill man således slösa, så må man begagna söt oskummad mjölk; men i alla afseenden är det förmånligare att låta mjölken stå och ysta sig, göra smör af gräddan och endast begagna det i den återstående, skummade mjölken befinteliga ostämnet till anstrykningsfärg. Att här tillblanda lim, tro vi mera skadar än gagnar, åtminstone uti strykning utomhus; nyttigare är då linoljan dertill. Den blandning vi funnit ganska användbar har bestått af följande proportion: till hvarje kanna skummad mjölk, söt eller sur kan vara likgiltigt, tages ½ # hvit siktad kalk, 3 # fintmalen, hvit krita och 1 jungfru linolja, allt detta omblandas ofta under anstrykningen, som sker med vanlig stor pensel, 2 à 3 gånger, efter som man vill hafva färgen stark till.
Med en kanna mjölk eller ofvannämnde sats, kan en yta af 24 qvadrat alnar ojemn trädvägg anstrykas en gång och således omkring 8 à 9 qvadrat aln 3 gånger. Ett enklare och dock både emot luft och väta stående preparat fås af sur mjölk (filbunka) som först blifvit befriad från grädda och öfverflödig vassla, på följande sätt: rörväl om mjölken och blanda sedan uti densamma lika mycket god siktad släckt kalk som der finnes mjölk, sammanrör båda delarna utan några vidare tillsatser och använd färgen omedelbart efter beredningen. Genom obetydlig tillsatts af litet i vatten fin rifven mörk ockra, får anstrykningen färg af sten; anstrykningen sker 2 à 3 gånger.
Uti rum på landet, der inre taken oftast äro af spontade bräder och öfverstruknn med hvit limfärg, bestående af limvatten och krita eller kalk, är mjölkfärgen vida att föredragas, emedan den, vid temperatur förändringar i rummet ej afspjelker, som fallet oftast är med limfärgen; utom det obehagliga för ögat, förorsakas af denna spjelkning mycket dam och osnygghet uti rummet. Den mindre bemedlade och allmogen kan mest öfverallt bruka mjölkfärg, der den rikare låter måla med olja, som ofta dock icke blir så vackert som med mjölk.
Sluteligen må vi ännu upptaga Hochheimers recept till varaktig, vacker och icke dyr anstrykning på trädhus. "Man tager 6 delar osläckt kalk och 1 del fint sönderstötta kol, och så mycket sur mjölk, att blandningen blifver lagom tjock till anstrykning. Detta gifver en skön ljusgrå färg, som länge motstår väderlekens åverkan och förvarar trädet". I stället för och med kol, kunna andra fasta jordfärger tillblandas, såsom röd och gul ockra; detta är tvifvelsutan den starkaste mjölkblandning; der osläckt kalk utan dryga kostnader kan fås påstrykes den i flera omganger tjockare, så blir det tillika något skyddande mot eld.
(Forts.)
Tekniskt. Om Anstrykning och färger dertill.
Wiborg 50, 26.6.1855
(Forts. fr. N:o 49.)
Oljeanstrykning på bräd och pappers tak, köks, och bryggeri golf m. m.: Under torr och varm väderlek öfverstrykes taket med okokt olja, icke så tjockt att någon olja får rinna ned utföre taket, utan snarare tunnare, men flera gånger, tills man ser att taket eller golfvet icke mera förmår insupa mera olja, då man låter oljan någon dag segna till en klibbig hinna på takets yta och öfversållar det då med mycket fin sand, torr målen lera, siktad aska eller blyertz; när delta öfverdrag torkal förnyas oljestrykningen och öfversållningen allt turvis, tills man får den önskade tjockleken af öfverdraget, som skall likna chiflersten, både till färg och varaktighet. Det föreslås att till öfverstrykning begagna: 3 delar släckt torr kalk, 2 delar trädaska och 1 del finaste sand, samt olja efter behof; vi tro att detta vore ännu mera passande för tjära, som med kalken bildar en stenhård massa. Den som ej behöfver räkna på något drygare kostnad, kan i stället för kalk, blyertz (graphit) &c. begagna kautschuk eller gummielastikum upplöst i bergolja, nafta eller renad terpentin olja, till blandning uti oljan som sista gången öfverstrykes taket. Till jernplåtslak är en sådan blandning mycket ändamålsenlig för att afhålla rost.
Anstrykning på fuktiga murar och väggar i jordvåningar, källaren m. m.
Är den fuktande muren bestäckt af utvittrad salpeter, så bör den först noga bortskrapas och tvättas med varmt vatten. Derefter måste muren upptorkas genom värmning, ju starkare dess bättre; delta sker med glödande kol uti större fyrfat. Då muren är som varmast, öfverstrykes den ymnigt med en äfvenledes het blandning af 2 delar linoljefernissa, 2 delar harts och 1 del vax, efter vigt; sedan muren insupit första anstrykningen, som befordras derigenom att man med fyrfaten allt idkeligen håller muren så het som möjligt, öfversmörjes den andra och tredje gången på samma sätt, då den sluteligen blir som hårdt glacerad. På detta öfverdrag kunna tapeter fästas, eller olje färger anbringas efter behag. D'Arcet och Thenard uppgifva: att en blandning af 1 vigts del vax med 3 dito linolja, som blifvit kokad med 1/10 af sin vigt silfverglitt (emellan 19 à 20 lod silfverglitt på en kanna olja) är ett ypperligt medel attt bestryka fuktiga hvalf och väggar, uppå hvilka oljemålningar skola utföras; också om dessa murar icke äro fuktiga, skyddar sistnämnde anstrykning oljemålningen från hvarje förändring ifrån muren. Gips arbeten, dermed öfverstrukna skola blifva helt varaktiga emot luft och väta, samt kunna beqvämt öfvermålas med hvad oljefärg mnn behagar. Erinras måste blott, att gipsen ej tål samma starka upphettning som en stenmur. Vid 100 à 120 graders värme, Celcii, går redan vax och
olje blandningen lätt in uti gipsfiguren och öfver 145 grader får hettan ej stiga, emedan gipsen då redan lider deraf.
Anstrykning fr golf på balkonger, terasser, trappor, i kök och folkstugor m. m. Till 1 Ltt. harts, som småningom fått smälta öfver koleld, tillblandas i mindre portioner 2 Ltt rentvättad, torkad och siktad fin sand samt 8 # mönja, sist 3 linolja; härefter låter man blandningen, under ständig omröring, sakta koka en stund så att allt väl blanddr sig; med omröringen fortsattes allt ännu sedjn massan blifvit lyftad från elden, tills den kallnar, på det den må förblifva likformigt blandad. När man vill göra bruk af detta kalln.ide cement, brytes det i smärre stycken och smältes ånyo, i det man till hvarje 10 # torrt cement blandar 1/2 varm olja och stryker den kokhet på sitt ställe, en eller flera gånger.
En annan blandning till samma ändamål berömmes också mycket: fernissan härtill beredes på följande sätt; till 1 kanna (6 #) linolja tages 6 # röd mönja som blandas med oljan uti en vanlig jerngryta och sattes på elden att sakta koka; vid samma tillfälle kastas ett par större, skalade rödlökar uti oljegrytan, som får koka så länge tills lökarne flyta upp på oljans yta, som då bevisar att all fuktighet dunstat bort ifrån oljan. Särskildt blötes och löses, för hvarje kanna olja 3 # godt klart snickarlim uti 3 # (1 stop.) vatten, så att det, efter afsvalnandel, bildar en fast, elastisk massa. Det svalnade limmet uppvärmes ånyo och fernissan tillblandas småningom under jemn omröring med en slef, tills en likformig massa bildar sig; sedan detta skedt tillblandas yttermera 6 # varm terpentin olja, omröres väl och sluteligen: gul ockra, rödfärg, målen lera eller hvad färg man vill gifva blandningen, som i flere repriser påstyrkes. Denna blandning hårdnar mycket fort och blir efter några dagar så fast, att dedermed öfverstrukna föremål kunna tvättas med varmt vatten och såpa, utan att deraf skadas.
Sluteligen må några godkända oljefärgs blandningar till hvarjehanda gröfre strykningar här anföras efter Prechtl; proportionerna äro i vigt:
Svart oljefärg: bränd umbra 2 delar, blysocker 1 del, kopparrök i del, blyhvitt 1 del och kimrök 12 delar, rifves med olja; med denna blandning öfverstrykes trädet, såsom: tak, uthusdörrar, staketter, vattenrännor &c. engång och sedan första anstrykningen väl torkat, begagnas till andra strykningen en alldeles lika tillredd blandning, blott att blyhvitan denna gång utlemnas, och sluleligen sker tredje anstrykningen med följande: bränd umbra i delar, blysocker 2 delar, zinkvictriol (koppar rök) 1 del, berliner eller pariser blått 2 delar, spanskgröna 1 del och kimrök 16 delar; allt med olja sammanrifvet.
(Forts.)
(Forts. fr. N:o 49.)
Oljeanstrykning på bräd och pappers tak, köks, och bryggeri golf m. m.: Under torr och varm väderlek öfverstrykes taket med okokt olja, icke så tjockt att någon olja får rinna ned utföre taket, utan snarare tunnare, men flera gånger, tills man ser att taket eller golfvet icke mera förmår insupa mera olja, då man låter oljan någon dag segna till en klibbig hinna på takets yta och öfversållar det då med mycket fin sand, torr målen lera, siktad aska eller blyertz; när delta öfverdrag torkal förnyas oljestrykningen och öfversållningen allt turvis, tills man får den önskade tjockleken af öfverdraget, som skall likna chiflersten, både till färg och varaktighet. Det föreslås att till öfverstrykning begagna: 3 delar släckt torr kalk, 2 delar trädaska och 1 del finaste sand, samt olja efter behof; vi tro att detta vore ännu mera passande för tjära, som med kalken bildar en stenhård massa. Den som ej behöfver räkna på något drygare kostnad, kan i stället för kalk, blyertz (graphit) &c. begagna kautschuk eller gummielastikum upplöst i bergolja, nafta eller renad terpentin olja, till blandning uti oljan som sista gången öfverstrykes taket. Till jernplåtslak är en sådan blandning mycket ändamålsenlig för att afhålla rost.
Anstrykning på fuktiga murar och väggar i jordvåningar, källaren m. m.
Är den fuktande muren bestäckt af utvittrad salpeter, så bör den först noga bortskrapas och tvättas med varmt vatten. Derefter måste muren upptorkas genom värmning, ju starkare dess bättre; delta sker med glödande kol uti större fyrfat. Då muren är som varmast, öfverstrykes den ymnigt med en äfvenledes het blandning af 2 delar linoljefernissa, 2 delar harts och 1 del vax, efter vigt; sedan muren insupit första anstrykningen, som befordras derigenom att man med fyrfaten allt idkeligen håller muren så het som möjligt, öfversmörjes den andra och tredje gången på samma sätt, då den sluteligen blir som hårdt glacerad. På detta öfverdrag kunna tapeter fästas, eller olje färger anbringas efter behag. D'Arcet och Thenard uppgifva: att en blandning af 1 vigts del vax med 3 dito linolja, som blifvit kokad med 1/10 af sin vigt silfverglitt (emellan 19 à 20 lod silfverglitt på en kanna olja) är ett ypperligt medel attt bestryka fuktiga hvalf och väggar, uppå hvilka oljemålningar skola utföras; också om dessa murar icke äro fuktiga, skyddar sistnämnde anstrykning oljemålningen från hvarje förändring ifrån muren. Gips arbeten, dermed öfverstrukna skola blifva helt varaktiga emot luft och väta, samt kunna beqvämt öfvermålas med hvad oljefärg mnn behagar. Erinras måste blott, att gipsen ej tål samma starka upphettning som en stenmur. Vid 100 à 120 graders värme, Celcii, går redan vax och
olje blandningen lätt in uti gipsfiguren och öfver 145 grader får hettan ej stiga, emedan gipsen då redan lider deraf.
Anstrykning fr golf på balkonger, terasser, trappor, i kök och folkstugor m. m. Till 1 Ltt. harts, som småningom fått smälta öfver koleld, tillblandas i mindre portioner 2 Ltt rentvättad, torkad och siktad fin sand samt 8 # mönja, sist 3 linolja; härefter låter man blandningen, under ständig omröring, sakta koka en stund så att allt väl blanddr sig; med omröringen fortsattes allt ännu sedjn massan blifvit lyftad från elden, tills den kallnar, på det den må förblifva likformigt blandad. När man vill göra bruk af detta kalln.ide cement, brytes det i smärre stycken och smältes ånyo, i det man till hvarje 10 # torrt cement blandar 1/2 varm olja och stryker den kokhet på sitt ställe, en eller flera gånger.
En annan blandning till samma ändamål berömmes också mycket: fernissan härtill beredes på följande sätt; till 1 kanna (6 #) linolja tages 6 # röd mönja som blandas med oljan uti en vanlig jerngryta och sattes på elden att sakta koka; vid samma tillfälle kastas ett par större, skalade rödlökar uti oljegrytan, som får koka så länge tills lökarne flyta upp på oljans yta, som då bevisar att all fuktighet dunstat bort ifrån oljan. Särskildt blötes och löses, för hvarje kanna olja 3 # godt klart snickarlim uti 3 # (1 stop.) vatten, så att det, efter afsvalnandel, bildar en fast, elastisk massa. Det svalnade limmet uppvärmes ånyo och fernissan tillblandas småningom under jemn omröring med en slef, tills en likformig massa bildar sig; sedan detta skedt tillblandas yttermera 6 # varm terpentin olja, omröres väl och sluteligen: gul ockra, rödfärg, målen lera eller hvad färg man vill gifva blandningen, som i flere repriser påstyrkes. Denna blandning hårdnar mycket fort och blir efter några dagar så fast, att dedermed öfverstrukna föremål kunna tvättas med varmt vatten och såpa, utan att deraf skadas.
Sluteligen må några godkända oljefärgs blandningar till hvarjehanda gröfre strykningar här anföras efter Prechtl; proportionerna äro i vigt:
Svart oljefärg: bränd umbra 2 delar, blysocker 1 del, kopparrök i del, blyhvitt 1 del och kimrök 12 delar, rifves med olja; med denna blandning öfverstrykes trädet, såsom: tak, uthusdörrar, staketter, vattenrännor &c. engång och sedan första anstrykningen väl torkat, begagnas till andra strykningen en alldeles lika tillredd blandning, blott att blyhvitan denna gång utlemnas, och sluleligen sker tredje anstrykningen med följande: bränd umbra i delar, blysocker 2 delar, zinkvictriol (koppar rök) 1 del, berliner eller pariser blått 2 delar, spanskgröna 1 del och kimrök 16 delar; allt med olja sammanrifvet.
(Forts.)
Tekniskt. Om Anstrykning och färger dertill.
Wiborg 49, 22.6.1855
Anstryka, kallas i allmänhet att öfverdradraga en kropps yta med något mer eller mindre tunnt flytande ämne, som sedermera torkar fast dervid. Ändamålet dermed är: att gifva de anstrukna föremålen varaktighet emot väta, fukt och röta, emot rost och stundom emot eld. Kostnaden är obetydlig emot nyttan af sådana antryckningar, de motverka länge trädets förstörandegenom röta, derom kan hvarje landtman lätt öfvertyga sig, om han undersöker någon för längre tid t. ex. med rödfärg öfverstucken byggnad; ma man derföreicke försumma att låta öfverstryka med färg, allt hvad styrkas kan. Anstrykning är det enklaste och gröfsta af målare handtverket, och begagnas de möjligast billiga färgstofter dertill, emedan en större mängd, som här åtgår, annors skulle blifva alltför kostsam. Den anstrykning eller målning, som mera har afseonde på prydnad än blott varaktighet, skall framdeles blifva föremål för en särskild artikel i detta blad. Till här ifrågavarande anstrykningar begagnas flera blandningar och ämnen, men alla kunna de indelas uti tvänna afdelningar eller klasser: 1:0 Sådana blandningar som åsyfta att bevara de föremål, på hvilka de användas emot röta, fukt och väta, samt 2:0 Emot eld, det vill säga emot hastig antändning och uppblossande låga, ty något radikalt medel, som fullkoniligen skyddar en brännbar kropp emot förbränning, känna vi ej. Det är redan godt och väl att hafva sådana som åstadkomma att brännbara ämnen långsamt och med svårighet antändas och äfven då ej brinna med låga utan endast förkolna, hvarigenom menniskohjelp hinner tillkomma, innan förstöringenutbredt sig öfver allt.
1.0 Anstryknings färger emot röta, fukt och väta
Oljefärgen är den med största förtroende allmännast anlitade, synnerligast uti städerna, der den också är på sin plats; men utom dess dyrhet beror dess nytta och varaktighet helt och hållet af dess tillredning, som ofta ingalunda är den bästa; stundom är orsaken dertill okunnighet, stundom också vinningslystnad hos dem som sig med sådana anstrykningar befatta. Det lönar sig mindre att förfalska de billigare anstrykningarne och dessutom tro vi att många bland dem uti verkelig nytta och varaktighet skola vara jernngoda, om ej öfverträfla oljefärgen, åtminstone så, som vi vanligen sett oljan användas, nemligen kokad till så kallad fernissa. Ettfullkomligen godt surogat för lin och hamp olja är den så kallade spiggoljan, der den kan fås; den erhålles genom kokning af spigg fisken (Gasterosteus Acuteatus), hvars fett eller trän har den egenskapen att fullkomligt intorka och bilda ett fast öfverdrag på de saker som bestyrkas dermed.
Utom dessa feta oljor kunna anstryknings färger beredas med lim, mjölklister, skummad mjölk, söt eller sur är detsamma; blodvatten, träd och stenkols tjära, terpentin m. m.; vi skola här uppgifva några allmänt reccomenderade blandningar, hvarifran hvar och en efter behof och omständigheter, kan göra urval.
a) Oljefärger till strykning: Härtill är hampoljan lika god som linoljan, den förre är blott litet mörkare. Oljan hehöfver alldeles icke kokas till fernissa då den begagnas ute i fria luften, den torkar nog af sig sjelf, om det är någon dag förr eller sednare, kan vara detsamma, men erfarenheten har lärt, att den anstrykning som skedt med okokt olja är mycket varaktigare och starkare, än den med kokt eller fernissa. Vi se ofta huru en del oljefärger i form af fjell eller tunna bitar, efter några års anstrykning, börjar lossa ifrån väggar och plank; huru andra blifva mjöligaoch sköljas bort af regn och vind. Dessa olägenheter undvikas om man begagnar ren okokt hamp eller lin olja, i stället för kokt olja eller fernissa. Vidare bör man tillse att målare icke tillåtas grunda (första gången öfverstryka) väggen eller hvilket annat föremål som helst med tunnt lim eller klistervatten, som de stundom bruka, för att spara på oljefärg, som derefter ej mera krm tränga in uti trädet, hvilket just är afsigten med målningen, utan torkar löst på trädets yta, och afialler snart vid fuktig väderlek. Grundningen bör rättast ske med alldeles samma färg som andra och tredje strykningarne, blott med den skiljnaden att den är mycket tunnare och oljestarkare, föratt väl kunna tränga in uti trädets porer. Hartser och kådor blandade till grofva färger, gifva dem glans på en tid men ingalunda ökas varaktigheten dengenom i längden. * J. Mager uppgifver till hvarje # blyhvitt 14 lod fernissa tili rifning och utspädning.Med en kanna olja, kunna 150 à 180 qvadrat alnar anstrykas engång, allt efter föremålets lösare eller tätare beståndsdelar; till en kanna olja åtgår omkring 8 # färgstoft, af de; tyngre slagen, såsom: blyhvitt*), ockra, ren lera, bolus&c; krita, ehuru mycket begagnad, är ej varaktig med olja, denpassar bäst för limfärger, der blyhvitt med tiden mörknar och ej är tjenlig. Det uppgifves att 3 dagsverken åtgå till rifning och anstrykning af en kanna oljefärg. Till oljefärgsstrykning begagnas mest: blyhvitt, blygull (mengel) ockra, gul, brun, röd m. m. af flera nyanser, pariser eller berliner blått, chormgult, mönja kimrök och bensvärta. Färgerna rifvas på en stenhäll eller ännu bättre med en färgnfnings maschin (don enklaste i form af ett par handqvarnsstenar) med olja eller fernissa till lagom tjocka och anstrykas med stora svinhårs penslar. Att uppblanda färgen med terpentinolja, gör den tunn och lättflytande, men detta sker på varaktighetens bekostnad och man kan ganska väl umbära terpentinoljan vid nu ifrågavarande måleri. Vill man nödvändigt hafva snart torkande olja, så gör det i de flesta fall tillfyllest att låta oljan, under ständig omröring och svag eld, så den ej förbrännes och deraf mörknar, koka i 2, 3 å 4 timmars tid allt efter oljans mängd, utan tillblandningar af så kallade torksaker, såsom blyglete (silfverglitt) hvit victriol (kopparrök) blysocker, mönja, umbra, benaska m. m., hvilka endast bidraga att gifva fernissan den obehagliga egenskapen att förändra många färgstofters klara och rena färger till mörka och smutsiga, såsom fallet är bland andra med Braunschweiger grönt och blyhvitt.
Anstryka, kallas i allmänhet att öfverdradraga en kropps yta med något mer eller mindre tunnt flytande ämne, som sedermera torkar fast dervid. Ändamålet dermed är: att gifva de anstrukna föremålen varaktighet emot väta, fukt och röta, emot rost och stundom emot eld. Kostnaden är obetydlig emot nyttan af sådana antryckningar, de motverka länge trädets förstörandegenom röta, derom kan hvarje landtman lätt öfvertyga sig, om han undersöker någon för längre tid t. ex. med rödfärg öfverstucken byggnad; ma man derföreicke försumma att låta öfverstryka med färg, allt hvad styrkas kan. Anstrykning är det enklaste och gröfsta af målare handtverket, och begagnas de möjligast billiga färgstofter dertill, emedan en större mängd, som här åtgår, annors skulle blifva alltför kostsam. Den anstrykning eller målning, som mera har afseonde på prydnad än blott varaktighet, skall framdeles blifva föremål för en särskild artikel i detta blad. Till här ifrågavarande anstrykningar begagnas flera blandningar och ämnen, men alla kunna de indelas uti tvänna afdelningar eller klasser: 1:0 Sådana blandningar som åsyfta att bevara de föremål, på hvilka de användas emot röta, fukt och väta, samt 2:0 Emot eld, det vill säga emot hastig antändning och uppblossande låga, ty något radikalt medel, som fullkoniligen skyddar en brännbar kropp emot förbränning, känna vi ej. Det är redan godt och väl att hafva sådana som åstadkomma att brännbara ämnen långsamt och med svårighet antändas och äfven då ej brinna med låga utan endast förkolna, hvarigenom menniskohjelp hinner tillkomma, innan förstöringenutbredt sig öfver allt.
1.0 Anstryknings färger emot röta, fukt och väta
Oljefärgen är den med största förtroende allmännast anlitade, synnerligast uti städerna, der den också är på sin plats; men utom dess dyrhet beror dess nytta och varaktighet helt och hållet af dess tillredning, som ofta ingalunda är den bästa; stundom är orsaken dertill okunnighet, stundom också vinningslystnad hos dem som sig med sådana anstrykningar befatta. Det lönar sig mindre att förfalska de billigare anstrykningarne och dessutom tro vi att många bland dem uti verkelig nytta och varaktighet skola vara jernngoda, om ej öfverträfla oljefärgen, åtminstone så, som vi vanligen sett oljan användas, nemligen kokad till så kallad fernissa. Ettfullkomligen godt surogat för lin och hamp olja är den så kallade spiggoljan, der den kan fås; den erhålles genom kokning af spigg fisken (Gasterosteus Acuteatus), hvars fett eller trän har den egenskapen att fullkomligt intorka och bilda ett fast öfverdrag på de saker som bestyrkas dermed.
Utom dessa feta oljor kunna anstryknings färger beredas med lim, mjölklister, skummad mjölk, söt eller sur är detsamma; blodvatten, träd och stenkols tjära, terpentin m. m.; vi skola här uppgifva några allmänt reccomenderade blandningar, hvarifran hvar och en efter behof och omständigheter, kan göra urval.
a) Oljefärger till strykning: Härtill är hampoljan lika god som linoljan, den förre är blott litet mörkare. Oljan hehöfver alldeles icke kokas till fernissa då den begagnas ute i fria luften, den torkar nog af sig sjelf, om det är någon dag förr eller sednare, kan vara detsamma, men erfarenheten har lärt, att den anstrykning som skedt med okokt olja är mycket varaktigare och starkare, än den med kokt eller fernissa. Vi se ofta huru en del oljefärger i form af fjell eller tunna bitar, efter några års anstrykning, börjar lossa ifrån väggar och plank; huru andra blifva mjöligaoch sköljas bort af regn och vind. Dessa olägenheter undvikas om man begagnar ren okokt hamp eller lin olja, i stället för kokt olja eller fernissa. Vidare bör man tillse att målare icke tillåtas grunda (första gången öfverstryka) väggen eller hvilket annat föremål som helst med tunnt lim eller klistervatten, som de stundom bruka, för att spara på oljefärg, som derefter ej mera krm tränga in uti trädet, hvilket just är afsigten med målningen, utan torkar löst på trädets yta, och afialler snart vid fuktig väderlek. Grundningen bör rättast ske med alldeles samma färg som andra och tredje strykningarne, blott med den skiljnaden att den är mycket tunnare och oljestarkare, föratt väl kunna tränga in uti trädets porer. Hartser och kådor blandade till grofva färger, gifva dem glans på en tid men ingalunda ökas varaktigheten dengenom i längden. * J. Mager uppgifver till hvarje # blyhvitt 14 lod fernissa tili rifning och utspädning.Med en kanna olja, kunna 150 à 180 qvadrat alnar anstrykas engång, allt efter föremålets lösare eller tätare beståndsdelar; till en kanna olja åtgår omkring 8 # färgstoft, af de; tyngre slagen, såsom: blyhvitt*), ockra, ren lera, bolus&c; krita, ehuru mycket begagnad, är ej varaktig med olja, denpassar bäst för limfärger, der blyhvitt med tiden mörknar och ej är tjenlig. Det uppgifves att 3 dagsverken åtgå till rifning och anstrykning af en kanna oljefärg. Till oljefärgsstrykning begagnas mest: blyhvitt, blygull (mengel) ockra, gul, brun, röd m. m. af flera nyanser, pariser eller berliner blått, chormgult, mönja kimrök och bensvärta. Färgerna rifvas på en stenhäll eller ännu bättre med en färgnfnings maschin (don enklaste i form af ett par handqvarnsstenar) med olja eller fernissa till lagom tjocka och anstrykas med stora svinhårs penslar. Att uppblanda färgen med terpentinolja, gör den tunn och lättflytande, men detta sker på varaktighetens bekostnad och man kan ganska väl umbära terpentinoljan vid nu ifrågavarande måleri. Vill man nödvändigt hafva snart torkande olja, så gör det i de flesta fall tillfyllest att låta oljan, under ständig omröring och svag eld, så den ej förbrännes och deraf mörknar, koka i 2, 3 å 4 timmars tid allt efter oljans mängd, utan tillblandningar af så kallade torksaker, såsom blyglete (silfverglitt) hvit victriol (kopparrök) blysocker, mönja, umbra, benaska m. m., hvilka endast bidraga att gifva fernissan den obehagliga egenskapen att förändra många färgstofters klara och rena färger till mörka och smutsiga, såsom fallet är bland andra med Braunschweiger grönt och blyhvitt.
Riddle's Report of the Great Exhibition.
Scientific American 21, 5.2.1853
(continued from page 158.)
Crystal of Copperas, or Sulphate of Iron. - This substance, so largely used in the arts for dyeing, &c., and also in chemistry and pharmacy, is obtained, as a natural product, from aluminous chalybeate springs, as well as by the spontaneous decomposition of certain native sulphurets of iron, or iron pyrites; and is prepared in large quantity by the action of air and water. The sulphur and iron are thus both oxidated; and sulphate of iron, or copperas, is obtained by crystallizing the lixiviated masses.
Crystallization, and the circumstances under which it takes place, form an interesting subject of inquiry. Not having the operations of nature open to our inspection, our only sources of information relative to the formation of crystals are those afforded by the process of crystallization; and here, until very recently, out experiments were circumscribed by a very few modes of operation; that of the deposit of crystals from solution in some fluid; their production while gradually cooling from a state of fusion; and their volatilization by heat, or otherwise. Latterly, however, by the aid of that universal agent - electricity - new methods of producing crystals have been pursued; and there can now be little doubt that all the phenomena of crystallization are governed, in a greater of lesser degree, by electric influence.
[---]
Ferrocyanide of Potassium, used ofr Dyeing Blue, in place of Indigo. - This is perhaps one of the most important chemicals used in the art of dyeing, and calico printing. Its preparation consists in projecting a mixture of pearl ashes with hoofs, horns, and other animal matters, in the proportion of two to five, into a red-hot iron crucible, and stirring diligently the pasty mass thus formed until fetid vaports cease to arise from it. - When the product has cooled, it is lixiviated with cold water, filtered and concentrated, upon which yellow crystals of ferrocyadine of potassium are formed. By the addition of a salt of iron to ferrocyadine of potassium, that most beautiful blue, called Prussian blue, is produced.
[---]
Refined Indigo. - This substance is the innoxious and beautiful product of an interessting tribe of tropical plants, and is very extensively employed in dyeing and calico printing; being esteemed the most useful and substantial of all dyes. When the plant is in full flower it contains most coloring matter.It is then cut, dried, and put into vats, and covered with water; fermentation takes place, accompanied with the evolution of carbonic acid, and other gaseous products, and the yellow liquor is covered with a froth. This froth, in a little time, becomes of a violet color, and a substance is evolved which is rendered blue by absorbing oxygen of the air, and, being thus rendered insoluble, is precipitated. This, when, collected and dried, is indigo.
Specimen of Ultramarine. - This is a well known blue pigment of extraordinary beauty. Until within the last few years it was entirely prepared from the lapis lazuli, or lazulite, and from the great costliness attending its preparation, its use was confined to the artist.
It is now prepared, artificially, at a very moderate rate, and equal in beauty to that obtained from the lazulite. It is stated that by adding freshly precipitated silica and alumina, mixed with sulphur, to a solution of caustic soda, evaporating the mixture to dryness, and placing the residue in a covered crucible, and exposed to a white heat, where the air has a partial access to it, a pure ultramarine is obtained. The product is then reduced to impalpable powder. The proportions of materials to be used are about 36 silica, 36 alumina, 24 soda, and 3 sulphur. Since this discovery, its value has become very much reduced, and it is now used extensively in the arts.
(continued from page 158.)
Crystal of Copperas, or Sulphate of Iron. - This substance, so largely used in the arts for dyeing, &c., and also in chemistry and pharmacy, is obtained, as a natural product, from aluminous chalybeate springs, as well as by the spontaneous decomposition of certain native sulphurets of iron, or iron pyrites; and is prepared in large quantity by the action of air and water. The sulphur and iron are thus both oxidated; and sulphate of iron, or copperas, is obtained by crystallizing the lixiviated masses.
Crystallization, and the circumstances under which it takes place, form an interesting subject of inquiry. Not having the operations of nature open to our inspection, our only sources of information relative to the formation of crystals are those afforded by the process of crystallization; and here, until very recently, out experiments were circumscribed by a very few modes of operation; that of the deposit of crystals from solution in some fluid; their production while gradually cooling from a state of fusion; and their volatilization by heat, or otherwise. Latterly, however, by the aid of that universal agent - electricity - new methods of producing crystals have been pursued; and there can now be little doubt that all the phenomena of crystallization are governed, in a greater of lesser degree, by electric influence.
[---]
Ferrocyanide of Potassium, used ofr Dyeing Blue, in place of Indigo. - This is perhaps one of the most important chemicals used in the art of dyeing, and calico printing. Its preparation consists in projecting a mixture of pearl ashes with hoofs, horns, and other animal matters, in the proportion of two to five, into a red-hot iron crucible, and stirring diligently the pasty mass thus formed until fetid vaports cease to arise from it. - When the product has cooled, it is lixiviated with cold water, filtered and concentrated, upon which yellow crystals of ferrocyadine of potassium are formed. By the addition of a salt of iron to ferrocyadine of potassium, that most beautiful blue, called Prussian blue, is produced.
[---]
Refined Indigo. - This substance is the innoxious and beautiful product of an interessting tribe of tropical plants, and is very extensively employed in dyeing and calico printing; being esteemed the most useful and substantial of all dyes. When the plant is in full flower it contains most coloring matter.It is then cut, dried, and put into vats, and covered with water; fermentation takes place, accompanied with the evolution of carbonic acid, and other gaseous products, and the yellow liquor is covered with a froth. This froth, in a little time, becomes of a violet color, and a substance is evolved which is rendered blue by absorbing oxygen of the air, and, being thus rendered insoluble, is precipitated. This, when, collected and dried, is indigo.
Specimen of Ultramarine. - This is a well known blue pigment of extraordinary beauty. Until within the last few years it was entirely prepared from the lapis lazuli, or lazulite, and from the great costliness attending its preparation, its use was confined to the artist.
It is now prepared, artificially, at a very moderate rate, and equal in beauty to that obtained from the lazulite. It is stated that by adding freshly precipitated silica and alumina, mixed with sulphur, to a solution of caustic soda, evaporating the mixture to dryness, and placing the residue in a covered crucible, and exposed to a white heat, where the air has a partial access to it, a pure ultramarine is obtained. The product is then reduced to impalpable powder. The proportions of materials to be used are about 36 silica, 36 alumina, 24 soda, and 3 sulphur. Since this discovery, its value has become very much reduced, and it is now used extensively in the arts.
Paint For Iron Ships.
Scientific American 21, 23.5.1863
Steamships composed mostly of iron, and covered merely with iron plating on wood, are fast superseding entire wooden vessels for mercantile and war purposes. But iron vessels are defective in one important point. When in service for a comparatively short period of time, their bottoms become covered with weeds and barnacles to such an extent as to cause great resistance to their progress through the water, and a considerable loss in their speed is the consequence; this amounts to about one mile per hour, during every month they are in service, hence they require to be frequently put into dock for the purpose of cleaning and painting them. It is stated by men of experience in such matters, that when iron vessels enter warm-fresh-water rivers, all the shell-fish which may have been adhering to them drop ooff and their bottoms become quite clean. But as most shipping ports are situated in bays of salt water, this fact affords no great comfort to the prorietors of iron ships. The great object for such vessels has been to obtain some composition, like a paint, which, when applied to them, would exert no chemical action upon the metal, and yet would be as effectual as copper sheating on wooden vessels, in keeping their bottoms free from shell-fish and seaweed. Red lead is the common paint used for iron steamers, but it is not a very efficient protective, and many other paints and compositions have been tried, but hitherto with no very gratifying success, so far as we know. A composition has at last been discovered, which, it is said, answers all the requirements. At the general meeting of the Institute of Naval Architects, lately held in London, W J. Hay, professor of chemistry in the Royal Naval College, Portsmouth, England, described the paint, and related that it had been tried with other compositions since 1857. It consists of the oxide of copper boiled in linseed oil. A sub-oxide of copper is roasted until it has absorbed sufficient oxygen to become black oxide; then it is reduced to powder and boiled in linseed oil until it assumes a puce color. It should be of moderate thickness when applied. The armor-clad frigate, Warrior, was coated with this paint, and after she had been nine months in service, Professor Hay stated that, when docked, no signs of oxidation were obser[v]able in her plating, and her bottom was comparatively clean.
Steamships composed mostly of iron, and covered merely with iron plating on wood, are fast superseding entire wooden vessels for mercantile and war purposes. But iron vessels are defective in one important point. When in service for a comparatively short period of time, their bottoms become covered with weeds and barnacles to such an extent as to cause great resistance to their progress through the water, and a considerable loss in their speed is the consequence; this amounts to about one mile per hour, during every month they are in service, hence they require to be frequently put into dock for the purpose of cleaning and painting them. It is stated by men of experience in such matters, that when iron vessels enter warm-fresh-water rivers, all the shell-fish which may have been adhering to them drop ooff and their bottoms become quite clean. But as most shipping ports are situated in bays of salt water, this fact affords no great comfort to the prorietors of iron ships. The great object for such vessels has been to obtain some composition, like a paint, which, when applied to them, would exert no chemical action upon the metal, and yet would be as effectual as copper sheating on wooden vessels, in keeping their bottoms free from shell-fish and seaweed. Red lead is the common paint used for iron steamers, but it is not a very efficient protective, and many other paints and compositions have been tried, but hitherto with no very gratifying success, so far as we know. A composition has at last been discovered, which, it is said, answers all the requirements. At the general meeting of the Institute of Naval Architects, lately held in London, W J. Hay, professor of chemistry in the Royal Naval College, Portsmouth, England, described the paint, and related that it had been tried with other compositions since 1857. It consists of the oxide of copper boiled in linseed oil. A sub-oxide of copper is roasted until it has absorbed sufficient oxygen to become black oxide; then it is reduced to powder and boiled in linseed oil until it assumes a puce color. It should be of moderate thickness when applied. The armor-clad frigate, Warrior, was coated with this paint, and after she had been nine months in service, Professor Hay stated that, when docked, no signs of oxidation were obser[v]able in her plating, and her bottom was comparatively clean.
15.11.10
Hengellisistä liikkeistä Wiipurin seuduilla.
Uusi Suometar 125, 24.10.1873
(Lähetetty.)
I.
Waikka Uusi Suometar ei ulkonäön wuoksi ilmoita olewansa mikään kirkollinen lehti, on se kumminkin mieluisesti joskus luonut silmäilyjä maamme hengellistenkin liikuntojen alalle. Tästä suosiosta "tositettuna" rohkenen ryhtyä kynään ja tarjoan sen piirrokset tämän arwoisan lehden lukijakunnan silmäiltälväksi. Alussa jo sanon etten tahdo katsastaa kysymyksessä olewia kohtia miltään puolueelliselta kannalta, enkä ryhtyä mihinkään omatekoisiin päätöksiin tarkasteltawissa seikoissa, waan johdan päätökset siinä, missä on tarwis ja asian-aineesen sopii, suorastaan kirkkohistoriasta. Tämän lyhykäisen silmäilyni perustan ainetta tunteawain, luotettawain henkilöitten kertomusten ja omain hawaantoini mukaan. Tosin ei, tällä kertaa ainakaan, tarkastus-alaksi tule mikään awara maa-ala eikä entisyyteen pitkälle pistäytywä aikajaksokaan, mutta toiwoni on etta nämäkin kohdat siten tulewat talteen ennenkun haihtuwat uinaileman unhotuksen waltaan.
Tämän wuosisadan wiidennellä wuosikymmenellä wirkosi Nokkalan peili-tehtaan wäestössä jonkunmoista wilkkautta hengellisyyden harjoituksissa. Tämän alun saiwat niinä wuosina Johanneksessa olleet nuoret, kiiwaat lainsaarnaajat. Waikka niin sanottuin kääntyneitten luku ei ollut suuren suuri, kulki kumminkin suuri joukko kansaa niiden esimiesten pitämissä joissa pääasiallisesti weisattiin "Sionin wirsiä", ja "Hengellisiä lauluja". Tuontuostakin piti joku, tawallisemmin päämies, aina wähäwäliä kokous-aikana wirsien lomassa rukouksen, erittäinkin niiden saapuilla olijain edestä, jotka oliwat tulolla "armontilaan". Raamatun tutkinto wirkosi, ja hengellistä kirjallisuuttakin alettiin ahkerammin ja hartaammin käsitellä. Tästä syystä saiwattin kaikki semmoiset wälittämättömiltä ja heitä wihaawilta "suruttomilta" pilkkanimen: "lukijat". Osa näistä uskolaisista jakautui kumminkin heti eri lahkoksi, kun sen alkujohtaja muka selitti ja ymmärsi Raamattua wäärin ja kallistui toisten mielestä hedbergiläisyyden puoleen, waikka itse-asiassa kumpikin puolue jäi Renqwist'n kiiwaiksi puoluelaisiksi. Kun, näet, seura alkoi perustaa kaiken tukensa ainoastaan Raamatun "puustawilliseen tietoon" ja monet syntiään ja niistä kauhistusta wähääkään tuntemattomat alkoiwat nojata autuaaksi pääsemisensä kotonaan Kristuksen ansioon, uskotellen muita jo wanhurskaana olemisestansa, waikka mitään mielenmuutosta ei huomattu entisen synnillisen elämän sijaan siirtyneeksi, niin silloin juurikuin Lutheriksi ilmautui tälle lahkolle mies, joka kokonaan sen jaotti kahdeksi pää-osaksi, jona se wuosia pysyikin, kunnes hänen puolueensa hänen kuolemansa jälkeen laimeni pian kokonaan kateisiin. Tämän jaon aikaan-saaja oli työmies Kaaprel (Gabriel) Karhu Waahtolan kylästä. Hän waati kiiwaasti hengellisyyteen kääntyneitä luopumaan kaikista ennen suosituista synneistä ja ohjaamaan elämänsä aiwan uudelle, terweyttä ja hengenwoimia tulwailewalle tielle. Hän itse oli ennen kääntymystänsä juomari, mutta kohta kääntymisensä jälkeen woitti hän himonsa ja osottamalla osotti kuntalaisillensa uuden elämänsä wakamuuden ja suunnan. Tietonsa Raamatusta oli oikeen käsitetty niidenkin mielestä, mitkä luulopyhyyden nojassa oliwat olewinansa oikealla tiellä, kun waan antoiwat hänelle wallan näyttää Raamatun mukaan erehdyksensä ja pettäwän tiensä. Hän erkani pietismistä siinä että piti julkisia "kokouksia" wähemmin tarpeellisina ja arweli että jokainen on ehkä paremmassa tilaisuudessa palwella Jumalaa yksinäisyydessä. Myöskin "herätyksen" asia oli hänen selityksensä mukaan yllämainituista eroawainen siinä, että se ihminen, jota lapsuudestansa alkaen oli wiettänyt siweää elämää eikä ollut elänyt törkeissä synneissä, se ei enää saanut "herätystä", nim. het keä, jona henkilön oli luonnolliseen pyörtymys-tilaan jouduttawa, josta wirkistyneenä heräsi ja tunsi olewansa armoitettuna. Kuitenkin wiwahti hänenkin uskonnon käsityssuuntansa pietismiin muissa käsityskohdissa niinkuin edellistenkin.
Tämän liikkeen "kokonaisena" ollessa oli sen suosijoilla pian yleinen tapa wihata muutamia waatteita wärinsä suhteen. Niillä ajoilla, näet, oli pian yleiseen talonpoikaisen waimowäen waatteukseen kuuluwa tulipunainen liiwi, sekä myöskin melkeen samankarwaiset huiwitkin muodissa. Tämä wäriparka tuli kohta niin wihatuksi, etta kiiruun kaupassa lennätti kukin "kääntynyt" sen-wärisen liiwinsä "painajien" käsiin muuksi wäriksi muutettawaksi, tahi myödä sukasi sen n. s. suruttomille syntisille. Lapsiinkin koettiwat he saada istutetuksi kauheaa kammoa tuota wäriparkaa kohtaan; niille nimittiwät he punaista hirmunimellä: "kadotuksen tuli".
Nämä liikunnot hengellisellä alalla eiwät olleet miten edellä mainittiin — lähteneet alkuun itse kansasta, waan niistä nuorista ja kiiwaista lainsaarnaajista, joita niillä ajoilla oli mainitussa paikkakunnassa toinen toisensa perästä, wälistä kaksikin samana wuotena. Näin ollen ei jäänyt edellisen waikutus miksikään pysywäiseksi woimaksi liikunnolle, waan yhdistyi aina seuraawan kylwäjän laihoa saentamaan.
Kuudennen wuosikymmenen ensi wuosista ei ole juuri mitään erityistä entisen lisäksi sanottamaa. Silloin raiwoawa Krimin sota näytti kääntäwän suuren osan lahkolaisten mielistä hengellisen hiljaisuuden harrastuksista waltiollisen elämän my[r?]skyjä tähyämään. Ennen jossakin määrin wihatut sanomalehdet saawuttiwat nyt lahkolaisista itsellensä suosijoita, ja lukutaitokin oli entisten hengellisten lukuharjoitusten kautta jotenkin sujuwaksi sukeutunut, joten ei ollut mitään waikeaa wastusta woitettawama tietojen sodasta saawuttamiseen. Mutta. Sota oli, sota meni ja wei samalla mennessään tietohalunkin, mikä ei ennättänyt kumminkaan sen sywemmäksi syöpyä. Alettiin taasen pitää niin sanomakirjallisuuden kuin muunkin "maallisen" kirjallisuuden tuottamia tietoja waarallisina lähteinä ja häiritsewinä seikkoina autuuden asialle. Monen henkinen elo näytti kuitenkin jääwän jotakin huwia kaipaawaiseksi kohta sen jälkeen: tämän kaipuun tyydytti moni myöhemmin warsin turmiollisilla toimilla.
Kun Rokkalan peilitehdas 1860 wuoden paikoilla joutui kokonaan häwiölle ja sen suurilukuinen työwäestö työttömäksi, muutti joku osa niistä Kintereen tehtaalle Wiipurin pitäjässä. Sinne sai siten myöskin näiden liikkeitten siirtolaksi ikäänkuin uutisasunto, minkä myöhemmin mainittawat seikat saiwat aiwan uusille urille kuin ne alkuansa oliwat.
Itse kansasta lähteneenä woimme pitää sen liikkeen, mikä w. 1857 sai alkunsa Tikan kylässä. Tämä leweni hengellisen sairauden tawoin lähikyliin ja oli pietismin innokkaimpia puolue-kuntia. Herätykset, enemmiten kokouksissa tapahtuwaiset, oliwat kauhua ja kammoa paatuneimpaankin sydämeen saattawaiset, kuin ennen. "Katuwainen" waipui hirmuisissa omantunnon waiwoissa maahan ja näki siinä hirmuisissa tuskissa tainnuksissa ollessansa edessänsä helwetin kamoittawimmassa muodossa. Tästä toinnuttua lohdutti joku etewin häntä syntein anteeksi saannista ja täten tulleen synnin unesta ja waiwoista herätetyksi ja otetuksi Jumalan lapseksi. Muutamia wuosia kesti tämäkin liike, mutta laimeni laimenemistaan, kunnes se pian kotonaan oli häwiksissä seuraawain, wiimeisten kuohutulwan tapaisten liikuntojen tulwatessa paikkakunnan piiriin.
(Lähetetty.)
I.
Waikka Uusi Suometar ei ulkonäön wuoksi ilmoita olewansa mikään kirkollinen lehti, on se kumminkin mieluisesti joskus luonut silmäilyjä maamme hengellistenkin liikuntojen alalle. Tästä suosiosta "tositettuna" rohkenen ryhtyä kynään ja tarjoan sen piirrokset tämän arwoisan lehden lukijakunnan silmäiltälväksi. Alussa jo sanon etten tahdo katsastaa kysymyksessä olewia kohtia miltään puolueelliselta kannalta, enkä ryhtyä mihinkään omatekoisiin päätöksiin tarkasteltawissa seikoissa, waan johdan päätökset siinä, missä on tarwis ja asian-aineesen sopii, suorastaan kirkkohistoriasta. Tämän lyhykäisen silmäilyni perustan ainetta tunteawain, luotettawain henkilöitten kertomusten ja omain hawaantoini mukaan. Tosin ei, tällä kertaa ainakaan, tarkastus-alaksi tule mikään awara maa-ala eikä entisyyteen pitkälle pistäytywä aikajaksokaan, mutta toiwoni on etta nämäkin kohdat siten tulewat talteen ennenkun haihtuwat uinaileman unhotuksen waltaan.
Tämän wuosisadan wiidennellä wuosikymmenellä wirkosi Nokkalan peili-tehtaan wäestössä jonkunmoista wilkkautta hengellisyyden harjoituksissa. Tämän alun saiwat niinä wuosina Johanneksessa olleet nuoret, kiiwaat lainsaarnaajat. Waikka niin sanottuin kääntyneitten luku ei ollut suuren suuri, kulki kumminkin suuri joukko kansaa niiden esimiesten pitämissä joissa pääasiallisesti weisattiin "Sionin wirsiä", ja "Hengellisiä lauluja". Tuontuostakin piti joku, tawallisemmin päämies, aina wähäwäliä kokous-aikana wirsien lomassa rukouksen, erittäinkin niiden saapuilla olijain edestä, jotka oliwat tulolla "armontilaan". Raamatun tutkinto wirkosi, ja hengellistä kirjallisuuttakin alettiin ahkerammin ja hartaammin käsitellä. Tästä syystä saiwattin kaikki semmoiset wälittämättömiltä ja heitä wihaawilta "suruttomilta" pilkkanimen: "lukijat". Osa näistä uskolaisista jakautui kumminkin heti eri lahkoksi, kun sen alkujohtaja muka selitti ja ymmärsi Raamattua wäärin ja kallistui toisten mielestä hedbergiläisyyden puoleen, waikka itse-asiassa kumpikin puolue jäi Renqwist'n kiiwaiksi puoluelaisiksi. Kun, näet, seura alkoi perustaa kaiken tukensa ainoastaan Raamatun "puustawilliseen tietoon" ja monet syntiään ja niistä kauhistusta wähääkään tuntemattomat alkoiwat nojata autuaaksi pääsemisensä kotonaan Kristuksen ansioon, uskotellen muita jo wanhurskaana olemisestansa, waikka mitään mielenmuutosta ei huomattu entisen synnillisen elämän sijaan siirtyneeksi, niin silloin juurikuin Lutheriksi ilmautui tälle lahkolle mies, joka kokonaan sen jaotti kahdeksi pää-osaksi, jona se wuosia pysyikin, kunnes hänen puolueensa hänen kuolemansa jälkeen laimeni pian kokonaan kateisiin. Tämän jaon aikaan-saaja oli työmies Kaaprel (Gabriel) Karhu Waahtolan kylästä. Hän waati kiiwaasti hengellisyyteen kääntyneitä luopumaan kaikista ennen suosituista synneistä ja ohjaamaan elämänsä aiwan uudelle, terweyttä ja hengenwoimia tulwailewalle tielle. Hän itse oli ennen kääntymystänsä juomari, mutta kohta kääntymisensä jälkeen woitti hän himonsa ja osottamalla osotti kuntalaisillensa uuden elämänsä wakamuuden ja suunnan. Tietonsa Raamatusta oli oikeen käsitetty niidenkin mielestä, mitkä luulopyhyyden nojassa oliwat olewinansa oikealla tiellä, kun waan antoiwat hänelle wallan näyttää Raamatun mukaan erehdyksensä ja pettäwän tiensä. Hän erkani pietismistä siinä että piti julkisia "kokouksia" wähemmin tarpeellisina ja arweli että jokainen on ehkä paremmassa tilaisuudessa palwella Jumalaa yksinäisyydessä. Myöskin "herätyksen" asia oli hänen selityksensä mukaan yllämainituista eroawainen siinä, että se ihminen, jota lapsuudestansa alkaen oli wiettänyt siweää elämää eikä ollut elänyt törkeissä synneissä, se ei enää saanut "herätystä", nim. het keä, jona henkilön oli luonnolliseen pyörtymys-tilaan jouduttawa, josta wirkistyneenä heräsi ja tunsi olewansa armoitettuna. Kuitenkin wiwahti hänenkin uskonnon käsityssuuntansa pietismiin muissa käsityskohdissa niinkuin edellistenkin.
Tämän liikkeen "kokonaisena" ollessa oli sen suosijoilla pian yleinen tapa wihata muutamia waatteita wärinsä suhteen. Niillä ajoilla, näet, oli pian yleiseen talonpoikaisen waimowäen waatteukseen kuuluwa tulipunainen liiwi, sekä myöskin melkeen samankarwaiset huiwitkin muodissa. Tämä wäriparka tuli kohta niin wihatuksi, etta kiiruun kaupassa lennätti kukin "kääntynyt" sen-wärisen liiwinsä "painajien" käsiin muuksi wäriksi muutettawaksi, tahi myödä sukasi sen n. s. suruttomille syntisille. Lapsiinkin koettiwat he saada istutetuksi kauheaa kammoa tuota wäriparkaa kohtaan; niille nimittiwät he punaista hirmunimellä: "kadotuksen tuli".
Nämä liikunnot hengellisellä alalla eiwät olleet miten edellä mainittiin — lähteneet alkuun itse kansasta, waan niistä nuorista ja kiiwaista lainsaarnaajista, joita niillä ajoilla oli mainitussa paikkakunnassa toinen toisensa perästä, wälistä kaksikin samana wuotena. Näin ollen ei jäänyt edellisen waikutus miksikään pysywäiseksi woimaksi liikunnolle, waan yhdistyi aina seuraawan kylwäjän laihoa saentamaan.
Kuudennen wuosikymmenen ensi wuosista ei ole juuri mitään erityistä entisen lisäksi sanottamaa. Silloin raiwoawa Krimin sota näytti kääntäwän suuren osan lahkolaisten mielistä hengellisen hiljaisuuden harrastuksista waltiollisen elämän my[r?]skyjä tähyämään. Ennen jossakin määrin wihatut sanomalehdet saawuttiwat nyt lahkolaisista itsellensä suosijoita, ja lukutaitokin oli entisten hengellisten lukuharjoitusten kautta jotenkin sujuwaksi sukeutunut, joten ei ollut mitään waikeaa wastusta woitettawama tietojen sodasta saawuttamiseen. Mutta. Sota oli, sota meni ja wei samalla mennessään tietohalunkin, mikä ei ennättänyt kumminkaan sen sywemmäksi syöpyä. Alettiin taasen pitää niin sanomakirjallisuuden kuin muunkin "maallisen" kirjallisuuden tuottamia tietoja waarallisina lähteinä ja häiritsewinä seikkoina autuuden asialle. Monen henkinen elo näytti kuitenkin jääwän jotakin huwia kaipaawaiseksi kohta sen jälkeen: tämän kaipuun tyydytti moni myöhemmin warsin turmiollisilla toimilla.
Kun Rokkalan peilitehdas 1860 wuoden paikoilla joutui kokonaan häwiölle ja sen suurilukuinen työwäestö työttömäksi, muutti joku osa niistä Kintereen tehtaalle Wiipurin pitäjässä. Sinne sai siten myöskin näiden liikkeitten siirtolaksi ikäänkuin uutisasunto, minkä myöhemmin mainittawat seikat saiwat aiwan uusille urille kuin ne alkuansa oliwat.
Itse kansasta lähteneenä woimme pitää sen liikkeen, mikä w. 1857 sai alkunsa Tikan kylässä. Tämä leweni hengellisen sairauden tawoin lähikyliin ja oli pietismin innokkaimpia puolue-kuntia. Herätykset, enemmiten kokouksissa tapahtuwaiset, oliwat kauhua ja kammoa paatuneimpaankin sydämeen saattawaiset, kuin ennen. "Katuwainen" waipui hirmuisissa omantunnon waiwoissa maahan ja näki siinä hirmuisissa tuskissa tainnuksissa ollessansa edessänsä helwetin kamoittawimmassa muodossa. Tästä toinnuttua lohdutti joku etewin häntä syntein anteeksi saannista ja täten tulleen synnin unesta ja waiwoista herätetyksi ja otetuksi Jumalan lapseksi. Muutamia wuosia kesti tämäkin liike, mutta laimeni laimenemistaan, kunnes se pian kotonaan oli häwiksissä seuraawain, wiimeisten kuohutulwan tapaisten liikuntojen tulwatessa paikkakunnan piiriin.
A New Yellow Dye.
Scientific American 39, 12.6.1852
M. Guinon, an eminent dyer of Lyons, France, has succeeded in dyeing silk light yellow by means of "picric acid." His attention was first directed to the subject by noticing the yellow color which it imparted to the skin. The acid is made by him in the following manner: - Int a good stone-ware vessel, able to contain three times the quantity employed, are put three parts by measure of commercial nitric acid, which is heated to 140° Fah. The vessel is then removed from the fire and 1 part by measure of coal oil is added through an earthenware tube, tapering at its lower end, and dipping into the acid. Each portion of oil, on entering the acid, causes a violent re-action, heat being generated, and carbonic acid and nitric oxide given off; should the liquor threaten to run over, the addition of oil must be suspended, and the whole cooled with a little nitric acid. The oil is the all poured in, and when this is done the rgeater part is already converted into picric acid, but a portion yet remains as a reddish resinous mass. Three parts more of nitric acid are then added, and the liwuid is boiled to a syrup. It must not be suffered to dry, or it will ignite with violence. The syrup thus formed solidifies into a yellow paste when cooling. This is then boiled in water for 20 minutes, and suffered to cool, when the picric acid form in crystals on cooling, and the residue is nitric acid and some resin. It can be purified like all salts by repeated crystallization. To purify it perfectly it must be mixed with ammonia, and precipitated with hydrochloric acid, but this is not required for dyeing. Silk mordanted with alum and tartar takes a fine straw color by being handled in a weak solution of picric acid. It can be washed severel times, but it does not stand alkalies or acids, but it is a valuable color, as it endured the sun and air; it is well known that tumeric, which is used to color a number of yellows, cannot stand the sun at all - it fades in a few minutes. - Wool, if prepared with alum and tartar, takes a fine citron yellow. It stands washing very well, and also the sun and air. This acid does not give any color to cotton. It is an improvement in the use of nitric acid whichhas often been used to give a kind of faint yellow to a white silk.
M. Guinon, an eminent dyer of Lyons, France, has succeeded in dyeing silk light yellow by means of "picric acid." His attention was first directed to the subject by noticing the yellow color which it imparted to the skin. The acid is made by him in the following manner: - Int a good stone-ware vessel, able to contain three times the quantity employed, are put three parts by measure of commercial nitric acid, which is heated to 140° Fah. The vessel is then removed from the fire and 1 part by measure of coal oil is added through an earthenware tube, tapering at its lower end, and dipping into the acid. Each portion of oil, on entering the acid, causes a violent re-action, heat being generated, and carbonic acid and nitric oxide given off; should the liquor threaten to run over, the addition of oil must be suspended, and the whole cooled with a little nitric acid. The oil is the all poured in, and when this is done the rgeater part is already converted into picric acid, but a portion yet remains as a reddish resinous mass. Three parts more of nitric acid are then added, and the liwuid is boiled to a syrup. It must not be suffered to dry, or it will ignite with violence. The syrup thus formed solidifies into a yellow paste when cooling. This is then boiled in water for 20 minutes, and suffered to cool, when the picric acid form in crystals on cooling, and the residue is nitric acid and some resin. It can be purified like all salts by repeated crystallization. To purify it perfectly it must be mixed with ammonia, and precipitated with hydrochloric acid, but this is not required for dyeing. Silk mordanted with alum and tartar takes a fine straw color by being handled in a weak solution of picric acid. It can be washed severel times, but it does not stand alkalies or acids, but it is a valuable color, as it endured the sun and air; it is well known that tumeric, which is used to color a number of yellows, cannot stand the sun at all - it fades in a few minutes. - Wool, if prepared with alum and tartar, takes a fine citron yellow. It stands washing very well, and also the sun and air. This acid does not give any color to cotton. It is an improvement in the use of nitric acid whichhas often been used to give a kind of faint yellow to a white silk.
13.11.10
To Dye Ivory.
Scientific American 20, 1.2.1851
In many branches of business it is very desirable to know how to color ivory. The red balls of the billiard table, and the red colored chessmen, are evidences that the art of coloring ivory is known to many, but the number is not numerous, and we have not been able to find anything said, satisfactorily, on the subject, in any printed work. The chinese appear to be the most eminent in making fancy ivory articles, and they color them with great taste, but red appears to be the only color for which they are distinguished, and it is the predominant one - the red and white forming the varieties. We have had our attention called to the subject lately, and we present the following as the result of experiments: -
RED COLOR. - The hands should be washed in soap and water to free them from any grease that may be on them; the ivory should be washed in some cold strong soap-suds, and then well rinsed in cold water. A clean copper or brass dipper, or any small copper vessel, filled with soft water, should be placed on a fire and kept boiling, with some ground cochineal, for about ten minutes, (about two tea-spoonsful of the cochineal will dye three billiard balls). Ater it has been boiled for this length of time, add a pinch of cream of tartar, between the fingers, and six drops of the muriate of tin, (if the tin cannot be obtained a little alum will answer); this is all stirred about and the ivory put in. After the ivory has boiled about one minute, it is taken out and dipped in a vessel of clean cold water, and then put into the boiling cochineal for the same length of time, and taken out again. It is thus dipped in and taken out of the boiling cochineal, until it attains a beautiful red color, when it is well washed in warm water, and rubbed over with a white cloth which has been lightly greased. Care must be taken not to use too much cream of tartar or the chloride of tin, for these substances injure the surface of the ivory. Those who do not care about the price of the cochineal, may use four teaspoonsful, and the ivory will be colored quicker. The greater the amount of dye stuff used the deeper will be the color.
BLACK. - For this color the ivory should be cleansed the same as for red. An iron or tin vessel may be used to dye this color. Take bout four ounces of ground logwood, and boil it for fifteen minutes, athen add one-fourth of an ounce of copperas, and put in the ivory and boil it gently f or about ten minutes, when it may be taken out and washed. If the color appears slaty (light), more logwood should be added, and the ivory boiled some time longer. The ivory can also be dyed black by boiling it for about ten minutes in the same quantity of copperas as that mentioned, and a little of the bichromate of potash, then airing the ivory and boiling it in the logwood afterwards. When the color is deep enough it must be washed and rubbed with a gressy cloth, when it will appear jet black.
These two colors are the most common in ivory articles, especially the red. Ivory is bleached white by exposing it to the sun, after being washed in soap suds and moistened from time to time, with cleans soft water. A little whitening and soap, used together, is agood composition for cleaning the ivory haudles of knives. We may refer, at some other time to the mode of dyeing other colors on ivory.
In many branches of business it is very desirable to know how to color ivory. The red balls of the billiard table, and the red colored chessmen, are evidences that the art of coloring ivory is known to many, but the number is not numerous, and we have not been able to find anything said, satisfactorily, on the subject, in any printed work. The chinese appear to be the most eminent in making fancy ivory articles, and they color them with great taste, but red appears to be the only color for which they are distinguished, and it is the predominant one - the red and white forming the varieties. We have had our attention called to the subject lately, and we present the following as the result of experiments: -
RED COLOR. - The hands should be washed in soap and water to free them from any grease that may be on them; the ivory should be washed in some cold strong soap-suds, and then well rinsed in cold water. A clean copper or brass dipper, or any small copper vessel, filled with soft water, should be placed on a fire and kept boiling, with some ground cochineal, for about ten minutes, (about two tea-spoonsful of the cochineal will dye three billiard balls). Ater it has been boiled for this length of time, add a pinch of cream of tartar, between the fingers, and six drops of the muriate of tin, (if the tin cannot be obtained a little alum will answer); this is all stirred about and the ivory put in. After the ivory has boiled about one minute, it is taken out and dipped in a vessel of clean cold water, and then put into the boiling cochineal for the same length of time, and taken out again. It is thus dipped in and taken out of the boiling cochineal, until it attains a beautiful red color, when it is well washed in warm water, and rubbed over with a white cloth which has been lightly greased. Care must be taken not to use too much cream of tartar or the chloride of tin, for these substances injure the surface of the ivory. Those who do not care about the price of the cochineal, may use four teaspoonsful, and the ivory will be colored quicker. The greater the amount of dye stuff used the deeper will be the color.
BLACK. - For this color the ivory should be cleansed the same as for red. An iron or tin vessel may be used to dye this color. Take bout four ounces of ground logwood, and boil it for fifteen minutes, athen add one-fourth of an ounce of copperas, and put in the ivory and boil it gently f or about ten minutes, when it may be taken out and washed. If the color appears slaty (light), more logwood should be added, and the ivory boiled some time longer. The ivory can also be dyed black by boiling it for about ten minutes in the same quantity of copperas as that mentioned, and a little of the bichromate of potash, then airing the ivory and boiling it in the logwood afterwards. When the color is deep enough it must be washed and rubbed with a gressy cloth, when it will appear jet black.
These two colors are the most common in ivory articles, especially the red. Ivory is bleached white by exposing it to the sun, after being washed in soap suds and moistened from time to time, with cleans soft water. A little whitening and soap, used together, is agood composition for cleaning the ivory haudles of knives. We may refer, at some other time to the mode of dyeing other colors on ivory.
Dying Cordovans.
Scientific American 20, 17.5.1862
The following extracts on this subject are taken from the Shoe and Leather Reporter: -
Cordovan leather, which takes its name from the city of Cordova, in Spain, and of which the original preparation is attributed to the Moors, is plain, but handsome, with a fine grain, ans similar to the Morocco, which is ordinarily tanned with oak bark, but galls, or sumac. The best kinds, especially the yellow cordovans, are brought from the Levant; those of Spain, France and Hungary are also highly esteemed, and in Germany the cities of Dantzic, Lubec, and Leipzig, enjoy a reputation for like productions. The material used in the manufacture comprises goat skins (both male and female), dog skins, and even hog skins; they are produced every color and quality, but those made of he-goat skins ater the best.
The skins, after having been cleaned and stretched in water, are placed in lime pits; they are the replaced in water for a space of from eight to fifteen days, care being taken to renew it from time to time, and to work the skins by treading upon them with the feet. After a lapse of a fortnight a bath is applied composed of water and the excrements of dogs; the temperature not being higher than that of newdrawn milk; then a second bath, equally composed of water and of wheat bran. Immediately on being taken from the bath the skins are stretched, pressed between two boards, and rubbed with kitchen salt. Then they are immersed in a third bath, prepared of figs and water. Only skins which it is intended to color black are dyed after having been tanned. Black leather is tanned in liquor of the extract of oak bark; that of lighter color must be placed in an ooze made up water and the extracts of sumac and nut galls.
When the operation of tanning is completed, the leather should be withdrawn, taking with it as little moisture as possible, and spread in the sjade, where care should be taken to rub on the bloom with Sesam oil, before the sides can become perfectly dry. After the oil is laid on, the process of drying in the shade may be completed and the skin may be folded on the flesh side. When it is desired to give to the cordovan a rough aspect, the surface may be rubbed up with a dull knife, immediately after spreading.
In many parts of Southern Russia, particularly at Karasubazar, a city of the Crimea, of which the cordovan manufactures enjoy high reputation, wormwood (artemisia amma) is employed to make fast the colors in the leather. If, for example, it is proposed to dye the leather black, a decoction of wormwood is mixed with pulverized cochineal, and then alum is added.
In the Isle of Cyprus, cordovans are dyed red in the following manner: - The skins, generally about fifty at a time, are placed in a fig bath; they are then passed into a strong solution of alum heated to a temperature equivalent to that of fresh milk; they are afterward strung upon poles to drip, and at length stretched, in order to expel as much of the dampness as possible; finally the skins are extended on a table, and after being uniformly stretched the red color is applied with a cottong rag. The coloring matter is prepared by taking ground cochineal and boiling it in soft water in a well-tinned kettle, and during the ebullition five ounces of powdered alum are added for every five ounces of cochineal and the liquor boiled until it has been reduced one-sixth or one-eight by evaporation, when it is passed through a filter. The skins are coated four or five times with this preparaton, and after being placed in the tanning liquor are submitted to the operation of dressing.
In Hungary and in Transylvania, where the manufacturers of cordovans produce goods which are highly esteemed for their quality, the red c olor is laid on in a different manner. When the skins have been properly prepared for the process, they are fastened together by couples in the form of bags, care being always taken to place the sides to be colored within and facing each other, and to leave but one opening. Into this opening the warm coloring matter is poured. The mouth of teh bag is then tied, and if the color does not readily penetrate all parts of the skins and unite with them, they are agitated or rolled around.
The following extracts on this subject are taken from the Shoe and Leather Reporter: -
Cordovan leather, which takes its name from the city of Cordova, in Spain, and of which the original preparation is attributed to the Moors, is plain, but handsome, with a fine grain, ans similar to the Morocco, which is ordinarily tanned with oak bark, but galls, or sumac. The best kinds, especially the yellow cordovans, are brought from the Levant; those of Spain, France and Hungary are also highly esteemed, and in Germany the cities of Dantzic, Lubec, and Leipzig, enjoy a reputation for like productions. The material used in the manufacture comprises goat skins (both male and female), dog skins, and even hog skins; they are produced every color and quality, but those made of he-goat skins ater the best.
The skins, after having been cleaned and stretched in water, are placed in lime pits; they are the replaced in water for a space of from eight to fifteen days, care being taken to renew it from time to time, and to work the skins by treading upon them with the feet. After a lapse of a fortnight a bath is applied composed of water and the excrements of dogs; the temperature not being higher than that of newdrawn milk; then a second bath, equally composed of water and of wheat bran. Immediately on being taken from the bath the skins are stretched, pressed between two boards, and rubbed with kitchen salt. Then they are immersed in a third bath, prepared of figs and water. Only skins which it is intended to color black are dyed after having been tanned. Black leather is tanned in liquor of the extract of oak bark; that of lighter color must be placed in an ooze made up water and the extracts of sumac and nut galls.
When the operation of tanning is completed, the leather should be withdrawn, taking with it as little moisture as possible, and spread in the sjade, where care should be taken to rub on the bloom with Sesam oil, before the sides can become perfectly dry. After the oil is laid on, the process of drying in the shade may be completed and the skin may be folded on the flesh side. When it is desired to give to the cordovan a rough aspect, the surface may be rubbed up with a dull knife, immediately after spreading.
In many parts of Southern Russia, particularly at Karasubazar, a city of the Crimea, of which the cordovan manufactures enjoy high reputation, wormwood (artemisia amma) is employed to make fast the colors in the leather. If, for example, it is proposed to dye the leather black, a decoction of wormwood is mixed with pulverized cochineal, and then alum is added.
In the Isle of Cyprus, cordovans are dyed red in the following manner: - The skins, generally about fifty at a time, are placed in a fig bath; they are then passed into a strong solution of alum heated to a temperature equivalent to that of fresh milk; they are afterward strung upon poles to drip, and at length stretched, in order to expel as much of the dampness as possible; finally the skins are extended on a table, and after being uniformly stretched the red color is applied with a cottong rag. The coloring matter is prepared by taking ground cochineal and boiling it in soft water in a well-tinned kettle, and during the ebullition five ounces of powdered alum are added for every five ounces of cochineal and the liquor boiled until it has been reduced one-sixth or one-eight by evaporation, when it is passed through a filter. The skins are coated four or five times with this preparaton, and after being placed in the tanning liquor are submitted to the operation of dressing.
In Hungary and in Transylvania, where the manufacturers of cordovans produce goods which are highly esteemed for their quality, the red c olor is laid on in a different manner. When the skins have been properly prepared for the process, they are fastened together by couples in the form of bags, care being always taken to place the sides to be colored within and facing each other, and to leave but one opening. Into this opening the warm coloring matter is poured. The mouth of teh bag is then tied, and if the color does not readily penetrate all parts of the skins and unite with them, they are agitated or rolled around.
The Colors of Coal Tar. Number II.
Scientific American 20, 17.5.1862
The art of dyeing various colors with one principal coloring substance and different reagents, has long been known and practiced in all countries. Thus with cochineal and lac insects, scarlet, red, purple and lilac colors can be dyed by using different reagents, principally metallic salts such as the bichloride of tin, oxides of iron, &c. With madder - a vegetable substance - red, purple, and lilac colors are also dyed by employing such reagents as alum and the acetate of iron. Applying the same well known principles of color chemistry to aniline colors great success has already been obtained. It is indeed one of the most remarkable facts connected with modern chemistry, that, although it is but a very few years since colors have been produced from the products of coal tar, a far greater varieety has already been obtained than from any other chief coloring agent. Thus from Perkin's aniline purple, described in our last article on this subject, a blue dye can be made by boiling the insoluble purple for some time in hydrochloric acid diluted at the rate of 10 parts of commercial acid to 100 parts of water.
Aniline Red Dyes. - The beautiful crimson color now called magenta, was produced by Dr. Hoffman in September, 1858, and an account of it was then transmitted to the Academy of Sciences. He called it carbo-triphenyl-triamine, a crystalline base formed by the condensation of three molecules of aniline reunited by carbon substituted for hydrogen. It was M. Verguin, of France, however, who first produced this beautiful color in merchantable quantities for dyers, and his mode of preparation was first patented in Europe April, 1859, by MM. Reynard Brothers, in Lyons, France. It is usually prepared as follows: - Into a glazed iron pan 100 parts of aniline and 60 of anhydrous bichloride of tin are placed, and the whole heated to about 392° for about twenty minutes. This produces a dark liquid, which becomes thick and glutinous when it cools. It is then mixed with boiling water and filtered, and to this filtrate is added common salt which precipitates the color called fuchsine. M. Joseph Renard obtained an American patent July 31, 1860, from which the following is an extract: - The preparation of the coloring matter referred to is based upon the discover that if aniline be heated to a temperature of from 380° to 400° Fah., together with several anhydrous or desiccated compounds, the mixture thus produced will be changed into a substance of such dark color that it appears to be almost black, but which, when applied in layers or diluted, is transparend and of a beautiful red color. The substances or chemical compounds by the treatment of which aniline produces the red coloring matter are quite numerous, but may be classified under the following groups: -
Sulphates of peroxide of iron.
Nitrates of protoxide of mercury.
Chlorates of protoxide of tin.
Bromates of binoxide of mercury.
Iodates of binoxide of tin.
All ferric, mercuric, stannic and uranic compunds, the yellow oxide of uranum, the oxide, chloride, bromide, iodide and fluoride of silver. Many of these compounds being too rare or expensive for practical purposes, M. Renard therefore confines himself to the use of the following: -
Bichloride of tin.
Bichloride of Mercury.
Protosulphate of mercury.
Photonitrate of mercury.
Deutonitrate of mercury.
Sulphate of tin.
Nitrate of peroxide of iron.
The following is the claim of the patent: -
I claim combining with aniline the metallic salts specified, or their equivalents, and treatin gthe same in such a manner as to produce a red in contradistinction to a purple or bluish coloring matter or dye.
Magenta has also been made with the permanganate of potash and the binoxide of lead, and with arsenic acid, as described by Dr. Crace Calvert. Two parts of aniline and one of arsenic acid are heated to about 250°, and when the color becomes red boiling water is added, and the product allowed to cool; common salt is then added, which precipitated the coloring matter, and this is then washed and dissolved in methylated alcohol. This substance is a powerful organic base slightly soluble in water. When solid it is a brittle mass having a beautiful green metallic luster.
Commercial purple and red aniline colors differ in their composition as follows: - Purple, C36H17N3O2. Red C36H20F4O4. The fuchsine, red, dissolves in ammonia and in sulphuric acid, and is discolored with the acid, but the purple is unaffected with these reagents. Silk and wool are dyed with fuchsine by simply adding some of the color to a slightly acidulated bath of water. Its dyeing power is so great that ten grains of it will color two square yards of silk. This beautiful red color of aniline has been called azeleine fuchsine, roseine, magenta, &c. Dr. Hoffman proposed the appropriate name rosaniline for it, as magenta and solferino are flash tems which should be repudiated.
The art of dyeing various colors with one principal coloring substance and different reagents, has long been known and practiced in all countries. Thus with cochineal and lac insects, scarlet, red, purple and lilac colors can be dyed by using different reagents, principally metallic salts such as the bichloride of tin, oxides of iron, &c. With madder - a vegetable substance - red, purple, and lilac colors are also dyed by employing such reagents as alum and the acetate of iron. Applying the same well known principles of color chemistry to aniline colors great success has already been obtained. It is indeed one of the most remarkable facts connected with modern chemistry, that, although it is but a very few years since colors have been produced from the products of coal tar, a far greater varieety has already been obtained than from any other chief coloring agent. Thus from Perkin's aniline purple, described in our last article on this subject, a blue dye can be made by boiling the insoluble purple for some time in hydrochloric acid diluted at the rate of 10 parts of commercial acid to 100 parts of water.
Aniline Red Dyes. - The beautiful crimson color now called magenta, was produced by Dr. Hoffman in September, 1858, and an account of it was then transmitted to the Academy of Sciences. He called it carbo-triphenyl-triamine, a crystalline base formed by the condensation of three molecules of aniline reunited by carbon substituted for hydrogen. It was M. Verguin, of France, however, who first produced this beautiful color in merchantable quantities for dyers, and his mode of preparation was first patented in Europe April, 1859, by MM. Reynard Brothers, in Lyons, France. It is usually prepared as follows: - Into a glazed iron pan 100 parts of aniline and 60 of anhydrous bichloride of tin are placed, and the whole heated to about 392° for about twenty minutes. This produces a dark liquid, which becomes thick and glutinous when it cools. It is then mixed with boiling water and filtered, and to this filtrate is added common salt which precipitates the color called fuchsine. M. Joseph Renard obtained an American patent July 31, 1860, from which the following is an extract: - The preparation of the coloring matter referred to is based upon the discover that if aniline be heated to a temperature of from 380° to 400° Fah., together with several anhydrous or desiccated compounds, the mixture thus produced will be changed into a substance of such dark color that it appears to be almost black, but which, when applied in layers or diluted, is transparend and of a beautiful red color. The substances or chemical compounds by the treatment of which aniline produces the red coloring matter are quite numerous, but may be classified under the following groups: -
Sulphates of peroxide of iron.
Nitrates of protoxide of mercury.
Chlorates of protoxide of tin.
Bromates of binoxide of mercury.
Iodates of binoxide of tin.
All ferric, mercuric, stannic and uranic compunds, the yellow oxide of uranum, the oxide, chloride, bromide, iodide and fluoride of silver. Many of these compounds being too rare or expensive for practical purposes, M. Renard therefore confines himself to the use of the following: -
Bichloride of tin.
Bichloride of Mercury.
Protosulphate of mercury.
Photonitrate of mercury.
Deutonitrate of mercury.
Sulphate of tin.
Nitrate of peroxide of iron.
The following is the claim of the patent: -
I claim combining with aniline the metallic salts specified, or their equivalents, and treatin gthe same in such a manner as to produce a red in contradistinction to a purple or bluish coloring matter or dye.
Magenta has also been made with the permanganate of potash and the binoxide of lead, and with arsenic acid, as described by Dr. Crace Calvert. Two parts of aniline and one of arsenic acid are heated to about 250°, and when the color becomes red boiling water is added, and the product allowed to cool; common salt is then added, which precipitated the coloring matter, and this is then washed and dissolved in methylated alcohol. This substance is a powerful organic base slightly soluble in water. When solid it is a brittle mass having a beautiful green metallic luster.
Commercial purple and red aniline colors differ in their composition as follows: - Purple, C36H17N3O2. Red C36H20F4O4. The fuchsine, red, dissolves in ammonia and in sulphuric acid, and is discolored with the acid, but the purple is unaffected with these reagents. Silk and wool are dyed with fuchsine by simply adding some of the color to a slightly acidulated bath of water. Its dyeing power is so great that ten grains of it will color two square yards of silk. This beautiful red color of aniline has been called azeleine fuchsine, roseine, magenta, &c. Dr. Hoffman proposed the appropriate name rosaniline for it, as magenta and solferino are flash tems which should be repudiated.
8.11.10
Siniwäri ja hengelliset-liikkeet Sawossa. (Jatkoa wiime n:roon.)
Tapio 5, 30.1.1869
Jo edellisessä olemme näyttäneet sen turhuuden ja wahingon mitä siniwäri-kiihko waikuttaa kansassa; waan siinä ei ole kyllä, että rahat sen kautta hupenewat ulkomaille, eikä siinä, että työtä ja waiwaa uhrataan sen saamiseksi arwaamatoin määrä, mutta sama kiihko waikuttaa paljon tapain turmiota Sawon naisissa. Äitit tyttönensä harjoittamat sen tähden paljon kotowarkautta, josta seuraa taloudessa, sekä yhteistä wahinkoa että perheellistä riitaisuutta. Ja kaikki nämät onnettomuudet näyttäwät waan wuosi-wuodelta enentymän ja lisääwän turmiota maakunnissa, joiden poistamiseksi olisi siis jo tarpeellinen ruweta käyttämään soweliaita keinoja. Papit seurakunnissa ja läänin talousseura saattaisiwat paljon, sekä puheilla että kirjoituksilla waikuttaa tämän kalliin siniwärikiihkon poistamista kansassa. Yhteisen hyödyn edistämiseksi ja häpeällisen tuhlaamisen poistamiseksi saattaisi talousseura antaa wuotuisia kunniapalkinnoita niille perheille, jotka kaikissa tiloissa rakastawat pitää huokiawärisiä kotitekowaatteita. Muistamme, joku aika sitte, herra tohtori Nylanderin pitäneen tästä asiasta puhetta eräässä tämän läänin talousseuran kokouksessa, joka puhe waikutti kansassa paljon huomiota ja keskinäistä kiistaa siniwärikiihkosta. Semmoisia selwityksiä ja puheita olisi aina sopiwissa tiloissa uudistaminen ja turhuus olisi näytettäwä turhuudeksi niin yksinkertaisella tawalla, että kansa sen ymmärtää.
Mutta nyt woipi joku lukioistamme ajatella ja sanoa: eikö sitte muussa turhuudessa ja ylöllisyys-tawarain nautinnossa menekkään maastamme rahaa ulkomaille kuin ainoastansa siniwärissä, ja onko kansamme muissa asioissa jo tarpeeksi säästäwäinen? Tämä on kysymys joka ansaitsee pienen katsastuksen tässä suhteessa maamme oloihin. Siniwärin kautta tuhlaamista olemme tässä enimmästi osoittaneet Sawon ja Karjalan kansassa tapahtuwan, ei kuitenkaan peräti eroittaen siitä muitakaan Suomen paikkakuntia pois, olletikin niitä seutuja missä edellä mainitut hengelliset liikkeet owat raiwonneet; mutta nyt käännymme, Kirjallisen kuukauslehden mukaan, lyhykäisesti silmäilemään koko Suomen kansan tuhlaawaisuutta ja ylellisyystawaroita, joita hekuma-tarvetten täyttämiseksi tuodaan ulkomailta.
"Tämä on kowa puhe, kuka woipi sitä kuulla?"
Köyhyys ja kurjuus loistaapi maassamme suuremman asukas-luwun elämässä ja raskas waltiowelka makaa kansan hartioilla, sitä tiedämme kaikin. Mutta onko tämmöinen köyhyys wälttämätöin ja auttamatoin seuraus maamme asemassa kuuden ja 70:nen lewyasteen wälillä ja onko se siis semmoiseksi aina jääpä? Sitä emme usko. Me uskomme että paremmalla työhalulla ja suuremmalla säästäwäisydellä woidaan suuresti kartuttaa maamme warallisuutta. Työtä maassamme kyllä tehdään kowaa, waan puututaan taitoa ja tointa, josta sananlasku puhuu aiwan totta: "hullu paljon työtä tekee, elää wiisas wähemmälläkin." Säästäwäisiäkin täällä ollaan tawallansa, sitä ei woi kieltää, siellä missä petäjä on ihmisten rawintona; mutta tämä on wielä suuressa määrässä willi-kansain säästäwäisyyttä. Kuin ei muuta ole, niin kelpaa petäjä ja olki; jos penni on liikenemään, se pannaan wehnäsiin, kahween, wiinaan y. m. semmoisiin. Emme tässä ollenkaan tarkoita ainoastansa alhaisemman kansan elämätä; ylhäisemmissäkin kansaluokissa on kyllä sama willien tapa. Rehellinen köyhyys, joka pitäisi olla kaunistuksemme ja kunniamme, ei suinkaan miellytä monta. Kauniit huoneet ja huonekalut, tryffelit ja champagnit, se se on kunniaa ja se waimo joka wetää perässänsä pisimmän silkkisen lieppeen katuliassa, se on onnellisin waimo, siitä enin pidetään, olkoompa waikka kaikki tämä perustettu yksityisten ja maakunnan häwiöön. Tiedämme kyllä, että rikkaimmissa maissa ja kansoissa on wieläkin suurempi ylellisyys; mutta werraten eri kansojen yhteiseen warallisuuteen, ei suinkaan missään ole yleisempää ylöllisyyttä kuin meillä. Ja me rohkenemme suoraan sanoa tämmöisestä siwistyksestä: se on willittyä näin köyhässä maassa. — Eräs kirjailija kysyy maamme
oloista:
"Onko se maa köyhä, joka wuosiitain tuottaa ulkomailta 5½ miljonan edestä kahwia, 5½ milj. edestä kankaita, 4½ milj. edestä sokuria, 1½ milj. edestä aarraklia ja rommia,1 miljoonan edestä wiinejä ja 600,000:nen edestä koristustawaroita, jotka yhteensä jo tekevät 10 markkaa joka hengeltä, miehiltä, waimoilta ja lapsilta: tähän wielä lukematta wiinaa tupakkaa ja muuta?" Mikä ansiolista!! Me woisimme kysyä: onko se mies köyhä jolla on waroja juopua joka päiwä? oletteko siellä ympäristöllänne nähneet henkilöitä, miehiä ja waimoja, jotka panewat altiiksi rahansa, kunniansa ja sielunsakin, että woisiwat näyttäytä joka päiwä silkissä, sametissa ja suuressa prameudessa? Owatko ne köyhiä? Owat kyllä, mutta hillimättömien himojensa tyydyttämiseksi hakewat ja löytäwät aina wiimeiseen asti keinoja. Eikö tämä kaikki ole willittyä? jossa on köyhyytemme perustus, eikä ainoastansa kylmässä ilma-alassamme. Mutta poistetaanhan willitys walistuksella ja siwistyksellä. Sitä on tuhannesti sanottu, mutta sangen harmwoin ajateltu, että semmoinen walistus ja siwistys joka näitä willityksiä on woimallinen poistamaan, nousee waan mähitellen. Niin kauwan kuin wiina on haluttamampi kuin ruoka, niin kauwan kuin laiskana wenyminen on elämän suloisin nautinto, niin kauwan kuin Pariisillinen hattu on rakkaampi kuin perheellinen elämä ja kotimainen yksinkertaisuus rehellisessä köyhyydessä, — niin kauwan emme woi kotimaisen siwistyksen totisia hedelmiä odottaa, ja niin kauwan kansamme onnellisuus wierastaa maatamme.
Wetäkäämme tähän arweluita miten yleinen talous olisi asetettawa maassamme. Kansa on walistusta wailla, se autettakoon jakamalla walistusta runsaasti kansan omalla kielellä — jos mahdollista — ilman rahatta, ilman hinnatta. Siitä nousewat rikkaat hedelmät aikojen kuluessa. Kansa rippuu liian kiintiästi wanhoissa hyödyttömissä tawoissa, sitä poistettakoon parempain esimerkkien kautta. Kansalla on paljon rasitusta hallinnon suhteen, jota poistettakoon parempain lain-sääntöjen ja hywäin wirkamiesten asettamalla maahan. Mutta näiden toimeen saamiseksi "on wiisain neuwo, että köyhässä maassa eletään köyhäin tawalla."
Jo edellisessä olemme näyttäneet sen turhuuden ja wahingon mitä siniwäri-kiihko waikuttaa kansassa; waan siinä ei ole kyllä, että rahat sen kautta hupenewat ulkomaille, eikä siinä, että työtä ja waiwaa uhrataan sen saamiseksi arwaamatoin määrä, mutta sama kiihko waikuttaa paljon tapain turmiota Sawon naisissa. Äitit tyttönensä harjoittamat sen tähden paljon kotowarkautta, josta seuraa taloudessa, sekä yhteistä wahinkoa että perheellistä riitaisuutta. Ja kaikki nämät onnettomuudet näyttäwät waan wuosi-wuodelta enentymän ja lisääwän turmiota maakunnissa, joiden poistamiseksi olisi siis jo tarpeellinen ruweta käyttämään soweliaita keinoja. Papit seurakunnissa ja läänin talousseura saattaisiwat paljon, sekä puheilla että kirjoituksilla waikuttaa tämän kalliin siniwärikiihkon poistamista kansassa. Yhteisen hyödyn edistämiseksi ja häpeällisen tuhlaamisen poistamiseksi saattaisi talousseura antaa wuotuisia kunniapalkinnoita niille perheille, jotka kaikissa tiloissa rakastawat pitää huokiawärisiä kotitekowaatteita. Muistamme, joku aika sitte, herra tohtori Nylanderin pitäneen tästä asiasta puhetta eräässä tämän läänin talousseuran kokouksessa, joka puhe waikutti kansassa paljon huomiota ja keskinäistä kiistaa siniwärikiihkosta. Semmoisia selwityksiä ja puheita olisi aina sopiwissa tiloissa uudistaminen ja turhuus olisi näytettäwä turhuudeksi niin yksinkertaisella tawalla, että kansa sen ymmärtää.
Mutta nyt woipi joku lukioistamme ajatella ja sanoa: eikö sitte muussa turhuudessa ja ylöllisyys-tawarain nautinnossa menekkään maastamme rahaa ulkomaille kuin ainoastansa siniwärissä, ja onko kansamme muissa asioissa jo tarpeeksi säästäwäinen? Tämä on kysymys joka ansaitsee pienen katsastuksen tässä suhteessa maamme oloihin. Siniwärin kautta tuhlaamista olemme tässä enimmästi osoittaneet Sawon ja Karjalan kansassa tapahtuwan, ei kuitenkaan peräti eroittaen siitä muitakaan Suomen paikkakuntia pois, olletikin niitä seutuja missä edellä mainitut hengelliset liikkeet owat raiwonneet; mutta nyt käännymme, Kirjallisen kuukauslehden mukaan, lyhykäisesti silmäilemään koko Suomen kansan tuhlaawaisuutta ja ylellisyystawaroita, joita hekuma-tarvetten täyttämiseksi tuodaan ulkomailta.
"Tämä on kowa puhe, kuka woipi sitä kuulla?"
Köyhyys ja kurjuus loistaapi maassamme suuremman asukas-luwun elämässä ja raskas waltiowelka makaa kansan hartioilla, sitä tiedämme kaikin. Mutta onko tämmöinen köyhyys wälttämätöin ja auttamatoin seuraus maamme asemassa kuuden ja 70:nen lewyasteen wälillä ja onko se siis semmoiseksi aina jääpä? Sitä emme usko. Me uskomme että paremmalla työhalulla ja suuremmalla säästäwäisydellä woidaan suuresti kartuttaa maamme warallisuutta. Työtä maassamme kyllä tehdään kowaa, waan puututaan taitoa ja tointa, josta sananlasku puhuu aiwan totta: "hullu paljon työtä tekee, elää wiisas wähemmälläkin." Säästäwäisiäkin täällä ollaan tawallansa, sitä ei woi kieltää, siellä missä petäjä on ihmisten rawintona; mutta tämä on wielä suuressa määrässä willi-kansain säästäwäisyyttä. Kuin ei muuta ole, niin kelpaa petäjä ja olki; jos penni on liikenemään, se pannaan wehnäsiin, kahween, wiinaan y. m. semmoisiin. Emme tässä ollenkaan tarkoita ainoastansa alhaisemman kansan elämätä; ylhäisemmissäkin kansaluokissa on kyllä sama willien tapa. Rehellinen köyhyys, joka pitäisi olla kaunistuksemme ja kunniamme, ei suinkaan miellytä monta. Kauniit huoneet ja huonekalut, tryffelit ja champagnit, se se on kunniaa ja se waimo joka wetää perässänsä pisimmän silkkisen lieppeen katuliassa, se on onnellisin waimo, siitä enin pidetään, olkoompa waikka kaikki tämä perustettu yksityisten ja maakunnan häwiöön. Tiedämme kyllä, että rikkaimmissa maissa ja kansoissa on wieläkin suurempi ylellisyys; mutta werraten eri kansojen yhteiseen warallisuuteen, ei suinkaan missään ole yleisempää ylöllisyyttä kuin meillä. Ja me rohkenemme suoraan sanoa tämmöisestä siwistyksestä: se on willittyä näin köyhässä maassa. — Eräs kirjailija kysyy maamme
oloista:
"Onko se maa köyhä, joka wuosiitain tuottaa ulkomailta 5½ miljonan edestä kahwia, 5½ milj. edestä kankaita, 4½ milj. edestä sokuria, 1½ milj. edestä aarraklia ja rommia,1 miljoonan edestä wiinejä ja 600,000:nen edestä koristustawaroita, jotka yhteensä jo tekevät 10 markkaa joka hengeltä, miehiltä, waimoilta ja lapsilta: tähän wielä lukematta wiinaa tupakkaa ja muuta?" Mikä ansiolista!! Me woisimme kysyä: onko se mies köyhä jolla on waroja juopua joka päiwä? oletteko siellä ympäristöllänne nähneet henkilöitä, miehiä ja waimoja, jotka panewat altiiksi rahansa, kunniansa ja sielunsakin, että woisiwat näyttäytä joka päiwä silkissä, sametissa ja suuressa prameudessa? Owatko ne köyhiä? Owat kyllä, mutta hillimättömien himojensa tyydyttämiseksi hakewat ja löytäwät aina wiimeiseen asti keinoja. Eikö tämä kaikki ole willittyä? jossa on köyhyytemme perustus, eikä ainoastansa kylmässä ilma-alassamme. Mutta poistetaanhan willitys walistuksella ja siwistyksellä. Sitä on tuhannesti sanottu, mutta sangen harmwoin ajateltu, että semmoinen walistus ja siwistys joka näitä willityksiä on woimallinen poistamaan, nousee waan mähitellen. Niin kauwan kuin wiina on haluttamampi kuin ruoka, niin kauwan kuin laiskana wenyminen on elämän suloisin nautinto, niin kauwan kuin Pariisillinen hattu on rakkaampi kuin perheellinen elämä ja kotimainen yksinkertaisuus rehellisessä köyhyydessä, — niin kauwan emme woi kotimaisen siwistyksen totisia hedelmiä odottaa, ja niin kauwan kansamme onnellisuus wierastaa maatamme.
Wetäkäämme tähän arweluita miten yleinen talous olisi asetettawa maassamme. Kansa on walistusta wailla, se autettakoon jakamalla walistusta runsaasti kansan omalla kielellä — jos mahdollista — ilman rahatta, ilman hinnatta. Siitä nousewat rikkaat hedelmät aikojen kuluessa. Kansa rippuu liian kiintiästi wanhoissa hyödyttömissä tawoissa, sitä poistettakoon parempain esimerkkien kautta. Kansalla on paljon rasitusta hallinnon suhteen, jota poistettakoon parempain lain-sääntöjen ja hywäin wirkamiesten asettamalla maahan. Mutta näiden toimeen saamiseksi "on wiisain neuwo, että köyhässä maassa eletään köyhäin tawalla."