Coloriasto on väriaiheisten tekstien (ja kuvien) verkkoarkisto
(Archive for colour themed articles and images)
INDEX: coloriasto.net
27.7.08
Siro Pesunkestävä, himmeä öljyväri (esite, mainos)
SIRO
Pesun kestävä,
himmeä öljyväri
TIKKURILAN TEHTAAT
Vernissa-, Väri- ja Lakkatehdas
Omistaja:
A.B. Schildt & Hallberg O.Y.
TIKKURILA
[2]
[3]
Tikkurilan Tehtaat laskevat tänä vuonna kauppaan uuden erikoisvalmisteen. Tehtaan vanhastaan tunnettu, meidän maassamme ainutlaatuinen himmeä sisäseinä- ja sisäkattoväri WALLPAINT, on taiteelliselta ja koristeelliselta vaikutukseltaan edelleen voittamaton. Tämän värin heikkona kohtana voidaan kuitenkin pitää sitä seikkaa, että se seinävärinä on arka kosketukselle ja vaikea puhdistaa. Vasta jonkun vuoden vanhana on pinta niin kovettunut, että se kestää jonkinverran puhdistamista, mutta ei tällöinkään täysin tyydyttävässä määrässä. Koska nykypäivien makusuunta kuitenkin yhä enemmän viittaa kohti maalattuja seiniä varemmin käytettyjen tapettien asemesta, ovat Tikkurilan Tehtaat sisäseinämaalauksia varten nyt laskeneet kauppaan uuden himmeävärilaadun nimellä
SIRO.
[4]
SIRO toimitetaan käyttövalmiina. Ennen käyttämistä sekoitetaan purkin sisältö tavalliseen tapaan pohjaa myöten, jotta värivivahdus tulisi yhteäinen ja tasainen.
SIRO kuivuu muutamassa tunnissa muodostaen kauniin himmeän, sametille vivahtavan tahi ehkä lähemmin munankuorenkiiltoa muistuttavan pinnan, joka on erittäin koristeellinen, lämmin ja taiteellinen vaikutukseltaan sekä ennen kaikkea käytännöllinen. SIRO-väri nim. muodostaa kovan, kosketusta kohtalaisen hyvin kestävän pinnan, joka myös on pesunkestävä.
SIRO-pintaan sattuneet tahrat ja kädenjäljet voidaan poistaa pyyhkimällä pinta tärpättiin kostutetulla pehmeällä rievulla tahi tupolla. Myös voidaan tahraantunutta kohtaa pestä saippualla ja vedellä tahi esim. Sampo- tai muilla sentapaisilla jauheilla ja vedellä. Vaikeata on luonnollisestikin edeltäpäin antaa aivan selviä ohjeita,
[5]
koska pesutapa jonkinverran riippuu siitä minkälaatuinen tahraantuminen on kysymyksessä.
SIRO-väriä voidaan käyttää laasti-, betoni-, puu-, pahvi-, tapetti- y.m.s. pintoihin. Se on erittäin hyvin kiinnitarttuva, ei halkeile eikä lohkeile tietystikin sillä edellytyksellä, että pohja, mille väri on maalattu, ei ole virheellisesti tehty.
SIRO on erikoisesti sopiva n.k. ENSO ja VALTTI tapettien maalaukseen.
Yhdellä kilolla SIRO-väriä sivellään n. 7-8 m2:n ala. Eri sävyjen menekki on jonkinverran erilainen riippuen niihin käytetyn värijauheen ominaispainosta.
SIRO-väriä toimitetaan 24 pääväriä värikartan N:o 5 mukaan. Osa näistä on samalla tummia taittovärejä, joita valkoiseen tai vaaleampiin SIRO-väreihin sekoittamalla voidaan saada haluttuja värivivahduksia. Värejä
[6]
keskenään sekoitettaessa on kuitenkin huomioitava, että värillä tuoreena liuoksena on toinen, tavallisesti tummempi (tummilla sävyillä tavallisesti vaaleampi) vivahdus kuin kuivuttuaan. Sekoittamisen tulee senvuoksi tapahtua varovasti ja sopivalla pinnalle tehdyn koesivelyn on annettava kuivua halutun värisävyn saamiseksi. Erikoistarpeita varten valmistaa tehdas kuitenkin myös haluttuja värisävyjä asiakkaan värinäytteen mukaan.
SIRO-väriä valmistetaan mahdollisimman valonkestävistä väriaineista, jonka vuoksi se on huomattavasti vastustuskykyisempi valon vaikutukselle kuin yleensä seinäpaperit eli tapetit.
SIROA suositellaan käytettäväksi kouluissa, sairaaloissa, kasarmeissa, virasto- ja konttorihuoneustoissa, tehtaissa, porraskäytävissä, keittiöissä, eteisissä, yksityishuoneustoissa y.m.
SIRO on myös sopiva ja kestävä väri keskuslämpökennostojen, jalkalistojen
[7]
y.m.s. maalaamista varten. Vielä voidaan SIROA hyvällä tuloksella käyttää näyteikkunarakennelmien maalaukseen. SIROA voidaan myöskin käyttää ruiskussa. Tarpeen vaatiessa
ohennetaan se tärpätillä.
Töppäämällä tahi n.s. sienitöppäyksellä kahdella tai useammalla sävyllä voidaan SIRO-värillä saada seinäpintoja, jotka taiteelliselta ja koristeelliselta vaikutukseltaan ovat erinomaisen hienoja. Sienitöppäystä varten tehdään väri ohuemmaksi. Jos se on liian paksua, tulee seinäpinta karkean ja ruman näköiseksi. Paras ohennus on seos, jossa on 1/3 osa öljylakkaa ja 2/3 tärpättiä. Yksiväristä sileätä seinäpintaa SIROLLA maalattaessa on käytettävä höllästi sidottua sivellintä ja heti kun väri on sivelty hakataan se töppäysharjalla. Täten saadaan hyvin tasainen ja kauniin näköinen pinta. Maalaus on tehtävä siten, että maalataan pienempi ala kerrallaan, esim. n.
[8]
40 cm leveä katosta lattiaan ulottuva kaista, aina ylhäältä alaspäin ja siten jatketaan ympäri huonetta. Maalaus on tehtävä keskeyttämättä yhteen menoon, jolloin saumoja ei tule näkyviin.
Pohjustusmenetelmät ovat yleensä samat kuin öljyvärillä. Puupinta pohjustetaan tavalliseen tapaan öljyvärillä. Betoni- tai laastipintoja maalattaessa on hyvä ensimäiseen pohjustussivelyyn käyttää Tikkurilan Sementtiväriä. Sitä paitsi on luonnollisestikin myös katsottava että seinäpinta on kuiva ennen kuin maalaustyö aloitetaan. Pahvi- tai tapettipintaa, siis myös ENSO- ja VALTTI-tapetteja maalattaessa, pohjustetaan pinta ensin liimavedellä, jonka päälle tehdään välimaalaus öljyvärillä. Öljyvärin kuivuttua tehdään viimeistelysivelty SIRO-värillä. Viimeistelypinnan tasaisuus ja kauneus riippuu luonnollisestikin suuressa määrin siitä miten huolellisesti pohjustus on tehty.
[9]
SIROA voidaan myös erinomaisen peittokykynsä ja nopean kuivumisensa vuoksi hyvällä tuloksella käyttää emalivärin ja öljylakan pohjavärinä. Myös kuullotusväriksi soveltuu SIRO hyvin, ohennettuna tällöin vernissalla ja tärpätillä.
S i r o-väriä käytettäessä on huomioon otettava seuraavat yleiset säännöt:
- pohjustuksen tulee olla hyvin puhdistettu tomusta, rasva-aineista, liasta y.m.:
- maalaus on tehtävä puhtaalla siveltimellä, käytetty sivellin on uutta parempi;
- väriä on siveltävä kohtalaisen runsaasti, ei. kuitenkaan niin että se valuu. Liian ohueen siveltynä tulee pinta rumaksi;
- jokaisen sivelyn tulee olla täysin kuiva ennenkuin seuraava tehdään sen päälle;
[10]
- mitä paremmin ja huolellisemmin pohja on valmistettu, sitä tyydyttävämmäksi sekä koristeellisessa että taiteellisessa suhteessa tulee tulos.
Seuraavassa selostamme yksityiskohtaisemmin eräitä työmenetelmiä.
A. Uutisrakennus.
Vastarapatun seinäpinnan pitää olla hyvin kuiva, ennenkuin maalaustyöt aloitetaan.
A. 1. Yksinkertainen menetelmä.
Seinäpinta hiotaan ja harjataan pölyharjalla puhtaaksi. Hiominen suoritetaan esim. puupalasella, joka on noin 1x4x7 tuumaa. Seinäpinnassa esiintyvät reiät, halkeamat ja rosopaikat täytetään kipsiseoksella, jossa on 2 osaa kipsiä ja 1 osa hienoa hiekkaa. Täten kipsattava paikka on ensin runsaasti kasteltava vedellä si-
[11]
veltimen avulla. Edellämainittu kipsi ja hiekkaseos muodostaa pinnan, joka on hyvin samanluontoinen kuin savilaastipinta. Puhdasta kipsiä ei tällaisen seinän paikkaukseen pitäisi käyttää, sillä kipsi muodostaa pehmeän pinnan, johon maali imeytyy enemmän kuin laastipintaan, josta taas on seurauksena, että maalipinnan kuivuttua kipsatut paikat tulevat näkyviin hieman erisävyisinä kuin muu pinta. Jos kuitenkin on käytetty puhdasta kipsiä, ovat kipsatut paikat
ensin siveltävät spriilakalla tai täytemaalilla ennenkuin pohjustussively tehdään.
Kun edellämainittu paikkaustyö on tehty ja kuivunut, pohjustetaan koko seinäpinta ohuella öljyvärillä. Tämän
kuivuttua sivellään sen päälle tavallista öljyväriä samaa sävyä kuin se, mikä tulee olemaan viimeistelyvärillä, jonka jälkeen seinä viimeistellään S i r o'lla.
[12]
Jos rappaus on tehty huolellisesti, sileällä ja hienolla pinnalla, saavutetaan tällä yksinkertaisella menettelyllä erittäin miellyttävä tulos.
A. 2. Parempi menetelmä.
Seinähiotaan ja harjataan puhtaaksi. Rosopaikat täytetään kipsillä. Tässä voidaan käyttää puhdasta kipsiä. Tämän jälkeen sivellään yli koko seinän täytemaalia (seinä spaklataan eli laastitetaan), jonka kuivuttua se hioen maalataan öljyvärillä. Hiontamaalauksen kuivuttua sivellään seinälle halutun sävyistä öljyväriä, ja viimeistelysively tehdään S i r o'lla.
A. 3. I:sen luokan työ.
Seinäpinta hiotaan sileäksi, harjataan puhtaaksi, rosot täytetään puhtaalla kipsillä, kuten edellä on selitetty. Tämän jälkeen toimitetaan
[13]
laastitus täytemaalilla kahteen kertaan. Täytemaalin kuivuttua suoritetaan hiontamaalaus ohuella öljyvärillä, jonka jälkeen vielä kerran suoritetaan n.k. hienolaastitus ja uusi hiontasively. Sitten pohjustetaan pinta halutun värisellä öljyvärillä sekä valmiiksimaalataan S i r o'lla.
Seinäpinta voidaan tehdä joko yksiväriseksi tai edellä selitetyllä tavalla kirjavaksi töppäämällä eli ströpläämällä.
B. 1. Ennen öljyvärillä maalattu kivi- tai puuseinä tai katto.
Seinä tai katto pestään suopavedellä, johon on lisätty soodaa rasva-aineiden y.m. likaisuuksien poistamiseksi. Vanha irtaantunut maali raapitaan pois ja siten paljastaneet paikat
maalataan öljyvärillä, täytetään täytemaalilla yhteen, tai kahteen kertaan, riippuen paikattavan kohdan syvyy-
[14]
destä. Täytemaaliin voi tällöin lisätä hieman kipsiä, jolloin se täyttää paremmin. Tämän jälkeen pohjustetaan ja hioen maalataan koko pinta värillä öljyvärillä ja valmiiksimaalataan S i r olla.
B. 2. Yksinkertaisempi menetelmä.
Pinta pestään, paikataan, laastitetaan ja pohjustetaan kuin edellä on selitetty. Hiontamaalaus jätetään pois ja viimeistely sively S 1 r o'lla tehdään pohjustusmaalaukselle.
C. Seinät ja katot, jotka ovat ennen maalatut liima- tai kalkkivärillä.
Vanha väri liuotetaan vedellä ja poistetaan terästasottajalla, jonka jälkeen pinta vielä pestään puhtaalla vedellä ja sienellä hankaamalla. Sitten menetellään mielen mukaan kohdissa A-1, A-2 tai A-3 mainitulla tavalla.
[15]
Paksumman kalkki- tai liimavärikerroksen jättämistä Siro'n alle on vältettävä, koska nämät maalit myöhemmin voivat irtaantua ja siten pilata pinnan. Mutta jos katto tai seinä on aikaisemmin vain kerran sivelty liima- tai kalkkivärillä, niin ei ole välttämätöntä pestä tätä väriä pois. Se voidaan hioa pois karkealla Wienerkivellä, jonka jälkeen pinta sivellään ohuella öljyvärillä ja käsitellään muuten kuten edellä on selitetty.
D. Vanha tapettiseinä kivirakennuksessa.
Tapetti liotetaan lämpimällä vedellä ja raapitaan pois terästasottajalla, jonka jälkeen pinta käsitellään jonkin kohdissa A tai B mainitun menetelmän mukaan.
Jos tapetti on lujasti kiinni seinässä, niin ettei se maalauksen aiheuttamasta kostumisesta irtaannu sekä
[16]
jos pohja muuten on hyvä, voidaan tapetti jättää paikoilleen ja sivellä vahvemmalla liimavedellä huokosien täyttämiseksi, jonka jälkeen se pohjustetaan halutun sävyisellä öljyvärillä ja valmiiksimaalataan SIRO'lla.
Jos tapetin värisävy on osapuilleen sama kuin haluttu SIRO-sävy, niin voidaan tätä sivellä liimasivelyn päälle, ilman öljyväripohjustusta.
Liimavärisivelyn voi myös jättää pois ja tapetti pohjustetaan heti öljyvärillä. Jos tämä pohjustus tehdään huolellisesti, riittää sen päälle yksi SIRO-sively.
Yksinkertaisimmissa tapauksissa voidaan SIRO'a myös sivellä suoraan seinäpaperillekin, ilman liima- tai öljyväripohjustusta, mutta vaaditaan silloin kaksi sivelyä SIRO'lla, hyvän tuloksen saavuttamiseksi.
Puutalojen tapettiseinien suhteen voidaan myös menetellä viimeksimainitulla tavalla.
[17]
E. 1. Uusi paneeliseinä.
Oksat lakataan spriilakalla, koko seinäpinta sivellään senjälkeen kerran Tikkurilan Lakkapohjavärillä ja hiotaan, jonka jälkeen se on valmis siveltäväksi SIRO'lla. Jos halutaan hienompaa pintaa, voidaan se lisäksi täyttää ja hioen maalata sekä käsitellä aikaisemman selityksen A-kohdan mukaan.
E 2. Vanha paneeliseinä.
Jos seinä on aikaisemmin maalattu öljy- eli liimavärillä menetellään selitysten mukaan kohdissa B tai C.
F. Seinät ja katot puurakennuksissa, jotka ovat vuoratut pinkopahvilla.
On katsottava että pahvi tulee hyvin pingoitetuksi ja kiinnitetyksi. Näkyvien naulalistojen yli liimataan pinkopaperia j a koko pinta sivellään vahvalla liimavedellä. Tämän jälkeen
[18]
tehdään pohjustussively yli koko pinnan tavallisella öljyvärillä ja sen kuivuttua laastitetaan liitokset yhteen tai kahteen kertaan tarpeen mukaan. Ensimäiseen lastitukseen on välttämätöntä lisätä kipsiä. Sitten paikataan kaikki laastitetut kohdat öljyvärillä ja pinta valmiiksimaalataan SIRO'lla.
Milloin sopii, voidaan myös menetellä jollakin kohdassa D. mainitulla tavalla.
Seinien suhteen, jotka ovat vuoratut Ensokartongilla, menetellään samalla, tavalla kuin edellä pinkopaperin suhteen on selitetty. Huomioitava on kuitenkin, että kaikkien liitosten yli on liimattava ohuita, noin 8 cm leveitä kangaskaistaleita. Kun liimatut paikat ovat kuivuneet, sivellään niiden päälle täytemaalia, joka kuivuttuaan hiotaan sileäksi. Täten saadaan kestävä ja sileä seinä- tai kattopinta.
[---]
[---]
Helsinki
K. F. Puromiehen Kirjapaino O.-Y.
1935
26.7.08
Wuoralle (ilmoitus)
Sanomia Turusta 96, 21.8.1880
Wuoralle:
Wärjäyslaitos siihen kuuluwine kalustoineen kauniilla paikalla lähellä maantietä Mäntsälän tilalla Nummen kappelissa Lohjan pitäjää, 1½ penikulmaa Lohjan rautatieasemasta; wärjäyslaitosta woi heti saada käyttää. Tarkemman suostumuksen ehdoista woi tehdä allekirjoittaneen kansas, osoitteella: D. Kasén.
Lohja & Nummi
Suojamaalauskokeiluja Suomen Ilmavoimissa 1941-41
Suomen Ilmailuhistoriallinen lehti (SIL) (3/2005)
Suomen Ilmailuhistoriallinen lehti on riippumaton ilmailuhistoriallinen julkaisu, joka on ilmestynyt vuodesta 1994. Lehti on suunnattu Suomen ilmailuhistorian harrastajille käsittäen niin sotilasilmailun kuin siviili-ilmailun Suomessa.
Lehteä kustantaa: InScale 72 production
Suomen ilmailuhistoriallisen lehden sisällysluettelo ja joitakin juttuja löytyy osoitteesta www.kolumbus.fi/SIL/
Pentti Manninen
Kapteeni Olavi Seeven kirjoitus "Lentokoneiden suojamaalauksesta" ilmestyi Aero-Ilmasota numerossa 1/1941. Tämä vuonna 1940 kirjoitettu artikkeli keskittyi laajasti lentokoneiden suojamaalausproblematiikkaan. Kirjoituksessaan kapteeni Seeve piti nykyaikaisen sodankäynnin yhtenä kriteerinä kaikenlaista naamiointia. Naamioinnilla hänen mukaansa tarkoitettiin kohteen todellisen muodon ja luonteen salaamista sulauttamalla se tavalla tai toisella ympäristönsä väreihin ja muotoihin.
Lentokoneen suojaaminen maassa vihollisen katseilta oli suorastaan helppoa. Lentävän lentokoneen "maastouttaminen" taas oli tavattoman vaikeaa. Lentokoneen suojamaalauksen olikin täytettävä keskenään varsin ristiriitaisia vaatimuksia ollakseen tehokas kaikissa tilanteissa. Tämä edellytti tarkkaa taustan mukaista naamioimista, joka käytännössä tarkoitti sitä, että eri puolien koneesta oli oltava eri tavalla maalattuja.
Yläpuolella olevaa vihollista vastaan
Suomalaisessa metsäisessä maastossa oli Seeven mukaan kesäaikana oikeastaan vain kaksi pääväriä, nimittäin musta ja metsänvihreä. Näiden värien pinta-alasuhde riippui siitä, katsottiinko maastoa myötä- vaiko vasta-auringon suuntaan. Pilvisenä päivänä maiseman yleissävyn voitiin sanoa olevan tasaisen tummanvihreä. Näin tällaisessa maastossa riitti naamiointiin vain nämä kaksi väriä, kumpaakin yhtä suuressa määrin.
Samalla korkeudella olevaa vihollista vastaan
Tässä tapauksessa suojamaalausta tarvittiin vain silloin, kun tarkasteltiin viistoon tai sivulta taivaanrannan yläpuolella lentävää konetta. Tällöin tummalla suojavärillä maalattu pitkä sivu oli hyvin selvästi esillä piirtyen taivasta vasten säännöllisen muotoisena.
Seeven mielestä oli kummallista, että suurvaltojenkin lentokoneilla ylä- ja alapuolen värien yhtymäkohta oli lähes aina suoraviivainen. Koska naamioinnissa pyrittiin yleensä juuri välttämään pitkiä suoraviivaisia muotoja, niin tässäkin tapauksessa olisi pitänyt käyttää epäsäännöllistä rajaviivaa.
Alapuolella olevaa vihollista vastaan
1920-luvulla lentokoneet livat yleensä kokonaan alumiinilakoilla maalatut. Tarkoitus lienee ollut saada koneet maasta katsoen katoamaan taivaan sineen. Täydellinen katoaminen matalammilla korkeuksilla ei kuitenkaan ollut mahdollista. Edullisinta värisävyä tähän ongelmaan ei oltu missään löydetty ja käytössä olikin useita värisävyjä: "hopea", valkoinen, vaaleansininen ja vaalean harmaa.
Sotamaalaus jatkosotaan
Vuoden 1940 aikana tehtiin Suomen ilmavoimissa useita kokeiluja eri konetyyppien suojamaalauksesta mahdollista uutta sotaa silmälläpitäen. Kapteeni Olavi Seeve sai tehtäväkseen tutkia BW-koneen avulla suojamaalausta Ilm. Var:lla. Tarkoitusta varten yksi BW-koekone suojamaalattiin päältä vihreällä ja kapeilla tummanharmailla raidoilla. Ajopuoli jätettiin maalaamatta.
Kokeiltavan suojamaalauksen "toimivuutta" Seeve havannoi seuraavasti: tapauksessa 1) vihreällä ruohokentällä seisovaa BW-konetta tähystettiin lentokoneesta nousten vähitellen 500 metsin korkeuteen asti, jolloin BW-kone hävisi näkyvistä lukuunottamatta siipien kansallisuustunnuksia. Tapauksessa 2) BW-konetta tarkasteltiin ilmassa vieressä lentävästä koneesta, jolloin havaittiin värityksen olevan aivan liian tasaisen. Jotta suojamaalaus olisi toiminut kunnolla kapteeni Seeve ehdotti harmaan tilalle mustia leveitä juovia.
Verrattaessa naamioitua BW-konetta naamioimattomaan, niiden lentäessä taivaanrannan yläpuolella todettiin, että suojamaalattu BW-kone näkyi huomattavasti paremmin ja kauemmaksi kuin suojamaalaamaton BW-kone. Suojamaalaus ei siis ollut täysin onnistunut. Uusi väritys vaati vielä lisäkokeita sekä mahdollisia parannuksia.
Ilmavoimien esikunnassa ei kuitenkaan haluttu odotella, vaan vuonna 1940 sotavarustusosasto antoi suojamaalauksesta määräykset 26.8., 30.9. ja 9.1. 1940. Näistä viimemainittu huomioi kapteeni Seeven ehdotuksen melkein sanasta sanaan: harmaan tilalle musta, sekä mustien ja vihreiden kuvioiden pinta-alojen suhde noin 2:3, Hopeanharmaan alapuolen ja kirjavan sivu-yläpuolen rajaviiva oli tehtävä mutkikkaaksi.
Koska useimmissa ilmavoimien kirjoilla olleissa lentokoneissa oli talvisodan peruina täysin moitteeton maalipinta, mutta värisävyt ja suojamaalauskuviot kunkin toimittajamaan mukaiset, ei mitään suurimittaisista maalaussavottaa lähdetty toteuttamaan. Tähän työhön ei yksinkertaisesti ollut mielekästä ryhtyä, eikä siihen olisi löytynyt varoja - eikä työvoimaakaan. Siksi uusi sotamaalaus rajattiin käytännössä vain suurempien korjausten ja uustuotannon yhteydessä käytettäväksi. VL ja ilmavoimat sopivat tähän liittyvästä ylläpitävästä maalauksesta ainakin FR-, FO-, KO-, TU-, BW-, FA-, MS- ja CA-koneiden kohdalla.
Sekarakenteisia koneita paikkamaalattiin käyttäen varastossa olleita Winterin ja Tikkurilan vaneri- ja kangasvärejä vanhojen ohjeiden mukaisesti. Metallirakenteisissa koneissa puolestaan käytettiin Tikkurilan Dicco-emalivärejä, kulloinkin lähinnä sopivaa värisävyä ilman sävytystä.
"Pilvimaalauskoe"
Koska ilmavoimien sotamaalaus koettiin edelleen vielä puutteelliseksi naamioimiskyvyltään, erityisesti lennettäessä taivaanrannan yläpuolella. Tähän liittyen ylä- ja alapuolen välistä rajaviivan vaikutusta haluttiin tutkia vielä tarkemmin. Koemaalausta varten valittiin alkuvuodesta 1941 kolme konetta: yksi harjoitushävittäjä, yksi hävittäjäkone ja yksi pommituskone. Valituksi tulivat seuraavat maaliskuussa 1940 korjauksesta valmistuneet koneyksilöt: VL Pyry PY-18 (11.3.1941), Polikarpov 1-16 Type 27 VH-21 (luovutettiin 12.3.1941) ja Iljushin DB-3M VP-14 (luovutettiin 14.3.1941).
Kaikkiin näihin tehtiin toisistaan hieman poikkeavat suojamaalaukset. Värisävyt olivat uuden sotamaalauksen määräyksen mukaisia, mutta värien keskinäistä pinta-alasuhdetta muutettiin aika radikaalistikin.
PY-18 -koneeseen tehtiin siipeen isoja ja pyöreänmuotoisia "kumpupilviä" lisäämällä alapuolen väriä siiven yläpuolelle. Vaikutus oli visuaalisesti hyvin dramaattinen, koska siivessä mustan, vihreän ja vaalean harmaan värialueet olivat kooltaan likipitäen samat (ks. sivu 2).
VH-21 -koneessa pyrittiin samaan ääriviivojen rikkomiseen yläpuolella käyttäen edellistä hillitymmin alapuolen vaalean harmaata. Tässä tapauksessa harmaat alueet olivat selvästi pienempiä ja "teräviä" muodoiltaan.
VP-14 -koneessa tämä alapuolen värin käyttäminen yläpinnoilla rajoittui vain korkeusvakaajan johtoreunaan ja korkeusperäsimen jättöreunaan. Siivessä tätä uutta kuviointia ei ollut lainkaan.
Ei otettu käyttöön
Kokeilun tulokset eivät vastanneet odotuksia. Vaalea väri paljasti lentokoneen aivan liian helposti yläpuolelta, vaikka korkealla ilmassa liikehtiessään kone tulikin hieman vaikeammaksi havaita. Matalalla lennettäessä vaaleat koukerot siivissä paljastivat koneen jopa tehokkaammin kuin valkoiset kansallisuustunnusten pohjaympyrät.
Kuvassa: Piirroksen esittämä VH-21 oli talvisodassa saatu sotasaaliskone tyyppiä Polikarpov 1-16 Type 27. Tässä versiossa oli M-62-moottori ja aseistuksena kaksi 7,62 mm. ShKAS rungossa ja kaksi 20 mm ShVAK siivessä. Lisäksi koneessa oli lisäpolttoainesäiliöiden ripustimet. VL asensi tykkien tilalle siipeen 7,7 mm Browning vm. -39 -konekiväärit, jotka olivat hieman eri paikassa kuin venäläisessä kk-asennuksessa.
Suomen Ilmailuhistoriallinen lehti on riippumaton ilmailuhistoriallinen julkaisu, joka on ilmestynyt vuodesta 1994. Lehti on suunnattu Suomen ilmailuhistorian harrastajille käsittäen niin sotilasilmailun kuin siviili-ilmailun Suomessa.
Lehteä kustantaa: InScale 72 production
Suomen ilmailuhistoriallisen lehden sisällysluettelo ja joitakin juttuja löytyy osoitteesta www.kolumbus.fi/SIL/
Pentti Manninen
Kapteeni Olavi Seeven kirjoitus "Lentokoneiden suojamaalauksesta" ilmestyi Aero-Ilmasota numerossa 1/1941. Tämä vuonna 1940 kirjoitettu artikkeli keskittyi laajasti lentokoneiden suojamaalausproblematiikkaan. Kirjoituksessaan kapteeni Seeve piti nykyaikaisen sodankäynnin yhtenä kriteerinä kaikenlaista naamiointia. Naamioinnilla hänen mukaansa tarkoitettiin kohteen todellisen muodon ja luonteen salaamista sulauttamalla se tavalla tai toisella ympäristönsä väreihin ja muotoihin.
Lentokoneen suojaaminen maassa vihollisen katseilta oli suorastaan helppoa. Lentävän lentokoneen "maastouttaminen" taas oli tavattoman vaikeaa. Lentokoneen suojamaalauksen olikin täytettävä keskenään varsin ristiriitaisia vaatimuksia ollakseen tehokas kaikissa tilanteissa. Tämä edellytti tarkkaa taustan mukaista naamioimista, joka käytännössä tarkoitti sitä, että eri puolien koneesta oli oltava eri tavalla maalattuja.
Yläpuolella olevaa vihollista vastaan
Suomalaisessa metsäisessä maastossa oli Seeven mukaan kesäaikana oikeastaan vain kaksi pääväriä, nimittäin musta ja metsänvihreä. Näiden värien pinta-alasuhde riippui siitä, katsottiinko maastoa myötä- vaiko vasta-auringon suuntaan. Pilvisenä päivänä maiseman yleissävyn voitiin sanoa olevan tasaisen tummanvihreä. Näin tällaisessa maastossa riitti naamiointiin vain nämä kaksi väriä, kumpaakin yhtä suuressa määrin.
Samalla korkeudella olevaa vihollista vastaan
Tässä tapauksessa suojamaalausta tarvittiin vain silloin, kun tarkasteltiin viistoon tai sivulta taivaanrannan yläpuolella lentävää konetta. Tällöin tummalla suojavärillä maalattu pitkä sivu oli hyvin selvästi esillä piirtyen taivasta vasten säännöllisen muotoisena.
Seeven mielestä oli kummallista, että suurvaltojenkin lentokoneilla ylä- ja alapuolen värien yhtymäkohta oli lähes aina suoraviivainen. Koska naamioinnissa pyrittiin yleensä juuri välttämään pitkiä suoraviivaisia muotoja, niin tässäkin tapauksessa olisi pitänyt käyttää epäsäännöllistä rajaviivaa.
Alapuolella olevaa vihollista vastaan
1920-luvulla lentokoneet livat yleensä kokonaan alumiinilakoilla maalatut. Tarkoitus lienee ollut saada koneet maasta katsoen katoamaan taivaan sineen. Täydellinen katoaminen matalammilla korkeuksilla ei kuitenkaan ollut mahdollista. Edullisinta värisävyä tähän ongelmaan ei oltu missään löydetty ja käytössä olikin useita värisävyjä: "hopea", valkoinen, vaaleansininen ja vaalean harmaa.
Sotamaalaus jatkosotaan
Vuoden 1940 aikana tehtiin Suomen ilmavoimissa useita kokeiluja eri konetyyppien suojamaalauksesta mahdollista uutta sotaa silmälläpitäen. Kapteeni Olavi Seeve sai tehtäväkseen tutkia BW-koneen avulla suojamaalausta Ilm. Var:lla. Tarkoitusta varten yksi BW-koekone suojamaalattiin päältä vihreällä ja kapeilla tummanharmailla raidoilla. Ajopuoli jätettiin maalaamatta.
Kokeiltavan suojamaalauksen "toimivuutta" Seeve havannoi seuraavasti: tapauksessa 1) vihreällä ruohokentällä seisovaa BW-konetta tähystettiin lentokoneesta nousten vähitellen 500 metsin korkeuteen asti, jolloin BW-kone hävisi näkyvistä lukuunottamatta siipien kansallisuustunnuksia. Tapauksessa 2) BW-konetta tarkasteltiin ilmassa vieressä lentävästä koneesta, jolloin havaittiin värityksen olevan aivan liian tasaisen. Jotta suojamaalaus olisi toiminut kunnolla kapteeni Seeve ehdotti harmaan tilalle mustia leveitä juovia.
Verrattaessa naamioitua BW-konetta naamioimattomaan, niiden lentäessä taivaanrannan yläpuolella todettiin, että suojamaalattu BW-kone näkyi huomattavasti paremmin ja kauemmaksi kuin suojamaalaamaton BW-kone. Suojamaalaus ei siis ollut täysin onnistunut. Uusi väritys vaati vielä lisäkokeita sekä mahdollisia parannuksia.
Ilmavoimien esikunnassa ei kuitenkaan haluttu odotella, vaan vuonna 1940 sotavarustusosasto antoi suojamaalauksesta määräykset 26.8., 30.9. ja 9.1. 1940. Näistä viimemainittu huomioi kapteeni Seeven ehdotuksen melkein sanasta sanaan: harmaan tilalle musta, sekä mustien ja vihreiden kuvioiden pinta-alojen suhde noin 2:3, Hopeanharmaan alapuolen ja kirjavan sivu-yläpuolen rajaviiva oli tehtävä mutkikkaaksi.
Koska useimmissa ilmavoimien kirjoilla olleissa lentokoneissa oli talvisodan peruina täysin moitteeton maalipinta, mutta värisävyt ja suojamaalauskuviot kunkin toimittajamaan mukaiset, ei mitään suurimittaisista maalaussavottaa lähdetty toteuttamaan. Tähän työhön ei yksinkertaisesti ollut mielekästä ryhtyä, eikä siihen olisi löytynyt varoja - eikä työvoimaakaan. Siksi uusi sotamaalaus rajattiin käytännössä vain suurempien korjausten ja uustuotannon yhteydessä käytettäväksi. VL ja ilmavoimat sopivat tähän liittyvästä ylläpitävästä maalauksesta ainakin FR-, FO-, KO-, TU-, BW-, FA-, MS- ja CA-koneiden kohdalla.
Sekarakenteisia koneita paikkamaalattiin käyttäen varastossa olleita Winterin ja Tikkurilan vaneri- ja kangasvärejä vanhojen ohjeiden mukaisesti. Metallirakenteisissa koneissa puolestaan käytettiin Tikkurilan Dicco-emalivärejä, kulloinkin lähinnä sopivaa värisävyä ilman sävytystä.
"Pilvimaalauskoe"
Koska ilmavoimien sotamaalaus koettiin edelleen vielä puutteelliseksi naamioimiskyvyltään, erityisesti lennettäessä taivaanrannan yläpuolella. Tähän liittyen ylä- ja alapuolen välistä rajaviivan vaikutusta haluttiin tutkia vielä tarkemmin. Koemaalausta varten valittiin alkuvuodesta 1941 kolme konetta: yksi harjoitushävittäjä, yksi hävittäjäkone ja yksi pommituskone. Valituksi tulivat seuraavat maaliskuussa 1940 korjauksesta valmistuneet koneyksilöt: VL Pyry PY-18 (11.3.1941), Polikarpov 1-16 Type 27 VH-21 (luovutettiin 12.3.1941) ja Iljushin DB-3M VP-14 (luovutettiin 14.3.1941).
Kaikkiin näihin tehtiin toisistaan hieman poikkeavat suojamaalaukset. Värisävyt olivat uuden sotamaalauksen määräyksen mukaisia, mutta värien keskinäistä pinta-alasuhdetta muutettiin aika radikaalistikin.
PY-18 -koneeseen tehtiin siipeen isoja ja pyöreänmuotoisia "kumpupilviä" lisäämällä alapuolen väriä siiven yläpuolelle. Vaikutus oli visuaalisesti hyvin dramaattinen, koska siivessä mustan, vihreän ja vaalean harmaan värialueet olivat kooltaan likipitäen samat (ks. sivu 2).
VH-21 -koneessa pyrittiin samaan ääriviivojen rikkomiseen yläpuolella käyttäen edellistä hillitymmin alapuolen vaalean harmaata. Tässä tapauksessa harmaat alueet olivat selvästi pienempiä ja "teräviä" muodoiltaan.
VP-14 -koneessa tämä alapuolen värin käyttäminen yläpinnoilla rajoittui vain korkeusvakaajan johtoreunaan ja korkeusperäsimen jättöreunaan. Siivessä tätä uutta kuviointia ei ollut lainkaan.
Ei otettu käyttöön
Kokeilun tulokset eivät vastanneet odotuksia. Vaalea väri paljasti lentokoneen aivan liian helposti yläpuolelta, vaikka korkealla ilmassa liikehtiessään kone tulikin hieman vaikeammaksi havaita. Matalalla lennettäessä vaaleat koukerot siivissä paljastivat koneen jopa tehokkaammin kuin valkoiset kansallisuustunnusten pohjaympyrät.
Kuvassa: Piirroksen esittämä VH-21 oli talvisodassa saatu sotasaaliskone tyyppiä Polikarpov 1-16 Type 27. Tässä versiossa oli M-62-moottori ja aseistuksena kaksi 7,62 mm. ShKAS rungossa ja kaksi 20 mm ShVAK siivessä. Lisäksi koneessa oli lisäpolttoainesäiliöiden ripustimet. VL asensi tykkien tilalle siipeen 7,7 mm Browning vm. -39 -konekiväärit, jotka olivat hieman eri paikassa kuin venäläisessä kk-asennuksessa.
Fokker D.XXI - Fokkereiden maalaus 9.12.1940 alkaen
Suomen Ilmailuhistoriallinen lehti (SIL) (3/2000)
Suomen Ilmailuhistoriallinen lehti on riippumaton ilmailuhistoriallinen julkaisu, joka on ilmestynyt vuodesta 1994. Lehti on suunnattu Suomen ilmailuhistorian harrastajille käsittäen niin sotilasilmailun kuin siviili-ilmailun Suomessa.
Lehteä kustantaa: InScale 72 production
Suomen ilmailuhistoriallisen lehden sisällysluettelo ja joitakin juttuja löytyy osoitteesta www.kolumbus.fi/SIL/
Helmikuussa 1939 annettiin uusi maalausohje FR-koneita varten. Tätä ohjetta täydennettiin joulukuussa 1940 vastaamaan uuden ns. sotamaalauksen värivalikoimia ja työtapoja.
Kangasmaalaus:
I Pohjamaalaus siveltimellä 510
Nauhoitus ja laipoitus 500
II Pohjamaalaus ruiskulla 509
Hionta kangastukolla 720
III Peitemaalaus ruiskulla 509 ja 33450 ja 710
Ohennushionta 720
IV Peitemaalaus kuten ed.
V Peitemaalaus kuten ed.
Viimeistelyhionta tahnalla 2206
Värisävyt: 510 punainen, 500 väritön, 720 ohennin, 509 ol. vihreä, 33450 musta, 710 harmaa.
Vanerimaalaus: (siivet)
I Pohjamaalaus vanerivärillä 689
+ 5% Alpaste sekoitettuna
Kankaiden kiinnitys 199
II Täytemaalaus teräslastalla
Autotäyteväri 1814
Hionta Wieninkivi No.2
Hionta vesihiontapaperilla No. 180
III Hiontavärimaalaus ruiskulla 199
Huonta vesihiontapaperilla No. 180
IV Peitemaalaus ruiskulla 595 ja 33503 ja 709
Värisävyt: 689 ??, 199 harmaa, 1814 musta, 595 ol. vihreä, 334503 musta, 709 vaal.harmaa
Metalliosien maalaus:
I Metallipohjaväri ruiskulla 1 x 39/301
II Peiteväri ruiskulla 2x 39/302 ja
Peiteväri ruiskulla 1x 39/322 ja
Peiteväri ruiskulla 2x 39/304
Myös:
I Elektronpohjaväri 1892
II Kimmo-emali vihreä 692
Kimmo-emali vaal.harmaa 726
Värisävyt: 39/301 vihreä, 39/302 ol. vihreä, 39/322 musta, 39/304 vaal. harmaa.
Sisämaalaukset yms.:
1) Rungot ja siivet yleensä:
Panssarilyijymönjäpohjamaali 41
Kiriemaali, harmaa 34
Puuosat:
Kirilakka 182
2) Putkistot: Dicco-emali
(pun. No.8, sininen No.11, keltainen No.6, vihreä No.13 ja ruskea autoväri No.13)
3) Kojetaulut:
Siveltimellä 1-2 Kideväri 1775
ja ruiskulla 1xDeveco 1567
4) Pakoputket: 2xKemick 13655
5) Moottorin sylinterit: musta 1827
Kangas- ja vanerivärit: Winter Oy, Epilä
Metallivärit: Schildt & Hallberg, Tikkurila: Kemick, USA
Silinteriväri ja Kimmo-emali: Winter Oy, Epilä
Kaikki peitemaalit ja emalivärit olivat rakenteiden suojauksen takia kiiltäviä. Ainoastaan mustat 33450 ja 33503 kuivuivat ruiskulla maalattuina puolikiiltäviksi. Siveltimellä maalattuina nekin olivat täysin kiiltäviä.
© Pentti Manninen 2000
Suomen Ilmailuhistoriallinen lehti on riippumaton ilmailuhistoriallinen julkaisu, joka on ilmestynyt vuodesta 1994. Lehti on suunnattu Suomen ilmailuhistorian harrastajille käsittäen niin sotilasilmailun kuin siviili-ilmailun Suomessa.
Lehteä kustantaa: InScale 72 production
Suomen ilmailuhistoriallisen lehden sisällysluettelo ja joitakin juttuja löytyy osoitteesta www.kolumbus.fi/SIL/
Helmikuussa 1939 annettiin uusi maalausohje FR-koneita varten. Tätä ohjetta täydennettiin joulukuussa 1940 vastaamaan uuden ns. sotamaalauksen värivalikoimia ja työtapoja.
Kangasmaalaus:
I Pohjamaalaus siveltimellä 510
Nauhoitus ja laipoitus 500
II Pohjamaalaus ruiskulla 509
Hionta kangastukolla 720
III Peitemaalaus ruiskulla 509 ja 33450 ja 710
Ohennushionta 720
IV Peitemaalaus kuten ed.
V Peitemaalaus kuten ed.
Viimeistelyhionta tahnalla 2206
Värisävyt: 510 punainen, 500 väritön, 720 ohennin, 509 ol. vihreä, 33450 musta, 710 harmaa.
Vanerimaalaus: (siivet)
I Pohjamaalaus vanerivärillä 689
+ 5% Alpaste sekoitettuna
Kankaiden kiinnitys 199
II Täytemaalaus teräslastalla
Autotäyteväri 1814
Hionta Wieninkivi No.2
Hionta vesihiontapaperilla No. 180
III Hiontavärimaalaus ruiskulla 199
Huonta vesihiontapaperilla No. 180
IV Peitemaalaus ruiskulla 595 ja 33503 ja 709
Värisävyt: 689 ??, 199 harmaa, 1814 musta, 595 ol. vihreä, 334503 musta, 709 vaal.harmaa
Metalliosien maalaus:
I Metallipohjaväri ruiskulla 1 x 39/301
II Peiteväri ruiskulla 2x 39/302 ja
Peiteväri ruiskulla 1x 39/322 ja
Peiteväri ruiskulla 2x 39/304
Myös:
I Elektronpohjaväri 1892
II Kimmo-emali vihreä 692
Kimmo-emali vaal.harmaa 726
Värisävyt: 39/301 vihreä, 39/302 ol. vihreä, 39/322 musta, 39/304 vaal. harmaa.
Sisämaalaukset yms.:
1) Rungot ja siivet yleensä:
Panssarilyijymönjäpohjamaali 41
Kiriemaali, harmaa 34
Puuosat:
Kirilakka 182
2) Putkistot: Dicco-emali
(pun. No.8, sininen No.11, keltainen No.6, vihreä No.13 ja ruskea autoväri No.13)
3) Kojetaulut:
Siveltimellä 1-2 Kideväri 1775
ja ruiskulla 1xDeveco 1567
4) Pakoputket: 2xKemick 13655
5) Moottorin sylinterit: musta 1827
Kangas- ja vanerivärit: Winter Oy, Epilä
Metallivärit: Schildt & Hallberg, Tikkurila: Kemick, USA
Silinteriväri ja Kimmo-emali: Winter Oy, Epilä
Kaikki peitemaalit ja emalivärit olivat rakenteiden suojauksen takia kiiltäviä. Ainoastaan mustat 33450 ja 33503 kuivuivat ruiskulla maalattuina puolikiiltäviksi. Siveltimellä maalattuina nekin olivat täysin kiiltäviä.
© Pentti Manninen 2000
Talvinaamiovärin keitto-ohje
Suomen Ilmailuhistoriallinen lehti (SIL) (1/1994)
Suomen Ilmailuhistoriallinen lehti on riippumaton ilmailuhistoriallinen julkaisu, joka on ilmestynyt vuodesta 1994. Lehti on suunnattu Suomen ilmailuhistorian harrastajille käsittäen niin sotilasilmailun kuin siviili-ilmailun Suomessa.
Lehteä kustantaa: InScale 72 production
Suomen ilmailuhistoriallisen lehden sisällysluettelo ja joitakin juttuja löytyy osoitteesta www.kolumbus.fi/SIL/
Veteen sekoitetaan tavallista liitujauhoa niin paljon, että saadaan paksu seos ja annetaan sen seistä yli yln eli noin 10-12 t., jotta seos tulisi tasaiseksi. Sen jälkeen liuotetaan ¼kg puusepän liimaa (mieluimmin nahkaliimaa) kuumaan veteen ja liuos sekoitetaan liituseokseen. Täten saatua liituväriä voidaan tarpeen mukaan ohentaa vedellä. ¼kg liimaa riittää noin 10kg:aan valmista väriä. Ennen koneen maalausta on parasta kokeilla maalia pienemmällä pinnalla.
© Pentti Manninen, 1994
Kuvat:
FR-140 talvella 1941/42 Tiiksjärvellä. Talvinaamiokuvat hieman erilaiset kuin alla olevassapiirroksessa, joka esittää vuotta myöhempää maalausta. Kuva: Elias Järvineva
FR-140, 3/LeLv 14, Tiiksjärvellä maaliskuussa 1943. Ohjaaja vänrikki Esko Hyvärinen.
Suomen Ilmailuhistoriallinen lehti on riippumaton ilmailuhistoriallinen julkaisu, joka on ilmestynyt vuodesta 1994. Lehti on suunnattu Suomen ilmailuhistorian harrastajille käsittäen niin sotilasilmailun kuin siviili-ilmailun Suomessa.
Lehteä kustantaa: InScale 72 production
Suomen ilmailuhistoriallisen lehden sisällysluettelo ja joitakin juttuja löytyy osoitteesta www.kolumbus.fi/SIL/
Veteen sekoitetaan tavallista liitujauhoa niin paljon, että saadaan paksu seos ja annetaan sen seistä yli yln eli noin 10-12 t., jotta seos tulisi tasaiseksi. Sen jälkeen liuotetaan ¼kg puusepän liimaa (mieluimmin nahkaliimaa) kuumaan veteen ja liuos sekoitetaan liituseokseen. Täten saatua liituväriä voidaan tarpeen mukaan ohentaa vedellä. ¼kg liimaa riittää noin 10kg:aan valmista väriä. Ennen koneen maalausta on parasta kokeilla maalia pienemmällä pinnalla.
© Pentti Manninen, 1994
Kuvat:
FR-140 talvella 1941/42 Tiiksjärvellä. Talvinaamiokuvat hieman erilaiset kuin alla olevassapiirroksessa, joka esittää vuotta myöhempää maalausta. Kuva: Elias Järvineva
FR-140, 3/LeLv 14, Tiiksjärvellä maaliskuussa 1943. Ohjaaja vänrikki Esko Hyvärinen.
23.7.08
Ripoliini (mainos)
LE RIPOLIN
SOCIÉTÉ ANONYM FRANÇAISE
DE
PEINTURES LAQUEES ET D'ENDUITS SOUS-MARINS.
LONDON. PARIS. AMSTERDAM.
RIPOLIINI on käytettäväksi valmis väri.
Ripoliinia on saatavissa 84 värivivahdusta, joiden joukossa kullan, hopean ja pronssin väristä; se kuivaa muutamissa tunneissa ja jättää kiiltävän PORSLIININkaltaisen pinnan; sillä on miltei uskomaton vastustusvoima ammoniakkipitoisia haihtumisia, höyryä, kuivaa kuumuutta vastaan y. m.
RIPOLIINI on myrkytöntä.
Sivellynä puuhun, metalliin, kiveen, sementtiin tahi kipsiin on ripoliini sitkeää ja melkein kulumatonta, se ei halkeile, ei lohkeile eikä irtaannu; sitä voi pestä kiiltoansa kadottamatta ja se suojelee varmasti ruostetta vastaan.
Tämän johdosta on ripoliini erittäin sopiva ulkomaalauksiin. Ripoliini säilyy ulkoilmassa vuosikausia, jonka ajan kuluessa tavallista öljymaalia on monasti uudistettava syystä että se on kulunut, halkeillut ja irtaantunut, y. m.
Hienompia töitä varten huoneissa ei löydy minkäänlaista väriä, jota läheskään voisi verrata ripoliiniin. Yhdellä hiomisella ja kandella siveltämisellä, välistä ainoastaan yhdelläkin siveltämisellä aikaansaadaan ripoliinilla muutamissa tunneissa kiiltävä pinta, joka muuten tavallista öljyväriä ja vernissaa käyttäen vaatii 8 à 10 eri temppua ja 14 -16 vuorokautta. Tähän tulee lisäksi että tavalliseen öljymaaliin lyhyen ajan kuluttua ilmestyy rakoja, joihin pölyä ja mikroobeja helposti kiintyy. Ripoliini sitä - vastoin ei hakeile koskaan.
RIPOLIINIA voi käyttää fajanssipäällystyksen ja lasikattojen asemesta.
Ripoliinilla saadaan yksinkertaisella tavalla ja vähäpätöisellä kustannuksella yksi ainoa kiiltävä porsliininkaltainen yhtenäinen pinta, joka suurimmalla helppoudella voidaan pitää puhtaana.
RIPOLIINI tekee lakeerauksen aivan tarpeettomaksi.
Rautatievaunut, raitiotievaunut, ajoneuvot, polkupyörät, y. m. saavat ripoliinia käyttämällä paljoa tasaisemman ja kauniimman ulkonäön kuin lakeeraamalla.
Ripoliini suojelee ruosteelta, sienettymiseltä ja puumadoista. Laivojen maalaaminen ripoliinilla enenee sentähden vuosi vuodelta. Luetteloja näistä laivoista on nähtävinä Helsingin konttorissa. Kestävyys on 3 jopa 4 kertaa suurempi kuin tähän saakka käytetyillä väreillä
Ripoliini on vähän kalliimpi kuin tavalliset kaupassa löytyvät öljyvärit, vaan erinomaisen peittämisominaisuutensa takia (usein riittää yksi sivellys), riittäväisyytensä takia (yhdellä kilolla voidaan sivellä 14 à 20 neliömetrin pinta-ala), ja kestäväisyytensä takia sekä aikaa ja työtä säästämällä tulee sen käyttäminen kumminkin huokeammaksi kuin nämät.
Lähempiä tietoja saadaan, tilauksia vastaanotetaan ja näytteitä on saatavina
Ripoliinin konttorissa
Kaivokatu 8. Helsinki.
[---]
Ripoliinia valmistetaan m. m. seuraavia erikoislajeja.
1:0 Ripoliini BLT
soveltuu sekä ulko- että sisämaalauksiin sekä huonekaluja varten. Kuivaa noin 12 tunnissa. Ripoliinia BLT löytyy kaikkia värivivanduksia.
2:0 Ripoliini lattioita varten
on laadultaan samallaista kuin Ripoliini BLT, ainoastaan sillä eroituksella että BLT-lajilla on suurempi jänteys. Ripoliini lattioita varten kovettuu pikemmin ja on siis edullisempi lattioiden, rappujen, käsipuitten, kynnyksien, penkkien, tuolien, pöytien ynnä muitten sellaisten esineiden maalaamiseen (kouluissa, ravintoloissa, teattereissa, kasarmeissa, vankiloissa y. m.), jotka ovat suuresti kulumisen alaisia. Löytyy seuraavia värejä:
Valkoista (401) Punasinervänruskeata (420)
Oljenkeltaista (403) Punaruskeata (423)
Keltaista (431) Suklaanruskeata (24) Punertavan keltaista (442) Tummanharmaata (432)
Helmenharmaata (410) Ruskeankeltaista (443)
Havannanruskeata (415)
3:0 Ripoliini A
kuivaa n. 2 tunnissa, tulee vähitellen kivenkovaksi, ja käytetään pääasiallisesti sisämaalauksiin, kuten panimojen käymäkellarien, tehdashuoneustojen, kasarmien, vankiloiden y. m. seiniin sekä vanhaan sementtiin. Ripoliinia A valmistetaan kaikkia värivivahduksia.
4:0 Ripoliini sementtiä varten
soveltuu uudella sementillä varustettuihin seiniin:
Valkoista. (201) Kivenharmaata, vaaleaa (276)
Hopeanharmaata (206) Havannanruskeata (215)
Keltaista (231) Helmenharmaata (210)
Hietakivenväristä (235) Merivihreää, vaaleinta (245)
Kivenharmaata (239) Merivihreää, vaaleaa (244)
Vaaleanharmaata (247)
5:0 Ripoliini kylpyammeita varten.
Erikoisvärejä kylpyammeiden sisäistä siveltämistä varten valmistetaan seuraavia 4:ää värivivahdusta.
Valkoista (301) Taivaansinistä, vaaleaa (361) Merivihreää, vaaleinta (345) Vaaleanpunaista (365)
6:0 Himmeää ripoliinia
valmistetaan useimpia vaaleita värivivahduksia.
7:0 Festinooli
kuivaa puolessa tunnissa, ei liukene petroolissa tai öljyssä. ja soveltuu sentähden erittäin hyvin koneiden, öljysäiliöiden y. m. maalaamiseen:
Valkoista (101) Keltaista (131)
Mustaa (105) Tummanharmaata (132)
Hopeanharmaata (106) Kivenharmaata (139) Punasinervänruskeata (120) Vihreää (129)
Punaruskeata (123) Tummanvihreää (130)
8:0 Laivanpohjaväriä rautalaivoja varten.
Ripsiä I (ruostetta vastaan). Ripsiä II sienettymistä vastaan).
9:0 Laivanpohjaväriä puulaivoja varten.
Taretiinia (puumatoja vastaan). Vihreää vaskisekotusta.
10:0 Ripoliini kattoja, siltoja ja rautaraken‑
nuksia varten.
Tavallisin värivivahdus: Helmenharmaata (1010).
11:0 Koulutaulunmustaa.
12:0 Ripoliini raitoja ja kirjaimia varten.
13:0 Ripoliini maanviljelyskoneita varten.
Mustaa (805) Punaruskeata (823) Hopeanharmaata (806) Vihreää (829)
Ultramariinia (813) Tummankeltaista (856)
Sitruunankeltaista (814) Kirsikanväristä (862)
Sinistä (817) Tummanvihreää (885)
Sitä paitsi löytyy erikoisvärejä kakluuneja, propelleja, savupiippuja, lastenleikkikaluja y. m. varten.
Ripoliinia taloutta ja kokeilua varten saadaan konttorissa siroissa pikkurasioissa, jotka ovat seuraavan suuruisia: .
-------------- II III IV V
Netto paino 300 gr. 125 gr. 75 gr. 20 gr.
Hinta 2: — 1: 20 —: 80 —:40
[---]
KÄYTTÖ-OHJEITA
Tölkin sisällystä hämmennetään PERIN‑POHJAISESTI (pohjaa myöten).
Kuivamisen aikana tulee esineitä suojella
pölyltä.
Ripoliinilla maalaaminen yleensä.
Sivellin puhdistetaan tarkoin pölystä ja liasta. Värisivellään yleiseen tapaan valmistetulle, hyvin puhdistetulle sileälle pinnalle littealla jänteällä siveltimellä. Täydellisesti kuivettua hiotaan pinta kostealla pimpsikivijauholla, jonka jälkeen sivellään toinen kerta ja työ on tällä päätetty.
Mitä ohuemmalta väriä sivellaan, sitä kauniimpi tulos saavutetaan. Sivellin väännetään paperissa ja pestään puhtaaksi tärpättiöljyssä.
Ripoliiinia ei saa millään miedontaa.
Rautatievaunujen maalaaminen.
Pinta valmistetaan tavalliseen tapaan. Joka vaunutehtaalla on tätä varten omat menettelytapansa, jotka kaikki ovat hyviä, edellyttäen että pinta tulee sileäksi ja kovaksi.
Tälle pinnalle nyt sivellään hyvin ohuelta ripoliinia. Kun väri on kuivanut, hiotaan pinta kostealla pimpsikivijauholla, pestään puhtaaksi ja sivellään vielä kerta ripoliinilla. Jos halutaan kolmatta sivelyä, tulee hiomisen käydä tämänkin edellä.
Kylpyammeiden maalaaminen.
Maalattavaksi aijottu pinta puhdistetaan rasvaaineista, vanhasta väristä j. n. e.
1:0. Sivellään ripoliinilla ohut kerros (tulee kuivaa 11/2 päivää).
2:0. Himmeäksi hiotaan hietapaperilla. ja sivellään toinen kerta ripoliinilla (tulee kuivaa 3 päivää).
3:0. Himmeäksi hiotaan ja sivellään kolmas kerta.
Kylpyammetta ei saa käyttää ennenkuin noin 8 päivän kuluttua, jotta väri ennättäisi hyvin kuivaa ja kovettua
Himmeällä Ripoliinilla maalaaminen.
Sittekun tavalliseen tapaan on valmistettu maalattavaksi aijottu pinta, niin että se on käynyt sileäksi ja kovaksi, sivellään väriä päälle niin ohuelta kuin mandollista. 48 tunnin kuluttua sivellään toinen kerta ja vähän paksummalta. On vaarinotettava ettei sivellä ristiin, vaan aina samaan suuntaan, koska vastakkaisessa tapauksessa kiiltäviä kohtia helposti syntyy. Tätä maalausta ei saa koskettaa 48 tuntiin. Kipsille ja muille pinnoille; jotka jo ovat sileitä ja kovia, sivellään Ripoliinia heti kohta päälle. Pohja-värillä maalaaminen on tällöin tarpeeton.
Rautalaivojen maalaaminen laivanpohjavärillä.
1:0. Pinta puhdistetaan.
2:0. Sivelyä Ripsi I:1lä (tulee kuivaa 2 tuntia). 3:0. ' Sivelyä Ripsi II:llä.
Värin kuivamisen jälkeen lasketaan laiva vesille: Uusia laivoja on siveltävä kahdesti Ripsi I:llä.
Ripoliini on säilytettävä viileässä paikassa.
[---]
Ripoliinia on käytettävä:
Kaikkialla, missä tahdotaan aikaansaada kestävä ja siro ulkonäkö niinkuin maalattaessa:
Seiniä, kattoa ja lattioita.
Ovia, paneeleja ja ikkunoita.
Rautatievaunuja, lastenvaunuja.
Automobiileja, polkupyöriä.
Kassakaappeja, neulomakoneita, kukkatelineitä, pöytiä ja muita huonekaluja.
Kaikkialla, missä terveydellisistä tahi muista syistä pannaan arvoa seiniin y. m., joita voidaan pestä, niinkuin maalattaessa:
Sairaaloita, leikkaushuoneita, kylpylaitoksia (ripoliini vastustaa kiehuvaa suolavettä).
Virka- ja konttorihuoneita, kouluja, kirkkoja, kasarmeja, rappuja ja halleja.
Panimoita, sokeritehtaita ja yleensä suurilla sailiöin varustettuja laitoksia.
Hotelleja, ravintoloita, kauppapuotia.
Kyökkiä, leipomahuoneita, meijereitä, teurastuslaitoksia.
Kaikkialla, missä kestävyyttä ja vastustusvoimaa tarkoitetaan ja missä mukavuuden tahi muista syistä ei tandota usein toimittaa korjauksia niinkuin maalattaessa:
Lokomotiiveja, tendereita, matkustaja- ja tavaravaunuja, signaaleja, rakennuksia asemilla ja pysäkeillä, odotussaleja y. m.
Tulensammutuskaluja, tikapuita, vaunuja, ruiskuja y. m.
Laivoja sisä- ja ulkopuolelta, veneitä, laivapaatteja, barkasseja, kanootteja (raudasta, nahasta tahi puusta), suojeluskattoja, lauttoja, majakoita, merimerkkejä y. m.
Kuorma- ja sotavaunuja.
Gasometreja, koneita, työkaluja, ammeita, kattiloita, pumppulaitoksia.
Lokomobiileia, maanviljelyskaluja.
Puutarhakalustoa raudasta ja puusta.
Huonekalustoa, kyökkikaluja.
Kouluhuonekaluja niinkuin penkkejä, pulpetteja, tauluja y. m.
Huonekaluvaunuja, työrattaita, käsirattaita, lantarattaita (ripoliini vastustaa kaikellaisten ulostuksien vaikutusta), latriineja y. m.
Kaikkialla, missä ripoliinia kerran on koeteltu, on se voittanut yksimielistä kiitosta.
Muutamia todistuksia.
Génève 30/6 1898.
Ne ominaisuudet, jotka me tähän asti olemme
huomanneet, ovat suuri ,kestävyys ja taipuvaisuus, harvinainen kiilto, joka pysyy lämpimällä vedellä ja puhdistusaineilla pestäessä.
Le Directeur- de PHopital Cantonal,
A. Suss.
Amsterdam toukokuulla 1901.
Lokakuulla 1899 käytin minä panimomme käymäkellareissa 250 kiloa valkoista ripoliinia seiniä ja muureja maalattaessa. Minä olen erittäin tyytyväinen tuloksiin, kun maalaus vielä tällä hetkellä on hyvässä kunnossa.
Ripoliini kuivaa nopeasti ja antaa seinille porsliinin kaltaisen pinnan, jonka voi helposti vedellä puhdistaa, sen kadottamatta kiiltoansa.
Todistan sentähden erittäin mielelläni, että ripoliini on mitä sopivin panimojen käymäkellarien seinien maalaamiseen.
H. van Brockhuyzen.
[---]
Wintherthur 17/, 1897.
Kysymykseenne kirjeessä t. k. 15 päivältä saan ilmoittaa että vesisäiliöiden maalaaminen ripoliinilla on osoittaunut. aivan erinomaiseksi ja että minun kokemukseni mukaan sen kestävyys huoneustoissa, joissa on kuumia happohöyryjä voittaa kaikki minulle tähän asti tunnetut suojeluskeinot. — -- — —
Carl Weber.
Valaistus-, Kiillotus- ja Väritehdas.
Basel, 3/8 1898.
Olen saanut lähettämänne 200 kiloa ripoliinia kellarien maalaamista varten ja todistan mielelläni, että me tähän asti olemme huomanneet aivan. erinomaisia tuloksia; etenkin onnistui kokeilu suuressa käymäkellarissamme, jossa, mitä epäsuotuisimmissa olosuhteissa, 2/3 maalattiin emaljivärillä ja 1/3 ripoliinilla; vuoden kuluttua oli emaljiväri musta, mutta ripoliini on pysynyt aivan valkoisena. Kaikissa muissakin maalauksissa, niinkuin rautaosien, öljyvaunujen j. n. e., on se kestänyt erinomaisen hyvin.
Brauerei zum Warteck,.
B. Fuglestaller, Nachfolger,
Der Direktor: Bernh. Fuglestaller Sohn.
Ote yli-inspehtori A. Hagemeyer'in kirjasta
"Berlinin kaupungin uusi sairashuone, sen järjestäminen ja hoito". Berlin 1894. Sivut 32-37.
"Seinät ja katot ovat kauttaaltaan kiilloitetut, maalatut ruskealla öljyvärillä ja varustetut tummemmalla paneelilla, joka ulottuu lattiasta 1.46 metrin korkeuteen. Öljyvärillä maalaaminen ei kumminkaan täysin vastaa sairashuoneiden terveydellisiä vaatimuksia, kun se kuivettuansa halkeilee, muodostaen siten rakoja, joihin tomua sijoittuu.
Viime aikoina on erästä uutta väriä ruvettu käyttämään kurkkutautien osastolla, joka väri on, tähänastisiin kokemuksiin nähden, osoittautunut erinomaisen hyväksi. Se on tuo Hollannissa valmistettu maali-aine "Ripolin", jolla öljyväreihin verrattuna on se paremmuus, että sitä voi pestä lipeävedellä, se ei, ole ilman vaikutusten alainen eikä halkeile. Tällä
— maalilla voidellut seinat saattaa pestä vedellä, värin siitä vahingoittumatta. Tätä väriä on vielä käytetty rautasänkyjen maalaamiseen ja on se näyttäytynyt sopivaksi siihenkin tarkoitukseen, kun se on varma keino ruostumista vastaan. Ripoliini on kyllä ostettaessa öljyvärejä kalliimpi, mutta tulee kumminkin helpommaksi riittävyytensä ja kestävyytensä kautta.
Ote kirjasta "Selitys Moskovan keisarillisen yliopiston korva-, nenä- ja kaula-tautien sairaalasta” kirjoittanut Tohtori Stanislaus von Stein, sairaalan johtaja. - Moskovassa 1897.
Sivu 50.
— — -- Nämä värit ovat hyvin kauniit ja erittäin kestävät. Olen nähnyt Berlinissä Urbanin sairaalan kurkkutautisten osastot, joiden seinät olivat neljä vuotta sitten maalatut ripoliinilla ja jotka näyttivät vielä aivan uusilta. Ripoliinilla maalaaminen tulee hiukan kalliimmaksi kuin öljyväreillä; mutta kun sitä ei tarvitse usein uudistaa, tulee se lopulta kumminkin helpommaksi. Valkoiseksi maalatut ovet loistavat kuin porsliini. Ainoastaan väkevät alkaaliset liuokset voivat näitä värejä vahingoittaa. On edullisinta käyttää värilajia ELT, joka ei vahingoitu kuumuudesta eikä kosteasta lämmöstä — sormet eivät jätä sitä koskettaessa minkäänlaista merkkiä. Lattioissa on se myöskin hyvin kestävä. Moskovassa on meidän sairaalamme ensimäinen, joka on maalattu. ripoliinilla. —
Sivu 32.
"Tätä samaa väriä on käytetty muurien ja sänkyjen maalaamiseen Urban'in sairaalassa Berlin'issä. Kuivissa muureissa vaatii se korjausta ainoastaan joka viides vuosi". —
Sivu 33.
"Vesikloseteissa ovat seinät maalatut kauttaaltansa kermanvärisellä ripoliinilla. Ikkuna-aukot ovat suurennetut ja nekin ripoliinilla maalatut".
Helsinki 1903. Helsingin Sentraalikirjapaino.
[Esite on myös ruotsiksi.]
21.7.08
Pelikan Mustetta (esite, mainos)
Pelikan Mustetta
Günther Wagner * Hannover
[---]
Pelikan kirjoitus- ja jäljennösmustetta
4001 Parasta kirjanpito- ja kirjoitusmustetta, juoksee sinertävänä, kirjoitettuna sysimustaa. Kestää kirjoitettuna äärettömän kauan. Erinomaisen helposti juoksevaa.
3001 Vahvaa jäljennösmustetta. Oikeata "Blauholz"-mustetta, juoksee tumman punasinisenä. Kirjoitus ja jäljennökset tulevat mustia. Jäljentäessä saadaan 3-6 jäljennöstä. Myös pitemmän ajan kuluttua jäljennöskelpoista. Ei ole tarkoitettu kirjanpitoa varten.
5001 Kirjanpito- ja jäljennösmustetta. Juoksee sinertävänä, kirjoitus tulee mustaa. Saadaan jäljentäessä 2-3 jäljennöstä. Sopii myös kirjanpitomusteeksi.
6001 Vahvaa punasinistä jäljennösmustetta. Juoksee ja on kirjoitettuna punasinistä. Voi saada 6-10 jäljennöstä. Ei leviä jäljentäessä.
PAKKAUKSET:
Kolmea ensinmainittua lajia on saatavana alkuperäisissä Pelikan-pulloissa 1/33-2 litraan saakka sekä myös kulmikkaissa kirjoituspöytäpulloissa.
Laji6001 on 1-1/3 litran pulloissa ja kirjoituspöytäpulloissa.
Pelikan värillistä mustetta
Erittäin helposti juoksevaa ja kirkasta väriltään.
Värit: Punanen, sininen, vihreä, punasininen, keltanen ja ruskea.
PAKKAUKSET:
Alkuperäisissä Pelikan-pulloissa, sisältäen 1/32-1 litraan saakka, myös pienissä ja suuremmissa, pyöreissä tahi kulmikkaissa kirjoituspöytämustepulloissa.
Pelikan täytekynämustetta
Erittäin helposti juoksevaa ja vartavasten täytekynän hienoa koneistoa varten valmistettua. EI vahingoita millään muotoa kultaterää. Juoksee sinertävänä, kirjotettaessa tulee mustaa; löytyy myös punasinistä, punasta, vihreää, mustaa, sinistä, samoin jäljentävää.
PAKKAUKSET:
Alkuperäisissä Pelikan-pulloissa, sisältäen 1/32-1 litraan saakka, pyöreissä ja neliskumaisissa kirjoituspöytäpulloissa, käytännöllisissä matkapulloissa, (puu-, aluminiumi- tahi pahvikotetolla) erilaista suuruutta.
Löytyy myös korupakkauksessa sisältäen pitkäkaulaisen pullon hiotulla lasikorkilla ja pipetillä.
[---]
Pelikan Kestävyys-leimasintyynyt
Pelikan-leimasintyynyillä saa selviä, värivoimakkaita jälkiä, ne ovat tavattoman kestäviä ja senvuoksi edullisia käytännössä.
Värit: Punasininen, musta, punanen, sininen ja vihreä.
SUURUUDET:
N:o 0 ........ 180x150 mm.
N:o 1 ........ 162x90 mm.
N:o 2 ........ 115x70 mm.
N:o 3 ........ 93x52 mm.
N:o 4 ........ 60x40 mm.
N:o 1b leimasinlaatikko, suuruus 162x91x40 mm.,
sisältää 1 tyynyn 98x65 mm.
N:o 2S. Leimasintyyny vieterikannella, suuruus 115x70 mm.
Pelikan Juoksevaa liimaa
Pelikan-liima on valmistettu oikeasta arabikumista, sillä on erinomainen liimaamisvoima ja se on helposti siveltävissä. Pelikan-liima sopii kaikenlaiselle, myös arimmallekin paperille.
Suppilolla varustetuissa pulloissa. (Liima ei kuivu eikä haihdu, vaikkakin pullo on auki.)
PAKKAUKSET:
Pelikan-pulloissa, sisältäen 1/8-1/1 kg: aan, myös 1/1 ja 1/2 litr. pulloissa.
Pyramiidinmuotoisissa pulloissa, sisältäen 18-240 gr. Erisuuruisissa kellonmuotoisissa. Käytännöllisissä liimapulloissa kumi- tahi nikkelikannella sienineen.
Pelikanol Liimaa
Valkoista, taikinamaista liimaa, jota käytetään mielellään hyvän liimaamisvoimansa ja siisteytensä vuoksi. Pelikanol sopii kaikenlaiseen hienompaan liimaukseen, se on paras liima virastoja, koteja ja valokuvaamoita varten.
PAKKAUKSET:
Pitkäkaulaisissa purkeissa kierrettävällä kannella, sisältäen 50 gr.-1 kg. Putkissa 15-110 gr.
Käytännöllisissä toimistopulloissa, joihin on kiinnitetty vesiastia ja sivellin, 2 suuruutta.
Peltirasioissa asianmukaisine peltiastioineen, sisältäen 1, 2½, 4½ ja 9 kg.
[---]
Pelikan kirjoituskonenauhat
Pelikan-nauha valmistetaan kudoksesta, joka on kestävämpää kuin mikään muu tunnettu kirjoituskonenauhakangas. Ammattimiehet ovat tunnustaneetsen edullisimmaksi nauhaksi. Pelikan-nauhalla on ihmeellinen käyttökestävyys ja on se halvempi kuin muut samanlaatuiset nauhat.
Pelikan-nauhoja toimitetaan kaikkia värejä, jokaista kirjoituskonejärjestelmää varten, kirjasinpainoa, tarkastuskelloja, laskukoneita y. m. tarkoituksia varten sekä kopioivia että kopioimattomia. Myös erikoisesti haluttaessa voivat tulla kysymykseen erilaiset värjäysmenettelyt.
Näytteitä pyydettäessä ilmaiseksi.
Pelikan hiili- ja kalkkeeripaperia
Pelikan-hiilipaperilla saa värivoimakkaita, siistejä jäljennöksiä, se on erinomaista käytännössä. Löytyy kaikkia värejä eri tarkoituksia varten, useampaa eri laatua ja hintaa, kaikkein ohuimpaan paperiin saakka.
Näytteitä pyydettäessä ilmaiseksi.
Pelikan-kalkkeeripaperia valmistetaan samojen periaatteiden mukaan kuin hiilipaperia. Sillä on seuraavat edut: se on voimakasväristä ja samalla myös siistiä käytettäessä. Löytyy kaikkia lajeja, värejä ja suuruutta, paksua ja ohutta, muste-, lyijy- ja akaattikivikynäkirjoitusta varten.
Näytteitä pyydettäessä ilmaiseksi.
Pelikan monistustarpeita
Pelikanotyp Dauerschablone'lla saa melkein lukemattomia selviä ja siistejä jäljennöksiä. Päinvastoin kuin vahapaperi on se riippumaton lämpötilan vaihteluista. Se ei vahingoitu rypistettäessä ja on muutenkin vastustuskykyistä. Pelokanotyp-Dauerschablone on ilman valmisteluja käyttökelpoinen, se sopii yhtä hyvin rasva- kuin vesiväreille. Toimitetaan kaikenlaisia monistajia varten sekä kone- että käsinkirjoitusta varten.
Pelikan-vahapaperi on valmistettu oikeasta japanilaisesta silkkipaperista. Se on vastustuskykyistä ja sen vahakerros on notkeata. Pelikan-vahapaperi takaa sentakia siistejä painoksia.
Joka tahtoo olla varma, että saa kunnollisia monistuksia, käyttäköön Pelikanotyp'iä ja Pelikan-vahapaperia varten Pelikan-monistusvärejä. Molemmat valmisteet täydentävät toisiaan.
OTIN, rasvaväri putkissa 200-500 gr., myös 1 kg. rasioissa.
AQUIN, vesiväri rasioissa, sisältäen 250-600 gr. ja 1/1 kg.
20.7.08
Schweinfurster wiheriää (mainos)
Huomatkaa! (ilmoitus)
Täten saan... (mainos)
Väritehtaani kaupassa... (mainos)
Karjalatar 49B, 7.12.1883
Väritehtaani kaupassa entisellä paikalla vastaanotetaan värjättäväksi lankaa ja vaatetta. Samassa sekä omassa kaupassani myydään summissa ja vähittäin värjättyä ja värjäämätöintä pumpuli-lankaa. Hyvillä teoksilla ja huokeilla hinnoilla toivon yleisön suosioa.
F. Neppenström.
Pesoa ja kaunowärjäystä (mainos)
Hämäläinen 71, 5.9.1885
Silkkihuiweja sekä herrain ja rouwaswärn garderobeihin kuuluwia waatteita, pestään, wärjätään ja rässätään Tampereen willakutomatehtaassa Tampereella; Hämeenlinnassa wastaanottaa ja ulos antaa rouwa Rosa Lagerman.
Sederbladin kangaskaupassa.
Huom! waatteita ei tarwitse ratkoa auki.
19.7.08
Kotivärjäyksestä.
Käsiteollisuus 10/1917.
Sen johdosta, että vanhojen kestävien värjäysmenetelmien asemesta viime vuosisadan lopulla alettiin kodeissa käyttää yksinkertaisia aniliini-pussivärejä, jotka semmoisinaan värjäysveteen sekoitettiin, johduttiin mukavuussyistä värjäämään lankoja tavalla, joka ei synnyttänyt enemmän kaunista kuin kestävääkään väriä. Useimmassa tapauksessa ei käytetty mitään puretusainetta enempää kuin jälkikiinnitystäkään. Kun vanojen värjäysmenetelmien joukossa tiedettiin löytyvän paljon sellaisia, joissa kotiseudun kasviaineilla oli huomattava osansa, alettiin Skandinaavian maissa sekä meilläkin saattaa näistä kestävien ja pehmeitten värien saamiseksi sopivia menetelmiä käytäntöön.
Tässäkin hyvässä pyrkimyksessä on saatettu mennä liiallisuuksiin silloin, kun unohtamalla tehdastieteen nopeita saavutuksia, on jättäydytty pelkästään vanhan värjäystaidon varaan.
Kokonaan tällaiseen pimentoon uskonee tohtori S. V. Hintikka meidänkin kotiteollisuusväen jääneen ryhtyessään arvostelemaan "Suomen Käsityön Ystäväin" toimesta syntynyttä rouva Aina Hellenin kirjaa "Neuvoja kotivärjäykseen kasviaineilla".
Myönnämme kernaasti, että tämän muuten oivalliseksi havaitun kirjasen 10 vuotta vanha alkulause voisi olla uudenaikaisempi. Totta on myöskin, että samanlaisen värjäysoppaan puitteissa olisi saatava esitys myöskin muista koteihin soveltuvista värjäysmenetelmistä. Sellaisen "Kotivärjärin" laadintaa onkin jo suunniteltu.
Happo-, alizarini-, indantreni- y.m. uudemmanaikaisien värjäysmenetelmien käytäntöön soveltaminen on kotiteollisuuskouluissamme jo hyvällä alulla varsinkin sen jälkeen, kun tammikuulla 1913 Hämeenlinnassa Kotiteollisuustarkastus-Toimiston aloitteesta oli järjestettynä saksalaisen ja ruotsalaisen ammattimiehen johdolla opettajille näissä värjäysmenetelmissä kurssit.
Kotiteollisuuspiireissä ollaan erittäin kiitollisia siitä, jos kotimaiset teknikot ja tehtaat tällä alalla alkavat tarjota entistä auliimmin aupuaan pyrkimyksillemme kauniitten ja pysyvien värien kotioloissa aikaansaamiseksi. Toivomme samalla, että kotoisten raaka-aineittenkin käyttöön tullaan samalla ansaittua huomiota kiinnittämään muulloinkin kuin aikoina, jolloin ulkolaisten ainesten saanti on miltei kokonaan seisauksissa.
L. Mnen.
Sen johdosta, että vanhojen kestävien värjäysmenetelmien asemesta viime vuosisadan lopulla alettiin kodeissa käyttää yksinkertaisia aniliini-pussivärejä, jotka semmoisinaan värjäysveteen sekoitettiin, johduttiin mukavuussyistä värjäämään lankoja tavalla, joka ei synnyttänyt enemmän kaunista kuin kestävääkään väriä. Useimmassa tapauksessa ei käytetty mitään puretusainetta enempää kuin jälkikiinnitystäkään. Kun vanojen värjäysmenetelmien joukossa tiedettiin löytyvän paljon sellaisia, joissa kotiseudun kasviaineilla oli huomattava osansa, alettiin Skandinaavian maissa sekä meilläkin saattaa näistä kestävien ja pehmeitten värien saamiseksi sopivia menetelmiä käytäntöön.
Tässäkin hyvässä pyrkimyksessä on saatettu mennä liiallisuuksiin silloin, kun unohtamalla tehdastieteen nopeita saavutuksia, on jättäydytty pelkästään vanhan värjäystaidon varaan.
Kokonaan tällaiseen pimentoon uskonee tohtori S. V. Hintikka meidänkin kotiteollisuusväen jääneen ryhtyessään arvostelemaan "Suomen Käsityön Ystäväin" toimesta syntynyttä rouva Aina Hellenin kirjaa "Neuvoja kotivärjäykseen kasviaineilla".
Myönnämme kernaasti, että tämän muuten oivalliseksi havaitun kirjasen 10 vuotta vanha alkulause voisi olla uudenaikaisempi. Totta on myöskin, että samanlaisen värjäysoppaan puitteissa olisi saatava esitys myöskin muista koteihin soveltuvista värjäysmenetelmistä. Sellaisen "Kotivärjärin" laadintaa onkin jo suunniteltu.
Happo-, alizarini-, indantreni- y.m. uudemmanaikaisien värjäysmenetelmien käytäntöön soveltaminen on kotiteollisuuskouluissamme jo hyvällä alulla varsinkin sen jälkeen, kun tammikuulla 1913 Hämeenlinnassa Kotiteollisuustarkastus-Toimiston aloitteesta oli järjestettynä saksalaisen ja ruotsalaisen ammattimiehen johdolla opettajille näissä värjäysmenetelmissä kurssit.
Kotiteollisuuspiireissä ollaan erittäin kiitollisia siitä, jos kotimaiset teknikot ja tehtaat tällä alalla alkavat tarjota entistä auliimmin aupuaan pyrkimyksillemme kauniitten ja pysyvien värien kotioloissa aikaansaamiseksi. Toivomme samalla, että kotoisten raaka-aineittenkin käyttöön tullaan samalla ansaittua huomiota kiinnittämään muulloinkin kuin aikoina, jolloin ulkolaisten ainesten saanti on miltei kokonaan seisauksissa.
L. Mnen.
William Salisbury: The Botanist's Companion, Vol. II (osia teoksesta)
The Botanist's Companion, Vol. II
William Salisbury
1816
THE BOTANIST'S COMPANION,
OR AN INTRODUCTION TO THE KNOWLEDGE OF PRACTICAL BOTANY, AND THE USES OF
PLANTS. EITHER GROWING WILD IN GREAT BRITAIN, OR CULTIVATED FOR THE
PUROSES OF AGRICULTURE, MEDICINE, RURAL OECONOMY, OR THE ARTS.
By WILLIAM SALISBURY, OF THE BOTANIC GARDEN OF SLOANE-STREET.
Vol. II.
London 1816
[Salisburyn kirjasta on tähän poimittu vain värjäystä käsitteleviä osia.]
SECT. V.-- Miscellaneous Articles.
[...]
97. ISATIS tinctoria. WOAD.--Is cultivated in the county of Somersetshire. It is used, after being prepared, for dyeing &c. It is said to be the mordant used for a fine blue on woollen. The foliage, which is like Spinach, is gathered during the summer months, and steeped in vats of water. After some time a green fecula is deposited in the bottom of the water, which is washed, and made into cakes and sold for use.
It is a perennial plant, and found wild in great abundance near Guildford, where great quantities might be gathered for use, and where a great deal of the seed could be collected. Its culture is very similar to that of the Teazle, with this difference, it requires the hoe at work constantly all the summer months.
The two plants Weld and Woad from the similarity of names are frequently confounded with each other, and some of the best agricultural writers have fallen into this error. They are two very different plants, and ought to be well defined, being each of them of very material consequence in this country.
[...]
99. RESEDA luteola. DYER'S-WEED, or WELD.--Is often confounded with Woad, but is altogether a very different plant. Weld is cultivated on the chalky hills of Surry, being sown under a crop of Barley, and the second year cleaned by hoeing, and then left to grow till it blooms, when it is pulled and tied up in small bundles, and after drying is sent to market, where it is purchased for dyeing yellow, and is in great request.
100. RUBIA tinctoria. MADDER.--This very useful dyeing drug used to be grown in this country in considerable quantities, but it is not cultivated here at the present time. The principal part of what is used now is brought from Holland, and affords a considerable article of trade to the Dutch farmers. Those who wish to be informed of the mode of culture may consult Professor Martyn's edition of Miller's Dictionary.
Some years since Sir Henry Englefield, Bart., obtained a premium from the Society of Arts for the discovery of a fine tint drawn from Madder, called the Adrianople red. It was found that it was to be obtained from a variety of the Rubia brought from Smyrna; and Mr. Smyth, our consul at that city, was prevailed on by Dr. Charles Taylor to procure seeds from thence, which the Society did me the honour of committing to my care; and I have now a considerable stock of that kind, from whence I have myself obtained the same beautiful and superior tint. See Trans. Soc. Arts. vol. 27, p. 40.
[...]
108. BETULA Alnus. ALDER-TREE.--This is a valuable tree for planting in moors and wet places. The wood is used for making clogs, pattens, and other such purposes; and the bark for dyeing and manufacturing some of
the finer kinds of leather. This wood is of considerable value for making charcoal for gunpowder. In charring it a considerable quantity of acetic acid is extracted, which is of great value for the purpose of bleaching, &c. &c.
[--------------------------------]
SECTION X.-- Culinary Plants not in Cultivation.
[...]
498. ELDER. Sambucus nigra.--The young shoots of elder are boiled with other herbs in the spring and eaten; they are also very good pickled in vinegar. Lightfoot says, in some countries they dye cloth of a brown colour with them.
[--------------------------------]
SECTION XI. -- Observations on Plants useful for Dyeing
There is no department of the oeconomy of vegetables in which we are more at a loss than in the knowledge of their colouring principles; and as this subject presents to the student an opportunity of making many interesting and useful experiments, I trust I shall stand excused, if I enter more fully into the nature of it than I have found it necessary to do in some of the former sections.
The following list of plants, which is given as containing colours of different kinds, are the same as have been so considered for many years past: for, latterly, little has been added to our stock of knowledge on this head. It may however be proper to observe, that a great number of vegetables still contain this principle in a superior degree, and only want the proper attention paid to the abstracting it.
Most of our dyeing drugs are from abroad; and even the culture of madder, which was once so much grown by our farmers, is now lost to us, to the great advantage of the Dutch, who supply our markets. But there is no reason why the agriculturist, or the artisan, should be so much beholden to a neighbouring nation, as to pay them enormous prices for articles which can be so readily raised at home; and, according to the general report of the consumers, managed in a way far superior to what it generally is when imported.
Let the botanical student therefore pay attention to this particular; for it is a wide field, in which great advantages may be reaped, either in this country or in any other part of the world where he may hereafter become an inhabitant.
The art of dyeing, generally considered, is kept so great a secret, that few persons have had the opportunity of making experiments. The extracting colours from their primitive basis is a chemical operation, and cannot be expected in this place; but as some persons may be inclined to ascertain these properties of vegetables, I shall go just so far into the subject as to give an idea of the modes generally used; and to state the principles on which the colouring property is fixed when applied to the purposes of dyeing cloth.
In the article Madder, page 32, I mentioned having made an extract similar to the Adrianople red. For which purpose, a sufficient quanitity of the roots should be taken fresh out of the ground, washed clean from the dirt, bruised in a mortar, and then boiled in rain-water till the whole becomes tinged of a red colour, then put into a cloth and all the colouring matter pressed out. This should again be put into hot water in a clean glazed earthen-pan, to which should be added a small quantity of water in which alum had been dissolved, and the whole stirred up together; then immediately add a lump of soda or pot-ash, stirring the whole up, when an effervescence will take place, the allum that had united with the juice of the madder will be found to become neutralized by the pot-ash, and the result will be a precipitate of the red fecula. This may be washed over in different waters, and either put by for use in a liquid state, or filtered and dried in powder or cakes. Most vegetable colours will not, however, admit of being extracted by water, and it is necessary to use an acid for that purpose: vinegar is the most common. But in making the extract from roots with acids, great care should be taken that they are sufficiently cleared from mould, sand, &c.; for, if the same should contain either iron, or any metallic substance, its union with the acid will cause a blackness, and of course spoil the tint. In a similar mode are all the different colouring principles extracted, either from leaves, flowers, fruits, or woods. The preparation of woad is a curious process on similar principles; which see in page 31.
Weld, or dyers weed, is generally used after it is dried. The whole plant is ground in a mill, and the extract made by boiling it. It is then managed with alum and acids agreeably to the foregoing rules, which are necessary for throwing out the colour.
Instructions how Substances may be tried, whether they are serviceable in Dyeing, from Hopson's Translation of Weigleb's Chemistry.
"In order to discover if any vegetable contains a colouring principle fit for dyeing, it should be bruised and boiled in water, and a bit of cotton, linen, or woollen stuff, which has previously been well cleaned, boiled in this decoction for a certain time, and rinsed out and dried. If the stuff becomes coloured, it is a sign that the colour may be easily extracted; but if little or no colour be perceived, we are not immediately to conclude that the body submitted to the trial has no colour at all, but must first try how it will turn out with the addition of saline substances. It ought, therefore, to be boiled with pot-ash, common salt, sal ammoniac, tartar, vinegar, alum, or vitriol, and then tried upon the stuff: if it then exhibit no colour, it may safely be pronounced to be unfit for dyeing with. But if it yields a dye or colour, the nature of this dye must then be more closely examined, which may be done in the following manner:--
Let a saturated decoction of the colouring substance be well clarified, distributed into different glass vessels, and its natural colour observed. Then to one portion of it let there be added a solution of common salt; to the second, some sal ammoniac; and to the third, alum; to the fourth, pot-ash; to the fifth, vitriolic or marine acid; and to the sixth, some green vitriol: and the mixtures be suffered to stand undisturbed for the space of twenty-four hours. Now in each of these mixtures the change of colour is to be observed, as likewise whether it yields a precipitate or not.
If the precipitate by the pure acid dissolve in an alkaline lixivium entirely, and with a colour, they may be considered as resinomucilaginous particles, in which the tingeing property of the body must be looked for, which, in its natural state, subsists in an alkalino-saponaceous compound. But if the precipitate be only partly dissolved in this manner, the dissolved part will then be of the nature of a resinous mucilage, which in the operation has left the more earthy parts behind. But if nothing be precipitated by the acids, and the colour of the decoction is rendered brighter, it is a mark of an acido-mucilaginous compound, which cannot be separated by acids. In this there are mostly commonly more earthy parts, which are soon made to appear by the addition of an alkali.
When, in the instances in which green vitriol has been added, a black precipitate is produced, it indicates an astringent earthy compound, in which there are few mucilaginous particles. The more the colour verges to black, the more of this acid and mucilaginous substance will be found in it.
The mixture of alum with a tingeing decoction shows by the coloured precipitate that ensues from it, on the one hand, the colour it yields, and on the other hand, by the precipitate dissolving either partly or entirely in a strong alkaline lixivium, whether or not some of the earth of alum has been precipitated together with the colouring particles. Such substances as these must not, in general, be boiled with alum, although this latter ingredient may be very properly used in the preparation of the stuff.
When a tingeing decoction is precipitated by an alkaline lixivium, and the precipitate is not redissolved by any acid, for the most part neither one nor the other of these saline substances ought to be used, but the neutral salts will be greatly preferable. In all these observations that are made with respect to the precipitation effected by means of different saline substances, attention must be paid at the same time to the change of colour which ensues, in order to discover whether the colour brightens, or entirely changes.
When the colour of a decoction is darkened by the above-mentioned additions without becoming turbid, it shows that the colouring matter is more concentrated and inspissated. When the colour is brightened, a greater degree of solution and attenuation has taken place in the colouring matter in consequence of the addition. If the colour becomes clearer, and after a little time some of the tingeing substance is separated, it shows that part of the colour is developed, but that another part has been set loose from its combination by the saline substance.
But if the colouring matter is separated in great abundance by the saline addition, (the colour being brightened at the same time,) it may be considered as a sign that the colouring substance is entirely separated from the decoction, and that only an inconsiderable part, of a gummy nature, remains behind united with the additaments, which is in a very diluted state.--This is an effect of the solution of tin, as also sometimes of the pure acids.
If, indeed, a portion of the colouring substance be separated by a saline addition, but the rest of the colouring decoction becomes not-withstanding darker, it shows that the rest of the colouring particles have been more concentrated, and hence have acquired a greater power of tingeing. With regard to the proportion of the addition, the following circumstances may serve by way of guide:
When the colour of a decoction is darkened by the addition, without any precipitate being produced, no detriment can easily arise from using a redundancy of it, because the colour will not be further darkened by it. But if the colour be required to be brighter, the trial must first be made, which is the proportion by which the colour is darkened the most, and then less of it must be employed.
When the colour of a decoction is brightened by an addition without a precipitation ensuing, this addition can never be used in a larger quantity without hurting the colouring particles; because the colouring particles would be made too light, and almost entirely destroyed.--Such is the consequence of too large an addition of the solution of tin or of a pure acid.
When the addition produces a brighter colour, and part only of the colouring substance is separated without a further addition occasioning a fresh separation, somewhat more of it than what is wanted may be added to produce the requisite shading; because experience shows that, by this means, a greater quantity of tingeing particles is united with the woolly fibres of the cloth, and is capable of being, as it were, concentrated in them: for which purpose, however, these barks must be boiled down. This effect is chiefly observed with sal ammoniac and wine vinegar.
When by an addition which causes a separation of the colouring substance the colour becomes brighter in proportion the more there is used of it, it must be employed in a moderate quantity only; because otherwise, more and more of the colouring substance will be separated, and its tingeing power diminished. But when a colour is rendered dark at first by an addition, and afterwards, upon more of the same substance being added, becomes brighter, and this in proportion to the quantity that is added, it will be found that the darkening power has its determined limits; and that, for producing the requisite degree of darkness, neither too much nor too little must be taken.
---
To the before-mentioned principles also, the different proofs bear a reference, by which the fixity and durability of the colour with which a stuff has been dyed may be tried. Of these, some may be called natural, other artificial. The natural proof consists in exposing the dyed stuff to the air, sun, and rain. If the colour is not changed by this exposure in twelve or fourteen days, it may be considered as genuine; but if it is, the contrary is allowed. This proof, however, is not adapted to every colour; because some of them resist it, and yet will fade in consequence of the application of certain acids; others, on the contrary, that can not resist the natural proof remain unchanged by the latter. Colours, therefore, may be arranged in three classes; and to each of these a particular kind of artificial proof allotted. The first class is tried with alum, the second with soap, and the third with tartar.
For the proof with alum: Half an ounce of this is dissolved in one pound of boiling water in an earthenware vessel; into this is put, for instance, a drachm of yarn or worsted, or a piece of cloth of about two fingers breadth; this is suffered to boil for the space of five minutes, and is then washed in clean water. In this manner are tried crimson, scarlet, flesh-colour, violet, ponceau, peach-blossom colour, different shades of blue, and other colours bordring upon these.
For the proof with soap: Two drachms of this substance are boiled in a pint of water, and the small piece of dyed stuff that is to be tried is put into it, and likewise suffered to boil for the space of five minutes. With this all sorts of yellow, green, madder-red, cinnamon, and similar colours, are tried.
In the same manner is made the proof with tartar; only this should be previously pounded very small, in order that it may be more easily dissolved. With this all colours bordering upon the fawn are tried.
From the above we discover that the art of applying and fixing colours in dyeing depends on the chemical affinity between the cloth and the dyeing principle: and accordingly as this is more or less strong, so is the facility with which the substance is coloured, and on this the deepness of the dye depends: for frequently one kind of cloth will be found to receive no colour at all, whilst another will receive from the same composition a deep tinge. Cotton, for instance, receives scarcely any tinge from the same bath that will dye woollen a deep scarlet. Wool is that which appears to have the strongest affinity to colouring matter; next to it is silk; then linen; and cotton the weakest, and is therefore the most difficult of all to dye perfectly. Thus, if a piece of linen cloth be dipped into a solution of madder, it will come out just tinged with the colour; but if a piece of the same be previously dipped into a solution of alum or copperas, and dried previously to being dipped in the madder, the alum will become so far impregnated with the colouring principle, that the cloth will receive a perfect dye, and be so fixed that it cannot be separated by any common means. Thus it will be observed, that the art of dyeing permanent colours depends on this intermediate principle, which is termed a mordant. These mordants are very numerous; and on a knowledge of them appears to rest the principal secret of dyeing. The following mode is, however, a very convenient one for makig experiments on fixing the colouring principles of any vegetable extract: To have several pieces of cloth, woollen, cotton, silk, and linen, dipped in the different mordants, and by keeping a small vessel filled with the colouring solution on a fire in a state a little below boiling, by cutting small pieces of each, and immersing them in the colour, and examining and comparing with each other. Experiments of this kind are well worth the attention of persons; for, when we refer to this department, we shall find very few plants which are either now, or ever have been, cultivated for this purpose, although it is well known that so many contain this principle. I have inserted the following, as being known to contain the different colours mentioned; but there are many other plants equally productive of this principle that remain quite unnoticed at present.
539. ACANTHUS mollis. BEAR'S-BREECH.--This gives a fine yellow, which was in use among the ancients.
540. ACTAEA spicata. BANEBERRY.--The juice of the berries affords a deep black, and is fixed with alum.
541. ANCHUSA officinalis. YELLOW ANCHUSA, or BLUE-FLOWERED BUGLOSS.--The juice of the corolla gives out to acids a beautiful green.
542. ANTHEMIS tinctoria.--The flowers afford a shining yellow.
543. ANTHYLLIS vulneraria. KIDNEY-VETCH.--The whole plant gives out a yellow, which is in use for colouring the garments of the country-people.--Linn.
544. ARBUTUS uva-ursi. BEAR'S-BERRY.--The leaves boiled in an acid wil dye a brown.
545. ASPERULA tinctoria. WOODROOF.--The roots give a red similar to madder.
546. ANEMONE Pulsatilla. PASQUE-FLOWER.--The corolla, a green tincture.
547. ARUNDO Phragmites. COMMON REED-GRASS.--The pamicle, a green.
548. BERBERIS vulgaris. BARBERRIES.--The inner bark, a yellow.
549. BROMUS secalinus. BROME-GRASS.--The panicle, a green.
550. BIDENS tripartita. HEMP AGRIMONY..--The herb, a good yellow.
551. BETULA alba. BIRCH.--The leaves, a yellow.
552. BETULA nana. DWARF-BIRCH.--The leaves, a yellow.
553. BETULA Alnus. ALDER.--The bark affords a brown colour; which with the addition of copperas becomes black.
554. CALENDULA officinalis. COMMON MARIGOLD.--The radius of the corolla, if bruised, affords a fine orange. The corolla dried and reduced to powder will also afford a yellow pigment.
555. CALTHA palustris. MARSH-MARIGOLD.--The juice of the corolla, with alum, gives a yellow.
556. CAMPANULA rotundifolia. ROUND-LEAVED BELL-FLOWER.--A blue pigment is made from the corolla; with the addition of alum it produces a green colour.
557. CARPINUS Betulus. HORNBEAM.--The bark, a yellow.
558. CHAEROPHYLLUM sylvestre. COW-PARSLEY.--The umbels produce a yellow colour, and the juice of the other parts of the plant a beautiful green.
559. CARTHAMUS tinctorius. SAFFLOWER.--The radius of the corolla, prepared with an acid, affords a fine rose-coloured tint.
560. CENTAUREA Cyanus. BLUE-BOTTLE.--The juice of the corolla gives out a fine blue colour.
561. COMARUM palustre. MARSH-CINQUEFOIL.--The dried root forms a red pigment. It is also used to dye woollens of a red colour.
562. CUSCUTA europaea. DODDER.--The herb gives out a lightish red.
563. CRATAEGUS Oxycantha. HAWTHORN.--The bark of this plant, with copperas, is used by the Highlanders to dye black.
564. DATISCA cannabina. BASTARD-HEMP.--This produces a yellow; but is not easily fixed, therefore it presently fades to a light tinge.
565. DELPHINIUM Consolida. BRANCHING LARKSPUR.--The petals bruised yield a fine blue pigment, and with alum make a permanent blue ink.
566. FRAXINUS excelsior. MANNA.--The bark immersed in water gives a blue colour.
567. GALIUM boreale. CROSS-LEAVED BEDSTRAW.--The roots yield a beautiful red, if treated as madder.
568. GALIUM verum. YELLOW BEDSTRAW.--The flowers treated with alum produce a fine yellow on woollen. The roots, a good red.
569. GENISTA tinctoria.--The flowers are in use among the country-people for dyeing cloth yellow.
570. GERANIUM sylvaticum. MOUNTAIN CRANESBILL.--The Icelanders use the flowers of this plant to dye a violet colour.
571. HIERACIUM umbellatum. HAWKWEED.--The whole herb bruised and boiled in water gives out a yellow dye.
572. HUMULUS Lupulus. HOP.--The strobiles are used for dyeing; but although they yield a yellow colour, the principal use is as a mordant.
573. HYPERICUM perforatum. PERFORATED ST. JOHN'S WORT.--The flowers dye a fine yellow.
574. IRIS germanica. GERMAN IRIS.--The juice of the corolla treated with alum makes a good permanent green ink.
575. ISATIS tinctoria. WOAD.--The leaves steeped in water till the parts are decomposed, produces a fine blue fecula, which is made into cakes, and sold to the woollen-dyers. For its culture, see p. 32.
576. LICHEN Roccella. ORCHIL.--The fine purple called orchil is extracted from this moss.
577. LITHOSPERMUM officinale. GROMWELL.--The roots afford a fine red, which is used by the young girls in Sweden to colour their faces.
578. LYCOPODIUM complanatum. CLUB-MOSS.--The juice of this plant extracted by an acid forms a most beautiful yellow.
579. LYCOPUS europaeus. WATER-HOREHOUND.--The juice of this gives out a black colour, and is sometimes used by the common people for dyeing woollen cloth. The gypsies are said to use the juice of this plant to colour their faces with.
580. LYSIMACHIA vulgaris. LOOSESTRIFE.--The juice of the whole herb is used to dye woollen yellow.
581. MYRICA Gale. SWEET GALE.--The whole shrub tinges woollen of a yellow colour.
582. NYMPHAEA alba. WHITE WATER-LILY.--The Highlanders make a dye with it of a dark chesnut colour.--Light. Fl. Sc.
583. ORIGANUM vulgare. WILD MARJORAM.--The tops and flowers contain a purple colour, but it is not to be fixed.
584. PHYTOLACCA decandra. VIRGINIAN POKEWEED.--The leaves and berries produce a beautiful rose-colour, but it is very fugacious.
585. PRUNUS domestica. PLUM.--The bark is used by the country people to dye cloth yellow.
586. PYRUS Malus. APPLE,-The bark of this plant, also, produces a yellow colour.
587. QUERCUS Robur. OAK.--The juice of the oak mixed with vitriol forms a black ink; the galls ar employed for the same purpose.
588. RESEDA Luteola. DYER'S WEED, or WELD.--The most usual plant from which the yellow dye is extracted. For its culture, see p. 32.
589. RHAMNUS Frangula. BUCKTHORN.--The bark produces a slight yellow, and the unripe berries impart to wool a green colour.
590. RHAMNUS catharticus. PURGING BUCKTHORN.--The bark yields a most beautiful yellow colour; and the ripe berries in the autumn produce a brilliant scarlet.
591. RHUS Cotinus. VENUS'S SUMACH.--The bark of the stalks produces a yellow colour; the bark of the roots produces a red.
592. RHUS coriaria. ELM-LEAVED SUMACH.--This plant is possessed of the same qualities as the one above.
593. RUBIA tinctorum.--The root produces a red colour. For its culture, see p. 32.
594. RUMEX maritima. DOCK.--The whole herb gives out a yellow colour.
595. SALIX pentandra. WILLOW.--The leaves produce a yellow colour.
596. SCABIOSA succisa. DEVIL'S BIT SCABIUS.--The dried leaves produce a yellow colour.
597. SERRATULA tinctoria. SAW-WORT.--The whole herb produces a yellow tincture.
598. SENECIO Jacobaea. RAGWORT.--The roots, stalks, and leaves, before the flowering season, give out a green colour which can be fixed on wool.
599. STACHYS sylvatica. HEDGE-HOREHOUND.--The whole herb is said to dye a yellow colour.
600. THALICTRUM flavum. YELLOW MEADOW-RUE.--The roots and leaves both give out a fine yellow colour.
601. THAPSIA villosa. DEADLY CARROT.--The umbels are employed by the spanish peasants to dye yellow.
602. TORMENTILLA erecta. ERECT TORMENTIL.--This root is red, and might probably be usefully employed.
603. TRIFOLIUM pratense. MEADOW-CLOVER.--The inhabitants of Scania employ the heads to dye their woollen cloth green.
604. URTICA dioica. NETTLE.--The roots of bettles are used to dye eggs of a yellow colour against the feast of Easter by the religious of the Greek church, as are also madder and logwood for the same purpose.
605. XANTHIUM strumarium. LESSER BURBOCK.--The whole herb with the fruit dyes a most beautiful yellow.
William Salisbury
1816
THE BOTANIST'S COMPANION,
OR AN INTRODUCTION TO THE KNOWLEDGE OF PRACTICAL BOTANY, AND THE USES OF
PLANTS. EITHER GROWING WILD IN GREAT BRITAIN, OR CULTIVATED FOR THE
PUROSES OF AGRICULTURE, MEDICINE, RURAL OECONOMY, OR THE ARTS.
By WILLIAM SALISBURY, OF THE BOTANIC GARDEN OF SLOANE-STREET.
Vol. II.
London 1816
[Salisburyn kirjasta on tähän poimittu vain värjäystä käsitteleviä osia.]
SECT. V.-- Miscellaneous Articles.
[...]
97. ISATIS tinctoria. WOAD.--Is cultivated in the county of Somersetshire. It is used, after being prepared, for dyeing &c. It is said to be the mordant used for a fine blue on woollen. The foliage, which is like Spinach, is gathered during the summer months, and steeped in vats of water. After some time a green fecula is deposited in the bottom of the water, which is washed, and made into cakes and sold for use.
It is a perennial plant, and found wild in great abundance near Guildford, where great quantities might be gathered for use, and where a great deal of the seed could be collected. Its culture is very similar to that of the Teazle, with this difference, it requires the hoe at work constantly all the summer months.
The two plants Weld and Woad from the similarity of names are frequently confounded with each other, and some of the best agricultural writers have fallen into this error. They are two very different plants, and ought to be well defined, being each of them of very material consequence in this country.
[...]
99. RESEDA luteola. DYER'S-WEED, or WELD.--Is often confounded with Woad, but is altogether a very different plant. Weld is cultivated on the chalky hills of Surry, being sown under a crop of Barley, and the second year cleaned by hoeing, and then left to grow till it blooms, when it is pulled and tied up in small bundles, and after drying is sent to market, where it is purchased for dyeing yellow, and is in great request.
100. RUBIA tinctoria. MADDER.--This very useful dyeing drug used to be grown in this country in considerable quantities, but it is not cultivated here at the present time. The principal part of what is used now is brought from Holland, and affords a considerable article of trade to the Dutch farmers. Those who wish to be informed of the mode of culture may consult Professor Martyn's edition of Miller's Dictionary.
Some years since Sir Henry Englefield, Bart., obtained a premium from the Society of Arts for the discovery of a fine tint drawn from Madder, called the Adrianople red. It was found that it was to be obtained from a variety of the Rubia brought from Smyrna; and Mr. Smyth, our consul at that city, was prevailed on by Dr. Charles Taylor to procure seeds from thence, which the Society did me the honour of committing to my care; and I have now a considerable stock of that kind, from whence I have myself obtained the same beautiful and superior tint. See Trans. Soc. Arts. vol. 27, p. 40.
[...]
108. BETULA Alnus. ALDER-TREE.--This is a valuable tree for planting in moors and wet places. The wood is used for making clogs, pattens, and other such purposes; and the bark for dyeing and manufacturing some of
the finer kinds of leather. This wood is of considerable value for making charcoal for gunpowder. In charring it a considerable quantity of acetic acid is extracted, which is of great value for the purpose of bleaching, &c. &c.
[--------------------------------]
SECTION X.-- Culinary Plants not in Cultivation.
[...]
498. ELDER. Sambucus nigra.--The young shoots of elder are boiled with other herbs in the spring and eaten; they are also very good pickled in vinegar. Lightfoot says, in some countries they dye cloth of a brown colour with them.
[--------------------------------]
SECTION XI. -- Observations on Plants useful for Dyeing
There is no department of the oeconomy of vegetables in which we are more at a loss than in the knowledge of their colouring principles; and as this subject presents to the student an opportunity of making many interesting and useful experiments, I trust I shall stand excused, if I enter more fully into the nature of it than I have found it necessary to do in some of the former sections.
The following list of plants, which is given as containing colours of different kinds, are the same as have been so considered for many years past: for, latterly, little has been added to our stock of knowledge on this head. It may however be proper to observe, that a great number of vegetables still contain this principle in a superior degree, and only want the proper attention paid to the abstracting it.
Most of our dyeing drugs are from abroad; and even the culture of madder, which was once so much grown by our farmers, is now lost to us, to the great advantage of the Dutch, who supply our markets. But there is no reason why the agriculturist, or the artisan, should be so much beholden to a neighbouring nation, as to pay them enormous prices for articles which can be so readily raised at home; and, according to the general report of the consumers, managed in a way far superior to what it generally is when imported.
Let the botanical student therefore pay attention to this particular; for it is a wide field, in which great advantages may be reaped, either in this country or in any other part of the world where he may hereafter become an inhabitant.
The art of dyeing, generally considered, is kept so great a secret, that few persons have had the opportunity of making experiments. The extracting colours from their primitive basis is a chemical operation, and cannot be expected in this place; but as some persons may be inclined to ascertain these properties of vegetables, I shall go just so far into the subject as to give an idea of the modes generally used; and to state the principles on which the colouring property is fixed when applied to the purposes of dyeing cloth.
In the article Madder, page 32, I mentioned having made an extract similar to the Adrianople red. For which purpose, a sufficient quanitity of the roots should be taken fresh out of the ground, washed clean from the dirt, bruised in a mortar, and then boiled in rain-water till the whole becomes tinged of a red colour, then put into a cloth and all the colouring matter pressed out. This should again be put into hot water in a clean glazed earthen-pan, to which should be added a small quantity of water in which alum had been dissolved, and the whole stirred up together; then immediately add a lump of soda or pot-ash, stirring the whole up, when an effervescence will take place, the allum that had united with the juice of the madder will be found to become neutralized by the pot-ash, and the result will be a precipitate of the red fecula. This may be washed over in different waters, and either put by for use in a liquid state, or filtered and dried in powder or cakes. Most vegetable colours will not, however, admit of being extracted by water, and it is necessary to use an acid for that purpose: vinegar is the most common. But in making the extract from roots with acids, great care should be taken that they are sufficiently cleared from mould, sand, &c.; for, if the same should contain either iron, or any metallic substance, its union with the acid will cause a blackness, and of course spoil the tint. In a similar mode are all the different colouring principles extracted, either from leaves, flowers, fruits, or woods. The preparation of woad is a curious process on similar principles; which see in page 31.
Weld, or dyers weed, is generally used after it is dried. The whole plant is ground in a mill, and the extract made by boiling it. It is then managed with alum and acids agreeably to the foregoing rules, which are necessary for throwing out the colour.
Instructions how Substances may be tried, whether they are serviceable in Dyeing, from Hopson's Translation of Weigleb's Chemistry.
"In order to discover if any vegetable contains a colouring principle fit for dyeing, it should be bruised and boiled in water, and a bit of cotton, linen, or woollen stuff, which has previously been well cleaned, boiled in this decoction for a certain time, and rinsed out and dried. If the stuff becomes coloured, it is a sign that the colour may be easily extracted; but if little or no colour be perceived, we are not immediately to conclude that the body submitted to the trial has no colour at all, but must first try how it will turn out with the addition of saline substances. It ought, therefore, to be boiled with pot-ash, common salt, sal ammoniac, tartar, vinegar, alum, or vitriol, and then tried upon the stuff: if it then exhibit no colour, it may safely be pronounced to be unfit for dyeing with. But if it yields a dye or colour, the nature of this dye must then be more closely examined, which may be done in the following manner:--
Let a saturated decoction of the colouring substance be well clarified, distributed into different glass vessels, and its natural colour observed. Then to one portion of it let there be added a solution of common salt; to the second, some sal ammoniac; and to the third, alum; to the fourth, pot-ash; to the fifth, vitriolic or marine acid; and to the sixth, some green vitriol: and the mixtures be suffered to stand undisturbed for the space of twenty-four hours. Now in each of these mixtures the change of colour is to be observed, as likewise whether it yields a precipitate or not.
If the precipitate by the pure acid dissolve in an alkaline lixivium entirely, and with a colour, they may be considered as resinomucilaginous particles, in which the tingeing property of the body must be looked for, which, in its natural state, subsists in an alkalino-saponaceous compound. But if the precipitate be only partly dissolved in this manner, the dissolved part will then be of the nature of a resinous mucilage, which in the operation has left the more earthy parts behind. But if nothing be precipitated by the acids, and the colour of the decoction is rendered brighter, it is a mark of an acido-mucilaginous compound, which cannot be separated by acids. In this there are mostly commonly more earthy parts, which are soon made to appear by the addition of an alkali.
When, in the instances in which green vitriol has been added, a black precipitate is produced, it indicates an astringent earthy compound, in which there are few mucilaginous particles. The more the colour verges to black, the more of this acid and mucilaginous substance will be found in it.
The mixture of alum with a tingeing decoction shows by the coloured precipitate that ensues from it, on the one hand, the colour it yields, and on the other hand, by the precipitate dissolving either partly or entirely in a strong alkaline lixivium, whether or not some of the earth of alum has been precipitated together with the colouring particles. Such substances as these must not, in general, be boiled with alum, although this latter ingredient may be very properly used in the preparation of the stuff.
When a tingeing decoction is precipitated by an alkaline lixivium, and the precipitate is not redissolved by any acid, for the most part neither one nor the other of these saline substances ought to be used, but the neutral salts will be greatly preferable. In all these observations that are made with respect to the precipitation effected by means of different saline substances, attention must be paid at the same time to the change of colour which ensues, in order to discover whether the colour brightens, or entirely changes.
When the colour of a decoction is darkened by the above-mentioned additions without becoming turbid, it shows that the colouring matter is more concentrated and inspissated. When the colour is brightened, a greater degree of solution and attenuation has taken place in the colouring matter in consequence of the addition. If the colour becomes clearer, and after a little time some of the tingeing substance is separated, it shows that part of the colour is developed, but that another part has been set loose from its combination by the saline substance.
But if the colouring matter is separated in great abundance by the saline addition, (the colour being brightened at the same time,) it may be considered as a sign that the colouring substance is entirely separated from the decoction, and that only an inconsiderable part, of a gummy nature, remains behind united with the additaments, which is in a very diluted state.--This is an effect of the solution of tin, as also sometimes of the pure acids.
If, indeed, a portion of the colouring substance be separated by a saline addition, but the rest of the colouring decoction becomes not-withstanding darker, it shows that the rest of the colouring particles have been more concentrated, and hence have acquired a greater power of tingeing. With regard to the proportion of the addition, the following circumstances may serve by way of guide:
When the colour of a decoction is darkened by the addition, without any precipitate being produced, no detriment can easily arise from using a redundancy of it, because the colour will not be further darkened by it. But if the colour be required to be brighter, the trial must first be made, which is the proportion by which the colour is darkened the most, and then less of it must be employed.
When the colour of a decoction is brightened by an addition without a precipitation ensuing, this addition can never be used in a larger quantity without hurting the colouring particles; because the colouring particles would be made too light, and almost entirely destroyed.--Such is the consequence of too large an addition of the solution of tin or of a pure acid.
When the addition produces a brighter colour, and part only of the colouring substance is separated without a further addition occasioning a fresh separation, somewhat more of it than what is wanted may be added to produce the requisite shading; because experience shows that, by this means, a greater quantity of tingeing particles is united with the woolly fibres of the cloth, and is capable of being, as it were, concentrated in them: for which purpose, however, these barks must be boiled down. This effect is chiefly observed with sal ammoniac and wine vinegar.
When by an addition which causes a separation of the colouring substance the colour becomes brighter in proportion the more there is used of it, it must be employed in a moderate quantity only; because otherwise, more and more of the colouring substance will be separated, and its tingeing power diminished. But when a colour is rendered dark at first by an addition, and afterwards, upon more of the same substance being added, becomes brighter, and this in proportion to the quantity that is added, it will be found that the darkening power has its determined limits; and that, for producing the requisite degree of darkness, neither too much nor too little must be taken.
---
To the before-mentioned principles also, the different proofs bear a reference, by which the fixity and durability of the colour with which a stuff has been dyed may be tried. Of these, some may be called natural, other artificial. The natural proof consists in exposing the dyed stuff to the air, sun, and rain. If the colour is not changed by this exposure in twelve or fourteen days, it may be considered as genuine; but if it is, the contrary is allowed. This proof, however, is not adapted to every colour; because some of them resist it, and yet will fade in consequence of the application of certain acids; others, on the contrary, that can not resist the natural proof remain unchanged by the latter. Colours, therefore, may be arranged in three classes; and to each of these a particular kind of artificial proof allotted. The first class is tried with alum, the second with soap, and the third with tartar.
For the proof with alum: Half an ounce of this is dissolved in one pound of boiling water in an earthenware vessel; into this is put, for instance, a drachm of yarn or worsted, or a piece of cloth of about two fingers breadth; this is suffered to boil for the space of five minutes, and is then washed in clean water. In this manner are tried crimson, scarlet, flesh-colour, violet, ponceau, peach-blossom colour, different shades of blue, and other colours bordring upon these.
For the proof with soap: Two drachms of this substance are boiled in a pint of water, and the small piece of dyed stuff that is to be tried is put into it, and likewise suffered to boil for the space of five minutes. With this all sorts of yellow, green, madder-red, cinnamon, and similar colours, are tried.
In the same manner is made the proof with tartar; only this should be previously pounded very small, in order that it may be more easily dissolved. With this all colours bordering upon the fawn are tried.
From the above we discover that the art of applying and fixing colours in dyeing depends on the chemical affinity between the cloth and the dyeing principle: and accordingly as this is more or less strong, so is the facility with which the substance is coloured, and on this the deepness of the dye depends: for frequently one kind of cloth will be found to receive no colour at all, whilst another will receive from the same composition a deep tinge. Cotton, for instance, receives scarcely any tinge from the same bath that will dye woollen a deep scarlet. Wool is that which appears to have the strongest affinity to colouring matter; next to it is silk; then linen; and cotton the weakest, and is therefore the most difficult of all to dye perfectly. Thus, if a piece of linen cloth be dipped into a solution of madder, it will come out just tinged with the colour; but if a piece of the same be previously dipped into a solution of alum or copperas, and dried previously to being dipped in the madder, the alum will become so far impregnated with the colouring principle, that the cloth will receive a perfect dye, and be so fixed that it cannot be separated by any common means. Thus it will be observed, that the art of dyeing permanent colours depends on this intermediate principle, which is termed a mordant. These mordants are very numerous; and on a knowledge of them appears to rest the principal secret of dyeing. The following mode is, however, a very convenient one for makig experiments on fixing the colouring principles of any vegetable extract: To have several pieces of cloth, woollen, cotton, silk, and linen, dipped in the different mordants, and by keeping a small vessel filled with the colouring solution on a fire in a state a little below boiling, by cutting small pieces of each, and immersing them in the colour, and examining and comparing with each other. Experiments of this kind are well worth the attention of persons; for, when we refer to this department, we shall find very few plants which are either now, or ever have been, cultivated for this purpose, although it is well known that so many contain this principle. I have inserted the following, as being known to contain the different colours mentioned; but there are many other plants equally productive of this principle that remain quite unnoticed at present.
539. ACANTHUS mollis. BEAR'S-BREECH.--This gives a fine yellow, which was in use among the ancients.
540. ACTAEA spicata. BANEBERRY.--The juice of the berries affords a deep black, and is fixed with alum.
541. ANCHUSA officinalis. YELLOW ANCHUSA, or BLUE-FLOWERED BUGLOSS.--The juice of the corolla gives out to acids a beautiful green.
542. ANTHEMIS tinctoria.--The flowers afford a shining yellow.
543. ANTHYLLIS vulneraria. KIDNEY-VETCH.--The whole plant gives out a yellow, which is in use for colouring the garments of the country-people.--Linn.
544. ARBUTUS uva-ursi. BEAR'S-BERRY.--The leaves boiled in an acid wil dye a brown.
545. ASPERULA tinctoria. WOODROOF.--The roots give a red similar to madder.
546. ANEMONE Pulsatilla. PASQUE-FLOWER.--The corolla, a green tincture.
547. ARUNDO Phragmites. COMMON REED-GRASS.--The pamicle, a green.
548. BERBERIS vulgaris. BARBERRIES.--The inner bark, a yellow.
549. BROMUS secalinus. BROME-GRASS.--The panicle, a green.
550. BIDENS tripartita. HEMP AGRIMONY..--The herb, a good yellow.
551. BETULA alba. BIRCH.--The leaves, a yellow.
552. BETULA nana. DWARF-BIRCH.--The leaves, a yellow.
553. BETULA Alnus. ALDER.--The bark affords a brown colour; which with the addition of copperas becomes black.
554. CALENDULA officinalis. COMMON MARIGOLD.--The radius of the corolla, if bruised, affords a fine orange. The corolla dried and reduced to powder will also afford a yellow pigment.
555. CALTHA palustris. MARSH-MARIGOLD.--The juice of the corolla, with alum, gives a yellow.
556. CAMPANULA rotundifolia. ROUND-LEAVED BELL-FLOWER.--A blue pigment is made from the corolla; with the addition of alum it produces a green colour.
557. CARPINUS Betulus. HORNBEAM.--The bark, a yellow.
558. CHAEROPHYLLUM sylvestre. COW-PARSLEY.--The umbels produce a yellow colour, and the juice of the other parts of the plant a beautiful green.
559. CARTHAMUS tinctorius. SAFFLOWER.--The radius of the corolla, prepared with an acid, affords a fine rose-coloured tint.
560. CENTAUREA Cyanus. BLUE-BOTTLE.--The juice of the corolla gives out a fine blue colour.
561. COMARUM palustre. MARSH-CINQUEFOIL.--The dried root forms a red pigment. It is also used to dye woollens of a red colour.
562. CUSCUTA europaea. DODDER.--The herb gives out a lightish red.
563. CRATAEGUS Oxycantha. HAWTHORN.--The bark of this plant, with copperas, is used by the Highlanders to dye black.
564. DATISCA cannabina. BASTARD-HEMP.--This produces a yellow; but is not easily fixed, therefore it presently fades to a light tinge.
565. DELPHINIUM Consolida. BRANCHING LARKSPUR.--The petals bruised yield a fine blue pigment, and with alum make a permanent blue ink.
566. FRAXINUS excelsior. MANNA.--The bark immersed in water gives a blue colour.
567. GALIUM boreale. CROSS-LEAVED BEDSTRAW.--The roots yield a beautiful red, if treated as madder.
568. GALIUM verum. YELLOW BEDSTRAW.--The flowers treated with alum produce a fine yellow on woollen. The roots, a good red.
569. GENISTA tinctoria.--The flowers are in use among the country-people for dyeing cloth yellow.
570. GERANIUM sylvaticum. MOUNTAIN CRANESBILL.--The Icelanders use the flowers of this plant to dye a violet colour.
571. HIERACIUM umbellatum. HAWKWEED.--The whole herb bruised and boiled in water gives out a yellow dye.
572. HUMULUS Lupulus. HOP.--The strobiles are used for dyeing; but although they yield a yellow colour, the principal use is as a mordant.
573. HYPERICUM perforatum. PERFORATED ST. JOHN'S WORT.--The flowers dye a fine yellow.
574. IRIS germanica. GERMAN IRIS.--The juice of the corolla treated with alum makes a good permanent green ink.
575. ISATIS tinctoria. WOAD.--The leaves steeped in water till the parts are decomposed, produces a fine blue fecula, which is made into cakes, and sold to the woollen-dyers. For its culture, see p. 32.
576. LICHEN Roccella. ORCHIL.--The fine purple called orchil is extracted from this moss.
577. LITHOSPERMUM officinale. GROMWELL.--The roots afford a fine red, which is used by the young girls in Sweden to colour their faces.
578. LYCOPODIUM complanatum. CLUB-MOSS.--The juice of this plant extracted by an acid forms a most beautiful yellow.
579. LYCOPUS europaeus. WATER-HOREHOUND.--The juice of this gives out a black colour, and is sometimes used by the common people for dyeing woollen cloth. The gypsies are said to use the juice of this plant to colour their faces with.
580. LYSIMACHIA vulgaris. LOOSESTRIFE.--The juice of the whole herb is used to dye woollen yellow.
581. MYRICA Gale. SWEET GALE.--The whole shrub tinges woollen of a yellow colour.
582. NYMPHAEA alba. WHITE WATER-LILY.--The Highlanders make a dye with it of a dark chesnut colour.--Light. Fl. Sc.
583. ORIGANUM vulgare. WILD MARJORAM.--The tops and flowers contain a purple colour, but it is not to be fixed.
584. PHYTOLACCA decandra. VIRGINIAN POKEWEED.--The leaves and berries produce a beautiful rose-colour, but it is very fugacious.
585. PRUNUS domestica. PLUM.--The bark is used by the country people to dye cloth yellow.
586. PYRUS Malus. APPLE,-The bark of this plant, also, produces a yellow colour.
587. QUERCUS Robur. OAK.--The juice of the oak mixed with vitriol forms a black ink; the galls ar employed for the same purpose.
588. RESEDA Luteola. DYER'S WEED, or WELD.--The most usual plant from which the yellow dye is extracted. For its culture, see p. 32.
589. RHAMNUS Frangula. BUCKTHORN.--The bark produces a slight yellow, and the unripe berries impart to wool a green colour.
590. RHAMNUS catharticus. PURGING BUCKTHORN.--The bark yields a most beautiful yellow colour; and the ripe berries in the autumn produce a brilliant scarlet.
591. RHUS Cotinus. VENUS'S SUMACH.--The bark of the stalks produces a yellow colour; the bark of the roots produces a red.
592. RHUS coriaria. ELM-LEAVED SUMACH.--This plant is possessed of the same qualities as the one above.
593. RUBIA tinctorum.--The root produces a red colour. For its culture, see p. 32.
594. RUMEX maritima. DOCK.--The whole herb gives out a yellow colour.
595. SALIX pentandra. WILLOW.--The leaves produce a yellow colour.
596. SCABIOSA succisa. DEVIL'S BIT SCABIUS.--The dried leaves produce a yellow colour.
597. SERRATULA tinctoria. SAW-WORT.--The whole herb produces a yellow tincture.
598. SENECIO Jacobaea. RAGWORT.--The roots, stalks, and leaves, before the flowering season, give out a green colour which can be fixed on wool.
599. STACHYS sylvatica. HEDGE-HOREHOUND.--The whole herb is said to dye a yellow colour.
600. THALICTRUM flavum. YELLOW MEADOW-RUE.--The roots and leaves both give out a fine yellow colour.
601. THAPSIA villosa. DEADLY CARROT.--The umbels are employed by the spanish peasants to dye yellow.
602. TORMENTILLA erecta. ERECT TORMENTIL.--This root is red, and might probably be usefully employed.
603. TRIFOLIUM pratense. MEADOW-CLOVER.--The inhabitants of Scania employ the heads to dye their woollen cloth green.
604. URTICA dioica. NETTLE.--The roots of bettles are used to dye eggs of a yellow colour against the feast of Easter by the religious of the Greek church, as are also madder and logwood for the same purpose.
605. XANTHIUM strumarium. LESSER BURBOCK.--The whole herb with the fruit dyes a most beautiful yellow.
Ohjeita Pellavalankain värjäämiseen.
Käsiteollisuus 3 / 1917
1) Lisää värjäysohjeita Kansanvalitusseuran käsiteollisuuskirjastossa ilmestyneessä Suomen Käsityön Ystävien toimesta Alina Hellénin laatimassa "Neuvoja kotivärjäykseen kasviaineilla" kirjassa, josta kolmas tarkistettu ja lisätty painos juuri valmistunut à 1 mk., sid. 1:50.
Ohjeita Pellavalankain värjäämiseen. 1)
(Kaikki 1 kg:lle lankoja.)
Kirkkaan keltaista.
100 gr potaskaa
150 " orleanaa.
Väriaineet sekoitetaan puhtaaseen veteen ja keitetään siinä ½ tuntia. Kastellut langat asetetaan liemeen ja keitetään siinä ½ tuntia. Jäähdytetään väriliemessä ja kuivataan ennen huuhtomista.
Vaalean ruskeaa.
1,5 kg kuusenkäpyjä
20 gr kuparivihtrilliä.
Langat puretetaan kuparivihtrilliseoksella ja senjälkeen keitetään kuudenkäpyliemessä 1 tunti. Jäähdytetään väriliemessä ja jos tahtoo langan tummemmaksi, keittää samassa liemessä uudelleen. Kuivataan ennen huuhtomista. (Jäähdytetään liemessä.)
Tumman ruskeaa.
5 kg kuusenkäpyjä
10 gr rautavihtrilliä.
Langat keitetään ensin kuusenkäpyliemessä ½ tunt. ja senjälkeen lisätään keitetty rautavihtrilliliuos, jonka jälkeen langat kiehuvat vielä ½ tuntia. Jäähdytetään liemessä ja kuivataan ennen huuhtomista.
Kuta useamman kerran keittää samassa liemessä, sitä tummemmaksi tulevat langat.
H. P.
1) Lisää värjäysohjeita Kansanvalitusseuran käsiteollisuuskirjastossa ilmestyneessä Suomen Käsityön Ystävien toimesta Alina Hellénin laatimassa "Neuvoja kotivärjäykseen kasviaineilla" kirjassa, josta kolmas tarkistettu ja lisätty painos juuri valmistunut à 1 mk., sid. 1:50.
Ohjeita Pellavalankain värjäämiseen. 1)
(Kaikki 1 kg:lle lankoja.)
Kirkkaan keltaista.
100 gr potaskaa
150 " orleanaa.
Väriaineet sekoitetaan puhtaaseen veteen ja keitetään siinä ½ tuntia. Kastellut langat asetetaan liemeen ja keitetään siinä ½ tuntia. Jäähdytetään väriliemessä ja kuivataan ennen huuhtomista.
Vaalean ruskeaa.
1,5 kg kuusenkäpyjä
20 gr kuparivihtrilliä.
Langat puretetaan kuparivihtrilliseoksella ja senjälkeen keitetään kuudenkäpyliemessä 1 tunti. Jäähdytetään väriliemessä ja jos tahtoo langan tummemmaksi, keittää samassa liemessä uudelleen. Kuivataan ennen huuhtomista. (Jäähdytetään liemessä.)
Tumman ruskeaa.
5 kg kuusenkäpyjä
10 gr rautavihtrilliä.
Langat keitetään ensin kuusenkäpyliemessä ½ tunt. ja senjälkeen lisätään keitetty rautavihtrilliliuos, jonka jälkeen langat kiehuvat vielä ½ tuntia. Jäähdytetään liemessä ja kuivataan ennen huuhtomista.
Kuta useamman kerran keittää samassa liemessä, sitä tummemmaksi tulevat langat.
H. P.
Värjäysohje ruskeille villalangoille.
Käsiteollisuus 10 / 1915.
Värjäysohje ruskeille villalangoille.
160 gr alunaa.
60 gr punaista viinikiveä.
10 kiloa kivisammalta.
Värit laskettu yhtä lankakiloa kohti.
Viinikivi survotaan ja pannaan värikattilaan vähään veteen kiehumaan ¼ tunniksi. Sitte pannaan aluna sulamaan, jonka jälkeen heti lisätään vettä, niin että langat saavat väljästi tilaa (noin 40 litraa vettä 1 lankakilolle). Tähän haaleeseen alunaviinikiviveteen pannaan puhtaiksi pestyt, kosteat, hyvin väännetyt ja pkepeille pujotetut lankavyyhdet, joita on ahkeraan käännettävä, että väriliemi saa vaikuttaa vyyhden joka osaan. Langat keitetään s. o. puretetaan tässä ½ tuntia (siitä ajasta laskien, kun väriliemi on tullut kiehumakohtaan). Langat väännetään puretusvedestä ja pannaan kivisammal puuroon. Kivisammalliemi valmistetaan seuraavasti: Sammalet pannaan kylmään, runsaaseen veteen (70-80 litraa) edellisenä päivänä yöksi likoomaan. Aamulla keitetään niitä, tässä samassa liotusvedessä, noin tunnin ajan. Tähän puuroon pannaan langat kiehumaan 2 tunniksi, jolla ajalla niitä on usein käänneltävä, että tulisivat tasaisiksi värissä. (Sammalveteen pantaessa täytyy kepit poistaa lankavyyhdistä, että vyyhdet kokonaan ovat sammalliemen peittäminä.) Jos langat tahdotaan saada tumemmmiksi, niin voi ne jättää värikattilaan jäähtymään. Sitten ravistetaan sammalmuruset pois langoista ja huuhdotaan ensin kylmässä vedessä ja pannaan hetkeksi valumaan, sitten jotensakin lämpimässä saippuavedessä ja lopuksi lämpimässä puhtaassa vedessä, jonka jälkeen lanagt väännetään mahdollisimman kuiviksi ja ripustetaan kepeille kuivumaan. - Lankoja värjätessä on varottava, etteivät langat pääse vanumaan eikä sotkeutumaan.
A. H.
Värjäysohje ruskeille villalangoille.
160 gr alunaa.
60 gr punaista viinikiveä.
10 kiloa kivisammalta.
Värit laskettu yhtä lankakiloa kohti.
Viinikivi survotaan ja pannaan värikattilaan vähään veteen kiehumaan ¼ tunniksi. Sitte pannaan aluna sulamaan, jonka jälkeen heti lisätään vettä, niin että langat saavat väljästi tilaa (noin 40 litraa vettä 1 lankakilolle). Tähän haaleeseen alunaviinikiviveteen pannaan puhtaiksi pestyt, kosteat, hyvin väännetyt ja pkepeille pujotetut lankavyyhdet, joita on ahkeraan käännettävä, että väriliemi saa vaikuttaa vyyhden joka osaan. Langat keitetään s. o. puretetaan tässä ½ tuntia (siitä ajasta laskien, kun väriliemi on tullut kiehumakohtaan). Langat väännetään puretusvedestä ja pannaan kivisammal puuroon. Kivisammalliemi valmistetaan seuraavasti: Sammalet pannaan kylmään, runsaaseen veteen (70-80 litraa) edellisenä päivänä yöksi likoomaan. Aamulla keitetään niitä, tässä samassa liotusvedessä, noin tunnin ajan. Tähän puuroon pannaan langat kiehumaan 2 tunniksi, jolla ajalla niitä on usein käänneltävä, että tulisivat tasaisiksi värissä. (Sammalveteen pantaessa täytyy kepit poistaa lankavyyhdistä, että vyyhdet kokonaan ovat sammalliemen peittäminä.) Jos langat tahdotaan saada tumemmmiksi, niin voi ne jättää värikattilaan jäähtymään. Sitten ravistetaan sammalmuruset pois langoista ja huuhdotaan ensin kylmässä vedessä ja pannaan hetkeksi valumaan, sitten jotensakin lämpimässä saippuavedessä ja lopuksi lämpimässä puhtaassa vedessä, jonka jälkeen lanagt väännetään mahdollisimman kuiviksi ja ripustetaan kepeille kuivumaan. - Lankoja värjätessä on varottava, etteivät langat pääse vanumaan eikä sotkeutumaan.
A. H.
Faktor Lakkavärnissa - Värit. (mainos)
Maailmankuulu keksintö, joka tekee työn paljon yksinkertaisemmaksi, jolloin se samalla voidaan suorittaa halvemmalla ja lyhyemmässä ajassa.
FAKTOR värejä ja FAKTOR lakkavärnissaa voidaan sivellä 3 tunnin, ruiskuttaessa ½-1 tunnin kuluttua uudelleen, siis tuoretta-tuoreelle.
FAKTOR väreillä riittää yksi pohja- ja yksi viimeistelysively, mikä tavall. öljyväreihin verrattuna merkitsee huomattavaa aine- ja työsäästöä.
FAKTOR värit ja lakkavärnissa kuivuvat runsaastikin käytettyinä vetäytymättä kurttuun tai ryppyihin. Pahintaan rankkasade ei vahingoita sillä siveltyä pintaa.
FAKTOR väreillä on erinomainen huokosten täyttökyky.
FAKTOR tuotteet säästävät työtä, aikaa ja rahaa.
Kokeilkaa - niin hämmästytte.
[---]
Maalatkaa höyläämättömät puupinnat
kuten huvilat, aidat, ulkorakennukset y.m. KOLORI vesivärillä.
Eniten käytetty kivennäisväri Suomessa. Helppo valmistaa. Sekoitetaan suoraan kylmään veteen. Helppo sivellä. Huokeaa. 20 kaunista vivahdusta.
Punatupa öljypitoinen punamultaväri tahdasta
erinomaisen kestävä ja peittävä kylmävesiväri. Sekoitetaan kylmään veteen. Yksi sively riittää. Impregnoi puun. Kestää sadetta. Silti yhtä huokeaa kuin tavallinen punamulta.
Tampereen Kirjapaino O.Y. 1937.
17.7.08
J. R. Aspelin: Kertomus Maalahden pitäjästä
Suomi 6, 1866
Kertomus Maalahden pitäjästä.
Kirjoittanut J. R. Aspelin.
[Osa luvusta Asukkaat toiminensa., s. 161-164]
Ulkonäöltä ovat Maalahtilaiset ylipäänsä tummavempia kuin Wöyriläiset ja Närpiöläiset. Tavallisin on miehillä tumma pöyheä tukka ja samanväriset soukat silmäkulmat. Yleinen kasvu on lyhyt. Tuo on varsinki miesten puolella havaittava. Muuten ei ole Maalahdella asukkain kauneudesta paljo puhuminen, varsinki jos vertaa heidät Wöyrin ja Närpiön asukkaihin. Näkönsäki puolesta ovat verrattavat Sulvan ja Mustasaaren asukkaihin.
Kirkkoherra Björk puhuu Turun Sanomissa v. 1772 Maalahtilaisten puvusta hänen aikana. Siitä huolimatta annamme tässä vilppaan 94 vuotisen eukon jutella hänen nuoruudessansa tavallisesta puvusta. Pään peitteenä oli miehillä kesäaikana matala leviälierinen hattu. Vasta jälestä ruvettiin korkeita hattuja pitämään, joita vielä nähdään muutamilla vanhemmilla miehillä. Talvella oli miehillä koirannahkainen karvalakki, jonka päälys oli sinisestä kankaasta. Nahkareunus ulettui eespäin ainoastaan korvain yli ja kaistaleet sidottiin nauhalla yhteen kopan yli. Eessä oli pystyssä seisova keula (spjälde) samasta vaatteesta kuin päälys. 1) Emme tahdo heittää mainitsemalta mitä eukko jutteli, eitä eräs Skåne'sta kotoisin mies, joka oli tänne lähdätetly salppikeittoa opettamaan, oli sanonut tässä kerrotun puvun olevan tavallisen hänen kotimaakunnassaan. Muuten oli miesten puku melkein kokonaan valkoisesta eli haaleasta kankaasta 1). Liivin (väst) palteessa oli körtit, mutta laskokset olivat käännetyt ulospäin ja olivat edempänä toisistaan kuin nykyiset. Liivi pantiin kiinni hakaisilla (haakona) samoin kuin takki eli tröijy, jolla oli pystökaulus ja erosi liivistä ja vaimojen tröijyistä ainoastaan pidemmällä palteellaan. Kylmällä oli miehen kaulassa kauluri jonka edessä oli korttelin pituinen pyöreä rintapeite. Sekin pantiin kiinni hakasilla niskassa. Tavallisia huivia pidettiin myös. Sulhaisella oli kalvoiset ja niskassa oli kaulukseen ommeltu ruususolmu rippuvilla nauhoilla. Viimeksi oli miehillä polvihousut, napit sivuilla, ja kankaasta sukat. Sulhaisella oli lumivalkeat neulotut sukat. Kenkiä oli kahdellaisia; barckaskooan eli tavalliset karvakengät, pohjat hyljennahasta ja päälykset vasikan eli nautan nahasta; skälskooan olivat kokonaan hyljennahasta ja tehtiin kahdesta puoliskosta, jotka neulottiin yhteen saumalla jalan alta ja päältä. Kumpaisenki suussa oli reikiä, joihin pujottiin nauhat, millä kengät sidottiin jalkaan. Edelliset olivat arki- ja toiset pyhäkengät. Naisten hiuspuku oli tällainen. Hiukset jaettiin takaa kahtia, osat vedettiin sivuille ja jaettiin taas kumpainenki kahteen puoliskoon, joista ta'ampi ensin punottiin yksinään, sitte yhdistettiin ja punottiin etisen kanssa. Viimeksi sidottiin punokset nauhalla yhteen niskaan. Tuo puku pidettiin ylhällä sinisellä nauhalla, joka meni pään yli. Rukouspäivinä ja kun mentiin ripille oli tuo nauha musta. Muu puku oli naisilla musta. Tytöillä oli kolmikanttinen silkkihuivi päässä, jos oli kylmä, mutta muutoin oli pää paljas. Naineet vaimot pitivät suippulakkia (hatt), joka ei ulettunut hiustenkaan yli; se oli takaa pään päältä supistettu snippuun ja kutistettu niskasta, syrjällä soukka reunustus. Kaulassa pidettiin kolmikanttinen silkkihuivi. Miesten liivistä ja tröijyislä erosivat naisten ainoastaan lyhemmillä korteillaan. Hameet kutsuttiin piipa-tjoular, olivat 17 kaislaa eli noin 17 kyynärää ympärinsä. Niistä tehtiin kolme sitte tavallista kaidempaa hametta. Hamevaate oli kokovillaista vanuttamatointa, kudottiin valkoiseksi ja värjättiin sitte mustaksi. Tröijyvaale oli vanutettua. Päälysvaatteiksi pitivät naiset ainoastaan useampia tröijyjä. Lämpimän vuoksi oli niitten vuorina Tukholmasta ostettua hohtoa. Miehillä oli nahkavuori. Eukon nuoruudessa rupesi jo joku Tukholman purjehtia käymään pitkissä liivissä, joissa oli yksi nappirivi. Mustasaaresta ottavat Maalahtilaiset tähän aikaan pukutapansa ja varsinki naisten puku sanotaan muuttuvan yhtä pikaa. Miehillä on matala nahkakeulainen musta lakki, jossa nuoremmilla on kiiltolevyistä ja nauhoista tehty korea kukka. Liivi (liifstycke) on enimmästi tummanvärinen ja eessä kaksi riviä valkoisia eli sinerviä lasi- eli vaatenappia. Housut ovat kaidallaiset aina lahkeisin asti, vyötäreellä on neljä viisi laskosta eessä ja takana. Vanhan merkkinä ovat vielä hattu ja polvihousut. Takki (stäkot rock) on lyhyt ja ruumista myöden, lasku-kaulus. Sekä housut että takki ovat tummasta harmaanruskeasta kankaasta taikka mustasta verasta. Stäkot pels on yksi lai viitta, vourattu lampaan-nahalla. Harvallaisessa ovat turkit. Jalassa ovat anturasaappaat eli karvakengät. Petolahdella tavataan vielä jollakulla vanhalla valkoinen eli haaleva pitkä tröijy, jonka takana palteessa on kolme laskosta lähellä toisiaan. Näitten perästä seurasi kappelissa lyhvät tröijyt, joissa ei ollut laskosta. Nyt on sielläki ruvettu pitämään lyhviä takkia. Naiset pitävät hiuksensa palmikossa, muutamat ripuksissa. Huivia on ruvettu pitämään monenvärisiä. Muuten on naisten puku yleensä musta. Arkina pidetään ja monella on pyhinäki hame ja mekko, jossa on leveällainen kaulus ja avarat hiansuut. Kläninki ja silkkihuivi kaulassa on muutoin yleinen pyhäpuku. Monella on kaksi alushametta, joista toinen nuoremmilla on topattu (stubb). Päälysvaatteena on kauhtana, joka on topattu taikka vourattu nahalla, kankaalla eli m. s. Muutamissa on kaulus, välistä kissannahastaki, toisissa ei. Ne ovat reunastetut punoksilla ja kivinapeilla. Muutamilla, varsinki vanhemmilla, on koreita silkkisiä kaulavaatteita, joita ei kuitenkaan käytetä muuten kuin häätupia puetessa. Niitä toivat purjehtiat ennen naisille Tukholmasta. Pieksuja ei paljo nähdä täällä, vaan tavallisia kenkunoita taikka karvakenkiä. Kirkkoon ei mene kukaan avon jaloin.
Kertomus Maalahden pitäjästä.
Kirjoittanut J. R. Aspelin.
[Osa luvusta Asukkaat toiminensa., s. 161-164]
Ulkonäöltä ovat Maalahtilaiset ylipäänsä tummavempia kuin Wöyriläiset ja Närpiöläiset. Tavallisin on miehillä tumma pöyheä tukka ja samanväriset soukat silmäkulmat. Yleinen kasvu on lyhyt. Tuo on varsinki miesten puolella havaittava. Muuten ei ole Maalahdella asukkain kauneudesta paljo puhuminen, varsinki jos vertaa heidät Wöyrin ja Närpiön asukkaihin. Näkönsäki puolesta ovat verrattavat Sulvan ja Mustasaaren asukkaihin.
Kirkkoherra Björk puhuu Turun Sanomissa v. 1772 Maalahtilaisten puvusta hänen aikana. Siitä huolimatta annamme tässä vilppaan 94 vuotisen eukon jutella hänen nuoruudessansa tavallisesta puvusta. Pään peitteenä oli miehillä kesäaikana matala leviälierinen hattu. Vasta jälestä ruvettiin korkeita hattuja pitämään, joita vielä nähdään muutamilla vanhemmilla miehillä. Talvella oli miehillä koirannahkainen karvalakki, jonka päälys oli sinisestä kankaasta. Nahkareunus ulettui eespäin ainoastaan korvain yli ja kaistaleet sidottiin nauhalla yhteen kopan yli. Eessä oli pystyssä seisova keula (spjälde) samasta vaatteesta kuin päälys. 1) Emme tahdo heittää mainitsemalta mitä eukko jutteli, eitä eräs Skåne'sta kotoisin mies, joka oli tänne lähdätetly salppikeittoa opettamaan, oli sanonut tässä kerrotun puvun olevan tavallisen hänen kotimaakunnassaan. Muuten oli miesten puku melkein kokonaan valkoisesta eli haaleasta kankaasta 1). Liivin (väst) palteessa oli körtit, mutta laskokset olivat käännetyt ulospäin ja olivat edempänä toisistaan kuin nykyiset. Liivi pantiin kiinni hakaisilla (haakona) samoin kuin takki eli tröijy, jolla oli pystökaulus ja erosi liivistä ja vaimojen tröijyistä ainoastaan pidemmällä palteellaan. Kylmällä oli miehen kaulassa kauluri jonka edessä oli korttelin pituinen pyöreä rintapeite. Sekin pantiin kiinni hakasilla niskassa. Tavallisia huivia pidettiin myös. Sulhaisella oli kalvoiset ja niskassa oli kaulukseen ommeltu ruususolmu rippuvilla nauhoilla. Viimeksi oli miehillä polvihousut, napit sivuilla, ja kankaasta sukat. Sulhaisella oli lumivalkeat neulotut sukat. Kenkiä oli kahdellaisia; barckaskooan eli tavalliset karvakengät, pohjat hyljennahasta ja päälykset vasikan eli nautan nahasta; skälskooan olivat kokonaan hyljennahasta ja tehtiin kahdesta puoliskosta, jotka neulottiin yhteen saumalla jalan alta ja päältä. Kumpaisenki suussa oli reikiä, joihin pujottiin nauhat, millä kengät sidottiin jalkaan. Edelliset olivat arki- ja toiset pyhäkengät. Naisten hiuspuku oli tällainen. Hiukset jaettiin takaa kahtia, osat vedettiin sivuille ja jaettiin taas kumpainenki kahteen puoliskoon, joista ta'ampi ensin punottiin yksinään, sitte yhdistettiin ja punottiin etisen kanssa. Viimeksi sidottiin punokset nauhalla yhteen niskaan. Tuo puku pidettiin ylhällä sinisellä nauhalla, joka meni pään yli. Rukouspäivinä ja kun mentiin ripille oli tuo nauha musta. Muu puku oli naisilla musta. Tytöillä oli kolmikanttinen silkkihuivi päässä, jos oli kylmä, mutta muutoin oli pää paljas. Naineet vaimot pitivät suippulakkia (hatt), joka ei ulettunut hiustenkaan yli; se oli takaa pään päältä supistettu snippuun ja kutistettu niskasta, syrjällä soukka reunustus. Kaulassa pidettiin kolmikanttinen silkkihuivi. Miesten liivistä ja tröijyislä erosivat naisten ainoastaan lyhemmillä korteillaan. Hameet kutsuttiin piipa-tjoular, olivat 17 kaislaa eli noin 17 kyynärää ympärinsä. Niistä tehtiin kolme sitte tavallista kaidempaa hametta. Hamevaate oli kokovillaista vanuttamatointa, kudottiin valkoiseksi ja värjättiin sitte mustaksi. Tröijyvaale oli vanutettua. Päälysvaatteiksi pitivät naiset ainoastaan useampia tröijyjä. Lämpimän vuoksi oli niitten vuorina Tukholmasta ostettua hohtoa. Miehillä oli nahkavuori. Eukon nuoruudessa rupesi jo joku Tukholman purjehtia käymään pitkissä liivissä, joissa oli yksi nappirivi. Mustasaaresta ottavat Maalahtilaiset tähän aikaan pukutapansa ja varsinki naisten puku sanotaan muuttuvan yhtä pikaa. Miehillä on matala nahkakeulainen musta lakki, jossa nuoremmilla on kiiltolevyistä ja nauhoista tehty korea kukka. Liivi (liifstycke) on enimmästi tummanvärinen ja eessä kaksi riviä valkoisia eli sinerviä lasi- eli vaatenappia. Housut ovat kaidallaiset aina lahkeisin asti, vyötäreellä on neljä viisi laskosta eessä ja takana. Vanhan merkkinä ovat vielä hattu ja polvihousut. Takki (stäkot rock) on lyhyt ja ruumista myöden, lasku-kaulus. Sekä housut että takki ovat tummasta harmaanruskeasta kankaasta taikka mustasta verasta. Stäkot pels on yksi lai viitta, vourattu lampaan-nahalla. Harvallaisessa ovat turkit. Jalassa ovat anturasaappaat eli karvakengät. Petolahdella tavataan vielä jollakulla vanhalla valkoinen eli haaleva pitkä tröijy, jonka takana palteessa on kolme laskosta lähellä toisiaan. Näitten perästä seurasi kappelissa lyhvät tröijyt, joissa ei ollut laskosta. Nyt on sielläki ruvettu pitämään lyhviä takkia. Naiset pitävät hiuksensa palmikossa, muutamat ripuksissa. Huivia on ruvettu pitämään monenvärisiä. Muuten on naisten puku yleensä musta. Arkina pidetään ja monella on pyhinäki hame ja mekko, jossa on leveällainen kaulus ja avarat hiansuut. Kläninki ja silkkihuivi kaulassa on muutoin yleinen pyhäpuku. Monella on kaksi alushametta, joista toinen nuoremmilla on topattu (stubb). Päälysvaatteena on kauhtana, joka on topattu taikka vourattu nahalla, kankaalla eli m. s. Muutamissa on kaulus, välistä kissannahastaki, toisissa ei. Ne ovat reunastetut punoksilla ja kivinapeilla. Muutamilla, varsinki vanhemmilla, on koreita silkkisiä kaulavaatteita, joita ei kuitenkaan käytetä muuten kuin häätupia puetessa. Niitä toivat purjehtiat ennen naisille Tukholmasta. Pieksuja ei paljo nähdä täällä, vaan tavallisia kenkunoita taikka karvakenkiä. Kirkkoon ei mene kukaan avon jaloin.