Suomen Ilmailuhistoriallinen lehti on riippumaton ilmailuhistoriallinen julkaisu, joka on ilmestynyt vuodesta 1994. Lehti on suunnattu Suomen ilmailuhistorian harrastajille käsittäen niin sotilasilmailun kuin siviili-ilmailun Suomessa.
Lehteä kustantaa: InScale 72 production
Suomen ilmailuhistoriallisen lehden sisällysluettelo ja joitakin juttuja löytyy osoitteesta www.kolumbus.fi/SIL/
Pentti Manninen
Kapteeni Olavi Seeven kirjoitus "Lentokoneiden suojamaalauksesta" ilmestyi Aero-Ilmasota numerossa 1/1941. Tämä vuonna 1940 kirjoitettu artikkeli keskittyi laajasti lentokoneiden suojamaalausproblematiikkaan. Kirjoituksessaan kapteeni Seeve piti nykyaikaisen sodankäynnin yhtenä kriteerinä kaikenlaista naamiointia. Naamioinnilla hänen mukaansa tarkoitettiin kohteen todellisen muodon ja luonteen salaamista sulauttamalla se tavalla tai toisella ympäristönsä väreihin ja muotoihin.
Lentokoneen suojaaminen maassa vihollisen katseilta oli suorastaan helppoa. Lentävän lentokoneen "maastouttaminen" taas oli tavattoman vaikeaa. Lentokoneen suojamaalauksen olikin täytettävä keskenään varsin ristiriitaisia vaatimuksia ollakseen tehokas kaikissa tilanteissa. Tämä edellytti tarkkaa taustan mukaista naamioimista, joka käytännössä tarkoitti sitä, että eri puolien koneesta oli oltava eri tavalla maalattuja.
Yläpuolella olevaa vihollista vastaan
Suomalaisessa metsäisessä maastossa oli Seeven mukaan kesäaikana oikeastaan vain kaksi pääväriä, nimittäin musta ja metsänvihreä. Näiden värien pinta-alasuhde riippui siitä, katsottiinko maastoa myötä- vaiko vasta-auringon suuntaan. Pilvisenä päivänä maiseman yleissävyn voitiin sanoa olevan tasaisen tummanvihreä. Näin tällaisessa maastossa riitti naamiointiin vain nämä kaksi väriä, kumpaakin yhtä suuressa määrin.
Samalla korkeudella olevaa vihollista vastaan
Tässä tapauksessa suojamaalausta tarvittiin vain silloin, kun tarkasteltiin viistoon tai sivulta taivaanrannan yläpuolella lentävää konetta. Tällöin tummalla suojavärillä maalattu pitkä sivu oli hyvin selvästi esillä piirtyen taivasta vasten säännöllisen muotoisena.
Seeven mielestä oli kummallista, että suurvaltojenkin lentokoneilla ylä- ja alapuolen värien yhtymäkohta oli lähes aina suoraviivainen. Koska naamioinnissa pyrittiin yleensä juuri välttämään pitkiä suoraviivaisia muotoja, niin tässäkin tapauksessa olisi pitänyt käyttää epäsäännöllistä rajaviivaa.
Alapuolella olevaa vihollista vastaan
1920-luvulla lentokoneet livat yleensä kokonaan alumiinilakoilla maalatut. Tarkoitus lienee ollut saada koneet maasta katsoen katoamaan taivaan sineen. Täydellinen katoaminen matalammilla korkeuksilla ei kuitenkaan ollut mahdollista. Edullisinta värisävyä tähän ongelmaan ei oltu missään löydetty ja käytössä olikin useita värisävyjä: "hopea", valkoinen, vaaleansininen ja vaalean harmaa.
Sotamaalaus jatkosotaan
Vuoden 1940 aikana tehtiin Suomen ilmavoimissa useita kokeiluja eri konetyyppien suojamaalauksesta mahdollista uutta sotaa silmälläpitäen. Kapteeni Olavi Seeve sai tehtäväkseen tutkia BW-koneen avulla suojamaalausta Ilm. Var:lla. Tarkoitusta varten yksi BW-koekone suojamaalattiin päältä vihreällä ja kapeilla tummanharmailla raidoilla. Ajopuoli jätettiin maalaamatta.
Kokeiltavan suojamaalauksen "toimivuutta" Seeve havannoi seuraavasti: tapauksessa 1) vihreällä ruohokentällä seisovaa BW-konetta tähystettiin lentokoneesta nousten vähitellen 500 metsin korkeuteen asti, jolloin BW-kone hävisi näkyvistä lukuunottamatta siipien kansallisuustunnuksia. Tapauksessa 2) BW-konetta tarkasteltiin ilmassa vieressä lentävästä koneesta, jolloin havaittiin värityksen olevan aivan liian tasaisen. Jotta suojamaalaus olisi toiminut kunnolla kapteeni Seeve ehdotti harmaan tilalle mustia leveitä juovia.
Verrattaessa naamioitua BW-konetta naamioimattomaan, niiden lentäessä taivaanrannan yläpuolella todettiin, että suojamaalattu BW-kone näkyi huomattavasti paremmin ja kauemmaksi kuin suojamaalaamaton BW-kone. Suojamaalaus ei siis ollut täysin onnistunut. Uusi väritys vaati vielä lisäkokeita sekä mahdollisia parannuksia.
Ilmavoimien esikunnassa ei kuitenkaan haluttu odotella, vaan vuonna 1940 sotavarustusosasto antoi suojamaalauksesta määräykset 26.8., 30.9. ja 9.1. 1940. Näistä viimemainittu huomioi kapteeni Seeven ehdotuksen melkein sanasta sanaan: harmaan tilalle musta, sekä mustien ja vihreiden kuvioiden pinta-alojen suhde noin 2:3, Hopeanharmaan alapuolen ja kirjavan sivu-yläpuolen rajaviiva oli tehtävä mutkikkaaksi.
Koska useimmissa ilmavoimien kirjoilla olleissa lentokoneissa oli talvisodan peruina täysin moitteeton maalipinta, mutta värisävyt ja suojamaalauskuviot kunkin toimittajamaan mukaiset, ei mitään suurimittaisista maalaussavottaa lähdetty toteuttamaan. Tähän työhön ei yksinkertaisesti ollut mielekästä ryhtyä, eikä siihen olisi löytynyt varoja - eikä työvoimaakaan. Siksi uusi sotamaalaus rajattiin käytännössä vain suurempien korjausten ja uustuotannon yhteydessä käytettäväksi. VL ja ilmavoimat sopivat tähän liittyvästä ylläpitävästä maalauksesta ainakin FR-, FO-, KO-, TU-, BW-, FA-, MS- ja CA-koneiden kohdalla.
Sekarakenteisia koneita paikkamaalattiin käyttäen varastossa olleita Winterin ja Tikkurilan vaneri- ja kangasvärejä vanhojen ohjeiden mukaisesti. Metallirakenteisissa koneissa puolestaan käytettiin Tikkurilan Dicco-emalivärejä, kulloinkin lähinnä sopivaa värisävyä ilman sävytystä.
"Pilvimaalauskoe"
Koska ilmavoimien sotamaalaus koettiin edelleen vielä puutteelliseksi naamioimiskyvyltään, erityisesti lennettäessä taivaanrannan yläpuolella. Tähän liittyen ylä- ja alapuolen välistä rajaviivan vaikutusta haluttiin tutkia vielä tarkemmin. Koemaalausta varten valittiin alkuvuodesta 1941 kolme konetta: yksi harjoitushävittäjä, yksi hävittäjäkone ja yksi pommituskone. Valituksi tulivat seuraavat maaliskuussa 1940 korjauksesta valmistuneet koneyksilöt: VL Pyry PY-18 (11.3.1941), Polikarpov 1-16 Type 27 VH-21 (luovutettiin 12.3.1941) ja Iljushin DB-3M VP-14 (luovutettiin 14.3.1941).
Kaikkiin näihin tehtiin toisistaan hieman poikkeavat suojamaalaukset. Värisävyt olivat uuden sotamaalauksen määräyksen mukaisia, mutta värien keskinäistä pinta-alasuhdetta muutettiin aika radikaalistikin.
PY-18 -koneeseen tehtiin siipeen isoja ja pyöreänmuotoisia "kumpupilviä" lisäämällä alapuolen väriä siiven yläpuolelle. Vaikutus oli visuaalisesti hyvin dramaattinen, koska siivessä mustan, vihreän ja vaalean harmaan värialueet olivat kooltaan likipitäen samat (ks. sivu 2).
VH-21 -koneessa pyrittiin samaan ääriviivojen rikkomiseen yläpuolella käyttäen edellistä hillitymmin alapuolen vaalean harmaata. Tässä tapauksessa harmaat alueet olivat selvästi pienempiä ja "teräviä" muodoiltaan.
VP-14 -koneessa tämä alapuolen värin käyttäminen yläpinnoilla rajoittui vain korkeusvakaajan johtoreunaan ja korkeusperäsimen jättöreunaan. Siivessä tätä uutta kuviointia ei ollut lainkaan.
Ei otettu käyttöön
Kokeilun tulokset eivät vastanneet odotuksia. Vaalea väri paljasti lentokoneen aivan liian helposti yläpuolelta, vaikka korkealla ilmassa liikehtiessään kone tulikin hieman vaikeammaksi havaita. Matalalla lennettäessä vaaleat koukerot siivissä paljastivat koneen jopa tehokkaammin kuin valkoiset kansallisuustunnusten pohjaympyrät.
Kuvassa: Piirroksen esittämä VH-21 oli talvisodassa saatu sotasaaliskone tyyppiä Polikarpov 1-16 Type 27. Tässä versiossa oli M-62-moottori ja aseistuksena kaksi 7,62 mm. ShKAS rungossa ja kaksi 20 mm ShVAK siivessä. Lisäksi koneessa oli lisäpolttoainesäiliöiden ripustimet. VL asensi tykkien tilalle siipeen 7,7 mm Browning vm. -39 -konekiväärit, jotka olivat hieman eri paikassa kuin venäläisessä kk-asennuksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti