G. Brandt: Några nya Rön, angående Alcaliska salten, och en derhos sig bestickande jord.(Väriä koskeva osa artikkelista)

Kongliga Vetenskaps-Academiens Handlingar, Jan. Fen. Mart. 1756

[---]

Vain väriä koskeva osa artikkelista17. At hos sot, jämväl ock i djur-riket, en jord finnes, som liknar grå potaskas och det grå vinstens-saltets jord, (8, 9, 10, 14) kunna Erlinger och Berliner-blå målare färgorne intyga. De allmänt bekante beskrifningar om Berliner blått, innehålla väl, at färgen beredes, först genom torra blodets calcination med lutsalt, såsom Sal tartari eller den hvita proberare-flussen, sedan genom uplösning, och omsuder genom præcipitation med solverad Alun och vitriol, i den proportion, som bekant är, sammanblandade, men då blodet med lutsaltet allenast calcineras, och sedan uplöfes, skal man ej finna vattnet deraf harva fått någon annan färg, än samma lutsalt, i vatten för sig allena uplöst, hafver, det är til fågandes, ingen, om hvitt Alcaliskt salt dertil tages: och kan då så mycket mindre någon målare-färg deraf varda, som det Alcaliska saltet icke uplöst något som kan derutur fällas. Fördenskul måste blodet med lutsaltet, efter deras sammanblanning, inläggning i digel och dess behöriga upeldning, sammansmältas i vind-ugn eller för blås-bålg med tilräckelig hetta, at flyta som vatten, och straxt derpå utgjutas, samt efter dess pulverisering uplösas i vatten, och genomsilas; då man skal finna luten hafva en brun eller röd-brun färg af den uplösta feta jorden; och icke slå felt, at genom tilgutning af den sammanblandade Alun- och vitriol-solutionen erhålla en blå fällning, och omsider efter skedd utlakning, en vacker mörk-blå målare-färg. Tages i stället för det torra blodet, skärstens-sot, och på lika sätt dermed förfaras, fås äfven en dylik blå målare-färg, som kallas Erlinger-blått. Härvid år dock at märka, at mindre tagas bör af sotet än blodet, i anseende til det förras mindre granitas specifica, emedan eljest quantum denar til rymden blefve för stort, at kunna bringas tillika med lutsaltet i ren fluss: varandes för öfrigt den proportion, så af det ena som det andra emot lutsaltet, den bästa, nämligen at hvardera må med fullkomlig, dock icke alt för långvarig smält-hetta, komma med samma salt i ren flytning: då alla andra påminnelser vid de utgifne beskrifningar angående den granlaga calcinationen och dels sätt, om det skal lyckas, blifva öfverflödige, emedan ingen calcination hår finner rum, til den feta jordens riktiga uplösning, äfven som ock tvärtom ingen smältning behöfs, då man vil skilja sådan jord ifrån dels menstruo, lutsaltet, utan allenast en calcination.

Til at se, huru sådana målare-färgor sig i elden månde förhålla, invog jag 16 as af hvardera, och lade i skerflar för sig särskilt, at i en upeldad prober-ugn glöggas, då de straxt fattade eld, likasom kolstybbe, och vordo derefter til et röd-brunt pulver, likt tegel-mjöl, med 6 as afgång i vigten hvardera, som går 37½ för 100, och voro samma lemningar, til större delen, alun-jord, blandad med litet crocus Martin.

Continuation häraf uti nästa quartal.

Arkkitehdit värien määrääjinä.

Suomen sosiaalidemokraatti 76, 17.3.1929

Uutisrakennuksia nykyjään maalattaessa on kaikki värien määrääminen jäänyt yksinomaan arkkitehtien monopooliksi, kun sensijaan ennen tämän ammatin suorittajat itse määräsivät ja asettelivat värit, asianomaisten huoneustojen omistajain kanssa neuvoteltuaan. Onkin luonnollista, että työn suorittaja, joka yhtenään on tekemisissä värien kanssa, kehittäen siten väriaistiaan käytännössä, pystyy paremmin asettelemaan sointuvia värejä kuin joku arkkitehti, viivapiirustaja, joka vain akvarelleilla jotakin joskus tuhertelee paperille, koskaan itse värittämättä mitään suurempia pintoja. Eräs wieniläinen arkkitehti kirjoittaa itse: ”Missä yhteydessä ylioppilaista, jotka polyteknikumissa 4 vuotta opiskelevat matematiikkaa, kuvaanto-oppia ja mittausoppia, sekä vähän lisäksi yhteiskuntaoppia ja oppia sementin ja tiilten aineista ja kaupasta - tulee niin yli kaiken tietäviä maalareita, puunveistajiä ja tapisoitsijoita?”

Sitä sopii todella kysyä. Muita ainakin Suomessa he esiintyvät niin etevinä värien tuntijoina, ettei muilla mitään sanomista. Ja minkälaisia värejä he sitten ihmisten huoneustoihin asettelevat? Joskus onnistuneitakin, mutta usein vallan kauheita. Eräässä uutisrakennuksessa, jossa tämän kirjoittaja työskenteli, maalattiin ovet kylmällä, sinisenharmaalla värillä, jommoista ei yksikään maalari olisi halunnut huoneensa oviin. Samassa rakennuksessa teki maalari - etevä ammattimies - rappukäytäviin värimallin, joka oli kaunis, ja osoitti hyvää värimakua. Mutta sitten tuli arkkitehti ja hylkäsi suoralta kädeltä tämän hyvän värinäytteen ja asetti tilalle likaisen savenharraaan värin, joka pilasi koko käytävät. Eräässä toisessa talossa onnistui arkkitehti saamaan rappukäytävien oviin verrattain hyvät värit, mutta sitten pisti hänelle päähän, että joitakin listoja ovissa oli maalattava heleänpunaiseksi. Seuraus oli, että tämä loistava punainen hävitti kokonaan sen hyvän värisoinnun, mikä ovissa ilman sitä olisi ollut. Näillä "värimestareilla" ei yleensä ole mitään varmaa värimakua, vaan hapuilevat he värivivahduksia etsiessään sinne ja tänne. Milloin he asettelevat sameita, hallanpanemia värejä, milloin taas aivan raakoja ja moukkamaisen räikeitä. Värin syntyminen on sattuman varassa. Värejä lie eivät tunne edes nimeltään, vielä vähemmän laadultaan. Ainoastaan umbra on heille tunnettua, mistä lienevätkin sen värin kaikki saaneet päähänsä. Sitä he sitten tahtovatkin sekottelemaan kaikkiin mahdollisiin väreihin, vaikka se on vain eräänlainen päävärien samea yhdistelmä, ja eri värivivahdtikset syntyvät yhtähyvin pääväreistä. Itse he eivät minkäänlaista värimallia voi aikaansaada, vaan täytyy siinä sittenkin olla mukana ammattimies, maalari, joka saa harmitella ja tuskailla, kun tuntimäärin täytyy tuhrata värimallin kanssa, jonka värimakua omaava ammattimies tekisi muutamassa minuutissa. Väriin pitää sakottaa ja sotkea kaikki mahdolliset värit, ja värispesialisti ei tiedä itsekään mitä hän oikein tahtoisi. Hän katsoo pää kallellaan, toinen silmä sirrissä seinään tai oveen lykättyjä väriläiskiä, ollen tärkeän näköinen, muttei saa itselleen selväksi minkälainen värin pitäisi olla. "Pannaan nyt vähän tuosta ja vähän tuosta", hän sanoo, osoittaen maalarin eri väripurkkeja, ja niin jatkuu tämä väreillä leikkiminen, kuten sanottu, tuntimäärin. Tuloksena on sitten joku samea sekotus, joka on olevinaan kehittyneen värimaun tuote. Ja suuri yleisö saa tyytyä näiden väridiktaattorien määräyksiin, vieläpä jotkut uskovat, etteivät muut värejä osaa asetellakaan kuin arkkitehdit. Taitavan, värimakua omaavan maalarin asettelemana kuitenkin syntyy paljon parempia värisointuja. Kaikilla maalareillakaan ei tosin ole hyvää värisilmää, mutta kaikki eivät värejä sekoittelekaan. Kaikki arkkitehdit kuitenkin tuppautuvat värejä asettelemaan, vaikka ovat aivan ulkopuolella sen ammatin, ja useassa tapauksessa värimakua vailla. Suuren yleisön tulisi irtautua tästä arkkitehtien diktatuurista, ja asetella värit huoneustoihinsa yhdessä maalaustyön suorittajan, ammattimiehen kanssa.

- Maalari

Scheffer: Anmärkninhar Öfver Herr Nicolai Seländers Svar på trenne af Kongl. Vet. Akademien förestände frågor(Osa artikkelista; ensimmäinen kysymys)

Kongliga Vetenskaps-Academiens Handlingar, Januar. Febr. Mart. 1750

Upsatte af Henr. Theoph. Scheffer.

Ibland de frågor, som Kongl. Vet. Acadernien, - vid slutet af sistaa qvartalet för år 1739, förestalt til uplösande, äro ock desse följande

1. Om någon kan hitta på en sådan färg här hema i landet, som i godhet och pris kan svara emot Bresilien?

3. På hvad sätt den såd, som intet år ri-torr, i många år må kunna aktas, utan at taga någon skada?

7. Huru en sådan lykta ml kunna redas til, at liuset kan deruti brinna om nattetid under vatnet i en sjö, och spledes med skenet locka in fisken uti någon behåndig fiske-bragd?

Uppå dessa frågor har Herr Seländer hehagat svara, och kunna hans tankar läsas uti det så kallade Hamburgische vermischte Bibliotheque, första Bandet, sjette flycket, N:o V, tryckt i Hamburg, år 1743.

Jag är försäkrad, at det fågnar Kongl. Vet. Academien äfven så högt som mig, at Herr Seländer fastän främmande, behagat göra sig möda med at gifva Academien någon uplysning förenåmde mål, hvilket ock Academien lärer med mycken ärkänsla anse.

Och ehuruväl jag måste bekänna min oförmögenhet at kunna gifva något ytterligare ljus åt dessa Spörsmål; har jag dock tyckt mig böra dcrvid göra följande Anmärkningar, hvilka jag til Academiens skärskädande hermställer.

Hvad den första frågan angår, så år Brassilie-färgen åtskillig, i anseende til Brasillie-trädens olikhet, af hwilka färgen tilredes. Dock äro deraf i synnerhet tre slag. Det första rödt Brassilie-träd det andra gult, hvilket färgare kalla Gelbholtz, och allmanheten gul bresillia, emedan den gifver gul färg. Det tredje, Campegge-eller Campeche-träd, som färgare kalla Blauholtz: på Svenska plägar det gemenligen kallas brun bresillia. Det gifver en violett färg, men vändes med koppar til blått och med jern til brunt och svart. Alle desse Brassilie-färger, så väl som alle andre färger, hvilka af här i landet bekante Indianske trän tilredas, äro oäkta, det är, obeständige i bruket, både för Solens ljus och luften, fastän de väl kunna fästas vid ull, så at de i klädes-valkningen icke gå ut, men rön och förfarenhet visa dock, at sådane kläden lika fullt af Solen och luften ändras. Icke så, at Solen loffar färger ifrån tyget, som år dermed färgat, utan allenast at sjelfva tincturen ändrar sin art, så at den reflecterar andra strålar än tilförebe, hvilket at förhindra ännu aldrig något medel är up funnit, utan sättet at så för Solen beständiga färger på kläden, Silken och annat, är, at färga dem med sådana färg-stofter eller tingerande ämnen, hvilkas tinctur är af naturen beständig mot Solen och luften.

Herr Seländer synes i sit Svar förnämligast hafva afseende på den röda färgen. Han påstår at utur Mineral-riket äfven såväl som utur de andra natursens riken kan fås en röd färg, både at färga och måla med.

Det röda Email-glaset, som beredes af Guld-nederslag, kalladt purpura mineralis, är alt sedan Kunkels tid bekant, och förutan af andra, i den almänt bekante Tractaten, kallad Sol fine veste tydeligen beskrifvit. Men så högt des kostnad öfveritiger Brassilie-färgens, så olika är det ock til nyttan. Aldrig kan sådant gods, som ull och silke, hvartil Brassilie-träd brukas färgas- med purpura minerali, hvilken i eld påsmältes. Om ock af Guld, i skarpa vätskor uplöst, en tinctur skulle kunna fästas på sådana tyger, hvarom Herr Seländer likväl icke nämner, blefve dock kostnaden så odrägelig, at Brassilie-färgen och purpura mineralis aldrig lära kunna sättas i jämförelse mot hvarandra. Icke eller har han visat, huru utur Guld, röd Tenn-granat, Koppar eller Koppar-aska, rödt Koppar-glas, Meniun, Rubin, Granat, Röd-krita, Blodsten, Sinople, Braun-roth, Colcutor Vitrioli och flera röda jern-kalker, Cinober, Mercurius ruber, Magisterium Marcasitæ, Antimonium solare, flores Antimonii rubri, Cobolt-blüte, Roth-gullen-erts, Sandaraca mineralis, gjord röd Arsenic ock flera dylika eller andra Mineralier, kan dragas någon röd tinctur, hvarmed Ylle, Siden, Camel-garn, Bomull, Nettel-duk eller Linne kunna färgas röde, utan bekommas altid sådana tincturer utur växter eller Insecter, fästan alun, kalk, fure spiritus, vitrioler, och på åtskilligt sätt i vätskor uplöste metaller och mineralier äro oumgängelige, och tjäna så väl til färgernas fästande uti godset, som ock til deras förhöjande eller vändande i den färg som åstundas

.

Til at göra mina tankar så mycket tydeligare; bör jag uttyda hvad jag här menar med färga, i hvilken mening det ock allmänt tages, nåmligen: at tincturen, som reflecterar ljuset, går in i det färgade godset, så at alla godsets delar sedan äro til deras utväxtes anseende lika synlige i den färg dem är gifven, som de förr voro i deras naturliga färg eller hvithet, innan de blefvo färgade. Hvaraf följer, at färgen ej eller kan afsköljas med rent vatten. Men då allenast något sitter såsom pulfver utanpå hären eller trädarna, som täcker deras yta, kvilket pulfver dock kan afdammas, eller afsköljas eller ock, när färgen är allenast med oljor, gummis; eller lim fast-torkad, kallar jag det ej färgadt, utan impasteradt, måladt eller anstrukit. På detta senare sättet tryckas figurer på åtskilligt gods, med mineral - och jord - färdger, blandade med oljor eller limagtiga vätskör. Men uti rätta Cattuner äro blommorna infärgade, de gula på hvit botten dock merendels undantagne.

Hvad Cochenillen beträffar, så är bekant, at des färg i skönhet vida öfvergår Brassilie-färgen, och derhos är för Sol dela luft aldeles beständig, men hvarken Tyskland eller Sverige askar detta Insect, utan, så vida man ännu vet, Indierna allena.

Vid Ultramarinen bär jag ej förbi gå, at des färg icke är i elden beständig, utan äfven såväl som Lazur-stenen, hvaraf den är beredd, har fin blånad af koppar, uplöst af naturen i en kalkagtig art, hvilken färg de, så väl som berg-blå, koppar-gröna och flera sådana, förlora, både uti åtskilliga syror och genom glödgnings-hetta eller calcination.

Här borde väl anföras, hvad som vore at märka vid Turcos- och Saphir-glas-flussars småltande, som hafva deras färg af koppar, hvarom Neri och Kunkel skrifvit; men det är för längt ifrån ändamålet af Kongl. Vetensk, Academiens fråga.

De i Frankrike så kallade Grains d'Ecarlate eller skarlakans-båren, eljest Coccus och grana kermes, hvilka böra rätteligen föras til djur-riket, men ej til växt-riket, emedan de äro Insecte-hus, hvilka fostras på vissa växter, lika som Gall-äplen på löfven; frambringas icke eller här i landet.

Safflor eller vild-saffrans blomor, flores Chartami, öfverträffa väl ganska vida Brassilie-fårgen i skönhet, men ännu mera i kostnad. Til e skålpund silkes färgande af lika full färg, fordras 16 gånger så mycket safflor i vigt, som af Brassilie.träder, och kostar åtminstone dubbelt, så at safflor-färg är 32 gånger dyrare än Brassilie til lika mycket silkes färgande af hvardera, förutan Citron-saft, Alcali, och flere kostnader, i synnerhet vid den svåra tvättningen. Desutom har H. Seländer sielf rätteligen anmärkt, at ylle ej kan färgas dermed. För Solen och Luften är denne färg lika obeständig som Bressilie-färgen, men i alt öfrigt är ingen likhet.

Ibland krapp-arter gifver väl den Zeeländska en rätt vacker färg, och allesammans gifva de beståndigaste färger ibland alla röda färg-stofter, både för Sol, Luft, tvättning med tvål och såpa, med mera; men de växa icke, åtminstone af sig sielfve, hos oss. Ehuruväl krappen, genom god skötsel, skulle kunna trifvas så väl på våra öar Gottland och Öland samt flerastädes, som den på Nederländske Zeland, väl icke utan årligt arbete, men ej eller utan stor vinst och nytta fortplantas.

Madran, hvilken redan växer vildt på dessa öar, är väl af krapp-art, men gifver icke vacker röd färg, i synnerhet på annat än ull, hvartil allenast den bäste krapp kan brukas, men ej den så kallade Färber-röthe.

Rödbeta stämmer väl öfverens med åtskilliga rön, at det skulle kunna hända, som H. Seländer säger, den gofve en röd färg, men den är här ingen infödd växt, utan fordrar mycket arbete och är kinkog, i synnerhet deruti, at ofta minsta delen eller ingen af dem blir röd, utan måstedelen bleka, så at de gifva liten eller ingen färg, hvarföre jag ej eller kan vänta någon nytta af at anställa många försök med deras plantering, utan håller jag för rådeligare, at bruka jorden til och använda arbete på krappen än på rödbetorna til detta ändamålet.

Jag kan altså ej se at denna fråga är ännu fullkomligen besvarad genom någon af de föreslagne färg-stofter, emedan alle vore Kongl. Vet. Academien förr bekante och längst för detta här i Landet brukte; större delen likna aldeles intet Brassilien, och så eller nästan inga deraf äro vårt Lands alster.

Det är bekant, at af länglig tid tilbaka är i Wester-Götland, genom urin, lika som orseille, beredd en röd färg til tämmelig myckenhet, af mossan Lichen, Lin. Flora Suec. 942., med hvilken gemene man der i orten färgar rödt, varandes denne färg så vacker, men beständigare än Brassilie-färgen. Men emedan denne växt är ibland Cryptogamis, så lärer vara svårt at finna medel til des förökande och fortplantande til så stor myckenhet fom kunde behöfvas.

Om hos oss den bästa krapp-art planterades, sköttes och framalstrades i tilräckelig myckenhets kunde måst, med cochenillens tilhjelp, Brassilie-tråden umbäras, hvilka måste dyrt köpas utifrån, och dock gifva oäkta och falska färger. I stället för det gula trädet hafve vi i Landet redan fullkomlig tilgång på åtskilliga växter, hvilke äro bekante at göra samma och bättre tjenst: äfven til svart i stället för Campeche-trädet, hvilket ock är falskt.

[---]

Ulkomaan uutisia. Tanska. (Väriaineiden puute)

Suomen nahkurilehti 5, 1916

Väriaineiden puute vallitsee Tanskassa, tuottaen suuria vaikeuksia teollisuudelle. Suurella tarmolla on ryhdytty kotimaisesti puutetta poistamaan. Köpenhaminan Teknillisen Korkeakoulun professorit Biilman ja Naaschou kuuluvat keksineen menettelytavan, jonka avulla väriaineita voidaan valmistaa tähän asti tuntemattomalla tavalla.

Ulkomaan uutisia. Valkoinen kenkämuoti Amerikassa.

Suomen nahkurilehti 5, 1916

Eräs kuuluisa amerikalainen kenkäliike kertoo että tänä vuonna tulee valkea kenkämuoti vallitsevaksi kevät-, kesä- ja syksykaudeksi. Luonnollisena syynä siihen on väriaineiden puute. Amerikalaiset tehtaat ovat erinomaisella menestyksellä ilmoitusten, kenkänäyttelyiden kautta, aistikkailla kokoelmilla ja kauneilla malleilla, onnistuneet voittamaan yleisön mielipiteen.

Huolimatta chewron puutteesta käytetään vieläkin nahka-pukuja ja hattuja.

Tehdas parkkihapon valmistusta varten.

Suomen nahkurilehti 5, 1916

(S. H.) Muuan turkulaisteu liikemiesten yhtymä suunnittelee nykyisen parkkihappotehtaan perustamista joko Mikkeliin tai Savonlinnaan. Ensinmainitulla paikalla on äskettäin käynyt yksi asianharrastajista joka on tarkastanut erinäisiä tarkoitukseen sopivia tontteja sekä keskustellut kaupungin johtohenkilöiden kanssa. Parkkihappoa valmistetaan, kuten tunnettua, pajunkuoresta, minkä vuoksi tehdas aijotaan perustaa sellaiseen seutuun, missä on runsaasti pajuja. Tässä suhteessa olisi Mikkeli edullisempi kuin Savonlinna, minkä vuoksi on todennäköistä, että tehdas perustetaan Mikkeliin, jos sieltä vain saadaan tontti kohtuulliseen hintaan. On. ajateltu että tehtaan valmistus saataisiin miljoonaan kiloon pajunkuorta.
- Tur. S:t.

Myrobalanit.Niiden eri laatuja ja ominaisuuksia.

Suomen nahkurilehti 5, 1916

Koska myrobalaneilla on merkitsevä asema nahkateollisuudessa käytettävien parkitus ainesten keskuudessa sekä Amerikassa että Europassa, niin lienee mielenkiintoista tuntea niiden alkuperää, laatua ja ominaisuuksia koskevia yksityiskohtia.

Myrobalaneja koskevasta menettelytavasta Itä-Intiassa kertoo Intian Forester lehti: Ensiksikin huomautetaan että myrobalanit ovat erilaisten itäintialaisten terminaali puiden hedelmiä, erittäinkin Terminalia Chebulan, joka kasvaa noin 15 mtr. korkuiseksi. Itä-Intiassa löytyy kuitenkin useita alueita missä puu ei kasva kuutta metriä korkeämmäksi. Se menestyy parhaiten 1200—1500m. korkeudessa meren-pinnasta, ja tulee 100:kin vuoden vanhaksi, kantaen hedelmiä säännöllisesti vuosittain 15:sta ikävuodesta alkaen.

Huhtikuun alussa näyttäytyvät ensimmäiset lehdet, jonkun ajan kuluttua kukat. Toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa jo nuoret hedelmät.

Hedelmät, pähkinät tai pavut, joilla nimillä nahkurit ne tuntevat, myydään huutokaupalla niiden vielä puissa ollessa. Enimmin tarjoava korjaa ne lokakuulla. Poimimisen toimittavat alku-asukkaat. He kuljettavat hedelmät lähimpään katos- tahi varastopaikkaan, missä ne mitataan ja eritellään. Sadon korjaus kestää neljä viisi kuukautta, kunnes kaikki pähkinät saavuttavat hyvin keltaisen vivahduksen.

Jokaisessa varastopaikassa on erikoisesti, ruohosta, pölystä y.m. puhdistettu kuivausmaa, Siihen tasaisesti levitetään nyt hedelmät. Joka kolmas päivä käännellään niitä että ne saisivat yhtä paljon auringonvaloa. Tämä kuivaaminen on hyvin tärkeä. Sillä sen kunnollisesta ja oikeasta suorituksesta riippuu tavaran kauppa-arvo. Kuivausaika kestää noin 10—30 vuorokauteen, riippuen ilmasta ja kuivauspaikasta. Erikoisesti suositaan vuorisia seutuja, sillä ne lämpiävät enemmän päivällä ja säilyttävät lämmön vielä useita tunteja yölläkin. Tällaisilta kuivauspaikoilta sekoutuu joukkoon usein pieniä kiviä. Niihin eivät nahkurit suinkaan ole tyytyväisiä. Niitä tavataan kuitenkin ainoastaan halvemmissa lajeissa.

Aivan erikoisesti ovat hedelmät suojeltavat sateelta, muutoin tärveltyisi juuri ne ominaisuudet, jotka nahkateollisuudelle ovat tärkeimmät. Siksi ne kuljetetaankin katoksiin sateen uhatessa. Täysin kuiva hedelmä on niin kokoon kutistunut että se on vaan puolet entisestä koostaan.

Mieltäkiinnittävää on kuulla mitä viranomaiset vastaavat siihen kysymykseen, josko myrobalanein saantia voi pitää pysyväisenä. He arvelevat että Terminalian luonnollinen kasvullisuus on yleensä hyvä ja uudet sadot loppumattomat. Kun taimi vaan on itänyt, kehittyy se varmasti. Puun sitkeähenkisyydestä osoitteeksi voidaan mainita etfei usein sattuvat metsäpalotkaan saa aikaan mitään pahempaa vahinkoa. Etenkin nuoret puut pian virkoavat eloon sellaisen jälkeen.

Markkinoilla on saatavissa useampia muunnoksia myrobalaneista Nimet useinkin sen paikan mukaan, mistä ne ovat kootut. Parhaiten tunnettuja ovat Bhimley, Rajepore, Jubblepore, Vingoria, Keski—lntia ja Kalkutta, joihin kuuluvat lajittelut N:o 1 ja N:o 2 Madras ja Faircoast ovat numeroimattomia. Itä-intialaisia nimiä ei aina käytetä, joskus vain nimien alkukirjaimia esim. B's merkitsee Bhimleytä, R's Rajaporesta ja J's Jubbleporesta j.n.e.

Valitut lajit poimitaan puista hedelmäin ollessa vielä vihreänä. Lajien N:o 1 ja N:o 2 pähkinät pudotetaan puista ravistamalla, jonka jälkeen ne lajitellaan. N:o 1 on tuore, hiukan värillinen hedelmä, ja N:o 2 on se, joka sisältää madonsyömän ja tummemman lajin.

Mutta Jubbleporessa on laji n:o2, joka ei muistuta viimemainitultakaan. Ne kuletetaan suurimmaksi osaksi Pohj. Amerikaan.

Mannermaa ostaa enimmäkseen "valittuja" pähkinöitä. Mutta useat niiden käyttäjistä ovat huomanneet etteivät ne ole sen hyödykkäimpiä kuin N:o 1. Se osoittaa että hedelmä tulee taninirikkaammaksi mitä kauimmin se on puussa, ja mitä kypsemmäksi se tulee. Kypsän hedelmän väri on kyllä paljon tummempi kuin "valituissa" lajeissa, mutta tätä väriä ei huomaa täysin kypsällä hedelmällä parkituissa nahoissa. On eräs toinenkin seikka huomattu. Monessa analyysissä (erittely) on näytetty toteen että sama lajikin voi olla tuntuvasti erilainen parkitusvoimaltaan ja vertailevissa erittelyissä ei voitu asiallisesti mitään huomata.

Useamman lajin parkitusvoima vaihtelee vuosi vuodelta vieläpä samalla myyntikaudellakin. Siksipä ei näytä olevan mahdollista myydä myrobalaaneja taniinipitoisuuden perusteella.

Mutta myrobalaneilla on muitakin arvokkaita ominaisuuksia kuin taniinipitoisuus, jotka todellisuudessa ovatkin aiheuttaneet niin laajan pähkinöiden käytön. Nahkateollisuudelle tärkeimmät ominaisuudet ovat: haponmuodostamiskykyisyys, paino— ja värityskyky. Eniten happoa muodostuu J's, B's ja R's lajeissa: Etenkin B' s laji antaa kaksi kertaa niin paljon kuin J' s. Kuitenkaan ei happo esiinny missään lajissa täydellisenä muussa tapauksessa paitsi silloin kun oikeat suhteet vallitsevat parkitsemisessa. Tällä ymmärretään, että tarvitaan 20—30 päivää saavuttaakseen perinpohjaisen käymisen parkitsemiselle. Paras lämpö extraktille vaihtelee 17—26° välillä. Kylmällä ilmalla tulee nahka usein löyhämäiseksi. Jos tahdotaan auttaa tätä myrobalaneilla eli kasvihapoilla voi se tapahtua vain siinä tapauksessa että lämpö saadaan nousemaan 17°C. Sillä on mahdotonta saada happoa esille vähimmässä lämpömäärässä. Toiselta puolen hidastuttaa kuumuus oikean happolajin muodostumista parkitsemisliuoksessa.

Käytettäessä myrobalaneja happamen liuoksen muodostamiseen, jauhetaan ne ja liuotetaan joko yksin tai sekoitettuna hemlokilla tai tammenkuorella. Saavuttaakseen paraimmat tulokset tällaisessa juoksevassa uuttamisessa annetaan liuoksen seisoa muutamia päiviä ja kerrostua 17—26° C. lämmössä, niinkuin jo ennen on mainittu.

Kaikkein uusin menettelytapa on sekoittaa myrobalanit jauhamalla jauhetun hemlokin tai tammenkuoren kanssa, On saatu selville että löytyy tuskin huomattava eroitus taniini prosentissa, ovatko myrobalanit jauhettuja tai ei. Kun pähkinät pannaan likoon kokonaisina, turpoavat ne tavallisesti alkuperäisen kuivaamattoman hedelmän kokoisiksi. Joll'ei löydy varmasti kuivaa säilytyspaikkaa myrobalaneille, ei niitä pidä jauhaa ennen käyttöä, sillä ne imevät itseensä pian kosteutta.

Jos tahdotaan saada nahka arvokkaaksi painoon ja ulkonäköön nähden, on laji J' s parasta. Vaalean kauniin värin saavuttamiseksi ovat kaikki myrobalanit sopivia. Silti on nahkurin käytettävä niitä varovasti, joskin ovat halpoja. Sillä ne, samoinkuin useammat parkitusaineet eivät kelpaa käytettäväksi yksinään ja liian suuressa määrin. Paras tulos saavutetaan sekoituksessa. Korkein määrä myrobalaneja on silloin 30% muihin aineisiin.

Ylipäänsä hyviä analyysejä kiinteistä ja juoksevista myrbalaneista osoittaa seuraava taulukko:

	Kiinteille %	Juokseville %
Kosteus	13,54	58,89
Kiinteät aineet	86,46	41,11
Kiinteät, liukenevat aineet	82,39	39,94
Liukenemattomat	4,07	1,17
Ei taniinipitoisia	27,94	14,22
Taniinia	54,45	25,72

Markkinoilla löytyy myöskin juoksevaa extraktia, joka sisältää keskimäärin 35% taniinia.

Modeer, Adolph: Rön och anmärkningar angående träbyggnaders anstrykning och bevarande för röta

Hushållningsjournal, helmikuu 1778

Då det inte rådde brist på byggmaterial, var färgning mest till lyst. Nu måste man kombinera det med nödvändigt bevarande av träet. Kyrkoherde Hedbergs artikel i mars förra året visar att tjära, som tidigare använts inte är det bästa. Dessutom 4 gånger så dyr som rödfärgningen. Rödfärgen har tidigare erhållits vid alun och svaveltillredning. Den man nu får vid skedvatten framställningen ger högre färg och spar både vitriol, urin, saltlake, rågmjöl, harts och linolja. När man jämför med den vita eller ljusaktiga färgen på stenhus, måste man vara missbelåten med rödfärgen. Den är inte vacker. Jag har använt alunslam och blandat små portioner i taget. Hartsen har jag uteslutit, men blandat i krita. Denna blandning är billigare än Hedbergs och lika säker. I alunslammet kan man blanda andra färger också, spanskgrönt, ljusockra, krita och brunrot. Oljefärger till ett värde av 1/2 tunna guld införs i landet. 3/4 kunde säkert besparas med vattenfärgerna.

Karttojen värittämisessä käytettävistä väreistä.

Suomen maamittari-yhdistyksen aikakauskirja 5, (lokakuu) 1895

Tämän aikakauskirjan numeroissa 3 ja 6 1894 ovat nimimerkit —f—f ja A. P:s käsitelleet vesivärien käyttämistä karttoja värittäessä ja kumpikin tehneet ehdotuksia sellaisten värien käytäntöön ottamisesta, joilla heidän mielipiteittensä mukaan on parhaat ominaisuudet: kestävyys ynnä juoksevaisuus ja jotka muutoin ovat sopivia esittämään niitä eri värivivahduksia, mitkä Maanmittaus-Ylihallituksen karttakaavassa 4 p:ltä Toukokuuta 1889 ovat määrätyt käytettäväksi. Tässä täytyy meidänkin puolestamme heti mainita, että ne värit, joita on käytetty painaessa äsken mainittua kaavaa, ovat vähimmin olleet siihen tarkoitukseen sopivia. Ensiksikin ei värien vivahdukset ole vastanneet sitä alkuperäistä mallia, johon painettu kaava perustuu eikä painaessa ole käytetty sellaisia värejä, jotka pysyisivät muuttumatta edes lyhempääkään aikaa. Niinpä on esim. kaskimaa, joka alkujaan oli aijottu karmiininväriseksi, painossa saanut hiukan vieraan vivahduksen sekä sittemmin muuttunut tuntuvasti, niin että se nyt jo näyttää joltain punasen ja keltasen sekotukselta. Tämä seikka sekä sekin, että muutamat maamittarit olivat siinä määrin ymmärtäneet väärin kaavan värien laadun, että olivat kaskimaita värittäneet jotenkin selvällä tievärillä, antoi aihetta Ylihallituksen kiertokirjeesen 15 p:ltä Lokakuuta 1894 ja samalla päätettiin ryhtyä tekemään jo sitä ennen puheenaolleita kokeita kaupassa löytyvillä vesiväreillä.

Seuraavassa tulemme tekemään selvää näitten kokeitten tuloksista, mutta sitä ennen tahdomme luoda lyhyen katsauksen vesivärien laatuun ja kestävyyteen yleensä sekä muutamien käytettäviksi mahdollisten värien ominaisuuksiin erittäin.

---

Vesivärit ovat alkuperältään mineraali-, kasvi- tai eläinkunnasta ja kussakin näissä löytyy joukko käytännössä esiintyviä värejä, jotka joko esiintyvät suorastaan luonnossa, tai joita valmistetaan keinotekoisella tavalla. Näistä ovat luonnossa löytyvät mineraalivärit kestävimpiä ja eläinkunnasta saadut muuttuvaisimpia. Kasvikunnan tuotteet taas ovat kestävyytensä suhteen edellisten välillä. Ja kaikissa kolmessa luokassa löytyvistä väreistä ovat luonnolliset eli alkuperäiset värit pysyvämpiä kuin keinotekoiset.

*) Sekä A. P:s että —f—f näkyvät luulevan että engl. emerald green on samaa kuin ransk. vert véronése; edellinen on tietysti ranskaksi vert éméraude ja suomeksi smaragdi vihreä. (Kts. tämän aikakauskirjan 3:a vuosik. siv. 202 ja 4:s vuosik. siv. 21.)Alkuperäisistä mineraaliväreistä mamittakoon tässä: lasuurikivi (lapis lazuli), ultramariini (Grenuine ultramarine), keltaokra (yellow ochre, jaune ochre) ynnä polttamaton sienna (raw sienna, terre de Sienne). Samaan luokkaan kuuluva, vaikka polttamisen kautta saatu, on poltettu sienna (burnt sienna, terre de sienne brulée).

Keinotekoiset mineraalivärit ovat saadut joko n. k. kuivan menettelyn (uunissa polttamisen), tai märän menettelyn (sakan muodostumisen vesiliuoksesta) kautta. Edellisiin kuuluvat muun muassa: vermilioni, kadmium keltanen (cadmium yellow, jaune de cadmium), ranskan sininen (french blue, 1. artificial ultramarine), n. k. uusi sininen (new bleu), kobolti sininen (Cobalt blue, bleu de Cobolt) ja viridiani (viridian, vert veronése),*) jälkimäisiin taas: aureoliini, kromi-keltanen (chrome yellow, jaune de chrome), sitruunakeltanen (lemon yellow), smaragdivihreä (emerald green, vert éméraude). Useita edellisiin kuuluvia värejä voidaan myöskin valmistaa märän menettelyn mutta siten saadut värit ovat ylimalkaan vähemmän kestävät kuin ne, jotka saadaan kuivalla menettelyllä.

Kasvikuntaan kuuluvista väreistä ovat alkuperäisiä: gummigutta (gamboge, gomme gutte) sekä indigo Keinotekoisia ovat taas n. k. lakat (lakes, laques), joita saadaan kuin huuhdotaan muutamia luonnossa esiintyviä värillisiä kivennäisaineita, joitten väri, ollen alkujaan kasvikunnasta, silloin eroaa. Tällaisia "lakkoja" ovat muun muassa engl. värit madder carmine, rose madder ja laque de garance.

Eläinkunnasta saaduista alkuperäisistä väreistä on mainittava joskus käytetty, yleiseen tunnettu sepia, sekä samaan luokkaan kuuluvista lakoista, tav. karmiini.

Paljon hämminkiä vesivärien kestäväisyyskysymyksessä on aikaansaanut se seikka, että ennen ylipäänsä on luultu tavallisen päivän valon vaikuttavan samalla tavoin kuin suoranaisen auringon valonkin, vaikka tietysti monta vertaa hitaammin. Oikeastaan eivät auringon valo ja tavallinen päivänvalo vaikuta väreihin likimainkaan samalla tapaa. Kuten varmasti tiedetään on valo nopeaa aaltoilemista jossain eeterimäisessä aineessa, jonka laatua ei kuitenkaan lähemmin tunneta, ja tämä eeterin aaltoileminen on jatkuva muissakin aineissa, joita valoaalto kohtaa. Valo-aallon pituus, olkoonpa valo sitten auringon tai muuta päivän valoa, on aina sama kullekin eri valolajille, kuten punaselle, keltaselle j. n. e., mutta heilahdusten nopeus on äärettömän paljon suurempi auringon valolle kuin tavalliselle päivän valolle. Valon vaikutus väriaineisiin on taas siinä, että valo hajottaa muutamia kemiallisia aineyhdistyksiä, varsinkin jos se on tarpeeksi intensiiviä, aivan riippumatta valomäärästä. Ne usein sangen erilaiset tulokset, joita on saatu tehdessä kokeita vesivärien kestävyyden tutkimiseksi, johtuvat suurimmaksi osaksi siitä, että on käytetty valoa, joka intensiteettinsä suhteen kullakin kerralla on ollut varsin erilaista. Lämpömäärälläkin on tällaisia kokeita tehdessä omituinen vaikutuksensa, jos kokeet tehdään suoranaisessa auringon valossa, mutta se on kuitenkin yleensä vähemmästä merkityksestä.

Paitsi hiilimustaa, ovat kaikki tavallisesti käytetyt värit n. k. yhdistettyjä aineita, s. t. s. kokoonpantuja molekyyleistä, jotka kukin puolestaan sisältävät useampia yksinkertaisia atoomeja. Kun valo-aalto kohtaa jotain molekyyliä, panee se tämän pienimmät osat (atoomit) liikkeesen, ja jos valo on tarpeeksi intessiivistä, voi molekyyli hajota alkuaineisiinsa, tai muodostuu silloin uusia yhdistyksiä, joten alkuperäisen yhdistyksen väri joko muuttuu tai katoaa. Se valo-intensiteetin määrä, joka tarvitaan hajoittamaan sellaisia värimolikyylejä, joita valo ylipäänsä voi muuttaa, on kullekin värille erilainen. Tämä huomataan varsin selvästi, jos eri väreillä väritettyjä paperiliuskoja pannaan rinnakkain intensiiviteetiltään yhtäläisen valon vaikutuksen alaiseksi; toiset muuttuvat silloin verrattain nopeasti, toiset hitaammin ja muutamat jäävät kokonaan muuttumatta. Mutta toisaalta jää usea niistä väreistä, jotka muuttuvat auringon valossa, aivan vahingoittumattomaksi päivän valossa, kestäköönpä valon vaikutus sitten kuinka kauvan tahansa. Tämä seikka on varsin tärkeä varsinkin karttojen suhteen, jotka oikeastaan sangen harvoin ja silloinkin varsin vähän aikaa tulevat auringon valon vaikutuksen alaiseksi. Yhtä tärkeää on tässä muistoon panna sekin seikka, että ne värit, jotka eivät muutu auringon valossa, eivät myöskään koskaan muutu tavallisessa päivän valossa, ellei muita syitä kuin valo ole vaikuttamassa.

Useimmassa tapauksessa vaikuttavat valon ohessa myös ilmassa löytyvä happi sekä kosteus värimolekyyliin, lisäten valon hajoittavaa tai muuttavaa vaikutusta. Voi siis tapahtua, ettei mikään näistä väriä vahingoittavista aineista pysty muuttamaan sitä vaikuttaessaan yksinään; sitävastoin voi muuttuminen helposti käydä päinsä jos kaksi tai useampia syitä vaikuttaa yhtä haavaa. Tutkiessa värien kestävyyttä on siis käytettävä valon, ilman ja kosteuden yhteisvaikutusta. Jos väri silloin pysyy muuttumatta, voi son kestävyyteen luottaa. Jos se taas näyttää muuttumisen oireita, on erittäin tutkittava, mikä näistä syistä on vaikuttavampi ja, jos värin käyttäminen on välttämätöntä, koettaa käytännössä poistaa muuttumisen vika niin paljon kuin mahdollista on.

Lyhyesti: värin muuttuminen, riippuen valolajista ja sen kemiallisesta vaikutuksesta (hapetuksesta, muuntumisesta tai hajoamisesta), molekyylin kokoonpanosta, värin alkuperästä (mineraalisesta tai orgaanisesta) ja lopuksi tietysti väriaineen laadusta.

Mainittakoon tässä vielä tulokset muutamista kokeista, joita eri henkilöt ovat tehneet Englannissa panemalla joukon värejä auringon valon ja ilman vaikutuksen alaiseksi.

*) Tulokset julaistu engl. lehdessä "Times" v. 18S6Mr. Simpson, Roy. Ing.*), on huomannut että 15 vuoden auringon valo ja täysi päivän valo tekevät väreihin seuraavan vaikutuksen:

Pysyivät täydellisesti muuttumatta:
Lemon Yellow
Burnt sienna
Vermilion
Prussian Blue
Cobalt
Ultramarine

Pysynyt vaalenematta, värivivahdus hiukan muuttunut:
Cadmium yellow
Rose madder

Hiukan vaalenneet:
Emeral green
Sepia
French blue

Tuntuvasti muuttuneet:
Gamboge
Chrome yellow

Kokonaan vaalenneet:
Indigo
Carmine

*) Julaisbi aikakauskirjassa Nineteenth Century v. 1886Prof. Rood taas oli huomannut 3½ kuukautta kestäneestä värien pitämisestä kesäisen auringon säteitten vaikutuksen alaisina, että*

Pysyivät muuttumatta:
Cadmium yellow
Cobalt
French blue
Smalt
New blue
Burnt sienna

") Tuo kaikille tuttu karmiiniväri, jonka molekyyli sisältää 9 atoomia hiiltä, 8 vetyä ja 5 happia, vaalenee auringon valossa kahdessa viikossa ja tavallisessa valossa muutamissa vuosissa.mutta että;
Chrome yellow sai hiukan viheriän vivahduksen,
Raw sienna vaaleni vähän,
Vermilion ruskottui hiukan,
Aureolin vaaleni vähän,
Emerald green vaaleni vähän,
Rose madder „ „
Sepia „ „
Prussian blue „ „
Gamboge vaaleni vähän; tuli harmaammaksi,
Indigo vaaleni jonkun verran,
Carmine „ kokonaan. *)

Fördelaktigt sätt at rödfärga trähus

Hushållningsjournal, lokakuu 1777

Koka 8 kannor vatten, 2 händer vitriol och 2 händer stött harts. Vispa i rågmjöl, så att det blir en tunn välling. Häll i finstött rödfärg och koka igen. Slå i ett kvarter linolja. Denna färg bevarar mot röta och torkar ett slagregn på en timma.

Värjätyn ja kiilloitetun kahvin tuonti. Keskuskauppakamari hyväksyy Turun kauppakamarin ehdotuksen.

Suomen keskuskauppakamarin tiedonantoja 9-10, (kesäkuu) 1921

Turun kauppakamari oli myös tehnyt muistutuksia värjätyn ja kiilloitetun kahvin tuontia koskevaan esitykseen, jossa ehdotetaan, että keskuskauppakamari ryhtyisi toimenpiteisiin värjätyn ja kiilloitetun kahvin tuonnin vastustamiseksi sekä levittämällä oikeita tietoja tällaisen kahvin kaupasta ja laadusta että koettamalla aikaansaada tehokkaita lainsäädäntötoimenpiteitä värjätyn ja kiilloitetun kahvin tuonnin ehkäisemiseksi tai ainakin rajoittamiseksi. — Keskuskauppakamari hyväksyi esityksen, mutta jätti valmistusvaliokunnan päätettäväksi, mikäli se koskee toimenpiteitä.

Beckman, Johan: Rön om krappens förbättrade bruk

Hushållningsjournal, syyskuu 1777

Vid Vetenskapsakademiens sammankomst i vår berättade Beckman om krappodling. Han har upptäckt att man kan torka rötterna i vanlig bakugn. Om våra färgare köpte roten hel och färsk, malde den själv, vore man säker på att den var oblandad. Man skall inte ta bort det tunna skalet. Kärnan i roten får inte bli svart, då den förlorar i färgämne. Redan när växten är gul innehåller den röd färg. Ger man den till kor blir mjölken röd. Becker menar, att tillsats av alun och vinsten inte är det bästa. Den syra dessa salter innehåller ändrar den röda färgen till gul och inte tvärtom, som menas av andra. Tillsats av alkali gör att man kan koka godset, vilket ger mera färg. Becker tvättar bort jorden, skär i stycken och krossar i en glasmortel. Värmer alltsammans och pressar genom linne. Han färgade flanell, som var betat i olika solutioner. Den vackraste gavs av tennsolution. Tillsats av coccinille ger klarare färg.

Japanese Process of Varnishing.

Manufacturer and builder 10, 1878

In 1873 Professor Rein, of Marburg, was sent by the Prussian Minister of Finance and Commerce to Japan, to study those branches of industry in whirls that people excel, and thoroughly examine processes of manufacture. Upon his return be gave a course of instruction in varnishing or japanning, to an employé of Messrs. Beuttemeueller & Co., from whose report to the Baden Minister of Commerce we abstract the following:

The course of lessons given by Dr. Rein lasted nine hours a day for six days. Dr. Rein filled up the intervals, while waiting for the work to dry, with theoretical instructions about the plants from which the varnishes are prepared, the method of preparing the different qualities, etc.

Japanese varnish is obtained from a tree, Rhus Vernicifera. This varnish tree, which is called Urishi naki by the Japanese, reaches a hight of 33 feet; and at the age of 40 years, the trunk is 40 inches its circumference, grows very slowly — about 13 inches per year. The wood is strong and heavy, has few branches, consequently very little foliage, and the tree is not very pleasing to the eye. The fruit resembles grapes, and grows in thick spikes on the branches. In October the fruit is ripe, and is collected in November to obtain from it a vegetable wax, known as Japanese wax. The tree is best propagated from the root shoots. It reaches its greatest perfection at its 18th year, and then produces the largest yield of lac or varnish. This is obtained by slitting the bark in a horizontal direction, and may be performed at any time between April and October; later in the year the lac is very thick and viscid, so that its collection is attended with much greater difficulty. The lac tapper carries his own peculiar bow-shaped knife, made for this purpose, with which he cuts a 2-millimeter slit in the trunk of the tree in a horizontal direction, and then draws the point of the knife threugh the cut again, to remove any chips formed by the first cut. This cut is made low down; on the opposite side of the trunk 13 or 20 cm. (6 or 8 inches) farther up, a second cut is made, then on this side again, and so on until the trunk has 6 or 10 such cuts. After he has cut 10 or 15 trees, he returns to the first tree and collects the sap oozing from the cuts, which sap is light gray, and thick; but by exposure to the air, it at once turns dark brown and afterward quite black. The crude lac is called Ki-urushi.

The tree is hacked in this way for 60 to 80 days, until it dies; it is then cut down, the wood chopped up and put in hot water, which extracts the last remnant of the sap. From the tree when cut down ¼ liter at moat of sap is obtained, and this forms the poorest kind of lac. The value of one hundred lac trees is about thirty to forty dollars.

The lac is purified in the following manner: It is first filtered through cotton stuff, ground on a paint stone like ordinary paints, mixed with water, and the water evaporated again by warming. The finer sorts are bleached in shallow dishes in the sun. The best kind is called Nashyi-urushi, the poorer kind Henki-urushi, the unbleached Jeshime-urushi. The black varnish, Roiro-urushi, is made from the crude lac, Ki-urushi. There are about 20 different kinds in the market, of which the above named are must used. The cost in Japan is; Nashyi-urushi $4.77 per lb.; Jashime-urushi, $1,65 per lb; Roiro-urushi $3.70 per lb. The Japanese varnishes are as often adulterated in the trade as wine in Germany (or milk with us).

The operation of varnishing is conducted totally different from whet it is in Europe. The Japanese apply their varnishes mostly to wood-work, less frequently to copper and unglazed stoneware and porcelain. When applied directly to tinware, the japan does not stick. The varnishes, when applied, are generally a brilliant black, dark colored, impure vermilion, or impure dark green, or dark gray. Pure light colors and white cannot be produced with Japan varnish.

The Japanese varnishers prepare their woodenware with the utmost care, the surfaces are smoothed and the chinks filled with cement. The ground coat is a mixture of Jeshime-urushi with paste; upon this is laid Japanese paper, rubbed smooth with a brush, and dried. Afterwards several very thin coats of the same varnish, now and then well dried, and after every coat, polished with Japanese carbon.

The drying is performed in is moist atmosphere. For this purpose they take a box that will shut tightly, sett the article to be dried in it, close the box and wet it on all sides with water. After 24 hours one coat is dried. If the article is to be black, it in now given a coat of black varnish, Roiro-urushi, but if it is to be gray or gray-brown, Jeshime-urushi is used instead, and if it is to be red, the latter varnish is mixed with vermilion. The appearances of gold and pearl are obtained by mixing real gold dust, or mother-of-pearl dust, with the varnish, whereby a beautiful effect is produced. It is then dried, rubbed down, and polished; and if there are gold, tortoise-shell, or mother-of-pearl decorations, another coat of azure varnish, Nashyi-urushi, is applied. Dr. Rein communicated other methods of japanning, the introduction of which in this place would lead us too far.

In applying their varnishes, the Japanese use broad brushes, the brietles of which are very stiff, and inserted in wood, just as the graphite is in our lead pencils. After long use the bristles get worn short, and the wood is cut away as in sharpening a pencil, exposing more of the bristles. A very fine piece of work receives 18 coats; these never fade with time, but rather improve, bear a high heat, and are totally unaffected by acids, spirits, and the like.

Notwithstanding it is not likely that the details of this process will be imitated here, on account of the labor required, and the want of the same materials used in Japan, it may be well for those prosecuting this business to receive the above information, as from it they relay obtain some useful hints.

Sateenkaaren värit.

Sosialisti 29, 5.2.1925

Yhdysvaltain maanviljelysdepartementin ilmatoimisto on pitkän aikaa toimittanut tutkimuksia, joiden tarkoituksena on saada mitatuksi päivänvalon intensiivisyyttä erilaisissa tilanteissa. Samalla kertaa on toimitettu toisia tutkimuksia, joiden tarkoituksena on saada selville, mitä ja miten ilma vaikuttaa päivänvaloon. Näiden yhteydessä ovat meteorologiset tutkijat herättäneet esille kysymyksen kuinka monta väriä voidaan erottaa sateenkaaressa.

Teoreettisesti käsittää sateenkaari kaikki ne seitsemän alkuväriä, joihin Sir Isaac Newton mielivaltaisesti jakoi spektrumin. Oleellisesti useammat ihmiset voivat erottaa sateenkaaressa vain neljä väriä, vain aniharvat korkeintaan viisi. Tämä johtuu siitä, että alkuvärien suhteen on olemassa huomatusti sekootusta ja väriyhdyntää, sillä valo ei tule yhdestä ainoasta pisteestä, vaan auringon erinäisistä pisteistä, koska auringon pisteet synnyttävät kukin oman värinsä. Toisekseen harvat vain pitävät indigoväriä erityisenä värinä, joka on toista kuin siniväri, vain harvat myöskin pitävät oransin keltaruskeaa väriä erityisenä värinä, vaan sekottavat sen muihin. Siten silmän[kän?] nähden ei eroteta muuta kuin neljä väriä, vaikka värejä sateenkaaressa onkin seitsemän. Värien luku ja niiden suhteellinen ala vaihtelee huomattavasti sadepisaroiden suuruuden mukaisesti.

Kuukin synnyttää sateenkaarin, mutta silloin värit ovat hämäriä, sillä valo joka niitä synnyttää, on liian heikkoa. Jos kuuvalo on kirkas, voidaan sen synnyttämässä sateenkaaressa huomata erityisiä värivivahduksia selvästikin.

Tarkalla tähystyksellä voi henkilö havaita sateenkaaressa neljä väriä, vaikka löytyy ihmisiä, jotka eivät näe muuta kuin kolme. Hyvä värien tuntija voi erottaa viisi väriä, jos tekee tarkkoja havaintoja.

Sätt att rödfärga träbyggnader

Hushållningsjournal, syyskuu 1777

I Uppland används rödfärg med tjära. Den nya metoden är att i rödfärgen blanda vitriol och urin, vilket anses beständigare. Den är även bevarande för eld. Kostnad och åtgång för ett hus redovisas.

Manufacture of Indian Ink.

Manufacturer and builder 4, 1870

A London journal gives the following detailed sketch of the method pursued by the Chinese in the manufacture of "Indian ink."

The materials from which the lampblack — one of the essential constituents — is procured, are placed in a furnace about a hundred feet in length, and five in breadth, along the sides and top of which it condenses. That which condenses at the extremity of the furnace is the best adapted for the manufacture of the ink, while the rest, which is deposited near the neighborhood of the combustion, is too coarse in grain to be employed for the purpose. This evidently results from two causes — one is the quality of the material, and the other the relative rapidity with which it is consumed. Having obtained the lampblack, the next step is to prepare a particular kind of paste or glue with which to form a compact and solid substance. The preparation of this glue requires a great deal of care, and is one of the most important operations connected with the whole process. The best description is made from the horns of deer. After removing the outer skin, the horns are macerated for a period of seven days in rice-water, and then subjected to a long and exhausting ebullition. It is only during the cold season of the year that this process is carried on, as hot weather would cause the fermentation of the glue and retard the operation. It mast not be imagined the lamp-black is fit for use directly it is taken out of the furnace. On the contrary, it requires to be sifted through silken bags, so that the grains may all be of the same size, or otherwise the ink would not be homogeneous. This preliminary condition being insured, a certain quantity of the glue is melted and poured over an equal quantity of the other ingredient, and the whole thoroughly kneaded and incorporated by the hands. Occasionally a small portion of Chinese varnish is added, and the mixture transferred to an iron mortar, where it is beaten up with some degree of violence. The whole of the value ef the future product depends, as is usual in all similar instances, upon the intimacy of the mixture, but, at the same time, the operation must not be protracted to too great a length. It is the duty of the manufacturer to time the process, and when, through negligence or ignoranee, the proper time has been exceeded, the error is rectified by enveloping the ink in paper, and holding it before is slow fire, which restores to it its elasticity and prevents its splitting. In spite, however, of this partial remedy, the ink so treated is never equal in quality to that which has not been subjected to such treatment.

From the mortar the mixture passes into the hand of the moulder. The moulds are formed of wood, with a cavity corresponding to the form it is desired to give to the ink. Within certain limits, the smaller the cakes the better, as there is less chance of their splitting or warping daring the time they are drying. Thus, the best cakes of Indian ink are never of a very large size. As soon as the cakes have acquired a firm and solid consistency, they are removed from the moulds and dried. Tho desiccation is effected by enveloping the ink in very fine paper, and surrounding it by cinders or powdered chalk. When the latter desiccator is used, care must be taken that it does not abstract the humidity from the cake with too great rapidity, or the latter will become brittle and lose its superior quality. The cakes, together with the absorbent envelopes, are placed in a small stove, and kept exposed to a gentle heat for several days. Some manufacturers do not take the trouble to perform this last drying process, but leave the cakes to dry by simple exposure to the air.

In order to impart an agreeable odor to the production, the Chinese add a small portion of musk and camphor, from the Isle of Borneo, two articles which are exceedingly dear in the Celestial Empire. Ordinary Chinese ink for home use is not scented in any manner whatever. The gilded mystic letters that are so attractive to young pupils and students are first formed by the action of the mould. When the cake is dry, the letters are traced over with a solution of gelatine in water, and the gold or copper is laid on with a fine brush.

How to Paint Brick Buildings.

Manufacturer and builder 4, 1870

In all our large cities, brick must continue to be the article most in use for constructing the walls of buildings, for the reason, if for no other, that the laws forbid the use of more combustible materials. The porous nature of this material and the mortar in which it is laid up is the only serious obstacle to its entire success as a building material possessing the grand requisites — beauty, durability, and economy.

The moisture of our winter atmosphere, with the changes of temperature, are continual causes of the disintegration of exterior brick surfaces. The water which during a thaw or winter rain-storm finds its way to all the exposed interstices of a wall, and the freezing temperature, which so quickly succeeds, destroy the cohesion of the particles. The great desideratum in this connection is some material which, being applied at not too great a cost, shall render the exposed portion of the surface entirely water-proof. Up to this time oil painting is the only process which has been in any degree auccessful; and this brings us hack to the important question, "How to paint exposed brick surfaces?" Pure white-lead is of all known pigments the most expensive and least durable for this purpose. It soon disintegrates under the influence of sunshine and storm, and loses whatever water-proof character it may have possessed when first applied. Therefore, it should not be used on brick-work except when a white surface is absolutely required.

It must be borne in mind that paints are durable mainly because of the water-proof quality of the oil in which they are used. The natural pigments — called ochres: or earth-paints - do not in any degree act upon the oil; while others, as white-lead and the chromates of lead, do affect the oil chemically, and impair in a measure its tenacity or water-proof quality. When work is painted simply to preserve it from the action of the weather, color and appearance are frequently unimportant considerations; and whatever material will most economically realize the desired result is most desirable. The deposits of ochre were deposited in ages long past; and it is reasonable to suppose that if these materials had been liable to change, the change would have taken place during the ages that they remained unappropriated to the use of man; but experience touches that they are not subject to those changes which belong to most of the artificial products used in painting.

These premises being admitted, it follows that the natural pigments are not only the most economical but the most durable for painting brick houses. It is an important question how and where time proper materials can be obtained with a fair prospect of tolerable if not absolute purity. As a rule, the respectable, established master-painters of the cities use the very best materials; but outside the cities the services of city skilled workmen are not readily obtainable, and time owner must avail himself of such labor as he can command. It is not safe to purchase a package of paint which does not entry with it the name of some respectable manufacturer as it guarantea of its quality.* The writer's experience demonstrates the fact that the most durable paint for brick-painting is a mixture of finely-ground French yellow ochre mixed with an equal quantity, by weight, of American white zinc. The color is a soft shade of buff, most pleasant to the eye, and permanent to the last degree both in color and material. Venetian red, an artificial ochre, or red oxide of iron, is in common use; but it does not hold oil like the yellow ochre, and makes a coating far less water-proof. It is a seemingly durable mint, because the stain which it imparts to a porous surface remains long after the oil has been washed away. It can not be used with white zinc, because of the unsuitable pink tint which it produces; and because this pigment, (Venetian red,) when tinted with white, becomes highly fugitive in color.

The condition of the wall is also very important in painting brick surfaces. The work should be done in dry, warm weather, when the moisture which bricks absorb during the winter and spring seasons has dried out; otherwise the paint will not be apt to adhere tenaciously, but will scale or peel off. The joints in the stone coping on brick walls require constant looking after. These should be made absolutely impervious to water by the application of a mass of soft paint-skins both on the top and edges; and when this hardens to the point of cracking, it should be removed and renewed. Mortar and cement for such purposes are altogether useless. The joint, too, between the wall and the coping underneath should be well filled wills paint-skins before painting; for, no matter how water-proof the surface may be, if the water be allowed to percolate through the joints in the coping, the integrity of the wall will be destroyed.

A paint, into which carbolic acid enters as one of the component parts, has recently been discovered, and some exposed brick walls of censidereble extent have been coated with it. It is now undergoing the test of time and atmospheric changes. The inventor has not a shadow of doubt of its entire success; but declines to put the material upon the market, until by actual trial its durability shall have been demonstrated. If the hopes of the inventor should be realized, the question, "How to paint brick houses?" will receive a new and satisfactory solution. In the mean time, it will be well to bear in mind the fact that good results in painting are possible only by the use of good materials. The best of the kind are always the cheapest.

Färg av den blå varianten styvmorsviol

Hushållningsjournal, toukokuu 1777

Denna växt är så vanlig, att våra berg är övertäckta med den. Dock vet jag ingen som använder den till något, därför vill jag berätta om, vad jag funnit den duga till. När blombladen stötes och pressas genom ett linkläde, får man en färg, som liknar lacmus. När denna färg strykes på papper, blir den lika blå, som de pärmar disputationer och tal är inbundna i. Även ullgarn, som legat i alunbad, får en bestående blygrå färg. Blomvippan kokad med linne ger en blekgrön färg. Blåtåteln ger en mörkröd färg, som dock inte är beständig.

Tampereen wäritehdas.

Satakunnan Sanomat 106, 19.9.1916

Ensimäinen suomalainen yritys alallaan.

(S. H.) Tähän asti omat suomalaiset teollisuuslaitokset käyttäneet yksinomaan ulkomaalaisia wäriwalmisteita. Wasta wiime kesäkuussa perustettiin kotimainen wäritehdasyhtiö, nim. Wäriteollisuus Osakeyhtiö Tampere, 200,000 markan pääomalla. Yhtiö osti Näsijärwen oluttehtaan rakennukset ja muodosti niistä wäritehtaan. Heinäkuun 6 pnä onnistui ensimäinen yritys walmistaa kotimaassa wäriä ja sittemmin on päästy niin pitkälle, että tehdas nyt jo on walmistanut monia satoja kiloja wäriä, etupäässä mustaa, jota jo on ollut käytettäwänä miltei kaikissa maamme puuvillatehtaissa. Tosin walmistus wielä on werrattain wähäinen, noin 80 kiloa päiwässä, mutta kohta kun jo hankitut uudet wärkattilat on saatu paikoillensa, woidaan walmistus kohottaa kolmeen sataan, hädän tullen 500 kiloon wuorokaudessa.

Paitsi mustaa ja siitä laihoissa hauteissa saatawia kauniita harmaita wärejä, on tehdas walmistanut myöskin ruskeita puuwillawärejä, erästä laatua kotimaisistakin raaka-aineista. Muitakin kotimaisista raaka-aineista walmistettawia wärejä on kokeilujen alaisina.

Myöskin willawärejä on tehtaassa walmistettu paria lajia kaunista keltaista, joita woidaan käyttää myöskin paperin wärjäämiseen.

Raaka-aineet tuodaan etupäässä ulkoa; wain eräänlaista ruskeata walmistetaan kotimaisista raaka- aineista, mutta toiwotaan wastedes woitawan walmistaa muitakin wärejä oman maan raaka-aineista.

Yhtiön osakepääoma on 200,000 markkaa. Sen toimeenpanemana johtajana on insinööri W. M. I. Wiljanen ja apulaisjohtajana insinööri K. Franck. Johtokunnan puheenjohtajana on kauppaneuwos Alfr. Wiljanen Äetsästä.

At på tråd och linne sätta en svart färg, som varken ändrar sig eller svärtar ifrån sig

Hushållningsjournal, maaliskuu 1777

Spansk gröna kokas i vatten och betan, som skall färgas lägges i och kokas under flitigt vändande. Gul och brun bresilja blötes och kokar en timma och silas. Häri lägges tråden eller linnet och kokas ¼ timme. En sådan färgad tråd kan vid många tillfällen göra gagn för silke.

Rafael Laurén: Kemian merkitys.

Salmetar 69B, 29.6.1916

Kirj. Rafael Laurén.

Jos meidän päiwinämme tulee kysymykseen tieteitten kunnia ja loisto, niin kääntyy katse ehdottomasti luonnontutkimukseen ja tähän perustuwaan tekniikkaan. Luonnontutkimusta harjoittawista tieteistä taas on kemia se tiede, jonka alueella tekniikka ja teollisuus pääasiallisesti nykyään liikkuu ja tulee liikkumaan, sen huomaa sanomalehtiä seuraawa maallikkokin monesta tiedonannosta m. m. niistä tuhansien markkojen lahjoituksista, joita tehtaamme tekewät koelaboratoriota warten. Koska, näin ollen, arwelen arw. yleisöä intresseeraawan tietää, mitä kemia on ja mitä kemistit maailman menossa merkitsewät, niin pyydän esittää seuraawaa. Esitykseni ei tule olemaan täydellinen, sillä täysin woidaksemme osottaa, mitenkä tärkeän roolin kemia ja kemian tutkijat omat näytelleet ja näyttelewät maailmassa, pitäisi meidän läpi käydä koko kemian historia. Kun tämä tietenkään ei käy päinsä, niin rajoitun tuomaan esille muutamia hajanaisia - rauhallisilta alueilta otettuja - esimerkkejä mainitsemieni tiedemiesten toiminnasta.

Ensiksi walitsen keinotekoisen silkin. Vaatetukseen käytetyistä raaka-aineista on täydellisin silkkimadon kutoma lanka. Se on kiinteää, kestäwää ja kiiltäwää sekä kahisewaa, joka wiimeksi mainittu ominaisuus lienee naisille suuresta mertityksestä. Silkillä on wain yksi wika: se on kallista.

Kun silkkimadon rawintona yksinomaan owat kaswinsolut, joita se eräänä kehityksensä ajanjaksona muodostaa silkiksi, niin on silkin alkuperänä soluseinämien pääaines-osa: selluloosa, jota on puussa, oljissa, hampussa, puuwillassa. Tähän selluloosaan kiintyi huomio keinotekoisen silkin keksimispuuhissa. Ja todellakin: käyttämällä selluloosaa raaka-aineeena onnistuttiin walmistaa keinotekoista silkkiä. Tämän walmistustawan kannattawuudesta saa käsityksen, kun kuulee, eitä yhdestä kuutiometristä puuta woidaan walmistaa keinotekoista silkkiä 4,000 markan wieläpä 7,500 markan arwosta, riippuen silkin laadusta. Keinotekoisen silkin walmistaminen ulkomailla pitäisi olla kehoituksena meikäläisillekin selluloosatehtaille olla pysähtymättä puolitiehen: tuon raa'an kauppaselluloosan walmistamiseen. Saisimmepa mekin komeilla kotitekoisessa silkissä. Hm! Ehkäpä ei setään kotimainen tuote kelpaisi.

Toiseksi otan puheeksi kiwihiiliterwan. Kivihiilet owat jätteitä entisajan - miljoonia vuosia sitten olleen ajan - muhkeasta ja loisteliaasta kasvikunnasta, joka on hautaantunut maakerrosten alle ja sitten hiiltynyt, kuten puu hiilimiilussa, mutta paljon, paljon, paljon hitaammin. Kivihiiltä täytetään, kuten tiedetään, paljon polttoaineena. Jos kiwihiilet loppuisiwat, sammuisiwat tulet ja lamput maailmassa, koneet ja laiwat pysähtyisiwät, kaikki tärisisi liitoksissaan. Mutta muihin tarkoituksiin on raaka kiwihiili arwaamattoman tärkeä. Paitsi koksia, walokaasua ja ammoniakkia saadaan siitä n. k. kiwihiiliterwaa. Niin - tähän sanaan "terwa" sisältywät lukuisimmat ja suurimmat woitot, mitä kemistit owat saawuttaneet sekä teoriittisessa että teknillisessä suhteessa. Tuo likainen, pahanhajuinen ja siitä syystä iljettäwä kiwihiiliterwa on kultalaiwoksena ei ainoastaan kemialliselle tutkimukselle, waan myöskin teollisuustoiminnalle, joka siitä walmistaa joukon aineita, joita sitten jos jonkinlaisina käytetään jokapäiwäisessä elämässä. Katselkaamme lähemmin tätä seikkaa.

Kiwihiiliterwasta saadaan bentsiiniä, naftaliinia, karbolihappoa, antrasenia, puunsäilytys-öljyä, pikeä, painomustetta y. m. Mihin tarkoituksiin näitä aineita käytetään, on ainakin osaksi arw. yleisölle tuttua. Mutta useimmista mainitsemistani kiwihiiliterwan tuotteista saattaa walmistaa suuren, suuren joukon erilaisia wärejä, ja niin olemme joutuneet mieltäkiinnittäwimpään kaikista kemiallisen teollisuuden aloista, nimittäin synteettisen orgaanisen wäriaineen walmistukseen. Kiwihiiliterwasta, näet, saadaan aniliiniwärejä, indikowarejä ja alitsariiniwärejä. - Wäriaineiden walmistus historiassa pidetään tärkeimpinä tapauksina keinotekoisen indigon ja alitsariinin keksimistä.

Indigoa, kestäwää sinistä wäriä, saatiin ennen indigokasweista ja tuotiin sitä Europaan etupäässä brittiläisestä Intiasta. Kun tätä wäriainetta käytettiin hywin paljon ja indigokauppiaat kohottiwat kohottamistaan hintaa, rupesiwat kemistit tutkimaan sitä lähemmin ja koettamaan walmistaa samaa ainetta keinotekoisesti. Pitkällisten ja waiwaloisten tutkimusten jälkeen päästiin wihdoin 189? perille ja onnistuttiin kiwihiiliterwasta saamaan tätä tärkeätä wäriainetta, joka sanotaan olewan parempaa kuin luontainen indigowäri.

Alitsariinia saatiin ennen etupäässä Wälimeren maissa hoidetusta krappikaswista ja käytettiin arwokkaan turkinpunaisen wärjäämiseen. W. 1868 keksittiin sen walmistus kiwihiiliterwasta ja muutaman ajan kuluttua oli krapin wiljelys lopussa.

Paitse sinistä ja punaista wäriä on kiwihiiliterwasta walmistettu muitakin wärejä lukematon määrä.

Tässä yhteydessä mainitkaamme pari sanaa hajuaineesta. Muinaisessa Kreikassa ja Roomassa käyttiwät kaikki kunnon kansalaiset hywälle lemuawia aineita. Kreikassa oli hajuaineiden käyttö niin suuri, että jokaisessa siwistyneessä kodissa pidettiin joka huoneessa erilaista lemua ja lainsäätäjä Solon katsoi olleen syytä kieltää palwelijoita käyttämästä samoja lemuaineita kuin isäntäwäki. Roomassa tuli kuuluisaksi Nero, joka m. m. antoi Poppean hautajaisissa suitsuttaa ja pirskoitella niin paljon, ettei koko Arabiasta olisi yhdessä wuodessa woitu saada niin suurta hajuainemäärää.

Luontaisia hajuwesiä saadaan kasweisla ja myskieläimistä. Nykyään walmistetaan lukuisia hajuwesiä keinotekoisesti m. m. kiwihiiliterwasta.

Eikö ole jotakin ihmisen mielikuwitusta kiihoittawaa siinä, että tuosta likaisesta, mustasta kiwihiiliterwasta syntyy niin ominainen wäriyhdistelmä, tuosta ilkeänhajuisesta aineesta niin paljon hywälle lemuawia nesteitä. Wielä runollisempi on ajatus, että tuon miljoonia wuosia sitten maan päällä eläneen kaswikunnan wäriloiste ja hywältä tuoksuwaisuus uudestaan elää näissä keinotekoisissa wäreissä ja tuoksuissa.

Keinotekoisista lääkeaineista owat monet sellaisia, joita walmistetaan kiwihiiliterwasta esim. salisyylihappo, adrenaliini, koffeiini, teobriini, asperiini, karboolihappo, lysooli y. m. Mieltäkiinnittäwimpiä tapauksia lääkeaineiden walmistushistoriassa on adrenaliinin walmistus. Sitä walmistettiin ennen suurissa walmistuslaitoksissa ja tulos ei ollut kehuttawa: 40,000 härästä saatiin wain yksi kilogramma adrenaliinia. W. 1904 walmistettiin tätä ainetta ensi kerran kiwihiiliterwasta. Adrenaliinia käytetään huumaus-aineena leikkauksia toimitettaessa.

Näissä kiwihiiliterwasta saaduissa walmisteissa joutuu teoreettinen tutkimus, teknillinen kykenewäisyys ja taloudellinen tietoisuus täysiin oikeuksiinsa.

-

Lopuksi esitän seuraawan esimerkin.

Maapallomme on kuolleesta aineesta muodostunut, multa se elättää eläwiä olentoja ja kaswia. Kaswit woiwat ottaa rawintonsa suorastaan tuosta kuolleesta aineesta, eläimet eiwät. Eläimet saawat rawintonsa wasta kaswien wälityksellä, jollemme ota lukuun ruokasuolaa, jota eläimet, ihmiset woiwat suoraan käyttää sekä wettä, jota tosiaankin tarwitsee paljon. Onhan ihmisen ruumis oikeastaan wesipatsas noin - ¾ siitä on wettä.

Kun on tutkittu, mitä maassa olewia aineita kaswi elannokseen tarwitsee, on tultu huomaamaan, että useita siinä on riittäwästi. Sitä wastoin täytyy maahan ajoittain lisätä fosforihappoa, kalisuoloja ja typpeä, muutoin maa menettää kaswuwoimansa.

Otan näistä puheeksi typen. Luulisi ensi katsannolla, ettei kaswien koskaan tarwitsisi kärsiä typen puutetta, sitä kun on ilmassa yllin kyllin. Typpi on kuitenkin hywin tehoton kaasu, joten kaswit eimät kykene sitä semmoisenaan käyttämään hywäkseen. Kaswin warsinaiset typelliset rawintoaineet owat ammoniakki ja typpihapon suolat n. k. nitraatit. Lisäämällä maan typpipitoisuutta woidaan melkoisesti enentää kaswimäärää.

Tämä menettelytapa onkin lannoituksena jo ammoisista ajoista asti ollut tunnettu. Eläinten ulostusaineita, jotka sisältäwät enemmän tai wähemmän typpiyhdistyksiä, on jo warhain täytetty tähän tarkoitukseen. Kuitenkin on typen tuotanto kotieläinten awulla suhteettoman paljon wähäisempi kuin maan typpitarwe, maata waatiwasti wiljeltäessä. Sen wuoksi olikin maanwiljelykselle äärettömän tärkeä löytö, kun wiime wuosisadan keskiwaiheilla Etelä-Ameriikasta keksittiin nitraattikerrostumia, joiden n, k. Chilesalpietaria sittemmin hienonnettuna ja laiwoilla Euroopaan kuletettuna on käytetty suunnattomin määrin mainioiden lannoitukseen.

Muutamia wuosia sitten on kuitenkin tehty se surullinen hawainto, että Etelä-Amerikan Chilesalpietariwarastot eiwät riitä sadaksikaan wuodeksi enää. On sentähden tullut erittäin tärkeäksi ihmiskunnalle wastata kysymykseen, mistä muualta woitaisi saada kaswistolle otollista sitoutunutta typpeä. Tämä kysymys on ratkaistawissa monella tawalla. Woidaan ensiksi pitää huolta siitä, että se suunnaton määrä sitoutunutta typpeä, joka suurista kaupungeista johdetaan lokawiemäreistä likawesissä enimmäkseen käyttämättömänä mereen, järween, kootaan maanwiljelyksen hywäksi. Että tässä on kysymys tärkeästä asiasta, selwiää, kun saa tietää, etta wiime aikoina niistä aineista, jotka ihmisen ruumiin läpi owat kulkeneet, on suorastaan woitu walmistaa ammoniakkia, wieläpä raswaakin suuret määrät. - Niin - tuo ilmameren pohjalla kuljeksiwa kaksijalkainen wesipatsas onkin tärkeä tehdaslaitos.

Edelleen olisi erittäin järkewää, ettei tästä lähtien enää poltettaisi laisinkaan raakaa kiwihiiltä, joka muiden aineiden ohessa sisältää paljon sitoutunutta typpeä, waan että kiwihiili muutettaisi ensin koksiksi lämmitystä warten, jolloin saadaan ammoniakkina esiintywää typpeä ja sen ohessa, kuten näimme, suuri joukko arwoktaita siwutuotteita.

Mutta nämä keinot eiwät ole ainoat, joita nykyaikainen tekniikka ja tiede owat keksineet, waan owat kemistit äskettäin päässeet niinkin pitkälle, että on woitu pakoittaa ilmassa olewa wapaa typpitin yhtymään kemiallisiksi yhdistyksiksi. Ajatelkaa, mistä ehtymättömästä tulolähteestä on puhe, ilmasta, tuosta ei mitään maksawasta ja helposti saatawasta aineesta. Mullistawampaa arwojen muuntamista on tuskin ajateltawissa: saamme sanoa: ihmiset rawitsewat itsensä ilmalla. Tämän tawattoman tärkeän tehtäwän ratkaiseminen merkitsee sitä, ettei kohta tarwitse enää Ameriikasta kuljettaa Chilesalpietaria. Tämä kemiallisen keksintökywyn tuote on erinomaisen mieltäkiinnittäwä meillekin, Suomelle, jossa maanwiljelys on pääelinkeinona.

Olemme tässä maininneet keinoista saada kuollut maa kelpaawaksi ihmisten rawinnoksi wälillisesti siten, että ensin nuo kuolleet aineet muutetaan kasweiksi, joita sitten ihminen nauttii. Tästä johdetaan helposti ajatukseen, että tulewaisuudessa woitaisi suoraan joistaan kiwennäisaineista walmistaa ihmisille rawintoaineita. Juuri wiime aikojen kemialliset tutkimukset owat osoittaneet, että tätä mahdollisuutta ei suinkaan ole epäiltäwä. Raswoja on jo enemmän kuin puoli wuosisataa sitten woitu saada keinotekoisella tawalla. Myöhempinä aikoina owat myös sokerilajit ja wiimeksi munanwalkuaisaineet tulleet kuulumaan synteettisen kemian alaan. Niin - kemia on kohta kiwenkin leiwäksi muuttanut.

-

Olen nyt maininnut muutamia kohtia kemiallisen toiminnan alalta. Jo niitten täytyy riittää osottamaan, mitä kemia merkitsee, osottamaan, että kemiallisella woimalla on perustawa merkitys elämän ilmiöihin nähden, niin, osottamaan, että koko elämä onkin pääasiassa kemiallinen tapahtuma.

Ihminen on luonnon herraksi luotu ja semmoiseksi tekee hänet yhä enemmän kemian tunteminen. Missä luonnon tuotteet eiwät riitä, siinä astuu kemia esiin tuottamaan uusia aineita tahi lisäämään entisten määrää. Mitenkä pitkälle kemia wielä pääsee pyrkimyksessään tehdä ihminen luonnon suoranaisista antimista riippumattomaksi on mahdotonta edeltäpäin arwata. Siihen suuntaan kehitys kuitenkin on käymässä ja olojen pakosta se epäilemättä tulee yhä enemmän ja enemmän käymään, sillä ihmiskunta lisääntyy yhä, sen tarpeet kaswawat alinomaa ja noiden tarpeiden tyydyttäminen jää lopulta kemian tehtäwäksi.

How to Test Plumbago

Manufacturer and builder 4, 1871

The value of plumbago or graphite depends on its amount of carbon. In order to ascertain this, the latest, simplest, and best method is to dry the pulverized graphite at a temperature of some 350° Fahr., and then place it in a tube, four to five inches long and half an inch wide, made of hard glass, and closed at one end. To this is added about twenty times as much well-dried oxide of lead, and the whole is well mixed. The tube is then first weighed, and afterward heated before the blow-pipe till the contents are completely fused and no longer evolve gases. Adter this operation, which does no last longer than ten minutes, (if the quantity is not too large,) the tube is allowed to cool, and its weight is again ascertained. The loss in weight is carbonic acid, the oxygen of which has been taken fro mthe lead oxide; while the carbon is all that there was in the plumbago. For every twenty-eight parts f loss, there must have been twelve of carbon. In general, it is suddicient to take from one to two grammes of plumbago and from twenty to forty of oxide of lead.

Tapettien värivaikutuksesta.

Raahen Seutu 31, 13.3.1924

Harvalla alalla kodin sisustuksessa esiintyy henkilökohtainen maku ja muodin vaihtelut niin selvästi kuin tapetteja valittaessa ja hyvin harvassa tapauksessa on valinnalla samalla niin ratkaiseva merkitys. Käsitys kauniista ja rumasta on Sangen erilainen mutta vaikeus haluttua toivomusta vastaavia tapetteja valittaessa ei ole tässä, vaan ennen kaikkea siinä erittäin tärkeissä seikassa, millä tavalla tapettien väri ja muu huoneessa oleva sisustus suhtautuvat toisiinsa ja vaikeudessa oikein osata arvostella käärössä olevan tapetin tekemää vaikutusta huoneen seinälle pantuna, mikä on syynä huoliin ja aiheuttaa monet erehdykset.

Tapettien vär vaikutuksesta puhuttaessa saattavat eräät kokeiden kautta saadut tulokset olla joksikin hyödyksi, vaikkakin kaikki puhe väristä on jossakin määrässä tulokseton, samoinkuin paavin parrasta kiisteleminenkin. Sääntönä voidaan pitää, että tapetin värivaikutus. joka käärössä on pääpiirteissään yksivärinen, seinälle pantuna vahvistuu, punanen tapetti tulee enemmän punaseksi, sininen tapetti tulee enemmän siniseksi j.n.e., mutta monta eri väriä sisältävä tapetti on useammassa tapauksessa seinälle pantuna kokonaisvaikutukseltaan vähemmän tehokas kuin käärössä nähtynä, yksityiset värit esiintyvät vähemmän räikeinä, vaikkakin tapetin eloisuus siltä pysyy. Vaalealla pohja-aineksella varustettu ja monella eloisan värisellä ornamentti- tahi kukkaisaiheella koristettu tapetti on tavallisesti vaikutukseltaan valoisa, ilmava ja iloinen ja on se oivallinen tausta selvä- ja tyylipiirteisille valkoisille ja tummavärisille huonekaluille. Raskaan-, harmaan- ja mustahkonvärisett, kohtalaisen tummat ja tummat tapetit taasen pysyvät yleensä vaikutukseltaan jokseenkin muuttumattomina seinälle pantuna.

Erityisenä ryhminä ovat pronssipainostapetit, jotka käärössä ovat melkoisessa määrässä koreammat ja loistavammat kun seinällä. Esimerkkinä mainittakroa, että tapetti, joka on varustettu runsaalla pronssipainoksella keltasenruskealle pohjalle, on seinälle pantuna vaikutukseltaan varsin tyyni ja himmeä, sillä pronssi on tässä huomattavana tekijänä sen niin sanoaksemme väriä ehkäisevän vaikutuksen kautta. Tapetilla, jonka aivan vaalealle, melkeen valkoisella pohjapinnalle on pronssinvärillä painettu sirokuosinen malli, saattaa olla tyyni vaikutus, jossakin määrässä muistuttava kalkkivärillä maalattua ornamentiikkaa. Tapetissa, jonka punasen, vihriän tai sininen väri vahvistuu kun tapetti on seinälle pantu menettävät värit pikemmin osaksi valovoimansa ja on tapetilla kokonaisuudessaan muihin huoneessa oleviin väreihin verrattuna vähemmän tehokas vaikutus.

Tapetin kauneus niin värillisessä kuin kuin muodollisessakin suhteessa ei ole mitään mahdotonta, vaan on sitä aina katsottava sen huoneen sisustan muiden esineiden yhteydessä missä sitä käytetään ja on sen kauneus myöskin riippuva muodin oikuista ja makuaistin vaihteluista mitkä lyhyessäkin ajassa tapahtuvat.

Ottamalla huomioon makuaistissa vallalla olevan suuren erilaisuuden ja vanhassa puheenparressa piilevän totuuden "aina uusi hempeämpi", on sisustustaiteelle erittäin tärkeätä, painettuja paperitapetteja on saatavissa runsas valikoima erimallisia ja erillisia väriyhtymiä siten täyttäen kaikkien niiden sangen erilaiset tarpeet ja toivomukset. jotka käyttävät tämänlaatuista seinäverhoa.

- Nils W.

Sätt, at överstryka träbyggnader med gul vattenfärg

Hushållningsjournal, maaliskuu 1777

Köllerfärg = keltaokra, gul ockraVitriol och harts stötes och kokas. Rågmjöl vispas i. Köllerfärg stötes och siktas genom hårsikt och blandas i under kraftig vispning. Med stora penslar eller borstar kan två man stryka över en stor byggnad på en dag.

Katsaus menneisiin aikoihin.(Puun värikäsittelyä koskevat kappaleet)

Puuseppäin kalenteri, 1898

Ensimmäinen
Puuseppäin Kalenteri
1898
Toimittanut
Turun puuseppäin-, sorvarein- ja kuvanveistäjäin ammattiyhdistys [---]

Väreistä, joita näillä ajoilla [1600-l >] käytettiin, näkyy etusijan saaneen puhdas puun väri, johon päälle vedettiin sen aikuista ohuen vaksin tapaista ainetta. Tämä kuitenkin erosi siitä vaksista, jota tällä vuosisadalla on käytetty. Sitä vedettiin yli alan, ikäänkuin jotain öljyä, eikä ensinkään hinkattu, kuten nykyistä vaksia, vaan oli sen tarkoitus vahvistaa puun pintaa. Myöhemmin väheni tämän värjäystavan käyttäminen, niin ettei esimerkiksi Suomessa 1700-vuosisadan loppupuolella ja tämän vuosisadan alussa ensinkään käytetty vaksia, vaan sen siaan hinkattiin puuta paljaalla korkilla, kunnes se siten saatiin sileäksi ja liukkaaksi. Tällaista korkilla hinkkausta ei kuitenkaan käytetty muissa kuin tammesta tai n. s. kovemmista puulajeista tehdyissä huonekaluissa. — Väreistä puhuessa on mainittava myöskin, että jossain määrässä näihin aikoihin, saman mallisissa huonekaluissa käytettiin joko puusta tehtyjä tai tummiksi värjättyjä listoja eli hyllingeitä.

---

Eteenpäin pyrki kehitys yhäti, josta seuraus olikin, että barock-maliista muodostui 1715—1774 roooco-malli. Tämän ulkomuoto oli entisestä paljo somempi ja näytti se keveämmän asunsa puolesta melkoista sievemmältä. Tässä mallissa vetää m. m. suurinta huomiota puoleensa kuperat piirongit, joissa tavallisesti siivuna käytettiin marmori levyä. Näissä teki lisäksi miellyttävän vaikutuksen ne aistikkaat vaneeraukset, jotka on koottu pienistä kappaleista, tavallisesti eri puulajeista, joten ne muodostavat plaikullisiksi. Messinki heloitus, jota barook-malli alkoi käyttää, seurasi tätäkin, mutta helat ovat tulleet sievemmän näköisiksi ja omaavat enemmän taiteellista muotoa. Tämän aikuiset huonekalut olivat suuremmaksi osaksi kiillotettuja, vaikka kiillotus eli n. s. puleeraustaito jo lie ennemminkin ollut käytännössä, koska on aivan vaikea sanoa, missä ja milloin puleeraustaito syntyi. Paljo luultavaa on, että se olisi kotoisin Kiinasta, vaikka se sittemmin täällä vähitellen kehittyi, etupäässä Ranskassa. Suomeen tuli puleeraustaito vasta 1700 vuosisadan loppupuolella.

---

[---] Tätä mallia kutsuttiin empire-tyyliksi, ja on se saanut nimensä Ranskan keisarikunnassa 1804—1815. Se syntyi osaksi kuvaamaan muinaisajan taideteosten jäljittelyä, sillä se otti käytäntöön sisäänpano koristeet, joissa havaitaan monesti kylläkin sievännäköisiä kuvia, kukkia ja suoria viivoituksia. Suomessakin näkyy tämä malli olleen tavallisen paljo käytännössä, koska usein nähdään vähäarvoisemmissakin kuonekaluissa sisään leikattuja koristeita. Pääasiallisesti tehtiin silloinen työ mahongista ja oli silloin jo saatavissa ulkoa tuotua sahattua mahonkivaneeria. Kuvat, joita upotettiin sisään hyllinkeihin ja muualle, tehtiin useimmista kovemmista puulajeista, sen mukaan kuin kunkin värit vaativat. Nämä tehtiin suuremmaksi osaksi itse, mutta oli niitä myöskin ulkoa tuotuja, joita nimitettiin "Parisin kukiksi". Linjoja eli n. k. votereja, joita näissä käytettiin runsaasti, tehtiin siten, että ensin kaivettiin uurre, johon sitte upotettiin joko itse tehtyjä tavallisia vahteralinjoja tai ostettuja, joita oli sekä messinkisiä että sinkkisiä. Suuremmissa liikkeissä oli tällaisten sisäänpainokoristeiden valmistelua varten poljettavia sahoja, mutta pienemmissä tehtiin niitä käsin (mainitsemattakin on helppo arvata, että tällaiset sahat olivat kuin lankoja).

Kun tällä tavalla tehty kukkanen tai kuva oli valmis ja päältä silitetty, niin poltettiin siihen lisää muotoa spriilampun avulla, joten ne varjostettiin paremmin todellisen näköisiksi. — Tämän aikuisista koristeista puhuessa ei saata olla mainitsematta, että erityisissä kehyksissä, niinkun esim. särmeissä y. m. nähdään somasti tehtyjä korko-ompelukuvia, joka taito aikaisemmin jo lie ollut Suomessa, koska sen kerrotaan tänne tulleen luostari-kehityksen mukana. — Kiillotus oli näissä huonekaluissa aivan yleinen, paitsi sohvia, tuoleja ja peilinkehyksiä, joita osaksi kullattiin tai maalattiin valkoisiksi, sillä kultaus seurasi näitäkin, enimmäkseen siten, että pohja oli maalattu ja ylemmät paikat kullatut.

Sittemmin mukaantuivat mallit edellistä hieman raskaammiksi ja kulmat alkoivat tulla jossain määrin pyöreiksi, samassa katosi messinkiheloitus ja siaan tuli aivan pienet luukyltit. Silloin alettiin myös enemmän ruveta tekemään töitä kotimaan puista, sekä käyttämään värinä n. k. "seeveriväriä". — Tämäkään värjäystäpä ei ollut aivan helppoa, ensinnäkin vaati se kuivan puun, jopa tarvitsi sitä muutamassa tapauksessa lämmittääkin, sillä muutoin löi se itsensä plaikulliseksi ja viheriän näköiseksi. Lisäksi oli pakko puleerata se joka paikasta, paitsi leikkauksissa käytettiin erityisesti valmistettua paksumpaa lakkaa, joka lämmitettiin hartsin kanssa. Tällä kuitenkin oli se paha ominaisuutensa, että se halkeili, mutta oli sitä toistakin, jota kutsuttiin Vinetaus tärpäntiiniksi, joka ei halkeillut. Uusi värjäys tapa, joka aivan myöhäiseen on Suomessa tullut käytäntöön ja jota ammattimiesten kesken taavllisesti nimitetään "petsiksi", kerrotaan tänne tulleen erään Ranskalaisen puusepän muassa, joka oppinsa antoi pienemmästä velasta eräälle meidän maamme puusepälle, ja siitä sitten ensin levisi tämä värjäys tapa, joka mukavuutensa ja helppohintaisuutensa vuoksi nykyään on poistanut kaikki muut.

Anckarström, JJ: Att sätta gul färg på linne, bomull och ylle, utan at nyttja ängskär eller björklöv

Hushållningsjournal 12, 1776

Polygonum Hydropiper i Linnes Systema heter på svenska jungfrutvål. Är en bitter ört, bekant för sin korroderande kraft och nyttjas i medicinen. Äts inte av kreaturen. I två vetenskapliga verk beskrivs dess förmåga till att ge beständig gul färg. Den är billigare än ängsskäran och finns överallt.

Blue India China.

Scribners monthly 4 (AUG), 1877

Editor of Scribner's Monthly.

DEAR SIR: The article in SCRIBNER'S MONTHLY for January, on "Blue China versus White," has induced me to make some jottings upon the same subject. The household to which I belong has eaten from the blue India china for sixty-seven years, the head of the family, now over ninety-two, having begun his married life with a set of this ware, which has been in daily use ever since. I think I may therefore be considered competent to give an opinion founded on experience. And, first, I will speak of its durability. When a friend was dining with me, and said how delighted she was to sce dishes like those familiar to her childhood, I remarked that this set had been in use over sixty years; " but," said she, "it must he like the Irishman's coat, not a piece of the original left." "On the contrary," I replied, "though the smaller-sized plates and teacups have been often renewed, yet the great body of the dinner set is the same."

In all these years, it has not been stationary in one china closet; bought in Boston, it traveled first to New Hampshire, then back to Massachusetts, then to Maine, and thirty-five years ago to the neighborhood of Boston again. One reason for the durability of this ware is found in the fact that it is subjected to a very high temperature in firing (a degree of heat at which iron melts), so that the dishes are placed in the furnace not on the usual iron tripod but on beds of sand; this adhering to the base of every piece causes the roughness so perceptible, and makes the bottom of an India plate the knife-sharpener of the old-fashioned carver. It is only blue that can stand the furnace en grand feu, and it is painted directly on the biscuit, the glaze being made over it, so that the color never changes or wears off. The reader will readily see why this ware bears, without breaking, boiling water and the overheating that Biddy will subject the dinner dishes to. It was a former custom for Thanksgiving and Christmas pies to be baked on Canton china, so well assured was its owner that it would stand the heat of a common oven; but that was before the Irish reign.

In the earlier importations of India china, covered vegetable-dishes were unknown,—like handles to tea-cups, they are an English innovation; small, oblong, six-sided platten, and flat bowls with deep scollops were then used for that purpose, the only covered articles being the two large soup-tureens and their four children (exactly alike, except in size), which were used for sauces and gravies.

I cannot agree with the writer in the January number, when he says that the china produced today does not, so far as he can see, differ in the least from that which was made fifty or a hundred years ago. It is quite evident he has not used it for over half a century! When, by chance, a piece imported within the last twenty years comes into my hand, I can tell, without looking, that it is new. To a china-collector, the evidence of touch in distinguishing the old from the modern ware is greater than that of sight. Since the Chinese rebellion and the breaking up of so many of the ancient potteries, the ware has greatly changed; it is far heavier, rougher to the touch, and less delicate in decoration, and the employment of European colors has given us instead of the deep rich blue, a pale, faded hue, far inferior in beauty to the old.

Yet, notwithstanding this deterioration and the high price of India or Canton china, I believe it is still the most economical set a young housekeeper could purchase, as it bears overheating, a great deal of hard usage, and never changes color or shows the scratch of a knife.

Dealers in old articles, like Quigly and Sullivan, in Boston, always have it on hand, where one can generally find the genuine ware of fifty years ago, and Briggs annually imports it for his customers. I differ with the writer in SCRIBNER who thinks that there are tons of it stored in garrets and cellars near Boston. In the ancient town where I live, every one who has a set uses it and eagerly watches the breaking up of old families to replenish the stock if any is offered at auction, thus obtaining a better article at far less cost; for, if an old dish is neither cracked nor broken, it is far better than any Briggs can offer.

In 1850, there appeared in "Littell's Living Age," "The Story of a common China Plate." No credit was given to the magazine from which it was reprinted, though it was evidently written or translated, and probably published, in England. I have no doubt that the story is essentially Chinese, as in many different styles of blue India plates that I have collected, scenes of this story are depicted; that the whole is ever told on one plate, as in the Liverpool ware, called the "willow pattern," I am inclined to doubt; because, after diligent search for several years, I have been unable to find one.

In my series of these plates, covering a period of one hundred and fifty years, the earliest ones, known by the ancient six-sided form, have very elaborate scroll and butterfly borders, with the mandarin's palace near the water, its walled-in garden, a flock of swallows overhead, but neither bridge nor lovers. The next form shows, by six rounded notches, the gradual transformation of the angular plate to a circle; Koong See and Chang arc seated on a highly ornamented rock in the garden, while over them wave the fanlike leaves of the gink-otree; the peach-tree is in full bearing; the gardener's wife approaching in a large boat warns the lovers to fly.

My set of forty pieces is of a soft peculiar blue on a bluish-white ground; the decoration is rude but effective, and the figures are three inches high on the plates. I have never seen any of this pattern out of Philadelphia, where, in the breaking up of old families, a few pieces can occasionally be bought at auction. The china and the forms of the dishes are the canonical India, and I think the ware must have been brought direct to Philadelphia from some port in the China seas, in the latter part of the last century. (I should be glad to receive any further information about this old china.)

On the next plate in the series, still with six notches, Koong See is crossing the bridge with her parasol, watching a little boat containing her lover's message. On later plates the flock of swallows eventually change to the emblematic doves, and three small figures appear crossing the bridge.

The Canton china made during this century has neither doves nor figures; it is the survival in its barest outlines of the story which was crystallized on the Liverpool ware by the art of printing on clay.

Soon after the middle of the last century, several eminent potters experimented with this new idea of printing on earthenware, and the honor of bringing it first to notice is a subject of dispute. That the first printing was done in black all the early specimens attest; it is generally believed that Thomas Turner, at his potteries in Caughley, in Shropshire, England, invented the beautiful dark blue, and, in 1780, completed the first blue printed table service made in England.

I have a blue dish, English shape, with the Caughley mark printed with classical designs in a lovely blue, probably among the early efforts of Turner. The blue printed ware immediately came into favor, and many potteries were established for its manufacture in Liverpool, where, as early as 1756, Sadler & Green had begun to print earthen-ware tiles, and brought the art into notice.

The "willow pattern" soon became a favorite, and is, as far as I know, the only one of the old styles that obtained a permanent hold in public esteem,—probably from the fact that it is a poor imitation of a higher-priced article.

Thirty or forty years ago its place had been usurped in the American market by the Liverpool ware with printed views of the scenery of our country, and when the story of the "willow pattern plate" was published here, it was very difficult to obtain a plate of it in the neighborhood of Boston, as the older sets had descended to the kitchen and long before been consigned to the dust-heap. I understood at the time that it was still largely made and used in England, and during the centennial year it was imported in considerable quantities. The old ware may be recognized by its bright deep blue, and by the bottom of the plate, which is of a rounded form without a rim to stand on; the modern is a pale, washed-out, ugly blue, and the pattern mechanically exact as is the fashion of the day in English ware.

Very truly yours,
Isabella James.

Kauniimmat värit kaupunkitalojen julkisivuille.

Perä-Pohja 218, 20.9.1928

Saksalaiset maalarit ovat perustaneet yhdistyksen kauniimpien värien aikaansaamiseksi kaupunkitalojen julkisivuihin. Tämä yhdistys joutui väittelyyn Berliinin Taideakatemian kanssa kysymyksestä, tuleeko Berlinin kauttaaltaan olla harmaasen puettu vaiko väritetty silmää miellyttävillä väreillä. Maalarimestarit kysyivät, aikooko Berlinin Taideakatemia, kun harmaa innostus muutaman vuoden päästä loppuu, yhtä suurella innostuksella siirtyä kannattamaan värejä, sekä mitä sillä olisi siihen sanottavaa, että se joissakin tapauksissa oli soimannut maalariliikkeen harjoittajia tietämättömyydestä, jos se väitteensä oli vain tehnyt tilapäiseen värimuotiin innostuneena.

Norjalaisten maalarien lehden "Maleren"in mukaan myöskin norjalaiset maalarit ovat perustaneet järjestön ajamaan kauniimpien julkisivuvärien asiaa. Lehden tämän vuoden huhtikuun numerossa kirjoitetaan:
"Oslon kaupungin hyvinvoinnin seura" on perustanut palkintorahaston, josta jaetaan 200 kruunun suuruisia palkintoja kauniisti ja luontevasti väritettyjen talojen julkisivuista. Seuran johtokunta toivoo voivansa siten palauttaa talojen kauniin värityksen käytäntöön. Seuran julistuksessa sanotaan; "Tiedämme, että kaupunki aikoinaan on ollut historiallisesti kuuluisa kauniista väreistään. Aivan viime aikoina ovat sen talot toinen toisensa jälkeen pukeutuneet yksitoikkoiseen harmaaseen. Onpa menty niinkin pitkälle, että talojen julkisivut ovat jätetyt kokonaan maalaamatta siinä uskossa, eitä ne karkeine tiilen tai rappauksen väreineen olisivat kauniita. Aivan äskettäin olemme kuitenkin saaneet nähdä, miten toista on, kun talot ovat hauskasti väritetyt. Tämmöisiä näytteitä meillä on niissä osissa kaupunkia, jotka ovat viimeksi rakennetut".

Näitä pyrkimyksiä on olemassa eri suunnilla Europaa.

Hints to Painters and Decorators. Fire-Proof Paint.

Manufacturer and builder 9, 1876

Some improved paits have been patented, the colors of which vary from a dark slate-color to a fine white, which are claimed proof against any ordinary fire, and to possess great durability when exposed to the action of the weather. The ingredients of the paint are principally coal-tar, asphaltum, silicate of soda, dead oils from gas-works, with various other materials for coloring and other purposes. The paint is applied in the ordinary way with a brush. The paint is claimed to be entirely inodorous, the combination of the tar with the other ingredients completely deodorizing the tar.

Pieniä keksintöjä. 265. Ruskeaa wäriä willalangoille.

Pellervo 1, 1922

Lehdessä ohjeessa tosiaan lukee "bromihappoinen kali", mutta todennäköisesti ohjeen lähettänyt on merkinnyt omiin muistiinpanoihinsa väärin (tai lehti tulkinnut käsinkirjoitettua käsialaa väärin); kyseessä kielee kromihappoinen kali, eli kaliumdikromaatti, jonka käyttöä värjäyksessä ei enää suositella.Pataan pannaan wettä ja wähän bromihappoista kalia. Langat pannaan siihen ja keitetään 2 tuntia. Sen jälestä langat jäähdytetään ja wäännetään.

Suokanerwat, jotka owat yön olleet wedessä likoamassa, pannaan pataan ja päälle riittäwästi liotuswettä. Keitetään noin tunti. Liemi siiwilöidään ja pannaan lankain kera jälleen tunniksi kiehumaan. Jäähdytetään ja huuhdotaan. Saadaan oikein kaunista ruskeaa wäriä.

- O. A.

Pieniä keksintöjä. 264. Tummanruskea wäri willalangoille.

Pellervo 1, 1922

Lehdessä ohjeessa tosiaan lukee "bromihappoinen kali", mutta todennäköisesti ohjeen lähettänyt on merkinnyt omiin muistiinpanoihinsa väärin (tai lehti tulkinnut käsinkirjoitettua käsialaa väärin); kyseessä kielee kromihappoinen kali, eli kaliumdikromaatti, jonka käyttöä värjäyksessä ei enää suositella.Pataan pannaan wettä ja kun se on kiehahtanut, wähän bromihappoista kalia. Langat pannaan joukkkoon ja keitetään 1-1½ tuntia.

Liotetut lepänkuoret pannaan pataan ja joukkoon wettä kuorien tasalle. Keitetään 2-3 tuntia. Kun liemi on siiwilöity, pannaan langat noin tunniksi kiehumaan. Huuhdellaan kuiwamaan.

- O. A.

Pieniä keksintöjä. 263. Keltaista wäriä willalangoille.

Pellervo 1, 1922

Pataan pannaan riittäwästi wettä ja hiukan alunaa. Langat pannaan joukkoon ja keitetään puoli tuntia. Jäähdytettyä wäännetään. Kangaskanerwat (joita on yö liotettu wedessä) pannaan pataan ja liotuswettä kaadetaan päälle kanerwain tasalle. Keitetään 2 tuntia.

Liemi siiwilöidään, ja pannaan pataan lankain kera sekä keitetään näin noin 1 tunnin aika. Kun langat owat jäähtyneet, ne huuhdellaan kuiwamaan.

Useilla muillakin kasweilla woi samalla tawalla wärjätä. Nokkosilla tulee harmaankeltaista, pajunlehdillä ruskeankeltaista, koiwunlehdillä wiheriää ja kuusennaawalla waaleankeltaista. Wärin sanotaan olewan pysywää ja terweellistä.

- O. A.

Pieniä keksintöjä. 262. Miten pellawat saa walkoisiksi.

Pellervo 1, 1922

On wanha tapa liottaa pellawat jossakin wedessä ennenkuin ne ruohditaan. Kaikki wedet eiwät kuitenkaan ole tähän tarkoitukseen sopiwia, waan täytyy pellawat kulettaa pitämmänkin matkan päähän sellaiseen lampeen, jossa on "walkoinen" wesi (ei milloinkaan järween tai mutahautaan). Pellawat ladotaan lampeen yhteen pinoon, pinon päälle pannaan puita jo kiwiä painoksi, jotta aallot eiwät hajoita pinoa. Siinä ne saawat olio 2 à 3 wiikkoa, minkä jälestä ne nostetaan wedestä, huuhdotaan puhtaiksi ja lewitetään nurmelle kuiwamaan. Kuiwina ne aaruohtia, jolloin saa mitä walkoisimpia pellawia.

- A. K:tti:nen.

Pieniä keksintöjä. 258. Ajoreen maalaaminen.

Pellervo 1, 1922

Nykyään käytetään ajorekien maalaamiseen suurimmaksi osaisi maaliöjlyä. Tein ajoreen jo sitä maalatessani sekoitin maaliöljyn sekaan hiukan keltaista Japonicaa. Tällä tawoin tuli maali paljon kiiltäwämpi ja kauniimpi kuin yksistään maaliöijyä täyttäen.

- K.

Gum Arabic.

Manufacturer and builder 10, 1883

In Morocco about the middle of November a gummy juice exudes spontanenously from the trunk and branches of the acacia. It gradually thickens in the furrow down which it runs, assumes the form of an oval or round drop, about the size of a pigeon's egg, of different colors, as it comes from the red and white gum tree. About the middle of December the Moors encamp on the border of the forest and the harvest lasts a full month. The gum is then packed in large leather sacks and transported on the backs of camels and bullocks to seaports for shipment. This is the gum arabic of commerce.

Kuka tietää? 14. Miksi taivas on sininen?

Otavainen 4, 1924

Kaikille on tuttu se ilmiö, joka esiintyy tomuisessa huoneessa, mihin aurinko kirkkaasti paistaa. Valonsäteet tulevat nimittäin näkyviin siten, että ilmassa leijailevat tomuhiukkaset heijastavat valoa kaikille tahoille. Sama on laita myöskin maapalloamme ympäröivässä ilmakehässä — sekään ei ole pelkkää "ilmaa", vaan on täynnä pienen pieniä tomuhiukkasia, ja näillä on tuo sama ominaisuus. Lisiksi lisäävät tätä heijastusta n. s. ilmamolekyylit. Ellei tätä tomuhiukkasten ja ilmamolekyylien heijastavaa ominaisuutta olisi, olisi taivas musta. Tämä n. s. taivaankannen valo sisältää suunnilleen puolet auringon valonsäteistä ollessamme päiväntasaajalla ja aurinko keskitaivaalla, ja pienenee siis auringon laskiessa tai siirtyessämme napoja kohden. Tämä antaa myös selityksensä sille, miksi taivas on sinisempi esim. Italiassa kuin samaan aikaan meillä, miksi tuo sini on kesällä voimakkaampi kuin talvella.

Vaionsäteitten tunkeutuessa ilmakehän läpi on niitten voitettava monet esteet jasiksi ne heikentyvät ja vielä sitä mukaa, mitä pienempi valokirjossa olevan säteen aaltoväli on. Koska sinisillä valosäteillä on lyhin aaltoväli, menee niistä eniten "hukkaan" — s. o. heijastuu — ja niinpä onkin laskettu, että tästä taivaankannen valosta on noin 5/7 sinisiä ja sinipunaisia säteitä. Tämä antaakin selityksensä taivaan siniselle värille.

- H. P.