Coloriasto on väriaiheisten tekstien (ja kuvien) verkkoarkisto
(Archive for colour themed articles and images)
INDEX: coloriasto.net
Harper's new monthly magazine 271, DEC 1872
Nyk. Suillellus luridus - tauriontatti (myrkyllinen)In course of some recent experiments Dr. Phipson has ascertained that a certain blue color, produced by the action of hypochlorite of lime on the alcoholic solution of a yellowish coloring matter of Boletus luridus, etc. (species of fungi), may be reproduced almost exactly from phenol, which renders it probable that the vegetable blue in question belongs to the phenyl group.
Kuusisen uutiset 4, 1929
* Valokuvia ei mukana Coloriastossa.Prinssiä valmistavan tehtaan Euroopan myyntipäällikkö on kirjoittanut lehdellemme allaolevan kuvauksen liiman tunnetun kankaan vaiheista ennenkuin se [---] varastoomme Helsingissä. Kirjoitukseen liittyvät valokuvat selventänevät esitystä*.
Kun tavallinen maallikko-tilaaja saa 'vaatturiltaan Prinssi-sheviotista valmistetun puvun ja ihailee kankaan laatua ja kauneutta, on hänellä kuitenkin hyvin vähän aavistusta niistä monista eri käsittelyistä, jotka kangas on käynyt läpi ennenkuin se on saanut lopullisen muotonsa. Tarkoitukseni on tässä artikkelissa antaa suppea kuvaus näistä menetelmistä.
Villa, josta tämä kangas valmistetaan, tunnetaan kaupassa nimellä "super 70:s Merino" ja saadaan sitä pienikokoisista rotulampaista, joita kasvatetaan Austraalian kaakkoisosissa, Uudessa Etelä-Walessissa. Vain tässä osassa Austraaliaa on ilmasto kyllin suotuisa kuuluisalle merinolampaalle ja laidun sopiva maailman hienoimman villan kasvamiselle.
Keskinkertainen austraalialainen lammasasema, kuten lammasfarmia siellä yleisesti nimitetään, käsittää 15,000—40,000 lammasta. Aseman henkilökunta on 8, 16 tai 24 miestä, riippuen lampaiden määrästä. Jonkinlaisen käsityksen näiden lammasasemien laajuudesta saamme kun tiedämme, että noin 20,000 lammasta käsittävän aseman ympäriratsastus on 80 km pitkä taival.
Lampaat elävät ulkoilmassa kautta vuoden. Jokaisen karitsan korvan taakse poltetaan sen syntymävuosi ja lajimerkki. Lampaiden luvusta, iästä ja rodusta pidetään tarkkaa kirjanpitoa valtion tilastotoimistoa varten. Lammas keritään ensimmäisen kerran toisella ikävuodellaan ja keritsemistä jatketaan kunnes eläin on liian vanha kyetäkseen kasvamaan hyvää villaa: vanhat lampaat lähetetään suuriin teurastamoihin, mistä ne jäähdytettyinä kuljetetaan Euroopan lihahalleihin.
Hienoin villa saadaan 2—4 vuotiaiden lampaiden niskasta. Prinssi-sheviottiin käytetään yksinomaan tällaista villaa. Villa lähetetään sitten Sydneyn satamaan, missä asiantuntijat lajittelevat villan, jonka jälkeen villa puristetaan paaluiksi ja laivataan Eurooppaan, pääasiallisesti Lontooseen. Siellä eri villalajit luetteloidaan ja myydään julkisella huutokaupalla Lontoon Villapörssissä. Tehtaamme edustaja ostaa vain parhaaseen luokkaan lajiteltua villaa. Maksu tapahtuu käteisellä. Ostamamme villapaalut lähetetään sitten tehtaallemme Bradfordiin, missä omat villantuntijamme tarkastavat lähetykset. Näillä ammattimiehillä on niin suuri kokemus villan lajittelussa, että he voivat kerran vilkaistuaan villapaaluun sanoa kuinka vanhasta lampaasta ja miltä kohdalta lampaanruumiista villa on peräisin. Paalut aukaistaan ja villa lajitellaan suuriin pajukoreihin. Prinssisheviottia varten on yksi kori, johon heitetään kaikkein pitkäkuituisimmat villatukot.
Ennenkuin villa lähetetään kehräämöön täytyy sen käydä läpi sekä kuiva- että nestepuhdistus, jonka jälkeen se kuivataan ja kammataan hurjaa vauhtia pyörivässä kampauskoneessa. Kammattaessa eroittuvat lyhyet kuidut pitkistä ja putoavat erilleen. Näitä lyhyitä kuituja samoinkuin niistä kudottua lankaa nimitetään englanniksi "noils". Pitkäkuituiset kampaukset kuljetetaan sitten toiseen koneistoon, joka venyttää villan hahtuviksi, jotka sitten vuorostaan siirretään kehruuosastolle. Prinssisheviotin käyttäjiä kiinnostanee kuulla, että meidän kehruusalissamme on 300 kehruukonetta eli 45,000 värttinää, jotka pyörivät keskeytymättä työpäivän aamusta iltaan.
Nämä koneet ovat melkein kuin järjellä varustettuja, sillä heti kun yksikin lanka värttinässä katkeaa, pysähtyy koko kone automaattisesti kunnes katkenneet langanpäät on sidottu yhteen, jolloin kone taas automaattisesti jatkaa käyntiään. Kun villa on kehrätty kuljetetaan se kutomosaliin, missä kaikkein nykyaikaisimmat, hyvin kallishintaiset koneet sitten muuttavat langan kankaaksi. Tavallinen loimipituus on 500 metriä ja jokaisen 60 metrin päästä juoksutetaan kudelmaan värillinen raita, jota myöten kangas sitten leikataan poikki ja reunaan kudotaan pakan numero.
Meidän tehtaassamme on 300 kutomakonetta, joiden suorituskyky on noin 500 pakkaa eli 25,000 metriä viikossa. Kangaspakalla on tällä asteella vielä "luonnollinen" värinsä, luunväri. Nyt se kuljetetaan värjäyshuoneeseen värjättäväksi ja viimeisteltäväksi. Nämä käsittelyt ovat hyvin monimutkaisia, käsittäen kokonaista 16 eri vaihetta. Kullakin verkatehtaalla on muuten omat salaiset värjäysmenetelmänsä, joten en voi tästä antaa mitään yksityiskohtaista selitystä, vain pintapuolisen yleiskuvauksen. Jouduttuaan värjäyshuoneeseen kangas pestään ensin mitä huolellisimmin alkaalipitoisessa saippuavedessä, jotta saataisiin pois kaikki kankaaseen mahdollisesti tarttuneet öljy- ja rasvaläikät, sillä värjäysaine jäisi tarttumatta näihin kohtiin. Alkaalikäsittelystä vapauduttuaan kangas joutuu nopeasti pyörivään altaaseen, jonka pohjassa olevista reijistä alkaalineste valuu pois. Sitten kangas upotetaan kiehumaan julmannäköiseen väriliuokseen. Sinivärjäykseen käytettävää indigoväriä saadaan samannimisestä kasvista, joka kasvaa pääasiallisesti Intiassa ja on hyvin kallis. Indigoväri on siitä omituinen, että sillä värjätty kangas ei muuta väriään auringon, veden tai ilman vaikutuksesta. Me kokeilemme indigovärjäyksemme kestävyyttä siten, että leikkaamme kaistaleen iJrinssi-sheviottia kahtia ja säilytämme näistä kappaleista toisen lukitussa laatikossa ja lähetämme toisen matkalle maailman ympäri jonkun valtamerilaivan mastonhuippuun ripustettuna. Laivan palattua matkaltaan vertaamme mastossa ollutta palaa laatikossa säilytettyyn kappaleeseen ja toteamme mahdolliset eroavaisuudet. Indigoväri on taikinamaisessa muodossa ja se on niin voimakasta, että sen verran väriä kuin pysyy markan rahan päällä, riittää värjäämään 55 metriä Prinssi- sheviottia.
Sitten kun kangas on ollut tarpeeksi kauan värjäysaltaassa, pestään se useampaan kertaan jotta kaikki irtonainen väriaine lähtisi pois. Sitten kangas pannaan niin sanottuun "kiinnityskylpyyn", joka lopullisesti kiinnittää värin kankaaseen, niin ettei käyttäjän tarvitse pelätä alusvaatteisensa värjääntyvän. Sitten kangas kuivataan molemmin puolin ja "höylätään" pyörivällä terällä. Tämän jälkeen se kostutetaan uudelleen hienolla ruiskulla ja silitetään lujan painon alla, jolloin se vetäytyy kokoon. Käytyään vielä lopullisen tarkastuksen kangas on valmis pakattavaksi ja lähetettäväksi Lontooseen, missä sen on vielä käytävä läpi hyvin tärkeä käsittely.
Prinssi samoinkuin muutkin Kuusisen kankaat lähetetään Thames-joen rannalla sijaitsevaan suureen dekateerauslaitokseen, missä kangas kastellaan ja kutistetaan niin perinpohjin, ettei sen myöhemmästä kutistumisesta ole enää pelkoa.
Kun Prinssi-sheviotti siis on saapunut dekateerauslaitokseen, avataan paalut ja kangas levitetään suurille pöydille kaksinkerroin ja kerrosten väliin pannaan hyvin kasteltu paksu kangas, joka saa olla siellä kaksi vuorokautta. Näiden kahden vuorokauden kuluessa imee "Prinssi" itsensä tasaisesti läpimäräksi. Menetelmä on vanhanaikainen ja hidas, mutta se on kuitenkin varmin. Jotkut tehtaat käyttävät tosin koneellista menetelmää, mutta siinä on aina se vaara, että kangas ei kastu tasaisesti kauttaaltaan.
Näin kastuttuaan ripustetaan kangas orsille kuivumaan erikoiseen kuivaushuoneeseen, missä on taajasti lämpöjohtoja. Kuivuttuaan näin pari vuorokautta kangas käy erikoisen pehmeäksi ja kuohkeaksi, sitä on miellyttävä kosketella. Sitten kangas taitetaan ja pannaan lujaan puristukseen, jossa liika kuohkeus häviää ja kangas saa kauniin tasaisen pinnan.
Ennen taittamista ja puristukseen asettamista tarkastetaan kangas huolellisesti, tutkitaan väri, ja punnitaan paino. Jos värissä tai nukassa havaitaan jotain vikaa tai jos paino on alle 500 gr metriltä, palautetaan kylmästi koko pakka tehtaalle.
Koko tämä n.s. dekateerausmenetelmä vie viisi vuorokautta. Vesi näyttelee tässä tärkeätä osaa, siksi dekateerataan parhaat kankaat Lontoossa käyttäen Thames-joen pehmeydestään kuulua vettä. Kaikki Lontoossa dekateeratut kangaspakat varustetaan leimalla "London Shrunk".
Vasta sitten ovat "Prinssi"-pakat valmiit lähetettäväksi Kalle Kuusinen Oy:lle Helsinkiin.
Toivoen, että tämä lyhyt kuvaus Prinssisheviotin valmistuksesta on kiinnostanut lukijaa, tahdon vielä lopuksi vakuuttaa, että Prinssi-sheviotissa ostaja saa niin villan laatuun ja työn oivallisuuteen kuin värjäyksen kestävyyteen nähden parhaan vastineen rahoilleen.
The Manufacturer and Builder 7, 1877
Very few persons know that one of the finest brown paints is made of Egyptian mummies, ground up in oil or mucilage. This paint was formerly much more used than at present, and is described in all old books on painting. The Egyptian embalming process consisted in impregnating the bodies of the dead with asphaltum, and this in the course of ages has combined so intimately with the fibrous tissue of the flesh and with the bones, that a uniform mass has resulted of such a peculiar brown tone that some painters prize it very highly, and can make it available for certain purposes. "Mummy" used to be always on the list of paints used by the old school, and to this may be added that the form of asphaltum as combined in mummies is adapted to water-colors, while unmummified asphaltum is not.
One thing is certain, that the old Egyptians, when they put away their dead, wrapped in clothes saturated with asphaltum, could never have realized the fact that ages after they had been laid in the tombs and pyramids along the Nile, their dust would be used in painting pictures in a world then undiscovered, and by artists whose languages were then unknown. Perhaps a portion of one of the Pharaohs, or a Potiphar, or even of the historic Mrs. Potiphar, may even now be on the canvas of a Vernet, a Millais, or a Church.
Kutoma- ja paperiteollisuus 5-6, 1913
Kuulu väritehdas Farbenfabriken omist. Friedr. Bayer & C:o antoi puhdasta voittoa viime vuonna yli 20 milj. Smk. Täten saavat osakkaat osinkoa 28 %. Edellisenä vuonna oli se 24 %.
Kutoma- ja paperiteollisuus 5-6, 1913
Toinen maailman suuremmista väritehtaista Bavische Anilin & Sodafabrik Ludvoigshufenissa antoi puhdasta voittoa noin 20 milj. s:n. Osakkaat saavat täten 28 % osinkoa.
Kutoma- ja paperiteollisuus 5-6, 1913
Niistä sijaisaineista, joita nykyisin käytetään suuret määrät varsinaisten luontaisten raaka-aineiden asemasta, on keinovillalla epäilemättä ensi sijansa. Se on sitäpaitsi saanut tuntuvasti suuremman käytön senjälkeen loiin villan hinta on suuren kysynnän vuoksi pysyttäytynyt varsin korkealla.
Keinovillalla ymmärretään sitä villakuituainesta, joka valmistetaan jo käytännössä olleista villatuotteista. Kaupassa se käy nimillä sellaisilla kuin shoddy, mungo Thibet, Albaeen, Moiré.
Arvokkain näistä on shoddy. He valmistetaan pitkäkuituisista villatuotteista ja eritoten kudelmatuotteista, kuten sukista y. m. Mungoa taasen saadaan vanutetuista verkatuotteista. Siksi se on lyhytkuituista eikä sitä voi yksin kehrätä. Sitä sekoitetaan pitempään villaan tai puuvillaan langaksi kehrättäessä.
Thihet-keinovilla on sekoitus kaikenlaisista villakuiduista. Pääasiallisimniin valmistetaan sitä atlas- ja eheviottivillatuotteista.
Alpacca nimellä käy keinovillalaji, joka valmistetaan puoli viilatuotteista karbonisoiden. Kuidut ovat yleensä hyvin lyhyitä.
Moiré saadaan huonekalu- ja koristekankaista. Kuidut ovat pitkiä ja voi niitä hyvin kehrätä.
Kun keinovillaa on värjättävä, on tietenkin otettava huomioon, mitä kuituja keinovilla sisältiiä. Samoin on värit valittava siihen nähden, mihin keinovillasta tehtyä tuotetta tullaan käyttämään. Kun keinovilla yleensä on värillistä, jää tärkeäksi toimitukseksi ennen värjäämistä, entisen värin poistaminen. Tähän nähden helpoitetaan suuresti t.viita, jos lumput ennen keinovillaksi tekoa hyvästi lajitellaan. Tällöin erotetaan siniset, punaset, ruskeat y. m. lumput toisistaan. Jos värjättävä väri on tumma, valitaan keinovilla, joka on sen sävyistä, ja hävitetään siitä sen entinen väri vaan hyvin vähän. Jos taasen vaaleita ja yleensä kirkkaita värisävyjä halutaan, on entinen väri poistettava mahdollisimman tarkkaan.
Niistä aineista, jotka värien hävittäjinä ensi sijalla tulevat kysymykseen, on mainittava ammoniakki, sooda, kromkali, rikkihappo, salpietarihappo ja uudet tuotteet, kuten hydrosulfit NE ja AZ, hyraldit A ja decrolin pot.
Niistä aineista, jotka värien hävittäjinä ensi sijalla tulevat kysymykseen, on mainittava ammoniakki, sooda, kromkali, rikkihappo, salpietarihappo ja undet tuotteet, kuten liydrosulfit NE ja AZ, hyraldit A ja decrolin pot. Ennenkuin jotakin näistä käytetään, on eduksi koetella, mikä niistä antaa edullisimman tuloksen. Ammoniakkia ja soodaa käytetään tavallisesti happamien värien poistajaaineena. Tällöin käsitellään keinovillaa noin 40—50°C lämpimässä liemessä, jossa on 8—10 % soodan tai ammoniakkia tavaran painosta. Sitten virutetaan hyvästi puhtaalla vedellä. Korkeampaa lämpöä ei ole eduksi käyttää, koska siitä keinovilla helposti kärsii.
Kromkalia ja rikkihappoa käytetään sellaiselle keinovillalle jolla on ennaltaan hyvin tumma väri ja jota sooda ei saanut vaaleammat. Liemi tehdään tällöin 3—6 % kromkalia ja 5—8 % rikkihapnoa. Jotta väri paremmin poistun, keitetään keinovillaa liemessä 1-1½ tuntia. Jos keinovillan väriin nähden käytettiin soodaa, mutta tämä ei vienyt Toivottuun tulokseen ja tahdotaan kromikäliä ja rikkihappoa käyttää, ei liuoksen lämpö saa nousta 70°C korkeammalle. Pieni määrä — noin 2—4% — oksalihappoa auttaa tällöin suuresti värin häviämistä.
Kun keinovilla edellä esitetyllä tavalla käsiteltynä helposti jää happamaksi, on sitä hyvin virutettava puhtaalla vedellä ja on ensimaiseen virutusveteen edullista käyttää pieni määrä soodaa hapen poistamiseksi.
Jos keinovilla oli [?]pitoista, käytetään kromkalia vaan 20 % ja rikkihappoa sama määrä villan painosta.
Rikkihappoa yksinään ei yleensä käytetä keinotekoisilla väreillä tehtyjen värjäysten hävittämiseen. Mutta jos värit ovat olleet kasvivärejä, kuten sinipnuta (Blauholz) j. n. e., soveltuu se tarkoitukseensa hyvin. Noin 3—B % väkevä ritokihappoliuos hävittää keitettäessä n. s. puuvärivärjäyksel täydellisesti.
Typpihappoa ei mielellään värejä hävittämään käytetä. Sillä on näet taipumus värjätä villa keltaiseksi.
Ensi luokan värinpoistajia ovat hydrosulfiti NE, AZ ja hyraldit AZ. Siellä, missä kromkali ja rikkihappo ei pysty väriä hävittämään, voidaan näitä aineita menestyen käyttää. Kuituja eivät ne pilaa, jos menettelytapa vaan on oikealla tavalla toimeenpantu. Sikäli knin väri on vaaleampaa tai tummempaa käytetään aineita 2—5 % kuitujen painosta. Liuoksessa on joko etikka- tai aminihappoja. Astioina käytetään mieluummin puisia. Keinovilla pannaan haaleaan lampi mään liemeen, jota lämmitetään kuumemmaksi viiliin erin. Keittoa jatketaan 15 minuuttia. Koko ajan on liidettävä silmällä sitä. että liemi jää happamaksi. Sen on siis tehtävä sininen lakmuspaperi punaiseksi. Kun keinovilla tämän jälkeen on hyvästi vedellä virutettu puhtaaksi, hapotettn jollain laimealla happoliuoksella ia uudelleen virutettu, on se valmis värjättäväksi.
Kun keinovilla edellä esitetyillä tavoilla on saatu värjättäväksi sopivaan muotoon. värjätään se joko tavallisessa avonaisessa värihauteessa tai käytetään tähän tarkoitukseen jotain löysän kuituaineen värjäyskojetta. Tällaiset laitteet helpoittavat suuresti työtä ja antavat tasaisia värjäyksiä. Keino villa on tällöin vaan pakattava kojeeseen hyvin tasaisesti. Siihen ei saa jäädä käytäviä, joita myöden väriliemi voi kulkea keinovillan läpi sitä värjäämättä.
(Jatk.)
Kotoa ja kaukaa 13-14, 31.3.1926
Kirj. E. Siippainen.
Pakanallisten esi-isäimme elämäntavoista meillä olisi jotakuinkin niukat tiedot, elleivät nuo tavat olisi säilyneet peruina vielä jälkeentulleille kristityillekin polville. Tosin kristinuskon alkuaikoina kiellettiin kaikki pakanalliset juhlamenot ja erikoisesti uhrijuhlat, joita järjestettiin epäjumalien kunniaksi, mutta myöhemmin, kun ei ollut enää pelkoa palautumisesta pakanuuteen, huomasivat hengenmiehet, että he edistivät paljoa paremmin omaa asiaansa, kun eivät sekantuneet liikaa kansan tapoihin. Niin sulautuivat vähitellen aikojen kuluessa vanhat pakanalliset menot yhteen uuden uskon kanssa, säilyen siten aina meidän päiviimme asti.
Uskonpuhdistuksen jälkeen tosin tehtiin protestanttisen kirkon taholta jälleen yrityksiä vanhojen pakanallisten tapojen kitkemiseksi, joita sen ajan hengen mukaan pidettiin paavillisina harhaoppeina, mutta näissä yrityksissä ei kuitenkaan täydellisesti onnistuttu, vaikka mentiin niinkin pitkälle kiihkossa, että hävitettiin vanhat uhrilähteet, koska pidettiin veden parantavaa vaikutusta vain pelkkänä taikauskona. Papisto, joka niihin aikoihin uloitti valtansa kaikkinaisille elämänaloille, sai vallanpitäjät säätämään erikoisia lakejakin "harhaoppien" hävittämiseksi, säilyttäen kuitenkin erinäisiä juhlamenoja, joihin kansa näytti lujasti kiintyneen. Sellaisia oli m. m. ruoan siunaaminen, jonka tarkoituksen papisto määritteli seuraavasti: "Mitä Jumalan nimen avuksihuutamiseen ruoan siunauksessa tulee, ei pidä ajatella, että nämä antimet sen kautta paremmiksi tulisivat, vaan tapahtuu se ainoastaan senvuoksi, että me paremmiksi tulisimme, emmekä käyttäisi noita antimia väärin."
Kun pakanalliset juhlat vielä lisäksi sattuivat usein samoihin aikoihin kristittyjen juhlien kansaa, kuten esim. kevätuhrijuhla, jota vietettiin samaan aikaan kuin pääsiäistä, viittaavat useat pääsiäistavoista vanhaan pakanalliseen aikaan. Niinpä esim. tuo vanha tapa värjätä munia pääsiäiseksi, joka oli jonkun aikaa miltei kokonaan poissa käytännöstä, mutta on taas uudelleen tullut muotiin, on selitetty katolisen ajan perinnöksi, koska katolilaisilla on vieläkin yleisenä tapana syödä pääsiäisenä munia paaston lopettajaisiksi, mutta monet seikat tukevat kuitenkin olettamusta, että tapa on vanhempaa, pakanallista perua. Tosin on skandinavisissa maissa ja osittain meilläkin ollut katolisena aikana tapana lähettää, joskus onnentoivotuksinkin kirjailtuja munia, ystäville, mutta kuka voi väittää, ettei tuollainen tapa — kirjailtuja onnentoivotuksia luonnollisesti lukuunottamatta — olisi yhtä hyvin voinut olla käytännössä jo pakanuudenkin aikana.
Ennenkuin käymme tarkastelemaan lähemmin tämän omituisen pääsiäistavan syntyjä, luokaamme lyhyt katsaus siihen, missä määrin tämä tapa on yleinen meillä ja muualla Europassa.
Meillä Suomessa, jossa siipikarjan hoito on ollut jotakuinkin merkityksetön aivan viimeisimpiin aikoihin asti, ei pääsiäismunien käyttö ole laajemmalti vakiintunut varsinaisen kansan keskuudessa, kun sensijaan n. s. sivistyneistö lienee noudattanut tätä tapaa kaikkina aikoina, kuten yhä vieläkin, vaikkei munien värjääminen siinäkään piirissä, ole tullut yleiseksi niinkuin esim. venäläisten keskuudessa. Tästä johtuukin, että varsinainen kansa pitää pääsiäismunien syöntiä venäläisiltä opittuna. Niin ei kuitenkaan ole laita, vaan on munien käyttö ellei jo pakanuuden, niin ainakin katolisuuden ajan perintöä.
Ei myöskään Ruotsissa munien värjääminen ole yleinen, vaikka kaikkialla kyllä syödäänkin munia pääsiäisenä. Värjättyjä munia esiintyy siellä täällä eri osissa maata ja jopa toisin paikoin, kuten jo meilläkin, on ranskalaisen tavan mukaan alettu valmistaa paperista, lasista ja suklaasta pääsiäismunia. Paikoin taas koristellaan munat runonpätkillä, noita-akan kuvilla j.n.e., vieläpä kaiverretaan värjättyihin muniin veitselläkin eläinten ja kukkien kuvia.
Norjassa ja Tanskassa on myöskin tapana värjätä munia pääsiäiseksi, vaikkei tämä tapa ole siellä suinkaan aivan yleinen. Islannissa sensijaan tätä tapaa ei tunneta laisinkaan. Saksassa taas on pääsiäismunien värjääminen aivan yleinen kaikissa piireissä. Siellä m. m. nuoret, jotka tuntevat mieltymystä toisiinsa, vaihtavat munia keskenään. Ranskassa esiintyy pääsiäismunien käyttöä, mutta rajoitetussa määrässä, kun sensijaan keinotekoisia munia annetaan yleisesti pääsiäislahjaksi tuttaville.
Slaavilaisissa maissa, ennenkaikkea Puolassa, näyttelevät munat suurta osaa pääsiäisjuhlassa. Siellä kullataan ja hopeoidaan munat, minkä jälkeen ne asetetaan maljaan, jonka pohjalla vihertää kauranoras. Pappi siunaa sitten pääsiäisruoan ja munat jaetaan talonväelle keskinäisin onnentoivotuksin. Sitäpaitsi, jokaiselle vieraalle,joka pistäytyy taloon pääsiäisenä, tarjotaan muna. Kreikkalaiskatolisissa maissa on tapana sanoa munia jaettaessa: "Kristus on ylös noussut", johon vastataan: "Niin, totisesti hän on ylös noussut". Koristeellisuus, joka on ominaista slaavilaisten kansojen käsitöille, on silmäänpistävä heidän pääsiäismunissaankin.
On luonnollista, että tällaiset tavat ovat säilyneet enemmän lasten huvin vuoksi kuin uskonnollisista syistä. Lapsilla on nim. monin paikoin Europassa sellainen käsitys, että käki taikka pääsiäisjänis munii kirjavia munia. Belgiassa lapset sitäpaitsi uskovat, että kirjavat munat tippuvat kirkonkellon kielestä, kun se alkaa jälleen heilua pitkän paaston jälkeen. Muuten puhe jäniksen kirjavista munista perustuu vanhaan taikauskoiseen luuloon, että jänis pääsiäisaikaan todellakin voi munia.
Tämä jäniksen ja kirjavien munien yhdistelmä ei ole kuitenkaan pelkää mielikuvituksen leikkiä. Jänis ja muna olivat molemmat hedelmällisyyden symboleja, jotka ilmaisivat luonnon heräämistä eloon pitkän talviunen jälkeen. Saksassa oli sitäpaitsi tapana ennen muinoin lahjoittaa jäniksiä tuttaville pääsiäisenä ja meillä esiintyy vieläkin muistona noilta ajoilta jäniksenkuva postikorteissa. Toisin paikoin se on uskonnollisessa tarkoituksessa vaihdettu lampaankuvaan.
Monia muita pääsiäistapoja on vielä olemassa eri maissa. Kristityt Mesopotamiassa lyövät toistensa kanssa punaiseksi värjättyjä munia vastakkain, muistaakseen Kristuksen verta. Samaa tapaa harjoitetaan myöskin Italiassa, Espanjassa ja Etelä-Ranskassa, missä sen katsotaan polveutuneen pakanuuden ajoilta.
On siis tavallaan syytä uskoa, että muna — elämän ja hedelmällisyyden symbooli pakanuuden aikana — pääsiäismunan muodossa puhuu meille vuosituhanten uskosta ja käsityksestä, joka on ollut liian voimakas kokonaan hävitäkseen, mutta joka senvuoksi on siirtänyt ajatuksen pakanallisesta villistä kevätveriuhrista kristilliseen pääsiäisuhriin.
Kotiliesi 20, 1.10.1924
Jos alkuperäisesti valkoinen vaatekappale, esim. pusero, on dewekoitu esim. vaalean vihreäksi ja omistaja jonkun ajan kuluttua kyllästyy väriin, voidaan pusero dewekoida tummempiin värisävyihin joko samaa väriä tai toisia värejä seuraamalla tarkoin käyttöohjetta. Tällä tavalla déwekoidun vaatekappaleet väri on, kuten käyttöohjeesta ilmenee, pesunkestävä, eikä sitä siis voida poistaa pesemällä tai keittämällä. Jos taasen useampaan kertaan dewekoitua on lopuksi saatu niin tumma värisävy, ettei sitä voida devekoida tummemmaksi, tai jos on kyllästynyt väriin tai syystä ettei ole tarkoin seurannut käyttöohjetta on epäonnistunut, voidaan väri poistaa kemiallisesti erikoisilla kemiallisilla aineilla, jotka eivät mitenkään vahingoita kangasta. Tässä on kuitenkin huomattava, että jos alkuperäinen värjäys (s. o. värjäys ennen ensimmäistä dewekoimista) on suoritettu alitsariini- eli n. s. kyyppiväreillä, voidaan ainoastaan Deweco -väri poistaa.
Kääntymällä suoraan Deweco-tehtaan puoleen voivat Deweeon ystävät saada tarvittavat kemialliset aineet sekä käyttöohjeen, jonka mukaan väri dewekoiduista vaatteista voidaan poistaa niin vaaleaksi, että ne voidaan senjälkeen dewekoida minkä värisiksi tahansa.
Kotiliesi 20, 1.10.1924
Sopiiko missään tapauksessa esim. maalaishautajaisissa esiintyä punaisessa leningissä, jollei nim. satu mitään mustaa pukua olemaan ja välttämättä haluaa tulla hautajaisiin. Ja annetaanko nuorelle neitoselle enemmän vapautta tässä suhteessa kuin vanhemmille naishenkilöille?
- Moukka.
Vastaus. Ei sovi, ei missään tapauksessa. Vaikka olisi kuinka tahansa "halu" tulla tilaisuuteen, niin pysyköön ainoastaan punaisen puvun omistava henkilö kotona. Korkeintaan voi nuori neitonen tulla hautajaisiin valkoisessa puvussa, jos hänellä ei ole mustaa, mutta suurempia poikkeuksia siitä, että musta on surun ja siis hautajaistenkin väri, ei sallita.
- Hg Gd