Sosialistinen Aikakauslehti 6, 16.3.1921
Kirj. I. J.
Valkoista ja punaista. Porvarillinen, kansanvaltainen vallankumous tarvitsi tietysti omat, "kansalliset" värinsäkin. Niissä väreissä kuvastui, mainiosti sen kaksinaamaisuus, sen ristiriitainen sisältö.
Neckerin eroittamisen jälkeen nousi vallankumouksen sittemmin kuuluisin sanomalehtimies, Camille Desmoulins, pistoli kädessä eräälle pöydälle Palais Royalissa, manasi kansalaisten mielikuvituksen eteen Pärttylin yön kauhuja ja kehoitti koko kansan aseistumaan kuningasvallan tuhoamiseksi, joka valmisteli kansan teurastusta. Tässä tilaisuudessa hän ehdotti vihreän, toivon vertauskuvan, vallankumouksen väriksi. Hänen kehoituksestaan katkaisivat kansalaiset oksia Palais Royalin puista ja koristivat niillä hattujaan korkean vallankumouksellisen innostuksen vallitessa.
Sillä vihreällä kuusenoksalla, jolla Suomen luokkasodassa 1918 Tampereen valkoiset valloittajat koristivat lakkejaan, mikä kuusenoksa sittemmin siirtyi suojeluskuntamerkkiin ja tavataan armeijan upseerienkin lakkikoristuksissa, on siis sangen kumouksellinen esihistoria. Samanlaisen vihreän oksan merkeissä alkoi historian julmin vallankumous. Luuliko Mannerheim edustavansa Ranskan vallankumouksen aatteita vai eikö hän tiennyt, että hän antoi miestensä kannettavaksi historiassa kuuluisaksi tulleen vertauskuvan vallankumouksesta?
Mutta 1789 huomattiinkin pian, ettei vihreä väri oikein sopinutkaan kansanvaltaisen vallankumouksen väriksi. Sattui näet niin, että sama väri oli Artoisin kreivin vaakunassa, hänen, joka oli vallankumouksen vastustajista taantumuksellisin ja vihatuin, saman herran, josta Napoleonin jälkeen nimellä Kaarle X tuli Ranskan kuningas ja suuren taantumuksen ylin johtaja. Senpä tähden hylättiinkin vihreä kokardi ja sijaan tulivat Parisin kaupungin värit, sinistä ja punaista. Vähän myöhemmin yhdistettiin niihin armeijan vanha väri, valkoista, joten vallankumouksen kokardissa lopulta oli kolme väriä, sinistä, valkoista ja punaista. Siinä samalla Ranskan nykyisen lipun alkuperä.
Vallankumouskokardissa olivat siis valkoista ja punaista rinnakkain.
Valkoinen oli ennen vallankumousta edustanut ei ainoastaan armeijaa, vaan myöskin kuningashuonetta. Kun vastavallankumoukselliset upseerit kokoontuivat salaisiin kokouksiin, poljettiin kolmiväristä kokardia jalkojen alla ja kokovalkoinen kokardi kiinnitettiin rintaan. Siis silloin jo, kuten nyt, edusti valkoinen väri, ei suinkaan puhdasta omaatuntoa eikä siveellistä viattomuutta, ei valoa eikä sivistystä, vaan vanhan hallituskauden, kuningasvallan ja sen kannattajien mustia rikoksia kansaa kohtaan, kaiken taantumuksen ja kaiken taantumuksen hyväksi käytetyn aseellisen väkivallan. Valkoinen valta on siis Ranskan suuren vallankumouksen ajoilta asti ollut taantumuksen ja vastavallankumouksen puolustaja.
Mutta ei punainenkaan väri ollut tälle vallankumoukselle tuntematon. Punainen kokardi istui sangen usein vallankumouksen kuluessa kolmivärisen kokardin paikalla. Pikkuporvarit kutsuivat tätä punaista väriä "Foulonin vereksi", sen miehen, jonkapää muutamia päiviä Bastiljen valloituksen jälkeen, ruohotukko suussa kannettiin Parisin kaduilla — olihan hän sanonut, että kansan kelpaa syödä ruohoa.
Punainen väri joutui siis, ensimäisenä kertana kun se historiassa käytettiin vallankumouksen värinä, edustamaan verta ja kadun terroria. Köyhälistön väriksi se näkyy tulleen vasta puolisen vuosisataa myöhemmin, vallankumouksissa 1830-luvulla.
Ranskan suuri, kansanvaltainen vallankumous oli siis samalla edustavinaan valkoista ja punaista, kaksi äärimmäistä vastakohtaa jo silloin. Siinä sen auttamaton sisäinen ristiriita, joka myöhemmin hajoitti vallankumouksen kaikki voimat kahteen toisiaan häikäilemättömästi vastustavaan leiriin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti